Suomalaisuuden saattokeikka

Elokuvateattereihin ilmestyi viime perjantaina Samuli Valkaman ohjaama elokuva Saattokeikka, joka kertoo nuoren kenialaisjuurisen pojan ja suomalaisen ikäihmisen kohtaamisesta. Elokuvan näennäisesti kauniin mutta tendenssimäisyydessään peittelemättömän elokuvan viesti katsojille on selvä ja suora.

Elokuvan pinnalle erottuva tarkoitus on se, jota Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Avola kiittelee arviossaan ”Suvaitsevuuden ja ymmärryksen lisääminen on Samuli Valkaman ohjaaman Saattokeikan sanoma”. Hän kirjoittaa näin: ”Mukavaa tarinassa on se, että siinä pyritään näkemään maahanmuuttajat ja heidän täällä syntyneet lapsensa olennaisena osana suomalaista yhteiskuntaa.”

Yleisradion verkkosivuille kirjoittava toimittaja Päivi Puukka puolestaan avaa elokuvan juonta jutussaan ”Elokuvien Suomi on kokovalkoinen” näin: ”Saattokeikan Kamal on 17-vuotias maahanmuuttajataustainen poika Helsingin Mellunmäestä. Hän joutuu sattuman kautta kuskiksi Veikolle, vanhemmalle kantasuomalaiselle miehelle. Matkalla halki kesäisen Suomen auotaan molempien miesten elämän ja ihmissuhteiden solmuja. Kamalia esittää rap-muusikkona paremmin tunnettu Noah Kin, nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Veikon roolissa nähdään Heikki Nousiainen.”

Lisään vielä kuin TV-kuuluttaja: Elokuvan on käsikirjoittanut somalialaistaustainen Khadar Ahmed. – En voi kuitenkaan toivottaa hyvää elokuvailtaa, sillä elokuvan metaviesti on kamala, aivan pöyristyttävä.

Suomalaiset raatoina hautaan

En voi parhaalla tahdollanikaan pitää elokuvan tarinaa ”hyväntahtoisena”, kuten edellä mainitut arvostelijat. Symbolisella ja metaforallisella tasolla elokuvassa kannetaan hautaan suomalaista kantaväestöä.

Meidän tilallemme pyritään juurruttamaan taustaltaan vierasperäistä maahanmuuttajaväestöä edustavaa tulevaisuuden ja toivon vertauskuvaa, jonka tehtävä on ilmeisesti korvata Eloveena-mainoksista ja Spes patriae -kokoelmista tutut kuvalliset esitykset.

Tuotantoyhtiö Solar Filmin sivuilla elokuvaa esitellään näin: ”Kamalin salainen haave on muuttaa isänsä luokse, koska Suomessa mikään ei tunnu oikein sujuvan. Ei edes kesäduunin löytäminen, jotta hän voisi kerätä rahaa matkustamista varten. Kamal tutustuu sattumalta lähiössä asuvaan vanhaan (70 v.) – vähän rasistiseen – mutta ennen kaikkea elämäänsä pettyneeseen kiukkuiseen valkoiseen mieheen Veikkoon. Tämä luulee Kamalia täysi-ikäiseksi ja lupaa maksaa tälle hyvät rahat, jos Kamal ajaa hänet juhannukseksi mökille. Matkaan pitää vaan lähteä heti. Kamal näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa kaikki säästämänsä rahat ja passinsa mukaan aikeenaan matkustaa pois heti, kun ukko on heitetty perille mökilleen. Matkan aikana Kamal ja vanha Veikko muuttuvat kuitenkin vähitellen vihamiehistä melkein ystäviksi ja Kamal päätyy auttamaan Veikkoa hänen ongelmissaan poikansa kanssa.”

Juonen kulku nojaa kliseiseen road movie -muunnelmaan, jossa ajellaan läpi Suomen kahden hieman vieraantuneen ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevan henkilön kesken. Klassikolle tyypillinen keskisormen heristely Corollan ikkunasta on nyt vain korvattu pappaa kyyditsevän ajokortittoman mutta moraaliltaan nuhteettoman uutta sukupolvea edustavan rap-artistin kruisailukeikalla, joka näyttää kansainväliset käsimerkit – katsojille!

Tarkoituksena on esittää, että vanhan ja äreän miehen pahantuulisuus ja yksinäisyydestä johtuva epäluuloisuus sulavat pois, kun hän tutustuu omien, tosin toisenlaisten, ongelmiensa keskellä painiskelevaan etnistaustaiseen nuoreen.

Yleisölle tuputettava sanoma on seuraava: Vasta mikrotason kasvokkaisessa kanssakäymisessä ihmiset ovat pakotettuja oivaltamaan, kuinka tärkeää on avata maahanmuuton tulvaportit valtionpoliittisella makrotasolla. Sillä ainoastaan maahanmuuttajataustaisen ihmisen pyyteetön ja suomalaiselle tyhmälle vanhukselle antama terapeuttinen tuki riittää paljastamaan, että äijän sydänhän on puhdasta kultaa – juuri ennen kuin hän viimeisten kuolinkouristustensa keskellä murtuu ja antaa tukensa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden agendalle ennen kaatumistaan hautaan.

Saattokeikka ei ole hyväntahtoinen vaan pahantahtoinen elokuva, sillä se arvottaa suomalaiset valkoiset kantaväestöön kuuluvat mieshenkilöt väistyväksi kansanryhmäksi, jota elokuvan myötä hinataan hautaan multakokkareiden kopistessa arkun kanteen.

Tämän suomalaisten ihmisten kansanmurhaa etevästi kuvaavan produktion tuottamiseen on myönnetty 750 000 euroa Suomen Elokuvasäätiön tukea, joka kattaa tuotantokustannuksista lähes 60 prosenttia. Tuki on ollut luonnollisesti tarpeen, sillä elokuvan omilla ansioilla sitä olisi mahdotonta myydä yleisöille, ja yleensäkin poliittiset propagandaelokuvat on tuotettu veronmaksajilta pakko-otetuilla varoilla.

Lisäksi tekijät aliarvioivat katsojia uskomalla, että monikulttuurisuusagendaa voidaan tyrkyttää katsojille huumorin varjolla (elokuva pyrkii olemaan ”draamakomedia”). Käytännössä kyseinen raina närkästyttää ja jopa loukkaa katsojia sekä pystyttää seinän myös asenteiden muokkaukselle.

Yleisradion Päivi Puukka ei kuitenkaan peittele agendaansa. Hän hakee vertailukohtaa Hollywoodista ja kirjoittaa edellä mainitussa jutussaan: ”Tämän vuoden Oscar-gaalassa kävi lopulta hyvin. Palkituksi tuli useita tummapintaisia näyttelijöitä ja parhaan elokuvan Oscar-palkinto luovutettiin ’kokomustalle’ Moonlight-leffalle. Tätä pidetäänkin jonkinlaisena käännekohtana alalla.”

En tosin tiedä, mihin tuota käännekohtaa tarvitaan, koska elokuvia tehdään yleisöjen ehdoilla erilaisille yleisöille, ja varsinkin Yhdysvalloissa sekä elokuva- että musiikkituotanto on etnisesti erittäin jakautunutta. Nähdäkseni ei ole myöskään mikään itseisarvo nähdä valkokankaalla lisää mustaa väriä, sillä olen havainnut, että ainakin minun televisiossani puhuu entistä harvemmin kalpeanaamainen pohjoismainen ihminen.

Myös kansainvälisten lähetysten juontajakunta täyttyy näistä muutamista elvistelijöistä, jotka keekoilevat aikansa korskeissa vaatteissaan, kultakoruissaan ja mauttomilla kromivanteilla varustetuissa japanilaisissa driftausautoissaan, kunnes joku saa tarpeekseen heidän kotkotuksistaan ja pudottaa heidät lähemmäksi reaalitodellisuutta.

Kun kaikki on päinvastoin

Mutta etsitäänpä lopuksi toisenlainen vertailukohta ja siirretään Saattokeikan tarina erilaiseen merkitysyhteyteen. Mietitään, mitä tapahtuisi, jos katsojat vietäisiin keskelle tilannetta, jossa nuori amerikkalainen valkoisen väestön edustaja kohtaisi sattumalta vanhan, väsyneen ja väistymässä olevan australialaisen aboriginaalin. Erilaiset tekisivät hetken tuttavuutta, minkä jälkeen aboriginaali humahtaisi luut kolisten hautaan, ja elokuvantekijät hyppisivät ja pomppisivat riemusta kiljuen hautakummun päällä juhlien uuden sukupolven esiinmarssia ja valkoisen enemmistökulttuurin voittoa.

Kyllä olisivat puhelimet kuumina vähemmistövaltuutetun toimistossa, kun kaikenlaiset moraali-Minnit soittelisivat ”rasismista”, ja läski tummuisi Facebookissa.

Kaikkien maailmanhalauskokemusten keskellä on hyvä muistaa, että suomalaiseksi ei tulla ilmoittautumalla suomalaiseksi, sillä kansaan kuuluminen ei ole sosiaalinen konstruktio. Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan kieltämättä vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö.

Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita kovia luonnonoloja ja muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kulttuurikokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Miten tämä liittyy elokuvan viestiin tai sanomaan? Suomalaisten ihmisten alitajuinen yhteenkuuluvuuden tunne on lähes maagista, ja sen pohjalta suomalaiset voivat tunnistaa toisensa myös ulkomailla ollessaan. Tämän yhteisyyden pohjalta on syntynyt ainutlaatuinen samaan perheeseen kuulumisen elämys, joka on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten katsekontakteissa, epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta) sekä avokätisessä sosiaaliturvassa ja hotellimaisissa vankilaoloissa. Kaikki nämä asiat ovat Suomessa hyvin.

