Tulkoon voitto barbaarien pahuudesta

Katselin joulun aikaan Terence Malickin ohjaaman elokuvan Veteen piirretty viiva, joka perustuu James Jonesin romaaniin. Omassa alleviivaamattomassa pasifismissaan se saattaa olla yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista yhdessä Christopher Nolanin Dunkirkin, Wolfgang Petersenin Das Bootin ja Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan kanssa. Kaikkia leimaa realismi ja aiheettoman sotaromantiikan poissaolo.

Veteen piirretyn viivan kertoja kyselee toistuvasti ja retorisesti, mikä ihmiskuntaan meni, kun maailmassa vallitsee häikäilemätön pahuus, myös keskellä kauneutta ja muutoin paratiisimaisia olosuhteita.

Kyseessä on eräänlainen esiteoreettinen pohdiskelu, joka voitaisiin nopeasti tuomita naiiviksi.

Kyyninen vastaus onkin, että ihmisten elämä koostuu lajinsäilytysstrategisesta kamppailusta, johon liittyy kilpailua luonnonvaroista ja elämän edellytyksistä.

Muutamat 1800-luvun ajattelijat vastasivat tuohon darvinistiseen näkemykseen, että ihmisten selviytymistä edistää paremmin yhteistoiminta kuin taistelu, ja eräs heistä oli venäläinen Pjotr Kropotkin. Mietiskelevä venäläinen filosofia tosin tuhottiin myöhemmin kommunismin toimesta, ja sen yli on ajettu myös nykystalinismin jyrällä, kuten kaikki ovat voineet huomata.

Mikä sitten neuvoksi ihmiskunnan tai ainakin sen yhden osan surkeaan tilaan? Naturalismi on moraalisesti huonoa oppia, sillä sillä ei ole moraalia ollenkaan. Vaihtoehdottomana ja todeksi oletettuna opinkappaleena se oikeuttaa mielivallan ja taannuttaa ihmisen petoeläimeksi. Elämällä ei ole sen mukaan muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Väkivallan ja tappamisen oikeuttaa siis naturalistinen lajinsäilytysideologia, joka voi johtaa myös lajin tuhoutumiseen.

Tämä näkyy eräissä nykyajan poliittisissa asenteissa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys on kaltevalla pinnalla ja häviää niin sanotulle reaalipolitiikalle, joka nojaa valtaan, voimaan ja väkivaltaan.

Saksalaisen oikeusfilosofin Carl Schmittin selitys on, että mikään sääntö, sopimus tai laki ei voi olla itse itsensä perusta, sillä säännöt, sopimukset ja lait tulevat niiden itsensä ulkopuolelta, moraalisesta tyhjiöstä, jota sanotaan poliittisen vallan käyttämiseksi. Sen takana puolestaan on edunvalvontaa, painostusta, taloudellista ja mielipidevaltaa sekä aseita ja rahaa. Yhtä kaikki, sen perusta on relatiivinen.

Tästä johtuu, että myös valtioiden kesken vallitsee kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Asiaa on analysoinut muiden muassa Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy. Suvereenien valtioiden suvereniteetti tarkoittaa juuri sitä, että ne voivat vapaasti ja riippumattomasti sitoutua tai olla sitoutumatta kansainvälisiin sopimuksiin ja säädöksiin. Kansainvälisellä oikeudenkäytöllä ei ole viimekätistä perustaa.

Näin ollen kantilainen näkemys, jonka mukaan sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi, jää tappiolle. Käsitys moraalilain itseisarvoisuudesta kiertyy sitä paitsi kehälle, ja Immanuel Kant muotoilikin näkemyksensä sääntöpohjaisuudesta lähinnä sen ajatuksensa ympärille, että moraalilailla pitää olettaa olevan itseisarvon, jotta moraali ylipäänsä olisi mahdollista.

Kyse on viime kädessä idealismin ja realismin välisestä kamppailusta. Niiden ristiriita näkyy esimerkiksi Alexander Stubbin puheissa ”arvopohjaisesta realismista”. Nykymaailmassa realismia näyttäisi olevan naturalistinen kamppailu eloonjäämisestä. Ukrainan kohdalla Venäjän harjoittama raaka naturalismi näyttää tuottaneen suorastaan eksistentiaalisen kriisin. Miten tähän reaalipoliittiseen sodan todellisuuteen voitaisiin yhdistää arvopohjaisuus, joka kuulostaa lähinnä katteettomalta idealismilta?

Nopea vastaus on: ei mitenkään. Arvopohjainen ajattelu vaikuttaa aina häviävän reaalipoliittiselle vallan ja voiman käyttämiselle.

Ainoan tien moraalisesta umpikujasta tarjoaa voluntarismi, eli näkemys ihmisen tahdon määräävästä asemasta toiminnan tuottajana.

Kyse on lopultakin siitä, mitä me tahdomme ja miten tahdollamme muokkaamme maailmaa.

Aristoteelinen filosofi Tuomas Akvinolainen piti järjellisen toiminnan ensimmäisenä periaatteena lausetta ”bonum est faciendum et prosequendum, et malum est vitandum”, toisin sanoen ”hyvää on tehtävä ja edistettävä ja pahaa vältettävä”.

Ongelma kiertyy perustavanlaatuiseksi kysymykseksi hyvän ja pahan erosta ja perustelut älyllisiksi väittämiksi, jotka ohjaavat järjellisiin päämääriin.

Sama ajattelutapa oli ominaista myös Kantin velvollisuusetiikalle. Sen mukaan ainoa hyvä asia maailmassa on hyvä tahto (gute Wille), jota pitää ohjata kategorisen velvoittavan moraalilain mukaan niin, että yksilöiden jokainen teko voisi periaatteessa muodostua yleiseksi kaikkia ohjaavaksi käyttäytymismuodoksi. Ajatus on läheinen kristilliselle kultaisen säännön etiikalle, joka kehottaa kohtelemaan toisia ihmisiä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Kantin ajattelu ei toisaalta ole pragmatiikkaa, jonka mukaan tekojen merkitystä arvioitaisiin sen seurausten mukaan, vaan puhdasta idealismia, jonka mukaan vain hyvällä tahdolla tehty teko on arvokas.

Kantin päämäärät, kuten yleinen hyväntahtoisuus, velvollisuusetiikka, kategorinen imperatiivi, näkemys ihmisyydestä päämääränä sinänsä ja rationaalinen vapaus toimia järjen mukaan itsenäisesti mielihaluista ja ulkoisista pakoista riippumattomana, ovat yleviä ja ihailtavia. Mutta ukkoparka meni lopulta niin sekaisin, että hän myönsi moraalilain olevan perimmältään yhtä käsittämätön ja perusteita vailla ”kuin on tähtitaivas yläpuolellamme”, ja siten hän sotkeutui omaan ajatteluunsa kuin kukko rohtimiin.

Idealismi on sikäli vaarallista, että maailmassa on saatu aikaan myös paljon kärsimystä ”hyvän” tekemisen varjolla ja vapauden mission kautta. Hyvän käsite kun on kovin laaja ja sisältä valaisematon.

Vaikuttaa, että nykypäivänä elämme konkreettisesti juuri tuossa idealismin ja realismin välisessä ristivedossa, eikä vellonnasta ole tulla loppua.

Vaikuttaa, että etevimmätkin poliittiset liiderit ovat tonttumaisia hobitteja, jotka kiiruhtavat hihat palaen tekemään tihutöitä siellä ja täällä sekä aiheuttamaan vahinkoa kanssaihmisille.

Ihmiskunta käyttää teknistä etevyyttään militaristiseen varusteluun, joka perustuu aggressiivisuuteen, vainoharhaisuuteen, pelkoon ja epäluuloisuuteen ja ne puolestaan suuruudenhullujen poliitikkojen kyvyttömyyteen ymmärtää omaa psyykkistä tilaansa.

Idealistisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja arvopohjaisen realismin puolesta puhuu yksi seikka: se antaa ihmisille toivoa.

Siksi on juurittava pois hulluutta signaloiva toiminta. Sen tunnistaminen ei ole ylivoimaista eikä vaikeaa.

On pantava pois kaikkinainen kärsimystä tuottava valta, väkivalta, ryöstely ja panettelu.

On kumottava valhe ja erehdyttäminen, propaganda ja harhapoluille ohjaaminen, sillä ne ovat kaiken vallan ja väkivallan alku ja juuri.

On annettava oikeuden säilän heilahtaa siellä, missä ihmisiä ahdistavat epätoivo, voimattomuus ja uskalluksen puute ja missä ihmisiä haavoittaa heidän äänensä tukahduttaminen.

On noustava vastarintaan julkista valhetta, kollektiivisia petoksia ja kansakuntien laajuisia rikoksia vastaan sekä revittävä alas kiskonnan, riiston ja ihmisten yhteyksiä estävän divide et impera -politiikan kulissit.

On osoitettava vallalla ja vääryydellä hallitsevien pehtoorien rikokset ja laitettava heidät tuomioiden alle sekä osoitettava heille velvollisuusetiikan perusteet.

On raastettava alas pahuuden, ahneuden ja itsekkyyden salusiinit ja rullakardiinit ja paljastettava kulissivallanpitäjien alastomuus.

On uskallettava, on toivottava, on tehtävä, ja on luotettava.

Tulkoon kuolema vääryydellä hallitseville viranomaisille ja kansoja piinaaville poliitikoille.

Nujittakoon hengiltä valheen käärme, palakoon petoksen lierot Helvetin tulessa ja annettakoon jäänteensä sikojen poljettaviksi.

Tulkoon tästä vuodesta toivon, luottamuksen ja vapautuksen vuosi.

Tulkoon rakkaus, tulkoon voitto pikkusieluisesta typeryydestä, saatettakoon naurunalaiseksi kaikenlaisten tuhattaiturien matalamielisyys ja perittäköön riemullinen vapautus pölkkypäiden ja barbaarien pahuudesta, omahyväisyydestä ja öykkärimäisyydestä.

Demokratian puolustamista Yhdysvalloissa

On tuo Yhdysvallat kummallinen maa, kun siellä paukkuu edelleenkin Villin Lännen perinteen mukaisesti Coltti, jolla ratkotaan myös poliittisia asioita.

Monissa väkivallasta kärsivissä maissa, kuten Ruotsissa, aseellisesti pyritään ratkomaan yksilöiden tai ryhmien välisiä konflikteja, mutta Yhdysvalloissa pössyköillä tehdään politiikkaa!

