Perusturvasta leikataan – Linnan juhliin kipataan

”Meno on valtionbudjetissa vähäpätöinen”, sanotaan aina kun on tarpeen puolustella valtaapitävien edustusmenoja, onpa kyse pääministerin aamiaislaskuista tai Linnan juhlien kuluista.

Samalla kun kansalaisten taloudellista ahdinkoa kiristetään ennennäkemättömän röyhkeillä perusturvaleikkauksilla, tasavallan presidentin itsenäisyyspäiväjuhliin on pidetty tarpeellisena polttaa entistä enemmän rahaa. Hintalappu yhden illan kekkereille nostettiin tänä vuonna 310 000 euroon.

”Kulu on tarpeellinen ja suorastaan välttämätön”, sanovat porvarit, samppanjasosialistit ja kaviaarikommunistit yhteen ääneen, kun menoilla viihdytetään heitä itseään, eikä näkemyksissä ole juuri eroa oikeiston, keskustan ja vasemmiston kesken.

Samanaikaisesti kun Mäntyniemen remonttiin tuhlataan peräti 55 miljoonaa, hallitus olettaa saavuttavansa kansalaisten asumistukileikkauksilla noin 250 miljoonan säästöt. Yhdelle virka-asunto – satatuhatta kansalaista toimeentulotuelle. Eikä säästöä synny yhtään!

Tämä on suoraan Kokoomuksen pelikirjasta, ja Perussuomalaisia viedään kuin mätää kukkoa.

Juhlien keskellä ei ole sopivaa unohtaa sitäkään, että kansanedustajien palkkioita nostettiin äskettäin 7,9 prosenttia, ja huonosti toimeentulevien kansalaisten ostovoimassa on tapahtunut romahdus inflaation ja leikkausten vuoksi.

Suomessa tehdään kai äänestyspäätöksiä sillä perusteella, minkä puolueen edustajilla on kauneimmat vaatteet.

Kun maassa oli lama ja noin 100 000 työtöntä 1970-luvulla, Kekkonen julisti hätätilan ja vaihtoi Cadillacinsa Saabiin osoittaakseen, että suuri liideri tietää, missä mennään. Teko oli vain symbolinen, mutta se osoitti vastuuta ja johtajuutta, jota nykyiseltä kuolonmustalta hallitukselta puuttuu.

Nykyinen urheileva presidentti allekirjoittaa hallituksen eteen tuomat leikkuulait, koska ne ovat lähtöisin hänen omien joukkuepelaajiensa kynänkäänteistä.

Tilanteessa, jossa ihmiset kaipaisivat elämäänsä valoa, luottamusta ja tulevaisuudentoivoa, pikimusta hallitus lyttää kansalaiset perusturvaleikkauksilla täysin länään.

Eipä ihme, että erilaisten vaihtoehtotempausten suosio itsenäisyyspäivisin kasvaa.

Filosofiaa iltapuvussa – Unohtuiko kiertotalous Linnan juhlista?

Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto on julkisen narsismin näytämö ja sen TV-vastaanotto kansallisen kyyristelyn foorumi. Olen kirjoittanut jo heksametrein kansallisen itsemääräämisoikeuden ja valtiollisen suverenteetin vararikosta sekä kansallisen tiedepolitiikan alennustilasta.

Tänään syvennyn pinnallisempiin aiheisiin, joten olkoon aiheinani muotitaiteen ja politiikan yhteydet. Mitä yhteistä niillä sitten on?

Ennen vanhaan merkittäviksi kohosivat pukeutumisen alalla sellaiset toimijat, jotka onnistuivat suunnittelemaan teolliseen tuotantoon sopivia käyttökelpoisia vaatteita.

Nykyisin Linnan juhlia kaunistamaan saapuneiden räätälit ovat tunnettuja vain siitä, että he tekevät kertakäyttöisiä luomuksia, joita ei voi pitää muulloin tai missään muualla. Ja jos antautuu pitämään, muodikkuus muuttuu hetkessä kliseiseksi, ja syytetään itsensä toistamisesta!

Yllätys, yllätys, tiede on samanlaista. Myös tieteen ja varsinkin sen rahoituksen piirissä suositaan kertakäyttöistä artikkelitutkimusta, joka perustuu pelkkään keskusteluun tai johonkin muuhun sormetusdemagogiaan ja joka vanhenee hetkessä.

Kunnon käyttökelpoisia teorioita ja metodeja, jotka olisivat soveltamiskelpoisia useissa yhteyksissä, ei kirjoita koviin kansiin kukaan.

Myös tieteeseen pitäisi hankkia paremmat räätälit. Samoin valtionpolitiikkaan. Valtionpolitiikkakin on pelkkää reagoimista EU:sta tuleviin määräyksiin, eräänlaista sätkimistä ja juoksevien asioiden kanssa selvitymistä, vaikka tarvittaisiin määrätietoisuutta ja päämäärien pohtimista.

Sekä tieteestä että politiikasta on tullut muotitaiteen foorumeja, ja poliittinen linjanveto on ”filosofiaa iltapuvussa”, jota häiritsevät vain koomikoiden vuorottainen iva ja poliittisen korrektiuden mukaiset anteeksipyynnöt. Ne jo sinänsä muodostavat absurdin komedian muodon.

Muotitieteisiin liittyvät muodikkaat käsitteet, joita ovat kehitelleet monet Linnan punaista mattoa tepastelleet mustat lampaat saaden retoriikallaan tiedepoliittista rahaa.

Kestävä kehitys voisi oikeasti olla sitä, että ei oteta Suomeen tarpeetonta joutoväkeä. 

Innovaatiotaloudeksi riittäisi se, ettei tapeta teollisuutta päästömääryksillä eikä rakentamistoimintaa direktiiveillä.

Eräs vierailija harjoitti ”kiertotaloutta” jonottamalla ja kättelemällä presidentin kahteen kertaan.

Ja kokemuksellinen pedagogiikka on parhaimmillaan sitä, että otetaan kansakoulusta tutut opetusmenetelmät ja asenteet käyttöön kouluissa ja hylätään persoonallisuushäiriöisiä kakaroita tuottavat Montessori-, Steiner- ja Baltzar-menetelmät, ja tietenkin inkluusio, joka on yksi syy surkeisiin PISA-tuloksiin.

Linnan juhlien kättelyjonossa oli jälleen joukko tieteen, politiikan ja moraalisen pastöroinnin mannekiineja.

Monty Pythonista tunnettu koomikko John Cleese sanoi aikoinaan, että poliittisen korrektiuden vaatimiseen syyllistyvät ihmiset, jotka eivät pysty hallitsemaan tunteitaan ja jotka sen vuoksi pyrkivät hallitsemaan toisia ihmisiä.

Sama pätee myös kääntäen: toisten ihmisten hallitsemispyrkimyksiin syyllistyvät ihmiset, jotka eivät pysty hallitsemaan tunteitaan ja siksi pamputtavat muita poliittisen korrektiuden vaateilla.

Tämä maa on alamaisuuden, auktoriteettijohteisuuden, nuoleskelun ja henkisen kipsissä olon paratiisi, jossa presidenttikin hakee moraalista tukijalkaa ylemmyydelleen osoittamalla vaivaannuttavaa alamaisuutta auktoriteeteista harmittomimmille: sotaveteraaneille.

Katsominen vihloi silmiä, sillä kristallikruunujen valossa juhliva maa on konkurssitilassa.

Useimmille jonottajille politiikkakin on vain omahyväistä bisnestä. 

Politiikan mätä moraali

Suomi ei ole ilmastoltaan yhtä mukava maa kuin Italia. Ei paista aurinko, ei kasva pinjoja eikä sypressejä, eikä valmisteta myöskään Alfa Romeoita. Mutta yhdessä suhteessa Suomi alkaa muistuttaa Italiaa: politiikan moraalin osalta.

Italiassa on vaikea saada asioitaan hoidetuksi ilman mafiaa tai ilman signorea, joka ”auttaa”. Suomessa korruptio ei ole taloudellista vaan sosiaalista. Suomessa ei livautella setelitukkoja vaan vaihdetaan sosiaalista pääomaa, jonka tuloksena ihmiset on verkostoitu. Laskut on maksettu ja maksut saatu virkanimityksinä, joiden tuloksena poliittiset edustajat tekevät kytköstensä mukaisia päätöksiä.

