Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto: tasa-arvopolitikoinnin mätäpaise

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virastosta on tullut vihervasemmiston virkanimityksillä todellinen tasa-arvopolitiikan mätäpaise.

Kaikki varmaan muistavat, että hain jo vuonna 2010 vähemmistövaltuutetun (nykyisen yhdenvertaisuusvaltuutetun) virkaa. Tehtävään nimitettiin silloin ylioppilas Eva Biaudet (rkp), vaikka hänellä ei ollut laissa vaadittua ylempää yliopistotutkintoa.

Valtioneuvosto voiteli nimityksen erivapaudella, vaikka tehtävään oli noin kolmekymmentä muodolliset kelpoisuusehdot täyttävää hakijaa, joukossa useita tohtoreita. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka totesi kanteluni johdosta, että olisi yhdenvertaisuuden loukkaus, jos erivapauden saaneet epäpätevät eivät olisi samalla viivalla lain kelpoisuusehdot täyttävien kanssa.

Ajatus oli juntturalla, koska erivapaudella nimenomaan loukattiin pätevien oikeuksia. Totuus on, että huonommat hakijat eivät koskaan ole samalla viivalla oikeasti pätevien kanssa, ja siksi heidän nimittämisensä eri sukupuolta olevien pätevämpien ohi oli tasa-arvolain vastainen rikkomus. 

Monta muutakin kantelua oikeuskanslerinvirastoon meni, ja oikeustieteen professori Jyrki Virolainen puolusti kantelemista täällä. Nimityksen esitteli SDP:n Ritva Viljanen, ja asian päätti tuolloinen RKP:n maahanmuuttoministeri Astrid Thors.

Nimitysprosessissa kaikki oli tietenkin päin seiniä ja kertoi oikeuslaitoksen politisoituneisuudesta.

Hain nyt kahta yhdenvertaisuusvaltuutetun virastossa avoimeksi julistettua asiantuntijan virkaa. Ei nimitetty, ei kutsuttu edes haastatteluun.

Julkaisen ohessa kantelukirjelmän, jonka osoitin yhdenvertaisuusvaltuutetulle Kristina Stenmanille itselleen. Se on tässä: 

 

Kantelu yhdenvertaisuusvaltuutetulle

Asia: Kantelu yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon rikkomuksesta

Viite: Nimityspäätös 10.4.2024

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa julistettiin haettavaksi kaksi asiantuntijavirkaa 7.3.2024. Hain virkoja määräajassa. Virat täytettiin 10.4.2024 tiedoksi annetulla päätöksellä. Tehtäviin nimitettiin filosofian maisteri Airin Bahmani ja oikeustieteen maisteri Ville Rantala. Molemmat valitut ovat nuorehkoja ja harjoitteluasteella olevia henkilöitä.

Tehtävät ovat kirjaimellisesti asiantuntijatehtäviä.

Katson, että minua on syrjitty virantäyttöprosessissa, koska

1) kaltaistani kaksi tohtorintutkintoa suorittanutta hakijaa ei olisi voinut perustellusti jättää kuulematta, haastattelematta ja tehtävään nimittämättä;

2) tieteellisesti, tutkimuksellisesti ja tutkinnoilla osoitettu pätevyyteni kyseisiin asiantuntijatehtäviin on selvästi parempi kuin kummallakaan yhden perustutkinnon suorittaneella;

3) ansiovertailua ei suoritettu suhteessa minuun lainkaan, eikä millään tavoin ole osoitettu, miksi kaksi tohtorintutkintoa suorittanut olisi vähemmän pätevä asiantuntijatehtäviin kuin valitut henkilöt, ja tällä tavoin valittuja henkilöitä parempi pätevyyteni on pyritty sivuuttamaan;

4) kuulun seksuaalivähemmistöön (homoseksuaali), ja sitä kautta minulla on pitkä kokemus ja käytännön asiantuntemus syrjinnästä sekä syrjittynä olemisesta, myös syrjityksi joutumisesta tässä virantäyttöprosessissa;

5) olen laajalla julkaisutoiminnalla (näyttönä erimerkiksi vähemmistöjä koskeva teokseni Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka) osoittanut kykyni käsitellä yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston alaan kuuluvia asioita monipuolisesti ja intellektuaalisesti;

6) viraston esittämässä ansiovertailussa on mainittu valittujen henkilöiden lisäksi vain yksi muu henkilö, jolloin valitun Rantalan eduksi on todettu suoritetun ”positiivista erityiskohtelua”. Kyseinen suosiminen ei ole edistänyt tasa-arvoa eikä yhdenvertaisuutta (näyttö ja perustelut puuttuvat).

7) Airin Bahmanin nimittämiseksi virkaan on hänen ominaisuuksiaan korostettu ja liioiteltu kehuilla, jotka koskevat pakolaisten ja naisten oikeuksiin keskittymistä, vaikka sukupuolten tasa-arvoa koskevat asiat kuuluvat ensisijaisesti tasa-arvovaltuutetun toimistolle eivätkä yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistolle. 

Bahmanin eduksi on mainittu kokemus ”tutkimustyöstä monikulttuurisuudesta ja eriarvoisuudesta” ja näkemys, että hänellä on ”monipuolista kokemusta kirjoittajana”. Bahmanin näytöt eivät missään tapauksessa ylitä eivätkä edes lähesty omia tutkimuksellisia julkaisunäyttöjäni.

Bahmanin kyky ”analyyttisesti arvioida yhteiskuntamme syrjiviä ja yhdenvertaisuutta estäviä rakenteita ja esittää ratkaisuja niihin puuttumiseksi” ei ole päätöksestä poiketen ”vahvaa” vaan heikkoa ja olematonta, koska näytöt puuttuvat. Kirjoittamistaan lehtijutuista päätellen Bahmani edustaa yhdenvertaisuusasioissa puolueellista, tarkoitushakuista ja feminististä ideologiaa, joka on yhdenvertaisuuden vastaista.

8) Olen esittänyt huomattavat julkaisunäytöt, ja tohtorintutkintoni ovat nimenomaan toimiston alaan kuuluvilta aloilta, eli filosofiasta (etiikka, moraali ja yhteiskuntafilosofia) ja sosiaalipsykologiasta. Lisäksi olen suorittanut julkisoikeuden opintoja jo perustutkintoni osana, joten juridistakin perehtyneisyyttä on.