Tietenkin myös muualla, jossa väkivalta kukoistaa, usein syynä ja taustana on harjoitettu politiikka, esimerkiksi sosiaali-, talous- tai maahanmuuttopolitiikka.

Niihin myös Yhdysvalloissa yritetään vaikuttaa.

Presidentiksi toista kertaa pyrkivää Donald Trumpia kohtaan oli jälleen tekeillä aseellinen hyökkäys, todennäköisesti salamurhayritys.

Trumpin vastustajat katsovat olevansa yleensä demokraattipuolueen puolustajia. Mutta erikoista on demokratian puolustaminen silloin, kun ehdokas yritetään likvidoida demokraattisista vaaleista!

Jatkuva tulitus todennäköisesti tarjoaa Trumpille mahdollisuuden marttyyrisoida itseään entistä enemmän. Väkivaltaiset hyökkäykset ja vihan osoitukset vain vahvistavat Trumpin kannatusta, ja politiikan sisältöihin niillä tuskin on vaikutusta.

---

Päivitys 14.10.2024: Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan sananlaskussa. Trump todennäköisesti selviää hengissä presidentinvaaleihin asti, sillä kolmaskaan yritys häntä vastaan ei onnistunut, kertoi äsken jenkkimedia. Trump todennäköisesti tarvitsee ja saa paremmat vartijat, mikäli hänen onnistuu palata virkaistuimelle.

Luodinkestävä Trump kartutti uhripääomaa – Ammus kimposi kohti Bidenin leiriä

Väistämätön tapahtui, ja Donald Trumpia ammuttiin. Hän tosin väisti tai tuli väistäneeksi.

Kun luodit hipovat korvia, kalma ei voisi lähempänä käydä.

Poliittinen vihervasemmisto ja sitä tukeva valtavirtamedia ovat joutuneet salaamaan mielipahansa hutilaukauksen johdosta. 

Ylen, MTV3:n ja Helsingin Sanomien Yhdysvaltain kirjeenvaihtajien on täytynyt piilottaa pettymyksensä ja näytellä sovittelevaa niin sanotun yhteiskuntavastuunsa takeeksi.

Iloita valtavirran uutismediat voivat siksi, että mätäkuuta ei tarvinnut täyttää ihan kokonaan tekaistuilla kohu-uutisilla sen jälkeen kun rajalaki tuli käsiteltyä Suomen eduskunnassa loppuun.

Ex-presidentti Trump saa tapauksesta tukea näkemykselleen, että hän on jonkinlainen Kaitselmuksen lähettiläs, jota kohtalo suojelee ja jolla on elämäntehtävä.

Omaa väistymistään jo pitkään tehnyt Biden puolestaan saa syytöksiä vastakampanjoinnista ja vihaan kannustamisesta, mikä tarjoaa Trumpille tilaisuuden paitsi voimannäyttöön, myös uhripääoman kartuttamiseen.

Friedrich Nietzsche lausahti teoksessaan Epäjumalten hämärä (1888), että ”vasta, kun valtaapitäviä on ammuttu, he istuvat tukevasti viroissaan” (ajatelma 36). Häneltä tunnetaan myös lausahdus ”se, mikä ei tapa, vahvistaa”.

Parempaa lähtölaukausta Trump tuskin olisi voinut vaalikampanjalleen saada.

Korvalehden yläosa meni, mutta siihenkin löytyy sananlaskuviisautta. Mikä yhdistää krokotiiliä ja poliitikkoa? Kummallakin on suuri suu, mutta ei korvia ollenkaan.

Maailmalla on surkuteltu paljon ampujan pahuutta. 

Pidin jo viime vuonna todennäköisenä, että Trumpin paluu presidentiksi koetetaan estää keinoilla millä hyvänsä.

Kun kaikenlaiset anarkistit, terroristit ja attentaattien tekijät ovat yleensä olleet vakaumuksellisia pasifisteja, kuinka voidaan ymmärtää, että he ovat turvautuneet myös väkivaltaan? 

Selitys on seuraava: hallitsevan luokan ei uskota koskaan vapaaehtoisesti luopuvan vallasta, ja siksi äänestäminen ja politikoiminen tuntuvat pelkältä ajanhukalta.

Anarkistit katsovat, että mikäli väkivallan kohde valittaisiin tarkoin, muutama tarkka isku johtaisi vallan kumoutumiseen ja sitä kautta muutokseen.

Tällöin väkivaltaa olisi käytetty säästeliäästi ja ”oikein”: kaiken kaikkiaan vähemmän kuin valtiot omassa piirissään käyttävät. Eräät laskelmoivatkin vallankumouksen onnistuvan parhaiten juuri anarkian ja minimiväkivallan avulla, kun muutamalla täsmällisesti valitulla iskulla olisi mullistava vaikutus.

Tämä saattaisi säästää ihmishenkiä ja välttää ihmiskuntaa suurilta kärsimyksiltä.

Nyt sanotaan, että Trumpin tulittaja oli demokratian vihollinen ja paha ihminen.

Yhdysvaltain presidentin virkatehtäviin kuuluu laukaista ydinaseita. Entäpä, jos Trump tulee aloittaneeksi ydinsodan, jossa kuolee miljardeja ihmisiä ja maailma tuhoutuu?

Sitten varmaan syytettäisiin Trumpin ampujaa siitä, että hän ei osunut!

Toisen terroristi on toisen sankari.

Vain tulevaisuus yksin tietää, millaiseksi tämän tapauksen merkitys lopulta muodostuu.

Trump saattaa olla jatkuvan koliikkinsa ja tantruminsa vuoksi ”aikuinen vauva”, mutta hänellä on myös hienoja ihanteita, kuten isänmaallisuus ja ekososialismin vastaisuus. Paha kyllä, katkeruus on tehnyt hänestä psyykkisesti epävakaan.

Voi olla, että Trump ottaa opikseen ja lieventää kantojaan.

Voi olla, että toimittajien mielellään viljelemä skenaario Yhdysvaltain ajautumisesta ”syvemmälle kaaokseen” ei toteudukaan, vaan alkaa väkinäinen konsensuksen rakentelu ja kärjistysten välttely konservatiivien ja demarien kesken.

Nyt kun Trump valitsi varapresidentikseen käytettyjen autojen kauppiaan moraalitajulla varustetun J. D. Vancen, äänestäjät saavat ”kaksi Trumpia yhden hinnalla” ja mahdollisesti moneksi kaudeksi eteenpäin.

Molemmat keskittynevät sisäpolitiikkaan, kostavat kotimaisille vihollisilleen, lopettavat shekkien kirjoittamisen Ukrainalle, kääntävät selkänsä Euroopalle ja tekevät new dealin Putinin kanssa, mikä ei ole hyväksi Suomelle.

Tämä olisi tosin täytynyt ymmärtää Euroopan maissa jo ennen kuin EU sortui kalliiksi käyneeseeen ilmastohysteriaan, kehitysmaiden tukemiseen, väestönvaihdon edistämiseen ja Ruotsista tunnettuun feminismiä liehakoivaan ulkopolitiikkaan. Totuus on, että vaikka Venäjän sotakone onkin saatava ulos Ukrainasta, Ukraina ei kuulu Eurooppaan, eikä sitä pidä liimata Euroopan unioniin niin kuin ei Turkkiakaan.

Hullua yhteiskunnissa on niiden puumainen rakenne, ikään kuin ihmiset olisivat paviaaneja. Ihmisten ja apinoiden analogioista on laadittu myös vitsejä.

Kerron yhden englanninkielisen.

The society is a tree full of monkeys, some of them climbing up, some down. 

Monkeys on the top look down and see smiling faces.

Monkeys on the bottom look up and see only assholes.

Pyramidin huipulla majailee yksi pääapina, jonka muut ovat äänestäneet valtaan.

On syytä muistaa, että sekä Trump, Biden, Putin että Hitler ovat kansalaisten demokraattisilla vaaleilla valitsemia. Demokratia ei taida olla sellainen yksiselitteinen arvo kuin Sanna Marinin kansallinen demokratiaohjelma ja Sitran tyhjäpäätutkijoiden tekopyhät lirkutukset demokratialle väittävät.

Demokratia on funktionaalista totalitarismia, koska se oikeuttaa itse itsensä, tyhmällä on yhtä paljon äänivaltaa kuin viisaalla, ja kansalla on sellaiset liiderit, jotka se ansaitsee.

Yhdysvalloista ei löydy presidentiksi kelvollista ihmistä, koska dollaridemokratia ei salli kenenkään kelvollisen päästä lähellekään poliittista valtaa. Saman tekevät Suomessa ja Euroopassa puoluekoneistot, jotka harjaavat kyvykkäimmät ihmiset puolueista pois.

Suomi, onnen paratiisi?

Jos Suomesta ulkomaille muodostuvaa kuvaa pitäisi arvioida uutiskynnysten ylitysten perusteella, kuva olisi kummallinen.

Vain vähän aikaa sitten kotimaiset ja ulkomaiset mediat hehkuttivat, että Suomi on maailman onnellisin maa. Seuraava kansainvälisen uutiskynnyksen ylittänyt juttu tuli Vantaalta, jossa kuudesluokkalainen ampui hengiltä luokkatoverinsa ja lähetti kaksi muuta sairaalakuntoon.

Minä en ole huolissani Suomen kansainvälisestä maineesta. Se ei ole tässä se kiinnostavin näkökulma. Älyllisen näkökulman tarjoaa kysymys, mistä väkivallan kulttuuri syntyi Suomeen. Tuliko se tuontitavarana ulkomailta, jossa nyt ilkutaan, että Suomessakin on yhtä pimeää kuin muualla?

Pari viikkoa sitten käräjäoikeus saatteli Kampin 17-vuotiaan ampujan vankilaan. Kaikki muistavat varmasti Jokelan koulusurman, jossa 18-vuotias ampui vuonna 2007 kahdeksan ihmistä ja itsensä. Eräs jäi tuolloin henkiinkin päätyen europarlamenttiin.

Kauhajoella tapahtui pian sama, kun 22-vuotias tappoi vuonna 2008 ampuma-aseella yksitoista ihmistä itsensä mukaan lukien. Sellon kauppakeskuksessa 2009 muuan Ibrahim Shkupolli päästeli päiviltä neljä Prisman työntekijää murhattuaan ensin naisystävänsä.