Suomi on optimaalisen kokoinen yksikkö ”hyvä veli”-verkoston hallintamuodolle. Täällä kaikki tuntevat kaikki. Siksi myös kilpailevan puolueen kansanedustaja on usein naapuripuolueen edustajan parempi kaveri kuin hänen oma äänestäjänsä kentällä. He tietävät hallitsevansa Suomea.

Näyttönä tästä on vaikkapa viimeviikkoinen uutinen, että Sdp ei lähde mukaan vihreiden ja Vasemmistoliiton Stubb-välikysymykseen, vaikka puolueen oppositioasema suorastaan vaatisi sitä. Omassa maltillisuudessaan puolue ”ymmärtää” ministeriä, joka ei vain erehtynyt tai salannut jotakin vaan tieten tahtoen valehteli vääristelemällä hallintarekisterien kannatussuhteet.

Kaikki konnat Linnassa

”Kaikki konnat linnaan” on tieteenfilosofian klassinen esimerkki huonosti laaditusta laista. Siinä ei ole määritelty, kuka on konna, mikä on rikos, mistä ihmisiä syytetään tai rangaistaan ja kuinka rangaistus pitää toteuttaa.

Nyt itsenäisyyspäivänä, kun kaikki konnat ovat taas Linnassa, on hyvä palauttaa mieleen politiikan mätä moraali. En tosin vaadi ankarampia rangaistuksia mistään; riittäisi kun poliitikot joutuisivat markkinataloudelliseen kuluttajavastuuseen reaaliajassa. ”Ankarampien rangaistusten” perääminen on niiden yksinkertaisten huvi, jotka eivät ajattele normiruuvin kiristämisen sivuseurauksia, kuten päätöksenteon katoamista syvemmälle kulisseihin, salailun lisääntymistä, poliittisiin tehtäviin hakeutumisen vähenemistä ja rangaistusten tehottomuutta väärinkäytösten ennakolta vaikuttavana estomuotona.

Niinpä poliittisen vastuun ei pidä olla rikoslaillista eikä ylipäänsä juridista vaan moraalista. Onhan toki poliitikkokin yksityishenkilö, joka ottaa suuren riskin ryhtyessään hoitamaan itseään isompia asioita.

Toivottavaa kuitenkin olisi, että poliittiseen vastuuseen joutuisi nykyistä helpommin myös Suomessa. ”Hyvä veli”-verkosto armahtaa, pois selittää, ymmärtää ja jopa palkitsee rötökset liian helposti. Poliitikon rikosrekisteri voi olla pitkä kuin elokuvan lopputekstit, mutta paikka hallituksen ministeriksi aukeaa helposti.

Muistoja Pohjolasta

Paavo Lipposen hallituksen jälkeen lähes kaikki pääministerit ovat joutuneet eroamaan tai ainakin eron partaalle jonkin väärinkäytöksen vuoksi.

Anneli Jäätteenmäki joutui jättämään eroanomuksen ennen kuin hallitustyöskentely oli ehtinyt edes alkaa. Häntä ei tosin tuomittu mistään. Käsitykseksi jäi, että Anneli-parka oli vain polttanut hihansa pyytämällä salassa pidettäviä asiakirjoja nähtäväkseen ja perehtyäkseen ulkopolitiikkaan etuajassa. Niinpä muuan presidentinkanslian virkamies lähetti hänelle niitä runsain mitoin eduskuntafaksiin. Hämärän peittoon jäi, keneltä määräys urkkijaksi lavastamiseen tuli vai tuliko keneltäkään, mutta kyseinen virkamies siitä ainoastaan tuomittiin. Suomen kansa palkitsi Annelin lähettämällä hänet europarlamentaarikoksi Brysseliin.

Matti Vanhanen puolestaan muistetaan vaalirahaskandaalista. Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n tarkoitus oli perustaa Suomeen järjestelmällinen korruptioautomaatti, aivan kuten professori Esko Riepula ja tutkija Petri Koikkalainen kuvaavat teoksessaan Näin valta ostetaan. Tämä yhdessä lautakasajupakan kanssa aiheuttivat sen, että Matti Vanhanen luopui pääministerin ja kansanedustajan tehtävistään näennäisen vapaaehtoisesti mutta käytännössä poliittisen paineen takia. Ero hoidettiin elegantisti puheenjohtajavaihdoksen kautta keskustan puoluekokouksessa. Hänen seuraajastaan Mari Kiviniemestä tuli sattumapääministerinä tunnetun Vanhasen sijainen, joka ei ehtinyt rötöstellä lyhyen toimikautensa aikana. Vanhanen siirtyi Anne Bernerin johtaman Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi, ja Berner palkittiin ministerinviralla nykyhallituksessa.

Jyrki Katainen osti filosofiaa Pekka Himaselta 700 000 eurolla ilman, että hanketta olisi kilpailutettu. Tämä kultainen kädenpuristus oli syy oikeuskanslerin nuhteluun, epäluottamusäänestykseen eduskunnassa ja epäsuosioon ajautumiseen. Niinpä Katainen ilmoitti (Vanhasen tapaan) luopuvansa pääministerin tehtävästä ja puolueensa puheenjohtajuudesta. Hän kapusi samaan pelastusveneeseen kuin Anneli Jäätteenmäki ja suuntasi Brysseliin. Euroopan unionin komission puheenjohtaja Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja siirsi talouskomissaarin tehtävät EU-parlamenttiin valitulta Olli Rehniltä Kataiselle.

Suomen pääministereitä vaihdetaan nykyisin pääministeripuolueiden puoluekokouksissa, joten Kataisen seuraajaksi tuli kokoomuksen juppisiiven Alexander Stubb. Stubb pyöritti diskurssia levyn loppuvaimennukseen asti. Hän sämpläsi itsensä valheen urakierteille vasta nykyhallituksessa, jonka asema ei puoli vuotta istuttuaan näytä erityisen vahvalta. Stubb on jäänyt kiinni eduskunnalle valehtelemisesta, ja myös pääministeri Juha Sipilä petti ensi töikseen kansalle antamansa koulutuslupaukset. Perussuomalaisilla puolestaan on muurahaisia sukissa, sillä Suomi on saanut jotakin aivan muuta kuin tilasi.

Onko Paavo Lipposen jälkeen ollut yhtään rehellistä pääministeriä? Hän vei Suomen eurovaluutan jäseneksi pelkkänä ilmoitusasiana, vaikka edeltäjänsä Esko Aho oli luvannut, että asiasta ei päätetä Suomen liittyessä Euroopan unioniin vaan kysymyksestä järjestetään erillinen äänestys. Lipposen mestariteko oli, että hän ikään kuin petti Ahon lupauksen hänen puolestaan. Lisäksi Jäätteenmäen tietourkinnan tarkoitus oli paljastaa, että Lipponen kaupitteli Yhdysvaltoihin kranaatinheittimiä, jotka ovat vientikiellossa sotaa käyviin maihin.

Entä Harri Holkeri? Tällä kohden muistini alkaa jo horjua, joten minä juon nyt kahvia. Ei mulla muuta. Sori siitä.

Onko kansannousu ainoa mahdollisuus?

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä haluan osoittaa kunnioitusta 102 vuoden iässä pois nukkuneen sotaveteraani Hannes Hynösen muistolle. Samalla, kun tunnen kanssahäpeää monien suomalaisten rinnalla siitä, mihin tilaan tämä maa on ajettu, olen kiitollinen sen johdosta, ettei edesmenneen tarvinnut jäädä pitemmäksi ajaksi katselemaan, kun maatamme tuhotaan Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvien haittojen pyörteissä.

Sotaveteraanit estivät suurin uhrauksin ja oman henkensä tai terveytensä hinnalla valloittajaa hajottamasta maamme väestörakennetta ja kulttuuria. Yksi heistä oli sotakärsimystensä vuoksi jo vuonna 1970 tämän maailman jättämään joutunut isoisäni, joka taisteli muun muassa Syvärillä joukkueen johtajana. Nyt vallassa oleva hallitus on EU-sitoumuksiin vedoten mitätöimässä ulkopolitiikkamme keskeisen tuloksen, eli sen, ettei maassamme ole syviä etnisiä tai erilaisista intresseistä ja arvomaailmoista johtuvia ristiriitoja.