Vasta maahanmuuttotulva on rikkonut tämän suomalaisen konsensuksen ilmapiirin. Niinpä on hyvin vaikea löytää perusteita elokuvan tarjoamalle metaviestille, että suomalaiset ovat kyräilevää, pahansisuista ja omiin myrkkyihinsä kuolemassa olevaa kansaa, jonka vasta kontakti maahanmuuttajien kanssa tekee muka oikeasti hyväksi ja toimintakykyiseksi.

Näyttää nimittäin siltä, että yhteiskuntarauha ja yhteiskunnallinen tehokkuus eivät ole suinkaan parantuneet, vaan ne ovat romuttuneet tämän kontaktihypoteesiksi sanotun olettamuksen kautta, jonka alun perin esitteli Gordon W. Allport paljon kritiikkiä saaneessa kirjassaan The Nature of Prejudice vuodelta 1954. Kehitysmaalaisten oma kopeus, uho, epäreiluus ja opportunistinen kiipijyys ovat saaneet myös suomalaiset olemaan luottamatta toisiinsa, missä toistuu Robert D. Putnamin teoksessaan Bowling Alone (2000) esittämä ajatuskulku epäluottamuksen leviämisestä yhteiskunnassa.

Näyttö eritaustaisten yhteisestä matkasta suomalaiseen kesämökki-idylliin puuttuu, ja sen paikalla on kantaväestöä jakava ja vastakkainasettelua lietsova maahanmuutto-ongelma, jonka tuloksena on lyöty lasit mäsäksi niin lähiöissä kuin kesämökeilläkin. Saattokeikka on itse oma saattokeikkansa ja kuuluu arkitodellisuudesta vieraantuneeseen Suureen Unelmaan.

Kuka on todellinen eurooppalainen intellektuelli?

Slovenialainen Slavoj Žižek on Euroopan tunnetuimpia nykyfilosofeja. Ylen Teema-kanava esitti eilen hänen ajatteluaan käsittelevän dokumentin nimeltä Žižek ja elokuvan kätketty ideologia. Oikeastaan kyseessä on kooste yksinpuhelusta, jossa Žižek suvereeniin tapaansa tulkitsee aikamme poliittisia tapahtumia muutamien klassikkoelokuvien ja niistä tekemiensä psykoanalyyttisten löydösten avulla.

Dokumentti alkaa Žižekin analyysilla John Carpenterin elokuvasta Pahan kehä. Siinä päähenkilö saa käyttöönsä silmälasit, joiden lävitse katseltuna maailma ja sen mainokset riisutaan alitajuntaan vetoavasta aineksesta ja jotka paljastavat mainosten kognitiiviset piiloviestit. Ihmetystä elokuvan katsojissa on herättänyt, miksi lasien omistajan on vaikea saada myös toisia ihmisiä katselemaan maailmaa niiden läpi.

Žižekin mukaan lasit poistavat ihmisiltä unelmat, eli toisella tavalla sanottuna vapauttavat ideologiasta. Žižekin käsitys on, että ihmiset eivät yleensä halua kamppailla ideologioita vastaan vaan osallistua niihin. Mikäli vallitsevan ideologian omaksuminen epäonnistuu, tuloksena saattaa olla väkivaltaa. Näin hän selittää muun muassa kahden vuoden takaisia Wall Streetin mellakoita ja Britanniassa samaan aikaan esiintynyttä rabulismia, katulevottomuuksia ja ryöstelyä.

Poliitikkojen osoittama moralisointi ja paheksuminen olivat luonnollisestikin yksinkertaistavia reaktioita, sillä tällaisissa ”kellopeliappelsiineissa” väkivalta oli ”sorrettujen kieltä”. Žižek saattaa näkemään, että kyse oli entisen työväenluokan eli nykyisen luokattoman väestön putoamisesta pois konsumismin ideologian piiristä. Kun ihmiset eivät pääse jäseniksi enää edes työväenluokkaan saati että he voisivat keskiluokkaistua kouluttautumalla ja kartuttamalla varallisuutta, he menettävät mahdollisuuden toteuttaa vallitsevaa Dolce & Gabbana -ideologiaa, joka voisi liittää heidät yhteiskuntaan.

Tämä tulkinta Pahan kehästä tulee nyt kuin tahattomana ja kohtalomaisena antiteesinä Pekka Himasen hymistelylle ”arvokkuudesta” ja ”hyvän kehästä”.


Ironinen etäisyys vai samastuminen yliminän ääneen?

Žižekin eräs suomennettu teos on nimeltään Ideologian ylevä objekti, ja siinä hän viittaa sublimaation ajatukseen. Žižekin mukaan aggressioita ei herätä vain se, että ihmiset eivät tavoita ideologisia unelmiaan. Vaarallista on myös se, jos ihmiset menettävät ironisen etäisyytensä tulkita todellisuuden tapahtumia. Suhteellisuudentajun menettäessään ihmiset samastuvat yliminän ääneen, ja heistä tulee helposti vain ideologian julistajia, mikä ei voi johtaa muuhun kuin konfliteihin todellisuuden karkeilla kohtaamispinnoilla.

Ehkä tässä on yksi selitys siihen, miksi Pekka Himasen eteeriset arvokkuuden unelmat herättivät kansalaisissa niin raivokasta vastarintaa. Ne eivät sopineet yhteen heidän todellisuuskäsityksensä kanssa luultavasti siksi, että unelmat eivät olleet heidän ulottuvillaan. Mutta myös toinen vaihtoehto toteutui: Himanen koettiin subliimin ideologian äänitorveksi, joka pikemminkin peittää todellisuutta kuin valaisee sitä hyvyyden julistuksillaan. Yliminän voitto realismista on ominaista myös monille uskonlahkoille ja niiden fataalille itsetuhoisuudelle.

Selvää on, että Žižekin kehittyneet filosofiset tulkinnat jättävät tavanomaisen poliittisen yhteiskuntatutkimuksen tekijät kauaksi taakseen. Hänen mielestään väkivalta, jota on nähty viime aikoina esimerkiksi Kreikan kaduilla ja kujilla, ei ole koskaan abstraktia, vaan se on suoraa puuttumista todellisuuteen.

Žižekin tulkintojen mukaan nationalismin väkivaltaiset ainekset elävät jatkuvasti ihmisten sofistikoituneen pintakuoren alla. Esimerkiksi industrial metal -musiikkia soittavan Rammsteinin lavaesiintymiset tarjoavat ihmisille mahdollisuuden toteuttaa fasistista ideologiaa esi-ideologisella tavalla. Siten sen katsotaan toimivan fasismia vastaan; tosin kiintoisaa on, miten kauan tämä sublimaatio riittää pitämään aggressiot aisoissa, kun pöty loppuu pöydästä ja poliitikkojen puheista.


Kristinusko ateismia ateistisempaa

Stadionkonserttien vastaavuus fasististen tapahtumien kanssa on melko laajalti viitattu näkökohta, mutta mielenkiintoista marxilais-psykoanalyyttista dialektiikkaa sisältää Žižekin tulkinta Martin Scorsesen elokuvasta Kristuksen viimeinen kiusaus.

Žižekin mukaan kristinusko on ateistisempaa kuin ateismi, sillä ateistiset ja naturalistiset ajatussuunnat uskovat johonkin suureen kokonaisuuteen, joka antaa merkityksen elämälle, esimerkiksi evoluutio-oppiin. Sen sijaan kristinuskon sanoma kiteytyy Jeesuksen sanoissa ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” sekä hänen opetuksessaan jättää lähiomaisensa ja käskyssä seurata itseään.

Siinä, missä islam ja juutalaisuus markkinoivat uskoa Jumalaan, siinä kristinusko tarjoaa pelastusoppinsa kautta vapautta kaikesta ideologiasta. Niinpä Žižekin tulkinta on lähellä myös Jumalan poissaolon elämyksiä painottavaa modernia teologiaa.

Kristinuskon pyrkimys kahlita ihmisiä vapauden ideologialla puolestaan näkyy selvästi Robert Wisen elokuvassa Sound of Music, jossa eräs halujensa valtaan joutunut nunna odottaa saavansa nuhteita luostarin johtajalta, mutta tämä kehottaakin nunnaa antamaan intohimoilleen periksi ja kulkemaan juuri niitä polkuja, jotka hän itse havaitsee hyviksi.

Tällaisen double bind -rakenteen kautta kristinusko alistaa ihmistä käskyllä olla vapaa, jolloin ihmisen odotetaan itse rajoittavan itseään. Nietzschen sanoin: ihmisen vapaus luonnollisista vieteistä on vain pappien keksimä ovela juoni, jolla ihmiset voidaan asettaa vastuuseen ja syytetyn penkille omista sinänsä välttämättömistä teoistaan.


Vapauden näennäinen perverssiys

Edellä mainittuun syyllistämiseen liittyy myös ajatus, että vapaus on perverssiä (Žižekiä käsittelevän dokumentin alkuperäinen nimi onkin Pervert’s Guide to Ideology). Siksi niihin ihmisiin ja ryhmiin, joiden nähdään olevan vallitsevan ideologian ulkopuolella, liitetään usein oletus, että he tekevät jotakin pervoa, kuten viettävät salaisia orgioita tai syövät pikkulapsia pakastimesta. Ja tämä deluusiomainen harhakuva idättää tietenkin sekä kateutta, julkista paheksuntaa että mielenkiintoa.

Žižek ei käytä tätä esimerkkiä, mutta hänen analyysinsa tuo näkyville esimerkiksi sen, miten kompleksista seksuaalivähemmistöliikkeen harjoittama avio-oikeuden tavoittelu on ollut. Juuri sen kautta valottuu, kuinka homot ja lesbot antautuvat tavoittelemaan osuutta vallitsevasta ideologiasta, tässä tapauksessa kristillisestä avioliitosta, ja sitä kautta pyrkivät normalisoimaan itseään.

Näin paljastuu kristinuskon kiero tapa alistaa ihmisiä (1) torjumalla heidät ensin piiristään (aivan kuten luostarin johtaja suhtautui välinpitämättömästi nunnan esittämiin anteeksipyyntöihin ja katumukseen), (2) lavastamalla yhteisönsä sitä kautta tavoiteltavaksi sekä (3) taivuttelemalla ihmiset kerjäämään osallisuutta oman ideologiansa piirissä.

