Feministi lyttäsi ”takarivin koulupojat” ja teki sen naisten hallitsemassa koulumaailmassa

Lehdistötiedotetieteellä tarkoitetaan sitä, kun tieteilijä tai sellaisena esiintyvä markkinoi itseään medioissa laatimalla tekosistaan mainoksia. Onlyfans-sivustoa tutkijan ei sentään tarvitse nykyisinkään perustaa, vaikka yliopistot kannustavatkin portfolioiden laadintaan.

Lehdistöreportaasitiede puolestaan on kirjassa Pavlovin koirat antamani määritelmän (s. 30) mukaan sitä, että toimittaja tulee avuksi (tai kiusaksi) ja joko selittää tutkijan tulokset omasta näkökulmastaan parhain päin tai naulaa ne haukkujen kera lattiaan kiinni korkokengillä poljettaviksi.

Kun väitöskirjatutkija (eli jatko-opiskelija) nimeltä Leea Lakka julkaisi teoksensa Takarivin tekstikäytänteet (Dissertationes universitatis Helsingiensis 52/2024), jossa moitittiin ”takarivin oppilaita”, kyse oli poikien haukkumisesta ja heidän koulukiinnostumattomuutensa paheksunnasta.

Yleisradio ja muu media riensivät heti apuun myöntäen Lakalle laajasti myönteistä julkisuutta. 

Naistoimittaja Laura Kangas kirjoitti Ylen verkkosivujen jutussa ”Tutkija vietti vuoden ysiluokan takapenkissä ja sanoo nyt, että koulun pitää vaatia oppilailta enemmän” Leea Lakan väitöksestä 12.3.2024 näin:

”Monet hänen tapaamistaan takarivin pojista eivät nähneet lukemista tai oppimista kovin tärkeinä. Heille oli selvää, että he menevät peruskoulun jälkeen ammattioppilaitokseen. Asiat, joista ei ollut selvää hyötyä tulevassa ammatissa, eivät kiinnostaneet.”

Tärkein jätettiin kuitenkin kysymättä ja vastaamatta: miksi eivät kiinnostaneet? Vastaukseni on sama kuin jo toista kymmentä vuotta sitten.

Siksi, että opettajakunta on naisistunut ja kouluissa suositaan naisellisia työskentelytapoja. Tytöille tyypilliset toimintatavat (kuten viittaaminen, nöyrtyminen ja alistuminen) arvotetaan opettajattarien piirissä älyllisyydeksi, kun taas pojille tyypitellyt toimintatavat (reippaus, kovaäänisyys ja kyseenalaistaminen) arvotetaan naisopettajien keskuudessa epä-älyllisyydeksi, ja se tuomitaan.

Aivan niin kuin Leea Lakan epä-älyllisessä tutkimuksessa.

Moralisoiva eetos on alhaisin, koska se ei selitä eikä vaivaudu kyseenalaistamaan ja pohtimaan asioita erilaisista kulmista. Siksi Lakan väitös on mitätön.

Ylen jutussa selvennetään, että ”[n]uorilta pitää vaatia vastuunottamista, Lakka toteaa.”

”Koulujen pitäisi pitää kiinni siitä sivistyksen ihanteesta, että koulun tehtävä on opettaa myös asioita, jotka eivät kiinnosta,” Lakka maalaa.

Mutta entäpä, jos siellä ei opeteta pojille juuri muuta kuin sellaista, mikä ei kiinnosta? Eikä opeteta sitä, mikä kiinnostaisi poikia heidän maailmassaan ja muutenkin nykyisessä todellisuudessa?

Ratkaisuksi Lakka tarjoaa patistelua.

Taaskaan ei vaivauduttu kysymään, miksi asiat eivät kiinnosta. Vastaukseni on: muun muassa siksi, että kielten oppikirjojen kehyskertomukset koostuvat tyttöjen maailmaan liittyvistä aiheista. Jos niissä puhuttaisiin mopoista, autoista, moottoripyöristä, peleistä, tietokoneista ja pornosta, ne voisivat kiinnostaa myös poikia.

Naiset tukevat solidaarisesti naisia opettajien suosiessa tyttöjä ja toimittajien suosiessa Lakan tapaista yliopistofeministiä. He kaikki yhdessä syyttelevät poikia ja miehiä. Tämä on pahinta henkistä pahoinpitelyä. Ja sen tuloksena seppelöidään tohtoriksi.

Onko liikaa sanottu minulta? Ei ole. Väitöskirjatutkijan (eli jatko-opiskelijan) metodi ja ratkaisuesitykset eivät poikkea entisaikojen näpeille lyömisestä tai siitä, kun oppilaita vietiin kuin sikoja korvista luokkien nurkkiin. Lakan vaihtoehdot ovat nimittäin pelkästään normatiivisia.

Oppilaita pitäisi hänen mukaansa pakottaa kiinnostumaan. Opettajakunnan naisistuminen käännetään kotien ja politiikan ongelmaksi: ”poliitikkojen pitäisi puuttua siihen, miten perheillä menee: kuinka paljon kotona arvostetaan ja tuetaan oppimista”, sanotaan Lakan haastattelussa Ylellä.

Näin tuomitaan jälleen ”toksinen maskuliinisuus”. Punavihreät feministit saavat lisää aiheita tuomita oppilaat isiensä tyhminä poikina, kun he eivät viitsi opiskella jotain niin turhaa kuin pakkoruotsia. Ei huomata, että äiditkin voisi altistaa koulukritiikille.

Väitöskirjassa väittelijän suosittelema pakottaminen perustellaan näin:

”Pakko on perustavanlaatuinen osa oppivelvollisuuskoulua. Kunta on velvollinen järjestämään oppivelvollisuusikäisille asukkailleen esi- ja perusopetusta ja oppivelvollisen on osallistuttava siihen tai saatava muutoin perusopetuksen oppimäärää vastaavat tiedot (perusopetuslaki 1998/628 4 §; 26 §). Oppilaan huoltajalla on sakkorangaistuksen uhalla velvollisuus valvoa oppivelvollisuuden toteutumista (oppivelvollisuuslaki 2020/1214 22 §).”

Tutkija astuu siis pykäläkoreografian piiriin ja puhuu omassa psykologisessa ymmärtämättömyydessään ”pakkopääomasta”. Hänen väitöskirjansa mukaan pakkopääomaa on ”eniten niillä opettajilla, jotka onnistuvat luomaan oppilaisiin lämpimän suhteen ja edellyttävät näiltä työskentelyä”.

Miten kummassa sellainen opettaja voi luoda lämpöisen suhteen mihinkään, jolla on pykälien näköiset kidutusvälineet mukanaan?

Pakkoruotsilla ei ole tässä asiayhteydessä muuta merkitystä kuin klassinen asema alistumisen, nöyristelyn ja kyyristelyn kansallismasokistisena vertauskuvana.

Nykyisyyteen tullaan, kun huomautetaan, että matkapuhelin ei olekaan ainoa syy koulukiinnostuksen kääntymiseen muuhun maailmaan, vaan syy on kaveriporukkaan kuuluminen. Tutkijattaret ja toimittajattaret ovat näköjään oivaltaneet, ettei mikään väline ole koskaan syy siihen, miten sitä käytetään. 

Matkapuhelinta ei tietenkään voi uskottavasti syyttää väitöksessä, koska poikaongelmaksi koettu mielenosoitus oli koululuokissa meneillään jo ennen TikTokia.

Omassa matalamielisyydessään naisopettajat rankaisevat poikia henkisesti siitä, että he hakeutuvat omiin kaveripiireihinsä, sikäli kuin heillä kavereita on. 

Feministit ovat aina paheksuneet sitä, että miehet muodostavat omia porukoitaan ja tekevät naisten ja miesten välille muureja (joihin on syynsä).

Tutkijalta jää huomaamatta, että monet pojat kärsivät kaverittomuudesta ja masentuvat siksi. He eivät ymmärrä, että poikien linnoittatuminen kaveripiireihinsä ja takariveihin on passiivis-aggressiivinen reaktio koulumaailman naisistumista ja epä-älyllistymistä vastaan. Siihen voi olla useita selityksiä ja syitä.

Jatko-opiskelija Lakka löytää kuitenkin syyt liian helposti ja korostaa, että vikaa onkin tasa-arvopolitiikassa, ”sillä kaikilla ei ole tasa-arvoista mahdollisuutta kiinnostua asioista.”

Pitäisikö pojat jättää jälki-istuntoon ja paukuttaa heidän päähänsä lisää feminististä tasa-arvopolitiikkaa, jolla heitä pakotettaisiin muuttumaan tytöiksi? Juuri näin opetushallinto toimii.

Feministi Chimamanda Ngozi Adichien kirja Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä? jaeltiin kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille aivan äskettäin, ja lahjoituksen taakse oli saatu opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu. 

”Ruskeiden tyttöjen” etevyyttä ja tuen tarvetta korostetaan kyllä, mutta kun on kyse ongelmista, Lakka ei ”etnografista” lähestymistapaa soveltavassa väitöskirjassaan selvitä, kuinka suuri osa takarivin ongelmallisista häirikköpojista, muotivaatteiden ryöstäjistä, katujengiläisistä ja alaikäisistä puukkojunkkareista on maahanmuuttajataustaisia.

Tästä ongelmasta valtamedia vaikenee viitaten näkemykseensä, ettei asialla ole merkitystä rikosten selvittämisen kannalta. Tosiasiassa sillä voisi olla merkitystä koko ongelmakokonaisuuden selvittämisen kannalta.

Yleisradion ja Sanomien mediat kaiuttivat Leea Lakan väitöstä kautta maan useissa julkaisuissa ja Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa sekä suuressa henkilöjutussa. Se oli myös Ylen TV-uutislähetyksessä ja MTV3:n sivuilla sekä herätti paljon julkista keskustelua. Väittelijän oma referaatti (lehdistötiedote) ”Takarivi kirjoittaa porukalla, helpolla, läpällä ja pakolla” on täällä.

Väitös on innostanut feministien lisäksi myös niitä vanhoillisia moraalinvartijoita, jotka ovat aina halunneet takoa kuria oppilaiden tajuntaan. Opettajattaret saivat komentelun ja kurinpidon vaatimuksista lisää vettä myllyynsä ja käyttivät väitöstä ahmiakseen lisää määräysvaltaa opettajille.

Eräs opettaja nimeltä Aili Kämäräinen Lohjalta huomautti (ehkä ironisesti), että aiemmin opettaja laittoi välkyimmät ja vähiten ohjausta tarvitsevat takariviin, kun taas nykyisin oppilaat saavat valita paikkansa itse, ja ongelma on muka siinä.

Tosiasiassa kouluissa tarvittaisiin miesopettajia, miehistä otetta ja maskuliinisia työskentelytapoja: miesten maailmaa. Ongelma on, että suomalaisia miehiä kehutaan aivan liian vähän.

Sen sijaan kehutaan tyttöjä, kuten professori Kirsi Tiiran taannoisessa selvityksessä, jonka mukaan tytöt [muka] piilottavat lahjakkuutensa koulussa ja ovat siksi jatkuvan kannustuksen tarpeessa!

Väitöskirja Takarivin tekstikäytänteet on puolivillaista sosiologista sanakohinaa, eikä siinä ole tutkittujen oppilaiden (poikien) omaa ääntä juuri ollenkaan. Heiltä itseltään ei kysytty, miksi sä toimit noin. Suurimmaksi osaksi väitös on tutkijan itsensä päälle puhumaa ”etnografista” ja ”sosiokulttuurista” jargonia, jotta se vaikuttaisi metodologisesti edistykselliseltä.

Voitte tietenkin pitää tätä kirjoitustani äänenä takarivistä, josta se tulee nyt feministien hallitsemiin luentosaleihin.

Keskeinen kysymys onkin sitten se, miksi takarivin pojista tulee kuitenkin eturivin miehiä, vaikka feministien mielestä ei pitäisi, kun he ovat koulussakin niin huonoja.

Vastaus on: pojat osoittavat älyllisyytensä kapinoimalla. He eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille yritetään opettaa tai tuputtaa.

Tämä mieshormonien aiheuttama piirre vaikuttaa niin, että takarivistä tullaan eturiviin kaikkialla, missä tarvitaan järkiperäistä otetta eikä vihervasemmistolaista feminismiä.

Tutkija olisi voinut vähemmälläkin sivumäärällä salata peitellyn miesvihansa.

Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta

Sanoma-lehtien feministit ovat ahdistelleet miehiä koko kuluneen syksyn ajan kansainvälisen ”Me too” -hankkeen nostamaa some-raivoa ja pöyristymisten aallonharjaa hyväkseen käyttäen. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin muun muassa jutuissani ”Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin”, ”Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta” ja ”Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia”.

Sanoman medioiden ohella myös toinen keskeinen feministisen propagandan bunkkeri ja äänitorvi – Yleisradio – on lääppinyt aihetta pyrkimyksenään levittää yhteiskuntaan seksin vastaista ahdasmielisyyttä. Eilisessä A-teeman jaksossa ”Seksuaalinen häirintä” aihetta esiteltiin näin:

”Ahdistelua, häirintää ja häpeää. Seksuaalinen häirintä on yleisempää kuin kukaan uskalsi arvata. Mistä ahdistelu johtuu? Miksi laki ei riitä suojelemaan meitä? Tunnistetaanko raja, jonka yli ei saa mennä?”

Laki ei todellakaan riitä suojelemaan meitä moraalinvartijoiden ahdasmielisyydeltä. Niinpä Ylen toimittajien hengästyttävään taivasteluun voi pikaisesti vastata, että ”seksuaalinen häirintä on yleisempää kuin kukaan uskalsi arvata”, koska ihminen on olemukseltaan seksuaalinen. Ihmisten luonnollisten käyttäytymistaipumusten arvottaminen moraalittomaksi johtuu vain yhteiskunnan muuttumisesta aiempaa ahdasmielisemmäksi, puritaanisemmaksi ja uuskonservatiivisemmaksi, mikä puolestaan on feministisen liikkeen syytä.

Seksuaalisen kanssakäymisen kokeminen ”häirintänä” on siis relatiivista. Se on tulos feministisen ja seksiä vaarallistavan politikoinnin asettamisesta vuorovaikutuksen standardiksi.