Elämää Suomen demokraattisessa tasavallassa

Kolmeen pointtiin kiteytettynä Suomen ongelmina ovat haittamaahanmuutto, velkasuohon ajautuminen ja hallituksen yritykset pelastaa maamme talous tavalla, jonka tuloksena kansanryhmät ovat ajautumassa toistensa tukkaan ja kurkkuun kiinni.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisella aiheutetaan maallemme suurempia ongelmia kuin ratkaistaan lähtömaissa. Lähtömaiden ongelmina ovat uskonnollisperäisiin erimielisyyksiin pohjautuva ja perustaltaan irrationaalinen väkivallan kierre, islamiin nojaava poliittinen totalitarismi ja parhaiden voimien pakeneminen kehitysmaista. Jokainen Eurooppaan saapuva muslimi tulee myös edistäneeksi terroristijärjestö ISIS:in päämäärää, joka on islamin levittäminen.

Suomalaisille ihmisille pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen on merkinnyt epäoikeudenmukaisuutta, sillä maamme kamppailee massatyöttömyyden kurimuksessa, ja valtion velka on ylittänyt 100 miljardin rajan. Sinun lapsesi tulevat kiromaan nyt vallassa olevan poliitikkosukupolven, joka katsoi sivusta tai antoi kaiken tapahtua, toisin sanoen aiheutti toimillaan sen, että paratiisimme tuhottiin taloudellisesti.

Mikään oikeudenmukaisuusteoria ei legitimoi eikä psykologinen motivaatioteoria tue sellaista politiikkaa, jossa kansalta erilaisin leikkauksin säästetyt lantit annetaan toisella kädellä vierasperäisten hyväksi. Myöskään mikään etiikka ei velvoita auttamaan ketään omaksi velaksi.

Vielä vuoden takaisessa kirjoituksessani pidin mahdollisena taittaa valtion velkaantuminen, jos kansa saataisiin säästötalkoiden taakse. Näin olisi voinut käydä, mikäli kansalaiset olisivat voineet nähdä säästämisen myönteiset tulokset. Nyt ihmiset uhkaavat lopettaa jo verojenkin maksun, sillä vaivalla säästetyt varat uhrataan maahanmuuttokuluihin, EU-jäsenmaksuun, Kreikan tukipaketteihin ja teollisuusmaita kaltoin kohteleviin ilmastonsuojelumaksuihin, vaikka enää vain 14 prosenttia päästöistä tulee EU:sta ja yli puolet liikakansoittuneista kehitysmaista, jotka ovat itse syypäitä ekokatastrofia aiheuttavaan väestöräjähdykseensä. Koska muiden piittaamattomuutta maksatetaan meillä, on motivaatio yhteiseksi hyväksi toimimiseen kansalaisilta kaikonnut.

Maahanmuutto on saanut aikaan ennennäkemättömän eripuran – paitsi kantaväestön ja vierasperäisten välille – erityisesti kantaväestön sisälle, ja näytöt monikulttuurisen yhteiskunnan toimivuudesta on saatu.

Tämän kaiken tapahtuessa pääministeri Juha Sipilä sosialisoi yhteiskuntasopimuksen käsitteen Jean-Jacques Rousseaulta ja siirsi sen työmarkkinapoliittiseen diskurssiin – ilmeisen tietämättömänä, mihin käsitteellä yleensä viitataan. Yhteiskuntasopimuksella tarkoitetaan oikeusfilosofista perustelua, jonka mukaisesti alun perin luonnontilassa eläneet ihmiset muodostivat valtion välttääkseen mielivallan ja anarkian. Perustelu liittyy siis kansallisvaltioiden syntyyn – ei työehdoista neuvottelemiseen, jotka valistusfilosofisesti ajatellen kuuluvatkin työmarkkinajärjestöjen vapaan sopimisoikeuden piiriin.

Yhteiskuntasopimuksen käsite oli retorinen veruke, jolla hallitus yritti rajoittaa työmarkkinaosapuolten vapaata sopimusoikeutta. Se puolestaan on yksi vapaan demokratian kulmakivi. Taloudellisessa hätätilanteessa voidaan yrittää kaikkea, mutta tavoiteltu viiden prosentin kilpailukykyloikka olisi saavutettu myös rahapoliittisin keinoin, jos meillä olisi oma valuutta emmekä olisi mukana euroalueessa.

Sen sijaan hallituksen nyt tarjoamat pakkolait, joilla sosiaalisia oikeuksia leikataan entisestään, toimivat piiskoina porkkanoiden sijaan vahvistaen vain sen, että asiat menevät jatkossa entistä pahemmin juntturalle. Myös pakkolain käsite on huono, sillä se antaa olettaa, ikään kuin kaikki lait eivät olisi pakottavia. Sisäiset devalvaatiot eivät korvaa valuutan ulkoisen arvon devalvaatioita, sillä firmat eivät välttämättä siirrä palkkauskulujen alenemista vientihintoihin vaan pidättävät hyödyt liikevoittoihinsa. Kansalaisten tilipussin keveneminen puolestaan johtaa kotimaisen peruskulutuksen vähenemiseen, kotimaisen tuotannon heikkenemiseen ja elintason down shiftaukseen. Sen sijaan perustoimeentuloon panostetut varat tutkitusti päätyisivät kotimaiseen kulutukseen, ja devalvaation tuloksena myös ulkomaisten tuotteiden kallistuminen auttaisi kotimaista tuotantoa luoden työpaikkoja Suomeen.

Olen toki sitä mieltä, että säästää pitää. Siksi hallituksen olisi pitänyt säästää maahanmuuttokuluissa eikä järjen käytössä. Mikäli EU:n jäsenyys velvoittaa pitämään rajoja auki Schengenin sopimuksen mukaisesti ja kun jäsenyytemme eurossa on halvaannuttanut taloudellisen toimintakykymme, Suomen kannattaa pyrkiä eroon sekä EU:sta että euroalueesta.

Tämä tie vie Par(at)iisiin

Suomen kansan yli on nyt kävelty pahemmin kuin pitkään aikaan, vaikka ilmapiiri onkin kiristynyt jo Matti Vanhasen hallitusten ajoista lähtien. Kansalaisilla ei näytä olevan muuta mahdollisuutta oikeuksiensa, asemansa ja verovarojensa puolustamiseen kuin kansannousu tai suora kapina hallitusvaltaa vastaan. Vastalauseiden kohteena tulee olla myös se osa oppositiosta, joka on huutanut maahamme muualta tulevia kansoja vielä hallitustakin peräänantamattomammalla raivolla.

Ne suomalaiset, jotka kokoontuvat itsenäisyyspäivänä soihtukulkueisiin ja muihin kansalaistapahtumiin tavoitteenaan maamme rajojen sulkeminen laittomilta maahanmuuttajilta, ovat oikealla asialla. Väärintekijöitä ovat kokoomuksen ja keskustan ministerien lisäksi muiden muassa Suomen Punainen Risti ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Esimerkiksi SPR on rahastanut valtiota oman pakolaisbisneksensä pyörittämiseen, ja mukikeräyksiin antamasi rovot ovat huvenneet pääsihteerien parin sadan tonnin vuosipalkkoihin.

Toivon, että ne kansalaiset, joille on lähetetty kutsu tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, boikotoisivat tilaisuutta ja osallistuisivat sen sijaan julkisiin ja laillisiin kansalaistapahtumiin itsenäisyytemme puolustamiseksi.

Kieltäytyminen kurjistamispolitiikan mannekiinina esiintymisestä kuumassa ja hapettomassa salissa ei liene suurikaan ponnistus. Se antaisi selvän mutta symbolisesti merkitsevän signaalin tavasta, jolla kansalaiset ovat jo aiemmin sanoutuneet laajalla rintamalla irti hallituksen toteuttamasta politiikasta. Tehokasta olisi, jos Linnan juhlista kieltäytyjät keräisivät boikottiin osallistujista nimilistan ja julkaisisivat sen Internetissä vapaasti täydennettäväksi. Syy kannattaa kuitenkin mainita, vaikka tekosyynkin takana esiintyminen on hienovaraisen tehokasta.