Myyrmannin räjähdys 2002, Hyvinkään joukkomurha 2012, Imatran joukkoampuminen 2016 ja Turun puukotustapaus, jota käsiteltiin mediassa 2017 Suomen ensimmäisenä terrori-iskuna, ovat vähitellen murentaneet käsitystä, että Suomi on turvallinen tila.

Mäkelänkadun tapossa 14–16-vuotiaat puukottivat 2020 julmasti hengiltä teini-ikäisen, ja motiivina olivat muun muassa huumeet, kuten myös Kampin murhassa. Tuomio oli vähäpätöinen, ja hullut säälivät tekijöitä.

Nykyään pidetään tavanomaisena, että nuorisorikolliset ryöstelevät vaatteita toisten päältä. Tilastojen mukaan alle 15-vuotiaiden osuus selvitetyistä ryöstöistä kasvoi vuonna 2022 peräti 136 prosenttia.

Viranomaiset, tutkijat ja muut mittarimadot syyttelevät köyhyyttä, kurjistumista, sosiaalisia ongelmia ja mielenterveysongelmia sekä sanovat, että syy on resurssipula ja se, että kukaan ei auta.

Heitä vähän viisaammat ovat keksineet, että syyt ja selitykset voivat piillä koulukurin puutteessa ja kotien ongelmissa.

Mutta mistä nämä väkivaltaiset toimintamenetelmät ja reagoimistapa tulevat tai ovat syntyisin, toisin sanoen, miksi nuoret reagoivat ongelmiinsa nimenomaan väkivaltaisesti? Toimintamalli tulee varmasti jostain.

Sosiaalista mediaa on turha syytellä, koska sosiaalisessa mediassa vain ilmaistaan mielipiteitä. Sosiaalinen media voi myös parantaa tilannetta, kun siellä asioita voi sanoa ja purkaa paineita sanallisesti. Moni on saanut apua ja usea on jäänyt kiinni, eli sosiaalinen media on myös paljastava rysä.

Vaikuttavin mallioppimisen lähde mediassa ovat väkivaltaiset tietokonepelit. Eräässä yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa todettiin jo toista kymmentä vuotta sitten, että joukkosurmien ampumiskulmat olivat kuin kopioituja tietokonepeleistä.

Toinen merkittävä mallioppimisen lähde on maahanmuuttajien mukana Lähi-idästä ja Afrikasta tullut rähinäkulttuuri. Siihen liittyen sprayataan seiniä, haistatellaan, ihannoidaan kovuutta, tönitään, tungeksitaan, hallitaan pihoja, katuja ja kulmakuntia, ajellaan ökyautoilla blingivanteet kimaltaen sekä vaaditaan respektiä, ja räppi soi ghettoblasterista.

Ei Suomessa ennen tällaista ollut.

Tulija voi lähteä Lähi-idästä, mutta Lähi-itä ei lähde tulijasta. Olennaista ei ole, ovatko väkivallan tekijät kantasuomalaisia vai maahanmuuttajataustaisia. Yhtä kaikki, myös suomalaiset ovat voineet oppia väkivaltaiset reagoimistavat maahanmuuttajilta, jotka ovat kasvaneet väkivaltaan lähtömaissaan ja joiden niin sanottuun ”kulttuuriin” väkivalta kuuluu olennaisena osana.

Voidaan myös kysyä, kuka on kantasuomalainen ja mitä tällä sanalla tarkoitetaan.

Vantaan koulusurmassa kaikki osapuolet olivat viranomaisten ja median mukaan kantasuomalaisia, kunnes paljastui, että eräs uhreista olikin kosovolainen. Asia tuli julki kosovolaisen median kautta, joka syytteli Suomea väkivaltaiseksi maaksi. 

Niin kauan kun voitiin syyttää suomalaisia, etninen tausta ”kerrottiin” ja valehdeltiin kaikkien olleen suomalaisia. Vasta kun ulkomaalaistaustaisen havaittiin olevan vaarassa, hänen etninen taustansa nostettiin rehellisesti esiin. Syy lienee se, että ulkomaisen etnisen taustan ja uhriaseman kertomisella samassa asiayhteydessä voitiin nyt syyllistää suomalaisia.

Näin päästiin väittämään, että Suomi on väkivaltainen maa, vaikka väkivaltaa on tullut tänne Balkanin ja Lähi-idän suunnalta.

Poliisin viestintää koskevissa sisäministeriön ohjeissa kannustetaan valheellisuuteen, sillä siellä sanotaan:

”Syylliseksi epäillyn etnisen alkuperän kertomista on vältettävä. Jos tuntomerkkien kuvaileminen on välttämätöntä rikollisen kiinnisaamiseksi tai vaarallisen henkilön tunnistamiseksi, niin etninen alkuperä voidaan kertoa.”

Tämän mukaan totuuden kertomisen pitää riippua käytännöllisestä seurausharkinnasta, ikään kuin oikeus tietää totuus ei olisikaan itseisarvo. Mikä valhe!

Samanlaista valheellisuutta, välttelyä ja tarkoitushakuista todellisuuden himmentämistä sisältyy kantasuomalaisuuden käsitteeseen. Kantasuomalaisuudella on viitattu itämerensuomalaisesta etnisestä ryhmästä polveutuvaan kansaan, jonka esi-isät ovat Suomen alueella.

Nykyisin tuo käsite on liudennettu koskemaan melkein ketä tahansa, jolla on Suomen passi tai joka vain asuu täällä. Vihervasemmistolaiset puolueet ja Kokoomus ovat pyrkineet kokonaan eroon kantasuomalaisuuden käsitteestä kantasuomalaisia itseään mitätöiden.

Suomi oli vielä 1950-luvulta 1980-luvulle asti onnen paratiisi sikäli, ettei siltä ajalta muisteta suuria joukkosurmia, eikä nuorisoväkivalta ollut jokapäivästä. Vanha normaalius oli parempaa. Monikulttuuristuvassa ja monietnistyvässä Suomessa kaikki alkoi mennä pieleen.

Liikaa pullaa syöneet sosiaalitädit taivastelevat TV-lähetyksissä, että ilmiöhän on globaali! He ovat oikeassa sikäli, että maahanmuuttoon perustuvassa Yhdysvalloissa on paljon etnisiä konflikteja, joilla varmasti on vaikutusta siihen, miksi Coltti paukkuu kyseisessä maassa. Ruotsissa räjähdysten, ampumisten ja autolla niittämisen yhteys maahanmuutto-ongelmaan on räikeä, vaikka sitä ei saisikaan joidenkin mielestä sanoa.

Nuorison mt-ongelmat ja koulujen kurjistuminen eivät ole niinkään syitä väkivaltaan kuin seurauksia väkivaltaisen maahanmuuttajakulttuurin leviämisestä lähiöihin ja muuhun alamaailmaan.

Integraatio ja inkluusio eivät vaikuta onnistuvan, paitsi sikäli, että kantaväestömme oppii vieraita tapoja ja käytäntöjä.

Yksi syy turvattomien tilojen laajenemiseen voi olla se, että ihmisten aggressiot pakataan sisäänpäin eikä yhteiskuntakritiikkiä saisi enää esittää julkisesti ja vapaasti, vaan kaikkialla kuritetaan sopimattomista sanoista poliittista korrektiutta harjoittaen ja normiruuveja kiristellen.

Kyseisen tukahduttamispolitiikan tuloksena painekattilan kannet paukahtelevat silloin tällöin auki.

Viranomaisten, poliitikkojen ja yhteiskunnanselittäjien reagoimistavat nuorisoväkivaltaan ja kurjuuteen ovat olleet epä-älyllisiä. Pönkitetään ulkoista turvallisuutta, panssaroidaan turvallisia tiloja, ripustellaan kahleita koulutiloihin ja laitetaan sähköpaimenia nettiin automatisoidun sensuurin muodossa. Ei havaita, mitä tapahtuu nuorison mielessä ja millaisia toimintamalleja aggressioita pursuava aikuisten maailma rakentaa nuorten ihmisten sisälle.

Vantaan koulusurman tapahduttua viranomaiset ja poliitikot pyrkivät ottamaan asiasta kaiken irti. Poliitikot päästelivät kyyneleitä TV-uutisissa nopeammin kuin paraskaan näyttelijä saa itkun. Toisessa takataskussa heillä ovat opintotukileikkaukset. Eduskunta oli mustana ilmeisesti peläten, että iskun kohteena voivat olla joskus myös kansanedustajat itse. Moralisointi paljastaa syyllisyyttä.

Sossuviranomaiset puolestaan käyttivät tilaisuutta hyväkseen korostaakseen omaa tarpeellisuuttaan ja palkanmaksunsa välttämättömyyttä. A-studiossa haastatellut sosiaaliviranomaiset valittelivat nuorisolle tarkoitetun Sekaisin-chatin ruuhkautumista. Pianko tuollainen nyt sekaisin menee? Mutta haastateltujen mielestä se oli ehdoton näyttö heidän omasta tarpeellisuudestaan!

Tyypillinen demariratkaisu kaikkeen on, että perustetaan ongelmaa hallinnoimaan virka ja laitetaan joku byrokraatti hoitamaan sitä hyvällä palkalla, niin asia on järjestyksessä. Tämänkin tapauksen jälkeen äänessä olivat lapsiasiavaltuutettu, SOS-Lapsikylän Apuu-chatin tiimivastaava, Sekaisin Kollektiivin kehittämispäällikkö, nuorisokasvatusjärjestö Non-Fighting Generationin kasvatusohjaaja ja Mieli ry:n psykologi.

Näiden hyväpalkkaisten virkkukerhojen leivissä pidosta ei ole ongelmanuorille kerta kaikkiaan mitään hyötyä. En ole havainnut yhdenkään nuoren koskaan kiittävän heitä mistään. Ketkään väkivaltaa oikeasti suunnittelevat eivät ota yhteiskunnan hyvää tarkoittaviin palveluihin yhteyttä omassa yhteiskunnanvastaisuudessaan. Jos todella tuntuu siltä, että koko maailma on itseä vastaan, ovat byrokraatit ensimmäisinä tulilinjalla, eivät puhelinlinjalla.

On yksinkertaistavaa syytellä kännyköitä, kun viestipalvelut ja sosiaalinen media voivat olla nuoren ainoa myönteinen tie umpioista ulkomaailmaan.