Toimittaja Anne Savinin kirjoittamassa jutussa ”Miten seksuaalinen häirintä muuttui vakavaksi asiaksi?” tällä taantumuksella oikein ylpeillään, ja se esitetään nimenomaan feminismin aikaansaamana ”kehityksenä” ja ”saavutuksena”, vaikka tuosta seksuaalisuuden tukahduttamisesta kärsivät nykyisin kaikki.

Toimittaja Eero Mäntymaan kirjoittamassa jutussa ”’Seksuaalinen häirintä voi olla vahinko’ – Näin ajattelee yli puolet suomalaisista” taas vedotaan Taloustutkimuksella teetettyyn kyselyyn, jonka pohjalta seksuaalisesta aloitteellisuudesta pidättäytyminen arvotetaan suositeltavaksi normatiiviksi.

Siihen nähden kaikenlainen katueroottisuus arvotetaan sitten ”tahattomaksi” tai ”vahingoksi”, ja ihmisiä opetetaan häpeämään omaa seksuaalista aktiivisuuttaan. Tavoitteena näyttää olevan seksuaalisten vihjeiden, katseiden ja eroottisten jännitteiden pois jynssääminen ihmisten arkipäiväisestä vuorovaikutuksesta.

Median asennoituminen ”seksuaaliseen häirintään” paljastavan puolueellista

Voidaan kysyä, mihin tällä kaikella oikeastaan pyritään. Ja vastata, että ilmeisestikin seksuaalisten ihmisten ja erityisesti miesten seksuaaliseen ahdisteluun, syyllistämiseen ja murjomiseen. Todellisuuden aseksualisoimista käytetään verukkeena myös poliittisten ajojahtien ja likasankojournalismin tekemiseen.

Esimerkkinä viimeksi mainitusta voin mainita tavan, jolla pöllölaakson entistä uutisankkuria Seppo Huhtaa syytetään nyt ”seksuaalisesta ahdistelusta”, vaikka hänellä ovat olleet koko ajan housut jalassaan. Ajojahdin syynä onkin vain hänen maahanmuuttokriittisyytensä, joka näyttää kelpaavan mitä katalimpien mustamaalauskampanjoiden perusteeksi vihervasemmistolaisessa mediassa. Kyse on juuri siitä leimaamisesta, josta käytetään vasemmiston puoluetoimistoissa taottua uuskielistä ilmaisua ”maalittaminen”.

Sen sijaan vihervasemmistolaista mediaa ja nuoria neitoja itseään ei näytä ahdistavan eikä häiritsevän lainkaan se, että he elävät niin sanotussa polyamorisessa suhteessa Helsingin Vihreiden Nuorten puheenjohtajan kanssa. Yleisradio julkaisi aiheesta kesän lopulla tekotrendikkään jutun, jossa toimittajakin toki ihmetteli, miten kyseiset identiteetiltään hontelot ja seksuaalisuudestaan täysin hakoteillä olevat nuoret pärjäävät tuossa ”monisuhteisessa”, pitkin ja poikin huoraavassa ja toinen toistaan hyväksikäyttävässä hampuusisuhteessaan ilman mustasukkaisuuden kokemuksia, jotka monien muiden ihmisten mielestä saattaisivat olla hyvinkin häiritseviä.

Nostan asian vertailukohdaksi vain osoittaakseni, kuinka puolueellista asioiden käsittely mediassa on. Ihmissuhteiden kalvaminen häirintäväitteillä on nimenomaan median luoma ilmiö, jota ei olisi lainkaan ilman tiedotus- ja toitotusvalineiden interventiota ja halua käyttää valtaa ihmisten välisten persoonallisten suhteiden järjestelemisessä.

Kyseessä on siis näyttö – ei vain poliittisen vallan – vaan myös henkilökohtaisten ihmissuhteiden medioitumisesta, jonka mukaisesti media pyrkii tunkeutumaan ihmisten makuuhuoneisiin ja arkipäivän vuorovaikutukseen omalla asennemuokkauksellaan, mielipiteiden manipuloinnillaan ja kansankiihotuskampanjoillaan sekä saattamaan henkilökohtaiset suhteet poliittisen paheksumisen, julkisen arvostelun ja juridisen tuomitsemisen kohteiksi.

Mikäli valtamedian toimittajat olisivat vähänkin sivistyneempiä, hienotunteisempia ja vähemmän pahanilkisiä kuin he ovat, heidän odottaisi häpeävän omaa nilkkimäisyyttään ja paheellista pyrkimystään lietsoa vihakampanjoita ihmisten välisiin suhteisiin ja sukupuolten välille.

Nollaselvitys seksuaalisesta häirinnästä

Myös Ylen ”seksuaalisesta häirinnästä” julkaisema ja internet-kyselyyn perustuva selvitys on omalla tavallaan paljastava. Gallupia laadittaessa ei ole otettu huomioon tutkimuksen taipumusta vaikuttaa haastateltujen asenteisiin.

Metodologinen tosiasia on, että asian tutkiminen ja vatvominen kyselyillä ja selvityksillä luo usein tutkittavan ilmiön. Eli kun seksuaalisesta häirinnästä jatkuvasti tivataan mielipiteitä ja ihmisille tarjotaan mahdollisuutta rastittaa ”seksuaalisen häirinnän” eri muotoja tutkijan tarjoamista omista vaihtoehdoista (”epäasiallinen katse”, ”tungetteleva kysymys”, ”seksuaalinen ehdottelu ja/tai vitsailu”, ”häiritsevä viestittely”, ”sopimaton koskettelu”), tutkimus tällöin itse luo koko ilmiön. Ilman selvitystä ei ilmiötä olisi mahdollisesti lainkaan, eivätkä ihmiset kokisi minkäänlaista seksuaalista häirintää arkielämässään.

Nyt feministit ovat asioita kaivelemalla luoneet hysterian, jonka vallitessa tutkittavat ihmiset menevät lankaan ja vastaavat kyselyn tarjoamia vaihtoehtoja myötäillen pelkän (näennäis)tieteellisen auktoriteetin lumoissa. Näin syntyy ”etsivä löytää” -harha.

Ihmisten todelliset asenteet paljastaa kuitenkin se, että miehistä vain 34–48 prosenttia lankesivat siihen ansaan, että he suostuivat hyväksymään heille tarjotun väitteen ”seksuaalinen häirintä pitäisi kriminalisoida”. Koska tämä on ristiriidassa sen kanssa, että 73 prosenttia miehistä piti ”häiritsevää viestittelyä” seksuaalisena häirintänä, on osoitettu, että varsinkaan miehet eivät oikeasti pidä seksuaalista häirintää ongelmana – tai tutkimus on täysin epäluotettava nollatutkimus.

Minä uskon molempien vaihtoehtojen pitävän paikkaansa. Huomion arvoista on, että Ylen tilaamassa selvityksessä ei lainkaan kysytty, miten seksuaalisen häirinnän kokemukset jakautuvat sukupuolten kesken. Tämä voi johtua siitä, että transgenderististä queer-ideologiaa ajava Yle ei enää tunnusta kaksiarvoista sukupuolieroa. Muualta saadut havainnot kuitenkin osoittavat, että seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta kitisevät etupäässä ilkeät ja pahansisuiset ämmät, kun taas itsetunnoltaan terveet miehet eivät tunnista seksuaalista ahdistelua eivätkä häirintää.

Koska asiaa koskevan selvityksen tutkimusstatus on puolueellinen ja koska se mahdollisesti luo selvityksen kohteena olevan ilmiön itse sekä kaiken lisäksi kiihottaa vastaajia tutkijoiden heiltä hohtimilla kiskomiin mielipiteisiin, se jo itsessään on osa vihervasemmistolaiseen politikointiin liittyvää feminististä agendaa, tendenssiä ja mafiaa. Se on siis nollatutkimus, jolla ei reflektiivisten puutteiden vuoksi ole tieteellisen tutkimuksen arvoa.

Minä Freudina

Tahallisten ja tarkoitushakuisten tutkimusharhojen lisäksi seksuaalisuutta koskevan ahdasmielisyyden lietsominen pyrkii hyödyntämään myös kahta muuta harhaa: (1) psykologista projektiota ja (2) tutkittavan ilmiön olemuksen epäadekvaattia määrittelemistä.

Ad 1: Seksuaalisesti ahdasmieliset feministinaiset projisoivat omat seksuaaliset ahdistuksensa toisten ihmisten ominaisuuksiksi ja vihaavat niitä heissä. He siis kääntävät oman aseksuaalisuutensa tai antiseksuaalisuutensa väitteiksi, että seksuaalisesti aktiiviset ihmiset ”ahdistelevat” tai ”häiritsevät” heitä, vaikka tosiasiassa heitä ahdistaa ja häiritsee heidän oma torjuttu ja tukahdutettu seksuaalisuutensa. Sille puolestaan on ICD-10-sairausluokitus ”itseä häiritsevä sukupuolisuhteiden häiriö”, josta tunnetaan tasavertaisesti heteroseksuaalinen (F66.20) ja homoseksuaalinen (F66.21) muoto.

Sen sijaan jokaisen terveen aikuisen pitäisi ymmärtää, ettei ole hänen asiansa yksin päättää kanssakäymisen ehdoista, toisin sanoen siitä, mikä ihmisten vuorovaikutuksessa on ”sopivaa” tai ”epäsopivaa”, ”epäasiallista” tai ”häiritsevää” – ainakaan sikäli kuin kyse on todellakin ihmisten välisistä suhteista. Feministit pyrkivät kuitenkin yksin määräämään kaiken seksuaalisen kanssakäymisen periaatteet, normit ja rajat, mikä osoittaa feministisen liikkeen totalitaarista vallanhalua.

Feministit ovat ulottaneet vallankäyttönsä myös viranomaismääritelmiin, sillä ”Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tasa-arvotiedon keskuksen kehittämispäällikön” Hanna Onwen-Human mukaan kyse on seksuaalisesta häirinnästä, ”jos kohde kokee sen häiritseväksi”, ja Helsingin Sanomat julistaa kannanottoa totuutena jutussaan ”Tätä on seksuaalinen häirintä”.

Entäpä jos joku lukija asioiden ollessa näin julistaisi feministis-monikultturistisessa junttausvirassa olevan humaani-Hannan omat kannanotot sanalliseksi häirinnäksi, kun kerran valtuudet on saatu? Itsensä absolutisoiminen on toki viktoriaanisille rouville tyypillinen käyttäytymismuoto, mutta nykyaikana sitä voidaan pitää parodiahorisontin yli harppaavana taantumuksellisuutena, aivan niin kuin lännenelokuviin liittyvää naistenpalvontaakin.

Ad 2: Toinen aihetta koskevan keskustelun peruserehdys koskee puheena olevan ilmiön olemusta. Ei ole ymmärretty, mitä seksuaalisuus on ja merkitsee. Seksuaalisuushan pyrkii menemään kaiken sovinnaisuuden ja normatiivisesti hyväksytyn, kuten uskonnollisten periaatteiden, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelman ja muiden soveliaisuussääntöjen yli.

Koska seksuaalisuuden olemusta ei ole ymmärretty vaan siihen suhtaudutaan täysin infantiililla ja naiivilla tavalla, on luonnolliset seksuaalisuuden ilmaukset katseista kosketteluun voitu kokea sitten ”ahdisteluna” tai ”häirintänä”, mikä puolestaan on johtanut vakaviin persoonaa ja ihmissuhteita koetteleviin ristiriitoihin.

Häirintäväitteet sikiävät naisten ja miesten ideologisista rooli- ja käytösvelvoitteista

Seksuaalista ”ahdistelua” ja ”häirintää” ei ole pystytty määrittelemään millään yleisesti hyväksyttävällä tavalla. Ne ovat samanlaisia vasemmiston ajatuspajoissa luotuja propagandatermejä kuin punavihreän median laajalti käyttämät ’rasismi’, ’vihapuhe’ ja ’totuuden jälkeinen aika’. Ne ovat avoimiksi jätettyjä käsitteitä, joita käytetään blanco-valtuutuksina ei-sosialististen ja ei-feminististen ihmisten läimäyttelemiseen yliopistoissa ja muissa akateemisissa yhteyksissä.

Todellisen rimanalituksen Ylen TV-lähetyksessä esitti Turun yliopiston akatemiaprofessori Johanna Niemi, joka ehdotti sanallisenkin häirinnän saattamista lain piiriin. Vaatimus on kaikessa karkeudessaan älytön ja dynamiittityhmä, sillä normatiivinen eetos ei selitä mitään ja laeilla kurittaminen on yleensäkin matalamielinen lähestymistapa kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Feministien vaatiessa sanallista häirintää kriminalisoitavaksi uhataan rikollistaa loputkin rippeet siitä, mitä seksuaalisuuden olemuksesta vielä on jäljellä tuossa feministien hallitsemassa heteroseksuaalisessa ajatus- ja käytösvankilassa.

Feministien ihanteiden vallitessa joutuisivat tulilinjalle seksuaalinen kanssakäyminen, vuorovaikutus, lähestyminen, kohtaaminen, katsominen, vilkaiseminen, mainitseminen, lausahtaminen, ehdottaminen, kysyminen, tiedusteleminen, arvaaminen ja olettaminen – puhumattakaan sellaisista kauhistuttavista rikoksista kuin suostuttelu, lahjominen ja tarjoaminen. Taivuttelu, maanittelu ja koskettaminen vievät ihmisen luultavasti tulevaisuudessa suoraan sähkötuoliin.

Hyväksyttävän seksin muodoksi tai taida jäädä kuin ostaminen, mutta sekin on osittain kriminalisoitu. Naishuoria mielistellen prostituution uhrina nähdään aina nainen, vaikka arvostettu sosiologi Henry Laasanen osoittikin laudaturilla palkitussa tutkimuksessaan Naisten seksuaalinen valta (2008), että tosiasiassa naiset pidättävät seksiä miehiltä voidakseen myydä sitä kalliilla hinnalla oman vallankäyttönsä merkiksi.

Aivan kuten Laasanen on todennut, naisten seksuaalinen häiritseminen ei ole merkki seksuaalisen vallan omistamisesta vaan sen puutteesta. Toisella tavalla sanottuna: toimittajat eivät ole ymmärtäneet, että heteromiesten harjoittama naisten jahtaaminen ei johdu miesten vallasta tai etuoikeudesta, vaan se on merkki miesten vallan heikkoudesta.