9) Koska nimitetty Airin Bahmani on minuun verrattuna selvästi vähemmän ansioitunut ja olennaisesti heikommilla asiantuntemusnäytöillä varustettu hakija mutta edustaa toista sukupuolta, on kyseessä eri sukupuolta olevan nimittäminen paremmin ansioituneen hakijan ohi ja sitä kautta tasa-arvolain (Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta) 8 §:n 1. momentin vastainen työsyrjintä.

10) Nimityspäätös antaa yhdenvertaisuusvaltuutetun viraston toiminnasta epä-älyllisen ja syrjivän näytön, joka saattaa toimiston nauttiman kansalaisluottamuksen kyseenalaiseksi.

Pidän nimityspäätöstä yksiselitteisesti ja räikeästi syrjivänä ja yhdenvertaisuuden vastaisena. Pyydän yhdenvertaisuusvaltuutettua tutkimaan asiaa. Koska yhdenvertaisuusvaltuutettu on itse osallinen, koskee virastoa esteellisyys, ja siksi pyydän yhdenvertaisuusvaltuutettua määräämään asiassa ulkoisen tutkinnan tasa-arvovaltuutetun toimesta. 

Jukka Hankamäki

Johtopäätöksiä

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston tehtävänä olisi valvoa, että yhdenvertaisuuden rikkomuksia ja syrjintää ei tapahdu. Kuitenkin se on itse osoittautunut syrjiväksi.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta on tullut ja tehty virasto, joka tekee kaikkensa kylvääkseen yhteiskuntaan epäluottamusta feminismin, monikulttuuri-ideologian lietsonnan, kantasuomalaisten syyllistämisen ja haittamaahanmuuton vaatimisen kautta.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto syrjii kantasuomalaisia kaikkialla ja toimii suojatyöpaikkana ja turvallisena päänalusena etnisten vähemmistöjen kellokkaille.

Vasemmistoliittolaisen ”faktantarkistajan” Johanna Vehkoon lehtijutussa esiintynyt kuvalehtikeekoilija Airin Bahmani on muka pätevämpi kuin tutkimusnäytöt esittänyt tuplatohtori? Näyttää olevan kiinnostunut vain naisten asemasta Irakissa, ei asioiden kulusta Suomessa. Mikä oksennus tuosta nouseekaan kurkkuun!

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto on suoranaisesti ahdistellut minua antamalla tutkimusjulkaisustani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (2020) syyllistävän lausunnon, joka oli lähtöisin yhdenvertaisuusvaltuutetun virastossa työskentelevän Robin Harmsin kynästä. Kirjoitin aiheesta teokseni Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022) sivulla 168 jss.

Professori Timo Vihavainen totesi, että ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein keneenkään tutkijaan kohdistettu oikeusmurha”.

Erona murhaan oli vain se, että murhatuksi voi joutua vain kerran, mutta oikeusmurhan kohteeksi voi joutua toistuvasti.

Sekä yhdenvertaisuusvaltuutetun että tasa-arvovaltuutetun virastoista on tullut ämmävirastoja, joissa miesten kulkusia poljetaan, ja kyseisen sukupuolikallistuman totesi kriittinen tutkija Pasi Malmi väitöskirjassaan Discrimination Against Men – Appearence and Cause in the Context of a Modern Welfare State jo vuonna 2009.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto pitäisi lakkauttaa valtion säästötoimena ja heittää palkatut virkailijat suojatyöpaikoistaan ulos.

---

Päivitys 11.4.2024: Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kristina Stenman vastasi kanteluuni yksisilmäisesti 26.4.2024 näin:

”En katso, että asiassa olisi toimittu virheellisesti, vaan haastatteluun on valittu ja myöhemmin tehtäviin nimitetty henkilöt, joiden on kokonaisharkinnan perusteella katsottu, erityisesti hakuilmoituksessa mainittujen kriteerien perusteella, omaavan parhaimmat valmiudet tehtävien menestykselliseen hoitamiseen.”

Vastasin hänelle näin:

Millä tavoin perustelette tässä ja nimityspäätöksessä esittämänne ”kokonaisharkinnan”? Ette ole millään tavoin tuonut esille, mihin tosiseikkoihin väitteenne ”parhaimmat valmiudet omaavien” nimittämisestä perustuu. Ette ole myöskään kumonnut kantelussani osoittamiani seikkoja mitenkään. Ette ole osoittanut, millä tavalla nuorehko ja kokematon henkilö, jolla on yksi maisterintutkinto, olisi jatko-opiskelijanakaan kaksinkertaista tohtoria pätevämpi tehtävään, joka on asiantuntijatehtävä.

Kun nimitetty henkilö on eri sukupuolta, on kyse tasa-arvolaissa tarkoitetusta työsyrjinnästä. Tiedossani on, että asiaan voi hakea muutosta Helsingin hallinto-oikeudesta määräajassa. Sen lisäksi asia pysyy vuoden ajan riitauttamiskelpoisena tai syyttämiskelpoisena käräjäoikeudessa. On harmillista, että Teidän täytyy toimia noin räikeän puolueellisesti ja syrjivästi kuin teette, myös pyrkiessänne kiistämään viranomaisasemassa harjoittamanne syrjinnän.

Päivitys 8.5.2024: Lähetin kanteluni seuraavaksi tasa-arvovaltuutetun virastoon, josta vastattiin, että kirjelmäni on vastaanotettu virastossa.

Päivitys 4.6.2024:  Tasa-arvovaltuutetun toimistosta vastasi ylitarkastaja Merja Kähkönen, joka antautui antamaan asiassa ”yleistä neuvontaa”. Jos tasa-arvoasioiden oikeudenmukaisuus olisi neuvojen ja neuvojien määrästä kiinni, kaikki ongelmat olisivat jo ratkaistut.

Aiheesta aiemmin:

Vähemmistövaltuutetuksi vähemmistövaltuutetun paikalle (2010)

Tasa-arvopolitiikan kirjopesua (2010)

Kantelu vähemmistövaltuutetun virantäytöstä (2010)

Suositeltavaa feminismikriittistä kirjallisuutta:

Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen (toim.), Mies vailla tasa-arvoa. Helsinki: Tammi, 2007.

Henry Laasanen, Naisten seksuaalinen valta. Helsinki: Erottaja, 2008.

Pasi Malmi, Discrimination Against Men – Appearence and Cause in the Context of a Modern Welfare State. Väitöskirja. Rovaniemi: University of Lapland, 2009.