Kirkon myöhemmin osoittamassa suopeudessa on siis kyse pikkusormen ympärille kietomisesta, kontalleen ajamisesta ja eräänlaisesta kielletyn hedelmän houkuttelevaksi julistamisesta. Avioliittoinstituutioon sisältyvä elämäntapatarkkailu ei välttämättä tuota mielihyvää kirkon johtajille sen enempää kuin avioliittoon vihittävillekään, mutta se voi tuottaa perverssiä ja subliimia nautintoa valtasuhteen voimassa pitäjille.

Ehkä juuri siihen perustuu myös homoavioliittojen vastustus: avio-oikeuden pidättäminen ei luo seksuaalista mielihyvää (eikä toisaalta myöskään estä sitä), mutta se voi tuottaa sadomasokistista nautintoa avio-oikeuden kieltäjille. Žižekin oikeaoppisen psykoanalyyttisen tulkinnan mukaan mielihyvä on eri asia kuin nautinto, ja nämäkin tulkinnat lyövät teoreettisessa kehittyneisyydessään laudalta monien yhteiskuntatutkijoiden pelkästään normittavat ja arvottavat mielipiteet siitä, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa.


Mielihyvän ja nautinnon pakko

Toisaalta Žižek poikkeaa perinteisestä psykoanalyyttisesta teoriasta suhteessa mielihyvän ja nautinnon tavoiteltavuuteen. Perinteinen psykoanalyyttinen näkemys on, että ihminen ei vapauta itseään tuntemaan mielihyvää tai nauttimaan, koska hän on sisäistänyt sosiaaliset kiellot ja kokee niiden rikkomisesta patologista syyllisyyttä. Käsitys on ollut, että psykoanalyysi vapauttaa ihmiset estoista tavalla, jolla mielihyvä ja nautinto tulevat mahdollisiksi.

Kenties tämä päti Freudin ajan Wienissä, jossa kieltoja ja rajoitteita oli paljon. Sen sijaan Žižekin näkemys on, että nyky-yhteiskunnassa vallitseva ideologia käskee ihmisiä tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin, että ihmiset ovat alkaneet tuntea pahoinvointia tästä hyvinvoinnin velvoitteestaan. He ovat kuin kirkkoisä Augustinus, joka Tunnustuksissaan sanoo tunteneensa syyllisyyttä Karthagon villeinä vuosinaan – ei suinkaan liiallisista nautinnoistaan – vaan siitä, ettei pystynyt nauttimaan huveista ja yltäkylläisestä elämästä tarpeeksi!

Niinpä ongelma on, kuinka päästä eroon mielihyvän ja nautinnon pakkomielteestä. Žižekin mukaan ainoa tie siihen on oppia tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin intohimoistaan kuin pakkomielteistäänkin sekä kaikista muista oireistaan, sillä niiden välttely, torjuminen ja kiistäminen johtaisivat vain takaisin lähtökohtaan: kurinalaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmiset tuntevat syyllisyyttä mielihyvästään ja nautinnoistaan.

Näennäisesti suvaitsevaiseen yhteiskuntaan voikin sisältyä paljon vahvempia ideologioita kuin autoritaariseen. Esimerkiksi vanhoillisessa yhteiskunnassa vanhemmat saattoivat sanoa lapselleen: ”Me lähdemme nyt mummolaan, ja sinä tulet mukaan pidit siitä tai et!” Sen sijaan vapaamielisenä aikana liberaalit vanhemmat voivat sanoa: ”Tiedäthän, että isovanhempasi rakastavat sinua, mutta sinun pitää vierailla heidän luonaan vain jos haluat.” Jälkimmäisessä tapauksessa käsky on vahvempi, sillä sen mukaan ihmisen pitää, paitsi totella, myös tykätä siitä. Näennäinen vapaus sisältää siis ankaramman käskyn kuin suora määräys, ja sitä on myös vaikeampi tunnistaa ja kumota sen epäsuoruuden vuoksi.


Kuoleman voittaminen kuolemalla, tavarataivas ja ikuisen rakkauden myytti

Luokkastrategioiden kannalta huomionarvoinen on Žižekin tulkinta James Cameronin elokuvasta Titanic, jossa yleisön hyväksyntää yritetään ostaa sympatisoimalla alemmissa kerroksissa matkustavan työväenluokan ”rehtiä ja aitoa” elämäntapaa porvariston ohi. Žižek pitää tätä katsojien kosiskelua läpinäkyvän halpahintaisena ja naurettavana. Hänen mukaansa elokuva tosiasiassa toistaa vanhan myytin siitä, että porvaristolla ja kapitalisteilla on ”oikeus” silloin tällöin pelastaa itsensä ja koota identiteettinsä puristamalla mehut työväenluokasta.

Titanicissa tämä näkyi tavassa, jonka mukaisesti porvaristytölle annettiin tilaisuus ostaa köyhältä kulkuripojalta halvalla piirrätetty muotokuva, käyttää nuorta miestä seksuaaliseen mielihyvään sekä sulhasestaan irtautumiseen, ja lopulta erota ryysyläispojasta painamalla hänen päänsä pinnan alle veden varaan jouduttuaan. ”Mitä muuta tästä seikkailusta olisi voinut seurata kuin parin viikon romanssi New Yorkissa ja sen jälkeen bänät”, kysyy Žižek ja tulkitsee, että juuri traagisen katkeamisen kautta rakkaus ikään kuin julistettiin ikuiseksi.

Ilman rakkauden siirtymistä subliimiin ja eteeriseen tavoittamattomuuden avaruuteen sitä ei voisi olla olemassa. Ikuinen rakkaus onkin myytti, joka on mahdollinen vain kuvitteellisena, tavoittamattomien ja subliimien objektien kautta, toisin sanoen unelmina ja ideologioina.

Myös kuluttamisen ideologia on mahdollinen vain tavarataivaassa, jossa ihmiset elävät nenä konditorialiikkeen ikkunassa kiinni. Ottamalla haltuunsa esineitä ihmiset luovat vaikutelman omasta kuolemattomuudestaan ja muodikkaasti sanottuna ”voimauttavat” itseään. Samalla he imevät veret halpatuotantomaiden työvoimasta istuessaan Titanicin kansituoleillaan.

Toteamukseni ei ole moralistinen vaan  ymmärtämään pyrkivä. Myös Žižekin tulkinta on samansuuntainen: kapitalismi on voittanut sosialismin siksi, että sosialismi uskoi subliimiin hyvään ja unelmien utopiaan, mutta siltä puuttui käynnissä pitävä koneisto. Sellainen puolestaan sisältyy kapitalismin logiikkaan, sen tunnustamaan, hyväksymään ja vahvistamaan ihmiskunnan ahneuteen, joka lyö ajasta aikaan kuin jatkuvasti vedossa pysyvä kaappikello.

Klassisten sosiologien tavoin Žižek tunteekin aitoa hämmästystä kapitalismin itseään ruokkivan ikiliikkujan edessä. Nähdäkseni sen käynnissä pitävä voima juontaa juurensa ihmisluonnosta: ihmisen pyrkimyksestä selviytyä hengissä. Naturalismi ja utilitarismi (hyötyoppi) ovat kapitalismia käynnissä pitäviä ideologioita. Ne voi pysäyttää vain fundamentaalisempi kysymys siitä, mitä hyötyä on hyötymisestä ja mikä on elämän tarkoitus. Koska nämä ongelmat jäävät perimmiltään avoimiksi, niiden myötä myös kapitalistien leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.

Filosofisesti katsoen elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä, kun taas merkitys on tarkoituksesta erillinen henkilökohtainen asia. Ahneuden puolestaan voi selittää ihmisten potema kuolemankammo. Sen vuoksi rahakkaimmatkin ihmiset haluavat vielä sen yhdennentoista miljoonan, joka jää jäljelle jollekin paratiisisaarelle, mikäli sota, vallankumous tai kuolema vie kaiken alta. Ahneuden motiivi on takaraivossa kytevä menetyksen pelko, alitajuinen aavistus siitä, että jonakin päivänä pitää luopua kaikesta. Ahneuden motiivi on halu jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä, ja siksi ylenmääräinen varakkuus ja sen jatkuva tavoittelu yleensä vain lisäävät ihmisten ahdistusta ja pahoinvointia.


Suuren Toiseuden poissaolo

Teknillisen korkeakoulun ex-professori Heikki Hyötyniemi esitti eilisen blogikirjoitukseni kommenteissa, että suomalaisessa filosofiassa näyttää olevan nykyään ”ainakin kolme koulukuntaa: yliopistofilosofit, Esa Saarisen poppoo, ja Hankamäki!” Havainto saattaa pitää paikkaansa. Olen tosin yrittänyt välttää näkemästä filosofiaa koulukuntien klustereina, vastapuolten välisenä pelinä, jakona joukkueisiin tai puoluetoimintana (jota se tietenkin myös on).

Dialogisen filosofiani mukaisesti tunnustan perimmältään vain yksilöt, sillä tiedän, että jokaisella on joka tapauksessa omat itsenäiset ajatuksensa ja elämännäkemyksensä. Filosofien angstisuus johtuukin usein juuri liittoutumisen ja puoluepolitisoitumisen vaatimuksesta, pakosta hankkia itselleen jonkinlainen suojaväri. Tavallaan Heikin näkemys on oikeutettu ja kuvaava siksi, että hän sijoittaa minut erilleen puolueista. Sikäli en vastusta tulkintaa, sillä se vastaa näkemystäni filosofian henkilökohtaisesta olemuksesta. Vahinko vain, jos olen ainoa, jolla on filosofiassa itsenäiset käsitykset ja ajatukset!

