Miksi ”kansainvälisille sopimuksille” voi nauraa? – Overtonin ikkuna ja psykologiset syyt

Kun näyttelijä ja TV-kasvo Pirkka-Pekka Petelius (vihr.) valittiin populistina eduskuntaan, arvasin, että hyödyllisimmillään hän on laittaessaan sielläkin asiat komediaksi.

Peteliuksen tapa katua 1980- ja 1990-luvuilla tekemiään saamelaissketsejä muodostaa juuri sellaisen tahattoman komiikan muodon, jonka tuloksena yleisö ei enää tiedä, milloin politiikassa on kyse parodiasta ja milloin on tosi kyseessä.

Peteliuksen anteeksipyyteleminen toi mieleen Kiinan kansantasavallasta tutun käytännön, jonka mukaisesti ”katuminen lyhentää tuomiota”. Petelius ilmeisesti säikähti tuota valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen omaksumaa periaatetta – tai sitten sitä Suomesta jo ennestään tuttua käytäntöä, jonka mukaan nauru tuomiota pidentää.

Joka tapauksessa Peteliuksen omatoiminen itsesyyllistäminen koetteli pahoin niin sanottua itsekriminointisuojaa. Aivan samaan tapaan oikeusviranomaisten halu syyttää ja tuomita sananvapauden käytöstä tiettyjä poliitikkoja on rikkonut taannehtivan lainkäytön kieltoa, kun viime aikoina on alettu jahdata toistakymmentä vuotta vanhoja puheita ja kirjoituksia ”jatkettuun rikokseen” viitaten.


Perusoikeusortodoksit paljastettu

Näiden syytösten perättömyyden osoitti Päivän Byrokraatti -sivuston kirjoittaja erinomaisessa ja vastaansanomattomassa analyysissään, joka jokaisen kannattaa lukea. Toisessa kannanotossaan hän perustelee yksityiskohtaisesti, miksi Suomi voi aivan hyvin ja kansainvälisiä sopimuksia rikkomatta poistaa rikoslaista kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lakipykälän, joka lisättiin siihen vuonna 2011.

Suomi allekirjoitti rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen jo vuonna 1970, eli elimme tässä sopimustilassa yli 30 vuotta ilman rikoslaillista rangaistuksen uhkaa, eikä kukaan kiihottunut. Hyvin meni. Ja menisi edelleenkin, mutta perustuslakivaliokunnan kolme tunnettua tietäjää ovat alkaneet käyttää summittaista ”kansainvälisiin sopimuksiin” vetoamista verukkeena perustuslakivaliokunnan poliittiseen ohjailuun. Se taas on helppoa, sillä valiokunnan jäseninä ja puheenjohtajinakin on viime vuosina ollut valtio-oikeudesta ja oikeusfilosofiasta mitään ymmärtämättömiä ja puolustautumiskyvyttömiä tai -haluttomia diletantteja.

Sen sijaan PB:n kirjoittaja – joka selvästikin on asiansa läpikotaisin tunteva huippujuristi – on lukenut myös sen, mitä Suomen valtiosopimuksissa ja niiden virallisissa varaumissa oikeastaan sanotaan.

Päivän Byrokraatin analyysit vetävät juridisessa asiantuntemuksessaan maton alta eduskunnan perustuslakivaliokuntaa ja mediaa järjestelmällisesti harhauttaneilta Tuomas Ojaselta, Martin Scheininilta ja Juha Lavapurolta, heidän hakuammuntamaiselta vetoamiseltaan ”kansainvälisiin syrjinnän vastaisiin sopimuksiin” ja heidän ihmisoikeusfundamentalismiltaan, jota käsittelin täällä ja täällä. Rohkenen suorastaan pyytää, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan kaikki 17 jäsentä lukisivat PB:n argumentit sanasta sanaan.

Se, että Helsingin Sanomat haki kolmen tietäjän lisäksi myös neljännen (tällä kerralla nuorehkon Sakari Melanderin), jotka kaikki lätkäytyksenomaisesti totesivat, että kansanryhmää vastaan kiihottamista ei muka voitaisi poistaa rikoslaista, sisältää valtiollista suvereniteettiamme vastustavan kannanoton. Totuus on, että juristien omaan mielipidevaltaan perustavalla ihmisoikeusfundamentalismilla ei voida ohittaa sen enempää yksilönvapauteen liittyvää sananvapautta kuin kansakuntien itsemääräämisoikeuteen liittyviä perusoikeuksiakaan.

Looginen tosiasiahan on, että jos eduskunta voi säätää lain, se luonnollisesti ja yksinomaan voi sen myös kumota – ainakin sikäli kuin olemme suvereeni valtio. Tältä pohjalta koko valtiosopimus 37/1970 olisi irtisanottavissa, niin kuin se onkin. Niin seinähullua valtiota tuskin onkaan, joka laittaisi päänsä pysyvästi moiseen silmukkaan, ja professorijuristien tarkoitus lieneekin ollut rikkoa vallan kolmijaon periaatetta pyrkien määräilemään eduskuntaa.

En tietenkään tarkoita, että rotusyrjintä pitäisi aloittaa uudelleen, mutta kylläkin sitä, että eturyhmäpoliittisia syrjintä- ja ihmisoikeusargumentteja ei saisi käyttää toisten yksilöiden tai kansanryhmien – etenkään poliittiseen vallanperimykseen oikeutettujen kantaväestöjen – perusoikeuksien rajoittamiseen. Ja edelleen: Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (1965) on sinänsä osoittautunut vääristyneeksi, kun ”kaikkinaisen rotusyrjinnän” kieltäminen on alkanut merkitä ihmisoikeusfundamentalistien kannanotoissa sitä, että kantaväestöt eivät saisi vastustaa vieraiden kansakuntien ja rotujen tunkeutumista kansallisvaltioihimme.