Kännyköiden sijasta kansalaisilta pitäisi kerätä pois heidän hallussaan olevat ampuma-aseet. Ne pitäisi määrätä säilytettäviksi ampuma- ja metsästysseurojen lukituissa ja valvotuissa tiloissa. Väkivaltamonopoli kuuluu oikeusvaltioissa viranomaisvallalle, eli poliisille ja armeijalle, ja yksityishenkilö, joka syyllistyy väkivaltaan, häviää pitkässä juoksussa aina.

Voidaan kenties väittää, että aseiden keruu johtaisi laittomien aseiden ongelmaan, ja pössykkänsä luovuttaisivat säilöön vain rehelliset, kun taas epärehelliset, rikolliset ja potentiaalisesti vaarallisimmat pitäisivät aseensa hallussaan. Tämä ongelma on kuitenkin pragmattinen eikä muuta sitä periaatetta, että 1,7 miljoonaa ampuma-asetta on vaarallinen saldo, ja ne joutaisi kerätä pois.

Miksi Ruotsissa valitaan poliitikkojen sijasta poliiseja?

Platonin ajan kreikkalaisessa poliksessa, eli kaupunkivaltiossa, filosofien oli määrä toimia hallitsijoina. Vartijaluokka taas toimi edunvalvojana, ja jako vastaa suurin piirtein tehtävienjakoa roomalaisajan patriisien ja plebeijien kesken.

Orjat puolestaan tekivät fyysisen työn. On syytä muistaa, että lääkäritkin olivat antiikin Kreikassa orjia samoin kuin parturit. Tietyn riippuvuussuhteen vuoksi kenelläkään ei ollut varaa kohdella sellaisia orjia huonosti tai halvasti, ja sen voimme havaita myös nykyisin terveydenhuoltohenkilökunnan palkkavaateista ja parturi-kampaajien laskuista.

Platon ei arvostanut demokratiaa ollenkaan, sillä demokratia antoi vallan oppimattomalle rahvaalle. Sosiaalidemokraattisen politiikan Ikeassa, Ruotsissa, ovat tulevana viikonloppuna parlamenttivaalit, joten katsotaanpa mitä kansanvallasta (populuksen vallasta) voidaan ajatella.

Ruotsissakaan ei äänestetä enää Natosta, sillä Nato-juna jätti jo vaalihuoneet. Mutta turvallisuus on tapetilla kovasti muutoin noissa 9/11 järjestettävissä valtiopäivävaaleissa, jolloin kansalaiset voivat jälleen mennä pyytämään puoluekohtaisen äänestyslipukkeen vaalitoimitsijalta...

Vaaleja leimaavat Ruotsin viimekeväiset väkivaltaiset mellakat, joita eräs paikallissyyttäjäkin antautui vertaamaan sotatilaan (kirjoitin aiheesta täällä).

Oireellista on, että pääpuolueina pidetyt Sosiaalidemokraatit ja Kokoomus hoitavat oireita mutta eivät yritä parantaa tautia. Molemmat haluavat lisätä poliiseja, ja Kepu puolestaan torjuu ”rasismia”.

Kokoomus ratkoo ongelmia lisäämällä poliiseja.

Demaritkin estävät ”eriytymistä” poliisien lisäyksellä.

Kepu väistelee ongelmien juurisyitä torjumalla ”rasismia”.

Vaalivoittoa oppositiossa maltillisesti toivova Kokoomus aikonee tehdä Ruotsista poliisivaltion lisäämällä turvakameroita ja palauttamalla ”järjestyksen”. Krisut puolestaan taistelevat ”rikollisuutta” vastaan mikkihiirimäisesti.

Ne, jotka haluavat taata turvallisuutemme, ottavat maksuksi vapautemme.

Kokoomus uhkaa kurilla ja järjestyksellä.

Krisut kriminaalipoliitikkoina.

Kaiken tämän turvallisuudenvarjelun keskellä monet ovat huomanneet, että poliisien pelotepreventiivinen vaikutus on mitätön, sillä lähiöiden mikrovaltioihin poliisitkaan eivät uskalla enää mennä – eivätkä mene, jotta asukkaat eivät ”radikalisoituisi”.

Vaarana tällaisessa kurin ja järjestyksen varjelussa ja tarkkailun sekä valvonnan lisäämisessä on, että ne kuolettavat kaikkien kansalaisten vapaudet. Ne tukahduttavat ajattelun rippeetkin ruotsalaisessa kansankodissa, joka oman rauhantilansa vuoksi on muodostanut jo sinänsä melko filosofiattoman kulttuurin.

Ruotsidemokraatit sen sijaan ovat mainostaneet kampanjalla, jossa toivotaan, että kansalaiset kiinnittäisivät huomiota ongelmien causa primaan, eli juurisyyhyn, josta ne sikiävät.

SvD muotoilee asian varovaisesti niin, että asioissa olisi paljon ”sisäistettävää” ja ”syvennettävää”.

Ruotsidemokraattien mielestä ongelmien ydin tulisi sisäistää paremmin.

Suomessa on kenties oivallettu ja sanottu selkeämmin, mistä ongelmat johtuvat, ja nehän johtuvat mmm... *mutinaa*, *mutinaa*.

Ruotsin tapa vyöryttää Suomeen elintasopakolaisia Tornion raja-aseman kautta muistuttaa, että Ruotsi voi olla Suomelle yhtä vaarallinen tai jopa vaarallisempi naapuri kuin Venäjä.

Venäläiset näyttävät pysähtyvän Ukrainassakin luoteihin, mutta Ruotsi päästää vihollisen läpi kansainvälisiin säädöksiin vedoten ja kansallisen etumme ylitse kävellen. Ja feministien korkokengillä poljetaan katuja mielenosoituksissa niin kauan, että vihollisen asemat yhteiskunnassamme ovat varmasti turvatut.

Rangaistusten koventaminen ei poista ongelmaa.

Rangaistusten koventamisen sovitusvaikutus puolestaan on tehoton, kun maito on jo maassa. Juuri siksi Ruotsissa nyt itketään, eikä parannukseksi ole siis siitäkään.

Vastaavalla grafiikalla mainostetaan Suomessa Mielensäpahoittaja-elokuvaa, jossa pahastuja on karvalakkikorvainen setämies. Lieneekö lähdössä Ruotsiin, vai olisiko sieltä jotakin tulossa?

Taustalla lennetään laipat auki tässäkin julisteessa.

Kukaan ei varmaan huomaa, että tosiasiassa pahastuja on useimmiten ollut Suomessa punavihreä millenniaali, joka kannattaa kaikkea hullua alkaen maahanmuutosta ja päätyen energiantuotannon ympäristöpoliittiseen alasajoon.

Mutta sellaisella irvikuvalla varustettu todellinen menestysromaani pysähtyisi kustantajien harjoittamaan sensuuriin, ja elokuva vedettäisiin pois levityksestä.

Suomen ja Ruotsin yhteistoiminta Natoon liittymiseksi osoittaa joka tapauksessa, kuinka tärkeässä roolissa pohjoismainen yhteistyö on kaikissa asioissa, jotka koskevat hyvinvointivaltion ylläpitoa ja väestökoostumuksemme säilyttämistä muuttumattomana.

Saapa nähdä, kauanko ”sisäistäminen” kestää. Kiintoisaa on havaita ja todistaa, kuinka shokissa Yleisradion Pirjo Auvinen on raportoidessaan Ruotsin vaalituloksesta (”shokissa” hän sanoi olevansa Donald Trumpin vaalivoiton johdosta raportoidessaan aikoinaan Yhdysvalloista).

---

Päivitys 12.9.2022: Valtavirran sosialistimedioilla on ollut paljon pois seliteltävää Ruotsin vaalituloksessa, kun Ruotsidemokraatit kohosivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi Kokoomuksen ohi. Yleisradion verkkosivujen syötteestä tieto Ruotsidemokraattien suurenmoisesta vaalivoitosta katosi kokonaan, ja peiteuutisena korostettiin yleistä vaalitulosta.

Oikeistoblokin voitto jäi joka tapauksessa vaatimattomaksi, sillä kokonaistilanne blokkien välillä on suurin piirtein tasan. Puolueissa tiedetään, että jokainen uusi maahanmuuttaja merkitsee yleensä ääntä vihervasemmistolle. Ruotsi on jo niin pitkälle maahanmuuton rämettämä valtio, että kantaväestön on demokraattisin keinoin mahdotonta puolustaa asemaansa, ja valtiovaltaa on lipsahtanut vierasperäisille perinteisen atavistisen vallanperimysjärjestyksen ohi.

Ruotsin hallitusratkaisulla ja maahanmuuttopolitiikalla on vaikutusta Suomeen, koska Ruotsi on ollut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden keskeinen pääkanava Suomeen kansainvälisten kriisien ajan.

 

Päivitys 17.10.2022: Ruotsiin perustettiin tänään kokoomuksen, krisujen ja liberaalien porvarillinen vähemmistöhallitus, jossa Ruotsidemokraateille luotiin ”tukipuolueen” asema. Olisivat tehneet perinteestään poiketen suoraan enemmistöhallituksen, sillä siihen olisi ollut mahdollisuus ja velvoite Ruotsidemokraattien noustua Kokoomusta suuremmaksi puolueeksi. Vaalien voittaja kuitenkin lytättiin marginaaliin, ja häviäjästä tehtiin pääministeripuolue.

Yleisradion pohjoismaiden suurlähettiläs Pirjo Auvinen ounasteli viime perjantaisessa jutussaan hallituskoalition kaatuvan suoraan luottamusäänestyksessä. Jutussaan ”Ruotsi käpertyy sisäänpäin – porvarihallitus on ruotsidemokraattien panttivankina” agendatoimittaja yritti lytätä Ruotsidemokraattien tervehdyttävän vaikutuksen Ruotsissa podettaviin ja maahanmuutosta johtuviin väkivaltaongelmiin. Vaikuttaa, että me täällä Suomessa olemme Yleisradion mediavallan panttivankeina.