Myös Žižek on tullut johtopäätökseen, että ihmisellä ei ole ideologioista vapauttavaa pelastusta missään yhteisössä. Ihmiset ja ideologiat keräytyvät milloin miksikin meemikomplekseiksi rahan toivossa, kerätäkseen sosiaalista pääomaa tai selviytäkseen paremmille päiville työelämässä. Siksi ideologioista irtautumisen hinta on yleensä kova, mutta se saattaa kannattaa, sillä muussa tapauksessa inflaation kita järsii myös filosofiaa. Žižekin käsityksen mukaan olemassa on lopultakin vain yksilö, mikä tuo etsimättä mieleen 1900-luvun eksistenssifilosofin, Jean-Paul Sartren.

Myös vapaudessa ja yksilöllisyydessä kelluminen on ahdistavaa sikäli, että ei ole olemassa mitään ”suurta Toista”, jolle vapautensa ja tarinansa voisi kertoa. Tässä mielessä Žižekin käsitys pitää yhtä Jacques Lacanin psykoanalyyttisen näkemyksen ja oman käsitykseni kanssa. Ketään ei loppujen lopuksi kiinnosta kenenkään toisten ihmisten asiat, paitsi sikäli kuin niistä voi olla jotakin hyötyä tai niillä on merkitystä omaa elämää ajatellen. Tämä raadollisuus näkyy esimerkiksi Žižekin raportoimassa tosiasiassa, että ihmiset suhtautuivat olankohautuksella Bosnian sodassa raiskattujen kertomuksiin, vaikka heillä olisi ollut kova tarina jaettavanaan. Sanat kaikuivat kuitenkin tyhjyyteen.


”Suomen Žižek?”

Huvittavaa on, että eräs tuttavani nimitti minua tänä aamuna ”Suomen Žižekiksi”. En pahemmin vastusta tätäkään tulkintaa, vaikka ajatuksen torjuminen olisi paljon helpompaa kuin ottaa vastaan epäilykset narsismista, joka johtuu mahtipontisen rinnastuksen hyväksymisestä.

Žižekin fanittaminen tai häneen samastuminen olisivat kuitenkin melko alkeellisia suhtautumistapoja jo siksi, että ne olisivat vastoin Žižekin psykoanalyyttista näkemystä, jonka mukaan hän on muodostunut psyykkisen transferenssin kohteeksi kaikille maailmantuskaa ja huolta poteville. ”Slavoj the Superstar” on siis tiedostanut toimivansa eräänlaisena itsen heijastuspintana ihailijoilleen, ja juuri siksi todellisen filosofian mukaista myös heille olisi kasvaa idolistaan irti. Luulenkin, että Žižekin Elvis-maineessa on aineksia klassisesta fani-ilmiöiden sosiodynamiikasta, jonka mukaisesti idoleista ei pidetä vain siksi, että he ovat sinänsä niin erinomaisia, vaan siksi, että kannattamalla heitä voi myös itse olla suositumpi ja saada prestiisiä uralleen.

Kaikesta sanotusta huolimatta minussa ja Žižekissa on toki jotain yhteistä: (muutamien mielestä) kärkäs esiintymistyyli, psykologisoivat politiikan ja filosofian tulkinnat, säästelemätön tekstintuotanto ja tietynlainen lahjomattomuus. Myös EU-kriittinen fraasini beethovenilaisen harmonian vastaamattomuudesta todellisuuden kanssa lienee yhteistä. Elokuvataidetta tosin tunnen varsin huonosti, enkä ole kovin suosittu.

Eniten poikkean Žižekistä luultavasti siinä, että pidän kansallisvaltioita ja kansallista itsemääräämisoikeutta hyvinvointiyhteiskuntien edellytyksenä, kun taas Žižek ja poliittinen vasemmisto yleensäkin ovat hoilanneet Internationaaliaan ja asettuneet siten samaan veneeseen kansallisvaltioita murentavan globaalin kapitalismin kanssa. Erona on myös ideologian käsitteen määrittely; omasta mielestäni ideologia on osallisuuden sijasta enemmänkin vain väärää tietoisuutta, jonka vallitsessa asiat muuttuvat vastakohdikseen (esimerkiksi vapaus riippuvuudeksi).

Voin kyllä yhtyä Žižekin käsitykseen, että ideologia ei ole mitään ulkoa päin asetettua – ei manipulaatiota, pakkoja eikä käskyjä – vaan jälkimodernissa yhteiskunnassa ideologia on tapa, jolla ihmiset spontaanissa todellisuussuhteessaan tavoittelevat vapautta, mielihyvää ja todellista minuuttaan. Žižekin sanoin: ”Ideologian traagisuus on siinä, että paetessamme ideologiaa unelmiin me vasta olemmekin ideologian kahleissa.” Niinpä ideologia ei ole myöskään savuverho, joka estäisi ymmärtämästä, millainen todellisuus on, vaan juuri sen vaikutuksesta me valitettavasti luulemme näkevämme todellisuuden ”selvemmin ja kirkkaammin”.


Ideologiat ja tulevaisuus

Žižekin ajattelu liittyy Suomessa meneillään olevaan tulevaisuuspohdiskeluun, sillä juuri sen kautta valottuu, että päämäärien ja tulevaisuuden määritteleminen on ideologioiden synnyttämistä puhtaimmillaan. Tulevaisuuden linjaaminen, rakentaminen ja pelkkä ennakoiminen ovat jokaista todellisuuskäsitystä ideologisempia, sillä vallitsevia näkemyksiä voidaan tarkistaa suhteessa todellisuuteen mutta tulevaisuusselvityksiä ei voida, kun vertailukohta puuttuu. Tulevaisuuden kartoittaminen myös muodostuu ideologiaksi välttämättä ja jää sellaiseksi, sillä ennusteen rooli on aina itseään toteuttava tai kumoava, kuten sosiologi Robert K. Merton aikoinaan totesi, ja siksi tulevaisuusselvitykset ovat ennakolta vaikuttavia: preventiivisiä tai motivoivia.

Ideologia liittyy läheisesti valtaan. Yhteistä niille on, että molemmat pyrkivät peittämään jälkensä. Ideologisen vallankäytön tärkein keino onkin vallan kätkeminen. Varmaan sen vuoksi jo Bismarck sanoi, että politiikassa on syytä uskoa asioihin vasta, kun ne on julkisesti kiistetty. Siksi ideologiakaan ei ole läpinäkyvää hämäystä vaan normaaliuden arkipäiväistä määrittelyä. Esimerkiksi koulumaailmasta tunnettu kasvatuksen käsite on läpikotaisin ideologinen, ja sellainen on erityisesti poliitikkojen suosima väite, että heidän päätöksilleen ”ei ole vaihtoehtoja”. Siten myös ihanteiden ja unelmien karsiminen voi olla perin ideologista.

Entä voiko ideologisuudesta päästä eroon? Žižekin ajatus on, että ideologiat ovat väistämättömiä, ja ne voidaan vain tiedostaa ja hillitä. Vahingollista onkin juuri vaihtoehtojen kieltäminen, konsensus, joka kiistää kenenkään olevan vallassa ja vastuussa. Myös filosofeista tulee viihdetaiteilijoita juuri silloin, kun he alkavat muodostaa auktorisoituihin ajattelijoihin ja teoreettisiin malleihin nojaavaa konstruktiivista systeemiä, aivan kuten Pekka Himanen ja monet muut. Toisaalta myöskään metafyysisten kertomusten kehittely ei kelpaa, sillä tarinoiden tavoittelijat koettavat saalistaa haaviinsa tuota poissaolevaa ”suurta Toiseutta”.

Sen sijaan filosofien pitäisi antautua ajattelemaan ja toimimaan ajassa ja paikassa. Tämä merkitsee, että filosofien tulisi toimia politiikan kriitikkoina, mikä vastaa omaa ajatustani dialogisesta filosofiasta. Filosofien pitäisi hyväksyä filosofian epämääräisyys ja oman identiteettinsä juurevuus sekä sen subjektiivinen rakentuminen. Pitäisi hyväksyä myös todellisuuden kaaosmaisuus, sillä kriisi on perimmältään luova tila: ainoa todellinen muutosvoima, joka pakottaa etsimään uusia ratkaisuja.

Niinpä myöskään tulevaisuutta ei pitäisi lähestyä eikä paeta sen enempää jatkamalla ideologioissa kuin pitäytymällä märehtimään epäonnistumisia, kuten vasemmisto on Žižekin mukaan tehnyt. Pitäisi myöntää kaaoksen suuruus ja kriisin syvyys sekä etsiä keinoja (vihdoinkin tunnustetussa) paniikissa. Siksi Žižek pitää hysteriaa ja siihen liittyvää levottomuutta perimmältään myönteisenä tilana, aivan niin kuin hän Walter Benjaminin estetiikkaan viitaten pitää kulttuurimme jätteitä ja kaatopaikkoja aitoina ja eniten paljastavina merkkeinä siitä, millaisia tuotanto- ja kulutusketjun alkupään palvotut tavarafetissit ovat todelliselta olemukseltaan.

Benjaminin mukaan emme koe historiallisina olentoina olemista silloin, kun asiat menevät eteenpäin. Vasta, kun näemme kulttuurimme jätösten palautuvan luontoon, saamme kuvaa historian merkityksestä. Žižekin mielestä myös katastrofielokuvien kuvauksilla tuhon jälkeisestä morbidista ja nekrofiilisestä tilasta voisi olla sama silmiä avaava merkitys. Tuhoutuneen elinympäristön, tyhjien katujen ja hylättyjen teollisuuslaitosten keskellä voi kokea sen, mitä psykoanalyyttinen teoria nimittää reaalisen inertiaksi. Sillä tarkoitetaan merkityksen ylittävää hiljaista läsnäoloa, jonka voi kokea esimerkiksi hylättyjen lentokoneiden autiomaassa, Mojavessa. Ilman tällaista aidon passiivisen kokemuksen hetkeä mitään uutta ei voi syntyä.


