Missä ovat kunnon merirosvot?

Miinalaiva Pohjanmaa palasi eilen Somalian rannikolle suuntautuneelta partiopurjehdukseltaan. Lähes viisi kuukautta kestäneen tehtävänsä aikana miehistö otti kiinni kaikkiaan 18 merirosvouksesta epäiltyä, ja heidän aluksensa upotettiin.

Koska purjehdus maksoi Suomen valtiolle 11,5 miljoonaa euroa, yhden merirosvon kiinni saamisen hinnaksi tuli noin 639 000 euroa. Kaikkien suureksi pettymykseksi nämäkin lierot jouduttiin päästämään vapaiksi, eikä heitä saatu sen enempää mihinkään lailliseen tuomioistuimeen kuin syyteharkintaankaan, sillä ”mikään maa ei halunnut ottaa merirosvoja vastaan”.

Asiaa pahentaa, että alueella toimivat merirosvot ovat poikkeuksellisen julmia. He ottavat ohi kulkevien kauppalaivojen matkustajat ja miehistön panttivangeiksi ja vaihtavat heitä rahaan. Ennen vanhaan merirosvot tappelivat ainoastaan ryöstösaaliista toisiaan ja niiden omistajia vastaan. He purjehtivat kunnon merirosvolaivalla, jossa oli mastot, purjeet ja pääkallolippu.

Merirosvoilla oli myös herrasmiestapoja sisältävä ”Säädöstö” (The Code), kuten tiedetään Johnny Deppin tähdittämistä The Pirates of Caribbean -elokuvista. Sen sijaan Somalian merirosvot liikkuvat kalastusaluksiksi naamioiduilla moottoriveneillä ja tekevät rikoksensa kansainvälisillä vesillä tuomioistuimia vältellen, vaikka heidän veneensä voitaisiin ampua pillun päreiksi yhdellä rantapyssyn tai laivakanuunan hönkäyksellä.

Perusfilosofiani mukaan kansainvälisyyteen uhratut rahat menevät poikkeuksetta hukkaan. Myöskään miinalaiva Pohjanmaan koulutuspurjehduksella ei ollut mitään merkitystä oman maamme puolustamisen kannalta. Niinpä Suomen Puolustusvoimien tulisi ampua ulkomaalaisia ainoastaan Suomen rajojen sisäpuolelta.

J. Sakari Hankamäki
alikersantti, res.

Born in the USB

On mielenkiintoista nähdä, nouseeko Piraattipuolue Suomen parlamenttiin, niin kuin kävi Ruotsissa. Piraatit ovat joka tapauksessa tehneet virkeän, iloisen ja ystävällisen kampanjan. Sain itsekin Helsingin keskustassa liikkuessani käteeni flaijerimuotoisen epäkaupallisen tiedotteen, jossa kiteytettiin poliittisen ohjelman pääkohtia.

Piraattipuolueella olisi kaikki syyt menestyä. Sananvapauden heikennykset ovat olleet koko taakse jääneen eduskuntakauden suurimpia poliittisia rikoksia.

”Myös rehellisillä kansalaisilla saa olla salattavaa”, kiteytetään lentolehtisessä. Tämä siis argumenttina esimerkiksi Ben Zyskowiczin eduskunnassa taannoin esittämään heittoon ”mitä salattavaa rehellisellä kansalaisella muka voi olla?”. Näyttääkin siltä, että asioitaan salailevat juuri ne poliitikot ja virkamiehet, jotka haluaisivat vaieta järjestelmään pesiytyneestä korruptiosta.

Vapaa tiedonkulku on kansanvallan ehto. Tietokoneistuneessa nykyajassa, jossa internetillä on valtava merkitys, puolueita on perustettu netissä, yhtenä esimerkkinä myös Muutos 2011. Monetkaan poliitikot eivät ole vielä ymmärtäneet, mitä tämä merkitsee demokratian kannalta: kansanvallan laajenemista, suoran demokratian vaatimuksia ja toiminnan muuttumista läpinäkyvämmäksi. Kirjoitin näistä kysymyksistä poliittisessa ohjelmassani Kansallisfilosofinen manifesti ja aiemmassa teoksessani Sensuurin Suomi.

Sananvapaus kattaa sekä mielipiteidenvapauden että ilmaisunvapauden. Nähdäkseni poliittisen vallan ei pitäisi puuttua kenenkään ihmisen yksityiseen viestintään. Myös julkisen esittämisen pitää olla mahdollisimman sensuroimatonta. On törkeää, että Suomessa on painostettu siistimään taidenäyttelyiden ikkunoita vedoten siihen, että näytteille on asetettu esimerkiksi homopornoa. Niinpä ei ole ihme, että eräskin Piraattipuolueen ehdokas mainostaa sloganilla ”Pornoani ette vie!”.

On kaikkien ihmisten etu kasvaa yhteiskunnassa, jossa julkista esittämistä ei sensuroida. Vapaamielisyys tukee totuutta ja vastustaa valheellisuutta sekä kaksinaismoralismia. Tässä mielessä Piraattipuolue on oikealla asialla. Puolueessa yhdistyy viestintäteknologinen asiantuntemus ja liberaalit arvot, joita toden totta tarvittaisiin myös eduskunnassa.

Myös kopiointia koskevaa lainsäädäntöä on pakko uudistaa ja tehdä joustavammaksi. Teosten käyttäminen esimerkiksi opetus-, tiedotus- ja kulttuuritarkoituksiin pitää tehdä helpommaksi. Tekijöidenkään etu tuskin on se, ettei teoksia voi esitellä vapaasti mediassa kirjojen, levynkansien tai kuvien tekijänoikeuksiin vedoten. Teosten pienimuotoinen jakelu täytyy sallia virallisen jakeluportaan ohi. Tämä tukee kulttuurin runsastumista ja teosten säilymistä.