Vain sellaista ihmistä tavoitellaan, jolla on valtaa, ja valtaa hänellä on juuri tavoiteltavuutensa vuoksi. Häirityksi joutumisen kokemukset eivät siis ole oire miesten vallankäytöstä vaan seuraus naisten omasta seksin pidättämisestä. Naisten kokema pahoinvointi taas ei ole seuraus miesten harjoittamasta häirinnästä vaan syy siihen, miksi miehet ovat ymmällään naisten kanssa ja lähestyvät heitä toistuvasti ilman tuloksia.

Jos ”häirinnäksi” leimataan kaikki toistuva yrittäminen, pidätetään kanssakäymisen päätösvalta yksinomaan torjujien tai suostujien käsiin. Asiasta valittaminen on vastoin seksuaalisuuden olemusta, sillä heteromiehethän jatkavat yrittämistä sen seurauksena, että heihin suhtaudutaan täysin penseällä tavalla, joka on vastoin seksuaalisen kanssakäymisen olemusta.

Heteromiehet ovat myös tottuneet siihen, että naisia itseään rasittaa heille sosiaalisesti langetettu kieltäytymisvelvoite, jonka kautta naiset välttelevät leimautumista ”liian helpoiksi tapauksiksi”. Sen vuoksi miehet puolestaan tietävät, että kun nainen sanoo ”ei” hän tarkoittaa ”kyllä”.

Vaikutelma miesten harjoittamasta seksuaalisesta häirinnästä perustuu siis siihen, että naisen nimi on ”En Anna!”. Naisten jatkuva kieltäytyminen, torjunta ja punaisten valojen taakse linnoittautuminen on eräänlainen perustila, johon miehet joutuvat hakemaan muutosta omalla yritteliäisyydellään.

Jokaisen pitäisi myös ymmärtää, että seksuaalisuuden olemukseen sisältyy intohimoisuus. Jos seksuaalisuudessa ei ole intohimoa, ei ole seksiäkään. Aloitteellisuudesta marisijoiden ja omassa narsistisessa omahyväisyydessään piehtaroivien feministien ei kannattaisikaan murjoa miessukupuolta, sillä aloitteellisia ja seksuaalisesti häiritseviä miehiä on kiittäminen siitä, että seksiä heteroseksuaalisissa yhteyksissä vielä on.

Psykologisissa kokeissa puolestaan on osoitettu, että jos ärsykkeeseen ei reagoi, ärsyke sammuu. Mikäli feministit eivät seksiä tavoita, syyllinen ei välttämättä löydy maailman heille tarjoaman kuvastimen pitelijöistä vaan peilin edessä olevista itsestään.

Jos asiat aloitteiden tuloksena joissakin harvinaisissa ja epätodennäköisissä tapauksissa kuitenkin etenevät seksiin asti ja seksuaalisessa kanssakäymisessä kohdataan epäonnistumisia tai pettymyksiä, ei asioista pidä syytellä miehiä, kuten feministinaiset pyrkivät tekemään, sillä kyse on ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja viestinnästä, intersubjektiivisuudesta ja kommunikaatiosta.

Kanssakäymiseen myös ryhdytään aina tietyn hetkisen informaation perusteella, eikä lopputuloksesta voida saada tietoa, kunnes vasta kokeilun tuloksena. Niinpä seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä yllättävistä tai epämiellyttävistä tuloksistakaan ei pitäisi olla valitusoikeutta.

Heteroseksuaalisen kanssakäymisen ydinongelma

Eri asia on sitten se, jos naiset eivät kerta kaikkiaan halua seksiä. Tämä asiaan liittyvä epäsymmetria onkin heteroseksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvän ahdistelu- ja häirintäongelman ydin. Nainen ja mies eivät tule toimeen, sillä naisen ja miehen mielihyvä- ja tyydytysrakenne ovat kokonaan erilaiset. Koska ongelma johtuu sukupuolten olemuserosta, se on fataali, siis kohtalokas ja korjaamaton.

Naisten haluttomuus seksuaaliseen kanssakäymiseen on minulle sinänsä mysteeri, mutta ilmiön olemassaolosta voi vakuuttua kirjautumalla johonkin seuranhakuchattiin miehen nimimerkillä ja hakemalla naisseuraa. Yhtään vastausta ei tule, ja jos tulee, vastaajana on niin sanottu feikki, jonka naisnimimerkin takana majailee joku vedättäjä, epätoivoinen transvestiitti tai bi-mies. Asiassa ei auta, vaikka omat ulkomuoto- ja henkiset parametrit säätäisi kuinka houkutteleviksi. Minkään ikäiset tai näköiset naiset eivät ota yhteyttä eivätkä vastaa mikään ikäisille tai näköisille miehille. Naisten seksuaalisuus on tapahtumataivaanrannan ylittävä musta aukko, josta mikään valo ei säteile ulos.

Mutta jos chatteihin kirjautuu lähes millä tahansa naisnimimerkillä tai millä tahansa ulkonäköparametreillä, on ruutu punaisena miesten yhteydenotoista. Tämä osoittaa, millainen tasehäiriö heteronaisten ja heteromiesten välisessä tyydytystilassa vallitsee. Naisten täydellisen aseksuaalisuuden, haluttomuuden ja seksuaalisilta foorumeilta vetäytymisen vuoksi heteromiehille näyttää kelpaavan vaikka kuinka vanha ja ruma läskiämmä, kunhan vain kyseessä on nainen!

Sosiaalisen vaihdon teorioihin nojaavan ajattelun näkökulmasta tarkasteltuna naiset pyrkivät luomaan tasehäiriön tahallaan, eli he pidättävät seksiä heteromiehiltä lavastaakseen itsensä seksuaalisesti tavoiteltaviksi. Sitä nuo pissisnaiset eivät olisi muutoin, paitsi juuri seksin säännöstelyn ja pihtaamisen kautta.

Mitäpä jos tehtäisiin kerrankin miesten toiveiden mukaan?

Mikä sitten neuvoksi naisten ja miesten suhteisiin? Koska ”Me too” -hankkeen ja sitä suosivien feministimedioiden harjoittamassa vyörytyksessä on kyse pelkästä ilkeydestä, kataluudesta, vihaan kiihottamisesta ja puolueellisuudesta naisten hyväksi, suosittelen kaikille heteromiehille seksilakkoa.

Kuvailin jo teokseni Enkelirakkaus (2008) loppupuolella valtioutopian, josta kaikki naisellisuus olisi karkotettu pois ja yhteiskunta koostuisi chauvinistista ja nationalistisista univormumiehistä. Tämä ihanteellinen maailma olisi minnihiirten hallitseman nyky-yhteiskunnan vastakohta, ja se ohjaa jo pelkkänä kuvitteellisena vertailukohtana tiedostamaan, kuinka nynnymäistä tämä millamallojen ja ninninellien pilalle mädättämä nykytodellisuus on.

CNN:n uutisen mukaan oikeat homomiehet eivät olekaan mitään vihervasemmistolaisia ituhippejä, vaan suuri osa kannattaa poliittista oikeistoa ja Alternativ für Deutchland -puoluetta Saksassa, jossa maahanmuuttajaislamistit ovat aloittaneet iskut homoja vastaan kaduilla.

Toivoisinkin kaikkien oikeiden miesten muodostavan oman ”#FuckYou”-hankkeensa todellisen miesten valtion aikaansaamiseksi, siis sellaisen, josta naiseuden seksuaalisuutta tuhoava vaikutus olisi karsittu pois. Kun heteromiehet eivät näytä pääsevän naistensa kanssa toivottuihin tuloksiin, paitsi naisten sanelemilla ehdoilla ja tiukasti korkokengän alle kukistettuina, miksi heteromiehet eivät tavoittelisi seksiä toisilta miehiltä?

Keskeinen ongelma liittyy lajinsäilytykseen ja väestön uusintamiseen. Kuitenkin myös siinä asiassa naisasianaiset johtavat destruktiivista agendaa, ja miesten vetäytyminen perheistä ja seksuaalisilta areenoilta johtuu tylyjen ja koppaviksi ylpistyneiden naisten omasta pöyhkeydestä. Prosessin lopputulos on jakkupukuun sonnustautuva, neuvostokosmonautti Raisa Irina Gulakovaa muistuttava raaka ja itseään sekä lähimmäisiään julman sankarillisesti kohteleva ”itsellinen nainen”.

Feministit ovat ottaneet erääksi pääagendakseen myös kantaväestön kasvun lopettamisen ja täydellisen tyrehdyttämisen länsimaissa. He ovat pitäneet kymmenpennistä polviensa välissä mutta avanneet mielihyvin tulvaportit Afrikasta ja Lähi-idästä satelevalle maahanmuutolle ihan vain tukeakseen islamia, jossa naisen asema on heidän mielestään ilmeisesti oikeanlainen.

Tosiasiassa viidakkokuumeisten valkoisten naisten kiimaisuus mustaa rotua kohtaan paljastaa vain heidän torjutun seksuaalisuutensa, jonka nämä euripidiset naiset katsovat voivansa päästää ryöpsähtämään valloilleen ainoastaan vapautuessaan länsimaisen kulttuurin ahdistaviksi koetuista normeista omalla vulgaarilla ja alkukantaisella tavallaan. Vaikka tällä tavoin tuleekin todistetuksi, että maahanmuuton suosimisen ja feministisen seksuaalipolitiikan välillä on riippuvuus, tätä kautta syntyy kuitenkin myös illuusio, jonka mukaan islamin hunnun alle rajoitettuna naisten asema on stretch-farkuissa pinnistelevien teinityttöjen roolia parempi.

Vapautuminen seksiobjektin asemasta islamin kaavun alle johtaa sekä naisten aseman mitätöimiseen että miesten seksuaalisten viettienergoiden entistäkin vahvempaan tukahduttamiseen. Sitä kautta puolestaan selittyy länsimaihin tunkeutuneiden arabimiesten hyökkäävyys ja päällekäyvyys. Ne ovat suoria seurauksia islamin harjoittamasta seksuaalisesta vallankäytöstä, jolla ihmisten luontaisia biologisperäisiä taipumuksia yritetään suitsia ja laittaa kuriin.

Koska tummien miesten aiheuttamasta todellisesta ongelmasta, eli joukkoraiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ei sovi puhua rasismisyytteiden pelossa, valhemedia koettaa kääntää keskustelun täysin marginaaliseen valkoisten miesten harjoittamaan ”seksuaaliseen häirintään”, jolla tarkoitetaan hyvän päivän toivotuksia ja ilmojen kehumisia väärille ihmisille. Tähän kulttuuritätien lietsomaan kampanjaan menevät naurettavalla tavalla mukaan myös omaa sukupuoltaan halveksuvat profeministimiehet, jotka toivovat, että palkkioksi ritarillisuudestaan naisilta herahtaisi jotakin myös heille.

Tilanne on sikäli nurinkurinen, että aiemmin naisen parhaaksi turvaksi miellettiin henkilökohtainen parittelukumppani tai aviomies, kun taas nyky-yhteiskunnassa miehiä kuritetaan heidän naisille aiheuttamistaan näennäisistä uhista, ja kurinpitotehtävä on siirretty julkisen vallan tehtäväksi, jota puolestaan edustaa itse itseään rajoittava feministinen kuohilasmies.

Feministien harjoittama seksuaalisuuden tuhoaminen on täydellistä

”Seksuaalista häirintää” koskevien väitteiden ohella feministit ovat hyökänneet seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden omaa olemusta vastaan myös monessa muussa asiakysymyksessä.

Feministisen liikkeen alennettua aborttien kynnystä suomalaiset naiset teurastavat omilla ”ratkaisuillaan” noin 10 000 sikiötä vuodessa vedoten käsitykseensä, että ”naisella on oikeus omaan kehoonsa”, mutta unohtaen aktiivisesti sen, että lapsi on yhtä paljon myös hänen isänsä. Lisäksi sikiö on aina oma yksilönsä, jonka ihmisarvo kielletään aborteissa täysin. Abortit ovat edelleen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tabu, ja käsittelin aihetta perusteellisesti kirjoituksessani ”Et ehkä omista geenejäsi – Asiaa abortista”.

Transsukupuoliset ja muutamat muut sukupuoliset poikkeamat puolestaan vaativat sukupuolensa vaihtamista tai ”korjaamista” toiseksi, ja perusteena vireillä olevalle translaille he sanovat sen, että nykyinen laki vaatii sukupuolensa korjaajilta ”pakkosterilisaatiota”. Väite on perätön, sillä sukupuoltaan korjauttavien sterilisoituminen ei johdu suinkaan lain vaatimuksista vaan lääketieteellisistä toimenpiteistä itsestään, eli hormonihoidoista ja siitä, että ihmisen sukupuolielimet runnellaan kirurgisesti toisenlaisiksi. Niinpä asiaa ei voida parantaa millään lain muutoksilla, aivan kuten ei ongelmastaan kärsivien tuskaakaan (käsittelin aihetta muun muassa kirjoituksessani ”Mies paksuna ja kuurupiiloa kuohitsijoiden kanssa”).

Juristien nuija on kuitenkin feministien ase, jolla he haluavat murjoa omaan kurjuuteensa syyttömiä ihmisiä kaikkialla. Yksi kaikkein epäloogisimpia hankkeita oli ”avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” kriminalisoiminen ja saattaminen virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Tulos oli vastoin avioliiton käsitteen käsitteellis-apriorista olemusta. Avioliittohan merkitsee suostumusta seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten kriminalisoida olisi pitänyt seksistä kieltäytyminen avioliitossa. Joskus toivon paluuta Adlous Huxleyn ”Uuteen uljaaseen maailmaan”, jossa seksistä kieltäytyminen oli vakava rikos.

Juuri avioliiton olemuksen vastainen seksistä kieltäytyminen on avioliitossa tapahtuvan vastentahtoisen seksin edellytys, joten ”avioliitossa tapahtuva raiskaus” on ristiriitainen käsite. Raiskata voi vain kieltäytymisen tuloksena. Se vaatii, että jompikumpi osapuoli – yleisimmin nainen – on rikkonut aviolupauksensa molemminpuoliseen seksiin antautumisesta. Naiset kuitenkin syyllistävät omasta kieltäymyksestään miehiä, mikä liittyy tämän kirjoitukseni alussa viittamaani projisoimiseen: naiset viskaavat syyn omasta kylmyydestään jäisesti toisen ihmisen niskaan. – Reilua?

