Filosofian ylioppilaskokeen uudistaminen

Ylioppilastutkintolautakunta aikoo jälleen uudistaa ylioppilaskoetta. Tänään ylioppilaskirjoituksissa on vuorossa reaalikoe, ja kirjoitettavien aineiden joukossa on muun muassa filosofia.

Niinpä laadin oman ehdotukseni siihen, millainen filosofian ylioppilaskoe voisi tulevaisuudessa olla. Se suosii luovaa ajattelua, ajankohtaisuutta ja soveltavaa päättelyä.

Tehtävät:

1) Muuan filosofi sai 700 000 euroa lahjaksi maan hallitukselta tulevaisuusselvityksen laatimista varten. Pohdi, millaiseen riippuvuussuhteeseen lahjus voi johtaa. Analysoi, mitä vaikutuksia sillä on tieteen etiikan, moraalin ja puolueettomuuden kannalta. Valaise esimerkein.

2) Lehdistössä on väitetty, että monet rasismin tutkijat ovat saaneet paljon uhkauksia rasisteilta, mutta rasisteja itseään ei ole tyydytty vain uhkailemaan, vaan heidät on viety suoraan oikeuden eteen tai linnaan. Analysoi, mistä kyseinen menettely voi johtua. Miksi rasistit uhkailevat rasismin tutkijoita? Eikö rasistien mielipiteitä ole otettu riittävästi huomioon tutkimuksissa? Eivätkö rasistit ole saaneet tarpeeksi oikeutta? Pohdi asiaa menetelmäopillisesti ja oikeusfilosofisesti.

3) Yliopistossa haettavaksi avautunutta virkaa hakivat N.N. ja M.M., joista N.N. oli nainen ja M.M. mies. Mieshakija oli tieteellisesti ansioituneempi, mutta virka täytettiin naishakijalla, koska se oli perusteltua yliopiston tasa-arvosuunnitelman ja naisten tasa-arvon edistämiseksi. Pohdi asiaa logiikan kannalta.

4) Itsemäärämisoikeutta sanotaan subjektiviteetin ehdoksi. Euroopan unionin liittovaltiopolitiikassa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta on heikennetty. Kansojen vapaan siirtyilemisen maasta toiseen on sanottu estävän tehokkaasti natsismia. Pohdi, miksi kansallisvaltiot ovat olemassa ja mihin niitä tarvitaan. Vähentääkö vai lisääkö maahanmuutto natsismia? Entä jos rajat otetaan pois? Jääkö kansallisvaltioille mitään tehtäviä, jos niiltä poistetaan niiden itsemääräämisoikeus ja kyky rajoittaa kansalaisuuden myöntämistä? Mikä valtion olemus oikeastaan on? Analysoi kysymyksiä valtiofilosofisesti ja yhteiskuntafilosofisesti.

5) Eräässä yliopistossa filosofin virkaan valittiin aina vasemmistoliittolainen marxisti, sosiaalidemokraattinen systeemifilosofi tai pragmatisti, vihreä naturalisti tai feministinen queer-teoreetikko, jälkistrukturalisti tai postmodernisti. Heitä suosittiin tutkintojen myöntämisessä ja opinnäytteiden arvostelussa. Lisäksi heille myönnettin avokätisesti dosentuureja, ja toisella tavoin ajattelevat lavastettiin riidanhaastajiksi. Mieti, mitä tämä merkitsee tieteen moniarvoisuuden ja totuuden kannalta. Onko filosofia nyt monipuolista? Vai onko se jonkin tietyn väriyhdistelmän mukaista? Pohdi asiaa tieteenfilosofian, etiikan ja politiikan filosofian kannalta.

6) Eräs ministeri, joka oli entiseltä ammatiltaan työvoimaneuvoja, osti työsuorituksia pimeästi. Hän oli samalla harmaan talouden torjuntatyöryhmän jäsen. Hallitus katsoi, että hänen luottamuksensa ei riitä työryhmässä toimimiseen, mutta ministerinä jatkamiseen kyllä. Oikeusfilosofiassa katsotaan, että oikeusjärjestelmän toimivuus edellyttää neljän ongelmaryhmän ratkaisemista: legitimaatio-ongelman, tulkintaongelman, sanktio-ongelman ja toimivaltaongelman. Pelle Miljoona puolestaan sanoo eräässä laulussaan, että ”älkää kysykö, mistä johtuu väkivalta”. Pohdi soveltavan filosofian kannalta, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.

7) Lukioissa filosofiaa opettavat suurimmaksi osaksi teologit, jotka kaappasivat filosofianopetuksen sivuaineekseen uskonnonopettajan virkansa ohelle. Yhteiskunnassa taas virkoihin nimitetään sosiologeja, psykologeja, kasvatustieteilijöitä ja jopa taiteiden tutkijoita filosofien ohi, vaikka niin sosiologia, psykologia, kasvatustieteet kuin taiteetkin ovat velkaa filosofialle. Hiljattain otsikoitiin, että filosofian suosio reaalikokeen aineena on laskussa. Mistä kiinnostuksen väheneminen voi johtua? Pohdi kysymystä talousfilosofian ja kasvatuksen filosofian kannalta.

Onnea kokeeseen.