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo, Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteiden näkökulmasta. Helsinki: Terra Cognita, 2006.

Tommi Paalanen, Vapaus ja seksuaalisuus – Tutkielmia liberaalista etiikasta. Väitöskirja. Helsinki: Sexpo-säätiö, 2015.

Stubb: ”Valitsisin naisen”

Toimittaja Marja Sannikka sanoi esittävänsä Ylen vaaliohjelmassa 1.2.2024 Alexander Stubbille muutamia tiukkoja kysymyksiä.

Hän kysyi, mitä Stubb tekisi nimitystilanteessa, jossa virkaan on ehdolla kaksi keskenään tasaväkistä hakijaa, ja toinen on mies ja toinen on nainen.

Stubb vastasi epäröimättä: ”Valitsisin naisen.”

Kysymys oli Sannikan lupauksen mukaisesti tiukka, sillä Stubb kyykkäsi heti.

Presidentiksi pyrkivä Stubb oli juuri hetki sitten livauttanut toisesta suupielestään, että hän ei ryhdy kampanjassaan ketään kosiskelemaan.

Naisargumentti oli kuitenkin sellainen ylitsepääsemätön kotijumala, jonka edessä Stubb heittäytyi cuck-miehen tavoin kontalleen.

Oikea vastaus olisi ollut: tasatilanne on virantäytössä pelkästään teoreettinen, eikä sukupuoli kelpaa arviointiperusteeksi paremmuutta punnittaessa. Muita kriteereitä kuin sukupuoli löytyy aina.

Sukupuolten tasa-arvo merkitsee sitä, että sukupuoli ei vaikuta, vaan ansiot ratkaisevat.

Jommankumman sukupuolen ”positiivinen erityiskohtelu” tuottaa epätasa-arvoa ja katkeruutta eikä edistä yhteiskunnallista hyvää.

Sitä paitsi Stubbin väite, että naiset ovat alakynnessä työelämässä, ei pidä paikkaansa.

Ette arvaakaan, millaista vähemmistöstressiä naisvaltaisilla aloilla toimiminen aiheuttaa miehille.

Erityisen epäoikeudenmukainen oli Stubbin paljastus, että toimiessaan firenzeläisessä EU-instituutissa hän on kollegansa kanssa juoninut tehtäviin naisia ihan vain feministisen asenteensa vuoksi.

Stubbin ”valitsisin naisen” saattoi olla piikki Haaviston homoseksuaalisuutta vastaan, sillä Haavistohan on valinnut miehen.

Oletus lienee, että naiset ryntäävät nyt sankoin joukoin Stubbin tueksi.

Arvelen kuitenkin, että Stubbin uusherrasmiesmäinen sankaruuden tavoittelu ei pure nykyaikaiseen tiedostavaiseen naiseen, joka loukkaantuu kohteliaisuudesta, kun hänelle avaa oven.

Nykyaikainen feministinen nainen oivaltaa suosimisen takaa piilevää naisten alistamista. Miksi suosimista muuten tarvittaisiinkaan, paitsi suosijan oman ylemmyyden osoittamiseksi?

Aikana, jolloin kaksiarvoinen sukupuoliero on kyseenalaistettu ja jopa kielletty yliopistoissa, vessoissa, viranomaisissa ja viestimissä, on vanhanaikaista kerjätä suosiota kummaltakaan sukupuolelta seksistisellä liputuksella.

Ilmiö on yhtä tympeä kaikkialla yhteiskunnassa: niin yritysten kuin julkisyhteisöjenkin rekrytoinneissa.

Tavallaan myös Marja Sannikka teki ”virheen”, vaikka (tai koska) hän on terävä toimittaja. Hän käytti naisen ja miehen käsitteitä, vaikka nykyään pitää puhua naisoletetuista ja miesoletetuista!

Stubb lankesi ansaan. Hänen inkluusio- ja tasa-arvokoulutuksensa ei taida olla tarpeeksi pitkälle mietittyä, ja prosessin sisäistämisessä läpäisyperiaatteella on vielä toivomisen varaa.

Tämä maa ei kaipaa minkäänlaista positiivista eikä negatiivista erityiskohtelua, eikä varsinkaan naisten suosimista.

Stubbista lienee tullut setämies, kun hänellä on moderni iskumetodi.

Stubb sanoi valitsevansa naisen. Minä puolestani en valitsisi Stubbia.

Stubb sanoi valitsevansa varapresidentikseen Haaviston, joka hänen mielestään on nyt ilmeisesti se ”pikku-Pekka”.

Pekka taas oli niin ovela, että hän vastasi samaan kysymykseen nukkuvansa hyvin Olli Rehnin tasavallassa.

Myös Pekka on fiksu mies, mutta eri tavalla.

Muitakaan kannattaneiden ei pitäisi jättää äänestämättä, sillä vaalit ovat bussimatka.

Jos yksikään bussi ei vie perille, kannattaa nousta siihen bussiin, joka vie lähimmäksi. Paitsi siinä tapauksessa, että on varaa omaan kyytiin.

Yksityisautoilustakin päättävät tosin poliitikot, joten sillä tavalla matkustaessa voi jäädä bussin alle.

Paitsi tänään, jolloin joukkoliikenne on jumissa hallituksen generoimien lakkojen vuoksi, ja Kokoomuksen tilataksiin mahtuu vain rahalla.

Tänään on kuitenkin hyvä päivä vapauttaa Pekka Haavisto Vihreän Liiton jäsenkirjastaan ja säästää hyvä mies menemiseltä hukkaan. Jälkimmäisellä tarkoitan erityisesti Alexander Stubbia, joka sopii Brysseliin EU-komissaariksi. Siellä hän olisi oikeassa paikassa.

Silti voi olla, että molemmat bussit vievät lopulta eri kaupunginosiin kuin on matka, ja lopulta melko kauas myös toisistaan.

Totaalinen tasa-arvotykitys

Kolumnistit ovat lehtien maskotteja, joita toimitukset käyttävät omien tarkoitusperiensä vahvistamiseen ja jotka omasta puolestaan käyttävät heille suotua tilaisuutta mielipiteidensä laukomiseen.

Toimitukset toivovat saavansa kolumnisteilta tukea lehden harjoittamalle asennemuokkaukselle, ja siksi heille yleensä maksetaan lehden saamista ostoksista. Jos kolumnisti ei ole akateemisesti etabloitunut ja tieteellisesti kvalifioitunut ja tutkimukselliset näytöt siltä osin puuttuvat, kolumnistien mielipidevalta pyritään lehdissä naamioimaan ”asiantuntijuudeksi”, joka puolestaan muuttuu helposti asiantuntijavallaksi.