On väärin, että tietokoneohjelmien ja käyttöjärjestelmien kansanväliset valmistajat pääsevät kohtuuttomiin tuottoihin suhteellisen vähällä työllä pelkästään tekijänoikeuksia vaaliessaan. Kun jostakin käyttöjärjestelmästä on tullut sosiaalinen välttämättömyys lähinnä kuluttajien oman toiminnan ja valintojen tuloksena, kyse ei ole vain tekijöiden ansioista. Niinpä kyseiset ohjelmat ja järjestelmät tulisi vapauttaa tekijänoikeuksien tarjoamasta suojasta, tai ainakin pienimuotoinen kopiointi omaan käyttöön pitäisi sallia.

Toisaalta monet taiteilijat tulevat toimeen kehnosti. Tässä mielessä en pidä tekijöiden oikeuksien heikentämistä perusteltuna. Suomessa on paljon kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muusikoita, joiden leipä ei kovin leveä ole. Suurimman siivun esimerkiksi kirjan tai äänilevyn hinnasta lohkaisee vähittäiskauppa, joka tekee tuotteen, eli taiteen ja kirjallisuuden, hyväksi vähiten. Toiseksi suurimman osuuden kahmaisee kustantaja tai tuottaja, ja pienimmän siivun saa tekijä.

Tekijänoikeuslainsäädäntöä tulisi muuttaa niin, että se varmistaisi tekijöiden oikeudet ja mahdollistaisi omien teosten paremman jakelun esimerkiksi internetin kautta, jolloin tuotteiden hintaa lisäävät turhat portaat jäisivät välistä pois. Tämä olisi myös kuluttajien edun mukaista.

Piraattipuolue on ollut tosin virheellisillä linjoilla siinä, että se on sananvapauden puolustamisen ohella vaatinut lähes kaiken kopioinnin laillistamista. Jos ei ole tekijänoikeuksia, ei ole myöskään oikeutta eikä mahdollisuuksia tehdä. Laaja piratismi veisi elinkeinon esimerkiksi taiteilijoilta. Ihmisillä on jo nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön puitteissa mahdollisuus luovuttaa omat työnsä muiden käytettäviksi korvauksetta. Jos lainsäätäjä pakottaisi myöntämään tekijänoikeudet myös työnantajille tai legitimoisi kaiken kopioinnin, ajauduttaisiin epäoikeudenmukaisuuteen. Valtio ei voi luovuttaa toisten käytettäväksi mitään sellaista, mitä se ei itse omista. Tässä mielessä merirosvorahat ovat vaarassa tarttua hampaisiin kiinni.

Tekijän kuolema

Syyt todellisen tietoyhteiskuntapuolueen perustamiseen kasvavat, kun opetusministeriö veti esiin suunnitelmansa, jolla tekijänoikeuslakia aiotaan muuttaa niin, että työnantajille luovutettaisiin oikeudet palveluksessaan olevien henkilöiden teoksiin. Ei ihme, että uudistus on nostanut sanan, sävelen ja sudin käyttäjät takajaloilleen, ja 15 000 ihmistä on jo ilmoittanut vastustavansa opetusministeriön hanketta kansalaisadressilla.

Ajateltakoon vaikka yliopistoissa toimivien asemaa. Joku puolipalkattu tutkija menettäisi väitöskirjansa ja muiden mahdollisten teostensa tekijänoikeuden siinä missä virassa oleva professorikin. Työnantaja kaappaisi haltuunsa teoksen, jota se ei ole välttämättä edes tukenut mitenkään. Useinhan tekijä ei ole valmistanut tuotostaan työnantajan suopeuden merkiksi vaan lähinnä työnantajastaan huolimatta.

Nykyisen tekijänoikeuslain puitteissa on edelleen mahdollisuus teettää urakoita, toisin sanoen ostaa tekijältä sopimusteitse jokin teos. Tämän pitää riittää työnantajille ja muille toimeksiantajille. Kuka haluaisi lain voimaan tultua sitoutua sellaisen työnantajan palvelukseen, joka sosialisoi ihmisen henkilökohtaiset hengen tuotteet? Miten erottaa vapaa-ajalla ja työpaikalla tehty luova työ?

Lain muuttumisen myötä työnantajalle siirtyisi automaattisesti oikeus työsuhteen aikana luotuun teokseen, mutta pahinta on, että työnantaja voisi käyttää ja muunnella teosta sekä luovuttaa sen käyttöoikeuksineen eteenpäin välittämättä tekijän toiveista ja kunnioittamatta respektio-oikeutta. Tämä on ministeriötaholta sellainen esitys, jolla yritetään jälleen huonontaa ihmisten perusoikeuksia ja kaventaa kansanvaltaa.

Keljua on, että tietoyhteiskuntapuolueena esiintyvä Piraattipuoluekaan ei puolusta tekijänoikeuksia vaan pyrkii takavarikoimaan luovan työn tekijöiden ansiot itselleen. Käytännössä se tavoittelee poliittista kannatusta pyrkimällä edistämään varkauksia. Tekijänoikeuksien ja muiden tietoyhteiskunnassa tärkeiden immateriaalisten oikeuksien edustaminen ja puolustaminen kuuluisivat parlamentaarisille puolueille, mutta ne näkevät ihmisten perusoikeudet pelkkinä virkatoimintaa haittaavina esteinä.

Opetusministeriön esitys tarjoaa näytön siitä, että hallitus ajaa pelkästään työnantajien etua mutta kieltäytyy ymmärtämästä, kuinka röyhkeä ehdotus on ja minkälainen luovan työn tekijöiden kapina uudistuksesta seuraisi. Byrokraateille ja hallintokerrokselle kelpaa kyllä ilmainen työ, vaikka he itse eivät ole koskaan tuottaneet sen enempää henkisiä kuin materiaalisikaan arvoja. Omasta mielestäni tekijänoikeuslakia ei pidä muuttaa mitenkään.