Ylioppilaiden alennusmyynti

Uudet ylioppilaat ovat kevään merkki, ja on jälleen aika ottaa kantaa koulutuspolitiikkaan. Suomessa valmistuu nykyään yhtä paljon tohtoreita kuin ennen vanhaan maistereita. Maistereita puolestaan valmistuu kuin ylioppilaita muinoin. Ja ylioppilaaksi kirjoittaa puolet ikäluokasta. Määrien paisuminen ei selity vain kansan sivistystason kohoamisella. Sosiaalidemokraattisessa koulutuspolitiikassa laatu on muuttunut määräksi aidon dialektiikan mukaisesti.

Ylioppilaaksi kirjoittavien määrää lisää se, että ylioppilaaksi voi valmistua myös ammatillisten opintojen pohjalta. Kaksoistutkintoa suorittaneiden tulokset eivät ole kuitenkaan olleet kovin hyviä ylioppilaskirjoituksissa. Yleissivistyksen jakaminen voi olla myönteinenkin asia, mutta käytännössä taso laskee, kun ylioppilaaksi kammetaan rimanalennusten kautta.

Tutkintotehtailusta paistaa päälle ammatillisia etuja valvovien ammattijärjestöjen ja erityisesti SAK:n pyrkimys vaikuttaa koulutuspolitiikkaan tasapäistävästi ja todellisten kriteerien ohi. Ammatillisia opintoja suorittavien mahdollisuuksia laajentamalla heille halutaan tarjota suorastaan erikoisetuja lukion käyviin verrattuna.


Miehet syrjäytymisvaarassa

Yksi huolenaihe lukiokoulutuksessa on sukupuoliedustuksen vääristyminen. Helsingin yliopiston entinen rehtori Kari Raivio kirjoitti taannoin Yliopistolehdessä 16/2002, että koulutusjärjestelmämme syrjii poikia: ollessaan murrosiässä pojat eivät opiskele yhtä ahkerasti kuin tytöt eivätkä siten hakeudu lukio-opintoihin ja sitä kautta yliopistoon. Hän sai feministien vesikauhuiset vaahdot silmilleen. Itse kirjoitin vähän tämän jälkeen Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2006, kuinka väärin todellakin on, että lukioiden oppilaista noin 60 prosenttia on tyttöjä ja että myös Helsingin yliopiston tiedekunnat ovat opiskelija-ainekseltaan yhtä lukuun ottamatta naisenemmistöisiä.

Ilmiö ei nähdäkseni johdu siitä, että pojat olisivat tyttöjä tyhmempiä, osaamattomampia tai laiskempia. Pojat eivät myöskään ”kehity” hitaammin kuin tytöt. Sen sijaan koulutusjärjestelmä arvottaa jo kehityksen käsitteen ideologisesti: se tulkitsee poikien luontaiset ominaisuudet kielteisesti ja tyttöjen ominaisuudet myönteisesti. Pojille tyypitellyistä piirteistä, kuten reippaudesta ja kovaäänisyydestä, rangaistaan ja tytöille tyypitellyistä ominaisuuksista, kuten ahkeruudesta ja nöyryydestä, palkitaan.

Poikien väitetty ”koulunvastaisuus” on heidän tapansa osoittaa älyllisyyttä. Pojat eivät halua ainoastaan oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan. Ehkä juuri näin selittyy, miksi seiskan keskiarvon saaneista pojista tulee johtajia ja kympin tytöistä sihteereitä. Pinkoilu on seksuaalisuuden sublimaatiota, ja sukupuolten taipumukset keskittää aktiivisuutensa koulunkäyntiin ovat erilaiset.

Poikia ja miehiä syrjitään myös sitä kautta, että sisäänvalintojen sukupuolikiintiöt on säilytetty lähinnä miesvaltaisilla aloilla naisten edustuksen turvaamiseksi. Sen sijaan naisvaltaisilta aloilta mieskiintiöt on poistettu vähin äänin. Kun opettajankoulutuslaitoksen sukupuolikiintiöt poistettiin Helsingin yliopistosta vuonna 1993, peräti 85,1 prosenttia valituista oli tämän jälkeen naisia. Opettajakunnan naisistuminen vahvistaa koulutusjärjestelmän naisvaltaisuutta ja lisää poikien syrjäytymisuhkaa koulutyössä.


Ammattikoulusta yliopistoon

Myös yliopistojen opiskelijavalinnan perusteita on pyritty liennyttämään osana ylioppilastutkintojen vesitysyritystä. Pahinta on, että opetusministeriö ehdotti jo valintakokeidenkin poistamista. Todellisuudessa valintakriteereitä joudutaan tiukentamaan, kun selektion välttämättömyys siirtyy alemmalta koulutusportaalta yliopistojen oville.

Nyt koulutuspolitiikassa toimitaan päinvastoin. Viime vuonna säädetyn yliopistolain 37 §:n mukaan ylempiä yliopistotutkintoja opiskelemaan voi päästä suorittamaan myös kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai ammatillisen aikuiskoulutuksen pahveilla. Pelkästään ylempään yliopistotutkintoon (eli yleensä maisterintutkintoon) johtavia opintoja voi puolestaan päästä suorittamaan alemman yliopistotutkinnon eli kandidaatintutkinnon ohittamalla, jos on suorittanut ”soveltuvan alemman ammattikorkeakoulututkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon”.

Näitä porsaanreikiä yliopiston seiniin puhkottiin jo vuoden 2004 lainmuutoksessa, mutta viime vuonna voimaan tulleessa uudessa laissa hulluinta on, että myös yliopistojen tieteellisiä ja taiteellisia jatkotutkintoja (eli lisensiaatin- ja tohtorintutkintoja) suorittamaan voidaan ottaa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon pohjalta. Tällä tavoin yliopistojen maisterintutkinnoista ja ammattikorkeakoulututkinnoista (eli entisistä opistotutkinnoista) tehtiin yhtäläisen kelpoisuuden antavia, vaikka ammattikorkeakoulujen opetus ei ole tieteellistä eivätkä tutkinnot ole todellisuudessa samantasoisia.

