Miinoille sillanpää

Eduskunnan suuri enemmistö teki oikein äänestäessään Ottawan miinakieltosopimuksesta irtautumisen puolesta.

Ottawan sopimus oli oikeasti antavan sopimus, koska sillä annettiin kiellon ulkopuolisille maille etulyöntiasema mahdollisessa sodassa.

Yksi sopimusta solmimattomista maista on Venäjä, joka on tuonut jälleen sodan mahdollisuuden meidän 1289,6 kilometriä pitkälle maarajallemme.

Pitikö tuollainen etu antaa aikoinaan Venäjälle, joka on aina tiedetty arvaamattomaksi ja vaaralliseksi?

Kiellon puolesta liputti aikoinaan tasavallan presidentti Tarja Halonen. Myös Kokoomus äänesti yksimielisesti miinakieltoon liittymisen puolesta, ja pääministerinä oli tuolloin Jyrki Katainen. Vain Perussuomalaiset äänestivät yksimielisesti vastaan. Sopimus on ollut voimassa vuodesta 2012, ja sen kansainvälispoliittisiin vaateisiin oli ehtinyt taipua jopa puolustusvoimien komentaja.

Jälkiviisaus olisi varminta esittää etukäteen, tosin virheen korjaaminen ei ollut vieläkään myöhäistä.  

Kunnia siitä ei kuulu niinkään nykyiselle valtionhallitukselle kuin kansalaisten aloitteille, jotka pantiin alulle 2024. Toinen niistä keräsi kolmessa päivässä tarvittavat 50 000 allekirjoitusta.

Nykyhallituksen viisaus tässä asiassa ei korjaa sitä tyhmyyttä, jonka hallitus on tehnyt romuttaessaan kansalaisten perusturvallisuutta sosiaaliturvaleikkauksilla.

Kansalaissotahan leikkauksista tulee, eikä siinä sodassa tunneta maarajoja, joissa jalkaväkimiinat hyödyttäisivät ketään. Mutta Venäjä tykkäisi. Erityistä kiitosta hallitus ei neroudestaan täältä päin saa.

Entä sitten jalkaväkimiinojen eettisyys rajasodankäynneissä?

Miina on puolustusase. On hyökkääjän omaa syytä, jos niihin menee. Rynnäkkökivääri ei ole eettisempi, koska sitä voidaan käyttää myös hyökkäyssodassa. Silti sen ja muiden aseiden moraalisesta turmiollisuudesta ei keskustella, eikä kiväärinpiippuihin asetella päivänkakkaroita.

Sodassahan ei ylipäänsä ole tarkoitus suojella vastustajaa vaan vahingoittaa vihollista. Itse asiassa miinat ovat tuossa tehtävässä melko tehottomia, mutta niiden psykologinen vaikutus pelon lisääjinä ja hyökkäyksen ennalta eliminoijina on suuri.

Mitä ajatella siviileistä, jotka voivat joutua kärsimään miinakentistä ja joiden ihmisarvo näyttää aina olevan tiedostavaisten mielestä suurempi kuin sotilaiden?  

Tähän vastataan sotilaiden asiantuntemuksella, että Suomessa miinoista laaditaan tarkat kartat, joiden perusteella miinoitukset voidaan purkaa.

Filosofian näkökulmasta voidaan huomauttaa, että sotilaan ja siviilin ihmisarvon pitäisi olla yhdenvertaisia myös sodissa. Sitä olisi aito tasa-arvo.

Eduskunnassa linja ei näytä pitävän.

Huomioni kiinnittyy RKP:n Eva Biaudet’een, joka hallituspuolueen edustajana äänesti nyt hallituksen esitystä vastaan. Ihmettelen, miksi häntä ei eroteta ryhmästä höyhenet pöllyten. Niin tehtäisiin varmasti minkä tahansa muun hallituspuolueen kansanedustajalle.

Ilmeisesti hän sai taas valtioneuvoston erivapauden, jonka turvin hänet nimitettiin aikoinaan vähemmistövaltuutetuksi lain kelpoisuusehtojen vastaisesti ja usean pätevyysvaatimukset täyttävän hakijan ohi (aiheesta täällä).

Joka tapauksessa miinoille on nyt saatu sillanpääasema. Miina Sillanpää puolestaan oli Suomen ensimmäinen naisministeri ja isänmaallisena pidetty tymäkkä demari, jota kansalaissodassa arvostivat valkoisetkin ja josta myös Biaudet’n kannattaisi ottaa esimerkkiä.

Vaalitulos yllätti Suomen kuin energiakriisi Euroopan

Kaikkihan sen tiesivät, missä järjestyksessä puolueet maaliin tulevat, jopa minä, joka olen huono ennustamaan mitään varsinkaan etukäteen.

Kokoomuksen 48 (+10) ja Perussuomalaisten 46 (+7) paikkaa kertovat selvin sävelin, että kansakunta kaipaa rationalismia, ei hasardihommia, jotka jatkoivat nyt Kepun laskuliukua 8 paikan menetyksellä 23:een. Syy: Keskustan hallitusyhteistyö väärien puolueiden kanssa.

Äänestäjien vastausta vihervasemmistolaiselle politiikan teolle ei voi peitellä SDP:n kolmen paikan lisäyksellä (43 [+3]), sillä puolue pumppasi kannatuslisäyksensä Vihreistä (13 [–7]) ja Vasemmistoliitosta (11 [–5]). Kaikki tuo romahdus ei kuitenkaan mahtunut SDP:hen, vaan sitä virtasi yhdeksän paikan verran myös Perussuomalaisiin ja Kokoomukseen, ja kahdeksan siirtyi Kepusta. Epäluottamuslause vihervasemmistolaiselle politiikalle oli kirkas.

Vihervasemmiston kokonaistappio on voitto Suomen julkiselle taloudelle, ja siitä hyötyy jokainen suomalainen. ”Kunnianhimoinen” ilmastopolitiikka ei riittänyt viemään Vihreitä läheskään pohjalle, vaan paljon hiilineutralisointia ja muuta suomalaisten kiusaamista vielä tarvitaan, ennen kuin puolue on aivan nollan tuntumassa.

Hallitustunnustelijan nimeämistapa ohjaa äänestämistä tavalla, jolla demarit pystyivät vierittämään kannatusta kontolleen. Perussuomalaisten eristäminen ennakolta oli vivutusta, jolla SDP pyrki hyödyntämään Perussuomalaisia kohtaan kytevää vastustusta. Demarien ja RKP:n persuvastaisuus käyttää voimanlähteenään vihaa ja luo kahtiajakoja.

Pois sulkemisen politiikkaan nämä puolueet tukeutuvat aina, kun se on kyseisten puolueiden oman edun mukaista, mutta silti ne kehtaavat sanoa itseään demokratian, vapauden ja tasa-arvon puolustajiksi. Yhteistoiminnasta kieltäytyminen perussuomalaisten kanssa on ahdasmielistä ja nurkkakuntaista politiikkaa, joka edustaa impivaaralaisuutta, sisäänpäinkääntyneisyyttä, umpioitumista ja näivettyneisyyttä. Politiikkaa niissä ei ole ollenkaan, sillä politiikan olemus on keskustelevuus ja sovittelevuus.

Sanna Marinin (sd.) markkinoima taktikointisyöte ei johtanut vilpittömään vaalikäyttäytymiseen, eikä taktinen äänestäminen anna oikeaa kuvaa kansalaisten poliittisista näkemyksistä. Siksi ”pääministerivaaliin” johtavan hallitusprosessin käytänteitä kannattaisi pohtia uudestaan. Perustuslain 61 § ei ylipäätään velvoita luovuttamaan hallituksen muodostajan tehtävää suurimmalle puolueelle, vaan kyseessä on pelkkä eduskunnan omaksuma käytäntö.

Joka tapauksessa enemmistöhallituksen kokoaminen vaatii taaskin enemmän puolueita kuin kaksi.

Hallituksen syntymistä Kokoomuksen ja Perussuomalaisten rungon ympärille vaikeuttaa se, että 10 paikan RKP on neliraajajarruttanut hallitusyhteistyötä Perussuomalaisten kanssa, ja Keskusta jäänee kahden peräkkäisen eduskuntavaalitappionsa jälkeen oppositioon. Krisujen 5 paikkaa ei yksin riitä oikeistolaisen enemmistöhallituksen tilkkeeksi, ja vihervasemmistolaiset puolueet ovat ilmoittaneet kielteisyydestään jo etukäteen.

Mikä neuvoksi? Juonittelun ja pelaamisen hallitsevassa Kepussa voidaan herätä vaalikrapulasta siihen tosiasiaan, että puolueen kannatus ei välttämättä kasva oppositiossa, mutta oikeistohallituksessa Keskustalla olisi mahdollisuus korjata virheensä. Oikeistojohteiseen hallitukseen osallistuminen todennäköisesti korjaisi Kepun kolhuja paremmin kuin räksyttäminen samassa ekologisessa lokerossa, jossa se tähän asti oli vihreiden ja vasemmiston kanssa.

Annan Anneli Saarikolle (kesk.) vinkin: älä vaihda paikkaa hallitusaitiossa vaan vaihda paikkaa väärästä jengistä oikeaan porukkaan. Menee paremmin. Lisäksi Kepu voisi edistää omia tavoitteitaan paremmin porvarihallituksessa kuin vasemmiston kanssa oppositiossa.

Minun veikkauskuponkini on kuitenkin KOK + PS + RKP + KD. Vaaleissahan ratkaistaan tunnetusti vain se, keistä tulee RKP:n hallituskumppaneita, joten tämä rivi on sen verran todennäköinen, ettei sen voittokertoimella saisi edes rahojaan takaisin. Kokoomuksen komennossa joka tapauksessa leikataan perusturvasta, edistetään maahanmuuttoa ja nopeutetaan ilmastotavoitteita vuoteen 2027 asti...

Erityisesti iloitsen Kokoomuksesta poissuljetun ja Perussuomalaisiin siirtyneen helsinkiläisen Wille Rydmanin uudelleenvalinnasta. Hänen saamansa luottamus osoittaa, että Helsingin Sanomien harjoittama mustamaalauskampanja ei toiminut eikä valheiden levittäminen kannata.

Willen kohtelu muistutti mediatutkimukseni Totuus kiihottaa vääristelyä Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa ja muissa valtavirran medioissa, jotka kostivat esittämäni mediakritiikin terrorisoimalla tutkijanmaineeni perättömillä naisvihaväitteillä ja pilaamalla poliittisen osallistumiseni mahdollisuudet ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi.

Iloitsen myös nuorten perussuomalaisten Joakim Vigeliuksen valinnasta Tampereelta ja Miko Bergbomin valituksi tulemisesta Sastamalasta. Molemmat ovat entisiä asuinkaupunkejani.

Nuorissa on kansakunnan tulevaisuus, ja heidän viisinumeroiset äänimääränsä osoittavat, että nuoret ovat kiinnostuneita Suomen taloudesta ja tulevaisuudesta eivätkä vain kehitysmaiden hyvinvoinnista ja abstraktioista, kuten ”luontokato”, ”hiilinielu”, ”ilmastonmuutos” ja ”monimuotoisuus”. Uusia valtiomiehiä tämä maa tarvitseekin.

---

P. S. Aika erikoinen oli muuten tuo naisvihaväite, jonka kautta ei vihata vain minua vaan josta on tullut globaali kulttuurimeemi. Brittilehdessä väitettiin, että Sanna Marinin kampitti ”naisviha” (misogyny), ja suomalaisessa lehdessä valiteltiin, että kyse oli ”naisvihasta”, kun muuan politiikan asiantuntijana esiintyvä median lausuntoautomaatti ei saanutkaan omalle narsismilleen mieluista vastaanottoa yleisössä.

Kyse ei ole naisvihasta, kun joku sanoo jotain älyllistä, tai sitten on vain niin, että kaikki älyllinen on naisvihaa. Ehkä feministien kannattaisi hillitä hormonejaan, tai muuten meitä uhkaa misandria (miesviha).

Hallitus on tarjonnut erittäin uskottavan DDR-simulaation

Jos joku olisi sanonut minulle vuonna 2019, että vihervasemmistolainen hallitus sulkee ensi töikseen Suomen rajat ja liittää Suomen Natoon, olisin nauranut katketakseni.