Itsesensuurin noidankehä

Sensuurin vaatiminen sopimattomia puhuneille on tietenkin aina kohtuutonta jo siitä syystä, että mikään julkinen valta ei voi koskaan päättää siitä, mitä ihmiset toisistaan ajattelevat ja sanovat. Sananvapauden idea on suojata hallintoalamaisia vertikaalisesti viranomaisten mielivaltaa vastaan – ei oikeuttaa julkisen vallan puuttumista kansalaisten keskinäisiin kiistoihin heidän horisontaalisissa suhteissaan. Juuri siksi sananvapaus onkin jouduttu säätämään perusoikeudeksi jopa hallitsijoiden tahdon vastaisesti.

Kenenkään ei pidä myöskään säätää lakeja, joiden käsitteistöä ei voida määritellä (”vihapuhe”) ja joita ei voida sen enempää noudattaa kuin valvoakaan. On perin vääristynyttä ajaa mitään puhetta rikoslaillisesti rangaistavaksi, kuten Kimmo Nuotio Vihreän Langan jutussa ja vieläpä toivoa, että kansalaiset lähtisivät sensuuriin omatoimisesti mukaan.

Mutta jo itsekriminointisuojan omatoimisella murtamisella on kauaskantoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, vaikka syytteitä ei nostettaisi eikä ketään tuomittaisi. Sen vuoksi myös Peteliuksen katumusharjoitus oli epäviisasta politiikkaa.

Itsesensuurissa piilee paha loukku, sillä itsesensuurilla on taipumus johtaa kierteeseen. Pelästytetyt kansalaiset voivat alkaa rajoittaa itseään enemmän kuin olisi lain puitteissa tarpeellista ja jättävät ilmaisematta asioita, jotka myös laki sallisi. Jo epäillyksi joutumisen uhka ohjaa ennakolta vaikuttavasti kansalaisia pidättäytymään yhteiskuntakriittisistä ja tiettyjä henkilöitä tai väestönosia arvostelevista puheista.

Juuri tästä Peteliuksen piehtarointi syyllisyydessä antoi näyttöä. Kun kansalaiset välttelevät asioiden sanomista, he itseään rajoittaessaan de facto tulevat kaventaneiksi sanankäytön alaa. Juridiset normit seuraavat hetken kuluttua perässä ”kirjaten yhteiskunnallista todellisuutta”, josta on tullut ”maan tapa”. Näin ihmiset on saatu totuuspuheen vastaiseen kampanjaan mukaan. Kierre kiihtyy ja silmukka kiristyy.

Aivan absurdiksi asia on mennyt, kun mediakin on lähtenyt tuohon toisten ihmisten rajoittamiseen mukaan oman ”itsesäätelyelimensä”, Julkisen sanan neuvoston, kautta. JSN :hän ei tunnetusti arvostele mediaa vaan niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa. Keljua on, että JSN:n lausunnot kelpuutetaan todistusaineistoiksi tuomioistuimissa, vaikka kyseessä ovat pelkät intressiryhmän mielipiteet.

Overtonin ikkunasta tirkistää vähemmistöjen despotia

Asiaa kuvaa niin sanottu Overtonin ikkuna, jolla tarkoitetaan sallittujen keskustelunaiheiden luokittelua. Keksijänsä Joseph P. Overtonin mukaan ikkuna määrittää kehyksen, jossa poliittisia ehdotuksia arvioidaan sen perusteella, kuinka ne vaikuttavat yksilönvapauksien rajoittamiseen ja valtion väliintulon asteeseen.

Tämän ikkunan reunat ovat siirtyilleet vuosikymmenten kuluessa tavalla, joka tekee siitä käyttökelpoisen historiallisen muutoksen tarkastelemiseen. Raamien liikkuminen näkyy nykyisin kirkkotäteihin kohdistuvissa rikosepäilyissä ja koomikoiden katumusharjoituksissa, joilla he pyrkivät itse itseään syyllistäen irtisanoutumaan 3:4-kuvasuhteen aikana tehdyistä sketseistä. Väitän, että kolme vuosikymmentä sitten sananvapaus oli laajempaa ja ahdasmielisyys vähäisempää kuin se on nyt, poliittisen vihervasemmiston aloittamien ajojahtien aikana.

Overtonin räppänän sulkeutuminen on johtanut politiikan kuluttajat absurdin komiikan eteen, kun neekerinpusuista tehtiin vaahtounelmia, Yle sensuroi Pekka ja Pätkä -elokuvan ja Tintti-sarjakuvia syytettiin ”rasismista”, eikä ole toivoakaan, että Uuno Turhapuro -elokuvasarjaan lisättäisiin vähemmistödespotiaa parodioiva osa ”Uuno Turhapuro vähemmistövaltuutettuna”. 

Sen sijaan feministit ovat haukkuneet Speden komiikan sovinistiseksi, naisvihamieliseksi ja stereotyyppiseksi, ja hänen viimeinen elokuvansa ”Naisen logiikka” katosi säestettynä arvioilla, joita lehdet jaksavat edelleen toistaa. Vitsien yhteydestä alitajuntaan ei ole ymmärretty mitään. Ei ole ymmärretty myöskään sitä, että komiikalla ja pilkalla on tärkeä rooli vaiettujen ja usein myös vääristyneiden asioiden paljastajana ja yhteiskunnallisten konfliktien laukaisijana.

Speden havaintojen mukaan maailmassa ei ollut naiskoomikoita, mikä hänen mukaansa kertoi lohduttomia asioita naisten tavasta ymmärtää asioita ja asennoitua niihin. Mutta ”naisen logiikasta” hän sitä löysi. Hän itse huomautti sketsiensä vain kehuvan loogisia naisia. Speden mielestä juuri ”se on viisautta, kun ei tiedä jotakin asiaa mutta esiintyy niin kuin tietäisi” – kuten monet meidänkin aikanamme.


Psykologinen näkökulma syvätyperyyden aikaan

Koska sarkasmiin, parodiaan ja ironiaan turvautuminen on lisääntynyt sananvapautta kaventavissa länsimaissa niin kuin aikoinaan sosialismissa, on hyvä muistuttaa myös psykologisista motiiveista.

Sosiaalipsykologisesti arvioiden voidaan sarkasmiin ajautumista pitää eräänlaisena voimattomuuden tunnustuksena ylivoimaisen vastustajan edessä. Siksi monet turvautuivat ironiaan, parodiaan ja sarkasmiin myös sosialismissa.