Yliopistoon voi nyt päästä ei-ylioppilas kosmetologi. Maisteriksi voi opiskella opistotasoinen tradenomi sivuuttaen yliopistossa opintonsa suorittaneet kandidaatit. Ja tekniikan tohtoriksi voi ylemmän amk-tutkintonsa pohjalta jatkaa esimerkiksi insinööri yliopistotasoisten diplomi-insinöörien ohi. – Tämä ei taida olla ihan oikein. Tuntuu aivan kuin joitakin kriteerejä kierrettäisiin ja ihmisten ansioita poljettaisiin.

Leväperäinen koulutuspolitiikka johtaa maistereiden ja tohtoreiden sumaan. Maistereita tuotetaan nykyään kaksinkertainen määrä ja tohtoreita nelinkertainen määrä parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Kun yliopistojen taloudelliset resurssit sidottiin tutkintojen määrään, yliopistot alkoivat tehtailla tutkintoja tavalla, joka on johtanut tieteen tason laskuun. Suomen Akatemian viime vuonna teettämän selvityksen mukaan Suomen tieteen taso on Pohjoismaiden huonoin ja eurooppalaisittain arvioiden häntäpäässä, vaikka ja koska maassamme valmistuu tohtoreita väestöön suhteutettuna enemmän kuin esimerkiksi Japanissa ja Ranskassa.

Kenties opetusministeriön olisikin kannattanut lähettää tohtorinpaperit suoraan jokaiseen kotiin. Kun mieluinen tutkinto olisi kaikilla, vasta todellisten suoritusten kautta nähtäisiin, kuka on kuka, aivan niin kuin Kiinan kansanarmeijassa. Siellä arvoasema päädyttiin osoittamaan rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä, kun sotilasarvot oli poistettu täydellisen tasa-arvon merkiksi.

Mikä neuvoksi?

Jos kysytään, missä on se kaula, joka opiskeluoikeuksien ja tutkintojen inflatorisen jakelulinjan vuoksi pitäisi katkaista, syylliseksi on mahdotonta osoittaa yhtä päätä. Ette varmaan arvaakaan, että syy suomalaisen yliopistolaitoksen huonontamiseen löytyy Euroopan unionista, johon liittyvä Bolognan prosessi pakotti myös Suomen harmonisoimaan omien oppilaitostensa tutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Vielä 1990-luvulla lisensiaatintutkinnot kuuluivat olennaisena osana jatko-opintoihin. Suoritin myös itse aikoinani sellaisen. Kun lisensiaatintutkinnot käytännössä poistettiin, 2000-luvulla valmistuneet tohtorit ovatkin nyt tosiasiassa lisensiaatteja.

Mutta eipä siinä mitään. Onnea kaikille. Mikään ei ole teidän omaa syytänne. Katson vain, että opintien edetessä kohtaamiskulman pitäisi jyrkentyä, jotta taso säilyisi ja jokin olisi jonkin arvoista. Nyt se on lieventynyt.

Nähdäkseni lukio-opiskelua ja ylioppilastutkintoa pitäisi painottaa älyllisesti vaativammaksi vastapainona aistimellisuutta ja elämyksiä tarjoaville kulttuuriväristyksille, käytännöllispainotteiselle ammattikoulutukselle ja mediasta pursuavalle efektikielelle. Yliopistotutkintojen määrää tulisi vähentää perustutkintojen aloituspaikkoja karsimalla ja jatkotutkintojen laatuvaatimustasoa korottamalla. Tieteen sisäisten laatukriteerien pitää tällöin riittää tason arviointiin, eikä niitä pidä säädellä rahan ruoskalla.

Abiturienttina

Minun ylioppilaaksi kirjoittamisestani on tullut kuluneeksi neljännesvuosisadan verran. Nykyään, kun puolet ikäluokasta suorittaa ylioppilastutkinnon, ei liene haitaksi, vaikka joku kirjoittaisi kahteen kertaan. Kirjoittaminen on muutenkin lempilajini, varsinkin aineiden kirjoittaminen. Niinpä ajattelin lähestyä ylioppilastutkintolautakuntaa vielä kerran.

Viime maanantaina oli äidinkielen niin sanottu esseekoe. Aiheesta ”Onko kansallinen enää kansallista?” olen skriivannut jo kirjan verran. Kysymystä ”Mitä sähkö on?” puolestaan pohti eräs toinen kansallismieliseksi haukuttu filosofi, G. W. F. Hegel. Aihetta ”Pitäisikö verkossa kirjoittavan esiintyä vain omalla nimellään?” tarkastelin teoksessani Sensuurin Suomi, ja kysymystä, pitäisikö Suomen luopua yleisestä asevelvollisuudesta sekä siirtyä ammattiarmeijaan, taas käsittelin tässä.

Arvoisa lautakunta! Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa aiheesta 2: ”Kokemukset heijastuvat uniin – mutta miten?” Tässä kirjoitelmani.


Kokemukset heijastuvat uniin – mutta miten?