Nyt täytyy todeta kuin vihapuhepoliisin vakavoittamana, että nauru on loppunut. Totisesti ja kerta kaikkiaan.

Hauskuus on poissa myös muista syistä.

Ympäristö- ja ilmastovelvoitteillaan, energian hinnan nostoillaan, liikkumis- ja muilla koronarajoituksillaan sekä ystävällisellä rahanviskomisella kehitysmaille hallitus on tarjonnut mitä uskottavimman DDR-simulaation.

Bensiinin ja dieselin hinta ovat katossa ja Corolla-Markun tavoittamattomissa, eivätkä ne enää koskaan laske entiselle (jo aiemmin korkealle) tasolle.

Ympäristönormeilla uhataan kuin Siperialla, KGB:llä ja NKVD:llä, ja sensuuria harjoitetaan kuin Venäjällä.

Ulkomaille ei ole päässyt, ja kokoontumisrajoitukset ovat eristäneet ihmiset toisistaan. Kasvomaskien pakkopito on johtanut ihmisten depersonfikaatioon ja anonymiteettiin.

Sisäistä liikkumistakin rajoitettiin.

Ihmiset kärsivät post-traumaattisista stressireaktioista pitkään.

Keuhkot ovat täynnä pölyä ja palonestoaineita, joita on irronnut muka-suojaavista kuonokopista. Hengenahdistuskin simuloi sosialismia.

Ministerien troikka puolestaan on kiertolinko, jossa ovat vaihdelleet toinen toistaan huonommat ministerit.

Valtiofilosofisten teosten sijasta heiltä on saatu äitiyslomailmoituksia.

Mutta kohtaloaan ei pääse pakoon. Se tulee perässä ja joskus menee edellä.

Heppatyttöhallituksen on aika lopettaa. Kansa on saanut tarpeekseen ohuista ja kimittävistä levyjen pyörityksistä. Politiikkaan tarvitaan erektiovarmuutta.

Sauli Niinistö on ollut ulkopolitiikan pelastusrengas, mutta hänkään tuskin pitelee Suomea pinnalla pitempään kuin siihen asti, että ollaan Naton reunassa kiinni.

Se on kuitenkin paljon se, ja onneksi ulkopolitiikkaa hoitaa presidentti, ei pääministeri eikä valtioneuvosto. Muuten koko Nato-prosessista ei olisi tullut mitään.

Vihreiden surkein ministeri on ollut Emma Kari, joka on ruoskinut kansalaisia energiansäästöön samalla kun hän on vaatinut julkisten varojen kylvämistä maailman tuuliin, vihreään siirtymään, tehottomaan ilmastopolitiikkaan ja ympäristön tukipaketteihin sekä jankuttanut uusista ilmastotoimista kaikille ihmisille kuin lapsille – ja on kuin lapsi itsekin.

Hän kilpailee tasavahvasti Krista Mikkosen kanssa, joka on jaksanut jankuttaa sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton puolesta, aivan kuten ministerintoimessaan sammahtanut Maria Ohisalo, jonka päähänpälkähdys Natoon liittymisestä ei ollut huonompi ajatus. Valtamedia on ihastellut ja toistellut sitä suurena keksintönä, ikään kuin koko Nato olisi vihreiden alustataloudellinen innovaatio.

Hallitus on ottanut tehtäväkseen myös turvallisuusvirkojen järjestelmällisen bastardisoimisen, mistä esimerkin tarjoaa Demla-virkojen kautta uraputkeen päätyneen Kirsi Pimiän nosto sisäministeriön kansliapäälliköksi (nimityksen ongelmallisuudesta täällä). Vihervasemmiston etäispäätteitä toimitetaan turvallisuusalan virkoihin, jotta he voisivat vaarantaa ulkoisen turvallisuutemme ja aiheuttaa sisäistä sekasortoa lisäämällä maahanmuuton mukana tulevia konflikteja (aiheesta täällä).

Keskustan pölkkypäisin ministeri puolestaan on hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen, joka alkoi länkyttää tieteellistä mediatutkimustani Totuus kiihottaa vastaan ja läimäytti ajatuspaja Suomen Perustaa rahoituksen takaisinperinnällä. Kiristys ja uhkailu muodostivat rikoksen tieteen ja tutkimustoiminnan vapautta, yhdenvertaisuutta ja minua vastaan henkilökohtaisesti. Hänen kanssaan kilpaili tasavertaisesti tiede- ja kulttuuriministerin viran vakituinen haltija Annika Saarikko omassa kehopositiivisuudessaan.

Kepulaisten ministerien kelvottomuutta osoittaa sekin, että kulttuuri- ja tiedeministerin kepeähkö salkku on osoittautunut ylivoimaisen raskaaksi ja paikka tuuliseksi, sillä sillä istuu jo neljäs haltija! Ilmeisesti jokaisen kepulaisen täytyy saada oma viisitoistaminuuttisensa virka-Audin takapenkillä.

Puolikoulutettujen ministerien kasariputki jatkui, kun Saarikon, Kososen ja Antti Kurvisen perään tiede- ja kulttuuriministeriksi laitettiin 35-vuotias nuorisopoliitikko Petri Honkonen, joka on Suomi–Venäjä-seuran (entisen Suomi–Neuvostoliitto-seuran) puheenjohtaja, tietenkin jo ennestään pitkän kepulaisen perinteen jatkona. Mikä tahansa luottamustehtävä näyttää kelvanneen hänelle, kunhan sitä kautta on voitu pidentää ansioiden luetteloa ja palkkanauhaa.

Tämä osoittaa, mitä on Kepu. Se ei ole vain Esko Ahon taktista seikkailua Venäjän keskeisessä valtioelimessä Sberpankissa, vaan se on jatkuvaa Kekkosen-aikaista väyrystelyä, jolla suomalaisia poliitikkoja tornitetaan ja uria rakennellaan Kremlin kädenojennusten varaan.

Kepu oli myös puolue, joka persuvastaisuudellaan esti oikeistohallituksen syntymisen maahamme, vaikka eduskunnassa on selvä oikeistoenemmistö! Ja tuosta tyhmyydestä kärsii myös Kepu itse – ei kuitenkaan tarpeeksi.

Demarien kieroin ministeri on puolestaan Tytti Tuppurainen, joka on leimannut isänmaalliset perussuomalaiset ”rasisteiksi”, tuputtanut omaa maahanmuuttoparaatiaan ja julistanut koppavasti jo ammoin, ettei perussuomalaisten kanssa tehdä hallitusyhteistyötä, ikään kuin olisi hänen asiansa päättää, kuka mitäkin tekee.

Hänen itsensä olisi kannattanut tietää, mitä tekee, kun otti vastaan salassa myönnettyjä apurahoja, jotka päätyivät vaalirahoiksi. Mutta kansahan äänestää ja SDP pitää vallassa keitä vain, kunhan imago vastaa omaakuvaa ja viiteryhmä on ”oikea”, siis vasen.

Vasemmistoliiton edustavin ministeri on epäilemättä Jussi Saramo, joka Li Anderssonin tilalle opetusministeriksi siirryttyään vastustelee yhä Natoon hakeutumista, vaikka sodan liekit nuolevat jo nurkkapieliämme. Näin hän osoittaa, kuinka ajattelematonta vasemmistolainen politikointi yleensäkin on.

RKP:n vaarallisin ministeri puolestaan on Anna-Maja Henriksson, joka uhkasi taannoin Ahvenanmaan eroamisella Suomesta, mikäli ruotsinkielisten olot eivät entisestään parane. Siten hän syyllistyi perustuslain kieltämään separatismiin, ikään kuin ahvenanmaalaisten kotiseutuoikeus ei riittäisi etuoikeudeksi heille. Ahvenanmaalaisten niin sanotulla kotiseutuoikeudellahan estetään mannersuomalaisia muuttamasta Ahvenanmaalle pysyvästi asumaan, mikä on ristiriidassa perustuslakimme kanssa (oikeus valita asuinpaikkansa).

Nyt Henriksson avaisi itärajan pakolaistulvalle ”kansainvälisiin velvoitteisiin” ja ”oikeusvaltioperiaatteisiin” vedoten. Mitään oikeustieteellistä asiantuntemusta hän ei osoita, sillä hän ei ymmärrä myöskään kansainvälisen oikeuden professorin Martti Koskenniemen kannanottoa, jonka mukaan ”pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”.

Niinpä Henriksson on ajamassa oikeusministerinä läpi torson valmiuslain, josta tietoisesti ja tarkoituksellisesti on jätetty puuttumaan valtiolliseen suvereniteettiin perustuva mahdollisuus katkaista turvapaikkahakemusten vastaanottaminen tilanteessa, jossa pakolaisuutta käytetään hybridisodan välineenä.

Oikeusvaltio menetetään juuri silloin, jos luovutaan kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja kyvystä säädellä tulijoiden virtaa.

Uhkailua, kiristystä, painostusta, sensuuria ja kovia otteita ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja kansan kurittamiseksi. Kellumista ajopuuna kansainvälisten aaltojen vietävänä ja Euroopan unionin käskytettävänä. Sitä on vihervasemmistolainen vallanpito, eikä se poikkea mitenkään universaalisosialismista.

Suomessa on totuttu siihen, että oikeisto ja vasemmisto vuorottelevat hallituksessa. Vasemmistopopulistit lupaavat kansalle kaikkea hyvää ja rahoittavat sen lainapääomalla ja velkakurimuksella. Sitten tulee oikeistohallitus, joka laittaa talouden suurin ponnistuksin kuntoon, ja hallitustyön päätteeksi kansa kivittää oikeiston.

Tähän on totuttu, mutta jatkossa tällainen vuorovahtijärjestelmä ei enää päde. Syitä on kaksi.

Ensinnäkin (1), valtiontalous on jo niin syvällä, että taloutta ei saa enää millään kuntoon.

Toiseksi (2), vastuullinen oikeisto ei enää välttämättä halua korjata vasemmiston virheitä, eikä sen siten kannata pyrkiä hallitusvastuuseen. Jatkossa kannattaa antaa vasemmiston voittaa vaalit ja korjata loppumattomat virheensä itse.

Korjaamisen välineenä on tosin kansallisvaltioiden lopettaminen ja federalistiseen fiskaaliunioniin sulautuminen, jolloin velat ja varat tunnustetaan yhteisiksi, suomalaiset maksavat muun maailman menot ja koko EU on kehitysmaiden tasolla.

Vihervasemmiston hulluudesta:

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

EU kippaa 150 miljardia Afrikkaan – Demarikomissaari innostaa ja iloitsee

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät

Lahkojen lapsipuhujat ja ilmastopolitiikan kauhukakarat tuhoavat Suomen talouden

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa

Suomen Nato-kantaa ratkottaessa on tärkeää, että myöskään vähemmistöön jäävä osapuoli ei katkeroidu vaan voi elää ratkaisun kanssa, joka toivokseni on liittoutumista puoltava.

Samoin on toivottavaa, ettei asiasta tarvitsisi päättää kansanäänestyksellä, vaan kansanedustuslaitoksen piirissä tehtävä ratkaisu riittäisi. Tällaisia tilanteita varten kansanedustuslaitos on.

Ylen televisiouutisissa 6.3.2022 ratkaisijan rooliin korotettiin pääoppositiopuolueet Perussuomalaiset ja Kokoomus, kun asiaa tiedusteltiin puolueiden puheenjohtajilta.

Ajatuksena lienee, liittyisikö oppositio hallituksen esitykseen, mikäli se päättäisi ehdottaa Natoon hakeutumista. Hyväksymiseen voitaisiin tarvita kahden kolmasosan määräenemmistö, vaikka perustuslaki mahdollistaa päätöksen tekemisen myös yksinkertaisella enemmistöllä.

Puolueet ovat asiassa joka tapauksessa vedenjakajalla. Tosiasiassa epävarmuus liittyy enemmänkin hallituksen sisäiseen mielipiteenmuodostukseen kuin oppositiopuolueiden toimintaan.

Nato-vastaisuus on ollut SDP:ssä pinttynyttä, ja Vasemmistoliitossa se on edelleen sitkeää.