Itsenäisyyspäivä vai kansallispäivä?

Itsenäisyyden käsitteellä on relaatioluonne. Itsenäisyys voi olla tietenkin voimassa vain johonkin sellaiseen nähden, mistä itsenäisyys on saavutettu. Siten se korostaa epäsuorasti riippuvuutta, vähintäänkin aiempaa riippuvuutta.

Suomalaisten halussa korostaa itsenäisyyttään näkyy sisäistetty herruus ja kansakuntamme orjaluonne. Halutaan alleviivata, että EI olla ruotsalaisten taikka venäläisten alamaisia. Naapurimaissa hymyillään ymmärtäväisesti suomalaisten itsenäisyydenrakkaudelle, tietenkin syystä.

Sikäli kuin itsenäisyyden korostaminen on merkki henkisestä alamaisuudesta, Suomessakin olisi ehkä aika siirtyä viettämään kansallispäivää.

On aika mahdotonta, että esimerkiksi Ruotsissa tai Britanniassa vietettäisiin itsenäisyyspäivää. Mistä britit olisivat itsenäistyneet? Zimbabwestako? Kanadasta? Itsenäisyyspäivää ei voi viettää Saksassa eikä Italiassakaan, koska nämä maat eivät itsenäistyneet mistään vaan koottiin palasista. Tanskan kuningaskunta on yli tuhat vuotta vanha, joten siellä pidettäisiin vitsinä, mikäli kansallispäivää vietettäisiin itsenäisyyspäivän nimisenä, ikään kuin maa ei olisi itsenäinen tai olisi sen vasta saavuttanut.

Jossakin Yhdysvaltojen tapaisessa kehitysmaassa voidaan ehkä juhlia itsenäisyysjulistusta. Mutta Suomen kaltaisissa valtioissa voitaisiin jo siirtyä juhlimaan kansallispäivää.

Itsenäisyydestä ei ole aihetta puhua enää siksikään, että itsenäisyys on ehditty pitkälti menettää Euroopan unionin myötä. Joten sikälikin olisi adekvaatimpaa puhua vain kansallispäivän viettämisestä. Itsenäisyyspäivää voisi ehkä juhlia, jos siihen olisi syytä. Ehkä tulevaisuudessa tulee.

Henkinen alamaisuus näkyy myös Linnan juhlissa, joissa kansa käy luomassa, ilmaisemassa ja pysyttämässä herranpelkoa ja hierarkkisuutta. Niistä voisikin ajantasaistaa karnevaalimaisemmat. Muuta näyttävää vastaanotolla ei juuri ole kuin ulkomaiden diplomaatit. Jäykkää jonotusta ja tungosta.

Presidentin vastaanotto kansallispäivänä on kansainvälinen harvinaisuus. En tiedä muissa maissa olevan tällaista.

Minusta kaavaa voisi purkaa ja tilaisuudesta voisi tehdä vapaamman. Myös jako hetero- ja homotansseihin on jokseenkin out of time, ja tilalla voisi olla jatkuva sekahaku. Epäsukupuolisidonnaisuutta korostaisi sekin, jos tilaisuudesta tehtäisiin naamiaishuvit. Paikalle voisi pyyhältää esimerkiksi puvussa Batmanin, tai sellaisessa haarniskassa kuin George Michaelilla on tässä klassisessa Freeek-videossaan.

Frakkien tuuletuspäivä

Suomen pukuvuokraamoista löytyy juuri ja juuri sen verran kapasiteettia, että luokkayhteiskunnan lavastus nimeltä Linnan juhlat voidaan järjestää. Vuokrafrakeilla on nimittäin taas tuuletuspäivä.

Muutamat ovat paheksuneet, että homot vain pilaavat juhlallisen tilaisuuden. Jos minä olisin joku sellainen Suomen kulttuurielämälle tärkeä henkilö kuin Jani Toivola, jäisin varmasti pois juhlista ja jättäisin areenan tyhjäksi meitä homoja hienommille ihmisille. En menisi. Missään tapauksessa.

Frakin käyttämisestä minulla on muutenkin traumoja. Kun kävelin kesäkuussa 1997 kovat kaulassa Isoa Roobertinkatua pitkin yliopistolle väitöstilaisuuteen, ihmiset huutelivat minulle terasseilta ”congratuleissöns” luullen minun olevan menossa naimisiin! Koska lakia rekisteröidyistä parisuhteista ei ollut tuolloin voimassa, kesäkansa ei voinut ainakaan olettaa minun olevan matkalla ”homoavioliittoon”. Morsianta taas ei ollut ymmärrettävästi mukana, sillä perinnäistavan mukaan alkavalle avioliitolle ei ole koskaan hyväksi, jos naimisiin aikovat näkevät toisensa aamulla ennen häitä, saati että he heräisivät samasta vuoteesta.

Filosofisen tiedekunnan promootioon osallistuin absensina (eli poissaolevana), joten selvitin aika hienosti myös promootiotoimikunnan ohjeet, joiden mukaan ”neiti/rouva maisterin seuralainen on herra seppeleensitoja ja herra maisterin seuralainen on neiti/rouva seppeleensitojatar”. En tosin tiedä, miten tuo koskee tohtoreita. Olisiko tohtoreilla mahdollisuus lipsahtaa vihittäessä myös naimisiin, mikäli yliopiston salissa olisi paikalla härkäpareja?

No, yliopisto on yhtä moderni ja joustava kuin kirkko, armeija ja muut valtioelimet. Se, että en viihdy tuon tapaisissa naamiaisissa, ei kuitenkaan johdu ensisijaisesti pukeutumismääräyksisistä vaan tapahtumien teennäisyydestä. Jos minua ei heti syytettäisi ylenkatseellisuudesta, sanoisinkin, että paremmin viihdyn myös sellaisissa itsenäisyyspäivän juhlissa, joissa jokainen voi olla oma itsensä.


Sotaveteraanikortista

Itsenäisyyspäivänä muistutetaan, että Suomi on olemassa sodan tuloksena, sodan kautta ja sotaa varten. Mikäli minä olisin sotaveteraani, en haluaisi, että itsenäisyyspäivän puheissa ja kannanotoissa käytetään veteraanikorttia, kun pönkitetään kansallista itsetuntoa. Veteraaneihin vetoaminen alkaa olla niin lahoa, että sitä välttelevät myös veteraanit itse.

Veteraanit eivät oikeastaan ole sotasankareita. Sankari voi olla lähinnä sellainen, joka tekee jotakin yleishyödyllistä vapaaehtoisesti. Sen sijaan useimmat sodissa olleet olivat siellä pakotettuina. Suuri osa heistä olisi luullakseni paennut rintamalta, jos olisi voinut.

Jos minut olisi ensin pakotettu kuolemanrangaistuksella uhaten sotaan ja olisin jonkin onnenkantamoisen tuloksena selviytynyt hengissä takaisin kotiin, pitäisin johdonmukaisena kieltäytyä kaikista suosionosoituksista, sillä en olisi tehnyt mitään omien valintojeni tai ratkaisujeni vuoksi vaan käskettynä. Ei sellaisesta pidä palkita, hehkuttaa eikä kiitellä, mitä ihmiset eivät tee vapaasti, sillä silloin he eivät ole myöskään asioista vastuussa.

Myös sotaveteraanit ovat luultavasti olleet sodan tarpeellisuudesta kovin eri mieltä. Suuri osa heistä saattaa pitää nykyäänkin vääränä sitä, että heitä kiitetään ja palkitaan teoista, joista he olisivat mielellään kieltäytyneet. Sankaruutta voi tietysti sisältyä hitusen verran siihen, että on suostunut pitkin hampain tähän pakottamiseen.

Mutta ei sotiminen sinänsä ketään sankariksi tee. Siksi on noloa, että itsenäisyyttä juhlitaan taaskin etupäässä sodankäyntiin liittyvänä ilmiönä. Se on taaksepäin katselemista. Parempi olisi nyt pitää huolta siitä, että silkkisolmioherrat eivät meiltä näitä kansallisen itsemääräämisoikeuden rippeitä vie Euroopan unionissa, jossa suuri osa itsenäisyydestä on jo riistetty paperisodalla pois.