Aiheesta aiemmin:

Ruotsin onnettomuus (2022)

”Uusi normaali”toteutumassa myös Suomessa (2018)

Läkerolit väärään kurkkuun – Tervaleijonia poskeen (2018)

Miksi Ruotsidemokraatit voittivat vaalit? (2018)

Mistä Ruotsidemokraattien menestys johtuu? (2018)

Ruotsi on Pohjolan Brasilia ja Venäjän kaltainen uhka (2018)

Uhrina olisin voinut olla minä – tai sinä! (2017)

Ruotsidemokraattien äänestäminen nosti demarit valtaan ja kiihdytti maahanmuuttoa (2014)

Ruotsin vaalitaistelu ennakoi muutosta (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Tukholma on vihdoinkin aidosti monikulttuurinen (2010)

Katsaus suomenruotsalaisuuteen (2010)

Ruotsalaisuuden päivänä (2010)

Äärioikeiston vaa’ankieli näyttää keskelle (2010)

RKP ja 1809 (2009)

Kuningas Suomeen (2008)

Kun ”tasa-arvolla” diskriminoidaan (2007)

Ruotsin hallitusjupakka (2006)

Ruotsin onnettomuus

Suomi on maa, jossa viranomaiset juhlistavat sananvapautta pakottamalla kansalaisia noudattamaan tarkoin määrättyjä mielipiteitä.

Yleistyvä trendi on, että rikollinen tiedetään, mutta rikos puuttuu. Näin on etenkin poliittisissa näytösoikeudenkäynneissä, joita järjestetään tasa-arvon kunniaksi ja sananvapauden suojelemiseksi.

Ruotsissa puolestaan rikokset ovat nyt ilmiselviä ja näkyvissä kaduilla, mutta syyllisistä vallitsee hämmästyttävä epäselvyys, vaikka hekin ovat aivan silmien edessä.

Sekä Yleisradio että MTV3 uutisoivat pääsiäisen aikaan Linköpingin ja Norrköpingin muslimimellakoista puhumatta sanaakaan muslimimellakoista, mikä oli aikamoinen taidonnäyte jopa näiltä vaimennusvälineiltä.

Sen sijaan kyseiset mediat pitivät mellakoiden pääsyyllisenä ”äärioikeistolaiseksi poliitikoksi” luonnehdittua Rasmus Paludania, jonka on sanottu polttavan Koraaneja julkisesti.

Mellakat ovat kuumottaneet Yleisradiota näihin asti. Toimittaja Kirsi Heikelin eilen (28.4.2022) julkaisemassa raportissa ”Ollaan niin lähellä sotatilaa kuin päästään” maahanmuuton rikkaudesta puhutaan avoimemmin kuin pitkään aikaan.

Silti kaikki ei ole jutussa kohdallaan, sillä ongelmien ydin hukataan voivotteluun ”äärioikeistolaisuudesta”, vaikka siinä on kyse ruotsalaisten oman kulttuurin suojelusta, ja tarve suojeluun on tullut muualta.

Totuus on seuraava.

1. Ruotsalainen media levitti käsitystä, jonka mukaan Rasmus Paludan olisi aikeissa polttaa kiertueellaan Ruotsissa Koraanin.

2. Paludan ei ehtinyt tuikata yhtään Koraania tuleen Linköpingissä eikä Norrköpingssä osoittaakseen, että se on tehty paperista. 

3. Hän käräytti kyllä yhden Jönköpingissä, mikä oli poliittisen kokonaistilanteen huomioon ottaen sangen tyhmää, sillä eripuraa Natoon kiitävä ja Venäjän pelossa tärisevä pohjoismainen yhteiskunta juuri nyt kaikkein vähiten kaipaa.

4. Muslimit hermostuivat, ottivat asiasta kaiken irti ja aloittivat Linköpingissä ja Norrköpingissä raivoisat mellakat, jotka levisivät myös Malmöön, Örebrohon ja Tukholmaan ja joiden väkivaltaisuuksissa on loukkaantunut tähän mennessä 26 poliisia ja 14 muuta ihmistä.

5. Muslimien väkivaltaisuus on ollut paljon laajempaa kuin Koraanin kärventämisen mahdollisesti aiheuttama tuska, eikä se siten ole ollut minkään suhteellisuusperiaatteen mukaista vaan tahallista ja tarkoituksellista provosoitumista.

6. Media sai mitä halusi ja teki tapauksesta suuria uutisia levittäen näkemystä, jonka mukaan mellakoiden syy olisi maahanmuuttoa vastustava ihminen eikä kaduilla riehuva lauma muslimeja.

7. Kyse oli siis sen tyyppisen mielikuvan ja valheen luomisesta, että lähiöiden terrorisoiminen onkin populismin syytä.

Ongelma ei ole mikään Koraanin polttaminen vaan muslimien reagointi siihen.

Ensisijainen syypää mellakoihin on tietenkin se, joka mellakoi. Minkään poliittisen mielenilmaisun ei pitäisi automaattisesti katalysoida sekopäisiä väkivaltaisuuksia eikä antaa oikeutusta kokonaisia kaupunginosia terrorisoiviin tuhotöihin. Mellakoitsijoiden takana tosin vaikuttaa vielä syvempi juurisyy, joka on vastaus kysymykseen, miksi he ovat täällä. Se on maahanmuutto.

Toiseksi väkivallasta voisi syyttää mediaa, joka kampanjoi oikeistolaista poliitikkoa vastaan jakelemalla disinformaatiota, jonka toimittajat aavistivat johtavan seemiläisen veren kiehahtamiseen ja muiden ihmisten veren vuodatukseen.

Vasta viimeiseksi voisi syytä hakea ihmisestä, joka ilmaisi uskontokriittisen näkemyksensä. Siihen pitää olla oikeus uskonnonvapauden, kansanvallan ja sananvapauden pohjalta.

 

Tuhot sisällissodan kaltaisia

Ruotsissa toimeenpantujen muslimimellakoiden ja ampumistapausten henkilöuhreja ei ole liioin näytetty eikä haastateltu televisiossa, ja Ylekin toi jutussaan esille vain sivullisia taivastelijoita. Valtavirtamediassa tyydyttiin esittämään monikulttuuri-ideologiselle unelmalle syötettyjä aineellisia rituaaliuhreja, toisin sanoen kantaväestön poltettuja ajoneuvoja, säpäleiksi ammuttuja ikkunoita ja muuta piloille vandalisoitua kiinteää ja irtainta omaisuutta.

Hyväksyntää itselleen ja uskonnolleen muslimit voisivat anoa vain siinä tapauksessa, että he olisivat aritmeettisen etiikan mukaisesti valmiita hyväksymään toisten ihmisten kriittiset mielipiteet heidän uskonnollisista näkemyksistään. Niin he eivät kuitenkaan tee.

Provosoijien toiminnassa puolestaan ei ole kyse vain sananvapauden tai uskonnonvapauden koettelusta vaan sen osoittamisesta, että äärimuslimien toleranssi toisten ihmisten poliittisia mielipiteitä kohtaan on sietämättömän huono. Sen vuoksi juristi Paludanin toimet ovat perusteltuja.

Heiteltyjä katukiviä, laukauksia kohti viattomia ihmisiä, autojen ja koulujen polttamisia sekä pahoinpitelyjä, yhteyksiä huumekauppaan ja muihin rikollisjärjestöihin, kranaatti-iskuja...

Sellaista värinää on monikulttuuri-ideologinen maahanmuutto tuonut Ruotsiin. Ja tietenkin vetisteleviä tunnustuksia, että ”Me olimme naiiveja”.

Ketkä te? Vastaus: Ne Ruotsin vihervasemmistolaiset ja oikeistoliberaalit poliitikot, jotka pässinpäisyydessään mädättivät maan viidakkokuumeisilla ääriaineksilla.

Virallisten selitysten mukaan syy on mukamas taaskin tavallisten ruotsalaisten ja Rinkebyssä tai Tenstassa asuvien suomalaisten, jotka aiheuttivat muslimien eriytymistä omiin oloihinsa, ikään kuin mitään vastuuta islamistien omasta linnoittautumisesta ja eristäytymisestä (tai sossukielellä sanoen isolaatiosta) ei kuuluisi heille itselleen.

Viime vuonna Ruotsissa kirjattiin peräti 344 ampumistapausta, ja ampumisissa kuoli 45 ihmistä, ja yli sata haavoittui. Niin ei olisi käynyt ilman kehitysmaalaisten haittamaahanmuuttoa ja sen aiheuttamia ongelmia. Media kaunistelee asioita myös osoittaessaan ”neuvottomuutta”, ja tilanne muistuttaa sisällissotaa siksikin, että myös kulttuurien välisessä sodassa ensiksi katoaa totuus.

Sanallakaan valtavirtamedia ei puutu siihen, mikä on ongelmien juurisyy, toisin sanoen maahanmuutto, saati että mediassa esitettäisiin vaatimuksia tai keinoja siihen, kuinka ongelma pitäisi ratkaista.

Syylliset hukataan väitteisiin väkivallan ”rakenteellisuudesta”

Rinkebyssä asuva murhatun pojan äiti sanoo, että ”[j]os Stefan Östermalmilta tapetaan, se on murha, mutta jos Ahmed Rinkebystä tapetaan, se on jengirikollisuutta”, siis ikään kuin sitä parempaa väkivaltaa, jonka tekijät ja uhrit häivytetään väitteisiin ”rakenteellisesta väkivallasta”.

Valitettavan usein uhrilla on kuitenkin Ruotsin kalenterista saatu nimi.

Syyllisten sanotaan olevan epämääräisesti vain ”nuoria miehiä”. Ei kerrota, oliko heillä karvaiset kädet. Tulevaisuuden airuita yhtä kaikki.

Totta väitteissä rakenteellisesta väkivallasta on johtopäätös, että se on organisoitua ja laajaa, mutta väärää ohjaus oletukseen, ettei väkivallalla ole muka vastuullisia henkilötekijöitä, vaan paha saavuttaa länsimaiset kansakunnat pyhän vihan tavoin kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Yhtä vaikealta tilanne näyttää myös, jos hyväksytään väittämä, että mellakoiden kohteena ei ole kukaan yksittäinen länsimainen ihminen. Poliisin mukaan sen kohteena onkin ruotsalainen yhteiskunta ja legitiimi järjestys. Tosin myös tällä tavoin ajatellen mellakointi edustaa muslimien hyökkäystä länsimaista uskonnonvapautta, uskontokriittisyyttä ja demokratiaa vastaan. Mediassa haastatellun ruotsalaispoliisin mukaan mellakoitsijat houkuttelivat poliisin paikalle heittääkseen heitä kivillä.