Vihreiden liberaali siipi on hermostunut Venäjän toimista vasta viime aikoina ja kääntänyt kelkkansa kohti Natoa; tosin puolueessa on edelleen paljon kiilusilmäistä taistolaisuutta, joka on syystä tai toisesta (n)ostalgisesti itään päin kallellaan.

Hallituksen esityksen synnyttäminen voi olla työn ja tuskan takana, sillä myös sosiaalidemokraatteja varjostaa tuomiojalaisen rauhanaktivismin ryhditön perinne.

Myös Ruotsin sosiaalidemokraattinen pääministeri Magdalena Andersson toistelee Natoon liittymättömyyttä liturgiana, osaten läksynsä ilman paperia.

Tämä ei välttämättä kerro todellisesta tilanteesta, sillä Natoon hakeutuminen on samanlaista kuin valuutan revalvoiminen. Ei siitäkään kerrota etukäteen. Pelkään kuitenkin pahoin, että Suomen ja Ruotsin demarit ovat tosissaan tuossa empimisessään.

Nato-kysymys jakaa puolueet vastuullisiin ja populistisiin

Suhtautuminen Nato-kysymykseen erottelee jyvät akanoista niin Suomessa kuin Ruotsissakin. 

Sitä kautta erottuvat toisistaan yhtäältä realistiset ja vastuulliset puolueet ja toisaalta populistipuolueet. Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat perinteisesti olleet kaikkea vastustavia vasemmistopopulistisia puolueita, jotka eivät ole osoittaneet tervettä harkintaa muissakaan kysymyksissä.

Ne voivat uppoutua rooliinsa myös Nato-kysymyksessä ja asettua vastustamaan Natoa pelkästään varmistaakseen selustansa siltä varalta, että prosessissa jokin menee myttyyn. Sitten ne voivat julistaa jälkiviisaasti olleensa oikeassa! Myös seisova kello näyttää kahdesti vuorokaudessa oikeaa aikaa.

Tämä sopii vasemmistopopulistisille puolueille, jotka eivät halua kantaa poliittista vastuuta. Mutta ne eivät saa myöskään kunniaa oikeasta päätöksestä. 

Natoon liittymistä kannattavat varauksettomasti vain Kokoomus ja RKP. Kokoomus otti asian ohjelmaansa jo vuonna 2004.

Nähdäkseni myöskään Perussuomalaisessa puolueessa ei pitäisi olla epäselvyyttä siitä, että Suomen tulisi olla Naton jäsen. Keskustelu olisi syytä tarkentaa vain siihen käytännölliseen kysymykseen, kuinka tämä tulos saataisiin nopeasti ja ongelmitta aikaan.

Vasta-argumentiksi ei kelpaa väite, että suomalaisia varusmiehiä lähetettäisiin Naton operaatioihin mukaan. Sen estää laki, ja osallistujat olisivat palkattuja sotilaita, kuten IFOR-joukoissa ja YK:n rauhanturvaoperaatioissakin.

Vasta-argumentiksi ei käy sekään, että Nato kuppaisi Suomen puolustusmäärärahat ja aseet. Tosiasia on, että Nato-maa Tanskalla oli esimerkiksi Irakin campaignissa vähäisemmät sotilasvoimat kuin Suomella on ollut Nato-johteisissa Afganistanin operaatioissa.

Naton jäsenyys ei tarkoita, että Suomeen tuotaisiin ydinaseita, eikä sitä, että täällä olisi välttämättä muiden maiden sotilastukikohtiakaan.

Erinomaisen tietopaketin siitä, mikä Nato on ja mitä jäsenyys merkitsee, on julkaissut Suomen Atlantti-seura, ja sen voi lukea verkkoversiona täältä sekä tallentaa PDF:nä täältä.

Kannattaako Nato-kauppa?

Natoon liittymättömyys ei ole pidäke Venäjälle, vaan liittoutumattomuus voi a fortiori houkutella hyökkäämään tänne niin kauan kuin se on mahdollista: ennakolta vaikuttavana varotoimena.

Natosta olisi Suomelle enemmän hyötyä kuin mahdollista haittaa, vaikka selvää onkin, että ilman vastavuoroisuutta mikään liittoutuminen ei ole mahdollista.

Liittoutumisen myötä Suomen Puolustusvoimien uskottavuus kohoaisi, kun takeena oleva potentiaalinen voima lisääntyisi.

On luonnollista, että Nato ei ole ryhtynyt itseään ja palveluksiaan Suomelle erityisesti markkinoimaan, sillä liika innokkuus sotilasliiton puolelta pohjustaisi sille huonon neuvotteluaseman, jos sopimusta ryhdytään sorvaamaan.

Tästä johtuu, että Suomella on säilynyt anojan rooli.

Samasta syystä Nato ei ole ryhtynyt tarjoamaan sotilaallista apuaan millekään liittokunnan ulkopuoliselle maalle. Puolustusliiton kyseessä ollessa se ei olisi mahdollistakaan, mutta passiivisuutta edellyttää myös mahdollisen neuvotteluposition säilyttäminen.

”Avoimien ovien politiikka” merkitsee, että Suomen kutsuminen Naton jäseneksi puolustusliiton aloitteesta on epätodennäköistä. Mutta tie Natoon lyhenisi, mikäli Nato-maat neuvottelisivat etukäteen konditionaalisen sopimuksen siltä varalta, että Suomi jättäisi Nato-hakemuksen.

Suoranaisen vaaran prosessille muodostaa Turkki. Recep Tayyip Erdoğanin eilisellä puhelinsoittelulla Putinille on selvät syynsä, jotka eivät liity välttämättä vain Ukrainan sodan rauhanvälitystarjoukseen. 

Vastavetona Suomen ja Yhdysvaltain yhteistyölle Venäjä voi painostaa Turkkia olemaan hyväksymättä Natoon lisää jäseniä.

Nato-konsultaatioiden rinnalla kohoavat arvoltaan nyt käynnissä olevat neuvottelut Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain puolustusyhteistyöstä. Se voisi koskea koko Pohjolaa tai Pohjoismaita (Nordic), joista Biden puhui Niinistön kanssa Washingtonissa.

Kahdenvälinen sopimus Suomen ja Yhdysvaltain puolustusyhteistyöstä ei ole Nato-jäsenyyden vastakohta tai poissulkeva vaihtoehto, mutta se voi toimia perustana myös Naton jäsenyydelle.

Natoa suppeamman puolustusyhteistyön etuna on, ettei päätösten tekemiseen tarvita Natolle tyypillistä kankeaa organisaatiota, ja Yhdysvalloille voi riittää vastasuoritteeksi, että Suomi lähestyy määrätietoisesti Natoa. 

Venäjä puolestaan ei voisi paheksua Natoon liittymistä, sillä Suomen liittoutumaton status muodollisesti säilyisi.

Tähän puolustusyhteistyön kehittämiseen sisältyy jo sinänsä eräänlainen turvatakuu, niin kuin Yhdysvalloista tehtyihin asehankintoihinkin.

Turvatakuun käsite on kelluva merkitsijä, joka voi koostua monesta asiasta. Käytännössä jo F-18- ja F-35-koneiden hankintaan liittyvät ylläpitosopimukset ovat turvatakuiden osatekijöitä.

Toivotan menestystä Antti Kaikkosen (kesk.) matkalle Yhdysvaltoihin. Nyt kannattaa laittaa tupailtojen suomettuneet soraäänet hetkeksi mutingiin.

Jussi Halla-aho: käytännön kantilainen ja etiikan esitaistelija

Jussi Halla-aho on kirjoitustensa johdosta kantilaisen moraalifilosofian eettinen esitaistelija. Miksi? Katsotaanpa.

Ei ole pitkä aika, kun ulkoasianvaliokunnan perussuomalainen puheenjohtaja Mika Niikko pakotettiin eroamaan tehtävästään sinänsä mitättömän kohun vuoksi, joka alkoi hänen tviittauksestaan (aiheesta täällä).

Myöskään tuon penkin täyttö ei käynyt medialta ja muilta puolueilta kivuttomasti.

Perussuomalaisen puolueen ehdokas tehtävään oli Jussi Halla-aho, jota vastaan RKP alkoi vyöryttää kaivelemalla Halla-ahon klassisia blogikirjoituksia.

Ilta-Sanomien siteeraaman Eva Biaudet’n mukaan ”on huono signaali ulkomaille, että meitä edustaa henkilö, joka on syyllistynyt viharikoksiin, halveksii ihmisoikeuksia ja kokee että säädökset, joilla yritetään rajoittaa vihapuhetta, ovat hölmöjä.”

Selvempää näyttöä vihapuheesta tuskin olisi voinut saada kuin Biaudet’n oma kannanotto. Se asettuu samaan jonoon, josta on kuultu loppumatonta vaikerrusta siitä, että perussuomalaisia on olemassa tai että perussuomalaisillakin on poliittisia oikeuksia.

Valiokuntien puheenjohtajuudet on yleensä jaettu puolueiden välisillä sopimuksilla, eikä henkilövaihdoksia vastaan ole hyökätty enää eduskunnan toimikaudella. Mutta nyt RKP vei nimitysasian suljettuun lippuäänestykseen voidakseen esittää henkilökohtaisen protestin Halla-ahoa vastaan.

Mitä Halla-aho oikeastaan sanoi?

Vuoden 2006 joulukuussa julkaisemassaan blogitekstissä Halla-aho oli käsitellyt maahanmuuttajien tekemiä raiskauksia ja kirjoitti toivovansa, että raiskausten kohteeksi valikoituisi ”vihervasemmistolaisia maailmanparantajia ja heidän äänestäjiään”.

Jos asiaa ajatellaan etiikan ja moraalifilosofian näkökulmasta, Halla-ahon voi sanoa olevan käytännön kantilainen.

Eräs kaikkien aikojen merkittävimmistä filosofeista, preussilainen Immanuel Kant, ajatteli etiikassaan, että ihmisten pitäisi toimia aina sellaisen säännön tai ohjeen mukaisesti, joka sopii noudatettavaksi kaikissa tilanteissa.

Tämä kategorisena imperatiivina tunnettu lause esitetään usein muodossa: ”Toimi vain sellaisen maksiimin mukaisesti, jonka voit toivoa tulevan kaikkia koskevaksi laiksi.”

Kantilaisen etiikan taustalla puolestaan vaikuttaa niin sanottu kultaisen säännön etiikka, joka nojaa aritmeettiseen ajatteluun, eli Nasaretin miehen käskyyn kohdella toisia ihmisiä niin kuin toivoisi kohdeltavan itseään.

Voidaan siis sanoa, että Jussi Halla-aho edustaa moraalin puhtainta sydänverta toivoessaan, että maahanmuuttajien Suomessa tekemät seksuaalirikokset ja niiden ikävät seuraukset kohtaisivat niiden syntyyn syypäitä poliitikkoja itseään, toisin sanoen raiskauksia tehneiden turvapaikanhakijoiden maahantulon puolesta puhuneita poliitikkoja.

Samanlaisia esimerkkejä aritmeettisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä löytyy eri puolilta etiikan ja moraalin koodeja. Luonnon kosto ja Hammurabin laki, tasapainon periaate ja Jing sekä Jang.

En halua korottaa Halla-ahoa Jeesuksen rinnalle, sillä Halla-aho ei ole vapahtaja, mutta hän on ehkä pelastaja. Pelastaja, jonka kutsumuksena on säästää suomalaiset ihmiset isommilta vahingoilta.

Sen sijaan Eva Biaudet on eräs syyllinen oikeusvaltion romuttamiseen Suomessa.

Hänet muun muassa valittiin vähemmistövaltuutetun (nykyisen yhdenvertaisuusvaltuutetun) virkaan vuonna 2010 ilman laissa vaadittua ylempää yliopistotutkintoa, pelkällä valtioneuvoston erivapaudella ja kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi, minkä minä puolestani kaivan esiin hänen lopun elämänsä ajan, sillä olin yksi virantäytössä ohitetuista.

Mitä raiskauksiin ja hallituksen äskettäin tekemiin raiskauslainsäädännön kiristysesityksiin tulee, palaan niihin jonkin ajan kuluttua eduskuntakäsittelyn alkaessa. Kantani on, kuten ilmaisin jo teoksessani Totuus kiihottaa, kriittinen.