Tekijänoikeuksilla on pitkään suojeltu ihmisten oikeuksia oman työnsä tuloksiin. Siten tekijänoikeudet ovat olleet kanto työvoiman riistäjien kaskessa. Viekää nyt vielä tekijänoikeudetkin sananvapauden ja yksityisyydensuojan jatkoksi! Kun ei ole tekijänoikeuksia, ei ole tekijöitä eikä oikeutta tehdä. Mitähän muuten, jos vanhemmiltakin vietäisiin tekijänoikeudet heidän lapsiinsa?

Lost

Minua pelottaa. Olen silloin tällöin nähnyt eräänlaisia ennuskuvia ja aavistellut onnettomuuksia. Enteeni eivät tosin ole olleet kovin selkeitä, vaan ne ovat liittyneet asioihin, joille pian tapahtuu jotakin.

Tämän päivän iltana nettisivuille ilmestyi uutisia Atlantia ylittämässä olleen matkustajalentokoneen mahdollisesta putoamisesta. Rio de Janeirosta Pariisiin matkalla ollut Air Francen kone katosi tutkasta mannerten välillä. Päivitetty uutinen paljastaa, että kone lienee tipahtanut mereen rajuilmassa.

Ei ole pitkäkään aika, kun kirjoitin tässä blogissani (29. maaliskuuta 2009, lopussa) ihan sivumennen Finnairin hankkimasta uudesta jumbokonetyypistä. Totesin tuolloin, että ”kaksimoottorisena se kuitenkin putoaa kolmimoottorisia MD-11-koneita helpommin”. Valitan, mutta minä en keksi tätä. En siis ole lisännyt huomautusta kirjoitukseeni jälkikäteen, ja Finnairin hankkima uusi kone on todellakin juuri pudonnutta Airbus 330 -tyyppiä. Yli kymmenvuotisen käytössä olonsa aikana konetyyppi on pysynyt hyvin ilmassa.

Putoamiselle sinänsä löytyy tietysti tieteellinen selitys, vaikka koneesta ei ole jäljellä juuri muuta kuin sähköviasta kertova automaattiviesti. Kevyet komposiittimateriaalit eivät johda sähköä metallien veroisesti, ja siksi salamat eivät kulje tällaisten koneiden läpi yhtä helposti kuin alumiinista valmistettujen runkojen vaan saattavat rikkoa osia. Ukkosmyrskyssä syntyy myös rakeita, jotka hajottavat koneen moottorit. Ja kaksimoottorisina nämä linnut eivät pysy ilmassa niin kuin entiset Atlantin ylittäjät, joilta vaadittiin kolmea tai neljää voimanlähdettä.

Kaksimoottoriset ilmojen Titanicit kuluttavat luonnollisesti vähemmän polttoainetta. Ne ovat kevyempiä ja sitä kautta ympäristöystävällisempiä. Mutta ennusteeni on, että varsinkin vanhetessaan niistä tulee todellisia surmanloukkuja. Säästäminen ja ahneus eivät siis kannata. Joka tapauksessa pahan onnen vaistoni näyttää pitävän kutinsa.

Transatlantisten suhteiden kannalta on tietysti hyvä, että Suomi-neidon fallossymbolit ovat kunnossa. Niinpä olen myös sitä mieltä, että eurooppalaisten A 330 ja A 350 -koneiden sijasta Finnairin olisi kannattanut ostaa amerikkalaisia Boeing 787 Dreamlinereita, jotka ovat tekniseltä kehitykseltään 20 vuotta eurooppalaisten koneiden edellä – kiitos yhdysvaltalaisen sotateknologian. Ne olisivat olleet halvempiakin. Tai sitten Finskin olisi kannattanut pitää luotettaviksi osoittautuneet MD-11-koneet, joiden rahdinkuljetuskyky on vailla vertaa ja joissa on konetehoakin 35 prosenttia enemmän kuin samankokoisissa nelimoottorisissa A 340 -malleissa tai kaksimoottorisissa A 330 ja A 350 -versioissa.

Ihme muuten, että lentokoneiden valmistajat eivät keksi tehdä koko konetta samasta materiaalista kuin lentotietoja rekisteröivää niin sanottua mustaa laatikkoa. Sehän jää yleensä ehjäksi onnettomuuksissa. Tämän koneen mustaa laatikkoa tuskin edes halutaan löytää.


Piratismia vai sähköisiä oikeuksia?

Lehdet ovat kertoneet tänään Piraattipuolueen perustamisesta Suomeen. Aktivistit ovat keränneet tarvittavat 5 000 kannattajakorttia, joten puolue saa rekisteröidyn puolueen aseman heti, kun oikeusministeriö on käsitellyt hakemuksen. Tekijänoikeus-, yksityisyys- ja sananvapauskysymyksiin keskittyvä Piraattipuolue voi rekisteröitynä puolueena asettaa ehdokkaita tulevissa vaaleissa.

Mielestäni on huolestuttavaa, että tällaista puoluetta tarvitaan. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa tässä. On kehnoa, että poliittinen valta ja virkavalta kahlitsevat ihmisten ilmaisun- ja mielipiteenvapautta ja että suuret puolueet eivät halua sisällyttää sananvapautta asialistalleen. Huonoa näyttöä antavat kaikkien eduskuntapuolueiden pyrkimykset varsinkin internetin sensuroimiseen.

Harmillista tämä on, sillä Piraattipuolue pyrkii edistämään myös tekijänoikeuksien rikkomuksia. Kohtuullisessa mitassa kopiointi on suotavaa, kuten olen perustellut tässä, mutta ammatiksi siitä ei ole. Ruotsin mallin mukaisen Piraattipuolueen sijasta Suomessa olisi tarvittu tietoyhteiskuntapuolue, joka keskittyisi ensisijaisesti sananvapauden edistämiseen ja kansalaisten sähköisiin oikeuksiin. Tekijänoikeuksia rikkova kopiointi on rosvousta, jota en kannata.