Hyvää homotanssipäivää muuten kaikille! Ehkä jotkut heterot (tai niin sanotut homomyönteiset heterot eli hoterot) ahdistuvat Linnassa sen verran, että keksivät bailata oman homotanssinsa ihan vain ilmaistakseen itsenäisyyttään. Joku paikalla oleva homo tai lesbo voi ehkä vastavuoroisesti antautua heterotanssiin osoittaakseen, ettei sitäkään tarvitse hävetä.

Itsenäisyys on homotanssi

Voi että, tuota ihmisten ilkeyttä! Itsenäisyyspäivän tansseista alkoi mieletön kohu, kun julkinen sana suurensi Pentti Oinosen boikotin sivuilleen. ”Homotansseista” kieltäytyminen toi enemmän julkisuutta ärripurrille Oinoselle kuin homoille, vaikka kukaan ei tietääkseni käynyt häntä parketille hakemassa.

Yllätyksekseni suurin osa asiaa kommentoineista näytti pitävän Linnan juhlien boikotoimista patakonservatiivisena. Mutta ilkeyttä pääsi toki myös osoittamaan. Osa homojen syyttelystä oli varmaankin vain uteliaisuutta: haluttiin vähän niin kuin kokeilla kepillä jäätä, että minkälaisia ihmisiä nämä homot oikein ovat ja minkä verran siedetään ilkeilyä.

Naurettavimman kannanoton laati muuan savonlinnalainen ruumisautonkuljettaja, joka kävi noutamassa joltakin anonyymilta (tai itse tekaisemaltaan) sotaveteraanilta muutamia homokielteisiä ärähdyksiä. Tilanne on vertauskuvallinen. Blogikirjoittaja rämpii kaukopartiomiehenä ja saapuu jokin viestinrepale kädessään yleisön eteen takanaan kilometrien pituiset verivanat sekä lausuu: Tässä, katsokaa tässä, on lainvoimainen todistus homoseksuaalisuuden kertakaikkisesta tuomittavuudesta ja sotaveteraanin kiistämättömään auktoriteettiin perustuva verifikaatio siitä, että homona oleminen on väärin!

Pakkaa nyt se poliittinen korpuksesi siihen ruumisautoon ja kippaa kuormasi jonnekin. Jos sotaveteraanien kannat ovat tuota kuraa, arvostan itse enemmän Seta-veteraaneja, jotka ovat taistelleet kymmeniä vuosia seksuaalipolitiikan juoksuhaudoissa ilman palvontaa, kumartelua ja äitienpäiville tyypillistä mitalien jakoa.

Uuden Suomen toimittaja Teemu J. Kammonen puolestaan viihdytti jutullaan ”Terveiset sodasta Oinoselle: ’Mies polvillaan toisen vehkeen kanssa’”. Kyllä oli ilkeää tämäkin. Toimittajan melkein onnistui hyödyntää kommentoimansa blogikirjoittajan jutussa oleva heikkous. Väitteet homoseksuaalisuuden olemassaolosta myös sota-aikana käännettiin toimittajan otsikossa vulgaariksi kuvaukseksi suihinotosta. Jos Teemu J. Kammonen kääntää joskus nimensä herrasväen kielelle, suosittelen muotoa ”Nikodemus J. Fobiawitz”.

No, tiedänpähän toimituksen kannan. Melkoinen fasistifoorumi tästä Uudesta Suomesta on kyllä tullut, eikä lehdelle taida olla ongelmana mikään muu kuin rasistien kuorosta poikkeavien olemassaolo.

Lehti kyllä suurensi sivuilleen eräänkin persuedustajan maininnan siitä, että Tarja Halosen esittämä huoli rasismin lentoon lähdostä ”pilasi perheenisältä isänpäivän”. Itsepähän ovat maineensa luoneet omilla mielipiteillään! Sen sijaan kukaan ei näytä kysyvän, kuinka monta tavallista päivää näiden pulliaisten kannanotot ovat pilanneet niiltä suomalaisilta ihmisiltä, jotka ovat olleet heidän jatkuvan läimäyttelynsä kohteina.

Vertauskuvallista on, että oinosten ja hakkaraisten levittämää vittuilua harjoitettiin nimenomaan suvaitsevuuden päivänä, jota vietettiin viime keskiviikkona 16.11. homojen ollessa kohteena. Mikä ryhmä seuraavaksi? Kenen on vuoro? Kaivatte kai taas ilkeytenne esiin näyttääksenne yleissivistyksenne ja tuomitaksenne omat epäonnistumisenne muissa ihmisissä? Sillä siitä perimmältään on kysymys.

Nämä ”kansallismielisinä” esiintyvät tahot eivät oikeasti rakenna yhteiskuntaa, vaan he pilaavat yhteishenkeä. He eivät edusta kansallista etua vaan repivät auki eripuraa. Heissä ei ole sankaruutta vaan pelkoa ja rintamakarkuruutta. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan inhimillisin ja sankarillisin hahmo oli alikersantti Urho Hietanen, joka sokeutui sodassa mutta kuoli vihollistuleen astuessaan ulos palavasta ambulanssista yrittäessään auttaa muita.

Pikkusieluiset kansanedustajat ja blogikirjoittajat, jotka keskittyvät nälvimään, tökkimään ja kitisemään sekä rajoittamaan muiden ihmisten elämää omalla ahdasmielisyydellään ja elämäntapafimooseillaan, ovat niitä todellisia peräkamarinpoikia, joiden todellisuus pyörii vain oman navan ympärillä ja jotka ovat kyvyttömiä tukemaan ja rohkaisemaan muita. Pahimmillaan he ovat itsenäisyyden haudankaivajia.

Sillä itsenäisyydellä on merkitystä vain sikäli kuin voimme elää vapaassa maassa. Vapaus taas koostuu yksilöiden vapaudesta elää itsenäistä ja vapaata elämää.

Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin julistaa itsenäisyyspäivä KANSALLISEKSI HOMOTANSSIPÄIVÄKSI. Homotanssi on se nykypäivän rituaali, jonka kautta jokainen suomalainen voi osoittaa vapautuneisuutensa ja itsenäisyytensä.

Osoittakoon myös jokainen henkisesti vapautunut hetero silloin itsenäisyyttä bailaamalla normeista poikkeavan homotanssin. Tehköön estradilla sellaiset piruetit, cat walkit ja savut kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki?

Pentti Oinosen danse macabre

Perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen ilmoitti jäävänsä pois tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolta, koska homojen tanssi loukkaa häntä ”henkilökohtaisesti”. Miten sellaista mieltä voidaan enää parantaa, jota tällainenkin teerenpeli loukkaa?

Hyvä on, eihän me homot olla mitään sädekehänunnia eikä pyhimyksiä, mutta en olisi arvannut läsnäolomme niin paljon vihlovan kenenkään silmää, että raavaan miehen täytyy sen takia juosta sängyn alle piiloon. Jos minut olisi kutsuttu paikalle Linnaan, olisin voinut kieltäytyä bailaamasta ja antaa Pentti Oinosen ja (kutsuilta niin ikään pois jäävän) Teuvo Hakkaraisen laittaa jalalla koreasti – vaikka pympsähtää mahalleen keskelle parkettia.

Se, että Oinonen hakee kannatusta protestilleen vastakohtaistamalla sotaveteraanit ja homoseksuaalit, on joka tapauksessa varsin keinotekoinen lähtökohta itsenäisyyden juhlimiselle. Kyllä sotilaiden joukossa oli paljon homojakin, muiden muassa Suomen kansainvälisesti kuuluisin kuvataiteilija Touko Laaksonen, joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellään Tom of Finland. Sodan aikana hän yleni armeijassa luutnantiksi.