Feministien hulluus on mennyt liian pitkälle myös seksuaalivähemmistöliikkeessä, ja eniten vahinkoa naisasianaiset saavat aikaan valtionpolitiikassa. Näyttöä feministien vihapuheesta antavat heidän väitteensä, että ”naisten palkanmaksu loppui lokakuun lopulla”, vaikka tosiasiassa naiset saavat työtunteihinsa suhteutettuna täsmälleen samaa palkkaa kuin miehet. Asiasta kirjoitti ansiokkaasti tilastotutkija Pauli Sumanen teoksessaan ”Valhe, emävalhe, naisen euro on 80 senttiä” (2009).

Mitäpä muuta feminististen poliitikkojen ja heitä tukevan median vaahtoaminen muuta on kuin valheellisen disinformaation jakamista, juuri sitä, mikä tekee valtamediasta häpeämätöntä tendenssijournalismia suoltavan kollektiivisen valhemedian?

Homomiehiäkin ahdisteltiin häirintäsyytöksillä

Entä sitten seksuaalivähemmistöt, joiden enemmistön muodostavat homot ja lesbot? Asiaa sisältä päin arvioivana tiedän, että homot ovat joutuneet ylittämään seuraa hakiessaan kaikki rajat ja normit, eikä kukaan ole kitissyt onneksi siitä, vaikka vielä 1970-luvulla jokaista homoa ajettiin erilaisilla häirintäsyytteillä kuin sikaa teurasautoon.

Sellaisen yhteiskunnan feministit nyt ilmeisesti haluavat takaisin. Naurettavaa on, että samat vapaamielisyydellään kauhistuttaneet raivottaret, jotka vielä neljäkymmentä vuotta sitten polttivat pikkupöksynsä ”seksuaalista liberalismia” tavoitellessaan, ovat nyt valmiita puhaltamaan koko yhteiskunnan takaisin huurteeseen omilla drakonisilla tuomioillaan ja Lumikin-jäisillä hönkäyksillään.

Älköönkä kukaan tulko minulle sanomaan, etten muka tiedä asiaa. Homomiehenä tiedostan kyllä kaikki asiaan liittyvät piirteet, sillä noin 69–96 prosenttia miehistä ei halua seksiä toisilta miehiltä, joten kyky tunnistaa seksuaalisen häirinnän kokemukset ovat olemassa. Yleensä niistäkin on syytelty vain homomiehiä, kun taas heteromiehet ovat kärsineet häirintäväitteistä omissa naissuhteissaan. Asiaan liittyvä kognitiivinen moniselitteisyys on siis otettu myös tätä kirjoitettaessa huomioon. 

Antamisestakin voisi nauttia

Feministinen media kulottaa keskustelun kenttää ja linkoaa omaa tunteiden pintakuohuissa vellovaa agendaansa, mikä indikoi älymystön täydellistä lamaannusta, miesliikkeen erektiohäiriötä, ammatikseen viisaiden palkkafilosofien munattomuutta ja feminismin omaa säälittävää rääpälemäisyyttä.

Feministiset normipartiot pyrkivät valjastamaan kaiken seksuaalisen kanssakäymisen demari-ideologian mukaiseksi liikennesääntöjen noudattamiseksi unohtaen lipsahdusmaisesti sen, että seksuaalisuutta koskevan kielteisyyden takana vaikuttaakin moralistien oma torjuttu seksuaalisuus!

Noiden pissisnaisten ja heitä suosivien cuck-miesten elämänkatsomus kiteytyy ”Tiktak”-nimisen populääribändin raihnaisessa iskelmässä ”Lopeta”, joka on julkaistu osana kustannus- ja viihdealaa varjostavaa feminismiä, siis sitä, jonka kautta naisille suodaan oikeus polkea miesten kulkusia, läimäytellä, nälviä ja panetella (kuuntele itse). Mutta minkälainen rääkyminen ja poliittisella korrektiudella pamputtaminen alkaisikaan, jos joku mies tekisi yhtä tympeän performanssin suhtautumisestaan naisiin?

Ihmisten olemusta ja ihmisarvoa loukkaavinta feministien harjoittamassa seksuaalisessa ahdistelussa on se, että feministit tekevät sukupuolesta ja seksuaalisuudesta poliittisen aseensa.

Siten he valjastavat ihmisessä piilevät, kauniisiin ja hyviin ihmissuhteisiin tähtäävät luonnonvoimat oman perverssin ja kulttuurin penetroiman ahdasmielisyytensä välikappaleiksi aivan niin kuin kirkossa, inkvisitiossa ja sairasta seksin vastaisuutta soveltaneessa luostarilaitoksessa aikoinaan.

Sellainen alkujuuriltaan teologinen, tötteröhattuisten ja pullonpohjat silmillään harhailevien sädekehänunnien, virkkuumummujen ja rukoilijasirkkojen opetus-, julistus- ja myyräntyö puolestaan vaikuttaa epäkiihottavasti kaikkiin ihmisiin. Siksi feministi jää usein ilman seksiä, ja usein feministi myös ryhtyy feministiksi, koska hän on jo jäänyt ilman seksiä, eikä hän siis feministiksi ryhtyessään ole menettänyt aiempaan seksittömään tilanteeseensa verrattuna mitään.

Moni feministi myös projisoi omat torjutuksi tulemisen kokemuksensa väitteisiin siitä, että muut ihmiset ovat kyllä lähestyneet häntä, mutta hän itse on antanut yrittäjille pakit. Tätä kautta ei-halutut naiset luovat itselleen itsetunnon kohennusta, kun he voivat kuvitella olevansa haluttuja ja käyttävänsä valtaa himoittuina mehiläiskuningattarina.

Kauniit ja halutut naiset harvoin ovat feministejä, paitsi korostaessaan omaa valta-asemaansa. Heidän ei kuitenkaan tarvitse liittyä seksin vastaisiin kampanjoihin, sillä he ovat aidosti tavoiteltuja, eikä heidän siis tarvitse uskotella itselleen olevansa mielitekojen kohteina pelkillä ahdisteluväitteillään.

Itsetunnoltaan terveet naiset eivät liity ”Me too” -kampanjoiden tapaisiin katkerien, hylättyjen ja nukkavierujen jakojäännösten nurkkakuntaisiin ryhmiin, sillä he voivat vakuuttua seksuaalisesta haluttavuudestaan syyttämättä miessukupuolta kuvitellusta tai todellisesta häirinnästä.

Olisi hyvin vaikea kuvitella, että kukaan missiksi valittu nainen tai naisten suosiosta nauttiva poptaivaan poikatähti valittaisi seksuaalisesta häirinnästä, sillä heillä on tavoiteltavuutteen liittyvää seksuaalista valtaa, mikä puolestaan paljastaa, että ”ahdistelu” ja ”häirintä” ovat oikeastaan haluttuja asiantiloja.

He osaavat nauttia seksistä, sillä he ymmärtävät seksuaalisuuden olemuksen eivätkä lavasta siitä vääristynyttä valtapoliittista mörssäriä, kuten rumat ja seksuaalisesta pääomasta köyhät naiset omassa kompleksisuudessaan. On kuitenkin huomattava, että näin on kuitenkin vain selitetty seksuaalisissa vuorovaikutussuhteissa vahvempien osapuolten, eli kauniiden naisten ja joissakin tapauksissa myös omahyväisten alfa-urosten valta-asema, mutta sen ei tule antaa heille moraalista oikeutusta toisten ihmisten tölvimiseen, kuten yhteiskunnallisessa käytännössä usein erehdytään ajattelemaan.

Ahdistelusta kitisijät ovat joka tapauksessa niitä, jotka kaikissa yhteyksissä saavat huoneeseen astuessaan aikaan fiiliksen, että ”tunnelma parani heti”. Nämä kaikkien työpaikkojen ja yhteisöjen hapannaamaiset sitruunaihmiset eivät toden totta tiedä, mitä hauskan pito merkitsee.

Seksuaalisesti häiriintyneiden häirintähanke

Koko syksyn valtamediassa vellonut ”Me too” -hanke on törkeän hyökkäävä ja destruktiivinen kanssakäymisen ja intersubjektiivisuuden tuhohanke, jonka tarkoitus on romuttaa seksuaalisen kohtaamisen edellytykset omalla kateudenvihreällä kaunaisuudellaan.

Sen tavoitteena on kiihottaa ihmisiä ilmiantoihin, kavalluksiin ja itseen sekä toisiin kohdistuvaan kyttäysmielialaan sekä sitä kautta pilata seksi kaikilta niitä, joilla sitä vielä on. Tähän mukaan houkutteluun, agitoimiseen ja asian ainoaan kiihottavaan tarkoitusperään viittaa myös suostutteleva nimi: ”me too”.

Näiden kastraatioleikkureita kilistelevien moraalikäärmeiden päämääränä on tehdä seksin eri muodoista nautiskelevista ihmisistä samanlaisia, ankeita ja elämänhalunsa menettäneitä surkioita, kuin he itse ovat: todellisia Juudasten ja omassa itse aiheutetussa marttyyrin kuolemassaan kituvien orjamoralistien yhdistelmiä, jotka kostoksi omasta seksittömyyteen vajoamisestaan pyrkivät kieltämään nautinnollisen seksin myös kaikilta humaaneilta ja rakastamiseen sekä välittämiseen kykeneviltä ihmisiltä omassa vainoharhaisuudessaan.

Väitteet seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta ovatkin useimmiten pelkkää sanallista piiloväkivaltaa, joka pitäisi pikaisesti kriminalisoida. Se, joka tässä seksittömäksi kuohitussa ja sähköpaimenilla varustetussa yhteiskunnassamme voi vielä kokea ”seksuaalista häirintää”, on ehdottoman varmasti seksuaalisesti häiriintynyt.

Takaisin inhimilliseen yhteiskuntaan

Tänä vuonna Suomessa on ehtinyt tapahtua jo paljon: yksi kansainvälistäkin huomiota herättänyt sarjamurha ja entisen kansanedustajan itsemurha. Äskettäin lehdet kertoivat, että 14-vuotias vantaalaistyttö laati koulukiusaajistaan tappolistan. Poliisi puolestaan vahvisti naama peruslukemilla, että ei huolta: tämä on rutiininomaista, sillä vastaavaa tulee esiin lähes joka kuukausi.

Kulttuurin väkivaltaisuus ei ole tietenkään mikään suomalainen ominaispiirre. Olisi typerää arvostella omaa maata asioista, joita löytyy kaikkialta, vieläpä paljon kärjistyneemmissä muodoissa. Siksi herää kysymys, mikä ihmisiä riivaa.

Onko kyse ihmisten turhautumisesta omaan hyvinvointiinsa tai pahoinvointiinsa? Kertovatko väkivalta ja kiusaamiskulttuuri ihmisten taistelusta toinen toisiaan vastaan tai luontoa vastaan eloonjäämiskamppailussa? Vai onko kyse jostakin metafyysisestä pahuudesta, heikkoudesta tai pahasta tahdosta, kun ihmisistä tulee niin ilkeitä, epäonnisia ja traagisia kuin he todellakin ovat?

Minulla ei ole tähän kysymykseen yksiselitteistä vastausta. Luultavasti myös pahalla tahdolla on merkitystä. Etiikalle puolestaan ei voi olla mitään muuta lähtökohtaa kuin hyvä tahto. Olisi mahdotonta ajatella, että etiikan päämäärä olisi paha, ja siksi jo Tuomas Akvinolainen lausui: Bonum est faciendum et prosequendum, malum est vitandum  (Hyvä on suositeltavaa ja edistettävää, pahuus taas on vältettävää).

Hyvä ja paha ovat tietenkin vaikeita määritellä yleispätevästi, mutta ajatus valottaa sen, että inhimillisessä tahdonmuodostuksessa on aina parempi pyrkiä hyvään kuin pahaan. Nyt näin ei ole. Ovatpa hyvyys ja pahuus mitä tahansa, ihmiset eivät näytä pyrkivän hyvään vaan pahaan. Heidän tahtonsa on vääristynyt, ja he riippuvat toistensa tukassa kiinni kuin pienet vihamieliset satiaiset. Poliitikot piinaavat toisiaan. Köyhät kamppailevat keskenään, ja rikkaat polttavat rahansa käräjöidessään kunniastaan oikeuksissa, vaikka tuskinpa heidänkään saavuttamansa oikeudet pysyviä ovat. Sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään ja kunnialliset pitävät itse huolen maineestaan.

Nyky-yhteiskunnassa ihmiset ovat kuin pienikokoisia piruja. Kyse on aivan ilmeisesti pahasta tahdosta, ei hyvästä. Myös Suomessa ihmiset kiusaavat toisiaan liikaa. Siksi jokaisen olisi hyvä katsoa peiliin ja tutkia, minkälainen ihminen sieltä löytyy. On kaameaa, että jo koululaisetkin laativat toisistaan tappolistoja. Heidän ahdistuksensa on tietysti vanhempien ihmisten välinpitämättömyyden syytä.


Nais–mies-dialogin vääristyminen

Feministien harjoittama piikittely onkin sitten kokonaan omaa luokkaansa, aivan kuten naisten ja miesten välisen keskustelun kieroutuminen laajemminkin. Esimerkiksi raiskauskriisikeskus Tukinainen tilitti äskettäin, että tappouhkauksien lateleminen parisuhteissa on valitettavan yleistä ja että asiasta ottaa yhteyttä yleisimmin nainen.

Feministinen Helsingin Sanomat laittoi tämän sivuilleen mielellään, mutta niin Hesarin kuin naisten kriisikeskuksenkin näyttää olevan vaikea tunnustaa, että lapsiin kohdistetun perheväkivallan harjoittaja on suurimmassa osassa tapauksista nainen ja että naiset todella pahoinpitelevät miehiään yleisemmin kuin miehet naisia. Esimerkiksi Aamulehden raportoiman tuoreen kyselytutkimuksen mukaan ”tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Miehet eivät vain avaudu asioista yhtä usein kuin naiset. Lisäksi tilastot eivät kerro siitä henkisestä väkivallasta, eli nalkuttamisesta ja solvaamisesta, joilla naiset usein piinaavat miehiä, ihan institutionalisoidun feminisminkin muodossa.