En kannata sukupuolielämän vetämistä huurteeseen enkä kansakuntamme laittamista henkisiin kahleisiin vain siksi, että tänne tuppautuu sotilaskarkureista koostuvia joukkioita, jotka tekevät täällä seksuaalirikoksia.

Ei siis pidä tuomita ankarammin seksuaalisesta aloitteisuudesta, niin kuin nyt ollaan tekemässä, vaan pitää estää tänne tulemasta potentiaalisia raiskaajia, joiden seksuaalikulttuuri on peräisin maailman sikoläteistä.

Analyysia politiikan hulluista päivistä

Velkainen ja riippuvainen maa on heikko, aivan niin kuin velkaiset ja riippuvaiset hallitsijatkin ovat heikkoja. Myös ulkovalloilla on ollut kiire tekemään Suomen nykyhallitusta riippuvaiseksi suosiosta tai imartelusta.

Kehuja tuli heti Euroopan unionista, mutta myös Kremliä lähellä oleva Vzgljad-lehti otti hiljattain kantaa Suomen uunituoreen pääministerin Sanna Marinin puolesta ja Viron sisäministeriä Mart Helmeä vastaan hänen arvosteltuaan Marinin kokemattomuutta. Nuori, räiskähtelevä ja ilmeisen johdateltavissa oleva neito näyttää olevan Venäjälle mieluinen, sillä lehti kirjoitti hänestä sulosäkein:

”Suomen pääministeri on miellyttävä ja viisas työväenluokan nainen, jonka suuntaan Venäjän puolelta ei kannata turhaan esittää vaatimuksia: Moskova on perinteisesti onnistunut löytämään yhteisen kielen ja yhteistyömahdollisuuksia suomalaisten sosialistien kanssa.” (Suomennos on Jouni Snellmanin, ja viittaus alkuperäistekstiin sisältyy hänen blogikirjoitukseensa.)

Jutun valossa Viron konservatiivinen sisäministeri Mart Helme – jonka mukaan Suomen nykyhallitus on vuoden 1918 punaisten kosto – on Venäjälle sangen epämieluisa. Juuri tämä osoittaa, että hän on myös Marinia ja Suomen nykyhallitusta vahvempi: kansallisen edun puolustaja ja patriootti.

Oma mielipiteeni ei ole kaukana Viron EKREä edustavan Helmen näkemyksestä. On huolestuttavaa, että Moskovasta jaellaan avokätisesti tukea ja kiitosta Marinin hallitukselle, joka muistuttaa tuulentupaa. Venäläismedian innostus ”työväenluokan naisesta” paljastaa ”naiseuden” olevan hunajaa, josta Kreml voi iloita kuin Tarja Halonen Putinilta saamasta kissasta.

Uudelleen koottuna Rinteen hallitus on kuin joulun jälkeinen pyttipannu, joka on tehty tähteistä. Syysesityskauden ajan jouduimme seuraamaan surkeaa hallitusteatteria vain siksi, että Juha Sipilä (kesk.) päätti Katri Kulmunia (kesk.) sorminukkena käyttäen vaihtaa yrityspolitiikassa hankalaksi osoittautuneen ay-pomo Antti Rinteen Sanna Mariniin, jonka odotetaan olevan tottelevaisempi.

Kyse on toki ollut myös paljosta muusta. Hallituksen sisäinen ideologinen ristiriita ei nimittäin väistynyt, mikä lupaa tulevaisuutta ajatellen paljon.


Onko sukupuoli oikein?

Monet kommentaattorit ovat ihastelleet ministerien ”naiseutta ja nuoruutta”. Tosiasiassa sen enempää naiseus kuin nuoruuskaan eivät ole politiikassa mitään arvoja eivätkä hyveitä, vaikka joissain tilanteissa niistä voi olla etua. Niin politiikassa, tieteessä kuin liike-elämässäkin pitäisi ratkaisijan roolissa olla kaupan asetettu tuote, eivät kaupustelijoiden henkilökohtaiset ominaisuudet (elleivät sitten kaupan ole juuri ne).

Monet kansalaiset ovat tämän myös huomanneet, mikä voidaan päätellä puolueiden kannatuskäyristä.

Kaikkien viiden hallituspuolueen puheenjohtajat ovat nyt naisia, ja hallitus muistuttaa feminististä aktivistikerhoa. Kontrasti Juha Sipilän hallitukseen on selvä. Miesvaltaisen hallituksen vaihtuessa naisvaltaiseen vaihtuivat enemmistösukupuolen mukana myös asenteet ja tavat tehdä politiikkaa. Poliittiset arvot keikahtivat suorastaan kumoon.

Voidaankin hyvin kysyä, onko maamme jakautumassa myös sukupuolieron perusteella ja kuinka tuo jako noudattelee tai seurailee oikeiston ja vasemmiston keskinäistä jakoa. Kokoomus ja nykyisin vielä Perussuomalaisetkin ovat melko miesvaltaisia, kun taas vasemmistoa ja vihreitä pyörittävät naiset.

Niinpä Helsingin Sanomat teetti äskettäin kyselyn, ”onko Teille merkitystä sillä, mitä sukupuolta Suomen pääministeri edustaa”.

Kun 92,7 prosenttia vastasi kielteisesti, voitiin hätäisesti päätellä, että sukupuoliero ei vaikuta. Muuan professori kuittasi kuitenkin tuloksen ”tasa-arvoaatteen koulimaksi”. Tieteellisesti sanottuna: kyselijän tutkijanauktoriteetti saattoi vaikuttaa vastauksiin niin, että haastateltavat muokkasivat reaktionsa tasa-arvopoliittisten sovinnaisuusodotusten tai oletusten mukaisiksi.

Mutta olisi myös toinen tapa tulkita tilanne. Sanna Marinin yleispoliittiset linjaukset ja kannanotot ovat olleet niin huonoja, että ne nousevat kansalaisten kannanotoissa jopa sukupuolikysymyksen ohi, vaikka muutoin sukupuolta pidetäänkin merkityksellisenä politiikassa. Tätä Hesarin selvittelyssä ja professorin arviossa ei jostakin syystä huomattu.

On mahdollista, että kansalaiset eivät pidä sukupuolta ratkaisevana, jos politiikka on mieluisaa. Mutta nyt se ei ilmeisesti ole, sillä niinkin tärkeänä pidetty seikka kuin sukupuoli on hävinnyt politiikan sisältökysymysten edessä.

Omasta mielestäni sukupuolella on merkitystä. Täysin koulutettuna sosiaalipsykologina tiedän, että naisen ja miehen sisäeritys- ja hormonitoiminta ovat täysin erilaisia, ja ne vaikuttavat sukupuolten tapoihin reagoida, asennoitua, asettaa asioita arvojärjestykseen ja yleensäkin suhtautua ilmiöihin.


Naismenestyksiä ministerinviroissa

Huvittavaa muuten, että suuri osa lähihistorian skandaaliministereistä ovat olleet naisia. Muistellaanpa hieman.

Anneli Taina (kok.) sai aikoinaan naurut onnistuttuaan salaamaan Hornet-hankinnan asetiedot olemalla tietämättä niistä TV-lähetyksessä aidosti yhtään mitään. Arja Alhoa (sd.) puolestaan arvosteltiin Suomen ERM-neuvottelutavoitteen paljastamisesta ja Ulf Sundqvistin korvaussumman viilaamisesta.

Astrid Thors (ruots.) sai vihat jopa demarien kalapuikkoviiksekkäiltä esiteltyään tsunamimaisen ulkomaalaislain. Hän myös rahtasi käsilaukussaan nuuskaa Ruotsista Brysseliin EU-säädösten vastaisesti.

Heidi Hautala (vihr.) vaati valtion enemmistöosakkuudesta luopumista strategisesti tärkeässä Finnairissa ja kärvisteli ovisaneerausta ja pakolaisen pimeää palkkaamista koskevassa skandaalissa, kunnes joutui eroamaan ministerinvirasta Arctia Shipping -väärinkäytöksen vuoksi.

Tanja Karpela (kesk.) ajoi Internet-sensuuria ja automaattista esto-ohjelmaa nettiin, mistä kansalaisoikeujärjestö EFFI ry antoi hänelle Big Brother -palkinnon. Sensuuria puolusti Suvi Lindén (kok.), joka oli noussut toistamiseen ministeriksi jouduttuaan kertaalleen eroamaan, kun oli myöntänyt valtionapua osaomistamalleen golfkentälle.

Isoveli-palkinnon sai myös Tuija Brax (vihr.) lakiin ajamastaan pykälästä, joka mahdollistaa käyttäjien yhteystietojen urkkimisen Internet-operaattoreilta ja verkkoyhteyden katkaisemisen ilman oikeuden tuomiota. Hän myös halusi laittaa oikeusministeriön järjestämään perussuomalaisille sensuurikoulutusta, josta kokoomuslainenkin pöyristyi.

Anneli Jäätteenmäen (kesk.) taitava tietojen utelu ulkoministeriöstä puolestaan onnistui hänen saatuaan yhteiskäytössä olevaan eduskuntafaksiinsa ”pyytämättä ja yllättäen” pari tuhatta sivua salassa pidettäviä asiakirjoja. Myös puoluetoverinsa Mari Kiviniemen pääministerikausi jäi lyhyeksi, vaikka hän ei puhunutkaan ”niin totta kuin osasi”.

Yksityistämistorpedoksi mainittu Anne Berner (kesk.) muistetaan norminpurkutalkoista, joihin sisältyivät hänen ministerikaudellaan säädetty uusi postilaki, ajokorttilaki, tieliikennelaki, maantielaki, yksityistielaki, katsastuslaki, raideliikennelaki, vesiliikennelaki, luotsauslaki ja ehdotukset raideliikenteen kilpailun avaamiseksi sekä autoverotuksen uudistamiseksi digitaalisen seurannan keinoin. Lastensairaalahankkeen rahavanat puolestaan johtivat Vallila Interiorin postiluukkuun.

Eva Biaudet (ruots.) valittiin vähemmistövaltuutetun virkaan valtioneuvoston erivapaudella, vaikka häneltä puuttui virkaan vaadittava tutkinto, joka 30 muulla hakijalla olisi ollut, joukossa myös tämän tekstin kirjoittaja. Puoluetoverinsa Anna-Maja Henriksson taas uhkasi maanpetosta hipovalla vaatimuksella, että Ahvenanmaan tulisi irtautua Suomesta, ellei ruotsinkielisten asemaa paranneta (entisestään). Juristinainen jätti lisäksi eduskunnalle perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvolain vastaisen aloitteen, jossa hän vaati sukupuolta rangaistuksen koventamisen perusteeksi.

Menneet ovat menneitä, ja kiitos niille, jotka jaksoivat seurata tänne asti. Mutta loppu ei ole lähelläkään, sillä pesunkestävien taistolaisten Anni Sinnemäen (vihr.) ja Satu Hassin (vihr.) jatkoksi riittää myös Emma Kareja, jotka vaativat laittomille maahanmuuttajille ilmaisia terveyspalveluja, ja Maria Ohisaloja, jotka penäävät monietnisyyttä myös poliisivoimiin. Ilmeisesti sisäministeri ei jostakin syystä luota poliisiin. Vihreiden tukena hallituksessa on Tytti Tuppuraisen (sd.) tapaisia vasemmistolaisia, jotka haluaisivat vuotuista pakolaiskiintiötä laajennettavan noin 10 000:een.

Edellä esitetyn räyhäkkyyden ja väärinkäytösten valossa miesten mokat, kuten Kauko Juhantalon (kesk.) betonirenkaiden pyörittely ja Ilkka Kanervan (kok.) tekstiviestit, jäävät yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan täysin merkityksettömiksi ja marginaalisiksi.


Mihin ”naiseutta” tarvitaan?

Mitä merkitystä edellä sanotulla sitten oikein on? Miksi naiseutta glorifioidaan, vaikka saatujen näyttöjen valossa sitä ei voisi pitää erityisenä ansiona, joka todistaisi etevyydestä, korkeasta moraalista tai poliittisesta toimintakyvystä?