Vihreiden entinen kertakäyttökansanedustaja Rosa Meriläinen julisti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”miesten asevelvollisuus on väärin”, koska ”se kasvattaa miehiä hyväksymään epätasa-arvon osana luonnollista järjestystä”. Aihe ei ole uusi, mutta kommentoimisen arvoiseksi sen tekee kirjoituksen julkaisemiseen liittyvä tarkoitusperä.

On huvittavaa, että vakaumuksellinen feministi parkuu nykyään myös miesten mahdollisesti kokemaa epätasa-arvoa vastaan. Kun naiset mielihyvin kelpuutetaan tykinruoaksi siinä missä miehetkin, epätasa-arvon ydin on Meriläisen mielestä nyt siinä, että miehille asevelvollisuus on pakon eikä oman valinnan varaista. Loogisesti ajatellen Meriläisen ongelmana ei ole siis se, että miehille asevelvollisuus on pakollista, vaan se, että asevelvollisuutta ylipäänsä on, eikä se olekaan kaikille pelkkää asevapaaehtoisuutta.

Meriläisen pakinassa on myös vakava asiavirhe. Perustuslakimme mukaan jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen, joten kyllä velvollisuus puolustaa Suomea koskee ihan yhdenvertaisesti sekä naisia että miehiä. Tapa, jolla sitä toteutetaan, vain vaihtelee sen mukaan, onko kyseessä aseellinen, aseeton vai siviilitehtävä.

Mutta myös tasa-arvon käsite ansaitsee analyysia ja avaamista. Voidaan todellakin väittää, että tasa-arvoa ei tule pitää ihanteena, koska tasa-arvoisuus ei välttämättä palvele oikeudenmukaisuutta. Toiseksi voidaan väittää, että epätasa-arvo on (Meriläisen näkemyksen vastaisesti) hyväksyttävää, kun se perustuu meritokraattiseen yhteiskuntanäkemykseen, eli ansaintaperiaatteelle rakentuvaan yhteiskuntaan.

Miksi sitten näin on?

Tasa-arvo on yhtä ristiriitainen ilmiö kuin itse käsitekin. Jos kaikki asiat ja ihmiset olisivat keskenään tasa-arvoisia, ei voitaisi tunnistaa arvoja ollenkaan, koska arvon ilmiö on sen oman käsitteellis-apriorisen olemuksen vuoksi hierarkkinen.

Eli jos arvoja ylipäänsä on, ne voivat (itseisarvot pois lukien) kuvata arvokkuutta ja olla voimassa vain suhteessa toisiinsa. Niinpä arvojen olemassaolo ja edellyttäminen vaativat, että ne asettuvat toisiinsa nähden hierarkkiseen paremmuusjärjestykseen, jonka mukaisesti esimerkiksi terveyttä ja vapautta pidetään korkeampina arvoina kuin sairautta ja riippuvuutta. Tasa-arvon käsite on yksi etiikan kompleksisimpia, sillä tasa-arvon ihanne kuolettaa peruslähtökohtansa, eli arvon, kokonaan.

Tasa-arvon käsitteen ongelmallisuus näkyy myös Suomen perustuslaissa. Niinpä siinä ei puhutakaan tasa-arvosta vaan kansalaisten yhdenvertaisuudesta. Ja sen vuoksi tasa-arvovaltuutetun nimi on korjattu nykyisin ”yhdenvertaisuusvaltuutetuksi” – melko orwellilainen käsite sekin.

Tasa-arvoihanteen vaikeus näkyy käytännössä siinä, että äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu koetaan ahdistavana ja epäilemättä on sitä.

Esimerkiksi Kiinan kansantasavallan armeijasta poistettiin aikoinaan sotilasarvot tasa-arvon merkiksi. Tämä tasa-arvon tavoittelu koettiin hyvin epäluonnollisena. Tasa-arvon lavastamisessa osaksi kommunistisen yhteiskunnan ja materialistisen luonnon järjestystä epäonnistuttiin täysin, ja arvohierarkiat palautettiin voimaan kiertoteitse. Ne osoitettiin rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Armeijan toimintaedellytys – komentoketjun katkeamattomuus – olisi muutoin menetetty, ja tuloksena olisi ollut pelkkää anarkiaa.

Yhteiskunnassamme on useita organisaatioita ja instituutioita, joiden nimenomainen tehtävä on luoda yhteiskuntaan ja ihmisten välille arvoasemaan perustuvia eroja.

Niitä muodostetaan esimerkiksi kouluissa, joissa ihmisiä arvostellaan monien mielestä tietenkin täysin väärin perustein. Kuitenkin yhteiskunta hyväksyy tämän ilmiselvän epätasa-arvon tuottamisen mukisematta. Se suorastaan tukee sitä, sillä oppilaiden samanlaisena pitäminen, arvostelun laiminlyöminen ja samanlaistamiseen perustuva tasa-arvo kieltäisivät ihmisten lahjakkuuserot ja johtaisivat kaikkien pitämiseen yhtä tyhminä.

Samoin työelämässä ihmisten tiedoilla ja taidoilla on erilainen arvo työn tuottavuuden kannalta, ja siksi ihmisille maksetaan erilaista palkkaa. Syrjintäkieltojen aikakaudella eroja palkkauksessa ei voida selittää syrjinnällä vaan sillä, että eri työtehtävien tuottavuus on todellakin erilainen, samoin työntekijöiden saatavuus, vaadittava osaaminen, kouluttautuminen ja monet muut seikat.

Tämä saattaa näyttää ideologiselta tavalta ajatella, mutta todellisuudessa se on objektiivinen tosiasia ja samalla myös oikeudenmukaista sikäli kuin arvoasemien väliset erot ovat todellisia ja ihmisten nauttimat ja toisilleen luovuttamat arvostukset perustuvat ansioihin. Epätasa-arvo on siis hyväksyttävä osana yhteiskunnan olemusta.

Aristoteles lähti oikeudenmukaisuusteoriassaan siitä, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun sen jäsenet toimivat ominaisuuksiaan ja taipumuksiaan vastaavissa tehtävissä. Nykyisin monet ihmiset toimivat täysin itselleen sopimattomissa tehtävissä, joten sanomista asiasta varmaan riittää.