Puoluekentän sirpaloituminen erilaisiin etujärjestöihin ja yhden asian liikkeisiin on epäsuotavaa myös siksi, ettei pienillä puolueilla ole yleensä voimaa. Ilmiö kertoo ensisijaisesti suurten parlamentaaristen puolueiden sairastumisesta ja kyvyttömyydestä ajamaan ihmisille tärkeitä asioita.


Riita ulkoasiainministeriössä

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen ja maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thors ovat tunnetusti eri linjoilla maahanmuuttopolitiikasta. Nyt Väyrysen kanssa tulilinjalle on joutunut myös toinen ruåtsalainen, Alexander Stubb. Molemmat ensimmäisen virkakauden ministerit ovat antaneet toiminnallaan huonoa näyttöä hallituksen virkaiältään vanhimpaan ministeriin verrattuna.

Väyrysen ja Stubbin kiista koskee Stubbin päätöstä luovuttaa suomalaisten suurlähettiläiden raportteja Helsingin Sanomien julkaistaviksi. Väyrysen mukaan lähettiläiden ”vastaukset eivät anna oikeaa kokonaiskuvaa ulkoministeriön virkamiesten ajattelusta” – aivan niin kuin virkamieskannanotot eivät koskaan anna. Väyrynen arvostelee myös Stubbin Nato-myönteisyyttä ja hänen käsityksiään, joiden mukaan Georgian sota oli Suomen Nato-politiikan käännekohta. Omasta mielestäni se ei ollut käännekohta. Silmät olisi voinut avata jo aiemmin.

Olen siis diplomaattinen enkä asetu kummankaan puolelle Nato-kysymyksessä. Sen sijaan pidän Väyrysen niitä kommentteja oikeina, joilla hän on kritisoinut ministeriöissä meneillään olevaa ”Afrikka-trendiä”, toisin sanoen Stubbin ja Thorsin halua siirtää ulkopoliittisen aktiivisuuden painopistettä Afrikan suuntaan. Kuinka lapsellinen ministerinvirassa saa olla?

Afrikan sarvesta

Moniakin saattaa ihmetyttää, miksi merirosvousta esiintyy nimenomaan Somaliassa, joka sijaitsee päiväntasaajalla ja jossa olosuhteet esimerkiksi turismiin ja auringonottoon ovat mitä suotuisimmat. Maassa on lisäksi öljyesiintymiä, ja onpa Somalian Moskovan-suurlähettiläs esittänyt maansa muuttamista kansainväliseksi avaruuskeskukseksi. Tämä perustuu siihen, että planeettamme keskipakoisvoima on päiväntasaajalla suurin ja avaruusalusten lähtöä ajatellen edullisin.

Miksi siis somalit kaappailevat ja ryöstelevät ohi kulkevia rahti- ja öljylaivoja, vaikka paremmat mahdollisuudet toimeentuloon olisivat käden ulottuvilla? Miksi he pakenevat sankoin joukoin omasta maastaan, ikään kuin heitä ohjaisi maanpakoon jokin sentrifugin kaltainen kiertolinko?

Se, että Somalialla on peräti 3 000 kilometriä rantaviivaa, jota laivojen reitit ahkerasti nuolevat, ei riitä merirosvouksen syyksi – ei myöskään väitetty ryöstökalastus, jonka merirosvot haluaisivat kostaa. Helsingin Sanomien jutun mukaan piraatit ovat muuttaneet taktiikkaansa niin, että rosvopartioiden veneet käyvät kauppalaivojen kimppuun jopa satojen kilometrien päässä rannikolta, kansainvälisillä merialueilla, keskellä Intian valtamerta. Lisäksi rosmot ovat julistaneet käytännöllisen sodan Barack Obamalle ja Yhdysvaltain laivastolle, joka onnistui vapauttamaan somalien äskettäin kaappaaman merikapteenin.

Merirosvojen uho ei ainoastaan muistuta murrosikäisten kapinallisuutta, sillä lähempien selvitysten mukaan nämä venäläisperäisillä rynnäkkökivääreillä aseistautuneet terroristit ovat iältään teinejä. Koulutuspolitiikka ei ilmeisesti ole kyseisessä maassa mennyt ihan putkeen.


Somalia: islamin ja sosialismin riemuvoitto

Eivät Somaliassakaan tietenkään ihmiset sodi, vaan aseet keskenään. Niinpä Suomen sensuuriviranomaisten mukaan mikään kielteinen seikka ei voi eikä saa olla minkään afrikkalaisperäisen väestönosan kansallinen erityispiirre – ja missään tapauksessa asiaa ei saa sanoa. Ihmisistä ei siis pidä etsiä syitä. Silti on omituista, miten paljon ongelmakäyttäytymistä Somalian seuduille mahtuu. Osa siitä on varmasti siirtomaapolitiikan perua, mutta kaikkea kurjuutta, joka maassa edelleen vallitsee, ei voida lukea eurooppalaisten syyksi, vaan huonojen poliittisten olojen syynä ovat myös järjettömät heimosodat ja islaminusko, johon somalit kääntyivät jo 1100–1300-luvuilla.

Somalian alueella ovat valtaa pitäneet vieraat kansakunnat. Esimerkiksi Egypti valloitti Somalian rannikon ja suuren osan sisämaasta 1875, kunnes alueella pitivät Egyptin 1887 tapahtuneen vetäytymisen jälkeen valtaa Britannia, Italia ja Ranska. Somalian maaperällä käytiin sotaa italialaisten ja brittien välillä vuoden 1942 aikana, ja toisen maailmansodan jälkeen YK antoi Somalian protektoraatiksi Britannialle. Länsimaalaistuminen oli myös Somalialle hyväksi, sillä se edisti demokratian, oikeusjärjestelmän ja teknis-taloudellisen rakenteen kehittymistä.