On vaikeaa osoittaa tarkasti, kuinka kokemukset päätyvät uniin. Ainakaan minun tietoni abiturienttina eivät riitä tämän prosessin selvittämiseen. Mutta sen voin kertoa, miten henkilökohtaiset kokemukseni tuottavat unia minulle ja minkälaisia ne ovat. Ja sehän tässä uskoakseni kiinnostaa.

Paljoa kokemuksia minulla ei tietenkään vielä ole. Ihan muutama tuikkaus vain ja nekin kännissä ja ilman kumia. Jos hieman lunttaan ja katson naapuripulpettiin, havaitsen, että kokelas Henry Laasanen on kirjoittanut heteromiehen oikeudesta saada naiselle jälkiehkäisy! Mutta tämä on vaarassa mennä aiheen vierestä. Kiintoisaa on, heijastuvatko kokemukset uniin jälkikäteen vai etukäteen, jolloin puhuttaisiin esimerkiksi toiveunista. Suurin osa unistani taitaa olla toiveunia. Ainakin ne muistan parhaiten.

Mutta miten kokemukseni heijastuvat uniin? Ennen vanhaan oli marxismi. Nykyään marxismin tilalla on bruksismi. Se on nukkuessa tapahtuvaa hampaiden pureskelua. Kun yhteiskunnassa on pulaa kaikesta, ihmiset eivät toimi enää vallankumouksellisesti vaan narskuttelevat öisin hampaitaan. Näin minunkin kokemukseni – tai tarkemmin sanottuna kokemattomuuteni – heijastuvat uniin.

Mutta jätetään politiikka. Ratkaisua voidaan etsiä uskonnosta. Sanoihan pastori Mitro Repokin, että myös ”kokemattomuus on kokemus”. Rohkenen olla eri mieltä, sillä sehän on kuin väittäisi, että jumalattomuus on jumaluus.

Näen unissani usein enkeleitä. Ne ovat kauniita. Kokemukseni ejakuloituvat projisoituvat silloin uniini ja joka puolelle paikkaa, jossa nukun. Se onkin asia, jonka perusteella voin erottaa unen valvetilasta. Muutenhan saattaisin herätessäni luulla, että näenkin vain unta, että herään. Tai että ollessani valveilla vain uneksin, että olen valveilla. Tämä ei olisi ihme, sillä intiaanien mielestä unet ovat valvetilaa todellisempia.


Siinä oli aineeni

Nyt uneksin tietenkin ylioppilaslakista, vaikka en ole varma myöskään tutkintolautakunnan olemassaolosta. Onko siellä ketään? Kirjoitustani tuskin lukee kukaan ainakaan pöydän ääressä. Todennäköisesti sensorin virkaa hoitaa joku yliopiston feministinen assistentti, joka lukee ainettani toisen tissinsä päällä harjoittaen samalla rintaruokintaa sekä noudattaen Suomen Akatemian rahoittamaa työn ja perhe-elämän yhdistämisohjelmaa.

Munattomat tyttöhautomot

Tänään oli jälleen päivä, jolloin abiturientit parveilivat kuorma-autojen lavoilla. Näky on joka vuosi yhtä hersyvä. Pakkasessa palelevat lukiolaiset eivät poikkea paljoa synnytyslaitokselta tuotavista: laitos mikä laitos.

Lukiot ovat kuitenkin siinä suhteessa erilaisia, että synnytyslaitoksista tulee lähes yhtä paljon tyttöjä ja poikia, mutta lukion käyneistä noin kuusikymmentä prosenttia on tyttöjä. Helsingin yliopistossa enää yksi tiedekunta on opiskelijamäärältään miesenemmistöinen.

Vaikutelma naisten paremmasta ahkeruudesta, soveltuvuudesta, älykkyydestä tai muusta lahjakkuudesta on illuusio. Koulujärjestelmä suosii tyttöjä. Pohja sille luodaan jo opettajankoulutuksessa. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokseen valituista 85,1 prosenttia oli naisia heti, kun sukupuolikiintiöt poistettiin. Feministit vaativat kyllä sukupuolikiintiöitä kaikille niille areenoille, joilla naiset muutoin olisivat vähemmistönä. Mutta opettajankoulutuksesta ja opetusalalta, jolla sukupuolella on merkitystä, mieskiintiöt poistettiin syrjinnän merkiksi.

Kun opettajakunta on naisistunut, koulu on alkanut suosia tyttöjä. Tytöille tyypitellyt ominaisuudet, kuten nöyryys ja kiltteys, arvotetaan myönteisesti ja pojille ominaiset kovaäänisyys ja reippaus kielteisesti. Todellisuudessa poikien väitetty koulunvastaisuus ei ilmennä epä-älyllisyyttä, kuten usein katsotaan, vaan itsenäisyyttä ja henkistä kypsyyttä. Pojat eivät halua ainoastaan oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Yksi syy suomalaisen kulttuurin näivettymiseen ja henkiseen selkärangattomuuteen on se, että lukioissa pojista tehdään tyttöjä. He alkavat katsella maailmaa niin kuin näyteikkunaa. Tiedän: viimeistään tässä vaiheessa feministit parkuvat, ”missä viitteet, missä lähteet?”. Katsokaa toki kirjoistani, joissa analyysia on lisää, ja pitäkää muutenkin silmänne auki.

Jonotus on maksuton

Koulut päättyivät eilen, mutta monien nuorten valintakoe-Angst jatkuu yhä. Vielä parikymmentä vuotta sitten yliopistojen pääsykokeet pidettiin molemmin puolin juhannusta nuorison raittiuden varmistamiseksi. Olikin hyvä, että kokeisiin ehti valmistautua kunnolla eikä niitä järjestetty toukokuun ja kesäkuun vaihteessa, kuten nykyisin.