Yksilöpsykologisesti katsoen ironian, parodian ja sarkasmin taju mahdollistuu metakognitiivisten kykyjen kehittymisen myötä nuoruudessa. Metakognitiolla tarkoitetaan tietoisuutta omasta tietoisuudesta, siis ajattelemisen ajattelemista.

Sarkastisen, ironisen tai parodisen kommentin kirjaimellinen merkitys tulkitaan ensin aivojen vasemmassa otsalohkossa Wernicken alueella. Oikea aivopuolisko ja otsalohkot puolestaan päättelevät viestin asiayhteyden. Lopuksi oikean ja vasemman aivopuoliskon informaatio yhdistyy otsalohkoissa, jotka voivat tulkita viestin asialliseksi, ironiseksi, parodiseksi tai sarkastiseksi.

Kun Leslie Cameron (2010) kollegoineen tutki huumorin käyttöä vaikeissa oloissa elävien 14–15-vuotiaiden nuorten puheissa, hän totesi, että sarkasmin harjoittaminen oli tärkeä osa heidän kykyään suoriutua huonoissa olosuhteissa. Siten huumori auttoi nuoria selviytymään, aivan niin kuin huumorintaju auttoi kansalaisia kestämään myös sosialismin hullutuksia. Normaali aikuistuva nuori ymmärtää vaivatta sarkasmia, kun taas tutkimuksissa on todettu, että autisteilla ja aivovaurioista kärsineillä henkilöillä on alentunut kyky ymmärtää ironiaa, parodiaa ja sarkasmia. 

Niinpä näkemys siitä, että nykyään eletään syvätyperyyden aikaa, ei ole tuulesta temmattu. Median, poliitikkojen ja oikeusviranomaisten kyvyttömyys ymmärtää huumoria vastaa jo keskivaikeaa aivovammaa. Korostan painokkaasti, että tämän toteaminen ei ole vammaisuuteen liittyvää pilkkaa mutta ei myöskään yhteiskunnallisen ymmärryskyvyn tai Helsingin Sanomien toimittajien minkäänlaista ylistystä. Jos joku tieteellisistä tuloksista loukkaantuu, järkyttyy tai vaatii sensuuria, juuri hänellä saattaa olla alentunut ironian, parodian tai sarkasmin taju.

Tässä valossa saattaa myös yliopistoissa ja oikeuslaitoksessa vallita aivokuolio. Itse kuitenkin arvioisin suopeasti, että nykyaikana yleistynyt ammatikseen loukkaantuminen ei ole aitoa vaan tahallista mielensä pahoittamista, jonka tehtävänä on toimia kiusanteon ja kunnianloukkausten kansanhuveja ylläpitävän tökkimisen välineenä.


Vasemmistolaisen yliopistohegemonian kuristavuus

Sitä, että hallinnossa, yliopistoissa ja oikeuslaitoksessa toimivat juristit eivät ole suinkaan pätevimpiä eivätkä etevimpiä, saattaa selittää priimusten kaikkoaminen (vielä) suurempien rahojen perässä yksityisten työnantajien, kuten pankkien ja asianajotoimistojen, palvelukseen. Näin julkisen hallinnon ja yliopistojen palvelukseen jäävät kaikkein kyvyttömimmät. Sitten nämä akateemisen ajattelemattomuuden lehtolapset järjestäytyvät yksimielisesti hymisten Demlaan.

Se, että vasemmistolaiset ovat hallitsevassa asemassa myös yliopistojen oikeustieteellisellä alalla, ei ole merkki heidän erinomaisuudestaan vaan kahdesta muusta asiasta. Ensinnäkin kyseessä on itseään vahvistava ilmiö: 1960-luvulla virkansa saaneet ovat valinneet yliopistouralle omat oppilaansa ja suosikkinsa, ja näin vasemmistolainen paradigma jatkuu. Toiseksi väitteessä, jonka mukaan vasemmistolaisten värisuora olisi näyttö heidän etevyydestään, sisältää ajatuskulun, että voittajat ovat oikeassa ja kykenevät osoittamaan oikeutuksensa yksinkertaisesti: voittamalla! Tämä on tyypillistä valtapolitiikkaa, johon vasemmisto on aina kätensä liannut.

Python.

Monty Pythonista tunnettu koomikko John Cleese sanoi muutama vuosi sitten, että poliittiseen korrektiuteen syllistyvät ihmiset, jotka eivät pysty hallitsemaan omia tunteitaan ja jotka sen vuoksi pyrkivät hallitsemaan muita. Sama pätee myös kääntäen: toisten ihmisten hallitsemispyrkimyksiin näyttävät syyllistyvän ihmiset, jotka eivät pysty hallitsemaan tunteitaan ja jotka siksi pamputtavat muita poliittisella korrektiudella.

Kuinka kirkkaasti tämä kuvaakaan poliittista vihervasemmistoa nykyisin!


Aiheesta aiemmin

Pitäisikö Suomen erota Euroopan ihmisoikeussopimuksesta?
Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle
Perusoikeusortodoksit
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia

Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa

Muuan ”Aisa Kantola” -niminen henkilö kirjoitti hiljattain Turun Sanomiin yleisönosastovuodatuksen nimeltä ”Suomalainen yliopistokulttuuri on tippumassa kansainvälisen kehityksen kelkasta”.

Hän sanoi näin: ”Hallituksen koulutusleikkaukset ovat osaltaan altistaneet sekä yliopistot että samalla koko kotimaisen sivistyspohjan nationalistisille ja piilorasistisille rakenteille, mutta tämä ei yksin riitä selitykseksi saati tekosyyksi koulutettujenkin ihmisten rasistiselle käytökselle. Samaan aikaan akateemisissa yhteisöissä kieltäydytään seuraamasta kansainvälisten yliopistojen parhaita käytäntöjä kuten postkolonialistisia toimintaohjeita moninaisuuden johtamisessa.”