Ylen haastattelema ruotsalainen syyttäjäviranomainen kauhistelee maahanmuuttajataustaisten äitien halua opettaa lapsiaan heittelemään poliiseja kivillä. Terttu Kaikkonen -niminen eläkeläinen puolestaan suunnittelee lähtemistä pakolaiseksi ghettotuneelta vuokrataloalueelta, jolta kantaväestö on jo suureksi osaksi joutunut perääntymään.

Paludanin nimitteleminen ”äärioikeistolaiseksi” puolestaan on hullunkurista, sillä nimittelijä on yhtä kaukana nimiteltävästä kuin nimiteltävä itse. Näin ollen molemmat ovat toisistaan katsoen ääriajattelijoita. Yle, jolle ”äärioikeistolaisia” ovat kaikki Marine Le Penistä Rasmus Paludaniin, näyttää olevan äärivasemmistolainen.

Ruotsin onnettomuus on väestönvaihto, jota valtapuolueet ovat ajaneet kansakunnan omaksi tuhoksi. Se osoittaa, että maahanmuutto muodostaa Euroopan maille yhtä vaarallisen uhan kuin Venäjän laajeneminen.

Ne ovat myös keinoiltaan samanlaisia. Molempien tavoitteena on alueiden valtaaminen ja poliittinen haltuunotto, kansankunnan oman vallanperimyksen korvaaminen muualta tulevilla sekä kansan vähittäinen vaihtaminen toiseen.

Suomi on vielä hivenen jäljessä kehityksestä, mutta huolet pois, sillä aivan pian meidän ei tarvitse enää tuntea ylemmyyttä sen vuoksi, että pidättyvämpi maahanmuuttopolitiikkamme voisi olla esimerkkinä Ruotsille. 

Vihreät, vasemmisto, Kepu ja Rkp saattavat meidät Ruotsin peräkantaan aivan pian.

Siitä kertoo muun muassa hallituksen esitys valmiuslaiksi, josta on jätetty pois mahdollisuus kieltäytyä turvapaikkahakemusten vastaanottamisesta. Näin siitäkin huolimatta, että turvapaikkaturistien tuputtaminen Suomeen on Venäjän ilmeinen hybridiase, jota vihollinen todennäköisesti käyttää.

Sellaista asiaa ei näköjään ole, joka saisi vihervasemmiston luopumaan maahanmuuton edistämisestä – ei vaikka maailma ympäriltä räjähtäisi.

Stanfordin vankilakoe käynnissä sossumediassa

”Stanfordin vankilakokeena” tunnetaan psykologi Philip G. Zimbardon toimeenpanema koejärjestely, jossa muutamia tavallisia yliopisto-opiskelijoita koottiin suljettuun tilaan, ja heidät jaettiin kahteen ryhmään.

Molemmille annettiin tietyt roolit. Toiset laitettiin vangin asemaan ja toisille annettiin tehtäväksi vartioida toista ryhmää. Molempien yhteisenä tehtävänä oli pysytellä näissä rooleissaan kahden viikon ajan. Sääntönä oli vain se, että väkivaltaa ei saa käyttää, mutta muutoin vankien pitää totella vartijoita. Palkinnoksi luvattiin huomattava summa rahaa.

Koe jatkuikin jonkin aikaa melko ongelmattomasti, ja osapuolet suhtautuivat toisiinsa kärsivällisesti, mutta jo parin päivän kuluttua erimielisyyksistä oli tullut vahvoja auktoriteetti- ja arvovaltakiistoja.

Vaikka osapuolet tiedostivatkin asemiensa olevan vain tilapäisiä, ennen pitkää vangit alkoivat ottaa vartijoiden ylenkatseellisuuden todesta. Jo kuudentena päivänä riidat olivat niin pitkällä, että osapuolet olivat käsirysyssä, ja koe täytyi keskeyttää avoimeksi riistäytyneen väkivallan vuoksi sillä seurauksella, että koehenkilöt menettivät taloudellisen palkkionsa.

Koehenkilöt kokivat asioiden ratkaisemisen tappelulla niin tärkeäksi, että he sen vuoksi luopuivat jopa rahallisesta palkinnosta. Aiheesta on valmistunut pari enemmän tai vähemmän havainnollista elokuvaa, Oliver Hirschbiegelin Das Experiment (2001) ja Kyle Patrick Alverezin The Stanford Prison Experiment (2015).

Kokeesta voidaan johdella kevyttä moralismia, joka koskee sitä, kuinka tyhmiä tai viisaita osapuolet olivat. Mutta keskeinen johtopäätös koskee ihmisten taipumusta muodostaa ryhmiä ja tehdä asiakiistoista syviä auktoriteettikysymyksiä.

Kokeeseen valitut 24 opiskelijaa olivat aivan tavallisia idealistisia puunhalaajia, joita nykyään voitaisiin sanoa yhtä hyvin huvitteluliberaaleiksi kuin vihervasemmistolaisiksikin. Heitä yhdisti tavaton optimismi, ehdottomat käsitykset siitä, mikä on oikein tai väärin, ihanteellisuus, hyveen tavoittelu sekä (paha sanoa) myös naiivius. Kuitenkin näistä moraaliposeeraajista ja hyvesignaloijista kuoriutui nopeasti esiin julmia autoritaarisia despootteja ja väkivaltaisia kapinallisia, jotka kohtelivat ystävinään tuntemiaan läheisiä tyrannien lailla.


Sosiaalisen median alustat koettavat vaikuttaa vaaleihin

Stanfordin vankilakoe tuo minulle elävästi esiin sen, mitä nykyisin tapahtuu Internetissä. Kun asioitaan ei saa sanotuksi niin sanotussa mediajulkisuudessa, eli valtamediassa, niitä sanotaan sitten sosiaalisessa mediassa. Mutta sielläkään ei voi sanoa enää juuri mitään, vaikka asian perustelisi itsellään Aristoteleella.

Sen sijaan käynnistyy raivo, jonka kohteena ovat olleet etupäässä perussuomalaiset ja muut maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa arvostelevat tai vastustavat tahot.

En ole koskaan huomannut perussuomalaisten tekevän perättömiä ilmiantoja tai kokoavan tuhonapin painajia väärinkäyttääkseen automatisoitua sensuuria tai poistaakseen epämieluisiksi kokemiaan näkemyksiä ja henkilöitä sosiaalisesta mediasta. Sen sijaan nykyajan uustaistolaisuutta ja alt-leftiä edustavat varisverkostolaiset ja antifat ovat saaneet perussuomalaisten näkemykset katoamaan sossumediasta nopeammin kuin talkkarin jäiseltä peltikatolta.

Viimeisimpänä tapauksena taitaa olla perussuomalaisten puheenjohtajalle Jussi Halla-aholle langetettu käyttökatko Twitteriin, vaikka näkemyksensä ovat olleet huomattavan varovaisia ja julkaisemisen arvoisia, niin kuin laajaa kannatusta nauttivan puolueen johdolle kuuluukin. On kansanvallan kannalta kestämätöntä, että parlamentaarisen puolueen puheenjohtajan Twitter-tili lukitaan poliittisten mielipiteiden tai joidenkin tekaistujen ja ideologisten ”yhteisönormien” vuoksi.

Myös Facebookissa ovat avoimen röyhkeä sensurointi ja käyttäjille langetetut kiellot johtaneet siihen, että sosiaalinen media pyrkii vaikuttamaan vaaleihin ja estämään muun kuin monikulttuurisuusmyönteisen ja maahanmuuttoa suosivan informaation esittämisen.

Vaaleihin vaikuttamisesta ei siis sovi epäillä vain Venäjää vaan myös sosiaalisen median omistajia ja ylläpitäjiä – ja tietenkin sitä valtamediaa, joka myöntää auliisti ilmaismainosta vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston kellokkaille, mutta kieltää julkisuuden maahanmuuttokriitikoilta, paitsi silloin kun se on kielteistä.


Facebook’s hate looks like terror

Perussuomalaisten Riikka Purra pyysi jokin aika sitten Facebookin käyttäjiltä ilmoituksia siitä, millaisten väärinkäytösten, kaltoin kohtelun, sensuurin tai syrjinnän kohteeksi perussuomalaiset ovat joutuneet Facebookissa. Hänen saamiensa tietojen mukaan useita perussuomalaisia oli bännitty, sensuroitu, ghostattu tai feidattu Facebookissa mitä erikoisimmista syistä.

Omien havaintojeni mukaan kaikki tapaukset olivat täysin perusteettomia drakonisten tuomioiden pohjaksi. Purra esitteli asiaa myös Yleisradion toimittajalle, joka antautui kuuntelemaan, ilmeisesti puhdistaakseen Ylen mainetta valikoivan journalismin tekijänä.

Stanfordin vankilakoe on siis käynnissä netissä, jossa läski tummuu ainakin symbolisessa mielessä. Mutta sama idealistien ja realistien välinen kiista on kärjistymässä myös kaduilla, kujilla ja yhteiskunnassa. Kun Saksassa pahoinpideltiin AfD-puolueen kansanedustaja Frank Magnitz, muuan Antifa-järjestöläinen kirjoitti hänen saaneensa ansionsa mukaan. Se ei ollut Facebookin sensorien mielestä vihapuhetta, vaikka olikin.

Sensorien ja kavaltajien harjoittaessa omaa poliittisten oikeuksien takavarikointiaan institutionaalisesti, anonyymisti ja puskista huudellen, voisi odottaa, että he raukkamaisuuttaan ja nilkkimäisyyttään häveten tulisivat ulos kuorestaan ja lopettaisivat edes tieteellisten asiantuntijatahojen ripittämisen sekä ilmestyisivät ulos keskustelemaan rehellisesti ja ainakin esittämään näkemyksensä omalla nimellään.

Facebookissa on käyttökieltoon julistettu myös akateemisia tieteilijöitä, esimerkiksi dosentti Arto Luukkanen, joka juontaa lisäksi omaa TV-ohjelmaa. Salliessaan sananvapauden loukkaukset tai jopa vaatiessaan niitä viranomaisvalta puolestaan luovuttaa tuomioistuinten tehtävät firmojen deletointikeskuksissa työskenteleville nettinörteille, minkä ei pitäisi olla mahdollista. Perustuslakimme yksiselitteisesti kieltää kaiken ennakkosensuurin.

Myös syyttäjälaitoksen arvostelukyky floppaa. Espoon perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtajaa vastaan nostettiin juuri äsken syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta hänen toistettuaan Twitterissä paavin tuomitsemat Jussi Halla-ahon lauseet. Eivätkö oikeuden päätöksen perustelut ja tuomitut asiat olekaan julkisia ja eikö niitä saisi siteerata tai toistaa informaatiotarkoituksessa?