F. Valentin Hooven kirjoittaa Tom of Finland -elämäkerrassaan (Otava 1992) myös marsalkka Mannerheimin huhutusta homoseksuaalisuudesta näin:

”Tom, kuten kaikki muutkin suomalaiset sotilaat, kuuli huhuttavan, että Mannerheim olisi homoseksuaalinen. Häntä hämmästytti etteivät hänen heteroseksuaaliset kumppaninsa tuntuneet juurikaan piittaavan moisista väitteistä. Heidän ihailunsa komentavaa kenraalia kohtaan oli niin suuri että he vain töniskelivät toisiaan ja vitsailivat kenraalin komeiden adjutanttien kustannuksella. Tom oli huomannut saman itsekin – kenraalin lähettyvillä tuntui aina olevan poikkeuksellisen hyvännäköisiä sotilaita. Tom oli kateellinen, mutta ei katkera. Saahan suurella miehellä toki olla omat luontoisetunsa.” (s. 41, suom. Eeva-Liisa Jaakkola)

Monet tutkijat ovat nähneet – syystä tai aiheetta – militarismin ja homoseksuaalisuuden välillä yhteyksiä, eikä Tom of Finlandin tuotanto tee poikkeusta. Olen käsitellyt kysymystä tarkemmin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008, s. 389–434). Mitään nynnyjä nuo homomaailman sotilaat eivät ole missään tapauksessa olleet, vaan kuten 1930-luvun saksalaisista miesihanteista tiedetään, maskuliinisuus ja homoseksuaalisuus liitettiin tuon ajan mies- ja poikakulttuureissa yhteen aivan niin kuin Platonin Kreikassa!

Tietenkin nämä yhteydet ovat syvästi ideologisia eivätkä moraalisesti ongelmattomia. Niissä ehkä näkyy homoliikkeen halu osoittaa voimaa ja valtaa kehnosta asemasta ponnistaessaan.

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä on jälleen kysyttävä, täytyykö poliitikkojen etsiä itsenäisyyden merkitystä aina vain taakse päin katselemalla: sodan ajan kurjuudesta ja sotaveteraaneista. Sotiin osallistuneet ja sodissa kaatuneet varmasti kehottaisivat nykyajan poliitikkoja katselemaan pitkillä valoilla eteenpäin ja varoittaisivat jäämästä tuleen makaamaan EU-kiistojen tiimellyksessä. Vaikka Suomen itsenäisyys on lunastettu verellä ja väkivallalla, se toivottavasti merkitsee nykyisin muutakin kuin muistoja sodista.

Pentti Oinosen kannanotto osoittaa ja luo mielestäni huonoa yhteishenkeä. Se ehkä tuo muutaman äänen lisää Pekka Haavistolle.

Minua Oinosen osoittama boikotti ei loukkaa, mutta se saattaa loukata itsenäisyyspäivän vastaanoton järjestäjää, tasavallan presidenttiä, joka viran ensimmäisenä naisedustajana on suoriutunut tehtävästään asiallisesti, edustavasti ja moitteettomasti.

Ja kaikkia varmaan lohduttaa, ettei kukaan homojakaan luultavasti vihaa tai pelkää (siinä ei olisi kerta kaikkiaan järkeä), vaan he vihaavat tai pelkäävät homoseksuaalisuutta itsessään. Viha, jota yhteiskunnassamme alkaa olla jo liikaa, taas on yleensä vain epäonnistunutta rakkautta.

”On siinä mies ja nainen”

Iltalehden lööppi kertoi tänään, että ”Kari Tapio on poissa”. Mielenkiintoista tuo poissaolon metafysiikka. Tärkeintähän kuitenkin on, että ihminen on. Hänen läsnäolonsa muoto vain on poissaolo.

Minulle jäi arvoitukseksi, miksi Kari Tapion musiikkivideoon vanhasta lännenlegendasta ”Toiset on luotuja kulkemaan” oli ympätty limusiiniin nouseva Ben Zyskowicz. Ilmeisesti tarkoituksena oli viestittää, että porvarina oleminen on jonkinlainen luonnonlaki ja ettei varallisuusasemalla ole mitään tekemistä ansioiden tai tulonjaon kanssa.

Tunnetuimmaksi Kari Tapion lauluista jäi varmaankin Salvatore Cutungon ”L’italiano”, jonka hän teki suomeksi nimellä ”Olen suomalainen”. Mollivoittoisesta italohitistä tuli sinivalkoinen käden käänteessä, aivan niin kuin pizzasta on tullut Suomen tämänhetkinen kansallisruoka.

Vaikertava sävelkulku ideologisine rasitteineen on minun korviini kuitenkin karmeaa kuultavaa: ”On täällä elämä raskasta työtä, ja siinä harvemmin on onni myötä.” Sopii ehkä tangomaan melankoliaan ja tummien vesien tulkkeihin, mutta ei ole minun juttuni. Rakkaudessakin on tämän mukaan ”mies ja nainen...”.

Rauha joka tapauksessa matkamiehen sielulle. Ehkä mieleenpainuvin, tai ainakin omasta mielestäni koskettavin, Kari Tapion esityksistä oli hänen tulkintansa vanhasta skotlantilaisesta kansansävelmästä ”Amazing Grace”, jonka hän lauloi yhdessä Paula Koivuniemen ja Sibelius-lukion kuoron kanssa Puolustusvoimien järjestämässä itsenäisyyden 90-vuotiskonsertissa, jossa myös tasavallan presidentti oli paikalla.


Skandaali parketilla?

Päivän toinen uutisaihe käsitteli itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Muutama homo ja lesbo päättivät panna jalalla koreasti Linnan juhlissa, kun taas muuan tyylipoliisi piti tapausta ”paheksuttavana”. – Ohhoh. Kylläpä oli taas radikaalia. Menikös nyt elämä risaiseksi?

Todellinen hölmöyden ilmaus nähtiin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joilla kysyttiin ”häiritsivätkö homo- ja lesboparien julkiset tunteenilmaukset” kansalaisia, ikään kuin heterot olisivat jotenkin yksinoikeutettuja päättämään siitä, mitä homot saavat tehdä. Sillä tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka paljon meitä homoja häiritsevät heteroiden julkiset tunteidenilmaisut, joita meidät pakotetaan sietämään tavan takaa kaikkialla.

Itseäni tosin hämmästyttää, miksi heteroita kiinnostaa niin tavattomasti homojen elämän seuraaminen ja kontrollointi. Minua puolestani heteroiden yksityiselämä kiinnostaa kuin saappaasta vedetty villasukka.

Kun tyylikonsulttina esiintyvä Leena Sarvi antautui pitämään homojen esiintymistä ”provosointina”, takana oli ilmeisesti ajatus, etteivät homojen tunteenilmaisut olekaan aitoja vaan tarkoitushakuisia. Tuolla tavalla ajattelevien heteroiden seksuaaliseen avarakatseisuuteen ei näytä mahtuvan mitään muuta kuin heidän oma napanöyhdän kaivelunsa, eivätkä he kykene mitenkään ymmärtämään, että maailmassa on myös muita käsityskantoja kuin heidän omat sääntönsä ja norminsa.

Sovinnaisiin tapoihin vetoaminen on yleensäkin epä-älyllisyyden huippu. Tyylipoliisi ei ole käsittänyt, että tyyli syntyy nimenomaan sovinnaistapojen rikkomisesta. On ristiriitaista, että jos joku homoseksuaalinen miestanssija osallistuu television tanssikilpailuun ja melkein voittaa, hänelle annetaan raikuvat aplodit, mutta jossakin toisessa yhteydessä, kuten nyt presidentinlinnassa, homojen tanssahtelu tuomitaan raivokkailla vihanpuuskilla ja homot kivitetään hengiltä kiukustuneissa yleisönosastokirjoituksissa. Relatkaa vähän ja laittakaa taustamusiikiksi vaikka Sophie Ellis-Bextorin ”Heartbrake (Make me a Dancer)”.

En tietenkään tarkoita, että homojen esitykset parkettien partaveitsinä olisivat ylitse muiden. Esimerkiksi minulla on taipumus kompastua joka askeleella, joten omat köllähtelyni näyttäisivät varmasti pervoilta siinäkin tapauksessa, että olisin hetero. Mutta muutoin katson, että kaunista ja tyylikästä ihmisissä on sellainen, mikä heissä on aitoa.