Hän loihe lausumaan myös: ”Suomalaisopiskelijat toivottavat kansainväliset vieraansa tervetulleiksi opettamalla heille suomalaista kulttuuria. [...] Jo nykyisten leikkausten myötä suomalaiset yliopistot ovat joutuneet käpertymään suorittavan tutkintotehtaan rooliin. Etnonationalististen piilorakenteiden purkaminen ja ennaltaehkäisy ovat silloin toissijaisia. Esimerkiksi kolonialismi on Suomessa edelleen tabu. Yksi avartavimmista kokemuksistani oli kuulla Lontoossa paikalliselta professorilta myös kotimaani Suomen kolonialistisesta roolista vuosisataisen kansainvälisen kaupan kytkösten kautta.”

”Aisan” taidokas hengentuote oli ilmeisestikin laadittu sovinnolliseksi kirjoitukseksi Åbo Akademin perustuksia järkyttäneen vainoriidan melskeisiin. Sellaisena se meni oivallisesti läpi Turun Sanomissa, jonka toimituksessa ”antinationalistisiin” pyrkimyksiin oli kaiken aikaa suhtauduttu ilahduttavan ymmärtäväisesti.

Kirjoitukseen voisi helpostikin vastata, että ”Aisan” kirjoitus itsessään edustaa heimokuntaista kulttuurivalloitusta ja käänteistä kolonialismia – aivan niin kuin ulkomaalaisten täällä harjoittama identiteettipolitiikka on vähemmistöpoliittista etnonationalismia.

Tämä kuitenkin edellyttäisi, että valittavalla poljennolla ja juuri niillä oikeilla tukisanoilla (”moninaisuuden johtaminen”, ”etnonationalististen piilorakenteiden purkaminen” jne.) varustettu teksti otettaisiin vakavasti.

Ilahduttavaa kyllä, ”Aisan” vuodatus oli laadittu niin taitavasti todellisuuden ja mielikuvituksen rajoja hipoen, että Turun Sanomien aina faktat tarkistavalla toimituksella oli vaikeuksia erottaa parodiaa todellisuudesta. 

Teksti katosi lehden nettisivulta yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, kun aina arveluttavan sosiaalisen valhemedian valppaat kynät alkoivat suihkia epäilyksiään tekstin luotettavuudesta ja alkuperästä.

Mikäli vaivautuu lukemaan ”Aisa Kantolan” jutun paperilehdestä (josta sitä ei onneksi saa pois kuten ei täältäkään), voi helposti päätellä tekstin kirjoittajan yhdistämällä kappaleiden alkukirjaimet toisiinsa.

Keijo Kaarisade tuntee huolta etnonationalismista ja kansainvälisyyden taantumisesta yliopistoissa.

Huokaus. Parodiapoliisi Keijo Kaarisadehan se siinä: tuomassa vastinetta verovaroille hädän hetkellä, kun taas ”Aisa Kantola” suorittaa parhaillaan ”Liberal Arts and Sciences” -tutkintoa kuninkaiden koulussa, King’s Collegessa, Lontoossa!


Nihil sub sole novum

Onnistunut trollaus toi mieleen vuosien takaisen Alan Sokalin tapauksen. Muutamat saattavat muistaa 1990-luvulta tiedeskandaalin, joka (näkökulmasta riippuen) oli joko hykerryttävän hauska tai nolo.

Myös New Yorkin yliopistossa työskentelevä fyysikko Alan Sokal oli turhautunut postmodernistien, sosiaalisten konstruktionistien ja jälkistrukturalistien sekavaan itsensä ilmaisemiseen, käsitteelliseen saivarteluun ja lipsumiseen tieteen yleisistä arviointiperiaatteista. Hän päätyi kuitenkin pitämään suorasukaista kannanottoa tylsämielisenä reaktiona ja valitsi ovelamman tien.

Niinpä Sokal meni hetkeksi vihollisen puolelle ja kirjoitti Duke University Pressin julkaisemaan Social Text -lehteen tahallisen vaikeaselkoisen artikkelin ”Transgressing the boundaries – Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity” (suom. ”Rajoja ylittämässä – Kohti kvanttigravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa”), johon hän omien sanojensa mukaan keräsi ”postmodernistien tavanomaisimpia kliseitä”.

Teksti upposi toimitukseen kuin kuuma lusikka voihin. Paljastaessaan pian tämän jälkeen Linqua Franca lehdessä, että hänen artikkelinsa onkin täyttä puppua, hän onnistui aiheuttamaan suuren kohun.

Saman tempun tekivät James Lindsay, Helen Pluckrose ja Peter Boghossian viime vuonna, muokatessaan Adolf Hitlerin Taisteluni-teoksesta 3 000 sanan artikkelin ja kääntäessään sen intersektionaalisen feminismin kielelle. Artikkeli meni täydestä sukupuolen tutkimuksen alan Affilia-lehdessä, joka varusti julkaisupäätöksensä asianmukaisin akateemisin kohteliaisuuksin (aiheesta Quillette-lehdessä).

Pari vuotta parodia-artikkelinsa julkaisemisen jälkeen Sokal puolestaan kirjoitti yhdessä belgialaisen fyysikon, Jean Bricmontin, kanssa teoksen Impostures intellectuelles, jossa he selittivät, miten varsinkin ”postmoderniksi” kutsutussa keskustelussa tietoisesti hämärretään käsitteiden merkityksiä niin, että tuloksena on pseudotieteellistä tekstiä, joka ei merkitse yhtään mitään. Koska postmoderni tiedekritiikki ja sosiaalinen konstruktionismi kumpuavat jälkimarxilaisesta traditiosta, voidaan tieteen rappiosta syyttää tieteen vasemmistolaisperäistä politisoitumista.

Vaikka kiistalla ei ollutkaan tieteen tilaa parantavia tuloksia, tapaus oli paljonpuhuva akateemisten julkaisukäytäntöjen kannalta. Tiedesodan tuloksena oli havainto, että myös tieteellisessä mediassa menee läpi mikä tahansa, kunhan se edistää kustantajan, toimituksen tai julkaisun takana olevan tahon päämääriä ja tarkoitusperiä.

Juuri tämä tulos on tärkeä, sillä se paljastaa, miten relatiivisella pohjalla ”tieteellisenä tietona” julkaistu aines lepää, mukaan lukien ilmastotieteeksi puettu politikointi, jonka luonteen taannoinen Climategate paljasti (selittelyä ja jälkipyykkiä täällä).