Somalia itsenäistyi vuonna 1960. Itsenäisyyden alkuvaihetta leimasivat rajariidat Kenian ja Abessinian (Etiopian) kanssa. Somalia olisi voinut hyvinkin kehittyä Kenian tapaiseksi moderniksi valtioksi ilman 1960-luvun poliittista kumouksellisuutta, mutta kehityksen ajanjakso katkesi vuonna 1969, jolloin maan ensimmäinen pääministeri Abdirashid Ali Shermarke murhattiin. Tätä seurasi sotilasvallankaappaus, jonka tuloksena kenraali Mohamed Siad Barresta tuli valtionpäämies. Siad Barre julisti maan sosialistiseksi, hajotti perinteisen klaanijärjestelmän ja kansallisti suuren osan taloutta Neuvostoliiton tuella. Siad Barren yritettyä vallata alueita Etiopialta Neuvostoliitto veti tukensa Somalialta.

Koska vihollisen vihollinen on ystävä, Siad Barren tukijaksi tuli lopulta Yhdysvallat, jonka kanssa maa solmi tiiviit liittolaissuhteet. Opportunistista politiikkaa harjoittanut kenraali karkotettiin maanpakoon vuonna 1991, jolloin alkoi maan hajoaminen takaisin kohti klaanijärjestelmää.


Kansallisena erityispiirteenä monikulttuurisuus

Somalian historia vahvistaa ensinnäkin sen, että Neuvostoliitto (ja sittemmin Venäjä) ovat aina tukeneet kieroa politiikkaa kaikkialla, missä siihen on ollut tilaisuus: Itä-Euroopassa, Kaukoidässä, Afrikan maissa sekä Etelä- ja Väli-Amerikassa. Toiseksi: edistyksellisyyden pyrkimykset johtivat Somaliaa takaisin kohti agraarista konservatiivisuutta, joka pitää nyt yllä sekä ääri-islamismia että luokkayhteiskuntaa. Kolmanneksi: Somalian historia todistaa oikeaksi harvardilaisprofessori Samuel P. Huntingtonin teoksessaan The Clash of Civilizations (1996) esittämän väitteen, että konfliktien alkuperä on useimmiten monikulttuurinen yhteiskunta, jossa kiistojen yhtenä osapuolena on islam. Islam ja sosialismi ovat juuri sellaisia totalitaarisia ajatusrakennelmia, jotka mahdottomiksi osoittauduttuaan ovat luoneet maaperää mielivallalle ja haikailuille paremman menneisyyden perään.

Somalian tasavaltaa ei ole käytännössä ollut olemassa vuoden 1991 jälkeen, jolloin sosialismin riemusaatto kukistui myös Euroopassa. Toisin kuin länsimaissa, Somaliassa ei ole kuitenkaan saatu aikaan järkiperäistä poliittista hallintoa eikä yhteiskuntaa, vaan ainoa kansainvälisesti tunnustettu hallitus on edelleen väliaikaishallitus. Kurjaa tilannetta pitää yllä islam, joka on Somalian virallinen valtionuskonto, eikä perustuslaki salli muiden ajatussuuntien levittämistä. Länsimaiset avustustyöntekijät on karkotettu, ja ihmisoikeustilanne on niin huono, ettei mitään ihmisoikeuksia käytännössä ole. Esimerkiksi 98 prosenttia naisista on kokenut sukupuolielinten silpomisen.

Suuren osan Somalian ongelmista aiheuttaa nyt monikulttuurinen yhteiskunta, joka koostuu islamista, keskenään riitelevistä klaaneista, siirtomaavallan jäänteistä ja sosialismin ideologisista rippeistä. Sen sijaan maan väestö on etnisesti yhtenäinen ja koostuu lähes pelkästään somaleista. Tässä mielessä kansanryhmän monoliittisyys antaisi pohjan myös etnografiselle tulkinnalle, jos joku niin haluaisi tehdä. Voinemme kuitenkin sanoa, että kurjuus on joka tapauksessa maan havainnollisesti todettavissa oleva kansallinen erityispiirre aivan riippumatta siitä, johtuuko se ensisijaisesti siirtomaapolitiikasta, islamista, heimosodista, geeneistä vaiko niiden kaikkien yhteisvaikutuksesta. Somaleja on tullut pakolaisina myös Suomeen, sillä he pakenevat alueella vallitsevaa monikulttuurista yhteiskuntaa.

Päinvastoin

Sana ”päinvastoin” on siitä erikoinen, että väitettäessä jonkin asian olevan johonkin toiseen verrattuna päinvastoin, ei ole selvää, kuinka päin asia itseasiassa on. Tämä johtuu siitä, että ”päinvastoin” voi viitata sekä asiasisältöön että lauseen totuusarvoon. Esimerkiksi sanoessani, että ”nähdäkseni ulkona sataa tai päinvastoin”, sana ”päinvastoin” voi viitata sanaan ”nähdäkseni” (eli en olisikaan sitä mieltä) tai itse väitteeseen, että ulkona sataa (eli ei sataisikaan).

Vielä monimerkityksisemmäksi sanankäyttö tulee, jos väitteen sisältönä ovat asiat, joiden kesken vallitsee monta vaihtoehtoa. Esimerkiksi ”kävelin päin punaisia valoja ja päinvastoin”. Tällöin jää epäselväksi, kävelinkö mitään valoja päin, kävelinkö päin vihreitä valoja vai kävelinkö kadun ylitettyäni vielä takaisinkin.

Esimerkkejä sanan ”päinvastoin” hullunkurisesta käytöstä:

”Tämä ei ole tuoli, päinvastoin.”

”En ole nainen, vaan päinvastoin olen nainen.”

”Se ei ole olennaista, vaan päinvastoin se on olennaista.”