Mutta armeijayhteyksissä oikeudenmukaisuus toteutuu sikäli hyvin, että naisia ei pakoteta tykinruoaksi, ja miehillekin on varattu tilaisuus astua siviilipalvelukseen, jos oma vakaumus vaatii. Toiseksi, asepalveluksen meritoivalta vaikutukselta ei tarvitse naistenkaan välttyä, sillä hakemuksesta riviin kyllä pääsee, ja miehet – vaikka pakolla ruotuun joutuvatkin – saavat kiiltävät kaulaan hyvästä palveluksesta.

Joten missä oli epätasa-arvon ydin?

Olen monessa yhteydessä korostanut, että liberaalin ja kansanvaltaisen yhteiskunnan primus motor on eriarvoisuuden tavoittelu. Meritokraattinen yhteiskunta nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon, jolloin tasa-arvo asetetaan lähtökohdaksi mutta ei päämääräksi.

Meriläinen tekee monien vihervasemmistolaisten tavoin sen virheen, että hän mieltää tasa-arvon päämääräksi, jota pitää tavoitella. Tosiasiassa tasa-arvon pitää olla lähtöviiva, jolta ihmiset alkavat kilpailla ja tavoitella erilaisia omia yksilöllisiä päämääriään. Muu johtaa tasapäistämisen ja yksiarvoistamisen tielle: tasa-arvolla tykittävään totalitarismiin.

Vaikka epätasa-arvo onkin hyväksyttävä yhteiskunnallisen todellisuuden osana, sen ei tule johtaa ihmisarvon kiistämiseen. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovatkin täysin eri asioita. Tasa-arvo on suhteellinen (ei itseisarvo). Mutta ihmisarvoa on pidettävä ehdottomana, eikä sitä pidä keneltäkään riistää pois. Kuitenkin myös ihmisarvon käsite on pulmallinen siksi, että se on pelkästään muodollinen ja sisällöllisesti määrittelemätön ja jouduttu edellyttämään järjen postulaattina, toisin sanoen vain siksi, että etiikka ylipäänsä olisi mahdollista. 

Suomalainen yhteiskunta on oikeudenmukainen siksi, että se on meritokraattinen. Meritokratiaan kuuluu, että jokainen yksilö voi edetä samalta lähtöviivalta kykyjensä mukaisesti yhteiskunnan tikapuilla, lähtökohdistaan riippumatta. Suomalainen koulutusjärjestelmä on asiasta maailmankuulu.

Samanlainen on myös Suomen Puolustusvoimat. Asevelvollisuus on monelle nuorelle viimeinen tilaisuus, jossa ihmiset asetetaan samalle lähtöviivalle, jolta voidaan tavoitella erilaisia asemia – kukin kykyjensä ja ominaisuuksiensa mukaan.
 
Joten missä oli epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden ongelma? – Ei missään.

Meriläisen kolumni on yritys taivutella lukijoita hyväksymään näkemys, että vallitsevan todellisuuden olemuspiirteet ovat muka jollakin tavoin virheelliset, väärät tai epäoikeudenmukaiset, kun ne eivät suostu toimimaan punavihreästä ajatuskuplasta esitettyjen haaveiden ja toiveiden mukaisesti.

Mitä Meriläisen kolumni sitten artikuloi? – Kun Helsingin Sanomat laittaa sivuilleen huonosti ajateltuja ja paikoin täysin perätöntä informaatiota sisältäviä kannanottoja ja tekee sen tiedotusvälineen asemassa, se ei jakele informaatiota vaan disinformaatiota. Kun epätieto esitetään tiedotusvälineen kautta, siitä väistämättä tulee – niin mitä? Vastaus: propagandaa. – Tai sitten pelkkää provokaatiota, jonka tarkoitus on kerätä huomiota lukijakadon kanssa kituvalle lehdelle.

Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta.

Julkaisin pari päivää sitten kirjoituksen, jossa arvostelin Helsingin Sanomien kolumnistina toimivan Ronja Salmen juttua ”käänteisen rasismin” suosimisesta. Kirjoitukseni meni ilmeisesti perille myös Helsingin Sanomien toimitukseen, sillä lehti alkoi puolustella kolumnistiaan kaivamalla esiin yhdenvertaisuusvaltuutetun sekä häiritsemällä eläkkeellä olevaa Timo Airaksista, joilta lehden toimittaja Juho Typpo kertoi ”kysyneensä” asiaa olettaen, että totuus löytyy nimenomaan heiltä.

Jutussa ”Käänteistä rasismia tai käänteistä syrjintää ei ole olemassa, filosofi ja yhdenvertaisuusvaltuutettu kertovat miksi”, Helsingin Sanomien toimittaja pyrki hakeutumaan keskustelua tuntemattomien tahojen selän taakse koettaen samalla vaieta siitä tosiasiasta, että asiastahan oli jo esitetty perusteellinen filosofinen analyysi!

Päiväuniensa keskeltä herätetty Timo Airaksinen puolestaan nieli Helsingin Sanomien syötin ja ryhtyi arvostelemaan ”käänteisen syrjinnän” käsitettä. Käsite on omastakin mielestäni paradoksi, mutta se kuvaa kuitenkin hyvin sitä, millaisen ristiriidan käsitteen kuvaama ilmiö sinänsä sisältää, kun tasa-arvoa yritetään tuottaa etuoikeuttamalla.

Koska Airaksinen oli johdettu lehden toimesta harhaan, en voi pitää perusteltuna hänen sitä kannanottoaan, jonka mukaan mielipiteeni olisivat ”rasistien vastaisku sille, että he kokevat asemaansa loukatun”. Helsingin Sanomat on kuitenkin valmis uhraamaan oman uskottavuutensa lavastaakseen filosofien välille auktoriteettikiistan.

Totuus on, että etuoikeuttaminen on, paitsi filosofisesti epäoikeudenmukaista, myös sosiaalipoliittisesti huono ratkaisu, koska se tuottaa koettua vääryyttä sekä katkeruutta ja mahdollisesti lisää rasismia.

Myös yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsti Pimiän lihavoidulla painettu kannanotto, jonka mukaan ”se, että kaikkia kohdellaan aina samalla tavalla, ei riitä edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista”, on aivan pimeä. Jonkin erityisryhmän suosiminen johtaa suoraa päätä kyseisen ryhmän yhteiskunnalliseen halveksumiseen, jolloin myös suosimispolitiikka menettää kaiken arvovaltansa ja oikeusperustuksensa.

Filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja ihmistieteitä tuntemattomien juristienkin pitäisi ymmärtää, että heidän kannattamansa ”positiivinen erityiskohtelu” voi olla perusteltua vaakakuppien tasapainottamiseksi vain silloin, jos etuoikeutettavat ryhmät, kuten naiset, värilliset tai jotkin erityisryhmät ovat kautta linjan ansaitsemaansa huonommassa asemassa.

Kun tämä perusotaksuma ei pidä paikkaansa, etuoikeuttamiselta katoaa pohja.

Suomalaisessa yhdenvertaisuuspolitiikassa on lähdetty liian pitkälle siitä virheellisestä ja todeksi osoittamattomasta perusaksioomasta, että tietyt etuoikeutettavat ryhmät ovat automaattisesti huonommassa asemassa kuin paljon parjatut valkoiset miespuoliset ihmiset ja että kyseiset erityisryhminä pidetyt klusterit ylipäänsä ovat keskenäänkään samassa asemassa. Lisäksi on pyritty liiaksi etuoikeuttamaan vierasperäisten ihmisten asemaa kantaväestöjen ohi ja kustannuksella.

Tutkin asiaa aikoinani jo Suomen Akatemian ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -ohjelmassa, jossa totesin, että pahin virhe, jonka kollegani saattoivat tehdä, oli juuri vähemmistöjen pitäminen yksiaineksisina ryhminä, joita pitää lähestyä stereotyyppisin oletuksin.

Erään ajankohtaisen esimerkin tällaisesta vähemmistöjä nolaavasta politikoinnista antaa vasemmistopuolueiden tapa ratsastaa sukupuolineutraalilla avioliitolla ja repiä ääniä homojen selkänahasta. Homoavioliittoasian tuominen eduskunnan täysistuntoon vielä kerran äänestettäväksi ei tosiasiassa nolaa homoja lainkaan vaan ainoastaan vahvistaa kansavaltaisen menettelyn, joka minun näkökulmastani taipuu jo viihteeksi. Sen sijaan tiettyjen puolueiden tapa kalastella ääniä omalla suvaitsevuudellaan vaikuttaa halpahintaiselta poliittisen kaupan käynniltä, jossa homot lavastetaan surkeaksi valtion, kirkon ja piispojen, niin kommarien kuin kokkarienkin, armoilla eläväksi vaalikarjaksi.

Helsingin Sanomien tapa lavastaa käänteistä syrjintää vastustavat argumentit ”populismiksi” on merkki samasta propagandasta ja puolueellisesta kirjoittelusta, josta lehteä on arvosteltu laajalti muutoinkin. Asiassa ei auta myöskään Timo Airaksiselta nyhdetty pönötys, jonka mukaan syrjittyjen ryhmien ja vähemmistöjen ”on oikein tölviä muita ihmisiä”. Juuri tuon tapainen asennoituminen vahvistaa ennakkoluuloja ja jyrkentää asenteita tässä pitkälle tasapäistetyssä maassamme, jossa mihinkään erityisryhmään kuuluminen ei sinänsä merkitse syrjäytyneisyyttä.

Sen asemasta, että lehti kautta rantain haastattelee asioista ulalla olevia lausuntoautomaatteja, lehden kannattaisi kysyä asioita meiltä etiikan ja yhteiskuntafilosofian todellisilta asiantuntijoilta.

Mutta niin Helsingin Sanomat ei tee – ehkä juuri käänteisen syrjinnän merkiksi!

Laadukkaaseen journalismiin tähtäävän toiminnan sijasta Helsingin Sanomat onkii kannanottoja kaiken maailman mekkoeinareilta, jotka ovat valmiita kieltämään itsensä, kansakuntansa ja sukupuolensa sekä kannattamaan mitä tahansa tasa-arvon, maahanmuuton, monikulttuurisuuden tai jonkin muun kompleksisen ilmiön tueksi laadittuja poliittisesti korrekteja periaatteita, kunhan he voivat sitä kautta varmistaa feministien suosionosoitukset, välttyä vihervasemmiston taholta uhkaavilta rasistileimoilta ja pitää pelosta täristen työpaikkansa.

Niitä öyhöttäjiä minä halveksun.

Tasa-arvovaltuutettu selvittää selvää asiaa

Tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen on ilmoittanut tahtovansa selvityksen siitä, syrjitäänkö miehiä avioeron jälkeen huoltajuuskysymyksissä. Mäkisen mukaan moni häneen yhteyttä ottanut isä on epäillyt, että sosiaaliviranomaiset suosivat naisia epäasiallisin perustein, ja viittaa tapaukseen, jossa yhteishuoltajana oleva ”etäisä” ei saanut tietoja lapsensa esikoulun aloittamiseen liittyvistä asioista.

Ei ollut tyhmempi ajatus. Ihme, ettei tullut omaan mieleeni, vaikka olen näköjään kirjoittanut aiheesta useissa teksteissäni.

Kauppalehden otsikon mukaan tasa-arvovaltuuttu Mäkinen sanoo, että isilläkin on oikeus vanhemmuuteen - myös eron jälkeen. Hän jatkaa, että ”Mielestäni olisi paikallaan tehdä sosiaaliviranomaisten palvelujen osalta selvitys siitä, onko sukupuolella merkitystä ja suositaanko äitejä viranomaiskäytännöissä, kuten epäillään. Tuomioistuinten huoltajuusratkaisuista on jo olemassa vastaava tutkimus.”

Mutta miksi selvittää selvää asiaa? Miesten kannanotot leimataan naisten hallitsemissa tasa-arvoviranomaisissa yleensä vain ”koetuksi syrjinnäksi”, kun taas naisten ottaessa yhteyttä viranomaiset ryhtyvät suoraan toimenpiteisiin ilman mitään tutkimuksia. Myöskään eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri eivät yleensä tilaa tutkimuksia eivätkä lausuntoja ulkopuolisilta saati tutki dokumenttien aitoutta vaan luottavat sokeasti osapuolten toimittamiin asiakirjoihin ja tekevät ratkaisunsa niiden pohjalta.

Tasa-arvovaltuutetun tilaamaa selvitystä voidaankin pitää yrityksenä viivyttää asioihin puuttumista ja haluna löytää perusteluja miesten tekemien kantelujen kumoamiseksi. Nähdäkseni miesten valitusten olemassaolo antaa jo sinänsä riittävän selvän näytön siitä, että viranomaisten toiminnassa on vikaa ja että naiset pidättävät lasten huoltajuuden itselleen naispuolisten sosiaalibyrokraattien solidaarisuutta hyväksi käyttäen.