Tiede potee ongelmaa – Koko Suomi nauraa

Se, että myöskään ”Aisa Kantolan” painokasta ja lukemisen arvoista julkaisua ei otettu lopulta vakavasti, osoittaa, kuinka lohduttomassa tilassa tieteen etiikka on – puhumattakaan valtamediasta, joka kiirehti itsesensuroimaan hänen hätähuutonsa vihervasemmistolaisen ideologian ja kiilusilmäisen uustaistolaisuuden aseman turvaamisesta!

Näinä vaikeina aikoina pitäisi julkaista enemmänkin juuri tällaista puhetta monikulttuurisen tieteen puolesta. Tämä on todellakin sitä, mitä syvästä etnonationalistisesta alennustilasta kärsivä yliopisto aidosti kaipaa.

Myös Keijo Kaarisade vaikuttaa yhtyvän näkemykseen tviittauksessaan, jossa hän purnaa, että ”[s]aamieni tietojen mukaan Turun Sanomat poisti kolonialismia kritisoineen kirjoituksen. Juuri tämän vuoksi dekolonisaatiota tarvitaan. Olen samaa mieltä Aisan kanssa. Jos hän olisi ehdolla eduskuntavaaleissa, voisin vaikka kannattaa Aisaa.”

Kun Keijo vielä toisessa yhteydessä tunnusti, ettei kirjoitus ollut hänen ensimmäisensä, tämä herättää huolen, kuinka paljon hän onkaan täyttänyt kynällään akateemisia julkaisuja jo aiemmin ilman, että olisin huomannut niiden poikkeavan mitenkään kaikista vuosien saatossa lukemistani tieteellisistä teksteistä. Keijo Kaarisateen parhaat nimimerkillä tekemät parodiakannanotot taitavat tosin löytyä täältä, täältä ja täältä.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Mediatutkija Suomen Perustassa
Perussuomalaisten kansandustajaehdokas, Helsinki


Entäpä jos kaikki aiemmin arvioimani pökäleet olivatkin vain pelkkää parodiaa:

Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Omakulttuurisuuden onni

Joulun vietto nojaa roomalaisajan pakanalliseen Saturnalia-juhlaan, josta kristillinen kirkko teki pyhäpäivän yhdistämällä juhlintaan oman traditionsa sekä päästäkseen osalliseksi karnevaalin nauttimasta suosiosta. Joulun vietolla on merkitystä myös kansallisena tapahtumana.

Pyhäpäiviä voidaan pitää sosiaalisina häiriötiloina, jolloin ihmiset teeskentelevät olevansa jotakin muuta kuin ovat. Minulle joulu toi mieleen sen, miten keskeisessä roolissa kansalliset traditiot ovat kulttuurissamme. Enkä tarkoita nyt ensisijaisesti juutalais-kristillistä joulua vaan pyrkimystä jäsentää todellisuutta omaleimaisten aikamerkkien, perinteiden ja tapahtumien kautta.

Mitäpä kesän viettokaan olisi ilman meille kansallisesti tärkeää juhannusta? Olen puhunut paljon omakulttuurisuuden puolesta, sillä omalla kulttuurilla on kansakunnalle itseisarvoista merkitystä. Sen sijaan monikulttuurisuus ei ole itseisarvo, sillä siltä puuttuu subjekti, joka on oma kansakunta.

Monikulttuurisuutta pitääkin arvioida vain siltä pohjalta, mitä haittoja tai hyötyjä siitä voi olla. Mutta se ei ole itseisarvo, jota pitäisi edistää kirjastoissa, kouluissa, mediassa ja yliopistoissa. Monikulttuurisuus koostuu monesta kulttuurista, joten voidaan kysyä, miksi jokaisesta maasta pitäisi tehdä erikseen monikulttuurinen, kun maailma sinänsä on monikulttuurinen muodostuessaan useasta erilaisesta kulttuurista.

Pahimmillaan monikulttuuri-ideologia johtaa vain sopeuttamisen pyrkimyksiin ja yrityksiin sotkea kulttuurit toisiinsa, jolloin seuraa yhdenmukaistamista, ja erilaisuudesta joudutaan sahaamaan särmät pois. Tuloksena on monokulttuuri.

Oman kulttuurin arvo on sen omaleimaisuudessa ja merkityksessä omalle kansakunnalle. Itse nautin esimerkiksi siitä, kun voin lukea kotimaisista romaaneista tai runokirjoista ajatuksia, jotka eivät avaudu ulkomaisille lukijoille ja jotka ovat vain kansallista omaisuuttamme. Silloin tiedän liikkuvani omalla maaperällämme.

Myös niin sanotussa kansainvälisessä yhteisössä tällaista omaleimaisuutta ja alkuperäisyyttä pidetään suurena arvona. Hieman huvittavasti ulkomaalaiset silloin tällöin hienostelevatkin sillä, kun esimerkiksi jotakin ranskalaisen filosofian sisäpiirijuttua joudutaan selittämään suomalaisille, joita puolestaan yritetään nolata sillä, jos he eivät tunne valkosipulietanoita napostelevien kahvilafilosofien tai pariisilaisten puistotätien kaikkia ajatussolmuja.

Miksi sama ei kävisi myös toisin päin, ja tuntisimme ylpeyttä siitä, mitä meillä on? Oma oloni muuttuu vaivautuneeksi, jos en voi sanoa jossakin kansainvälisessä tiedeseminaarissa ajatuksiani niin kuin ne suomen kielellä muodostan. Esimerkiksi: ”Tämän feministisen tapahtuman anti oli kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa.”

Ulkomaalainen kysyisi silloin hätääntyneenä, mitä kala-ateria feminismiin liittyy ja kuka oli Hietanen, entä tuntematon sotilas? Missä hän piileskelee, jos häntä ei tunneta? Onko hän turvapaikanhakija tai maahanmuuttaja?