Kyse ei ole ensinkään sukupuolesta mutta ei myöskään vain uusherrasmiesmäisistä kehuista, joilla muutamat epäilemättä hyvää tarkoittavat ja kohteliaat miehet pyrkivät osoittamaan ylemmyyttään tai tavoittelemaan naisten suosiota.

Kyse on siitä, että hallituksessa olevat puolueet ovat menneen maailman ilmiöitä. Niille ei ole yhteiskunnallista tilausta eikä toimintatilaisuutta. Niillä ei ole aikaamme iskevää aatetta, joka tarjoaisi ratkaisuja mihinkään. Pikemminkin ne luovat ja syventävät ongelmia. ”Naiseus” on siis veruke, jonka taakse hallituspuolueet pyrkivät pakenemaan aatteellista tyhjyyttään ja luomaan differentaatiota sekä merkityksellisyyttä.

Ajatellaanpa Keskustaa, puoluetta, jota ei edes pitäisi olla olemassa, paitsi jossakin promillesarjan pohjukoilla. Mitä nykypäivän ihmiselle merkitsee esimerkiksi alkiolaisuus? Ei yhtään mitään. Keskustalla voi olla paikkansa vain etujärjestö MTK:n poliittisena jatkeena, jolloin sen kannatuskin voisi olla lähinnä maanviljelijän ammatissa toimivien tasolla. Muualla Euroopassa näin onkin (Ruotsissa 8,5 %). Lahden tältä puolelta katsellen se on liikaa, sillä maanviljelijöiden asioita Suomen Kepu ajaa sertifikaattipuolue Vihreiden ympäristömääräyksillä ja EU:n kurkku- sekä traktorinpenkkidirektiiveillä.

Sdp ja Vasemmuistoliitto puolestaan tarjoilevat sosialismia ja velanottoa: varastamista naapureilta tai tulevaisuudelta. Vihreät taas ovat hyödyksi vain kahdelle asialle: ilmastopolitiikan vapaamatkustajille ja haittamaahanmuutolle. Ja Rkp sinnittelee ruotsinkielisten tuella, vaikka kymmenien kielten Euroopassa ruotsinkielisyyden pitäisi olla täysin merkityksetön segregaatioperuste paljon tärkeämpien suomalaisia yhdistävien tekijöiden keskellä.

Niinpä hallituspuolueet ovat huolissaan kannatuskäyristään. Juuri siksi ne tempoilevat ja riuhtovat hermostuksissaan sekä etsivät kannatustekijöitä identiteettipoliittisesta klusteroitumisesta: koska mitään muuta ei ole.

Juuri siihen tarvitaan naiseutta ja feminismiä sekä erityisteemoja, kuten ilmastoahdistusta, ”tasa-arvoa” ja ”ihmisoikeuksia”. Abstraktioina ne jäävät pelkiksi meritokraattisen oikeudenmukaisuuden kiistämisyrityksiksi, moraalikarisman kerjuuksi ja hyveellisyyden signaloinniksi, mutta konkretisoituina ne kääntyvät veronmaksajille osoitetuiksi vieraiden kansakuntien elatusmaksuiksi.

Markkinatilaisuutensa menettäneet ja aatteellisesti täynnä kuumaa ilmaa olevat vanhat puolueet pyrkivät jakamaan kansalaisia ja sitouttamaan heitä vetoamalla henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, kuten sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, luontoharrastukseen tai kuulumiseen kielivähemmistöön.

Pantiksi tuestaan erityisryhmille ne vaativat kannattajiltaan oman talouspoliittisen, ulkopoliittisen, maahanmuuttopoliittisen, sosiaalipoliittisen ja yleispoliittisen ohjelman hyväksymistä, siis kannatusta näissä suurissa kysymyksissä. Lisäksi ne ilmoittautuvat ajamaan ristiriitaisiakin tarkoitusperiä sekä keskinäisissä konflikteissa olevien vähemmistöjen asioita. Liikkumatila tuossa vihervasemmistolais-feministisessä nurkkauksessa käy jatkuvasti ahtaammaksi.

Koska naiseudella ratsastamisessa ei ole kyse naiseudesta eikä sukupuolta saisi nykymaailmassa enää olettaa mutta ei myöskään kysyä, lopetan sukupuoliasiain käsittelyn tähän ja keskityn lopuksi siihen, mitä identiteettipoliittisella klusteroinnilla koetetaan peitellä.


Kauhukabinetin kaksoissidokset

Keskustan tilanne on kurjin, sillä se ei voi realisoida hallituksen hajottajan rooliaan lähtemättä hallituksesta ja putoamatta itse mustaan aukkoon. Hallituksessa ollessaan se puolestaan on tuomittu surkastuvan apupuolueen asemaan. Kepu on siis double bindissä.

Puolueen kaksoissidos näkyy myös kannatuksessa. Jos puolue alkaa jäljitellä Perussuomalaisia, äänestäjät huomaavat trikkitempun ja äänestävät suoraan Perussuomalaisia, sillä se on the real thing. Jos taas Keskusta alkaa vastustaa Perussuomalaisia, kannatusvirta käy siinäkin tapauksessa Perussuomalaisiin. Perussuomalaisten väitetty ”populistisuus” on nimittäin sitä, että me teemme vain sellaista politiikkaa, josta kansalaiset tykkäävät ja joka on oman kansakuntamme edun mukaista.

Demarit puolestaan eivät tulleet hallituskriisistä ulos Kepua pienemmin naarmuin. Kosmeettinen korjailu ja kannatuksen kalastelu ”nuoruudella” eivät auta tilanteessa, jossa kriisi koskee uskottavuutta. Pintapakkelointi voi pikemminkin pahentaa tilannetta.

Vasemmistoliiton Li Andersson pyrkii ottamaan tilanteesta hyödyn periaatteella ”kun on hiljaa, niin saa kalaa”. Kepu ja Sdp tekevät naisjohtajiensa ohjaamina Vasemmistoliiton puolueohjelman mukaista politiikkaa, ja kannatushyödyn keräävät Kulmunin ja Marinin kähinöiden keskellä äärilaidan kommunistit.

Sekä Keskustassa että Sdp:ssä alkavat jäsenistön ja äänestäjien sukset olla ristissä puoluejohdon kanssa. Vihreät puolestaan ovat sisäisesti johdonmukaisia vain yhdessä asiassa, nimittäin epäloogisuudessa, ja siksi puolueelle löytyy aina kannattajia, joilla on konflikti yhteiskunnan kanssa.

Vihreän sisäministerin Maria Ohisalon mielestä viinejä ei saisi myydä ruokakaupoissa, mutta puolueensa kannattaa kaupungin tarjoamia ”huumehuoneita” ja neulojen jakamista kovien huumeiden käyttäjille. Tämä on ymmärrettävää, sillä onhan eliitistä aina ollut fiksumpaa sniffata kokaiinia nokkaan kuin siemailla viiniä eduskuntatalon puistossa.

Ohisalon pitäisi sisäministerinä pyrkiä takaamaan kansalaisten turvallisuus, mutta sen sijasta hän on tuomassa Suomeen vakaumuksellisena pidettyjä ISIS-terroristeja, jotka myös al-Holin leirillä on majoitettu nimenomaan leirin terroristeille varattuihin osiin.

Viimeisimmän annoksen punavihreää raastetta survaisi turbiiniin vihreiden 25-vuotias opiskelijakansanedustaja Iiris Suomela, joka väitti puolueensa budjettipuheenvuorossa, että bensavero ei osu pahimmin köyhiin, koska köyhillä ei ole lainkaan varaa omaan autoon!

Kaikkien köyhimmillä ei ole varaa omaan autoon juuri siksi, että hallituksen toimet ovat jo kohdistuneet kaikkien köyhimpiin niin pahasti, ettei heillä todellakaan ole varaa omaan autoon – eikä siis myöskään mahdollisuutta olla hallituksen riiston kohteena autoilun kulutusverojen kautta.

Iiris Suomelan argumentti on samanlainen, kuin hallitus veisi lapselta lelun varmistaakseen, ettei sitä varasteta.

Kunkkuna tunkiolla on vihreiden Pekka Haavisto, jonka toiminta on saanut jatkua hämmästyttävän pitkään ilman, että kukaan olisi puuttunut hänen toimiinsa. Dosentti Mikko Paunio osoitti Haaviston keinottelut jo useassa kirjoituksessaan Oikean Median ja Uuden Suomen blogifoorumeilla (ks. tänne, tänne, tänne, tänne, tänne ja tänne).

Ja tarina jatkuu. Erikoista, ettei valtavirtamedia tartu hänen väärinkäytöksiinsä millään tavalla. Seuraavat kolme vuotta ovat hallituksen syleilyssä silmiä avaavaa aikaa.


Valtionhallintoa vihervasemmistolaistetaan entisestään

Ajattelettepa mielipiteestäni mitä tahansa, mihinkään ei päästä siitä tosiasiasta, että on sulaa hulluutta antaa kokonainen valtiolaiva kolmekymppisten johdettavaksi. Ei missään yrityksessäkään anneta vasta-alkajille edustusautoja kuljettajineen eikä myöskään yksityislentokoneita, puhumattakaan vallasta johtaa kokonaisia toimialoja.

Näin menetellään Suomessa, jossa sosiaalidemokraattinen puolue haluaa näyttää, kuinka pitkälle ja nopeasti pelkällä poliittisella aktivismilla ja jäsenkirjalla pääsee. Samanlainen turbulenssi on käynnissä myös ministeriöissä, joissa virkoja täytetään vihervasemmiston etäispäätteillä muodollisista kelpoisuusehdoista luopuen.

Kyse ei ole vain ministerien mukanaan tuomista poliittisista avustajista, joita ministerit palkitsevat valtion palkkarahoilla, vaan pyörremyrsky käy erityisesti sisäministeriössä ja sen maahanmuuttovirastossa, kun tehtäviin yritetään haalia tyyppejä, joiden asenteet ovat valmiiksi maahanmuuttomyönteisessä asennossa.

Nyt vain kaikki hakemaan tätä, tätä ja tätä ylitarkastajan virkaa, sillä tehtäviin ei ole säädettyjä kelpoisuusvaatimuksia, vaan jokainen turvallisuusselvityksen läpäissyt kansallisen edun mädättäjä kelpaa.

Omasta mielestäni valtiontalouden säästötoimet pitäisi aloittaa lopettamalla haittamaahanmuuton toimiala kokonaan. Karsimista riittää runsaasti muuallakin ilman, että asiasta olisi yhteiskunnallemme mitään vahinkoa – myönteisiä tuloksia kylläkin.

Hyvin monilla toksista feminismiä harjoittavilla ilmastonmuutoshysteerikoilla, sukupuolidysforiasta kärsivillä ja viidakkokuumeisilla on mt-diagnooseja sekä lääkitys, joka näkyy asiantuntijalle ulos päin. Sairauksien sairaus on kuitenkin siinä, että irrationalistit ja realiteettitajultaan hämärtyneet on päästetty päättämään valtakuntamme tärkeimmistä asioista.

Istuva hallitus ei ole minun Suomeni hallitus, enkä pidä heitä enkä heidän hallintoaan minkäänlaisena esivaltana tai julkisen vallan edustajana. Julkinen viranomaisvalta, joka tekee kaikkensa vaikeuttaakseen ja kallistaakseen suomalaisten ihmisten elämää, ei nauti nykymenolla monien muidenkaan suomalaisten arvonantoa eikä luottamusta, ja kansakunnan jakamisesta sekä vihapuheesta he saavat syyttää pelkästään itseään.

Ministerit kaleerilaivassa

Myös hyvin palkatulle poliitikolle voi suuren asuntolainan tekeminen voi olla ajattelematon tikki, vaikka olisi korkeat tulotkin, sillä poliitikolla on pätkätyö. Tämä on toki huomattu myös pankeissa. Mikä onkaan parempi keino nyörittää poliitikot pankkien valtaan kuin tunkea heidän suunsa ja taskunsa täyteen rahaa?