Pääsykokeiden järjestelmää voidaan pitää yhtenä pahimmista selektion eli luonnonvalinnan järjestelmistä. Kidutus on eläimellistä. Pyrkijää lohduttaa kenties tieto, että kyseessä on koko opiskelu-uran hiostavin tentti: pänttäämistä se vaatii, mutta ei aivoja. Yliopistot nimittävät inkvisitiojärjestelmäänsä giljotiinin lonksahdusta muistuttavalla sanaparilla numerus clausus. Latinan lätiseminen on tavanomaista aina, kun jokin järjettömältä näyttävä toiminta halutaan naamioida tieteen kaapuun.

Valintakokeita perustellaan välttämättömyydellä. Kun kaikkia ei voida ottaa sisään, täytyy karsia. Ongelma onkin, kuinka tuo karsiminen suoritetaan. Opiskelija valitsee tietysti itse, minne pyrkii, ja yliopistot sen, keitä se huolii sisään. Eksistentiaalisen Angstin lähde on tässäkin tapauksessa tilanne itse: vaikka kaikki voivat ”valita”, monikaan ei tiedä, halutaanko tuota valinnan ikävää tilannetta. Lisäksi tulos voi olla epäoikeudenmukainen. Opiskelijat valitaan vääristynein kriteerein, tai tiputtaminen ajautuu pisteiden osiin tuijottavaksi hiustenhalkomiseksi.

Ongelmien ongelma on pääsykokeiden oma luonne. Nykyisenkaltaiset valintatentit eivät anna adekvaattia tietoa hakijoiden ominaisuuksista. Niiden avulla voidaan arvioida papukaijamaisen pänttäämisen taitoa ja tyttömäisen alistumisen kykyä, mutta yliopistojen valintakokeet todennäköisesti kauhistuttaisivat kaikkia henkilöstövalintoihin erikoistuneita ammattilaisia. Kokelasta arvioidaan sillä perusteella, kuinka hänen onnistuu täyttää ruudullinen paperi, aivan niin kuin viranhakijan kelpoisuutta pohditaan vain hänen kirjallisten suoritustensa pohjalta. Yliopistot eivät ole kehittäneet valintamenetelmiään järkevämmiksi, ja syynä siihen on akateemisten tahojen välinpitämättömyys, sadistisuus ja laiskuus.

Omasta mielestäni kokelaat voisi majoittaa muutamaksi päiväksi suljettuun huoneeseen ja katsoa, mitä heille tapahtuu. Se antaisi näyttöä hakijoiden persoonallisista ominaisuuksista. Eräillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, joiden piirissä ihmisiltä vaaditaan myös sosiaalisia taitoja, kokelaita sentään haastatellaan henkilökohtaisesti. Sen sijaan monille teoreettisemmille aloille, kuten luonnontieteisiin, humanistisiin tieteisiin ja perusyhteiskuntatieteisiin, voi päätyä vaikka kuinka persoonallisuushäiriöisiä tyyppejä.


Yliopistot massakulttuurin kurimuksessa

Pelkkä valintakokeiden kehittäminen ei kuitenkaan riitä. Korkeakoulujen ja varsinkin yliopistojen aloituspaikkoja olisi vähennettävä tuntuvasti, ja yliopistoista olisi siirrettävä opiskelupaikkoja ammattikorkeakouluihin. Yliopistoissa tuotetaan nykyään liikaa tutkintoja, aivan kuten olen todennut jo aiemmassa kirjoituksessani.

Ennen vanhaan ylioppilaita valmistui saman verran kuin nykyään maistereita. Tohtoreita puolestaan leivotaan nykyään yhtä avokätisesti kuin ennen seppelöitiin perustutkinnon suorittaneita. Onko tässä järkeä vai ei?

Ei tietenkään. 2000-luvulla väitellyt tohtori vastaa entistä lisensiaattia, kun tutkintojen taso on romahtanut sosiaalidemokraattisen tiedepolitiikan vuoksi. Määrällisiin kriteereihin perustuva tulosohjausmalli on kiihdyttänyt tutkintotehtailun sellaisille ylikerroksille, joiden vuoksi muutamat tiedekunnat eivät enää kehtaa arvostella väitöskirjoja arvolausein. Tästä kaikesta on kiittäminen tietysti opetusministeriötä, joka patistelee yliopistoja, mutta kiitos kuuluu myös ynnykkämäisille yliopistoille, joiden professionaaliset viranhaltijat eivät uskalla tai halua laittaa vastaan.

Massayliopisto tuottaa massakulttuuria. Massakulttuuri puolestaan on sekä tyylillisen että älyllisen rappion muoto. Kulttuurin massaluonteen hillitseminen puolestaan johtaa normittamiseen ja rajoittamiseen, jotka entisestään pahentavat yliopistopolitiikan epä-älyllisyyttä. Ja jos mitään ei tehdä, myös yliopistoista tulee työväenopistojen ja kansalaisopistojen kaltaisia kurssilaitoksia, joissa jo sanalla ”sivistys” on tietty ideologinen, folkloristiseen ”kansansivistykseen” liittyvä poliittinen sisältö. Syytä hakijatulvaan sekä valintojen ja valmistumisten siirtymiseen aina vain myöhempään vaiheeseen voi etsiä myös alemmalta koulutusasteelta.