Feministien miesviha puolestaan kasvaa (hetero)naisten yksinäisyydestä ja peloista, joiden takaa kaikuu seksuaalinen tyydyttymättömyys. Naisille tyypitellyssä roolijaossa naisten ei pidetä suotavana olla seksuaalisesti aktiivisia, ja niinpä he kostavat ja sääntelevät miesten seksuaalista tyydytystä seksistä pidättäytymällä. Näin (hetero)miehet syyllistetään lopulta seksin ostamisesta ja päällekäyvyydestä. Heteromiesten ja -naisten idealisaatioista ja yhteiselon unelmista puuttuu oivallus, että toiselle voi tehdä hyvää vain nöyrtymällä ja suostumalla toteuttamaan toisen toiveita. Sen sijaan nykymeno sisältää paljon salattua henkistä kärsimystä, joka johtuu osapuolten ylpeydestä.

Feminismi sinänsä on täysin ideologinen luomus. Sen edustajat pitävät mahdollisena arvostella feminismiä vain, jos itse on feministi. Todellisuudessa feminismi ei ole tasa-arvon kannalta sen parempi aate kuin sovinismikaan.

Feministien ja sovinistien välinen kissanhännänveto on osa sitä jatkuvaa kähinää, jonka kautta media koettaa luoda arkitodellisuuteen merkityksiä ja jota käsittelin kolumnissani Paskapuheesta. Olennaista on todellakin ajatusmaailma: vääristynyt dialogi ja kieroutuneet nais–mies-suhteet. Kunpa niiden takana ei olisi jokin tarkoitushakuinen paha tahto. Ainakaan reiluilta vastavuoroiseen vaihtoon perustuvilta ihmissuhteilta nuo eivät näytä.


Voisiko politiikkaa tehdä reilusti?

Yhteiskunnassamme on lisäksi suunnitelmallista ja institutionalisoitua pahuutta. On kokonaisia organisaatioita, kuten kaikkien rakastamat pankit, vakuutuslaitokset ja kiinteistöjen välitysfirmat, joissa oikein ammatikseen pohditaan, miten ihmisiä voitaisiin vielä piinata, kiusata ja kiristää, jotta elämä olisi mahdollisimman vaikeaa ja epämukavaa. Ilkeimmille sopisi ohje: vihatkaa toki itseänne kuten lähimmäisiänne.

Itse uskon, että tästä ahneuden, kapitalismin, vääjäämättömänä pidetyn globalisaation ja toivottomuuden kirouksesta voidaan tehdä poliittisilla keinoilla loppu. Hyvä voittaa pahan - oikeus lannistaa vääryyden.

Loppu voidaan tehdä myös korruptoituneiden poliitikkojen välinpitämättömyydestä, ja oikeudenmukaisuus voidaan saattaa takaisin voimaan niin, että ihmiset kokevat taas elävänsä huolta pitävässä yhteiskunnassa.

Lopun ajat ovat lähellä, ja vääryyden pitää väistyä. Itse uskon, että tämän maan politiikassa, henkisessä tilassa ja tahdonmuodostuksessa alkaa aivan pian uusi aika.

Jos Tony Halme olisi ollut nainen

Viime viikonloppuna menehtyneeltä Tony Halmeelta jäi julkiseen sanaan monta lentävää lausetta, jotka eivät olleet aina kohteliaimpia. Eniten ehkä paheksuttiin lausumaa, jossa hän arvioi presidentti Tarja Halosta lesboksi vuonna 2003. STT:n kautta esittämässään julkisessa anteeksipyynnössä ammattinyrkkeilijä selitti käsityksensä johtuneen siitä, että Halonen toimi aikoinaan Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n puheenjohtajana, eikä arvio ollut sikäli aivan tavaton.

Mikäli viittaus lesbouteen koetaan loukkaavana, takana täytyy olla kielteinen näkemys homoseksuaalisuudesta itsestään. Kun myös lehdistö syytti Halmetta kunnianloukkauksesta, se meni mukaan tuohon homoksi huuteluun ja homoseksuaalisuuden pitämiseen kielteisenä. Paremminkin olisi voitu kiittää Halmetta huomaavaisuudesta. Nyt ei lainkaan pohdittu, miksi homoseksuaalisuutta täytyisi pitää ominaisuutena, johon viittaaminen koetaan herjaksi. Onko muka häpeäksi olla homo ja merkittävässä asemassa? Itse en ainakaan pahastuisi, vaikka joku sanoisi minua tasavallan presidentiksi.

Lehdistö ilmeisesti käänsi homoseksuaalisuuden kielteiseksi ominaisuudeksi ihan vain syyttääkseen Halmetta herjan heitosta. Tässä mielessä reaktio oli nurinkurinen. Siitä kärsivät lähinnä homot, jotka sijaistraumatisoituivat huomatessaan, että heidän seksuaalisuudestaan puhutaan kielteisesti. Näköjään myös tiedotusvälineet pitivät homoseksuaalisuutta kielteisenä asiana vain siksi, että siten ne katsoivat voivansa läimäyttää Halmetta.

Parasta olisi antaa kuolleiden levätä, he kun eivät voi itseään enää puolustaa. Iltalehden feministikirjoittaja Kaarina Hazard syyllistyi kuitenkin pahimmanlaatuiseen hasardiin haukkumalla oman kätensä kautta kuollutta Tony Halmetta ”niskamakkaraksi”, ”mulliksi” ja ”eläimeksi” kolumnissaan.

Jos Halme olisi ollut sukupuoleltaan nainen, ääni kellossa olisi varmasti toinen. Mikäli Tony Halmeen tilalla olisi ollut nenärengas- ja telaketjufeministi nimeltä Toini Halme, joka olisi puhunut samalla tavoin, viihtynyt hyvin nyrkkeilykehässä sekä kuollut itsemurhan tehneenä, Kaarina Hazard pitäisi häntä marttyyrina ja sovittaisi hänelle sankarin sädekehää esimerkiksi näin: ”Hän kuoli suomalaisen yhteiskunnan rasistisuuden ja suvaitsemattomuuden uhrina... Eduskunnassa hän joutui miesten ahdistelemaksi niin, ettei voinut lainkaan saapua työpaikalleen... Lopulta hän etsi pakopaikkaa päihteistä ja kuoli surullisen suisidaalisesti.”

Kaarina Hazard voisi oppia saamastaan lukijapalautteesta, ettei pidä tavoitella lennokkuutta, jos ei osaa. Tony Halme ei ollut minun suosikkini poliitikkona, ja toivon, että myös nykyiset maahanmuuttokriitikot perustaisivat argumenttinsa esimerkiksi kansallismielisen filosofian varaan eivätkä etsisi vaikuttavuutta lihaksilla pullistelusta. Suuri lihasmassa ei anna muutenkaan korkeaa elinajanodotetta. Onneksi kansallista etua puolustetaan ja maahanmuuttoa kritisoidaan nykyeurooppalaisessa ajattelussa nimenomaan liberaalin valistusyhteiskunnan säilyttämiseen tähtäävillä tavoitteilla.

Hazarin ohella toisen arviointivirheen teki viestintäoikeuden tutkijatohtori ja julkisuuden valokeilassa nautiskellut Päivi Tillikka, joka kiirehti puolustamaan huippukolumnisti Hazardia katsoen, ettei miesparan kunniaa suinkaan loukattu tuossa kirjoituksessa vaan että julkisessa sanassa ”ressukasta pyritään tekemään pyhimys kuolemansa jälkeen”.

Feministit siinä yrittävät ottaa viimeistä niskalenkkiä Viikingistä. Muutamat lukijani ovat toisinaan ihmetelleet kritiikkiä, jota olen suunnannut eräitä yliopistoon palkattuja kollegojani kohtaan. Tässä yksi syy. Itsehillintää odottaisin feministeiltä ja tiettyä analyyttisyyttä niin sanotuilta miestutkijoilta. Tony Halmeen pikkujättiläismäisyys ja hänen julkisuusasemansa voisivat kertoa kiintoisia asioita nais–mies-dialogin luonteesta maassamme. Sen puimiseen näiden feministien ja villatakkinuttuisten miestutkijoiden omat aivomuskelit eivät näköjään riitä.

Hazard ja Tillikka eivät ole julkisuudessa siksi, että heidän analyysinsa olisivat teräviä. He ovat julkisuuden maskotteja, koska tasa-arvoruikutuksia myötäilevä feministinen media pitää heitä soveliaina sukupuolikiintiöiden täytteiksi ja julkisuuteen nostettaviksi.

Populisti-Tony taas oli oman tiensä kulkija, eräänlainen liian suurilla lihaksilla varustettu pikkupoika, jonka puhuessa vastuu oli aina kuulijan. Perehdyin hänen elämäkertaansa Jumala armahtaa – Minä en (1998) yksityiskohtaisesti vasta hänen kuoltuaan. Tie köyhästä lauttasaarelaispojasta kansanedustajaksi kulki monen mutkan kautta ja osoittaa hänen olleen aivan uskomaton veijari. Surullista on, ettei tämän maan poliitikoilta ja toimittajilta löydy henkistä suuruutta olla loukkaantumatta koltiaisten kujeista ja kykyä antaa oikealla hetkellä myös anteeksi.

Helsingin Sanomat suomettaa

Miten perussuomalainen saadaan salonkikelpoiseksi? No tietysti valkopyykkäämällä häntä Helsingin Sanomien pesukoneessa. Kas näin kaikki sujuu Lehden käsikirjoituksen mukaan: ensin painostetaan maahanmuuttokriittinen siipi sivuraiteelle, ja sitten otetaan käsittelyyn puheenjohtaja Soini.

Tänään Helsingin Sanomat kirjoittaa, että ”Timo Soini kääntyi peruseurooppalaiseksi”. HS:n mukaan Soinia ”kiinnostaa eniten Suomen lähialueiden asiat kuten Itämeri ja EU:n Venäjän-politiikka. Lisäksi hän haluaa seurata työelämään liittyviä kysymyksiä.”

Maahanmuutto-ongelmasta ei Helsingin Sanomien jutussa puhuta halaistua sanaa, ja perussuomalaisten yhteistyöryhmä Libertás kuitataan jutussa ainoastaan ”EU-skeptiseksi” eli epäileväksi ryhmäksi – ei kriittiseksi tai peräti EU-vastaiseksi ryhmittymäksi. Tämä on hyvinkin liennyttävää, ellei suorastaan suomettavaa, uutisointia.


Monoäänistä journalismia

Helpotus oli Jussi Halla-ahon poispelaamisen vuoksi ilmeisen suuri, sillä myös Helsingin Sanomien feministinen mimosa, Katja Martelius, antautui kirjoittamaan viime keskiviikon lehdessä (29.4.2009), kuinka vaarallista moniääninen journalismi on. Katja-parka ei voi omien sanojensa mukaan katsella enää edes Ajankohtaisen kakkosen teemailtoja, koska niiden poleemisissa keskusteluissa esitetään Katjan mielestä ”vääriä mielipiteitä”. Hän toteaa muun muassa näin:

”En koskaan unohda Ajankohtaisen kakkosen teemailtaa, jossa keskusteltiin prostituutiosta. Koska studioon oli tuotu yksi prostituutiota puolusteleva ammatissa työskentelevä, pian koko Suomi oli sitä mieltä, että seksin myyminen on köyhien baltialaisten naisten ja mielenterveysongelmaisten opiskelijoiden vapaa valinta.”

Omasta mielestäni on vain hyvä, että myös naisten seksuaalinen vallankäyttö tuodaan julkisesti esiin ja että prostituoiduillekin annetaan puheenvuoroja, joiden kautta heidän todellinen näkökulmansa asiaan paljastuu. Näin selviää, miten naiset käyttävät hyväkseen asiakkaitaan, eikä prostituutiosta pitäisi syyllistää yksipuolisesti heteromiehiä. Esimerkiksi teoksen Naisten seksuaalinen valta kirjoittanut tutkija Henry Laasanen ja teoksellaan Ilman tunnetuksi tullut Timo Hännikäinen ovat tehneet arvokasta työtä sen osoittamiseksi, kuinka naiset käyttävät valtaa pidättämällä seksuaalista tyydytystä heteromiehiltä. Näiden kirjallisiksi taparikollisiksi julistettujen pahisten toiminta onkin erinomaista älyllistä työskentelyä ja tyypillistä yhteiskuntamme intellektuelleille.


Kaiken takana on pelko

Sen sijaan Katjan mielestä ”[...] tämä on yleisemmin moniäänisen journalismin ongelma: marginaaliset jussihalla-ahot saavat merkitykseensä nähden kohtuuttoman painoarvon, kun poikkeaville näkemyksille halutaan antaa tilaa.”

Katja, joka ei sallisi moniäänisyyden joukossa feminismin kritiikkiä, uhkaa tappaa mieslukijansa nauruun omalla suvaitsevaisuudellaan!

On kysyttävä, miksi Helsingin Sanomat on todellakin uhrannut niin paljon sivutilaa muutamien epäsuosikkiensa lynkkaamiseen. Selitys on tietysti se, ettei lehdessä pelätä ketään yksittäistä henkilöä vaan sitä suurta kansalaismielipidettä, joka heidän takanaan on ja joka ei ole lehdessä reuhaavien feministien omien näkemysten ja etujen mukainen.

Helsingin Sanomien sivuilla myös kenen tahansa toimittajanplantun mielipiteet saavat juuri tuon ”kohtuuttoman painoarvon”, vaikka niillä ei olisi sen enempää tieteellisiä kuin mitään muitakaan perusteluja – tiettyjä vihervasemmistolaisia tarkoitusperiä lukuun ottamatta. Myös Helsingin Sanomien blogeissa näyttää pääsevän ääneen kuka tahansa moppitukka, kunhan häneltä löytyy noita Katja Marteliuksen ihannoimia ”oikeita mielipiteitä”.


Markkinointi korvaa tilaajakadon

Liikkuessani Kampin kauppakeskuksessa olen pannut merkille, että Sanoma-yhtiöiden lehdet ovat aloittaneet aggressiivisen markkinointikampanjan, jossa lehtiä tyrkytetään käteen melkein hinnalla millä hyvänsä. Esimerkiksi Ilta-Sanomia on ollut kaupan puolellatoista eurolla, ja mukaan on saanut lisäksi pari suklaapatukkaa. Hesarin määräaikaistilauksia on kaupiteltu huomattavaan alehintaan, ja pelkästä osallistumisesta Helsingin Sanomien yleisöarvontaan saa mukaansa suffelin.