Tiedotus- ja toitotusvälineet kertoivat jokin aika sitten, että uunituore pääministeri Sanna Marin (sd.) otti heti eduskuntaan noustuaan yli puolen miljoonan asuntovelat, ja sisäministeri Maria Ohisalolla (vihr.) on yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa runsaat puoli miljoonaa asuntolainaa. Krista Kiuru (sd.) puolestaan unohti (Marinin tavoin) täyttää sidonnaisuusilmoituksensa, kun taas työministerin sekä liikenne- ja viestintäministerin salkkuja hoitaneella Timo Harakalla (sd.) on salkussaan pörssiosakkeita noin 350 000 euron arvosta! Melkoista samppanjasosialismia.

Monipuolisen faktajournalismin nimissä on tietenkin balanssoitava asia niin, ettei kyse ole suinkaan punaporvarillisuudesta. Työväenliikkeen puolestapuhujan on luonnollisesti uhrauduttava ja hankittava osakkuuksia myös pörssiyhtiöistä, jotta patruunat eivät pääsisi yksin tai salassa päättämään yritysten asioista yhtiökokouksissa.

Yleisradion listaykköset velkojensa, varojensa ja muiden sitoumustensa tunnustamisessa näette täältä, ja lisää yleiskuvaa etenkin pakkasen puolella poseeraajista voi lukea Ilta-Sanomien jutusta. Huomiota herättävät muiden muassa Sirpa Paateron (sd.) yhteisvastuulliset 260 585 euron asuntovelat, eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen (sd.) 385 000 euron asuntolainat, puolustusministeri Antti Kaikkosen (kesk.) 300 000 euron asuntovelka, sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen (vas.) 392 000 euron lainat ja tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikon (kesk.) yhteisvastuullinen 397 000 euron asuntolaina.


Pankit ostavat asuntopolitiikkaa

Tavallisten tallaajien mielestä ministerien velat ovat suuria, vaikka kiiltonahkakenkäin klubeissa niitä pidetään pieninä. Mutta mitä edellä sanottu merkitsee? Eikö ministereillä saisi olla velkaa? Velkaisuushan osoittaa ihmisparan köyhyyttä ja varattomuutta ja toimii samastumisen välineenä politiikassa: lähestyttäessä köyhää, vähävaraista ja veloissa kieriskelevää kansaa.

Asia on kuitenkin päinvastoin. Vanhan sanonnan mukaan money is debt. Varallisuus on velkaa. Se, joka pystyy tekemään sijoituslainaa (ja jolle sitä myönnetään), aikaa myöten rikastuu, kunhan hoitaa lainansa. Ministerit ovat siis rikastumisen tiellä.

On hyvin epätodennäköistä, että kenellekään poliittisesti vaikutusvallattomalle kansalaiselle myönnettäisiin satojen tuhansien lainoja edes ministerinpalkan tasoisilla kuukausituloilla, jos työsuhde on määräaikainen ja työhistoriaa on lähinnä myyjättärenä toimimisesta Tampereen osuuskaupassa.

Ministerit ryvetetään rahassa siksi, että vastavuoroisessa sosiaalisessa vaihdossa liikkuu toiseen suuntaan sosiaalista pääomaa. Pankit käytännössä ostavat ministerit oman asuntopolitiikkansa takaajiksi sitouttamalla heidät suurilla asuntolainoilla.


Ministerien asuntoveloilla varmistetaan astronomiset asuntojen hinnat

Ministerin suuri henkilökohtainen asuntolaina varmistaa sen, että vasemmistolaisetkaan ministerit eivät erehdy toivomaan asuntojen hintakuplan puhkeamista ja asuntojen hintojen palautumista takaisin palkansaajien ulottuville. Kun ministerillä on oma lehmä ojassa suuren asuntosijoituksen muodossa, heille tulee tärkeäksi varmistaa, että asuntojen hinnat eivät vahingossakaan normalisoidu eivätkä tasehäiriöt korjaannu.

Näin pankit voivat jatkaa ylisuurten asuntoluottojen tehtailua tiskeillään, kasvattaa lainapääomia ja varmistaa sitä kautta viivan alle jäävää tulostaan matalankin korkotason ja -marginaalin aikana. Mukana juonessa ovat tietenkin myös pankkien omistamat kiinteistövälitysfirmat sekä vakuusasiantuntijat, jotka antavat perättömiä arvioita asuntojen hintojen kehityksestä ja vedättävät niitä ylöspäin.

Tulos on, että palkansaajilla ei ole enää mahdollisuutta varallisuuden kartuttamiseen asuntolainan lyhentämisen kautta, mutta tärkeintähän onkin, että ministereillä sentään on.

Perusaksioomana ajatuskulussani on, että asuntojen hinnat ovat lähteneet lentoon kasvukeskuksissa holtittoman luotonannon kautta, ja näin asuntojen hinnat ovat karanneet keski- ja työväenluokan ulottumattomiin. Koska markkinoilta pitäisi löytyä aina myös hintatasoa vastaava maksaja (jota ei nyt tunnu pitkälläkään tähtäimellä löytyvän), on seurannut tasehäiriö, ja gäppiä hintojen ja ihmisten maksukyvyn välillä on miljardeja.

Tilanne voi tasapainottua jättiläisinflaation kautta tai hintojen putoamisen myötä. Yksi mahdollisuus on ex-demari Juhana Vartiaisen (kok.) lietsoma vaihtoehto: siirtyminen uuteen ajattelutapaan, jonka mukaisesti asuntoja ei enää hankitakaan omaksi, vaan omistusasujat maksavat koko ikänsä korkoa pankeille ja muille sijoittajille, jotka omistavat land lordien tavoin kaiken. Taloustieteilijä Vartiaisen viisaaseen päähän tuskin on juolahtanut mahdollisuus, että tässä mallissa kansalaisten yksityinen varallisuus ei kartu.


Asuntopolitiikan korruptoituneisuus

Ministerien rypöminen velkarahassa heijastelee asuntopolitiikan kokonaistilaa, jota he näköjään eivät itsekään oikein ymmärrä, sillä he ovat pelissä mukana. He eivät kenties souda kaleerilaivaa kansalaisten tavoin, mutta he lyövät rumpua pankkien pitäessä perää. Tämä on kuitenkin hullua, koska jossakin vaiheessa asuntokupla puhkeaa pääkaupunkiseudulla ja muissa kasvukeskuksissa. Silloin pankit saattavat taas lähestyä valtiota kerjäten pankkitukea luottotappioihinsa.

Omistusasumisesta on tullut vuokralla asumisen muoto. Vuokraa tosin maksetaan nyt lainarahasta. Tämä on merkinnyt tappiota juurevalle talonpoikaiselle identiteetille, jonka mukaisesti ihminen itse omisti talonsa tai tupansa. Kansanrintamahallitukselle tämä ihanne ei merkitse enää mitään, sillä ministereille on tullut tärkeimmäksi varmistaa oman varallisuutensa arvon säilyminen ja velkaloukun laukeamattomuus, ja tämä tapahtuu asettumalla pankkien johtaman asuntopolitiikan takaajaksi.

Suurissa asuntoluotoissa on siis kyse korruptiivisesta suhteesta pankkien ja poliitikkojen välillä. Ei ihme, että Maria Ohisalo esimerkiksi kiirehti alentamaan valtion korkotuella rakennettavien vuokra- ja asumisoikeustalojen korkoleikkuria 2,5 prosentista 1,7 prosenttiin. Näin lainan saaja hyötyisi korkojen mahdollisesti noustessa. Päätös sinänsä on oikean suuntainen, sillä se edistää myös vuokra-asuntojen lisärakentamista, mutta asiassa pilkahtaa ministerin suopeus rakennuttajien ja pankkien keskinäistä kartellisaatiota kohtaan.

Valheellisuus paksua kuin mummin nilkat – Hallitusammattilaiset, pioneerit ja tasa-arvon partisaanit

En ole koskaan ollut Cristal Snown, NikoLan ja muutaman muun tehtaileman ToosaTV:n suurimpia faneja, vaikka huumori hyvää onkin aina silloin, kun se on täysin yliampuvaa ja pidäkkeetöntä mutta harmitonta. Ja ToosaTV on.

Myöskään nyt, Sanna Marinin (sd.) hallituksen oltua virassaan muutaman päivän ja hallituskriisin ollessa jälleen ovenraossa, en suinkaan kiinnostunut ToosaTV:stä sen parodisuuden vuoksi vaan sen realistisuuden takia. Katsokaa nyt vaikka tätä palkkatasa-arvovideota tai tätä, joka käsittelee kierrätystä.

Kaikkihan on kuin suoraan Sanna Marinin hallituksen ohjelmasta! Mutta onko se puolestaan harmiton?

Lehdistön mukaan EU:n ministerikokouksissa on oltu innoissaan Suomen uunituoreesta pääministeristä. On ennakkoluulotonta, rohkeaa ja avantgardistista! Sopii ehkä toimittajien kutomaan narratiiviin.

Arvelen kuitenkin, että keskenään kilpailevissa ja eripuraisissa EU-maissa arvostetaan vahvaa, karismaattista, kokemuksen painolasteista vapaata ja nuorta Marinia vain sen vuoksi, että sellainen on kiistakysymyksistä neuvoteltaessa paras mahdollinen vastustaja.

Vaihdettaessa Antti Rinne (sd.) tuohon kehuttuun Sanna Mariniin, kansa ja media saivat linjattoman ja letkauttelevan pääministerin tilalle neidin, joka on täysin arvaamaton ja epäennustettava. Näin kävi, kun ehtymättömänä pidetty luonnonvara eli ”setämiehet” pääsivät Sdp:stä loppumaan.

Kyse ei ole pelkästään ”kokemattomuudesta” vaan siitä, että näytöt kyvystä johtaa politiikkaa todellakin puuttuvat. Kokeneimmatkin ministerit, kuten Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan tempovat ja hoipertelevat kuin villikkovarsa.

Kirjallisen tuotannon puuttuminen johtavilta poliitikoilta taas on musta aukko, joka kertoo sen, että poliitikon näkemyksistä ei ole sen enempää tietoa kuin voidaan lukea vaalikoneista.

Toisaalta minun ei tule ikävä myöskään niin sanottuja ”hallitusammattilaisia”. Hallitusammattilaisista sen verran, että ei mennyt heilläkään ihan aina niin kuin Strömsössä. Perheyritysten liiton hallituksen puheenjohtaja Anne Bernerhän (kesk.) heivattiin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ministeriksi, sillä hän kätilöi vapaassa pudotuksessa olleelle Matti Vanhaselle (kesk.) aikoinaan toimitusjohtajan tuolin liitostaan.

Huvittava oli sekin ministerinimitys. Palautan mieleen, että Juha Sipilä (kesk.) ilmoitti Bernerin lähdöstä Keskustan ehdokkaaksi 20.1.2015 Päätoimittajien yhdistyksen (PTY) kokouksessa, ja asiasta avautui muiden muassa Keskustan lehti Kaleva. Kaleva ei tosin kertonut, että verotuksellisesti edullisessa Sveitsissä kirjojaan pitäneen Anne Bernerin kaksoiskansalaisuus oli varmistunut vasta edellisenä päivänä. Vaikuttaa kuin yksityistämistorpedoksi sittemmin osoittautunut Berner olisi järjestetty eduskuntaan vain julkisen omaisuuden yhtiöittämistä varten, mihin hänelle myönnettiin heti ministerin valtaoikeudet. Tällöin pedattiin pohja myös Postin palkkakriisille. Kun missio oli ohi, Berner lopetti lähetyksen kuin hänestä olisi katkaistu virta.

Sellaisia he ovat, nuo nykyajan valtiomiehet ja -naiset: sätkynukkeja ja marionetteja. Tekisi mieleni sanoa konsulttipoliitikkoja, jotka ajavat jotakin agendaa tai lobbavat, vaikka heidän pitäisi ajaa Suomen yleisiä etuja. Heillä on myös virkavastuuseen rinnastettava oikeudellinen vastuu virkatointensa lainmukaisuudesta ja poliittinen vastuu, joka johtuu aina latinan sanasta minister (”palvelija”). Ei taida mennä ihan nappiin nytkään.