Luonnokseni lakialoitteeksi: laki viestinnällisistä oikeuksista  

Rikosoikeudellinen jälkikäteissensuuri on kiertymässä ennakkosensuuriksi pelotevaikutuksensa kautta. Julkaisenkin tässä ensimmäisen lakialoitteeni. Perustuslaillisen sananvapauden turvaamiseksi ja selventämiseksi tähän maahan pitäisi säätää laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista, jolla taattaisiin täysi ennakkosensuroimaton sananvapaus sosiaalisessa ja muussa mediassa.

Uudessa laissa määrättäisiin erityisesti verkkoympäristössä tapahtuvaan kommunikointiin osallistuvien henkilöiden ja Internet-palvelutarjoajien oikeuksista ja velvollisuuksista.

Tiedotusvälineitä ja Internet-toimijoita velvoitettaisiin laajentamaan kansalaisten mahdollisuuksia saada näkemyksensä esitetyiksi sosiaalisen median palveluissa, keskustelupalstoilla ja mediajulkisuudessa ilman suodatusta tai muita viestien lähettämistä, vastaanottamista tai mielipiteidensä muodostamista tai pitämistä koskevia rajoituksia.

Lailla kiellettäisiin palveluntarjoajia tai sosiaalisen median ylläpitäjiä ja muita yksityisiä toimijoita rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormien” varjolla tapauksissa, joissa mitään näyttöä lainvastaisesta toiminnasta ei ole. Laki velvoittaisi sosiaalisen median toimijoita sallimaan palveluissaan ja yhteisöissään kaiken sellaisen julkaisemisen ja ilmaisun, jota ei ole todettu rikosoikeudellisesti rangaistavaksi oikeudenkäynneissä.

Perustuslakimme mukaan maassamme ei ole ennakkosensuuria, ja vapaa tiedonvälitys on turvattu myös YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa. Lailla tulisi turvata täysi vapaus ei-laissa rangaistavalle viestinnälle. Siten Suomi voisi toimia esikuvana muille Euroopan unionin maille, joissa sananvapautta on alettu kahlita jyrkillä uhkauksilla ja totuuden tavoittelua vaarantavilla ehdoilla.

Myös rikoslailliseen jälkikäteissensuuriin tulisi puuttua. Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain kohta tulisi poistaa ideologisena, ja ’kansanryhmää vastaan kiihottamisen’ tunnusmerkistöä pitäisi selventää niin, että teko voitaisiin yhdistää rikoslain kohtaan ja tulkita rikoksen tunnusmerkit täyttäväksi vain, jos

(1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
(2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
(3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,
(4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
(5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,
(6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
(7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,
(8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,
(9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
(10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi.


Vaaleista ilmiantokisa, käräjistä kansanhuvi?

Tuomituksi tuleminen voidaan nykyään lukea jopa ansioksi tai kansalaiskuntoisuuden merkiksi, kun poliittisten oikeudenkäyntien yhteydessä epäillään, syytetään ja rangaistaan vain erään tietyn puolueen edustajia. Tämä sulattaa pois oikeuslaitoksen uskottavuuden erään savijalan: arvovallan ja kunnioituksen. Se toinen on pelkkä rankaiseminen, jonka merkitys on nyt kääntymässä mainokseksi.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti jokin aika sitten ironisesti: ”Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen. Se, jos mikä lisää uskoa totuuden voimaan!”

Minä luen tämän asenteen takaa, että monikultturismi-ideologia ei oikeastaan ole mitään muuta kuin vanhaa taistolaisuutta uudella nimellä. Sosiaalisesta mediasta ja lähestyvistä vaaleista on tulossa vihervasemmistolaisten ilmiantokisa, jossa ristiretkeläiset kilpailevat pimittämisen taidossa.

Valtamedia puolestaan on ominut itselleen tuomioistuinlaitoksen tehtäviä pyrkiessään päättämään siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Harjoittaessaan sensuuria omilla palstoillaan se menettelee aidon orwellilaisen totalitarismin tavoin.

Vaikuttaa siltä, että niin valtamedia kuin mediakapitalistien käsissä oleva sosiaalinenkin media käyvät jatkuvaa informaatiosotaa  perussuomalaisia vastaan. Sellainen tiedonvälitys, joka pyrkii poistamaan tietyt ajatukset julkisuudesta, antaa vääristyneen kuvan siitä, millaisia tieteellisiä ja poliittisia näkemyksiä todellisuudessa esiintyy. Siten se toimii aidon valemedian tavoin.

Sananvapaus on joko kaikilla tai ei kenelläkään.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas, Helsinki

Edessä maahanmuuttovaalit, ja miksi?

Joukkoraiskauksissa on maahanmuuton suosijoiden kannalta se onnekas puoli, että he voivat sanoa monen raiskauksen sijasta sattuneen ainoastaan yhden joukkoraiskauksen. Näin asiaa voidaan kätevästi kaunistella myös mediassa.

Kun rikollisuus on organisoitua, vähättely onnistuu tietenkin myös niin päin, että väitetään asialla olleen aina vain yksilöitä, vaikka kyseessä olisi järjestäytynyt ja ideologisperäinen yhteistyö, joka perustuu ryhmien toimintaan.

Esimerkkinä ongelman pois selittelijöistä olkoon nyt vaikka Juha Sipilä, joka puolusteli Oulun seksuaalirikoksia väittäen, että raiskauksiin ovat ”tässäkin tapauksessa syyllistyneet yksilöt, eivät väestöryhmät”. Näin voidaan yrittää kääntää huomiota pois siitä tosiasiasta, että tiettyjen ulkomaalaisryhmien keskuudessa, kuten irakilaisten ja afganistanilaisten sekvenssissä, seksuaalirikollisuus on huikeasti yliedustettuna.

Totuushan on, että Tilastokeskuksen ja Poliisin selvityksen mukaan suomalaiset ovat syyllistyneet seksuaalirikoksiin vain 3,33 tapauksessa 10 000 kansalaista kohti, kun afganistanilaisten kohdalla luku on 138,12, irakilaisten kohdalla 133,86 ja syyrialaisten kohdalla 41,59. Pahimmillaan maahanmuuttajien seksuaalirikollisuus on siis 40-kertaista kantaväestöön verrattuna.

”Oulun tapahtumien” edelleen synkistyessä on mielenkiintoista huomata, että ”#Suostumus2018”-aloitteen käynnistäjät, Sini al-Musawi sekä Vasemmistonuorten puheenjohtaja Hanna-Maria Zidan ja Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela eivät ole pukahtaneet uhrin kurjaan kuolemaan johtaneesta raiskausvyyhdistä mitään.

En kiittäisi erityisemmin myöskään Iltalehden Mika Koskista hänen sinänsä täyttä asiaa olevasta kirjoituksestaan ”Suomi maksaa nyt kallista laskua sinisilmäisyydestään – turvapaikanhakijat ovat kansallinen turvallisuusuhka”.

Kirjoitus on hyvä, mutta se tulee liian myöhään. Jo Veikko Vennamo sanoi, että oikeassa pitää olla oikeaan aikaan, ja jälkiviisaus kannattaisi esittää etukäteen.

Koskisen jutussa viitattiin muun muassa Turun terrori-iskuun, Oulun kirvessurmaan, Otanmäen tappoon, Kotkan paloittelusurmaan ja kahteen naisen tappoon Porissa, jotka kaikki tulivat ulkomaalaistaustaisten rikastuttajien kädestä. Luettelolla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä. Arabianrannan lapsisurmaa ei taidettu mainita, ja kirjoittaja itsekin toteaa poimineensa esille vain osan.

Kun minä, Jussi Halla-aho ja muutamat muut toimme jo vuosia sitten blogikirjoituksissamme esille, millä tavoin monikulttuuri-ideologia ja maahanmuutto bastardisoivat yhteiskuntaamme, heikentävät yhteiskunnallista tehokkuutta sekä johtavat rikollisuuden kasvuun, kulttuurikonflikteihin ja moniin muihin ongelmiin, toiset puolueet ja media suhtautuivat näkemyksiimme ylenkatseellisesti, jopa tuomitsevasti.

Vasta sittenkö asiat ovat tosia, kun valtamedian toimittajat heräävät todellisuuteen, joka on muuttunut painajaiseksi? Ja sittenkö jokin ilmiö on olemassa, kun valtamedia on julistanut sen omilla palstoillaan? Politiikan medioituminen ja median politisoituminen ovat koko ajan näkyneet valtamedian omina ”vastuuvalheina” ja ”vihatotuuksista” syyttelyinä, kun toimittajat ovat pönkittäneet monikulttuurisuuskokeilua, jolta puuttuu myönteinen näyttö.

Harvinaisena poikkeuksena Mika Koskinen etsii (aivan oikein) syyllisiä poliittisten vallankäyttäjien kaaderista. Hän käyttää ilmausta, että Juha Sipilä ja Petteri Orpo ovat ”puhuneet pehmeitä”. Näin asia onkin, mutta ilmaus on liian pehmeä, sillä he ovat tehneet politiikkaa, joka on ollut suomalaisia uhreja kohtaan säälimättömän kovaa. Lisäksi Koskinen tunnustaa (viimeinkin) Halla-ahon olleen oikeassa.

Paikkaansa ei pidä se, että maahanmuuttajien valikoimattoman vastaanottamisen taustalla olisi ”suomalaisten ääretön sinisilmäisyys”, eikä myöskään se, että ”monikulttuurisuuden ihannointi on ollut Suomessa johtava teema”. Monikulttuurisuutta on toimittajien ohella markkinoinut ainoastaan EU:n ministerikokouksissa ripitetty poliittinen eliitti ja yliopistollisella rehulla ruokittu uusvasemmistolaiseen universaalikommunismiin uskova tieteen kultapossukerho.

Missä toimittajat olivat silloin, kun suuri osa suomalaisista vastusti pakolaislaumojen maahan päästämistä vuoden 2015 pakolaistulvan aikana? Myös sillä pitäisi olla eettiset rajansa ja yhteisönorminsa, miten paljon valtavirtatoimittajien kannattaa takoa päätään seinään yhdessä poliittisten vallankäyttäjien kanssa.