Kunpa Sanoma-lehtien levikki ei olisi laskussa. Lehdelle kuin lehdelle olisi noloa tunnustaa, että tilaajat ja irtonumeroiden ostajat kaikkoavat tiettyjen toimituspoliittisten ratkaisujen myötä. Markkinointiosaston kannattaa yrittää paikata levikinlaskua tarjoamalla lehteä käteen vaikka ilmaiseksi, sillä mainostuloilla elävälle julkaisulle lukijakato on vielä kohtalokkaampaa kuin lehden myyntitulojen lasku. Tämän jutun mukaan Sanoman tulos joka tapauksessa romahti kahdeksan prosenttia alkuvuonna.

Arvokasta Malmia

Lapin yliopistossa tarkastettiin eilen hallintotieteiden lisensiaatti Pasi Malmin väitöskirja Discrimination Against Men – Appearance and Causes in the Context of a Modern Welfare State, joka jatkaa miestutkijoiden rohkeaa ja kriittistä julkaisulinjaa. Teos väittää tasa-arvovaltuutetulle kertyneitä kanteluita aineistonaan käyttäen, että miehet kokevat sukupuolista syrjintää varsinkin naisvaltaisilla aloilla. Kyse ei ole siitä, että miehet kilpailisivat syrjittynä olosta naisten kanssa, vaan sen arvostelemisesta, että feministit ovat pyrkineet tekemään tasa-arvosta yksityisomaisuuttaan.

Naisten käyttämä valta on huomaamatonta ja perin ideologista, sillä se nojaa poliittisesti korrekteina pidettyihin normeihin, aivan niin kuin lännenelokuvista tuttu naistenpalvontakin. Tasa-arvon päivää juhlitaan Minna Canthin päivänä 19.3., eikä miehille ole omaa nimikkopäiväänsä lainkaan. Kansainvälistä naistenpäivää juhlitaan sitäkin tunnetusti jo ensi kuun kahdeksantena.

Nämä ovat kuitenkin pelkkiä symboleja, ja käytännössä feministien vallankäyttö saa ilmaisunsa esimerkiksi henkisenä panetteluna ja nalkutuksena, jopa miessukupuoleen kohdistuvana systemaattisena parjauksena. Naisten harjoittama perheväkivalta on osoittautunut paljon luultua yleisemmäksi. Esimerkiksi lapsia pahoinpitelevä vanhempi on huomattavasti useammin nainen kuin mies, mutta tutkimusten tuloksista on vaiettu mediassa, ja tieteilijöiltäkin tulokset ovat jääneet julkaisematta.

Ja tasa-arvoviranomaisten toimistot on puolestaan kansoitettu naisilla, kuten Malmi huomauttaa. Sairasta on, että myös Suomen Miestutkimuksen Seuran (johon Malmikin taistelevasti kuuluu) ovat valloittaneet naiset yhdistyslain takaamaa sukupuolisyrjinnän kieltoa hyväkseen käyttäen. Hallituksen jäseninä ovat muiden muassa aggressiivisena feministinä tunnettu Pia Livia Hekanaho ja feministiset tutkijamiehet Arto Jokinen ja Juha-Heikki Tihinen. Olisi hauska tietää, minkälaisen huutamisen feministit aloittaisivat, jos me kriittiset miestutkijat tekisimme vastaavanlaisen hyökkäyksen ja pyrkisimme soluttautumaan femakoiden kuppikuntiin. Me filosofit emme toisaalta tarvitse kollektiivisia käsikassaroita ajatustemme todenperäisyyden vakuuttelemiseksi, ja yhdistysten merkitys onkin pelkästään valtapoliittinen: liittoutua yhteen joukkovoiman merkiksi ja yhteiskunnan tukien kerjäämiseksi.

”Kriittiseksi miestutkimukseksi” feministit ovat määritelleet vain oman tutkimuksensa antaen ymmärtää, että se on jonkinlainen poikkeus yleislinjasta ja että miesten tekemä tutkimus on ”epäkriittistä”. Todellisuudessa esimerkiksi Pasi Malmi asettuu tutkimuksineen samaan riviin Henry Laasasen, Arno Kotron, Hannu T. Sepposen, Osmo Tammisalon ja monien muiden asiaa kriittisesti analysoineiden kanssa. On hyvä, että feminismin varjolla esitetyt yksipuoliset yleistykset kyseenalaistetaan.

Silti tilaa jää vielä valtakriittiselle yleistutkimukselle, joka selvittäisi, miksi seksuaalisiin yhteyksiin liittyvä valta on piiloutumaan pyrkivää. Miksi konflikteja esiintyy nimenomaan heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä, jossa harjoitetaan sukupuolten välistä vaihtoa? Ja kuinka koko yhteiskunta rakentuu tälle kompleksiselle valtasuhteelle, jossa homososiaaliset suhteet saattavat osoittautua lopulta toimivammiksi tavoiksi organisoida yhteiskuntaelämä? Näistä aiheista kirjoitan omissa teoksissani.

Onnea nyt Pasi Malmille: Lapista löytyi jalometallia.

Olisi muuten mielenkiintoista tietää, onko Malmi saanut tutkimukselleen tukea Suomen Akatemiasta, josta sitä myönnetään lähinnä feministeille. Suomen kulttuurielämä on yleensäkin täysin femininisoitu ja naisten vallassa. Tämän osoittaa esimerkiksi Sofi Oksasen (Kristiina-instituutin ”Vuoden Kristiinan”) palkitseminen sekä Finlandia-palkinnolla, Waltari-palkinnolla että toissapäiväisellä Runeberg-palkinnolla. Suosion suitsutus kertoo siitä, että hänen (ainoa julkaistu) teoksensa käsitteli naisvaltaisessa kulttuuripolitiikassa ”tärkeänä” pidettyä aihetta: naisten prostituutiota Virossa.

Lopuksi oma luetteloni syistä, jotka johtavat miesten syrjityksi joutumiseen naisten maailmassa:

1) Opettajakunnan naisvaltaisuus, joka johtaa poikien vieraantumiseen koulutyöstä, sekä lukioiden naisvaltaisuus, jonka vuoksi yli 60 % lukioiden oppilaista on tyttöjä.
2) Naisten ideologinen suosiminen, jonka kautta tytöille tyypillisistä ominaisuuksista (kuten kiltteydestä) palkitaan ja joka saa tytöt näyttämään koulussa paremmin menestyviltä, vaikka tosiasiassa vaikutelma poikien ”hitaammasta kehityksestä” ja ”koulunvastaisuudesta” johtuu vain siitä, että pojat haluavat ymmärtää, mitä he oppivat ja mitä heille opetetaan.
3) Tyttöjen koulukiltteydestä seurannut yliopiston opiskelijoiden naisvaltaisuus, jonka merkiksi vain yksi Helsingin yliopiston tiedekunnista on enää miesenemmistöinen.
4) Mieskiintiöistä luopuminen ja naisliikkeen haluttomuus edes keskustella mieskiintiöiden palauttamisesta esimerkiksi opetusalalle.
5) Ministerinpostien, lautakuntien ja muiden julkisten virkojen naiskiintiöt, joiden mukaan tuolit jaetaan tasan tai 40 %:n vähemmistökiintiöitä noudattaen, vaikka sukupuolella ei ole merkitystä tehtävien kannalta ja vaikka siten ohitetaan pätevämpiä yksilöitä.
6) Feminismin mukainen ihmisten arviointi heidän sukupuolensa mukaan eikä yksilöllisten ominaisuuksiensa perusteella.
7) Feministien luoman ideologisen vastakkainasettelun historiallinen toistaminen, joka ylläpitää feministien omaa valta-asemaa.
8) Asevelvollisuuden kohdistaminen vain miehiin.
9) Naisten alemmiksi väitettyjen palkkojen paljastuminen yhtäläisiksi, kun vertailu suoritetaan samantasoisten tehtävien välillä eikä kaikkien samalla alalla toimivien välillä.
10) Naisten palkkojen paljastuminen miesten palkkoja korkeammiksi, kun ne suhteutetaan miesten tekemään pitempään työpäivään, kokemukseen ja työuraan.
11) Naisten määrällinen ja ideologinen ylivalta esimerkiksi kirjastotoimessa sekä hoito- ja terveysalalla.
12) Naisten harjoittaman väkivallan viimeaikainen paljastuminen oletettua laajemmaksi ja lapsiin kohdistuvan perheväkivallan osoittautuminen lähes yksinomaan naisten harjoittamaksi.
13) Naisten harjoittaman henkisen väkivallan, esimerkiksi nalkutuksen, solvaamisen, herjaamisen ja parjaamisen jättäminen huomiotta tutkimuksissa.
14) Normi, jonka mukaan naiset käyttävät heterosuhteissa päätösvaltaa ja miehet pelkkää aloitteentekovaltaa (jatkuva ”miesten haku”).
15) Heteronaisten harjoittama seksuaalisen tyydytyksen säännöstely ja ehtojen asettaminen heteromiehille sekä siitä seuraava naisten mahdollisuus pidättää miehiltä seksiä ja myös myydä sitä seksuaalisesta puutteesta kärsiville miehille.
16) Naisten tapa siirtää tuloja ja varallisuutta miehiltä haltuunsa perheissä.
17) Naisten omaksuma käytäntö tukeutua toisten naisten apuun sosiaalitoimessa, jossa viranhaltijoina toimivat naiset määräävät lapset valtaosassa tapauksista äideille huoltajuuskiistoissa.
18) Tasa-arvoviranomaisten miehittäminen (virkojen täyttäminen) lähes yksinomaan naisilla.
19) Naisliikkeen ja feministien haluttomuus ottaa huomioon miestutkijoitten ja tutkijamiesten esittämää informaatiota ja kaiken kriittisen tutkimuksen tuomitseminen yksiselitteisesti pseudotieteeksi.
20) Naisliikkeen kyvyttömyys ymmärtää, että niin naiset kuin miehetkin etenevät urallaan lähinnä täyttäessään tyypiteltyjä rooliodotuksia, jotka eivät ole heidän oman sukupuolensa syytä.
21) Naisliikkeen vallantavoitteluun liittyvä haluttomuus purkaa valta-asetelmia ja sen asemasta heittäytyä itse vallan käyttäjäksi valtaa saatuaan.
22) Naisliikkeen haluttomuus ymmärtää miesten paremmiksi väitettyjen asemien ja palkkojen takana olevaa uhrautumista, sitoutumista ja omistautumista.
23) Naisliikkeen haluttomuus tunnustaa, että miesten väitettyyn valta-asemaan sisältyy suuria vastuita ja riskejä.
24) Naisille suoritettavat paremmat ja systemaattiset terveystarkastukset, kuten mammografia.
25) Miehille yleisempien ammattien suurempi kuluttavuus ja vaarallisuus.
26) Edellisistä seurannut naisten pitempi elinikä.

Niille nenärengasfeministeille, jotka alkavat tämän luettelon jälkeen kiljua lähteitä ja viitteitä, suosittelen muun muassa Henry Laasasen teosta Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus 2008) sekä Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaa teosta Mies vailla tasa-arvoa (Tammi 2007). Muutenkin kannattaa pitää silmät ja korvat auki. Myös omia kirjojani voinee katsoa, vaikka en nyt viitsikään kertoa tarkemmin niistä. Laiska työnsä luettelee.

Juudas, Pietari ja Pontius Pilatus

Kavaltaminen on ilmeisesti yhtä makeaa kuin kieltäminen ja käsien peseminenkin. Paheksuttavaa Ilkka Kanervan sivuuttamisessa ulkoministerin tehtävästä oli ainoastaan se, että hänet kammettiin virasta käyttämällä poliittiseen korrektiuteen liittyvää argumenttia, jonka mukaan ministeri ei saa tekstailla eikä sekstailla.

Sen sijaan tutkija, joka väittää, että Kanerva joutui eroamaan valehtelun takia, valehtelee. Todellisuudessa hänet erotettiin sovinnaisuuteen liittyvistä syistä. Häntä ei tosin erottanut pääministeri eikä valtakunnanoikeus vaan puolueensa kannatuksesta huolestunut Jyrki Katainen. Mielestäni päätös oli kohtuuton, sillä ei Bill Clintonkaan joutunut eroamaan virastaan yhden suikkarin takia, vaikka nyyhkypelle Monica Lewinsky leukailikin häntä vastaan paljastuskirjassaan.

Myöskään Suomen ulkoministerin ei pitäisi erota jonkun ”eroottisen tanssijan” tai Hymy-lehden tekemän kavalluksen vuoksi. Tässä uusviktoriaanisessa politiikanteossa alkaa häntä heiluttaa koiraa, ja Katainen itse petti Kanervan. Asiaa eivät auta Kataisen vetistelyt sen johdosta, ”miksi miehelle ei anneta sitä viimeistä mahdollisuutta”. Sillä tavoin puolueen puheenjohtaja käänsi oman erottamispäätöksensä julkisen ajojahdin syyksi, vaikka asialla olivat kokoomuksen naiset.


Moralismi vs. politiikka

Entä mihin Kanerva loppujen lopuksi syyllistyi? Mitä hän tekstiviesteissään sanoi? ”Oletko hoitanut puutarhasi?” ”Haluaisitko tehdä sitä jossain jännässä paikassa; mikä se voisi olla?” Ehkä Kanerva aikoi kääntää turpeet ja sammaleet ja käyskennellä puutarhassa Aatamin asussa ja vähän Eevankin. Mutta sen ei pitäisi johtaa ministerin erottamiseen. Ainakin gay-kulttuurissa tuon tapainen flirtti olisi harvinaisen kesy, eikä siinä olisi muuta vikaa kuin mielikuvituksettomuus. Seksuaalisuus on käsitykseni mukaan parasta ja kauneinta jokaisessa ihmisessä, ja nyt julkinen sana koettaa kääntää tämänkin asian pahaksi omassa moralistisessa typeryydessään.

Kanerva on tunnetusti irrotellut aiemminkin toimiessaan keskiyön cowboyna Helsingin yössä. 1970-luvulla häntä pidettiin Kekkosen kätyrinä sekä ns. ostalgiaan taipuvaisena kokoomusnuorena. Lisäksi hän käytti juuri äsken 60-vuotisjuhliinsa valtion varoja, mikä nosti eduskunnan avustajapalkkiot parrasvaloihin, ja Sauli Niinistö joutui hikoilemaan puhemiehenkansliassa. Joka tapauksessa se, että Kanerva suostui vastaanottamaan kaksi moottoripyöräjengi Cannonballin jäsentä syntymäpäivänään, osoittaa, ettei hän ainakaan syrji ketään.