Mahdottoman politiikka

Tällaisessa tilanteessa periaatteellisiin muutoksiin tähtäävä poliitiikka voi olla vain mahdottomuuden taidetta, joka muuntaa koko sen kehyksen, jossa asiat toimivat. Olen usein sanonut, että esimerkiksi ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan ne toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan liberaaliksi ja kansanvaltaiseksi niin kehitysmaissa kuin kehittyneissäkin maissa.

Sen sijaan nykyisin myös liberaaleissa demokratioissa poliitikot ovat ulkoistaneet moraalin kysymykset erillisryhmille, kuten luonnonsuojelijoille ja hyvinvointivaltion suojelijoille. Valtavirran poliitikot ovatkin sitä tyytyväisempiä, mitä vihamielisempiä ja epärealistisempia näkemyksiä nuo ”anarkisteiksi” ja ”ääriryhmiksi” mustamaalatut porukat esittävät, sillä silloin voidaan sanoa, että heidän vaihtoehtonsa ovat ”toteuttamiskelvottomia”, mutta demokratia on toteutunut, sillä heitäkin on kuultu!

Tästä johtuu, että yhteiskunnalliset vastakkainasettelut eivät ole niin tekaistuja kuin väitetään, vaan ne vallitsevat itse todellisuudessa. Ja siksi tarvitaan mahdottomuuden politiikkaa: tarttumista toimeen ja kykyä tehdä jotain, mikä on julistettu näennäisesti mahdottomaksi.

Omasta mielestäni politiikan keskeinen ongelma on, että nykyvasemmisto ei tunnista tautia oireiden takaa, ja oikeistolaisille kapinavoimille kaikki on vastakohta-asetelmien valossa liian kontrastinomaista, jyrkkää ja syyllistävää. Vasemmistolle on ollut vaikeaa tunnustaa, että se on hylännyt kansallisen edun puolustamisen, vaikka juuri kansallisissa erityispiirteissä on globaalin kapitalismin vastavoima.

Marxilainen näkemys ihmisten liittymisestä yhteen vastasi savupiipputeollisuuden ajan yhteiskuntaa, mutta reaaliaikaiseen pääoman ja työvoiman liikumiseen sekä tiedonvälitykseen perustuvassa globaalissa Internet-yhteiskunnassa se ei voi toimia. Marxismi, uusmarxismi tai jälkimarxismi ei voi vastata ongelmiin siksikään, että jokaisella kansakunnalla on väistämättä omaan itsemääräämisoikeuteensa perustuva oikeus määritellä maassaan valltseva yleinen hintataso ja työvoiman hintataso.

Spontaanisti syntyneet kansallisvaltiot ovat siis, paitsi luonnonoikeudellisesti legitimoituja ja välttämättömiä, myös tarpeellisia ja hyödyllisiä, sillä vain niiden piirissä kansalaisten tahto voi toteutua demokraattisesti. Kansallisvaltiot ovat hegeliläisiä Järjen työvälineitä konfliktien sovittamiseen, kansalaisten yhteisen edun löytämiseen ja hyvinvointiyhteiskunnan räätälöimiseen kunkin kansakunnan erityistoiveiden mukaiseksi.

Varsinkin hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisessä kansallisvaltiot ovat tehokkaita ja oikean kokoisia välineitä, sillä paikallistasolla pieni ihminen on usein voimaton, ja globaali sekä EU:n taso ovat liian etäisiä ja mittasuhteiltaan vääriä. Kansallinen toimintataso on tarpeellinen myös kansainvälisten hankkeiden toteuttamiseksi, kuten ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä kansallisvaltioita tarvitaan kansainvälisten sopimusten masinoimisessa teoiksi. Tältä osin katson, että Žižekillä riittää hyvää tahtoa, mutta häneltä puuttuu metodi.


Žižekin salaisuus

Žižekin ajatukset vetoavat moniin oikeudentuntoisiin ihmisiin, sillä hän itse on identifioitunut vahvasti oman yliminänsä ääneen. Arkkityyppisenä Sokrates-hahmona hän on riittävän vaaraton villitäkseen nuoria neitoja sen enempää kuin Väinämöinen nuorta Ainoa, ja nuorille heteromiehille hän on sopivan harmiton siksi, ettei hän muodosta varteenotettavaa kilpailijaa tai isähahmoa generoidakseen esiin oidipaalisia tunteita. Mihinkään kuulumattomuutensa ja jatkuvassa väli- ja rajatilassa olonsa vuoksi hän piehtaroi nyt kukkona tunkiolla ja kompensoi parhaan fyysisen teränsä menetyksen etevillä puheillaan.

Žižekin taukoamaton puhe on huomionarvoista sekä vertauskuvallisesti että tosiasiallisesti. Myös nykyisen lacanilaisen psykoanalyyttisen käsityksen mukaan puhe ei vain ilmennä minuutta vaan toteutuu minän eri komponenttien välillä. Puhe ei ole sen enempää osa kehoa kuin ulkopuolisuuttakaan. Se ei ole myöskään tehoste vaan tulee libidon ja kuolevan kehon välitilasta.

Ihmisäänessä on siis yhtä aikaa vaikutteita sekä eteerisestä minuudesta että vieraudesta ja ulkopuolisuudesta. Se muistuttaa niin ihmisen henkisestä kuin fyysis-materiaalisestakin olemassaolosta ja todistaa parhaillaan tekeillä olevan tutkimukseni keskeisen väitteen puolesta: ihmisen minuudesta löytyvät osatekijät ovat looginen lopputulos oman puheen objektivoinnista ja vuorovaikutuksen prosessista, josta pitää erottua erikseen ”objektiminä” ja ”subjektiminä”.

Tätä kulttuurista skitsofreniaa ja siinä heilahtelua ilmentää koko puolelta toiselle huojahteleva Titanicimme. Toisaalta ihmisen dualistisen luonteen tunnustamisessa, dialogisuudessa ja (buberilaisittain sanottuna) esineellisen olemisen ja persoonallisen olemisen heilurimaisen liikkeen myöntämisessä voisi olla ainekset ideologioiden voittamiseen ja reaalitodellisuudessa elämiseen. Tässä mielessä Žižek on, paitsi omantunnon julistaja, myös kulttuurimme oireiden eksponentti.

Suuri osa nyky-Euroopan Sokrateen, Slavoj Žižekin, maineesta selittynee sillä, että hän on tehnyt filosofiansa vastaanottamisesta helppoa ankkuroimalla sen elokuvien tulkintaan. Populismiin Žižek ei ole tosin syyllistynyt, sillä hänen tulkintansa eivät ole koskaan yksinkertaistettuja eivätkä mielisteleviä. Mutta hän on löytänyt filosofialleen laajoja kansanryhmiä puhuttelevan formaatin; elokuva kun muodostaa tiedostumattomine merkityskerroksineen ihmisten tajunnassa vellovan kommunikaatiotason, joka on vain jäsenneltävä ja analysoitava auki.

Sophie Fiennesin ohjaama dokumentti, jossa Žižek puhuu yli kaksi tuntia taukoamatta, ei pitkästyttänyt minua koko aikana hetkeäkään, ja se on parinkin katsomiskerran arvoinen. Näkemään pääsee tästä.


Kirjallisuus

Žižek, Slavoj, Ideologian ylevä objekti. Suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki, alkut. The Sublime Object of Ideology, 1989. Vantaa: Apeiron, 2005.
---, Pehmeä vallankumous – Psykoanalyysi, taide, politiikka. Suom. ja toim. Janne Porttikivi. Helsinki: Gaudeamus, 2009.
---, Tervetuloa reaaliseen autiomaahan – Viisi esseetä syyskuun 11. päivästä ja vastaavista päivämääristä. Suom. Janne Kurki, alkut.  Welcome to the Desert of the Real – Five essays on September 11., 2002. Helsinki: Apeiron, 2004.
---, Väkivalta. Suom. Janne Porttikivi, alkut. Violence – Six Sideways Reflections, 2008. Helsinki: Nemo, 2008.

Metakeskustelun hyödyllisyydestä

Metakeskustelulla tarkoitetaan puhetta siitä, kuinka keskustelua pitäisi käydä.

Olipa kerran Aziz, joka muutti kippurakärkisine kenkineen maahan. Pian esiin nousi maahanmuuttokriitikko, joka kritisoi maahanmuuttoa. Hänelle puolestaan ilmaantui maahanmuuttokriitikon kriitikko, joka kritisoi maahanmuuttokriitikkoa. Lopulta puheeseen puuttui maahanmuuttokriitikon ja maahanmuuttokriitikon kriitikon yhteinen ylikriitikko, joka katsoi omistavansa avaimet koko keskustelun kritisointiin ja veti maahanmuuttokriitikon oikeuteen. Tämän kaiken tapahtuessa Aziz livahti taloon kuin torppaan ja teki sinne kotinsa.

Olipa kerran Luigi, joka valmisti ja levitti lapsipornoa. Eräs lapsipornon kriitikko nappasi Luigin kuvat internetistä ja teki niistä taidenäyttelyn osoittaakseen, mitä netistä löytyy. Taidenäyttelyyn tuli sittemmin lapsipornokriitikon kateellinen kollega, joka oli ammatiltaan kriitikko, sillä hän oli epäonnistunut omassa taiteellisessa haaveessaan näyttää toisille, millainen maailma on. Niinpä lapsipornokriitikon kriitikko antoi lapsipornokriitikon ilmi poliisille, joka ryhtyi asian ylikriitikoksi, vei taidenäyttelyn pois ja tukki lapsipornokriitikon sekä lapsipornokriitikon kriitikon suut opettamalla, kuinka asiasta X (sensuroitu) ollaan oikeaoppisesti hiljaa. Tämän kaiken tapahtuessa Luigi levitti lapsipornoa valonnopeudella maailman ympäri.