Havaintoja hallituskriisistä

Suomea johtavat nyt kymmenen prosentin kannatuslukemiin vajonneet pienpuolueet, jotka ovat jatkuvassa laskukiidossa, sillä ne tekevät kansalaisten tahdon vastaista politiikkaa. Juuri siksi ne pyrkivät pysymään vallassa hakemalla turvaa toisistaan jopa aatteelliset, talouspoliittiset ja yleensäkin monet ideologiset erimielisyytensä niellen. Juuri tästä syntyy valehtelun kierre ja kansalaisten tahdon vastainen politiikka, jota yritetään sitten tehdä salusiinien ja rullaverhojen takana.

Myös Sirpa Paatero (sd.) pyrkii hallitusammattilaiseksi, sillä hänet ”nostettiin tuoliin” kuin Freukkareiden laulussa, vaikka luottamus oli valunut pois kuin vesi hanhen selästä. Ei eronneita ministereitä ole koskaan aiemminkaan nimitetty käden käänteessä takaisin kabinettiin: ei Kauko Juhantaloa (kesk.), Arja Alhoa (sd.), Ilkka Kanervaa (kok.) eikä Matti Vanhasta, vaikka syyt olisivat olleet vähäisempiä kuin Paateron tapauksessa (vrt. Kanerva). Suvi Lindén (kok.) palasi hallitukseen, mutta aikaa kului välillä viisi vuotta.

Rinne puolestaan kehtasi kammeta itseään eduskunnan varapuhemieheksi puolueensa täyttä luottamusta nauttivana sankarina. Junttauspolitiikka on tyypillistä puolueelle, joka nimensä mukaan on sosiaalinen ja demokraattinen.

Hallitusammattilaisten urakiito on ollut lehmän kapuamista pitkin portaita. Se on tavallaan ymmärrettävää. Esimerkiksi Pekka Haavistolle (vihr.) olisi kova paikka luopua hallitusammattilaisen tehtävästä, sillä hänen kaltaistensa osaamisella tuskin olisi käyttöä muualla yhteiskunnassa, paitsi tietenkin yhteiskuntatieteiden professoreina, jolloin he tekisivät samaa kuin politiikassakin. Tekaistiinpa Vihreän Langan entisestä päätoimittajasta, sosiologian maisteri Elina Grundrströmistäkin viestinnän professori, kuten vailla asianmukaista tutkintoa olevasta Pauli Aalto-Setälästäkin.

Tuolien täyttö on hämmästyttävän samankaltaista tieteessä ja politiikassa. Vallanhimoista kabinettipolitiikkaa harjoittavat vapaassa pudotuksessa oleva Kepu, vasemmistopuolueet ja Vihreät. Ne koettavat jatkaa asemissaan pelkällä tuolien kierrätyksellä. On tultu tilanteeseen, jossa demokratiasta on tehty irvikuva.

Keskenään eripuraisten pienpuolueiden hakeutumista ideologisesti syheröiseen yhteistoimintaan selittää näiden muiden puolueiden raivokas pyrkimys pitää Perussuomalaiset kaiken vaikutusvallan ulkopuolella, ihan niin kuin ei-sosialistilta katkaistaan kaula humanistisissa ja sossutieteissä. Niinpä hallitusammattilaiset pyrkivät pitämään tuoliensa kyynärnojista kiinni niin, että ne ovat nyt repeämässä irti.

Luonnollisessa tilanteessa maassamme olisi keväällä ollut edessä uudet vaalit, joissa kansa voisi äänestää Perussuomalaiset hallituksen muodostajaksi. Tämä on tietenkin vain hypoteettinen vaihtoehto, mutta Marinin hallitus nopeuttaa loppuratkaisua kuin pikakelattavassa filmissä, jota katsellaan nyt vauhdilla eteenpäin. Oppositiopolitiikalle ei ole jäänyt tässä nyt oikein tilaa, kun hallitukset näyttävät vetävän maton altaan itse. 


Kuka tasa-arvottaa tykimmin?

Tasa-arvoon ja aluepolitiikkaan vedoten on ennenkin valittu huonoja ministereitä ja kasattu kehnoja hallituksia, eivätkä kyvykkäimmät, etevimmät ja ansioituneimmat ole saaneet alleen ansaitsemaansa penkkiä, vaikka se olisi Suomen etujen mukaista.

Kun Li Andersson ja Maria Ohisalo olivat 9.12.2019 A-studion haasteteltavina, Ohisalo päätyi kehaisemaan, että ”tasa-arvosta ollaan menty eteenpäin”, ja Andersson puolestaan alleviivasi, että ”ollaan nyt saatu pääministeri, joka on erittäin sitoutunut tasa-arvoon”. Koska pääministeri valitsee ministerit, katsotaanpa miten tämä näkyy hallituksen kokoonpanossa.

Hallituksessa on nyt 12 naista ja 7 miestä. Naisten osuus on noin 63 prosenttia ja miesten osuus vain noin 37 prosenttia. Näin tekee osuusliikkeen väki.

Laissa naisten ja miesten tasa-arvosta (15.4.2005/232, 4 a §) puolestaan sanotaan julkisen hallinnon ja julkista valtaa käyttävien toimielinten kokoonpanosta näin: ”Valtion komiteoissa, neuvottelukunnissa ja muissa vastaavissa toimielimissä sekä kunnallisissa että kuntien välisen yhteistoiminnan toimielimissä lukuun ottamatta kunnanvaltuustoja tulee olla sekä naisia että miehiä kumpiakin vähintään 40 prosenttia, jollei erityisistä syistä muuta johdu.”

Jotakin tästä kyllä johtuu: Suomen hallituksen kokoonpano on tasa-arvolain vastainen! Ainakin tasa-arvovaltuutettu on asiasta postia saanut, sillä hän tviittasi hädissään kuin Trump!

Kummallista on, että vallan vahtikoirana mielellään räksyttävä valtavirtamedia ei ole maininnut sukupuolten vääristyneistä edustussuhteista mitään. Olisiko niin, että sukupuolen merkitystä ei tunnusteta silloin, kun poljetaan miesten kulkusia, kun taas naisten etujen kyseessä ollessa sukupuolen olettamiselle tempaistaan ihan hirveä oikeutus? Näin taitaa olla, sillä naisvaltaiset toimitukset suosivat vihervasemmistoa ja muita moraaliposeerauksella ja uhripääomalla laskujaan maksavia feministejä.

Sen toki ymmärrän, että Sdp:n sisällä ministerivalinnat osuivat 5–2 naisten hyväksi, sillä vasemmistolaisen intersektionaalisen feminismin käsitys asioista on juuri tällainen: tasa-arvo ei ole sukupuolten tasamääräistä edustusta vaan naisten ylivaltaa.

Vasemmiston välinpitämättömyys ja älyllinen laiskuus osoittavat, että nykyfeminismi on todellisuudessa sosialismia, eikä sillä ei ole tekemistä naisten oikeuksien kanssa. Intersektionaalinen feminismi on vain naisten hyväksikäyttöä klusteroinnin välineenä heidän nyörittämisekseen yleisvasemmistolaisen politiikan vaalikarjaksi, ihan niin kuin myös vasemmiston julistautuminen ajamaan ”seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa”.

Pahinta tasa-arvon päkittämisessä on koko käsitteen epäfilosofisuus. Tasa-arvo ei ole itseisarvo, eikä sitä voida pitää myöskään poliittisena päämääränä. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida silloin tunnistaa muita paremmaksi. Se olisi yksiarvoisuutta eli totalitarismia.

Moraalin ja etiikan idea puolestaan on, että voimme ja meidän pitääkin valita keskenään erilaisten ja eriarvoisten asioiden välillä. Meidän tulee siis erottaa hyvät asiat huonoista ollaksemme moraalisia.

Tasa-arvo olisi myös vastoin meritokraattista oikeudenmukaisuutta. Sen mukaan jokaisen tulee saada oikeuksia ja velvollisuuksia omien ansioidensa ja kykyjensä mukaisesti. Pakotettu tasa-arvo loisi vain epäoikeudenmukaisuutta.

Asiaa valaisee parhaiten Kurt Vonnegutin romaani Harrison Bergeron. Sen päähenkilönä on etevä mies, joka pakotetaan pitämään näkökentän sumentavia kakkuloita ja jonka korvat tukitaan kuulokkeiden melulla, jotta hän ei voisi ajatella selkeästi. Sosiaalidemokraattisessa humanismissa nopeita pakotetaan juoksemaan hitaammin, jotta tasa-arvo toteutuisi. Sosiaalidemokraattisessa estetiikassa puolestaan höylätään Ikean pahvihuonekaluja säästöjen aikaansaamiseksi, ja solisalirattisessa formulakilpailussa taistellaan siitä, kuka ajaa tarkinta keskinopeutta.

Eikö tämä vaikutakin poliittisen vihervasemmiston uustaistolaiselta ponnistelulta ihmisten pakottamiseksi ”ilmastonsuojeluun” ja ”kansainvälisiin velvoitteisiin” vedoten aina vain ankarampaan itsensä rankaisemiseen, josta – Nietzschen sanoin – nousee ”ahtaudessa ja hädässä ahertavien pieneläinten tunkkainen lemu”? (Iloinen tiede, ajatelma 349)


Kohti bernsteinilaista sosialismia

Huulipunahallituksella on nyt tilaisuus näyttää kissatappelijan kyntensä. Luvassa on darkonisia lakeja ja sääntöjä – ja tietysti myös laveaa lain tulkintaa. Ilta-Sanomat laatikin jo luettelon siitä, mitä kaikkea politiikan kuluttajat saavat hallitukselta vastineeksi verovaroilleen, paitsi lisää veroja.

Luvassa on lisää pakolaisia pakolaiskiintiön laajentamisen kautta, polttomoottoriautojen julistamista pannaan, ydinvoimavastaisuutta, kuusituntinen työpäivä ja jyrkkä ”ei” Natolle (kuinka ajattelematonta onkaan kieltäytyä sotilaallisen yhteistyön potentiaalista)!

”Isis vie ja äitis tuo” -politiikasta tulee uusi normaali. Uusi pääministeri haluaisi myös kapuloida kansalaisten suita viemällä sangen epämääräisen vihapuheen käsitteen rikoslakiin. Tämän jälkeen mikä tahansa poliittinen arvostelu voisi olla vihapuhetta, ja jokainen järjen ääni on deletoitava falangi.

Maria Ohisalo (vihr.) puolestaan aikoo soluttaa poliisiin henkilöitä, jotka eivät ihan välttämättä nauti parasta kansalaisluottamusta. Bernsteinilainen sosialismi toteutuu vähitellen verettömän vallankumouksen kautta.

Tämä noudattelee myös Demla-juridiikan ihannetta oikeusvaltiosta. Poliittinen vasemmisto on kärsivällisesti ja vähin äänin ujuttanut lainsäädäntöön ja hallintoon universaalisosialistisia periaatteita, joiden tulokset eivät tosin ole missään päin maailmaa tuottaneet muuta kuin vahinkoa. Tämä on nähty työläisten viimeisissä paratiiseissa Kiinassa, Kuubassa, Venezuelassa ja tietysti Pohjois-Koreassa, josta on hyötyä maailmalle vain siksi, että media joutuu myöntämään Donald Trumpin tekevän edes jotain oikein vastustaessaan tuota hyperboliasta kärsivien egomaanikkojen nepokratiaa.

Suomen hallituspolitiikka on nyt paksua kuin mummin nilkat. Tuota päivä päivältä vastenmielisemmäksi käyvää esitystä ei pitäisi voida seurata kuin sormien väleistä, ja lopetankin kyllä ihan pian. Mikäli kansa, välikysymys tai ennenaikaiset vaalit eivät sitä pysäytä, politiikanteko saattaa päättyä kuin Salvador Allenden vähittäin ajama sosialismi Chilessä tai sosialismin voittokulku Espanjassa.

Olemme vihdoinkin saavuttamassa aidon sosialistisen yhteiskunnan, jossa orwellilaisuus on palautettu kunniaan ja tasa-arvo on kosmonautinkovaa akkavaltaa. Riemua himmentää vain se, että tämä kaikki tapahtui 50 vuotta myöhässä. Mutta kun otatte lähetyksestä värit pois ja muunnatte kuvan mustavalkoiseksi, saatte televisiouutisista realistisen kuvan.