Lukiokoulutuksen liukumäki

Vuotoa on turha yrittää tukkia komentosillalla, jos laivan pohja on auki ja vesi lainehtii kajuutassa. Myös lukiokoulutus on menettänyt yliopisto-opintoihin valmentavan luonteensa, ja siitä on tullut aidosti yleissivistävää: eräänlaista kansankorkeakoulua, joka suoritetaan lusmuillen ja luntaten. Lukioissa oppilaita ei trimmata entiseen tapaan.

Kun puolet ikäluokasta käy lukion, voisi kuvitella, että älykkyyden jakautumista kuvaavan Gaussin käyrän alamäki alkaisi kumpaankin suuntaan kukkulan keskivaiheilta, lukiolaisia ja ammattikoululaisia erottavan rajalinjan kohdalta. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Kun lukioihin ei valita enää terävintä kärkeä, lukioihin päätyvän ikäluokan puolikkaaseen mahtuu sekä enemmän että vähemmän lahjakkaita oppilaita. Voidaankin olettaa, että ammattikoulutukseen ja lukioon valikoituvien valintaperusteena ei ole niinkään lahjakkuus, kyvykkyys, kypsyys tai taito vaan pelkkä kiinnostus, toisin sanoen se, haluaako sisä- vai ulkotöihin. Ja poikkeuksellisen älykkäitä ihmisiä tavataan tunnetusti mitä erilaisimmista hommista.

Todellinen ero ei vallitse nykyään lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä vaan yliopistoissa opiskelevien ja ammattikorkeakouluja käyvien välillä. Lukio ei karsi oikeastaan ketään, kun ovet aukeavat 6,5:n keskiarvolla, ja karsinta siirtyy yliopistojen oville. Myös ylioppilastutkintoa on ”kehitetty” suuntaan, joka helpottaa sen suorittamista. Reputtaminen ei ole enää sosiaalisen häpeän aihe, mikä mahdollistaa kunniallisen ylioppilaaksi luikertelun esimerkiksi neljässä tai viidessä vuodessa. Painetta lieventää, että tutkinnon voi suorittaa, kuten kulutusluoton, osamaksukaupan tai vastuuta vaatimattoman työn: pätkissä.

Tällä tavoin päätä silittämällä meille kasvaa suvaitseva, moniarvoinen, rauhaa puolustava ja monimuotoisuuden arvon ymmärtävä nuoriso, joka polttaa pilveä, vetää viinaa, suorittaa siviilipalveluksen sekä tuhlaa rahansa tupakkaan ja pornolehtiin ellei onnistu sujauttamaan niitä hamppukassiinsa kioskissa. Rappeutuneen habituksen kehittyminen on tärkeää, jotta voisi osoittaa olevansa uskottavasti intellektuelli. Näin yliopistojen kommunistiprofessorit saavat fiksuja oppilaita.


Lukioiden mustat lampaat?

Kun sotilasarvot poistettiin aikoinaan Kiinan kansanarmeijasta tasa-arvoisuuden merkiksi, hierarkkiset komentosuhteet alettiin esittää varjojärjestelmän avulla: paidan taskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Vastaavanlaisia vaihtoehtoisia arvojärjestyksiä rakennetaan kaikkialla, missä valheellisuus on kyninyt kanat paljaiksi.

Suomen lukiot eivät ole poikkeus. Niinpä Helsingin Sanomat on julkaissut keväisin oman listansa ylioppilaskirjoituksissa parhaiten menestyneistä lukioista. Koska lehti on sitoutunut hallituksen linjaan ja hallitus lehden linjaan, Helsingin Sanomat perustelee menettelyään pääministeri Matti Vanhasen mielipiteellä, jonka mukaan ”lukioita kannattaa laittaa riviin”.

Tavallaan se näyttää myös omasta mielestäni välttämättömältä. Mutta se, että asialle on poliittinen tai sosiaalinen tarve, ei merkitse, että lukioita voisi asettaa tällä tavoin paremmuusjärjestykseen. Opetusministeri Henna Virkkunen onkin vastustellut ylioppilastutkintotulosten mukaan tapahtuvaa lukioiden vertailua.

Katsotaanpa, miten asiat ovat. Tieteellisesti perustellut kannanottoni maisteri Vanhasen ja lisensiaatti Virkkusen sananvaihtoon ovat seuraavat.

Lukioiden kärkeen ovat kirineet erityisesti suurten kaupunkien perinteikkäät lukiot. Miksi näin on? Ensinnäkin (1): Koska isoissa kaupungeissa lukiot jakautuvat hyvinä ja huonoina pidettyihin, oppilaat valikoidaan eri lukioihin jo peruskoulumenestyksen pohjalta. Näin ollen myöskään ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät anna kuvaa lukioiden opetuksen tasosta vaan hakijoiden ja oppilaiden omasta lähtötasosta. Lukioita sinänsä ei voitasi arvioida ”hyviksi” tai ”huonoiksi”, sillä ylioppilaskirjoitusten keskimääräiset koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukioiden omista ominaisuuksista (esimerkiksi opettajien ja opetuksen laadusta), vaan menestys on seurannut siitä, miten oppilaat ovat karsiutuneet lukioihin jo niiden omassa valintamenettelyssä.