En paheksu Kanervan poistumista näyttämöltä sinänsä mutta kritisoin sitä, että seksuaalimoralistisen argumentin annetaan painaa vaa’assa enemmän kuin poliittisesti paljon tärkeämpien edustajavarojen käytön. Ajatelkaa: miesparka on sentään jo kuusikymppinen! Mielestäni naisväen pahanilkisten paljastusten ei pitäisi antaa heilutella ministerinpalleja, eikä stripparien pidä pyörittää Suomen ulkopolitiikkaa. Muilta osin hallitus toki jää edelleen melkoiseksi vahakabinetiksi Paavo Väyrysineen ja Sirkka-Liisa ”sikafarmari” Anttiloineen.


Alexin ale ja Ikenien honeymoon

Entä tämä uusi mies, pyrkyreistä pahin, jolla on rojalistinen etunimi: Alexander Stubb? Kukaan ei vaikuta kuulleen hänestä mitään, vaikka hän on istunut meppinä jo neljä vuotta. Tuntuu, kuin hänet olisi herätetty kuolleista Suomea edustamaan. Tämä havainnollistaa, kuinka etäinen europarlamentti on kansalaisille ja miten kaukana ihmisistä sen jäsenet ovat. Heillä on oma todellisuutensa, ja tuntuu, että meille lähetetään ulkoministeri ulkomailta.

Kiintoisaa on, miten pitkin hampain Stubb nyt laskeutuu europarlamentaarikon tehtävästä takapajuisen Suomen ulkoministeriksi. Palkkakin putosi alle puoleen. Vänrikki Kariluodolle tyypilliset sanat ”kun isänmaa kutsuu, silloin mennään”, voivat herättää ihastusta, mutta jalomielisyyttä himmentää se, että ulkoministerin edelleen varsin kovapalkkaiseen virkaan olisi monta muutakin yhtä pyyteetöntä suostujaa. Minä näen hänessä eräänlaisen ulkopoliittisen Jari Sarasvuon. Uuden ulkoministerin suorasukainen reippaus pitänee jatkossakin huolen siitä, että hän osaa opettaa väärin ajatteleville suomalaisille, mikä on Suomen edun mukaista, kun asiaa katsotaan Brysselin näkökulmasta.

Viime eurovaaleissa Stubbin keskeinen viesti hänen saarnatessaan Kolmen sepän aukiolla kuorma-auton lavalta oli se, että ”yksi europarlamentaarikko on vaikutusvaltaisempi kuin suomalainen ministeri”. Nämä sanat muistan aina. Todellisuudessa Euroopan parlamentti on pelkkä keskustelukerho, sillä se ei käytä päätösvaltaa, kuten Suomen eduskunta, vaan päätökset tehdään suurimmaksi osaksi ministerineuvostossa.

Mutta miten Stubb muistaa olevansa Suomesta? Eikö Suomen hallitustyöskentelyyn osallistuminen häiritse pahoin hänen julkisuudessa mainostamaansa perhe-elämää ja hänen brittiläistä rouvaansa? Vaihtuvatko ulkopoliittiset salaisuudet lakanoiden välissä? Miten nuo kansainvälisillä lentokentillä parveilevat enkelit pääsevät hallituksen ja ministeriön toimintaan kiinni kesken hallituskauden? Kuka selittää ministerille hänen tehtävänsä ja kertoo missä mennään?

Minua joka tapauksessa harmittavat yltiöpirtsakat ja positiiviset tyypit, sillä heidän optimistisuutensa kertoo epätodellisuudentajuisuudesta ja filosofiattomuudesta. Tänään on kieltämättä aprillipäivä, mutta se ei oikeuta olemaan koko aikaa kainaloista kutitetun näköinen. Ulkoministerin postilla pokan täytyisi pitää.


Tekstailu vs. rattijuopumus

Pahinta on, että europarlamenttiin Stubbin tilalle nousee unohduksen alhoon vaipunut Sirpa Pietikäinen, joka tuomittiin aikoinaan rattijuopumuksesta. Tilanne on kiero, koska Kanervan seksuaalinen flirttailu ei ole rikos eikä varmasti sen paheksuttavampi asia kuin Pietikäisen rattijuopumus. Häneltä puolestaan jäi kuolematon lause: ”Selvin päin en olisi humalassa auton rattiin lähtenyt.”

Tulos: hammastahna-Stubbi valittiin tehtävään, johon häntä ei äänestetty eikä vaaleilla valittu, ja paikkansa hän jätti vakavasta rikoksesta tuomitulle. Kanerva puolestaan pakotettiin eroamaan, vaikka häntä ei edes syytetty mistään rikoksesta. Ja Suvi Lindén hoitaa ministerintehtävää, vaikka hänen pitäisi olla oikeuskanslerin mielestä äitiyslomalla.


Naisten valta

Myös yhdestä olen varma: asiantuntijana haastatellun valtio-opin professorin Jan Sundbergin televisiossa esittämä mielipide, että nainen menettää virkansa helpommin kuin mies, on feministis-sovinnainen ja naisia mielistelevä eikä pidä paikkaansa. Nimenomaan naisten sallitaan jatkaa virassa, vaikka erottamiselle olisi poliittisiakin perusteita. Sen enempää Vanhasta kuin Kanervaakaan vastaan suunnattuja tekstiviestikohuja ei olisi edes olemassa ilman naisväen aloittamia panetteluja.

Erään turkulaistutkijan mielipide, että ”äijäkäytös vaivaa vallanpitäjiä”, puolestaan on yllättävä mutta poliittisen korrektiuden tavoittelussaan ymmärrettävä. Feministisen median kaksoisstandardiin kuuluu näet se, että naista ei saisi sanoa ämmäksi mutta miestä saa sanoa äijäksi valtakunnallisen median aitiopaikalla. Eikö olekin huutavan johdonmukaista?

Kun taas Helsingin Sanomat suolaa miesten haavoja tulkitsemalla, että ”lehdet” arvioivat poliittisen kulttuurin ”muuttuneen” ministerin eron myötä, halutaan selvästikin luoda vaikutelma, että feminismi on voittanut. Ja kun Tarja Halonenkin täydentää, että ”äänestäjien vaatimustaso nousee”, tämä voi tarkoittaa vain, että feministisen vähemmistön mielestä äänestäjien pitäisi olla feministejä kelvatakseen poliitikoille.

Hymy-lehdessä heitettyjen herjojen ei pitäisi antaa liikuttaa ministereitä mihinkään. Kanervan ero heikensi hallituksen uskottavuutta enemmän kuin tehtävässä pysyminen. Kyse oli taaskin vain median omasta halusta muokata todellisuutta, ja sympatiani ovat Kanervan puolella.

Ministerin ero kertoo maamme mediailmastossa vallitsevasta epäterveestä tilanteesta, jossa politikoidaan korrektiudella. Kuka 1970-luvulla välitti Kekkosen flirteistä, kun suomalaisilla oli tärkeämpääkin ajateltavaa? Miksi naisen sallitaan käyttää erotiikkakorttia jopa myönteisenä argumenttina ja pyrkiä parlamenttiin ryntäät rytkyen, kuin jokin Cicciolina, mutta miestä pakotetaan salaamaan seksuaaliset pyyteensä ja häntä rangaistaan niistä? Onko vastuu myös siitä, mitä naiset tekevät paljastellessaan salaisia tekstareita, todellakin vain miesten? Tässä näyttää olevan todellinen mies.

Mieletön maailma

Taloussanomat syyttää tänään ihmisiä tyhmyydestä. Lehden mukaan varsinkin internetin blogeissa ja yksityishenkilöiden sivuilla on ”tyhmiä juttuja”. Netissä esiintyy kieltämättä kaikenlaisia mielipiteitä, mikä johtunee siitä, että sähköisessä mediassa ihmiset kommentoivat asioita nopeammin kuin ehtivät perehtyä niihin.

Ja toki kyseiseen mielipiteiden kakofoniaan mahtuu aina myös jotain hyvää, sillä suuri osa merkityksellisestä tiedosta ja erilaisista paljastuksista näyttää tulevan julki juuri yksityishenkilöiden sivuilla ja blogeissa, joita paperijulkaisut ja virallinen media kommentoivat, jos ehtivät. Mutta ei se kokonaisuutena kuitenkaan niin mene, että haukkumalla muita tyhmäksi tulee itse viisaaksi.

Mikä sitten on tuota tyhmyyttä? Viron kielessä sanaa ”tyhmä” vastaa sana ”tuhm”, joka tarkoittaa ”epämääräistä, loisteetonta, hämärää ja himmeää”. Esimerkiksi tyttö tai poika, joka on tuhma, on tätä etymologiaa seuraten hieman tyhmä.


Naisille kauha?

Asiasta viidenteen. Minä olen nyt sen verran tuhma, että en ymmärrä, mitä järkeä on oikeusministeri Tuija Braxin ajamassa ”naisrauhalaissa”, joka pyrkii ”suojelemaan naisia parisuhdeväkivallalta”, vaikka sama lehti kertoi juuri äsken, että naisten oma väkivaltainen käyttäytyminen on hälyttävästi lisääntynyt. Ei mene hyvin heteroilla, jos tuohon tilaan on tultu. Samanaikaisesti oikeusministerimme suree myös nuorten syrjäytymistä – ja syrjäytymistä varsinkin politiikasta.

Omasta mielestäni olisi syytä olla huolissaan varsinkin nuorten miesten diskriminoimisesta ja osattomuudesta. Itse sanoisin, että suuri osa politiikan nykyisestä epä-älyllisyydestä johtuukin juuri siitä, ettei politiikassa ole munaa. Mies ja maskuliinisuus on ajettu alennustilaan sen tyyppisen asennemuokkauksen kautta, jota naisliikkeet ovat kylväneet niin mediassa kuin koulumaailmassakin.


Tabuaiheiden tyhmyys

Muutamien yhteiskunnallisten tabuaiheiden arvostelu pyritään usein leimaamaan ”tyhmäksi”. Näitä yhteiskunnallisia tabuja ovat esimerkiksi monikulttuurisuuden ihannointi ja feminismi. Niitä ei siis saisi arvostella joutumatta leimojen kohteeksi.

”Tyhmyyttä” on varmaan myös se, ettei tavallinen rahvas ymmärrä, mitä järkeä on maahanmuuton jatkuvassa kiihdyttämisessä, vaikka Ilta-Sanomatkin kertoo, että nykymenolla ulkomaalaiset valtaavat Suomen ilman sotaa. (Juttu venäläisten kiinteistökaupoista Itä-Suomessa katosi netistä, ja jäljelle jäi vain tämä keskustelupalsta.) Jos nyt joku antautuu arvostelemaan maahanmuuton lisäämistä, häntä arvostellaan yleensä ”tyhmäksi”. Mutta kuinka tyhmää tuokaan tyhmyys lopulta on?

Lehden julkaiseman ennusteen mukaan venäläiset ovat ostaneet puolet Imatran kaupungista vuonna 2015, ja seuraavalla vuosikymmenellä kaupunki on kokonaan vallattu. Tämän suuntauksen suosiminen on kielteistä siksi, että venäläiset ovat ostaneet eri puolilta Suomea tontteja tukikohdikseen. Kunnanvaltuustot ja yksityiset omistajat ovat myyneet heille maitaan rahapulassa ja sijoittajat ahneudessaan. Siksi olisi tarpeen säätää laki, joka kieltäisi kiinteistöjenmyynnin ulkomaalaisille ja sallisi enintään vuokraamisen. Ei ole Karjalaakaan myyty suomalaisille pala kerrallaan, vaikka ostajiakin olisi löytynyt – saati että sodassa riistetyt alueet olisi palautettu oikeille omistajille korkojen kera.

Tekstuaalinen häirintä jatkuu

Feministisen liikkeen yritykset miesten syyllistämiseen ovat osoittautuneet lähinnä naisten omien kompleksien, seksuaalisen estoisuuden ja vallan käytön seurauksiksi. Näyttöä asiasta on saatu esimerkiksi muutamien naiskansanedustajien tehtyä itsensä naurunalaisiksi puheilla seksuaalisesta häirinnästä. Jos kansanedustaja ei ymmärrä, että seksuaalinen flirttailu kuuluu eduskunnan niin kuin kaiken muunkin elämän olemukseen, häntä ei voida pitää tarpeeksi arvostelukykyisenä hoitaakseen tehtäväänsä.

Artikkelissani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” (Niin & Näin 4/2004, s. 110-120) ennustin, että feminismin varjolla harjoitettava miesten käänteinen syrjintä on kokemassa nolon lopun ja että aluillaan on perusteellinen muutos seksuaalisuuden filosofiassa. Vertasin sitä jopa kopernikaaniseen kumoukseen (s. 119).

Ei kulunut kauaa, kun Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä päästelivät kynästään pamflettinsa Keisarinnan uudet (v)aatteet (2005), jossa niin sanotun naistutkimuksen tendenssimäisyys ja epätieteellisyys osoitettiin. (Arvostelin kirjan Sosiologia-lehteen 1/2007.) Ja vähää myöhemmin painosta tuli Arno Kotron toimittama Mies vailla tasa-arvoa, jota arvioin tässä blogissani.

Julkaisin tunnetusti myös nipun seksuaalisuuden filosofiaa käsitteleviä kirjoituksiani teoksessani Filosofiset viuhahdukset – Poplaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä (2007), jonka media yritti haudata mahdollisimman tarkoin.

Sen sijaan keskustelu asiasta jatkuu. Sain ilokseni kuulla, että minulle ennestään tuntematon yhteiskuntatieteilijä Henry Laasanen julkaisi äskettäin kirjansa Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus 2008), jossa kritiikkiä esitetään sosiologian näkökulmasta. Teoksessa väitetään, että naiset muun muassa siirtävät varallisuutta miehiltä naisille huomaamattomasti ja että naiset käyttävät valtaa kontrolloimalla heteromiesten seksin saantia.

Tällainen tulkitseminen on mielestäni terävää, sillä se osoittaa, että naisten väitteet seksuaalisesta häirinnästä ovatkin tosiasiassa merkkejä heidän seksuaalisesta tyydyttymättömyydestään ja halusta saada lisää seksiä. Omasta mielestäni kyse voi olla myös peniskateuden katalysoimasta piikittelystä, jonka kautta naiset koettavat ilmaista aggressioita seksuaalista tyydytystä penäämään nousseita heteromiehiä vastaan.