Viranomaistahojen tilaamilla selvityksillä taas on taipumusta muodostua täysin tarkoitushakuisiksi. Niitä hallitsee viranomaisdiskurssi, eikä ilmiöiden olemusta pohdita filosofisesti.

Mitä ylipäänsä merkitsee, että miehiä syrjitään huoltajuuskysymyksissä? Avioerot johtuvat monessa tapauksessa jo alun alkaen siitä, että miehet saavat tarpeekseen naisten ja lasten kitinöistä ja pakenevat feministien hallitsemista perheistä. ”Oikeus lapseen” voidaan siten mieltää pikemminkin velvollisuudeksi tai taakaksi. Parisuhteet ovat hajonneet jopa erimielisyyteen lasten hankinnan tarpeellisuudesta. Lopulta nämä ajattelemattomat vanhemmat repivät lapsensa kappaleiksi avioeroprosesseissaan.

Lapsen oikeutta isään ei näytä ajattelevan kukaan sen enempää heteroiden avioeroissa kuin viranomaiskäytännöissäkään, saati lesbofeministien saalistaessa itselleen lapsia keinohedelmöityksillä, adoption kautta tai luonnollista tietä. Hedelmöityshoitolain valossa biologista isää ei enää tarvitse eikä saa kertoa lapselle myöskään tämän aikuisiällä, ja adoptiotapauksissa lapsen biologinen isä on joutunut hakemaan omalle biologiselle jälkeläiselleen huoltajuutta ”perheen ulkopuolisena” henkilönä. Naisten hallitsemassa lapsipolitiikassa miehet ovat vallankäyttäjille pelkkää ilmaa.

On tietysti kurjaa, jos elämän täytyy alkaa tuolla tavalla viranomaisvallan ja käräjäsalin kautta, mutta aiemmin lapselle sentään tunnustettiin biologinen isä. Nykyisen lainsäädännön kautta feministit ovat vieneet ahneutensa niin pitkälle, että isien sivuuttaminen kasvatustehtävästä lyö pahiten poskelle lapsia itseään.

Miksi naisille luodaan ihmisoikeuksia?

Suomen hallitusten tasa-arvo-ohjelmat ovat nojanneet Yhdistyneiden Kansakuntien neljänteen ”naisten aseman edistämiseksi” pidettyyn konferenssiin, joka järjestettiin Pekingissä 4.–5.9.1995. Suomi on allekirjoitettuaan konferenssissa hyväksytyn toimintaohjelman sitoutunut noudattamaan sitä. Niinpä sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemassa Suomen hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa vuodelta 2002 todetaan seuraavasti:

”Pekingin ohjelman kolme pääperiaatetta ovat naisten aseman ja arvon vahvistaminen, naisten ihmisoikeuksien toteuttaminen ja tasa-arvon edistäminen läpäisyperiaatteella eli valtavirtaistamisen periaatteella. Nämä periaatteet ovat myös Suomen hallituksen tasa-arvo-ohjelman lähtökohtia. Naisten ja miesten tasa-arvo nähdään toimintaohjelmassa ihmisoikeuskysymyksenä. Tällä ohjelmalla hallitus haluaa edistää naisten ihmisoikeuksien toteutumista käytännössä.”

Penetraatioon viittavan sanan ”läpäisyperiaate” käyttäminen on kenties jo sinänsä riittävän paljastava kertoakseen kirjoittajien toiveista. Mutta muotoilu herättää kysymyksen, miksi naisille luodaan ihmisoikeuksia. Ihmisoikeudethan ovat yleisiä ja niiden pitäisi koskea kaikkia ihmisiä, sekä naisia että miehiä. Miksi ihmisoikeuksia halutaan luoda vain naisille? Eikö olisi parempi, että naisille yritettäisiin luoda vain oikeuksia. Mutta nehän ovat samat jo sekä miehille että naisille, sillä ihmiset ovat perustuslain mukaan yhdenvertaisia.

Lisäksi ohjelma jatkaa:

”Pekingin toimintaohjelman pääperiaate on naisten aseman ja arvon vahvistaminen. Maailmanlaajuista naisten alistamista ajatellen tavoite on kunnianhimoinen, mutta samalla ainoa mahdollinen. Ohjelman tavoitteena on naisten täysipainoinen ja tasa-arvoinen osallistuminen asuin- ja elinympäristön kehittämiseen, taloudelliseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen päätöksentekoon. Tavoite ulottuu tasa- arvoisiin henkilö- ja perhesuhteisiin. Se tarkoittaa tyttöjen ja naisten ihmisarvon kunnioittamista alkaen tyttöjen ja poikien kasvattamisesta yhteistyöhön ja toistensa kunnioittamiseen ja päätyen tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan kaikkien muotojen poistamiseen.”

Jos tekstin laatija ei ole nainen, näin voi kirjoittaa vain Archie Bunkerin vävy. Tässä ohjelmakohdassa tunnustetaan selvästi, mistä tasa-arvopolitiikassa on kyse: sen enempää YK kuin Suomen hallituksetkaan eivät ole halunneet edistää tasa-arvoa vaan naisten etuoikeuksia. Puolueellinen tarkoitusperä näkyy esimerkiksi siinä, että tavoitteena on vain ”tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan kaikkien muotojen” poistaminen.

Jos kaikki naisiin kohdistuva väkivalta poistettaisiin, silloin myöskään poliisi ei voisi kurittaa väkivaltaisia naisia. Mihin tämä johtaisi? Esimerkiksi Helsingin Sanomien viimeviikkoisen uutisen mukaan ”teinitytöt pahoinpitelivät ikätovereitaan Espoossa” ja tämän Iltalehden jutun mukaan 15-vuotias tyttö tuomittiin 12-vuotiaan tytön pahoinpitelystä ja muista rikoksista viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Että sellaisia enkeleitä.

Myös viimeksi istuneet hallitukset ovat jatkaneet aiemmin kirjoitetun puolueellisen ohjelman toteuttamista. Voimassa olevan tasa-arvo-ohjelman tavoitteena on edelleenkin ”sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen” (s. 14), ”naisten urakehityksen edistäminen” (s. 19) sekä ”naisiin kohdistuvan väkivallan vähentäminen” (s. 25).