Tappajakielten rynnäkkö yliopistomaailmaan on nykyajan kieli-imperialismia, joka mädättää suomalaista kulttuuriamme ja pyrkii vetämään maton kotimaisen yhteiskuntakritiikin alta, kun mitään ei voi enää sanoa suomeksi: niin kuin asia on. Se saa maamme näyttämään kehitysmaalta, jota tämä ei tietenkään ole. Kansainvälisyys ja monikulttuuri-ideologia vain tyhmistävät.

Puolustan kotimaista filosofiaa tekemällä sitä sekä kieltäytymällä julkaisemasta kilpailijoiden tai vastustajien kielellä.

Eräiksi esimerkeiksi kansalaisten tavoista äänestää kotimaisen kulttuurin puolesta sopivat myös monet elämäntapa- ja kulutusvalinnat. Omakulttuurisuus kasvaa ja säilyy omien valintojemme tuloksena: pulahtamalla järveen ja saunomalla sekä syömällä suomalaista ruokaa ja jättämällä pizzat ja kebabit kauppoihin.

Ja tietysti pitämällä yllä kansallisia perinteitä, joista yksi on joulun ajan Tiernapojat-näytelmä. Kun Stockmannin tavaratalo päätti viime vuonna lopettaa joulukuvaelman esittämisen, tavaratalon johto alistui globaalin kulttuuri-imperialismin edessä ja poisti esityksen erään nilkkimäisen ja katalan valituksen vuoksi (aiheesta aiemmin täällä).

Näin tapahtui kaikista vastalauseista huolimatta, sillä sama internationalistinen porukka hallitsee banaaleilla ”yhteisönormeillaan” sekä kauppaliikkeitä että sosiaalisen median laareja. Toiset voi tunnistaa kauppaopiston kravatista – toiset kiilusilmäisestä katseesta.

Olisi kiintoisaa tietää, miten paljon vierasperäisten ostovoimaa on nyt virrannut vararikon partaalla olevaan tavarataloon kyseisen puhdistuksen ja sensuroinnin vuoksi. Mukavaa sen sijaan oli havaita, että eräät koululaiset olivat tuoneet tiernapoikaesityksen Stockmannin edustalle Kolmen sepän aukiolle.

Ei kattoa suomalaisille, mutta kuvaelma kukoistaa. Aivan loistava oli myös tapa, jolla Perussuomalaiset toivat joulunäytelmän kaiken kansan nähtäville kotimaisena kuplettina. Sen voi katsella tästä. – Peace.

Pakolaiskriisi aasien valtakunnassa

Aasien maata, Aasilandiaa, koetteli syvä talouskriisi. Syömärehu oli loppunut, ja valtio oli pahoin velkaantunut. Samaan aikaan muulien aitauksessa, Muulilandiassa, puhkesi sisällissota, jonka tuloksena muulit alkoivat pyrkiä omasta aitauksestaan ulos. Näin Aasilandia ja sen kanssa liitossa oleva Aasien Unioni joutuivat pakolaiskriisin valtaan.

Aasien Unioni ei pystynyt pidättelemään pakolaisten tulvaa, joten Aasilandian lähimaat täyttyivät muuleista. Niinpä eteläisimmissä Aasien Unionin aitauksissa alettiin vaatia, että muuleja olisi siirrettävä muihinkin aitauksiin, myös Aasilandiaan, jolla oli paljon huolta jo omista aaseistaankin. Suuri osa Aasilandian asukkaista oli näet työttöminä, ja rehua kasvava maa oli laidunnettu loppuun.

Koska Aasien Unioni halusi siirtää riesakseen koituneet muulit pohjoisemmaksi, alettiin mylviä ”taakanjaosta”. Termi oli propagandistinen, sillä mitään taakkaa ei olisi pitänyt olla yhdenkään aasin kannettavana. Aasialandia kun ei ollut koskaan riistänyt muulien aitauksesta mitään eikä harjoittanut rehuvarkautta tai siirtomaaimperialismia vieraissa aitauksissa, ei mitään, mikä pitäisi korvata.

Toiseksi taakanjaosta puhuminen oli hieman tyhmää jopa aaseilta, sillä siihen kuului myöntää, että vielä jokin aika sitten ”rikkaudeksi” nimitetty muulien läsnäolo olikin tosiasiassa suuri rasite, jota aasien maailmassa parhaiten kuvaa juuri taakan käsite.

Rikkaus ei antanut kuitenkaan odottaa itseään, vaan oli jo Aasilandian ovella. Niinpä aasit jakaantuivat kahtia. Toiseen leiriin kuuluivat ne aasit, jotka selittivät, että syömärehun loputtua tilannetta helpottaisi, jos otettaisiin aitaukseen lisäasukkaiksi muuleja. Tällä kannalla olivat vihervasemmistolaiset aasit ja suuri osa hyvinvoivasta poliittisesta eliitistä eli porvareista, joiden kaukalossa oleva rehu oli parempaa kuin muiden.

Toiseen leiriin kuuluivat ne hieman viisaammat aasit, joiden mielestä maahanmuutto oli väärin, koska se (a) rikkoisi aasien itsemääräämisoikeutta, (b) velkaannuttaisi Aasilandiaa entisestään, (c) tuottaisi etnisiä ristiriitoja aasien ja muulien välille ja (d) koettelisi meritokraattista oikeudenmukaisuusperiaatetta, jonka mukaan sosiaaliset oikeudet pitää niiden saajien ensin tuottaa ja ansaita. Myös näillä ”maahanmuuttokriittisiksi” sanotuilla aaseilla oli edustuksensa Aasilandian hallituksessa, mutta puheensa pyörtäen hekin kääntyivät muiden aasien kannalle säilyttääkseen omat rehuannoksensa tuoreina.

Tämän merkiksi aasien pääministeri sanoi luovuttavansa oman yksityispilttuunsa pakolaisena saapuvien muulien käyttöön, vaikka aitauksessa oli paljon Aasilandian omiakin kansalaisia kodittomina.

Näin poliittinen eliitti laittoi jälleen kerran muulien edut aasien omien etujen edelle, vaikka valtiofilosofisesti ajatellen jokainen aitaus on olemassa vain ja ainoastaan sen omien asukkaiden edun edistämistä varten, ei muiden. Jos aitaus tämän tehtävänsä hylkää, se lakkaa olemasta. Sen vuoksi Aasilandiassa olisi pitänyt pohtia muulien ottamista aitaukseen vasta sitten, kun sen jokaisella omalla kansalaisella olisi ollut työpaikka ja katto pään päällä.