”Älä yritä kääntää asiaa päinvastoin, kun sen päinvastoin pitäisi olla päinvastoin.”


Karttapallot katollaan

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli jälleen paljon uutisia, joiden haluaisin olevan päinvastoin. Kokoomuksen elitistiseltä vaikuttava ulkoministeri Alexander Stubb intoilee sen otaksumansa (ja ilmeisen toiveensa) puolesta, että tulevaisuudessa ”EU:n laajeneminen jatkuu”. Lehti puolestaan täydentää, kuinka uutinen pitää ymmärtää ja naulaa otsikon perään ”ja hyvä niin”. Näin yksinkertaisimmankin lukijan halutaan ymmärtävän, mikä on hyvää, eikä lehden kanta jää viisaammillekaan epäselväksi.

Toinen asiasisällöltään nurin niskoin seisova uutinen on se, että opetusministeri Sari Sarkomaan mukaan hallitus aikoo uudistaa sosiaaliturvajärjestelmää lisäämällä mukaan patistelevia elementtejä. Sitä puolestaan sanotaan kannustavuudeksi. Todellisuudessa kyseisenlainen ehdollistaminen johtaisi muun muassa huippukoulutettujen ihmisten kiristämiseen ja tarpeettomaan holhoamiseen aloilla, joilla töitä ei ole tai toimintaa ei voida organisoida sen enempää palkkatyöksi kuin yrittäjätoiminnaksikaan. Näin on esimerkiksi taiteiden piirissä.

Olisi hauska tietää, mihin asiaa märehtivältä Sata-komitealta pääsi unohtumaan perustulojärjestelmä, jota vihreät mainostivat eduskuntavaalien alla? Luvatun 440 euron suuruisena se ei tosin ylittäisi edes 750 euron köyhyysrajaa, mutta järjestelmä voitaisiin toteuttaa esimerkiksi kirjassani Työttömän kuolema (2005) ehdottamallani tavalla.

Ei ole kulunut montakaan päivää, kun mainitsin tässä blogissani, että sosiaaliturvaa koskeva remontti kehdataan todennäköisesti nostaa poliittisiin puheisiin vasta kunnallisvaalien jälkeen. Nyt on vaalien jälkeinen aika. Ja kuuma peruna ilmestyi pöydälle heti salakomitean verhojen heilahdettua hieman.

Helsingin Sanomat jatkaa myös maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten välillä näkemäänsä sotaa referoimalla jonkun paikallisen maahanmuuttajakoordinaattorin puheita, joiden mukaan ”suomalaismies pelotteli maahanmuuttajataustaisia nuoria ampumalla parvekkeelta ilmaan” ja ”keski-ikäinen suomalaismies puukotti ulkomaalaistaustaista nuorta miestä kasvoihin”! – Hui. Kyllä syyllisyys ja teot ovat näissäkin ”kähinöissä” (lehden oma ilmaus) yleensä olleet vice versa, mikä voidaan todeta esimerkiksi rikostilastoista. Onkin outoa, että tekijän etninen alkuperä mainitaan avoimesti, kun asialla on suomalainen, mutta sitä ei mainita, kun syyllinen on maahanmuuttaja tai se ei ole muutoin ”olennaista”.

Kyseessä taitaakin olla suomalaisia vastaan suunnattu provokaatio tai suoranainen kiihottaminen, ja huomiota herättävästi asialla on jälleen ”nuoriso”. Helsingin Sanomien jutun mukaan ”tilanne saattaa riistäytyä vakavaksi, kun nuoret kertovat kotonaan oman versionsa tapahtumista” ja ”nuorten kertomukset saattavat olla värittyneitä” (kursivointi minun). – Mutta mitä silloin tapahtuu? Lähtevätkö vanhemmat ihmiset tai suvut kostoretkille mätkimään perussuomalaisia? Hälyttävätkö maahanmuuttajanuoret koolle kokonaisen koripallojoukkueen mukiloidakseen meitä muita, toisia, vieraaksi itsemme kokevia suomalaistaustaisia?

Kun viranomaisten mielestä syyllisiä ovat aina vain suomalaiset, käy helposti päinvastoin, ja ihmisistä tulee entistäkin maahanmuuttajavastaisempia. Etniset ”kähinät” sen kun lisääntyvät. Mikäli maahanmuuttajat puolestaan ”kokevat helposti, että kaikki suomalaiset ovat meitä vastaan”, kuten lehti väittää, niin millä tavalla valkonaamaksi huudellut suomalaisnuoret sitten omalta osaltaan kokevat asian? Päinvastoinko?

Hufvudstadbladet puolestaan kantaa kortensa poliittisen korrektiuden kekoon uutisella, jonka mukaan poliisiylijohtaja Mikko Paatero haluaa maahanmuuttajia poliiseiksi paikkaamaan huutavaa työvoimapulaa. Juttu on epäuskottava, sillä viime helmikuussa poliisit valittivat vielä resurssipulaa, ja suurin osa poliiseiksi valmistuvista joutui suoraan työttömiksi (69 valmistuneesta vain 3:lle oli tiedossa määräaikaisia töitä). Mutta Paateron kannanotto on kelvannut pohjaksi myös Helsingin Sanomille, joka teki pienestä jutusta suuren.

Poliisiylijohtajalta kiskotun uutisen tarkoitus lieneekin vain sopeuttaa maahanmuuttajia viranomaisvaltaan. Kun (1) ”pulaa tulee etenkin ruotsin kieltä osaavista poliiseista”, mutta toisaalta (2) ”maahanmuuttajien työllistymiskynnystä nostaa ne, että poliisien on oltava suomen kansalaisia ja heidän on osattava hyvin kotimaisia kieliä”, niin miksi Paatero toivoo, että (3) ”poliisiin saataisiin houkuteltua myös entistä enemmän maahanmuuttajia”?