On joka tapauksessa hienoa, että presidentti kutsuu juhliinsa muitakin kuin ahdasmielisiä, jotka pitävät kaikkia kehollisuuden ilmaisuja mitä syvimpinä synteinä. Myös Mr. Gay Finland Kenneth Liukkonen toimii viisaasti korostaessaan, että itsenäisyys on kaikkien ihmisten, myös homojen ja lesbojen, työtä. Ilman sarvia ja hampaita voi sanoa, että kaikkien tyylikirjojen mukaan Leena Sarvenkin olisi pitänyt taipua juhlien järjestäjän tahtoon, sillä vähemmistöjen läsnäolo oli presidentin nimenomainen toivomus.

Myös itsenäisyyden kannalta on sopimatonta puuttua toisten ihmisten keholliseen kokemiseen ja esiintymiseen rajoittavasti. Homotanssi taitaakin nyt olla juuri se oman aikamme rituaali, jonka kautta todellinen itsenäisyys osoitetaan. Mitäpä tehdä sellaisella maalla, joka muodollisesti on itsenäinen mutta jossa yksilöt eivät ole vapaita? Yhteiskunnan vapaus koostuu yksilöiden vapaudesta, ja siksi myös jokainen hetero voisi osoittaa oman itsenäisyytensä bailaamalla kaikkien iloksi juuri sellaisen homotanssin kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki. Mikäli minut olisi kutsuttu Linnan juhliin, olisin voinut tanssia jonkun suvaitsevaisen daamin kanssa heterotanssin ihan vain osoittaakseni, ettei myöskään sitä tarvitse hävetä.


Tapainturmelus on yhteiskunnan toivo

Epä-älyllisyys on yleistä politiikassa, jossa puolueet kilpailevat jo siitäkin, kuka omistaa sananlaskuviisauden ”Maassa maan tavalla”. Persuthan katsoivat demareiden varastaneen tämän kliseen puolueohjelmastaan.

Omasta mielestäni tapojen palvonnassa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää. Tavat kuolettavat ja halvaannuttavat. Ne estävät ajattelun ja ovat epämukavia. Tapojen sijasta olisi sovellettava järkeä ja aitoja tunteita.

Minun mielestäni esimerkiksi niin sanotuissa suomalaisissa tavoissa ei ole kehumista, ei myöskään somalialaisissa eikä turkkilaisissa tavoissa. Parempi olisi kaikille ihmisille päästä tapojen orjuudesta eroon, kohti älyllistä ja henkistä vapautta.

Tapojen kahleita ja muita maneereita on liikaa varsinkin Uuden Suomen puheenvuorokirjoittajilla. Siksi Vihreiden viimeisin veto oli oivaltava. Kun puolue laittoi vaalijulisteeseensa maininnan ”Uudesta Suomesta”, viesti meni perille. Siinä voivat nyt tavaramerkin haltija ja puolue kinata semanttisesta tyhjänpäiväisyydestä, viittaako lause lehden nimeen vaiko haluun uudistaa maatamme.

Jos minä olisin Niklas Herlin, perustaisin varmasti ompelutarvikeliikkeen nimeltä ”Vihreä Lanka”, joka myy vain vihreää lankaa ja saa nimensä siitä.

Tavaramerkki tai ei, minä kysyn: kuka sivistynyt ihminen kehtaisi omistaa sellaisen tupajurreista ja ärripurreista koostuvan maan kuin Suomi?

Itsenäisyydestä lyhyesti

Kunnia niille, joille kunnia kuuluu.

Jääkärimarssi

Vöyrin marssi

Globalisaation ja monikulttuuristumisen pyörteissä antaudutaan usein väittämään, että kansallisvaltiot ovat menettäneet merkityksensä. Epäillään, onko esimerkiksi sellaista asiaa kuin Suomi olemassa. Tärkeimmiksi toimijoiksi on kohotettu kansainväliset suuryritykset ja globaalit poliittiset näyttämöt.

Maailmanlaajuisen laman tuloksena on osoittautunut, että yritysten tahtotila on sekava ja riippuu suhdanteista. Talousliitot ja kansainväliset sopimukset kaatuvat korttitalojen tavoin kaupallisten etujen kariutuessa. Tärkeimmiksi poliittisiksi foorumeiksi on jälleen tunnustettu kansallisvaltiot. Kansallisten etujen myöntäminen olisi ollut viisasta jo aiemmin: ulkopuolelta tulevien tsunamien torjumiseksi.

Kansallisvaltiot eivät koostu vain taloudellisten etujen varjelemisesta. Kansallisvaltiot pysyttävät kieltä, kulttuuria ja koko kansan onnellisuutta sekä hyvinvointia. Tämä snellmanilainen ajatus koki inflaation 1900-luvun lopulla, ja se tuomittiin pelkäksi krumeluuriksi, mutta globalisaation varjopuolien paljastuttua kansallishenkisen filosofian arvo on jälleen noussut.

Itsenäisyyspäivinä minua myös pelottaa, mutta syy ei ole vain Linnan juhlista välittyvä esivaltauskoisuuden ilmapiiri vaan ihmisten asenteista ja mielipiteistä huokuva aggressiivisuus, jonka mukaisesti Suomi määritellään samaksi asiaksi kuin sodankäynti. Ja onhan se tietysti totta, että itsenäisyys on verellä ja väkivallalla ostettu.

On surullista ajatella sitä tuskaa, jota 70 vuotta ennen meitä eläneet nuoret ovat joutuneet kokemaan elämän katketessa tai sodan haavojen tuhotessa ihmisten tulevaisuuden. Tapa, jolla sodat riistävät ihmisiltä heidän onnellisuutensa, ei ollut ennen yhtään erilainen kuin se on nykyisinkään. Syinä suursotiin olivat mekanistis-materialistinen ihmiskuva ja siihen liittyvä ideologinen suuruudenhulluus sekä etnisten erimielisyyksien aiheuttamat ristiriidat.

Itsenäisyyden merkitystä pohdittaessa ei pitäisi kuitenkaan katsella vain taaksepäin vaan nähdä myös se, mitä on edessä. Nykyaikana itsenäisyydestä ei järjestetä sotia, ja siksi itsenäisyys on tätä nykyä yhtä helppoa menettää kuin se ennen oli vaikeaa saavuttaa. Väkivallan mahdollisuus lähestyy taas meitä.

Vaikka sota-ajan uhrausten äärellä hiljentyminen on paikallaan, menneisyydestä pitäisi irtautua miettimään, kuinka kansallisaarre nimeltä Suomi voidaan säilyttää. Suomi on firma, joka hautoo kultamunia, ja tämä laajalti tiedetään. Mutta maamme on myös enemmän kuin pelkkä yritys. Osakeyhtiöstä sen osakkaat eivät ole henkilökohtaisella varallisuudellaan vastuussa, mutta omasta kodistaan ovat.

Itse pidän ehdottoman tärkeänä estää ne virheet, jotka ovat johtaneet etnisiin konflikteihin historian aikana – aina ja kaikkialla. Käytännössä tämä tarkoittaa laajojen maahanmuuttajavirtojen ja siirtolaisuuden torjumista ja sitä, että maamme poliittista johtamista ei jätetä ämmäpoliitikkojen käsiin. Muutamat voivat tietysti väittää, että isänmaanrakkaus on äidin helmoissa heilumista ja suomalaisuuden puolustaminen pelkkää itsetyydytystä. Mutta sillä logiikalla on kansainvälisyydestä kiihottuminenkin pelkkää huorissa juoksemista. Raatteen ja Summan vastuu on kannettava joka päivä.

Rättirepertuaari

En ole katsellut kahteenkymmeneen vuoteen linnan juhlia, sillä minulla ei ole televisiota ja todellinen elämä kuohuu muualla. Ilkka Remeksen viime vuonna ilmestynyt dekkari 6/12, jossa presidentinlinna vaihtuu terroristien näyttämöksi itsenäisyyspäivänä, viritti asiaa koskevaa mielenkiintoani kuitenkin sen verran, että jaksoin kiinnostua aiheesta.

Niinpä seurasin internetistä Nelosen tuottamaa linnan juhlien kommentaarilähetystä, joka tuli suoraan seksuaalivähemmistöravintola Dtm:stä. Koska asun vieressä ja matkaa kerhollemme on vain parikymmentä metriä, pyyhälsin paikalle, jossa televisio oli auki ja sateenkaariliput liehuivat.