Toinen (2) syy siihen, miksi ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät kerro lukioiden omasta tasosta, johtuu niin ikään tavasta, jolla hakijat priorisoivat niitä hakuvaiheessa. Korkeatasoisina pidettyihin lukioihin hakevat parhaiten motivoituneet ja peruskoulussa suoriutuneet oppilaat pelkkien koulua koskevien historiallisten oletusten pohjalta. Ne puolestaan ovat vahvistaneet kehämäisesti itseään, jolloin tiettyihin lukioihin hakee ja valitaan aina vain peruskouluoppilaiden parhaimmisto. Näin ollen tiettyjen lukioiden päätyminen listan kärkeen ei ole seuraus opetuksen paremmuudesta vaan itseään vahvistavasta maineilmiöstä.

Entä mistä tuo hakijoiden suosioon päätyminen sitten seuraa? Laadukas opetus voi tietenkin vaikuttaa asiaan, mutta senkin perustana ovat usein pelkät mainetekijät. Joidenkin lukioiden päätyminen ”hyvätasoisiksi” on seuraus pikemminkin olettamuksiin perustuvista subjektiivisista mielipiteistä kuin objektiivisesti arvioitavissa olevasta opetuksen paremmuudesta. Tästä puolestaan seuraa johtopäätös (3), joka saattaa parantaa heikkoina tai keskinkertaisina pidettyjen lukioiden asemaa. Esimerkiksi pienten paikkakuntien lukioissa ei ole lukioiden välistä kilpailua lainkaan, ja kaikki lukioon menevät käyvät samaa koulua. Niinpä lukion pääsyraja asettuu yleensä suhteellisen alas, kun taas oppilaiden laaja lahjakkuuskirjo heikentää ylioppilaskirjoitusten keskimääräistä tulosta. Pääsyraja ei tällöinkään kerro opetuksen laadusta. Myös helppopääsyisissä lukioissa voidaan saavuttaa valittuun ainekseen nähden hyviä tuloksia, eli kurjastakin oppilaasta saadaan kohtalainen.

Neljänneksi (4) voidaan kritisoida lukioista saatavan tilastollisen otoksen luotettavuutta. Ylioppilaaksi kirjoittavien määrä vaihtelee lukioissa noin sadasta oppilaasta muutamaan kymmeneen. Otokset eivät ole tilastollisesti luotettavia eivätkä riitä yleistyksiin. Noihin määriin voi lukiokohtaisesti sisältyä sekä erittäin hyvin että huonosti pärjääviä oppilaita. Koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukion tai sen opetuksen laadusta, kun muutama musta lammas voi pilata koulun kokonaistuloksen.


Koulutuspolitiikka uusiksi

En tarkoita, ettei menestys olisi suotavaa. On kenties hyvä, että on eliittilukioita, joihin valikoituvat parhaat oppilaat. Niissä keskitytään koulunkäyntiin, ja oppilailla on yhteisiä tavoitteita sekä kiinnostuksen kohteita. Useasti menestys on kuitenkin seuraus – paitsi oppilaiden lahjakkuudesta ja opettajien kärsivällisyydestä – myös opetusryhmien koosta ja siitä, minkä verran opettajilla on aikaa henkilökohtaiseen ohjaamiseen.

En tarkoita sitäkään, että reippaat ja kovaääniset oppilaat eivät olisi älykkäitä. Tyttöistetyssä ja kiltteyttä suosivassa lukiolaitoksessa juuri koulunvastaisuus ilmentää usein henkistä kypsyyttä ja aloitekykyä, ja tekevä lapsi on taivaan lahja.

Olen halunnut osoittaa, kuinka näköalatonta koulutuspolitiikka on Suomessa ja kuinka koko kasvatuspolitiikka pitäisi ajatella uusiksi – yliopisto- ja korkeakoulujärjestelmä mukaan lukien. Toiseksi olen halunnut osoittaa, miten harhaanjohtavaa on myös pelkkä poliittisesti motivoitunut arviointi ja sen perustalle rakennettu viestintä. Kannattaisi ajatella, paitsi lukioita, myös lukijoita.

Jo joutui armas aika

Suvivirsi on aina yhtä ihana kuulla joka kevät, vaikka en olekaan erityisen uskonnollinen ihminen. Kenties olen ehdollistunut siihen, että koulujen kevätjuhlien jälkeen alkaa jokin mukavampi aika.

Suvivirrestä on tullut yleispätevä kulttuurinen merkki: instituutio, jonka alkuperäinen uskonnollinen funktio on kadonnut tai ainakin vähentynyt mutta joka edelleen liittää ihmisiä yhteen. Ainakin se lopettaa lukuvuoden tavalla, joka kertoo, mikä lukuvuosi oikeastaan on. Jos lukuvuotta ei lopetettaisi entiseen tapaan, mistäpä oikeastaan tiedettäisiin, että kesäloma alkaa?

”Jo joutui armas aika” liittyy myös ihmisten aikakokemukseen ja sitä kautta filosofiaan. Ajallisuuteen puolestaan kuuluvat syntymän, elämän ja kuoleman kokemukset. Aikamerkkien, kuten suvivirren, kautta voimme ymmärtää, että kuulumme johonkin meitä suurempaan elämisen kokonaisuuteen. Minun mielestäni on mukava nähdä lasten ja nuorten toistavan tietyt tavoiksi tulleet perinteet niin kouluissa kuin myöhemmin esimerkiksi yliopistojen promootioissakin.

Perinteiden kautta ihminen voi ymmärtää myös vanhenemisen merkityksen. - No, en halua suhtautua patakonservatiivisesti myöskään uudistuksiin, ja olen ollut peräämässä niitä joskus myös itse. Mutta ilman perinteitä ei ole muita kuin satunnaisilta ja irrallisilta vaikuttavia ilmiöitä. Ilman yhteisiä tapahtumia ei ole historiaa, josta kerrotaan tarinoita. Myöskään ajallisuuden henkilökohtaista merkitystä ei olisi yhtä helppo tunnistaa.