Mikäli keskeinen tavoite on saada suomen- ja ruotsinkieltä taitavia poliiseja, niin heitähän löytyy nimenomaan kantaväestöön kuuluvien suomen- ja ruotsinkielisten joukosta. Miksi heitä pitäisi etsiä maahanmuuttajien seasta? Syy voi tuskin olla mikään muu kuin poliisin halu herättää maahanmuuttajien luottamusta poliisin omaa toimintaa kohtaan.

Maahanmuuttajia koskevat samat vaatimukset kuin muitakin ihmisiä. Jos niistä aletaan tinkiä, kyse on päinvastoin kantaväestöön kohdistuvasta tahallisesta syrjinnästä. Ilmeisesti poliisin ja maahanmuuttajien välillä vallitsevaan epäluottamukseen on jokin syy. Jos kyse on pelkästä tasa-arvokiintiön täyttämisestä, toivoisin, että Paatero olisi sanonut jotain päinvastaista, esimerkiksi niin, että ”poliiseiksi kaivataan suomalaisia kantaväestöön kuuluvia homoseksuaaleja, koska he yleensä ovat sanavalmiita ja kielitaitoisia, eikä lihaksistakaan tule pulaa.”

En ole koskaan nähnyt yhdenkään viranomaisen esittävän mitään toivomuksia seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten palkkaamiseksi virkoihin. Sen sijaan maahanmuuttajia kohtaan hyysäämishalua kyllä riittää. On se nyt kamalaa, että suomalaiset ovat muka niin riidoissa keskenään, että tarvitaan oikein maahanmuuttajapoliisi apuun.


Sananvapautta vai päinvastoin?

Helsingin Sanomat kantaa aamiaispöytään myös mukavan määrän muita sananvapauteen, poliittiseen korrektiuteen ja elämäntapakontrolliin liittyviä uutisia. Ruotsista kantautuvan lakiehdotuksen mukaan ”tekijänoikeuksien haltijat saisivat jatkossa oikeuden jäljittää internetissä tiedostoja jakavia ihmisiä”. Laki on osa Ruotsin hallituksen aloittamaa orwellilaisen yhteiskunnan rakentamista, joka vaarantaa myös suomalaisten sähköpostiturvallisuuden ja yksityisyyden, sillä suuri osa tietoliikenteestämme ulkomaille kulkee Ruotsin kautta.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten tekijänoikeuksien valvontaa aiotaan käytännössä toteuttaa. Se edellyttäisi ihmisten tunnistamista verkoissa ja heidän yhdistämistään henkilöllisyyteen, oikeuslaitoksen laajentamista ratkaisemaan satoja tuhansia juttuja vuodessa ja poliisin oikeuksien luovuttamista yksityisille toimijoille ilman, että ihmiset voivat puolustautua. Lisäksi firmat alkaisivat todennäköisesti kiristää kopiointiin syyllistyneitä koulupoikia korvausvaatimuksilla.

On tietysti selvää, että jos tuottajat eivät halua suojata esimerkiksi CD-levyjä DVD-levyjen tavoin vain suojaustekniikoiden kalleuden vuoksi, kulut kopioinnin valvonnasta halutaan siirtää julkiselle vallalle eli veronmaksajille. Kun tämä puolestaan harmittaa ihmisiä, levyteollisuus katsoo saavansa siitä perusteen penätä valvontaoikeuksia itselleen. Julkinen valta puolestaan myöntää ne mielellään, sillä se arvelee säästävänsä lain valvontakuluissa. Tämä on juuri sitä vähä vähältä tapahtuvaa perusoikeuksien nakertamista, jota tapahtuu käyttäen verukkeena esimerkiksi nettipiratismia koskevaa kontrollia tai lapsipornon suodatusta.

Entä sitten piratismi, onko se hyvää vai pahaa? Se, että elektronisia tuotteita ei voida valvoa, on osa todellisuutta. Kopiointisuojatut levyt eivät vähennä kopioimista lainkaan. Ne haittaavat ainoastaan niitä, jotka ostavat kyseisiä levyjä; suojatut levyt kun eivät toimi kaikissa soittimissa.

Tekijänoikeuksista tinkimättömyyttä puolustellaan usein sillä, että viihdeteollisuus loppuisi ilman suunnattomia voittoja ja että tekijöillä on oikeus korvaukseen. Todellisuudessa tuotantoporras kahmaisee tuloista suhteettoman suuren osan jo nyt, ja sillä olisi varaa luopua mahtavista voitoistaan. Myöskään artisteja ei tule pitää sellaisina arkipäivän aatelisina, joilla ilman muuta on oikeus miljoonien tuloihin vain sen vuoksi, että on onnistunut saamaan markkinoille tuotteen, joka miellyttää massoja.

Taiteelle olisi kenties hyväksikin, että pelkän rahan perässä juoksijat vähenisivät. Kaupallinen artisti tekee tuotteitaan takoakseen rahaa, ja siten hän tähtää kulttuurisen niukkuuden luomiseen, toisin sanoen siihen, että markkinoilla olisi mahdollisimman vähän erilaisia tuotteita mutta läpi pääsisi juuri hänen tuotoksensa, jota myytäisiin paljon. Epäkaupallinen toimija puolestaan tekee musiikkia, kirjoja ja kulttuuria pelkästä tekemisen ilosta ja jakaa ne maailmalle ilmaiseksi, jolloin tavoitteena on kulttuurisen runsauden luominen. Kopioinnin rajoittaminen nyt estää tätä kulttuurin runsastumista, vaikka siihen olisi hyvät tekniset mahdollisuudet.

Vapaan kopioinnin tuloksena syntyvä runsaus edistää myös teosten historiallista säilymistä. Kulttuurin monistuminen taas ei ole haitaksi, sillä suuri osa niistä ihmisistä, jotka kopioivat jotakin, eivät ostaisi tuotetta missään tapauksessa. Toisaalta ne, jotka ostavat tuotteen, eivät yleensä kopioi, sillä muutoin he olisivat tehneet sen jo. Ja silti kustannusporras hengittää.