Huvittavaa on, että Laasanen on saanut vastaansa täsmälleen saman kritiikin, jonka naistutkijat Pia Livia Hekanaho, Mikko Tuhkanen ja Anita Seppä suuntasivat minua kohtaan pari vuotta sitten. Osittain kirjoittajat ovat oppineet minulta, Niemelältä ja Tammisalolta jopa uusia argumentteja koettaen hyödyntää miehiä vastaan suuntaamassaan argumentaatiossa sitä psykoanalyyttistä väitettäni, että miesten ja naisten välisissä kiistoissa on pohjimmiltaan kyse seksin puutteesta tai säätely-yrityksestä. Uhri on tällöin kuitenkin heteromies, joka pakotetaan maksamaan paineistaan.

Laasasen kirjan herättämiä kommentteja voitte lukea hänen blogeistaan ”Ihmissuhteet ja tasa-arvo” sekä ”Naisten seksuaalinen valta”. Koska suuri osa kommenteista pyrkii taaskin nolaamaan kirjan kirjoittajaa ilman mitään syytä, voisi toivoa, että asialla olleet feministit noudattaisivat akateemisia periaatteita ja kirjoittaisivat nimimerkin sijasta omalla nimellään, kun aikovat seuraavan kerran loukata jotakuta ihmistä. Argumentaation tason vuoksi asialla ei ole muuta merkitystä, mutta se helpottaisi vastaamista ja tunnistamista vastaan tultaessa.

Hekanahon kommentteja koskien olen samaa mieltä vain yhdestä: siitä, että saadakseen intohimoista seksiä miesten kannattaisi ryhtyä homoiksi. Ja tämäkin ainoastaan vahvistaa oman väitteeni sukupuolten yhteensopimattomuudesta heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa. Feminismi ja sukupuolten sota näyttävät olevan relevantteja teemoja lähinnä heteroseksuaalisen valtakulttuurin, heterotieteen ja heteroyliopiston sisällä. Näin paljastuu jälleen sukupuolieron kaksiarvoisuuden merkitys ja vaikutus koko yhteiskunnassa.

Ahdistetut mieskansanedustajat

Helsingin Sanomien toimitus teki journalistisen ja juridisen virheen leimatessaan seitsemän suomalaista mieskansanedustajaa seksuaalisiksi ahdistelijoiksi jutussaan 27.1.2008. Ei ole ihme, että Hesari sen enempää kuin Ilta-Sanomatkaan ei kirjoita asiasta enää juuri mitään, vaikka keskustelu kaikkialla muualla käy kuumana. Iltalehti sen sijaan julkaisi miesten puolustuspuheen, jonka mukaan aiheettomasti solvatut kansanedustajat lupailevat tehdä asiasta tutkintapyynnön poliisille, kantelun tasa-arvovaltuutetulle ja kyselyn eduskunnan sisällä.

On huolestuttavaa, että muutamat feministiset tahot pyrkivät pilaamaan miesten maineen pelkällä huutelulla, jonka tueksi ei esitetä mitään perusteluja. Ja mikäli ”seksuaalisena ahdisteluna” pidetään ihan tavallista katsomista tai ulkonäön jokapäiväistä kommentointia, on kysyttävä, miten sellaista mieltä voi enää mikään parantaa, joka näkee ”alistamista” pelkässä miesten läsnäolossa ylipäänsä. Feministien on aina tiedetty ajattelevan asioista juuri noin, mutta asian nostamisessa otsikoihin saattoi olla kyse tarkoitushakuisesta uutisoinnista, jonka kautta yritettiin pilata kansanedustajien mainetta – tai sitten kyse oli vain puheenaiheen tekaisemisesta keskelle uutispulaa.

Feministien tavassa nähdä ”seksuaalista ahdistelua” sielläkin, missä sitä ei ole, lienee kysymys heidän omien seksuaalisten ahdistustensa ja toiveidensa kääntämisestä torjunnan ja epäluulojen muotoon. Tässä suhteessa eduskunnan ja median menettely ei poikkea paljoakaan yliopistojen nykymenosta. Myös yliopistoissa miehiä sallitaan läimäyteltävän vaikka kuinka kovaa, mutta jos miehet sanovat naisten touhuista jotain kriittistä, naiset katsovat asiakseen solvata ja herjata miehiä vaikka kuinka pahasti ja loukata arvostettujen tieteenharjoittajien kunniaa.

Julkaistuani vuonna 2004 filosofisessa Niin & Näin -aikakauslehdessä artikkelin, jossa paljastin koko feministisen paradigman epätieteellisyyden, muutamat feministit aloittivat minua vastaan hyökkäyksen, jonka tuloksena asemaani ja tieteenharjoittajan statustani yritettiin kolhia. Olen tietenkin myös vaivautunut vastaamaan kampanjan aloittaneille queer-teoreetikoille Pia Livia Hekanaholle ja Mikko Tuhkaselle sekä lehden numerossa 3/2005 että nettisivuillani.

Kielteistä on sekin, että lehdet alkavat olla entistä enemmän feministien käsissä, aivan kuten Helsingin Sanomien tapaus osoittaa. Myös Niin & Näin -lehden toimitus teki minua, Osmo Tammisaloa ja Jussi K. Niemelää vastaan hyökänneestä Anita Sepästä heti vakituisen kolumnistin, kun tämä oli ehtinyt ensi töikseen haukkua minut ja muut mainitut ”pseudotieteilijöiksi” omassa jutussaan.

Perättömillä lausunnoilla vahingoitetaan ihmisten uraa ja ansionhankintaa, ja kyseinen toiminta täyttää hyvinkin kunnianloukkauksen ja sitä kautta rikollisen toiminnan tunnusmerkit. Siksi on hyvä, että myös mieskansanedustajat suunnittelevat asian alistamista poliisitutkintaan.

Feministien on myös hyvä muistaa, että vaikka he toimittelisivat itsensä ja toisensa naistutkimuksen professoreiksi ja dosenteiksi, se ei tuo heille erityistä arvoa, mikäli heidän omissa ajatuksissaan ei ole järkeä. Sukupuolten välistä sotaa sivusta seuraavana voin vain onnitella itseäni siitä, että olen homomies eikä minun tarvitse lunastaa seksuaalista tyydytystä sen tapaisista intohimojen ja estojen suhteista, jotka leimaavat vastakkaisten sukupuolten kanssakäymistä. Voi heteromiesparkoja!

Kyseessä on jälleen lehden keittämä soppa. Se, joka ahdistuu miesten seksuaalisesta flirttailusta eikä osaa pitää puoliaan, on kerrassaan sopimaton kansanedustajaksi. Rivien välistä voi lukea, että feministit haluavat sharia-lain Suomeen eduskuntaan. Eduskunnassa ovat jo nyt voimassa pukeutumissäännöt; esimerkiksi miehiä koskee edelleen solmiopakko. Ajatelkaa, kuinka helpottavaa olisi, jos naisten olisi pakko pukeutua huntuun ja kaapuun, kuten islamilaisissa maissa, ja ulkomaailmaan heitä yhdistäisi vain silmien tasolla oleva postiluukku.

Feministit tasa-arvopörssissä

Yritysmaailmassa on pitkään valiteltu sitä, että yritysten johtajat ovat enimmäkseen miehiä. Kyseinen seikka on nähty naisten tasa-arvoa haittaavana, mutta juuri kukaan ei ole suostunut kysymään, mitä velvollisuuksia miesten toimintaan vastuullisissa tehtävissä sisältyy. Feministisessä diskurssissa miesten asemat on nähty pelkkinä etuina eikä sitoutumista vaativina velvollisuuksina. Useimmiten miehet kuitenkin uhrautuvat myös yritysmaailmassa naisten ja lasten vuoksi, aivan niin kuin sodissakin.

Yritysten johtoon on rekrytoitunut miehiä luonnollisen kehityksen tuloksena ilman, että valikoitumista olisi pyritty ohjailemaan muilla kuin liiketaloudellisilla perusteilla. Lopputulosta ei ole siis tuotettu keinotekoisen asioihin puuttumisen, tasa-arvopolitikoinnin tai nimenomaisen sukupuoleen vetoamisen tuloksena, saati että yrityksiä olisi jaoteltu mies- tai naisvaltaisiin sen perusteella, ketkä niitä johtavat.

Helsingin Sanomat kertoo, että feminismin korkokenkä on alkanut polkea miesten kulkusia myös arvopaperimarkkinoilla: Tapiola Pankki on tuonut markkinoille Top Women -nimisen osakeindeksiobligaation, joka investoi yksinomaan naisten johtamiin yrityksiin. Tapiola sanoo tiedotteessaan, että ”naisten johtoasema nostaa yritysten oman pääoman tuottoastetta ja parantaa osakekurssin kehitystä. Tähän voi olla useita mahdollisia selityksiä: naiset tekevät valtaosan perheiden ostopäätöksistä, ja naisten johtamat yritykset ovat hyviä tunnistamaan asiakkaiden tarpeet.”

Kaikki on selvää: naisjohtoisten yritysten kannattavuus kasvaa, koska naiset hallitsevat yhteiskuntamme matriarkaalisimpia yksiköitä eli perheitä ja tekevät niissä puolueellisia kulutuspäätöksiä naisjohtoisten yritysten hyväksi. Ilmiössä ei siis olekaan kyse välttämättä siitä, mitä Tapiola omiin arvauksiinsa tukeutuen väittää, eli että ”naisten johtamat yritykset ovat hyviä tunnistamaan asiakkaiden tarpeet”, vaan naisjohtoisten yritysten väitettyyn menestymiseen voi olla muitakin syitä. Asiaahan ei ole tutkittu, vaan Tapiolan omaksuman käsityksen takana ovat lähinnä mielipiteet sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan vetämä tendenssinomainen ”Naiset huipulle” -hanke.

Yksi varsin todennäköinen selitys väitteisiin naisvetoisten yritysten tuottoisuudesta on feministinen mafia: naiset suosivat naisjohtoisia yrityksiä kuluttajina pelkästään syrjiäkseen sukupuolensa perusteella miehiä, vetääkseen yhtä köyttä ja kasatakseen sitä kautta taloudellisia tuloksia oman sukupuolensa hyväksi. Ilmiö on samanlainen kuin poliittisissa vaaleissa, joissa naiset ja feministit äänestävät aina toisia naisia. Mikäli naiset ovat omaksi edukseen puolueellisia mutta miehet eivät, tilanne keikahtaa aikaa myöten niin, että naiset kaappaavat määrällisen ylivallan – eivät ainoastaan koulumaailmassa, yliopistoissa, politiikassa ja hallinnossa – vaan myös yrityksissä ja talouselämässä.

Kun miehiltä vastaava puolueellisuus on kielletty ja sitä pidetään ”rasismina”, miehet joutuvat aikaa myöten väistymään, ja kultaiset kuohitsijat ulottavat vallan kouransa myös firmojen hallituksissa istuvien miesten palleille. Haluaisinpa nähdä, millaisen porun feministit nostaisivat, jos miehet julistaisivat tuovansa markkinoille sijoitusrahaston, joka investoi ainoastaan ”sellaisiin yrityksiin, joiden johdossa on miehiä”.

Entä sitten naisvetoisten yritysten tuottavuus? Miksi ne muka tuottavat paremmin kuin miesten johtamat, jos edellä esitetty perustelu ”naisten herkkyydestä tunnistaa markkinoiden tarpeet”, todetaan keinotekoisesti ja puolueellisesti johdetuksi sekä todistamattomaksi ja jätetään sillä perusteella laskuista pois? Tietysti siksi, että naiset ostavat naisilta. Mikäli naiset tekevät ostopäätöksiä naisvetoisten yritysten hyväksi muilla kuin tuotteiden tai palvelujen todelliseen kilpailukykyyn liittyvillä perusteilla, he tulevat sahanneiksi omaa oksaansa.

He siis ostavat naisjohtoisten firmojen tuotteita jopa taloudelliseksi tappiokseen, kunhan voivat tukea siten feminismiä ja miehiin kohdistettavaa sukupuolista syrjintää. Sellaisella trendillä on yleensä lyhyet jäljet, sillä firmojen menestystä ei nähdä silloin sen todellisessa kilpailukyvyssä, eikä se niin muodoin anna näyttöä naisjohdon todellisesta osaamisesta. Ennen pitkää sekä kuluttaja että firma lentävät tyhjän päällä, ja osakekurssin nousu paljastuu pelkäksi keinotekoisen suosimisen tuloksena tuotetuksi kuplaksi.

Naisten suosiminen voi tietysti kestää pitkäänkin, jos ja kun naislaumat liittoutuvat kyseisen ajattelutavan taakse poliittisesti. Silloin naiseus mielletään osaksi yritysten brandia samaan tapaan kuin miesten viriiliys miellettiin osaksi sirpistä ja vasarasta koostuvaa embleemiä, jonka takana oli Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön fertiliteetti: ydinpommit ja Stalinin urut.

Voi olla, että myös osaa heteromiehistä pillubrandilla ratsastus miellyttää, ja naiseus menee hyvin kaupaksi. Siksi asiassa käy niin kuin politiikassakin. Kaikki naiset äänestävät naisia, aivan kuten sukupuolisyrjinnälle immuunit tai syrjintäsyytösten edessä halvaannutetut miehetkin, ja näin naiset valloittavat enemmistön kaikkien pöytien ympäriltä. Lopputulos on sama, joka tunnetaan ”Woman Poweria” esittävästä Kummelin sketsistä.

Yhdessä suhteessa tämänpäiväinen uutinen oli jälleen paljastava: feministiset naiset opettelevat miehisenä pidetyn maailman pelisäännöt osatakseen pelata vaikutusvaltaisilla taloudellisilla tasoilla. Koska he näkevät asiat ulkoa päin, he oppivat helposti roolit, ja heistä tulee miehiä kovempia vallankäyttäjiä. Valtaan päästyään he eivät enää muista olleensa hallittuja vaan siirtyvät kivuttomasti hallitsijan rooliin, mikä kertoo vallankäytön olleen heidän tavoitteensakin. Näin he ryhtyvät hallitsevan eliitin jäseniksi, mikä tosiasiassa merkitsee alistumista ja sopeutumista vallan kokonaisilmiöön eikä työn tekemistä valta-asetelmien purkamiseksi.