Olipa kerran Pohjois-Karjalasta muuttanut hyväuskoinen ja lapsellinen opiskelijatyttö nimeltä Katja, joka raiskattiin häikäilemättömästi Kontulan metroasemalla. Muutamat polkivat häntä kuin tulpatonta mopoa, ja hän sai lisänimen patja-Katja. Raiskausten kriitikkoa tämä liikutti, ja hän kirjoitti asiasta nettiin. Pian asiaan tarttui sanomalehti Tämän maailman kaikki asiat toimittaja, joka raiskausten kriitikkoa kritisoiden ryhtyi raiskauskriitikon kriitikoksi. Hän sai tuekseen erään puolueen erään jaoston, joka ylikriitikoksi ryhtyen saattoi asian tuomarin nuijan alle. Tämän kaiken tapahtuessa epätoivoinen Katja omaksui prostituoidun ammatin ja myi ihteään käpy selän alla kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti, sillä ”tavaran” myyminen ei ollut rikos, ostaminen vain oli.

Olipa kerran rehti rakennusmies Reino, joka rakensi itselleen mökin. Sitten paikalle tuli rakennusviraston kriitikko, joka purnasi, että talossa on harjakatto kun pitäisi olla tasakatto, ja seinät ovat siniset kun pitäisi olla punaiset. Hänelle ilmaantui edelleen mestarikriitikko, ja kriitikot kinasivat keskenään, kunnes Reino keskeytti viranomaiset ja sanoi: ”Olen omalla kustannuksellani tehnyt tämän talon. Viereinen tontti on vapaa. Tehkää te sinne sellainen palatsi kuin haluatte mutta pyyhkikää itse toistenne perseet älkääkä siirtäkö kuluja muille.”

Muuan kriitikko päätti myöhemmin esittää kritiikkiä aiheesta ”Kuka kriitikon elättää?”. Hänelle ilmaantui kuin ilmaantuikin kriitikon kriitikko, joka esitti kritiikin kritiikkiä, ja hänelle vihdoin kriitikon kriitikon kriitikko. Näin oli saavutettu täydellisen ja riippumattoman kritiikin taso, joka koski kritiikkiä itseään eikä poikennut maassamme esitettävästä yhteiskunnallisesta keskustelusta, paitsi siinä suhteessa, että se oli sataprosenttisen laillista eikä ketään tarvinnut kurmottaa oikeudella. Se sai myös osakseen useimmat kuviteltavissa olevat palkinnot, ja tästä kaikesta syntyi suunnaton yleisen mielettömyyden varasto.

Hervotonta hohotusta

Olen huvin ja harrastuksen vuoksi seurannut ja kommentoinut Kristian Smedsin Tuntemattomasta sotilaasta syntynyttä keskustelua. Tämän päivän paperi-Hesari kertoi, että lehden toimittaja oli taluttanut valtiosihteeri Volasen oikein Kansallisteatterin penkille katsomaan kyseisen näytelmän. Näin tulee nähdyksi, mitä on tullut arvosteltua. Esityksen näkeminen on aivan keskeistä, sillä olennaista on, millä tavoin esimerkiksi kiistelyn kohteena ollut julkkisten ampuminen toteutettiin. Kyseessähän ei ollut roolihenkilöiden suora tulittaminen vaan heidän kuviensa räjäyttely sekä luodinreikien ampuminen esimerkiksi Suomen lippuun. Siitä ei puuttunut koomisiakaan merkityksiä.

En vieläkään ymmärrä Volasen kommenttia, että ”Suomen kuolemaa” koskeva laulanta viittaisi marxilaisten visioiden kuolemaan tekijöiden tajunnassa. Tämänhän myös ohjaaja itse kielsi. Tulkinnanvaraisuus on luonnollisesti eräs syy siihen, miksi filosofi voittaa aina taiteilijan: filosofi sanoo asiat yksiselitteisesti ja suoraan, kun taas taiteilija sanoo asiat vertauskuvallisesti ja epäsuorasti jättäen kaiken auki. Silti metaforallisuudessa on oma tehonsa. Tulkitsisin kohtausta niin, että se paheksuu pikemminkin kansallisvaltioiden murenemista ja arvonmenetystä globalisoitumisen keskellä.

Jokseenkin ymmärrettävältä sen sijaan tuntuu Volasen valittelu, että näyttämöllä ammuttiin demokraattisesti valitun valtion pääministeri, mutta niin on tapahtunut monta kertaa. Myös ampuminen on ollut toisinaan ”demokraattinen”. Esimerkiksi Eugen Schaumanin toimeenpanema Nikolai Bobrikovin murha oli attentaatti, jota suomalaiset juhlivat sankaritekona mutta jonka Matti Vanhanen sata vuotta myöhemmin tuomitsi Helsingin Sanomissa 15.6.2004 pitäen sitä ”terroristisena tekona”.

Suomessa, jossa poliittinen eliitti on aina katsonut kirkastavansa omaa kunniaansa kumartelemalla vieraalle vallalle ja ilkeilemällä oman maamme rahvaalle, olisi hyvä pyrkiä välttämään terroria panemalla juuri tuolle pakkokansainvälistämiselle suitset. Varsinkin monikulttuurisuuteen, globalisaatioon ja feminismiin liittyvä poliittisen korrektiuden ajaminen on jo nyt johtanut koko maamme intellektuaalisen elämän lähes täydelliseen lamaannukseen ja epä-älyllisyyteen.

On muuten ihme, kuinka paljon näkemyksilleen voi saada julkisuutta, kun sanoo jotain korkeasta virka-asemasta, ovatpa mielipiteet mitä tahansa. Ilman kyseistä teatteriskandaalia Volasesta tuskin tiedettäisiin mitään. Muutoin lopetan asian oman kommentointini tähän ja nauran asialle hervotonta hohotusta.

Totalitarismia?

Friedrich Nietzsche halveksui kriitikkona olemista, sillä arvostelijaksi alistuminen oli hänen mielestään pelkkää kommentaattoriksi ryhtymistä. Siksi hän karttoi myös sokraattista ajattelua. Sen mukaisesti ihminen tekee itsestään pelkän kinastelijan ja ehdollistuu toisille ihmisille eikä anna itselleen oikeutta puhua omalla äänellään, kuten Zarathustra.

Kriitikkona olemisen varjopuoli onkin eräänlainen katsomoon asettuminen ja ilmiöiden kommentointi sieltä: sen arvioiminen, mikä miellyttää katsojaa itseään ja mikä ei. Kriitikon synneistä syvimpiä on se, että (1) hän pitäytyy kuvailemaan ja moralisoimaan ilmiöiden pintapuolta eli sitä, mitä hänen silmänsä näkevät, mutta ei pyri tulkitsemaan ilmiöiden merkityksiä. Niiden tajuaminen edellyttäisi asioiden läpi tai yli näkemistä. Toinen keskeinen kriitikon virhe on, että (2) kriitikko ei puhu arvosteltavista teoksista vaan omasta suhteestaan niiden käsittelemiin aiheisiin tai tekijöihin.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen ei ole kriitikko, vaan hän on eräänlainen sihteeri, nimittäin valtiosihteeri. Kun sihteeri tarttui kynään arvostellakseen Kristian Smedsin ohjauksen Tuntemattomasta sotilaasta, hän vahvisti ja toteutti edellä mainittujen virheiden lisäksi kriitikon kolmannen (3) kardinaalivirheen: hän arvosteli teoksen sitä näkemättä! Jokaisen ihmisen pitäisi tietää, että jos ei ole nähnyt teosta, hänellä ei voisi olla siitä mielipidettäkään.

Volasen kardinaalimoka saattaisi olla ymmärrettävissä, jos hänellä ei ollut tarkoitustakaan puhua itse teoksesta vaan ilmaista omia poliittisia näkemyksiään tai jos jotkut korkeammat tahot olivat laittaneet hänet asialle, kuten pari päivää myöhemmin kävi ilmi. Joka tapauksessa juttu, jonka Helsingin Sanomat julkaisi maininnalla, että kirjoittaja esiintyy ”yksityishenkilönä”, kasvattaa nyt keskustelun karvasta kauraa lehden kulttuurisivuilla. Koska Volasen arvio ei perustu mihinkään, sen voisi ohittaa olankohautuksella, mutta sinänsä on teatterin päämäärien mukaista, että asiasta herää myös taustoja koskevaa keskustelua.


Verba volant

Oletettavaa on, että Volanen on Matti Vanhasen spokesman, sillä hän toimii valtioneuvoston kanslian päällikkönä. Kekkosmaiset eleet omaksunut Vanhanen puolestaan on pyrkinyt viime aikoina rajoittamaan median toimintavapauksia. Häntä varmasti harmittaa, että kansakunnan päänäyttämöllä esitetään Tuntemattoman sotilaan puolianarkistista tulkintaa, jossa poliittisen vallan legitimiteetti kiistetään poliittisesti epäkorrektilla tavalla.

Kun Volanen antautui kirjoittamaan teatterista otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”, hän näytti tarkoittavan ”totalitarismilla” sellaista ajattelua, joka tosiasiassa on yksilöllistä. ”Demokratiana” hän pitää omia virkamiehen mielipiteitään.

Mielestäni on huolestuttavaa, että valtion virkamieseliitti koostuu henkilöistä, joilta ei irtoa ymmärrystä symbolista esittämistä eikä taiteellista monitulkintaisuutta kohtaan – ei myöskään näkemystä taiteiden kokonaisroolista yhteiskunnassa. Tästä todistavat Volasen valittelut, että Smedsin eräässä aiemmassakin ohjaustyössä esitettiin näkemys poliittisten murhien mahdollisesta ajankohtaisuudesta tulevaisuudessa. Tuulesta temmattu oli myös Volasen tapa yhdistää Tuntemattomassa sotilaassa esitetyt ampumiset Jokelan koulun välikohtaukseen.