On kaunista liittyä ihmisten yhteisöön ja tuntea saavansa paikkansa siinä. Ylioppilaaksi kirjoittaminen on juuri sellainen initiaatioriitti. Yhteiskuntamme ei näytä käytännössä tulevan toimeen ilman sitä, sillä täytyyhän ihmisiä pisteyttää. Punnitaanhan ja mitataanhan vauvojakin, eikä tuo pisteyttäminen ihan heti lopu.

Vaatetusliikkeiden miestenosastolla on keväisin hauska katsella, kun miehentaimille haetaan sopivaa kostyymia. Tänä lauantaina ylioppilaslakin saa monta minulle tuttua gay-poikaa. Toivotan onnea tietysti kaikille valmistuneille, mutta erityisesti heille. Ja myötätuntoni ja tukeni on kaikkien niiden puolella, jotka reputtivat ja ehkä onnistuvat paremmin tulevaisuudessa. Avointen gay-nuorten määrä on joka tapauksessa viime vuosina ilahduttavasti kasvanut, mistä kiitos avarakatseisille ihmisille. Se on varmasti kaikkien ilo ja onni.

Spes patriae

Olin tänään pyöräilemässä Itäkeskuksessa ja osuin pahamaineisena pidetylle Tallinanaukiolle. Mieluiten käyttäisin jotain muuta sisääntuloreittiä, sillä alue on slummiutettu värikylläisellä ja monenkirjavalla kulttuurilla, ja tunnelma on aidosti ”etninen”. Mutta rakennukseen ei pääse luontevasti sisään juuri muuta kautta.

Panin merkille, että islamilaisen puolueen Abdullah Tammi oli aloittanut kunnallisvaalikampanjansa ja saarnasi megafoniin rakennuksen edessä olevalla torilla mukanaan pari kuulijaa. Ohitettuani porukan ja lähestyessäni sisäänkäyntiä korviini alkoivat kantautua oven edessä kerjäävän huilunsoittajan sävelet. Joko taas näitä kerjäläisiä?! Korvani alkoivat kuitenkin lähes valua laavaa, kun viisissäkymmenissä olevan suomalaisen muovihuilusta luikertelivat Sibeliuksen Finlandian sulosävelet: ”Oi Suomi katso, sinun päiväs koittaa...” Ja vieläpä täysin virheettömästi.

Siinä, missä entinen palomies Tammi kärsii New Yorkin terrori-iskun aiheuttamasta Tukholma-syndroomasta ja on siis mennyt vastustajan puolelle, siinä suomalaisen huilunsoittajan Finlandia oli eräänlainen vastaprotestin muoto. Monikultturistetuissa lähiöissä kantaväestö ja maahanmuuttajat (sekä heidän suomalaiset edustajansa) ottavat nyt yhteen. Tällaisenko tilanteen me Suomeen haluamme? Mikäli emme, ei ole syytä kuunnella periaatteellisella tasolla liikkuvia vaalipuheita, vaan äänestää suoraan sellaista puoluetta ja henkilöä, joka vastustaa kyseisiin ongelmiin johtavaa politiikkaa sekä korjaa niitä.

Kurjaa, että Helsingin Sanomat raportoi poliisin viikontakaisesta telttailupartiosta Tallinanaukiolla jälleen niin puolueellisesti kuin voi – ja tietysti pyrkimällä syyllistämään suomalaisia kantaväestöön kuuluvia ihmisiä. Miksiköhän muuten kaikista pääkaupunkiseudun kauppakeskuksista järjestyksenpidoltaan ongelmalliseksi on osoittautunut vain Itäkeskus, jossa on paljon maahanmuuttajia, kun taas Vantaan Jumbossa, Espoon Sellossa ja Matinkylän Omenassa, joita kansoittavat etupäässä suomalaiset, vastaavia ongelmia ei ole?

Tänään on koulunpäätös- ja lakkiaispäivä, joka näkyi myös katukuvassa, kun pyöräilin takaisin kantakaupunkiin. Onnea kaikille tuntemilleni gay-pojuille ja samalla tietysti muillekin uusille ylioppilaille, jotka saavat painaa päähänsä valkolakin länsimaiseen rationalismiin vihkimisen merkiksi ja osoitukseksi siitä, että he kuuluvat isänmaamme parhaimmistoon. Onnittelen myös kaikkia niitä, jotka eivät (vielä) päässeet ylioppilaiksi. Toivottavasti olette valinneet rohkean elämän.

Gaudeamus igitur

Tänään on taas koulunpäätöspäivä, ja tuoreet ylioppilaat painavat päähänsä valkolakin. Paljon onnea kaikille tuntemilleni gay-pojuille, jotka pääsevät ylioppilaaksi! Tänä vuonna vuorossa olivat 1988 syntyneet, mutta joukkoon mahtui muitakin. Kun itse on heitä parikymmentä vuotta vanhempi, voi huomata, kuinka samanlaista nuoruus aina on.

Elämässä kevät on vain kerran, mutta muutoin se tulee joka vuosi uudestaan. Siksi en kaipaa erityisesti Espalle takaisin; viihdyn paremmin Roballa. Suviset sävelet sulattavat sydämistä viimeisetkin jäät, ja ihmiset voivat laskeutua kesän suloiseen syliin.