Itsenäistymispäivä on aina ollut seksuaalivähemmistöille tärkeä juhla, sillä silloin voimme juhlia todellista identiteetintunnetta ja kokea iloa omasta itsenäisyydestämme. Parhaimmillaanhan itsenäisyys on riippumattomuutta ja vapautta ulkoisista normeista. Ehkä myös linnan juhlissa joillakin heteroilla oli hauskaa, mutta minulle ne ovat vain varjokemut, jotka tuovat mieleen ikävähköt sukujuhlat ja todistavat siitä, kuinka hierarkkinen ja esivaltauskoinen tämä maa on.

Jos itse olisin presidentti, luultavasti lopettaisin juhlat, sillä olisi kurjaa kutsua vieraita tiloihin, joita ei edes itse omista. Lopettaminen olisi hyväksi siksikin, että näin suomalaiset voisivat herkistyä itsenäisyytemme merkityksen pohtimiseen kotonaan, pelkän kynttilän äärellä.


Tärkeästi tärkättyinä

Kristallikruunujen alla itseään tyydyttivät taas elinkeinoelämän ja valtiobyrokratian luutuneimmat kipsipäät, jotka sulassa sovussa pokkaillen todistivat, että poliittinen ja virkamiesvaltainen eliitti vetää yhtä köyttä kaiken kansan höynäyttämiseksi. Epäilemättä kuulun jo itsekin niin moneen organisaatioon, että pelkästään minun puolestani boolia joi ainakin puolet paikalla olleesta väestä.

Säälin kuitenkin jokaista sellaista kansalaista, joka alistuu katselemaan, kuinka piispat, poliisit, professorit ja kaikenkarvaisten yhdistysten puheenjohtajat (ikään kuin he eivät osaisi puhuakaan johtamatta) tulevat ovesta kuin joulukalenterin luukusta ja kompuroivat saliin selostajien nieleskellessä kunnioittavasti sanojaan. Samoin säälin jokaista vierasta, sillä katseiden alla jonottaminen on myös heille eräänlainen julkinen nöyryytys.

Linnan juhlien tehtävänä on luoda harhakuva siitä, että katselemalla kyseisiä kemuja suomalaiset voisivat tuottaa itselleen kokemuksen kuulumisesta Suomen kansaan. Se, että kyseinen illuusio perustuu silmänkääntötemppuun, ei tietenkään tarkoita, että Suomi sinänsä olisi pelkkä imaginäärinen eli kuvitteellinen luomus, joka katoaisi, jos juhlinta lopetettaisiin. Päinvastoin: tätä kautta paljastuisi juuri se todellinen Suomi, joka muodostaa minun ja useimpien muidenkin ihmisten kotimaan. Juhlinta sinänsä vahvistaa vain kansalaisten ulkopuolisuutta.

Tärkeämpien poliittisten kysymysten sijasta kommentaattorit ja selostajat puhuivat jälleen pelkistä akkojen räteistä, ja heteroseksuaaliselle valtakulttuurille tyypillisesti ukot oli pakotettu mustaan kuosiin. Kummallista, että vain naisten sallitaan pukeutua omaperäisesti, ja heidän verhoilemiseensa vaatteilla kiinnitetään runsaasti huomiota, ikään kuin naisissa olisi jotain peiteltävää tai suoranaista vikaa. Esivaltauskoisuuden normit ovat jo vaatteissa ja seinissä niin, että ihmisten olemuskin pitää arvostella televisiossa. Olen voinut koko päivän pahoin ja illan lopuksi oksensin pari kertaa. Mutta pimeään päivään se sopikin oikein hyvin.

Itsenäisyyspäivän itsemurha

Itsenäisyyspäivän pääuutinen oli itsemurha, jonka eräs sotaveteraani teki kävelemällä vastaanottoaitiosta panssarivaunun alle valtakunnallisessa juhlaparaatissa Jyväskylässä. Vanhuksilla on tarpeeksi tilaisuuksia tehdä itsemurhia arkipäivinäkin, joten teko oli harkittu. Jos kyseessä ei ollut vanhenemisen tuskallisuuteen liittyvä mielenhäiriö, se oli selvä kannanotto joko sotaa, veteraanien huonoa kohtelua tai nykysuomalaista politiikkaa vastaan. Kyseessä oli siis hirmuinen protesti ja syvästi vertauskuvallinen tapahtuma, jossa itsenäisyyden pelastaja heittäytyi omien joukkojen alle. Itsemurha vastasi eduskunnan taktista vetoa, jonka mukaisesti se äänesti EU:n perustuslain puolesta juuri itsenäisyyspäivän kynnyksellä. Myös se oli eräänlainen kansallisen suvereniteetin menetyksen symbolis-suisidaalinen esitys.

Ja jumalauta tätä suomalaista mediaa! Yleisradion sensuuritoimitus leikkasi tapahtuman kokonaan pois TV2:n paraatiohjelmasta, ja uutisissakin se kylmästi mainittiin, mutta kuvaa ei näytetty. YouTube oli taaskin viivalla ensimmäisenä esittämällä amatöörikuvaajan videon asiasta. Linkki siihen löytyi Helsingin Sanomien sivuilta, josta se myöhemmin poistettiin jonkun ilmeisen nimettömän ”moderaattori Paavo Hautalan” toimesta. Selitykseksi kerrottiin, että ”HS:n linjana on, että tämäntapaisia videoita ei palstalla julkaista”. Miten niin ”tämäntapaisia”? Oliko videossa muka jotain vikaa? Siinähän esitettiin tapahtunut tosiasia. Peittelemällä totuutta media antaa valheellisen kuvan todellisuudesta. Se, että jonkun toimittajanplantun todellisuuskäsitys ei sitä kestä, ei anna perustetta totuuden salaamiseen yleisöltä.

Sama hyssyttely näkyi myös uutisoinnissa, joka koski köyhien linnanjuhlia ja kuokkavieraiden toimintaa. Hakaniemen torilla tarjoiltiin soppaa ”heille”, eli ulkopuolisiksi kuvatuille ihmisille. Toisaalla poliisi joutui harjoittelemaan itsehillintää pidätellessään raivoaan ja kolhiessaan anarkistien sinänsä rauhallista mielenosoitusta. Medialla ei ole oikeutta sievistellä, vähätellä, kaunistella eikä sensuroida asioita oman merkityksenantotapansa mukaan, kun kyseessä pitäisi olla kansalaisten juhla.

Sensuuri, valehtelu ja estely eivät toimi politiikassa. Tämänvuotisen itsenäisyyspäivän todelliset voittajat olivat köyhät, vähäosaiset, syrjityt ja ulkopuoliset ihmiset, joiden puolelle yleisön mielipide kääntyy. Eliitti juhli yksin. Ja mitäpä tyhmät koskaan osaisivat muuta kuin rajoittaa niitä, jotka jotain ymmärtävät? Vaietut asiat tulevat aina lopulta julki moninkertaisella voimalla. Olen havainnut tämän viimeiseen pisaraan asti sekä politiikan että tieteen piirissä.

Entä miten media halusi kansallisen juhlapäivän nähdä? Itsenäisyyspäivänä televisiossa esitetään säännönmukaisesti Edwin Laineen Tuntematon sotilas – niin nytkin. Toistelemalla itsenäisyyden ja sodan yhteenkuuluvuutta yritettäneen herättää kansalaisissa vastenmielisyyttä koko kansallismielistä ajattelua kohtaan. Sodan ja itsenäisyyden liittyminen yhteen on kuitenkin Suomessa niin spontaania, etten usko kyllästyttämisen onnistuvan.

Voisiko itsenäisyys olla jotain muuta kuin sodan ja väkivallan tuella lunastettua? Suomi on olemassa nimenomaan sodan ja väkivallan tuloksena, ja olemassaolomme on verellä lunastettua. Tämä on totuus. Kiitos siis nuijasodan veteraanit 1596–1597, jotka vapautitte meidät hurreista, ja kiitos, vuosien 1939–1944 veteraanit, jotka piditte ryssän loitolla! Kiitos myös Salatut elämät klo 19:30–20:00, joka pitää ihmiset tyytyväisinä. Ikävä vain, että asiat päättyivät telaketjun alle murskaantuneen vanhuksen traagiseen hätähuutoon. Ironista on, että vaunun nimi oli Marksman.