Uutinen pääaasin aikaansaamasta pilttuunsa luovutuksesta levisi kulovalkean tavoin Muulilandiassa, jossa alettiin pakata tavaroita Aasilandiaan lähtemiseksi luullen, että kaikki aasit ovat samanlaisia rikkaita aaseja kuin heidän pääaasinsa ja että muulit viedään Aasilandiassa suoraa päätä omakotitaloon.

Aasien kansanedustuslaitoksen nuorimpiin kuuluva kansanedustaja julkaisi kesällä oman aitauksensa tulevaisuudesta huolestuneena vihaisen manifestin, jossa hän sanoi aasien vielä voittavan. ”Voitto on meidän!”, hän hirnaisi toiveikkaasti, mutta Aasien Sanomien ja Aasiyleisradion hallitsema media yritti kääntää nuoren kansanedustajan huolen ”rasismiksi”. Häntä ei siis ymmärretty vaan kiusattiin kyselemällä pakolaisten ”muuliarvon” hintaa. Myöskään minä en tiedä moisen hintalapun pituutta, mutta ainakaan aasien ei pidä sitä maksaa. Ehkä jokaisella eläimellä onkin oma arvonsa, josta yksilö itse on ensisijaisesti vastuussa ja jota yksilö itse on velvollinen puolustamaan.

Aasien presidentti puolestaan levitteli voimattomasti kavioitaan, ja syvällisintä, mitä hän osasi sanoa, oli se, että ei meidän aasien täällä pidä alkaa keskenämme riitelemään. – Niinpä niin. Olisikin pitänyt estää riidan syy, muulien maahanmuutto, niin mitään halkeamaa aasien omassa valtakunnassa ei olisi päässyt tapahtumaan. Muulien maahanmuutto ei siis ainoastaan lisännyt eripuraa aasien ja muulien välillä, vaan nykyisessä monikulttuurisessa kolhoosissa, Aasien Unionissa, aasitkaan eivät enää luota toisiinsa, mikä heikentää yhteiskunnallista tehokkuutta – täsmälleen Harvard-professori Robert D. Putnamin teorian mukaisesti.

Muulien maahanmuuttoa kannattavat aasit järjestivät kaksi raihnaista propagandatilaisuutta, joissa vihervasemmistolaiset aasit mylvivät muulien sosiaalietuuksien puolesta ja opintotuen leikkauksia vastaan ymmärtämättä, että nimenomaan muulit heidän rehunsa tulevat syömään. ”Olemme humaaneja”, nämä aasit mölisivät vastoin omaa etuaan ja etenkin vastoin köyhimpien kanssa-aasiensa etua.

Ensimmäinen tilaisuus oli suunnattu nuorta kansanedustajaa vastaan ja korotti hänet siten korkeammalle jalustalle kuin missä hän olisi muutoin ollut. Toinen propagandatilaisuus oli nimeltään ”Aasilandia sanoo tervetuloa”, vaikka tosiasiassa suurin osa Aasilandian asukkaista olisi halunnut sanoa ”tervemenoa”, eikä propagandatilaisuudessa juuri muita ollutkaan kuin sosiaalityöntekijöitä, maahanmuuttajia ja muutamia muita, joiden oma toimeentulo riippui maahanmuuttobisneksestä ja turvapaikkashoppailusta.

Oikeusoppineet aasit puolestaan määkivät, että alennetun sosiaaliturvan jakaminen vierasperäisille on aasien perustuslain vastaista! Jos niin on, se vain osoittaa, kuinka aasimaisia lait yleensäkin ovat.

Aasimaisista aasimaisinta oli kuitenkin se, että samat vihervasemmistolaiset ituhippiaasit, joita sosiaaliturvan ja opintotuen leikkaukset koettelivat pahiten, vaativat aitaukseen lisää muuleja, jotka puolestaan lisäsivät sosiaaliturvan ja opintotuen leikkauspainetta Aasilandiassa. Samaa mieltä olivat useimmat tieteenharjoittaja-aasit. Heidänkin mielestään maahanmuuttoa olisi pitänyt lisätä ja jakaa rehua avokätisesti maahanmuuttajille sosiaaliturvan muodossa, mutta heidän omista palkoistaan ja rehuannoksistaan ei olisi saanut missään tapauksessa tinkiä, vaikka rehu oli samaa ja valtion kassa oli tyhjä. Akateeminen virka teki siis monista viisaistakin aaseista täydellisiä AIV-päitä.

No, mitä aasien ja muulien joutumisesta kanssakäymiseen seurasi? Seurasi (a) arvoristiriitoja ja (b) intressi- eli eturistiriitoja.

Aasien ja muulien arvot ajautuivat konfliktiin, sillä aasit olivat rationalisteja tai kristittyjä, mutta muulit kannattivat despoottimaista islamia, joka oli patakonservatiivista, rajoitti sananvapautta, kielsi eläimiltä esimerkiksi homoseksuaalisuuden, pakotti tammat pukeutumaan kuonokoppaan ja katkaisi kaulan toisinajattelijoilta. Silti myös homoaasien liike kiljui muulien maahanmuuton puolesta, vaikka se heikensi homoaasien asemaa entisestään. Vihervasemmistolaisen feminismin vankkureita vetämään valjastetut homoaasit yrittivät ikään kuin lunastaa tasa-arvoa kannattamalla täysin valikoimattomasti ja kritiikittömästi kaikkea erilaisuutta, vaikka juuri islamin leviäminen oli heidän oman etunsa vastaista. Tätä typeryyttä sanottiin kompensoivaksi suvaitsevuudeksi, siis sietämiseksi vastoin todellisia asenteita ja totuutta, pelkän poliittisen kaupankäynnin vuoksi.