Niinpä ei sovi syyttää sinisilmäisyydestä suomalaisia, jotka vastustivat äänekkäästi laitonta maahanmuuttoa ja vaativat rajoilta käännyttämistä ja rajatarkastusten käyttöönottoa. Toimittajien, poliitikkojen ja tieteilijöiden kannattaisi katsella suoraan peiliin, samoin kaikkien muiden puoluelaisten, paitsi perussuomalaisten, joilla ainoina on ollut haittamaahanmuuttoon kriittinen tai vastustava kanta.

Kun maahan päästetään kolmekymmentätuhatta Lähi-idän sotatila-alueilta tulevaa ja lähtöselvittämätöntä nuorta miestä, jotka ovat valmiiksi turhautuneita, aggressiivisia ja väkivaltakulttuurissa kasvaneita, siitä ei voi seurata mitään hyvää. Tämä olisi jokaisen poliitikon pitänyt ymmärtää ilman, että tarvitsee olla filosofiasta ja sosiaalipsykologiasta tai itäeurooppalaisista kielistä väitellyt tohtori. Ei tarvitse syyttää kipinän leimahtamista, kun kaasu on päästetty keittiöön.

Pakolaiset ja turvapaikanhakijat eivät ole vain hakeneet turvapaikkaa vaan tuoneet turvattomuuden tänne. Asioiden ollessa näin heidän olisi ollut syytä paeta myös meitä. Poliittinen ja juridinen vastuu yltävät kausaaliketjussa sisäministerien housunlahkeisiin asti, sillä varmaa on, että turvapaikanhakijoiden tekemiä rikoksia ei olisi Suomessa tapahtunut, jos heitä ei olisi lainkaan päästetty maahamme.

Toimittajien ja poliitikkojen pikaviisastuminen vaalien alla antaa näyttöä siitä, kuinka epätoivoista poliittisten virheiden paikkailu ja käsien pesu on.

Vihreimmilläkään viisastelijoilla ei taida olla muuta keinoa maahanmuuttohulluuden lopettamiseen, kuin äänestää jatkossa meitä perussuomalaisia, niin vaikeaa kuin se monille onkin.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Analyysia seksuaalirikollisuudesta
Yksittäisistä yleiseen: mikä on tarpeeksi?
Pääministerin hätä vihapuheesta

Kuinka perussuomalaisten hyvät hankkeet muilutetaan?

Kun Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari vaati eduskuntaryhmänsä kanssa burkakieltoa pikkutytöille, sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Tuomo Puumala (kesk.) teki kaikkensa torjuakseen hankkeen, joka ei hänen mielestään ole ”millään tavalla tarpeellinen” eikä valiokunnassa olisi ”aikaakaan perussuomalaisten aloitteelle”.

Näin siitä huolimatta, että moinen kielto on ollut mahdollista ja syytäkin laittaa voimaan Alankomaiden, Belgian, Itävallan ja Ranskan tapaisissa maissa, joissa islamisoituminen on pitkällä ja muslimien vaikutusvalta on suuri. Tällä tavoin kamppaillaan esimerkiksi sitä vastaan, että Belgiassa Islam-puolue on asettanut tavoitteekseen tehdä Belgiasta islamilaisen valtion vuoteen 2030 mennessä.

Vähemmistöpoliitikassa on kolme tietä: assimiloiva (eli yhdenmukaistava), integroiva (eli sopeuttava) ja eriyttävä politiikka.

Sekä assimiloivassa, integroivassa että eriyttävässä politiikassa on myönteiset ja kielteiset puolensa jokaisessa. Valtakulttuureihin samastuminen saattaa helpottaa elämää, mutta epäonnistuessaan, eli jakaessaan ihmisiä onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin, se sisältää suuren syrjäytymisriskin, aivan kuten eriyttämisen tuloksena oleva omalle saarelleen linnoittautuminenkin.

Omaa kulttuuria korostavan eriytymisen subjektiivisena etuna voidaan pitää yksilöiden itsemääräämisoikeuden vahvistumista, mutta heikkoutena ovat arkitodellisuudesta vieraantuminen ja mahdollisuus ajautua tai itse asettua yhteiskunnan ulkopuolelle. Niin on käymässä muslimien Eurooppaan perustamissa minivaltioissa.

Miten sitten on tässä tapauksessa? Voidaanko neitien burkapakkoa perustella heidän itsemääräämisoikeudellaan, joka johtaa helposti ristiriitaan yhteiskuntaan sopeuttamisen kanssa? Sekä pedagogisesti, filosofisesti että arkijärjellä ajatellen vastaus on: ”ei voida”.

Burkapakko on lapsille ja nuorille asetettava sosiaalinen stigma ja velvoite, joka eriyttää heitä omasta lasten viiteryhmästään, ja lapset ovat usein erilaisuutta kohtaan julmia. Niinpä tällaista stigmatisaatiota ei tule tavoitteellisesti tuottaa eikä sallia varsinkaan, kun se on heille ulkoapäin asetettu vaatimus eikä oma valinta.
 
On ihmeteltävää, miksi poliittinen vihervasemmisto ei ole nyt huutamassa muslimien burkapakon olevan ”vihapuhetta”, joka leimaa, maalittaa ja uhriuttaa kohteensa. Sen sijaan vihervasemmisto vastustaa perussuomalaisten hyvää hanketta vain siksi, että sen takana on perussuomalainen puolue.

Aivan samalla tavalla kävi 2015, kun perussuomalaisten Nuutti Hyttinen esitti Helsingin valtuustossa, että Tom of Finlandille pystytettäisiin patsas sananvapauden aukiolle keskustakirjasto Oodin eteen. Vihervasemmisto aloitti hanketta vastaan vyörytyksen vain siksi, että sen teki perussuomalainen edustaja ja vaikka vihervasemmisto perinteisesti on esittänyt itsensä homojen asioiden ajajana Suomessa.

Yle iloitsi tuolloin, että Touko Laaksonen ei saa patsasta Helsingin keskustaan, ja Helsingin Sanomat julkaisi aloitteen tehneestä KTM ja OTK Hyttisestä kiroilevan jutun Nyt-liitteessään. Valtamedia meni vihervasemmiston ja porvaripuolueiden puolelle sekä aloitti henkilökohtaisen lokaamisen, kun ei muuta osannut, ja kaikki vain siksi, että ehdotuksen teki perussuomalainen taho. Tätä osoittaa myös Paavo Arhinmäen (vas.) pidättäytyminen äänestämästä ”kyllä” tai ”ei” ja hänen kannanottonsa, että ”aloite oli tehty vääristä motiiveista”. Kuinka tekopyhä saa olla?

Mielestäni Tom of Finlandin patsas keskeisellä paikalla toimisi oikein hyvin sananvapauden argumenttina ja mittaisi myös muslimiväestön ja muiden kiihkouskovaisten suvaitsevuutta ja sietokykyä. Aivan surkea oli Seppo Kanervan (sin.) homolehteenkin tiensä löytänyt kannanotto, että patsas ”antaisi vääränlaisia vaikutteita lapsille” ja Ritva Viljasen (sd.) intopinkeä näkemys, että ”Helsinki ei kustanna henkilömuistomerkkejä”.

Mitä lastensuojelua se sellainen on, että alle kouluikäiset hunnutetaan päätä myöten penskoina? Ja onhan Helsinki perustanut kokonaisia puistoja tietyille henkilöille, kuten V. I. Leninille ja Tarja Haloselle, vaikka ”henkilöpalvontaa” ei tietenkään sisälly Sosialistiseen Internationaaliin edelleenkin kuuluvaan Sdp:hen, joka pystyttää rauhanpatsaita vain ihmistä isommille aatteille.

Otan vielä kolmannen esimerkin Perussuomalaisten tekemästä hyvästä hankkeesta, jota haudataan kilpailevien puolueiden ja median harmonisella yhteistyöllä.

Samalla kun Turussa istuttiin kurjaa ja pitkään jatkuvaa terrorismioikeudenkäyntiä, Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho esitti, että teko olisi voitu estää, mikäli syytteessä oleva Abderrahman Bouanane olisi otettu säilöön kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen. Kansanedustaja Sami Savio (ps.) vaati säilöönottoa myös eduskunnan kyselytunnilla, ja Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on jättänyt lakialoitteen käännytettäviksi määrättyjen säilöön ottamiseksi turvallisuussyistä.

Asiahan on niin, että sisäministerien Orpo, Risikko ja Mykkänen (kaikki kokoomuslaisia) olisi alun perin pitänyt kokonaan estää laittomien pyrkijöiden maahantulo. Muutoin heidän voidaan katsoa olevan kausaalisessa vastuussa maahanmuuttajien täällä tekemistä rikoksista.

Mitä vastaa Kai Mykkänen? Samalla kun Ranska laajentaa laittomien maahanmuuttajien talteenottoa, Mykkänen vähättelee ongelmaa ja kääntää huomiota toiseen suuntaan väittäen, että ”yleisin syy terrorismin juuriin Suomessa on nimenomaan äärioikeistolainen liikehdintä ja kotimainen syrjäytyminen”. Mikä vale sisäministeriltä!

Europolin tilastot osoittavat, että äärioikeistolaiksi sanottujen rikollisuus muodostaa vain murto-osan siitä väkivaltarikollisuudesta, jota äärivasemmisto harjoittaa Euroopan unionissa. Iltalehti puolestaan raportoi äskettäin, että tammikuuhun 2018 mennessä oli terrorismiin liittyviä henkilöitä vankiloissa yhteensä 112. Näistä 76 liittyi radikaaliin islamismiin, 28 äärioikeistoon ja kahdeksan johonkin muuhun aatteeseen. Näiden numeroiden valossa Mykkänen ei ole tehtäviensä tasalla.

Tänne on hyökätty, eivätkä tulijat suostu poistumaan. Mykkänen tunnustaakin Uuden Suomen jutussa, että vastaanottokeskuksissa on tällä hetkellä ”noin 10 000 kielteisen päätöksen saanutta henkilöä, joista noin 95 prosenttia on valittanut tai jättänyt uusintahakemuksen”.

Oikeassa Mykkänen on vain toteamuksessaan, että säilöön ottaminen olisi ”veronmaksajien rahan tuhlausta”. Sitä se kyllä on, ja syy on kokoomuslaisten sisäministerien, jotka ovat tehneet virheen päästäessään maahan kymmeniä tuhansia laittomia tulijoita. Syy verovarojen tuhlaukseen on heidän itsensä.