Luvattomasta verkkolataamisesta puolestaan on tullut niin yleistä, että se koetaan osaksi tavanomaista tietokoneen käyttöä. Esimerkiksi nuoret eivät tunnista sitä rikokseksi enää ollenkaan, kuten käy ilmi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvityksestä, jonka mukaan 69 prosenttia yhdeksäsluokkalaisista imee verkkoa kuin äitinsä nänniä. Koska kaikkia heitä ei voida oikeuteenkaan vetää ja harvojen kiinnisaatujen tuomitseminen loukkaisi yhdenvertaisuutta, lainsäätäjällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin alentaa kopioinnin rimaa. Samoista syistä maailmalla kukoistavat erilaiset piraattipuolueet, jotka yrittävät tehdä laittoman lailliseksi.

Lisäksi vapaata tai lähes vapaata kopiointia tukee kulttuurielämän olemuksen tunnustaminen vuorovaikutussuhteeksi: mikään teos ei synny tyhjästä, vaan kaikki lainaavat toisiltaan ja ovat kiitollisuudenvelassa jollekin aiemmin esitetylle. ”Omaksi” voidaan mieltää tällöin vain se, mitä ei tunnisteta tai ymmärretä myös toisten tuottamaksi, ajattelemaksi tai säveltämäksi. Tämä merkitsee, että tekijänoikeudet ovat kovin suhteellisia, eikä niitä voida pitää pyhinä.


Kaikki ei ole päinvastoin

Tämän päivän lehdet toivat jälleen eteeni asioita, joiden olisin toivonut olevan päinvastoin: parhaimmillaan Alexander Stubb olisi sanonut, että ”EU:n ei pidä laajentua”. Sari Sarkomaa olisi lausunut, että ”sosiaaliturvan tasoa pitää korottaa ja sosiaalista kontrollia vähentää”. Helsingin Sanomien siteeraama maahanmuuttajakoordinaattori olisi päinvastoin sanonut, että ”ulkomaalaisten rikollisuus pitää saada kuriin, koska pelkkä suvaitseminen ei näytä auttavan”. Ja Ruotsin hallitus olisi todennut, että ”yleiskäytännöksi muuttunut kopiointi pitää mahdollisimman nopeasti legitimoida”.

Mutta löytyypä päivän uutisten joukosta myös yksi juttu, joka seisoo oikein päin: jyväskyläläinen miestutkija Henry Laasanen on rohjennut väittää, että mikäli naisten keskipalkat nousisivat samalle tasolle kuin miesten, naisista tulisi käytännössä miehiä vauraampia. Olin juuri itsekin päässyt toteamasta, että Sanoman lehtien hehkuttama palkkatasa-arvo ei kerro tärkeimpiä asioita miesten ja naisten taloudellisesta asemasta, sillä sen takana on usein jo sinänsä kompleksinen heteroseksuaalinen vaihtosuhde. Onneksi näkökanta päätyi Laasasen esittämänä lehteen eikä sitä haudattu feministiseen tunnekuohuun, joka hyökkää nyt lukijoiden päälle jutun yleisökommenteista. Mutta kyseessähän ei ollutkaan Hesarin oma uutinen vaan STT:ltä välitetty juttu, joka oli sekin jo valmiiksi balanssoitu naistutkijan vastaväitteillä.

Sen sijaan ”seksuaalista ahdistelua” koskevien asioiden toivoisin olevan päinvastoin. Tiedotusvälineet nostivat jälleen näyttävän kohun, kun tasa-arvoministeri Stefan Wallin erotti valtiosihteerinsä Stefan Johanssonin tämän roikuttua kuin koulupoika erään nimettömänä pysyttelevän naisen rintaliiveissä Ruotsin suurlähetystön juhlilla. Eikö poliitikko tai poliittinen virkamies saisi olla seksuaalinen? Mitä pahaa on siinä, että poliitikot elävät kuin muutkin ihmiset? Täytyykö poliitikkojen ja virkamieskunnan olla sellaisia neiti Impi Umpilampia, joilla ei ole intohimoja? Ilta-Sanomat, joka ministerin vanavedessä vaatii pääkirjoituksessaan nollatoleranssia seksismille, on yhtä pahoin hakoteillä kuin moralistit yleensäkin. Tavoitteena lienee jälleen opettaa kansalaisille, miten pitää elää.

Mitä enemmän maailmassa on seksiä ja seksuaalisuuden avointa osoittamista, sitä parempi yhteiskunta. Todellista seksuaalista ahdistelua on seksuaalisuuden kuohiminen. Wallin lieneekin tullut katumapäälle ja huomannut omaan asennoitumiseensa sisältyvän ristiriidan. Siksi hän reagoi nyt tavalla, jolla hän syventää tuota ristiriitaa. Toisella kädellään hän jakaa eropasseja seksuaalisuutensa avoimesti näyttäneille, mutta toisesta suupielestään hän lausuu myöhemmässä lehdessä, että ”suomalaisilla miehillä menee monilla elämänalueilla naisia huonommin”.

Tämä ei ole mikään ihme, kun poliitikot itse kaitsevat kansaa tavalla, jolla miesten kulkusia poljetaan. On hyvä, että Wallin kaipaa palkkatasa-arvoa myös miehille ja puolustaa miesten asemaa esimerkiksi huoltajuuskiistojen käsittelyissä, joissa naiset yleensä ahmivat perheiden lapset naispuolisten sosiaalityöntekijöiden solidaarisuutta hyväkseen käyttäen vain itselleen. Mutta Wallinin asennoituminen miesten seksuaalisuutta koskeviin asioihin näyttää olevan kaksinaismoralistista, mikä on tyypillistä poroporvarillisille mielipiteille yleisestikin.