Yksinkertaisinkin ymmärtää, ettei mikään näytelmä voi olla kuvaamiensa tapahtumien syy – siitä huolimatta, että myös syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumat olivat kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Sen sijaan väkivaltaisten sattumusten taiteelliset esitykset ovat kuin eräänlaisia etiäisiä, joita taiteilijat ovat nähneet kautta aikojen aavistellessaan asioiden ajautuvan yhteiskunnassa väkivaltaiseen suuntaan. Väkivallan kuvaaminen on siis eräänlaista yhteiskuntakritiikkiä, jonka sisältönä on valtaa pitäville suunnattu kehotus pidättäytyä poliittisista virheistä, jotta yhteiskunnassa ei ajauduttaisi avoimeen väkivaltaan.

Sen sijaan Volasen tapaiset korkeat virkamiehet, joita valtionhallinnossa ja politiikassa on runsaasti muitakin, ovat omassa moralismissaan itse tärkeimpiä syyllisiä siihen, miksi yhteiskunnassa viriää vihaa. Ensin he myyvät maamme internationalisteille, sitten kaventavat kantaväestön poliittisia oikeuksia pyrkimällä kuohimaan sananvapautta ja vaatimalla ”poliittista korrektiutta”, ja lopuksi nämä koko ikänsä puolueviroissa istuneet nostavat vielä kymmenentuhannen euron kuukausipalkkaa.

Volanen ei ole siis minun Suomeni sankari, vaan Tuntemattoman sotilaan roolijaossa hän kuuluisi ”linjaan, jossa pakokauhu paranee”. Sen sijaan kunnia kuuluu edelleenkin Antti Rokan kaltaisille tavallisille suomalaisille, joita on turha laittaa keräämään kiviä kenenkään polkujen pieliin.

Kun Volanen erehtyi vastauksessaan Smedsille vetoamaan siihen, että hänen mielestään ”tekojen seurauksetkin kuuluvat näyttämölle”, hän jatkaa samaa keskustalaista puusilmäisyyttä, joka on leimannut myös Matti Vanhasta. Jos näytelmässä ammutaan poliitikkoja, niin mikä itse asiassa on syy, ja mikä on seuraus? Seuraushan on se, mitä näyttämöllä jo esitettiin (poliitikkojen ampuminen), ja syyt ovat politiikanteossa! Samanaikaisesti lehti kertoo, että Mauri Pekkarinen ”tutkii alusvaatemainosten siveellisyyttä”.

Jos Volanen olisi lukenut (eikä kiirehtinyt tuomitsemaan) Nietzscheä, hän tietäisi, että ”ennen vaikutusta uskotaan toisiin syihin kuin vaikutuksen jälkeen” (Iloinen tiede, ajatelma 217). Mitäpä muuta Volasen kommenteille voisi siis kuin nauraa.


Kyse on taiteen vapaudesta

On huolestuttavaa, jos Smedsin soveltamaa yhteiskuntakritiikkiä ei saisi esittää, mikäli Nietzsche ja Heidegger aletaan nähdä valtionvihollisina ja heidän tavoillaan ajattelevat ihmiset uhataan ”haastaa”. Viranomaisvallan tarjoamat haasteet kun eivät ole koskaan älyllisiä vaan pelkästään juridisia ja normatiivisia. Normittava eetos jää kuitenkin ohueksi ja mitättömäksi, sillä se ei selitä eikä lisää ymmärrystä.

”Mitä teemme? Mitä teemme; sitä ei koskaan ymmärretä, aina vain kiitetään tai moititaan”, totesi Nietzsche (Iloinen tiede, ajatelma 264). Tämän mukaan taidettakaan ei ymmärretä taiteeksi, vaan kaikki vaihtoehtoinen hälytyskellojen soittelu tuomitaan Marilyn Monroesta Marilyn Mansoniin. Imaginaarinen eli kuvitteellinen ajattelu on kuitenkin tärkeää sellaisen poliittisen totalitarismin torjumiseksi, jota virkamiespoliitikot itse edustavat. Diktatuurissahan taide kuuluu vallassa olevalle puolueelle, kuten Suomessa Suomen Keskustalle. Jos taiteellisten ja muiden mahdollisten maailmojen kuvittelu kielletään, meidät pakotetaan yhden totuuden todellisuuteen, jossa saa julkaista vain hallituksen tiedotteita, kuten Pohjois-Koreassa.

Tiedän toki yliopistojen ja filosofian laitosten koostuvan kultaista keskitietä kulkevista demarifilosofeista ja muista pragmatisteista, jotka haluaisivat neutralisoida kaiken. Filosofin viran voi saada vain alistumalla myötäilemään valtaapitäviä ja heidän lakeijoitaan. Sama näyttää toistuvan myös poliittisessa hallinnossa. Demokratian ja harmonisen elämän haaveista hymiseminen on turhaa silloin, kun kotimainen ja Euroopan unionista lähetetty direktoraatti pyrkii kiistämään kansalaisten omien etujen toteutumisen.

Smeds puolestaan on oikeassa vastatessaan, että Volasen edustaman 70-lukulaisen pullamössösukupolven tulisi itse ratkaista omat ongelmansa suhteessa menneisyyteensä. Kyseinen virkamieskunta näyttääkin olevan tämän yhteiskunnan keskeisimpien ongelmien, kuten kalliiksi käyvän valtiobyrokratian tärkein syy. An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur!

Kevään tasoitus

Tänään on kevätpäiväntasaus. Päiväntasaajalla aurinko paistaa suoraan keskitaivaalta. Aah... armas aurinko, tule pian tänne! Minun tasoitukseni (ei golfissa) on seuraava: Kiitän kaikkia teitä, jotka olette lukeneet tätä palstaa. Riipin raapin sata kävijää päivässä on paljon yksityiselle blogille, jota ei ole kytketty minkään järjestön, puolueen, firman eikä muunkaan organisaation sivuille. Toisaalta en kiitä kävijöiden paljoudesta enkä edes mahdollisesta yhtä mieltä olemisesta, sillä olen keskittynyt esittämään vain omia ajatuksiani, enkä tavoittele suosiota.

Monet ovat kummeksuneet, mitä poliittista puoluetta edustan. Heidän mielestään puhun paljon politiikkaa, mutta arvostelen tasapuolisesti kaikkia. Vastaukseni on: en edusta mitään poliittista puoluetta. Syitä olen esittänyt edellä. Poliitikoille ominainen suosion kerjuu ja kannatuksen kalastelu ohjaavat heitä loiventelemaan ja pyöristelemään näkemyksiään. Se puolestaan tekisi kriittisen filosofian mahdottomaksi.

Saa nähdä, onnistuuko uusi hallitus tekemään kaikista ihmisistä palveluyrittäjiä ja vuokratyöläisiä, pullakuskeja ja partureita. Tästä lähtien jokaisen täytyy pienyrittää! Joutilaisuus on ehdottomasti kielletty, aivan niin kuin ajatteleminenkin. Vain televisiossa saa valaista ajatuksiaan, mikä tapahtuu puhumalla läpiä päähänsä.


Ampui suuhun valopistoolilla – Näin kun kallo loisti!

Edellä mainittu otsikko on taannoisesta Alibi-lehdestä. Vaaleissa nähtiin, kuinka tyhjä poliitikkojen pakki on. – Mistä keskusteltiin? Montako lypsäjää on navetassa, kenellä on Mansikki ojassa, kuinka monta kätilöä tms. tarvitaan heikko-osaisia hoitamaan? Ja niin edelleen. Rynnätkää nyt ihmeessä toinen toisenne avuksi ja viekää lähimmäisillenne vaikka kainalosauvoja, jos kerran koko todellisuus koostuu pelkästä avuttomuudesta ja raihnaisuudesta! Kulttuurista, filosofiasta, rakkaudesta, empatiasta, myötäelämisestä, hyvyydestä, pahuudesta, taivaasta ja helvetistä poliitikoilla ei ollut kerta kaikkiaan mitään visiota.

Eräs poliittisen keskustelun floppi oli ”palvelujen vienti”, josta povattiin todellista tulevaisuudenavausta ja ehkä merkittävääkin vientituotetta. Itse ihmettelin, miten ihmeessä Suomesta voidaan viedä palveluja mihinkään ilman, että suomalaiset ajetaan työn perässä pakolaisiksi ulkomaille. Samanaikaisesti valitettiin, ettei Suomessa ole tarpeeksi omaakaan työvoimaa ja että sitä pitäisi tuoda ulkomailta. Maahanmuuttopolitiikasta näyttää tulevan seuraavan eduskuntakauden keskeinen kuuma peruna.

Itse tosin lopetan vaaleista lätisemisen tällä erää tähän ja keskityn mieluummin vaikka Idolsiin. Omasta mielestäni kansanedustajille pitäisi säätää filosofian approbatur pakolliseksi. Koska jokainen suomalainen haluaa olla kansanedustaja, näin saataisiin kansan sivistystaso lopultakin nousuun.

Bond ja poliittinen korrektius

Pokerin pelaamisesta on tullut viime vuosina kansanhuvi: sitä pelataan niin televisiossa kuin kapakoiden nurkissakin. Asiantila saattaa heijastella uuden kasinotalouden olemusta. Ihmisten rikastuminen tai köyhtyminen mielletään entistä useammin pelkäksi onnenpyörän pyörähdykseksi, kun syy–seuraus-ketju ansioiden ja niihin johtavan työn väliltä on pantu globalisaation ja internationalismin keinoin poikki: rikastu siis pokerilla.

Myös uuden James Bond -elokuvan tekijät ovat tiedostaneet ajan merkit nimetessään tuotoksensa Casino Royaliksi. Pokerin peluun kohottaminen elokuvan keskeiseksi teemaksi puhuttelee ilmeisesti työväenluokkaisia ja keskiluokkaisia ihmisiä, sillä raina oli vielä kuukausi ensi-iltansa jälkeen Suomen katsotuin.