Perussuomalaisten imagokärkeen on syynsä

Kansalaiskapina voi alkaa myös energian hinnan nostamisesta. On muistettava, että keltaliivit ilmestyivät Ranskan kaduille dieselin hinnan noston seurauksena. Suomen edellinen sosialistihallitus päätti jo kieltää lämmitysöljyn asteittain vuoteen 2030 mennessä. Valtion ja kuntien kiinteistöissä takaraja on 2024, mikä saattaa varsinkin köyhimmät kunnat investointiahdinkoon ja laittamaan tietyt koulut sekä urheilutilat kiinni.

Vuoden 2020 kesällä voimaan tuleva 6,7 sentin korotus ajopolttoaineiden hintoihin tulee nostamaan jakeluasemien kuluttajahintoja vielä paljon enemmän, kun hintaan lisätään niin sanotun jakelu- ja sekoitevelvoitteen (RED II) kansallisesti järjetön tulkinta, jonka mukaan hintaa nostetaan 7 senttiä ja lisäksi myös uuden vihervasemmistolaisen hallituksen vuoden 2021 budjettiin menevä 30 sentin ympäristöpohjainen veronkorotus. Kokonaiskorotukseen sisältyvät ALV ja huoltovarmuusmaksu.

Energian hinnan noston myötä katoaa myös monia työpaikkoja, eikä ihmisillä ole motiivia eikä mahdollisuuksia käydä työssä autoilun jatkuvan kallistamisen vuoksi.

Tämä kaikki kohdistuu pahiten nimenomaan työväenluokkaan, keskiluokkaan, valkokaulusköyhälistöön, opiskelijoihin, eläkeläisiin ja muihin vähävaraisiin tai pienituloisiin ihmisiin, vaikka punavihreät hallitukset poseeraavatkin oikeudenmukaisuuden puolustajina ja eriarvoisuuden torjujina. Sen ne tekevät vierasperäisten ja toisten kansakuntien hyväksi. Ja tietysti omaksi hyväkseen. Vanha fraasini ”ilmastokokoukseen suihkukoneen nokassa kiitävistä poliitikoista” todellistui Iltalehden uutisessa, jonka mukaan Sanna Marin matkusti EU:n ilmastokokoukseen yksityiskoneella. Puolustukseksi voisi ehkä sanoa, että matka luksusjahdilla olisi ollut vielä epäekologisempi.

Ilmastopoliittinen anekauppa, huonot ilmastosopimukset ja hallituksen ponnistelu hiilineutraalin Suomen aikaansaamiseksi ovat tuhoisia ympäristölle, sillä siten teollisuuttamme valuu muun muassa Kiinaan, joka kasvattaa joka vuosi hiilidioksidipäästöjään Suomen koko vuosituotannon verran.

Myös kansalaiset alkavat huomata tämän jatkuvasta ilmastoahdistuksen lietsonnasta ja median levittämästä panikoinnista huolimatta. Ei ole ymmärretty erottaa ilmastotiedettä ja ilmastopolitiikkaa toisistaan. Me perussuomalaiset emme kiistä tieteen esille tuomia ongelmia, mutta esitämme erilaisia poliittisia vaihtoehtoja ongelmien ratkaisemiseksi. Ei ole oikein, että suomalaisia pakotetaan tekemään muita enemmän, sillä olemme tehneet jo, ja muiden maiden pitäisi hoitaa omat tonttinsa kuntoon.

TNS Kantarin puolivuotisbarometri marraskuulta 2019 osoittaa, että tavoitetta ”hiilineutraali Suomi” kannattaa ainoastaan 15 % ja vastustaa 40 % suomalaisista. Sdp:n kannattajista 31 % ja Keskustan kannattajista 59 % vastustaa hiilineutraaliuden tavoitetta yhdessä perussuomalaisten kanssa.

Puolueimagomme on saman tutkimuksen mukaan noussut Suomen puolueiden kärkeen. Syy: teemme ihmisystävällistä ja realistista politiikkaa. Emme aja vain kakun jakamisesta kiinnostuneiden asioita, vaan puolustamme myös ja etenkin kakun tekijöitä. Ikävä kyllä, juuri viimeksi mainitut on punaviherhallitus unohtanut täysin. Populisteja olemme vain siinä, että teemme asioita, joista ihmiset tykkäävät.


Turbulenssia tupailtoihin

Myös nykyisen eduskunnan niin sanotuilla porvaripuolueilla olisi selvä enemmistö istuntosalissa. Tätä vastaavan hallituksen muodostamista on estänyt Kokoomuksen nihkeä suhtautuminen ja Keskustan sekä Rkp:n selvä vastenmielisyys yhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa.

Kepu ja Rkp vetivät välistä ja menivät (niukasti) suurimmaksi nousseen Sdp:n kelkkaan seurauksin, jotka ovat nyt valjenneet kaikille. Kivi on kengässä kenkää isompi.

Tosiasiassa edes hallituksenmuodostajan tehtävää ei olisi ollut mikään pakko luovuttaa Antti Rinteelle eikä Sanna Marinille, sillä perustuslakimmekaan ei sitä edellytä. Siellä sanellaan vain, että ennen pääministerin valintaa eduskuntaryhmät neuvottelevat hallitusohjelmasta ja valtioneuvoston kokoonpanosta.

Perustuslain 61 pykälässä ei vaadita suurimman puolueen puheenjohtajan nimeämistä automaattisesti pääministeriksi, vaan ”käytäntö perustuu käytäntöön”, jolle ei ole edes ehtinyt muotoutua mainittavaa traditiota.

Pallo on Keskustalla, jossa joudutaan miettimään, minne sen nykyinen tie johtaa. Todennäköisesti Katri Kulmunin piiskaamiseen pois puheenjohtajan pallilta seuraavassa puoluekokouksessa ja kansanedustajien sivalteluun raipalla Keskustan tupailloissa.

Mikäli hallitus joutuu eroamaan kesken toimikauden, oikea tapa toimia olisi järjestää uudet vaalit, joissa politiikan kannatus mitattaisiin. Vaaliväsymys ja joillakin oleva vaalivelka saattavat sen estää, ja uusi hallitus olisi koottavissa myös käteen jäävistä palisanterituolien kyynärnojista. 

Sääliksi käy Suomen kansaa

Hallitustunnustelija Antti Rinne (sd.) on päättänyt aloittaa neuvottelut hallituksen muodostamiseksi Sdp:n, Keskustan, Vasemmistoliiton, Vihreiden ja Rkp:n kesken. Palettiin kuuluisi 117 kansanedustajaa. Hallitusneuvotteluihin lähtevät puolueet ovat kuitenkin vaalikannatuksensa nettomenettäjiä.

Lisäksi koalitiota kokoamaan lähdetään pelkkien ilmiöpohjaisten asioiden kuten ”eriarvoisuuden torjunnan” ja ”ilmastonmuutoksen” pohjalta mutta ei esimerkiksi valtiontalouden, sananvapauden ja Suomen kansan perusoikeuksien pelastamiseksi.

Kalevi Sorsan pääministeriaikoina keskustasta ja vasemmistosta koottuja punamultahallituksia oli tapana sanoa kansanrintamahallituksiksi. Vuodelta 1966 juurensa juontava käsite ei kuitenkaan sovi kuvaamaan Antti Rinteen hallitusta lainkaan.

Nyt muodosteilla oleva hallitus on aidosti punavihreä hallitus, jolla ei ole mitään tekemistä kansan vaaleissa ilmaiseman tahdon kanssa. Se ei ole kansanrintamahallitus siksikään, että sen osapuolet vastustavat kansallismielisyyttä ja kansallista etua.

Tekeillä oleva hallitus on vihreiden globalistien ja vasemmistolaisten internationalistien sekä huvitteluliberaalin EU-eliitin myötäinen hallitus, joka kannattaa avoimien rajojen politiikkaa. Suomen vasemmistolainen hallituskuvio on jyrkässä ristiriidassa Euroopassa virinneen politiikan kanssa, jonka tarkoituksena on herätä jälleen valvomaan kunkin EU-maan omaa kansallista etua.

Murskatappion kärsinyt Keskusta kehtaa lähteä hallitukseen ilmeisesti vain siksi, että kannatuksen on päätelty olevan absoluuttisessa nollapisteessä, josta se ei enää voi laskea vaan ainoastaan nousta, tekipä mitä tahansa. Tämä ei pidä paikkaansa. Keskustan kannatus voi pudota siihen samaan noin 8 prosenttiin, jossa se on Ruotsissa, ja siitä tulee pelkkä maanviljelijäväestön sekä MTK:n korporatiivinen jatke, mikä rooli puolueelle tietenkin myös sopii.

Olin oikeassa, kun arvioin, että demarien ja Kokoomuksen yhteistyöstä ei tule mitään. Oppositioon jäävät järkipuolue Perussuomalaiset ja Kokoomus, jossa talouspoliittisen realismin kipinä vielä kytee puheenjohtaja Petteri Orpon, ex-ministeri Kai Mykkäsen ja Alexander Stubbin takana.

Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat tietysti asetelmaan tyytyväisiä, koska vasemmistolaisempaa hallitusta ei voi saada aikaan. Rkp:ssä puolestaan odotetaan hihat palaen tuskallisen oppositiokauden päättymistä.

Sen sijaan vaalivoiton saanut Perussuomalaiset pelattiin nurkkaan, mikä näkyy myös eduskunnan istumajärjestyksen muutoksessa Euroopan parlamentin järjestystä mukailevaksi. Puolueemme ei ole ollut oikeistolainen ääripuolue, ja sen paikka olisi nytkin poliittisessa keskustassa. Perussuomalaiset kuitenkin siirrettiin pakolla istuntosalin oikeaan laitaan äänin 128–37, koska sieltä on pitempi matka huudella ja koska siten luodaan mielikuvaa, että puhe tulee laitaoikealta, vaikka ei tulisikaan.

Päätös hallituspohjasta syntyi niin äkkiä, että taidettiin tehdä kauppa ensin, ja vasta myöhemmin osapuolet joutuvat miettimään hintaa. Vallan hunaja näyttää kiehtovan keskustalaisia, koska jotain tärkeää jäi tekemättä: muutama valtionyritys yksityistämättä ja palkintovirat perustamatta maakuntahallintoon. Joku tarvitaan myös pitämään ovea auki pakolaisille, ja kiintoisaa onkin, pääseekö Juha Sipilä lahjoittamaan talonsa turvapaikanhakijoille toiseen kertaan.

Hallituskuvio ja eduskunnan istumajärjestyksen muutos kielivät selvästi siitä, että myös Suomessa ollaan siirtymässä Ruotsin tapaiseen blokkijärjestelmään. Muodostettava hallitus ei ole kansanrintama vaan punavihreä blokki.

Kepussa on ehkä huomattu, että tällaisessa järjestelmässä sille avautuu ratkaisijan rooli, kun sekä oikeisto että vasemmisto olisivat yksinään vähemmistössä.

Mutta hyvin muodostettu oppositio tuli! Mikäli punavihreä hallituspohja toteutuu, Perussuomalaiset ja Kokoomus ovat jatkossa etenkin talouspoliittisen totuuden lahjomaton leka.

Jos kansalaiset haluavat vaihtoehdon Juha Sipilän aloittamalle menolle, heidän on pakko äänestää oikeistoblokki seuraavaksi enemmistöasemaan. Ratkaisevia kestävän kehityksen asiakysymyksiä ovat suhtautuminen maahanmuuttoon ja kansallisen etumme mukaiseen talouspolitiikkaan.

On tietenkin säälittävää kansalaisten vaaleissa ilmaiseman tahdon kannalta, että vaalien suurin häviäjä jatkaa hallitusvallassa aiemmalta pääministeripohjalta. Itse katselen tuota hullujen teatteria mieluummin katsomosta kuin sen osapuolena.

Te, jotka ette myöskään moisesta pidä, käykäähän esittämässä mielipiteenne europarlamenttivaaleissa. Tekisin mielelläni saman kuin muutamat vinkuirmelit, eli muuttaisin hallituksenvastaiseksi protestiksi pois Suomesta, mutta meillä perussuomalaisilla ei ole muuta pakopaikkaa kuin oma maamme.