Kuitenkin väitteet naisista väkivallan yksipuolisina uhreina muodostavat pelkän legendan. Tutkimusten mukaan naisten itsensä harjoittama väkivalta on paljon luultua yleisempää. Esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liiton selvitys vuodelta 2009 kertoo, että ”naiset tekevät lähisuhteiden törkeistä pahoinpitelyistä 40 prosenttia”.

Naisten osuuden tasa-arvoistaa 50 prosentin yli se, että lievistä pahoinpitelyistä suurin osa on naisten tekemiä. Helsingin Sanomien 14.1.2010 haastatteleman ”Lyömätön linja” -projektin vetäjän mukaan miesten on vaikeampi kääntyä viranomaisten puoleen naisten harjoittaman väkivallan uhriksi jouduttuaan, joten suuri osa miesten kärsimästä väkivallasta jää peittoon. Aamulehden (sinänsä tendenssimäisesti otsikoidussa) ”Pelastakaa tytöt” -jutussa puolestaan todettiin 7.9.2009, että ”tuoreen kyselytutkimuksen mukaan tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Ja vielä yksi väkivaltauutinen: Helsingin Sanomien tuoreen jutun mukaan ”Suomi hakkasi Ruotsin tasa-arvovertailussa”, kun arvioitiin sukupuolten erilaisia yhteiskunnallisia resursseja, joista yhtenä pidettiin opiskelumahdollisuuksia. Mukiloiduiksi taisivat tulla miehet, sillä koulumaailman ja opettajakunnan naisvaltaisuuden vuoksi suurin osa lukioiden oppilaistakin on tyttöjä. Kun koulujärjestelmä syrjii poikia, myös Helsingin yliopiston tiedekunnista enää vain yksi on miesenemmistöinen.

Maailman talousfoorumin tuoreen raportin mukaan Suomi on maailman kolmanneksi tasa-arvoisin maa, joten mitäpä tasa-arvon lisäämistä tässä oikeastaan tarvitaan? Ongelmana onkin, että tasa-arvon vaatimuksia satelee meille YK:n ja EU:n kautta. Sosiaalisesti alikehittyneet valtiot koettavat opettaa meille tasa-arvoa. Tämän jatkuvan painostuksen vuoksi tasa-arvon vauhtipyörä on kiihtynyt ylinopeuteen ja johtanut miesten syrjimiseen länsimaissa.

Tulos näkyy sekä tasa-arvovirkojen täyttämisessä yksipuolisesti naisilla että tasa-arvolaissa. Sen ensimmäisessä pykälässä määritellään säädöksen tarkoitus: ”Tämän lain tarkoituksena on estää sukupuoleen perustuva syrjintä ja edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa sekä tässä tarkoituksessa parantaa naisten asemaa erityisesti työelämässä.”

Siis tavoitteena on edistää naisten asemaa työelämässä, mutta ei tasa-arvoa. Lain yhdeksännen pykälän mukaan syrjintänä ei tietenkään pidetä ”asevelvollisuuden säätämistä ainoastaan miehille” eikä ”väliaikaisia, suunnitelmaan perustuvia erityistoimia tosiasiallisen tasa-arvon edistämiseksi, joilla pyritään tämän lain tarkoituksen toteuttamiseen”. Syrjintänä ei tämän mukaan pidetä miesten syrjimistä naisten hyväksi, sillä näin sanotaan laissa.

Yhdistyneiden Kansakuntien hyväksymän ohjelman ja Suomen hallitusten tasa-arvo-ohjelmien perusteella olisi voinut luulla, että tarkoituksena olisi edistää ihmisoikeuksia – siis kaikkien ihmisten oikeuksia – ja tasa-arvoa.

Sen enempää vähemmistövaltuutettu kuin tasa-arvovaltuutettukaan eivät lue toimialaansa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen asioita, vaan vähemmistövaltuutettu keskittyy etnisten vähemmistöjen hyysäämiseen ja tasa-arvovaltuutettu naisten ja miesten keskinäiseen sotaan: tarkemmin sanottuna feministiseen ja miesvihamieliseen taisteluun.

On tietenkin syytä kysyä, mitä merkitystä koko tasa-arvolla on. Kaikkien ihmisten yleinen tasa-arvohan on järjetön ihanne. Mitä mieltä olisi esimerkiksi terroristin ja lääkärin tasa-arvossa, paitsi että joskus kyseessä on sama henkilö ja terroristikin voi luonnollisesti olla rakastava ja idealistinen ihminen, aivan niin kuin heidän entisille heiloilleen kujertamansa lemmenluritukset osoittavat?

Mutta muutoinkaan terroristin ja lääkärin arvo eri ihmisten kannalta ei jakaudu tasan. Useimmiten ”tasa-arvo” suomennetaankin väärin sanasta equality, joka merkitsee vain ’yhdenvertaisuutta’. Se taas liittyy ihmisten yleiseen ihmisarvoon. Ihmisarvon ja tasa-arvon välinen ero on välttämätöntä tehdä etiikassa, sillä tasa-arvo on relatiivinen mutta ihmisarvo absoluuttinen.

Myös ihmisarvo voidaan kyseenalaistaa äärimmäisissä tapauksissa ja esimerkiksi tuomita vakavia rikoksia tehnyt ihminen kuolemaan. Joka tapauksessa tasa-arvo on pelkästään suhteellinen asia, sillä ihmisillä todellakin on eri arvo työelämässä, ihmissuhteissa ja monissa käytännön yhteyksissä. Me olemme eri tavoin hyödyllisiä tai haitallisia, vihattavia tai rakastettavia ihmissuhteissamme. Osan näistä eroista luo viranomaisvalta itse esimerkiksi koulujärjestelmään sisältyvien ja sinänsä hyväksyttävien arvosteluperiaatteiden kautta. Jos saavutettu arvoasema on vaivalla hankittu, olisi suorastaan väärin kiistää ihmisten erilainen arvo.

Arvostusta ei saa yleensä vaatimalla. Feministit tavoittelevat tasa-arvoa eli kokemansa epätasapainon oikaisua pelkillä vaatimuksilla. Arvostusta ei kuitenkaan heru kiipeämällä pylvään nokkaan. Arvostusta voi saada vain laskeutumalla muiden ihmisten pariin ja tekemällä jotakin sellaista, joka tuottaa sitä kaivattua arvostusta.

Oman tasa-arvo-ohjelmani voi lukea tästä.