Minulla on ollut tapana käydä katsomassa James Bond joulunpyhinä, mikäli uusi elokuva vain on ollut tarjolla. Casino Royalia on kehuttu parhaimmaksi kautta aikojen, mutta omasta mielestäni Bond-elokuvat ovat vuosi vuodelta huonontuneet. James Bond tunnetaan tietenkin naistenmiehenä, ja kaikki Bondit ovatkin olleet korostetun heteroseksistisiä. Lisäksi 1980-luvun ja 1990-luvun Bondeissa konnat esitettiin usein tyypiteltyinä homoseksuaaleina, mikä heitti seksuaalivähemmistöjen vihat Bondin tekijöiden niskoille. Koska Bond oli myös huumoripitoinen, saattoi lievää rasismia katsoa kuitenkin läpi sormien.


Feministinen Bond

Bondeihin tuli jo 1990-luvulla uutuutena mukaan feminismi, joka pahensi asiaa. Casino Royalissakin kehitellään feministisvoittoista nais–mies-dialogia, joka ei omasta mielestäni toimi lainkaan. Bondia haukutaan muun muassa hänen egostaan, ja miestä potkitaan munille. (Miten ihmisen olisi mahdollista muuta ollakaan kuin ”egokeskeinen”, sillä minuushan on kaiken havaitsemisen ja todellisuussuhteen välttämätön ehto?) Bondin esimiehenä on ollut nainen jo Kultaisesta silmästä lähtien eli vuosikymmenen ajan. Miss Moneypenny puolestaan alettiin esittää tietoisena feministinä. Kun Bond-elokuvien naiset eivät ole enää hänen rakastajiaan vaan dominoijiaan, tästä ratkaisusta on seurannut useita ongelmia toimintaelokuvaksi tarkoitetulle produktiolle.

Poliittisesti korrektista Bondista huumori on kuihdutettu pois. Jäljellä on pelkkää rymistelyä, erikoistehosteita, feminismiä ja väkivaltaa. Huumorittomuus johtuu Bondin miehisen suverentiteetin kyseenalaistamisesta. Kun uros ei saa olla enää ehdoton, toimintaan ei saada mukaan sankaruutta kohottavaa karismaa. Se, että varhaisemmissa Bondeissa onnistuttiin yhdistämään toiminta ja seikkailu huumoriin, johtui Bond-hahmon suvereeniudesta: ollessaan hetero hän oli sitä avoimesti, ja hän hallitsi naisia. Sen sijaan nyky-Bond on alistuva raato. Casino Royalissa huumori on korvattu väkivallalla ja kovuudella. Uusi Bond-näyttelijä Daniel Craig on melko väritön tyyppi, joka ei häikäise sen enempää huumorilla kuin lihaksilla tai charmillakaan. Sitä paitsi hän muistuttaa riittävästi Vladimir Putinia sopiakseen paremmin kenraali Gogolin rooliin.


Roger Moore – Paras Bond

Kaikkien aikojen paras Bond oli minun mielestäni Roger Moore, sillä hän onnistui olemaan samanaikaisesti sekä toiminnallinen, humoristinen että todellinen gentlemanni. Niinpä parhaat Bond-elokuvat tehtiin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa, ja niissä onnistuttiin yhdistämään actionia ja komediaa.

Uudesta Bondista puuttuvat Bond-elokuvien tavaramerkeiksi muodostuneet tekniset innovaatiot kokonaan, eikä elokuva hyödynnä myöskään ideologisia eikä poliittisia jännitteitä, jotka vielä kylmän sodan aikana tarjosivat viitekehyksen juonen punonnalle. Uudessa Bondissa asia on koetettu ratkaista amerikkalaiseen tapaan, toisin sanoen vetämällä esiin elokuvan alussa matkalaukullinen pätäkkää, josta lopun aikaa taistellaan.

Pelkän mammonan käyttäminen motiivina on kuitenkin alkeellista, ja elokuvassa häiritseekin sarjafilmeistä tuttu peittelemätön suhtautuminen rahaan. Tekijät ovat varoneet astumasta juonen rakentamisessa politiikan kentälle, vaikka esimerkiksi terrorismi olisi tarjonnut luontevan ympäristön tarinalle, kuten ennenkin. Näistä perinteistä aineksista voi enää vain haaveilla, kun poliittisen korrektiuden tavoittelu on tappanut niin huumorin kuin älyllisyydenkin elokuvien käsikirjoituksista.

Ekofilosofian suhteellisuus

Ekonomisti Nicholas Sternin ilmastonmuutosraportin valmistuttua kävi selväksi, että ihmiskunta uskoo vain yhtä argumenttia: taloudellista. Kun kasvihuoneilmiöstä ja vedenpaisumuksesta varoitetaan taloudellisilla perusteilla ja väitetään ekokatastrofin syöksevän maailmantalouden lamaan, argumentti alkaa tepsiä.

Sternin raportin mukaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kolminkertaistuu alkaneella vuosisadalla teollistumista edeltävään aikaan verrattuna. Tällöin maapallon lämpötila kohoaa 3–10 astetta ja napa-alueiden jäätiköt sulavat, mikä voi nostaa meren pintaa 5–12 metriä. Kasvihuoneilmiö ei merkitse vain vedenpaisumusta, vaan maailman vilja-aittoja koetteleva kuumuus ja kuivuus nostavat myös ruoan hintaa. Vakuutusmaksut puolestaan nousevat myrskyjen seurauksena. Pääoman tuotto heikkenee, kun tehtaita ja kiinteistöjä joudutaan korjaamaan tai siirtämään ennen niiden arvioidun käyttöajan päättymistä. Pahimmillaan prosessi alkaa kiihtyä, kun ikiroudan sulaminen vapauttaa ilmakehään vaarallista metaania. Tulvat ja kosteuden vaihtelut saattavat heikentää kasvillisuuden kykyä sitoa hiilidioksidia, ja hiilen sitoutuminen valtameriin kohottaa merien happamuutta. Napa-alueiden sulaminen puolestaan vähentää auringon energian heijastumista avaruuteen, mikä edelleen nopeuttaa lämpenemistä.

Näyttö ihmisen toiminnan ja ilmastonmuutoksen yhteydestä on Sternin mielestä enemmän kuin riittävä. Taloustieteilijänä hän pitää ilmastonmuutosta vakavimpana markkinoiden epäonnistumisena, minkä maailma on kokenut. Markkinat pilaavat ilmaston, mutta ne voivat myös pelastaa sen. Markkinaehtoisuus tarjoaa kuitenkin hyvin ongelmallisen näkökulman asiaan. Parin asteen lämpeneminen olisi hyvä uutinen esimerkiksi turismille ja uuden teknologian kehittäjille. Luottamus rationaalisesti toimiviin markkinoihin ei siis riitä, vaan lisäksi tarvitaan sääntelyä. Sternin mukaan tärkein ilmastonsuojelun instrumentti on päästökaupan kehittäminen, jolloin kustannusten on kohdistuttava sekä päästöjen tuottajiin että loppukäyttäjiin.

Sterin raportti on ilmeisen poliittinen, koska se uskoo optimistisesti huomiseen. Koska olot eivät korjaannu ruikuttamalla, olisi luovuttaminen poliittisesti vastuutonta. Siksi myös Stern maalaa raportissaan tulevaisuudenuskoisen kuvan. Hän analyysinsa mukaan ihmiskunnalla on ”hyvät mahdollisuudet” sopeutua ilmastonmuutokseen, mikäli yksi prosentti kokonaistuotannosta käytetään vuosittain hiilidioksidipäästöjä vähentäviin toimiin. Jos mitään ei tehdä, ihmiset joutuvat tyytymään 5–20 prosenttia vaatimattomampaan elintasoon. Lisäksi hän painottaa länsimaiden vetovastuuta. Vaikka kasvihuonepäästöistä jo puolet tulee kolmannen maailman maista ja ainoastaan 14 prosenttia Euroopan unionista, rikkailla mailla on moraalinen velvollisuus toimia tiennäyttäjinä, sillä rikkaat maat ovat aiheuttaneet valtaosan niistä päästöistä, jotka nyt lämmittävät ilmakehää.

Nicholas Sternin poliittisuus johtuu muun muassa siitä, että hän on Iso-Britannian hallituksen taloudellinen neuvonantaja. Niinpä ei ole ihme, että Tony Blair palkkasi Al Goren saarnaamaan Kioton sopimukseen liittymisen puolesta, kuten Iso Antti Rannanjärven. Tosin tässäkään yhteydessä ei ole kyse filosofisesta eikä eettisestä argumentaatiosta vaan hyötyjen ja haittojen puntarointiin perustuvasta laskelmoinnista. Jos taloudelliset laskelmat olisi saatu osoittamaan jotain muuta, hiilidioksidin tuottamista voitaisiin pidettäisiin kai perusteltuna jatkaa.

Tämä on seuraus nykyfilosofian ajautumisesta pragmatiikan tielle, jolloin asioiden oikeutusta arvioidaan vain niihin liittyvien hyötyjen tai haittojen mukaan: suhteellisesti. Ongelmana on, että virallisesti hyväksytyssä tieteen valtavirrassa ei tunnusteta todellisia arvoja, joiden kannattaja muiden muassa Platon oli. Sen vuoksi ei ole olemassa myöskään kunnollista ympäristöfilosofiaa, josta toiminnan moraaliperiaatteet voitaisiin johdella. Kun taloudelle on luovutettu kaikki valta, asiat kääntyvät suhdanteiden vaihdellessa kuin kaleidoskoopissa päälaelleen, aina kunkin ajan trendin mukaisesti. Siksi myös päätöksiä ja sopimuksia puretaan ja rikotaan, eikä pitkällä tähtäimellä saada mitään aikaan. Näyttöä tästä antaa se, että heti kun kansakuntia alkavat koetella ”tärkeämpinä” pidetyt kriisit, kuten talouslamat ja sodat, ilmasto- ja ympäristökysymykset siirretään taka-alalle, ja katastrofiin johtava tuhoisa kokonaislinja jatkuu.


Lähde:

Stern, Nicholas, The Economics of Climate Change 5 – The Stern Review. Cambridge University Press, 2007.