Eturistiriitoja puolestaan seurasi siitä, että muulit veivät osan aasien työpaikoista ja söivät heidän rehuvarastostaan. Lisäksi poliittiset eliittiaasit suosivat heitä niin sanotulla positiivisella syrjinnällä, vaikka suosiminen ei voi koskaan tuottaa tasa-arvoa vaan pelkkää epäoikeudenmukaisuutta ja katkeruutta. (Eläinten valtakunnassa negatiivisia asioita sanottiin usein positiivisiksi dialektisen superplushyväkaksoispuheen vuoksi.)

Myöskään sitä ei ymmärretty, että monikulttuurisuus on eri asia kuin moniarvoisuus. Moniarvoisuus on mahdollista nimenomaan yhdessä kulttuurissa, liberaalissa ja valistusihanteista koostuvassa kulttuurissa, kun taas monikulttuurisuus tarkoittaa moninormisuutta, joka johtaa automaattisesti kaksoisstandardeihin ja ristiriitoihin. Ne puolestaan syövät monikulttuurisuuden itsensä pois, kun riitoja joudutaan sovittelemaan pyöristelyn, sievistelyn ja yhdenmukaistamisen vaatimuksilla.

Aasilandiassa löyhkäsi siis vahvasti valhe. Valhetta edisti se, että omiin oksennuksiinsa tukehtumaisillaan oleva valtamedia ja veronmaksajien rahoilla ylläpidetty sosialistinen Aasiyleisradio sulkivat kommenttipalstat maahanmuuttoa käsittelevien juttujensa lopusta. Ne tekivät kuin strutsit, jotka laittoivat päänsä pensaaseen ja vaativat sitä myös muilta.

Aasien ja muulien välistä kamppailua katsellessaan siat puolestaan osasivat nauraa omassa aitauksessaan. He röhkivät, että kyse on vain muodollisesti pakolaisuudesta, että maahanmuuttajat ovat vain teoriassa turvapaikanhakijoita, mutta todellisuudessa kyse on jättiläismäisestä muuttoliikkeestä ja väestöjen siirrosta, väestöpolitiikasta, joka ennen pitkää tuhoaisi koko Aasien Unionin ja sen aitaukset.

Tämä luonnollisesti sopi sikojen sovhoosille, sillä siat olivat jo neuvostotasavaltojensa aikana tukeneet voimakkaasti muulien maassa vallassa ollutta arabisosialistista Baath-puoluetta, jonka hirmuvalta oli edelleen pakolaisuuden keskeisin syy. Mutta oman veräjänsä sikojen tasavalta laittoi muuleilta visusti kiinni.

Samoin tehtiin lehmien valtakunnassa, jolloin muulien välitysbisnes katkesi kuin kanan lento ja muulit lakkasivat hukkumasta matkalla. Näin säästettiin eläinten henkiä, vaikka heidän täytyikin jäädä joko kärsimään omaan maahansa, taistelemaan siellä rehellisesti tai yrittää sopia riitansa päästäkseen rakentamaan omaa aitaustaan. Jokaisella eläinlajilla olkoon siis oma aitauksensa, sillä kansallisaitaus edistää parhaiten kunkin eläinlajin etua! Myös muulien veljeskansojen keskuudessa tiedetään tämä, sillä rikkaat muulimaat eivät ota yhtään pakolaisia, vaikka heidän laitumiltaan on löytynyt kallisarvoista öljyä ja varaa solidaarisuuteen olisi.

Kiinnostavaa Muulilandiasta tulevissa köyhissä ja apua tarvitsevissa pakolaisissa on se, että suuri osa heistä on 20–35-vuotiaita oreja, joilla on kädessään uudehkot älypuhelimet varustettuina Internet-liittymillä. Esimerkiksi Kirkkonummen vastaanottokeskukseen toimitetuista valtaosa oli asevelvollisuusikäisiä uroksia, mutta heidän oli täytynyt jättää tammat, varsat, vanhukset ja vammaiset kärsimään sodasta Muulilandiaan. Vastaanottokeskuksen perustajaksi paljastui muuan opportunistinen pikavippiparoni, hanke valmisteltiin kunnalta salassa, paikalta karkotettiin virolaisia rakennustyöläisiä, joille tilat oli vuokrattu, asia kiukutti alkuperäisasukkaita, ja aasien maahanmuuttomyönteinen iltapäivälehti kaunisteli asiaa kansainvälisyyskiimassaan.

Muuan aasien siitos- ja pariutumistutkija totesi sittemmin, että pakolaisuus ei olisi aivan niin suuri ongelma, mikäli tunkeilijoiden seassa olisi enemmän tammoja, sillä ulkomaalaisten orien invaasio horjuttaa pahasti eläinten astumistasapainoa. Samaa osoittivat tilastot, ja maahanmuuton motiivit olivatkin paljolti lajinsäilytysstrategisia.

Väestöräjähdys oli seuraus islamin ekspansiivisesta seksuaalipolitiikasta, joka on sangen valloituksenhaluista ja jonka tuloksena muulit ryskyvät aitojensa yli. Ja vaikka muulit ovatkin aasien ja hevosten risteytyksinä näennäisesti lisääntymiskyvyttömiä, muuliorit olivat aasintammojen keskuudessa osoittaneet olevansa kaikkea muuta.

Tätä edes aasit eivät voineet hyväksyä, vaikka he muutoin olivatkin juuri niin hyväuskoisen typeriä, että muulit vetivät heitä kuin pässiä narusta. Eräskin maahanmuuttokriittiseksi kääntynyt muuli sanoi aasien suhtautuvan maailmaan naiivisti kuin laupiaat lampaat teoksessaan Hyväuskoisten hölmöjen maa.

Kenties juuri tästä onkin kyse muulien vaelluksessa: aasien aitauksen valloituksesta pakolaisuuden verukkeella, aseettomasti ja ilman sotaa. Sillä pakolainen ei tule koskaan vain käymään vaan jäädäkseen, ja yhden ankkurimuulin mukana tulee moninkertainen määrä muita muuleja. Kun olosuhteet johtavat lopulta Aasilandiassakin täydelliseen tuhoon, myös aasien kannattaa aloittaa omassa keskuudessaan sisällissota, josta he saavat vakuuttavan tekosyyn omalle pakolaistulvalleen kohti parempia aitauksia.