Hävittäjähankkeen ensimmäinen ilmapudotus: Tähtäimessä väärä tieto

Hornet-hävittäjien korvaamishanke on edennyt pitkälle, ja eduskunnan on tarkoitus tehdä asiasta päätös vuonna 2021. Prosessin tietopyyntövaihe ja ensimmäinen tarjousvaihe ovat ohi, kun tarjousten määräaika umpeutui 31.1.2019.

Hävittäjien korvaamisesta liikkuu kuitenkin ilmatilassamme paljon epämääräistä ja väärää tietoa, joista esimerkkejä täällä ja täällä. On ehdotettu, että prosessi peruttaisiin ja käytössä olevien koneiden elinkaarta jatkettaisiin kymmenellä vuodella.

Ajatus saattaa näyttää houkuttelevalta poliitikkojen näkökulmasta, niin kuin säästötoimilta vaikuttavat keinot yleensäkin. Ehdotuksissa voi houkuttaa myös mahdollisuus viivyttää hankintaa teknisen murroskauden yli, sillä koneiden häiveominaisuudet ovat vasta kehitteillä. Tuotannon laajetessa myös ainoan tutkassa näkymättömän koneen hinta voi halventua.

On myös mahdollista, että häiveominaisuuksien etulyöntiasema pystytään murtamaan tunnistamalla koneet infrapunajäljittimillä suihkuvirtauksista. Näin sijoitus häivekoneeseen voi osoittautua hukkainvestoinniksi.

Koneiden välisen evaluaation suorittaminen on joka tapauksessa asiantuntijatehtävä. Poliitikot voivat arvioida hankkeen ajoitusta, rahoituksen määrää ja vaihtoehtoja. On kuitenkin selvää, että HX-korvaushanketta ei voida eikä pidä lykätä.


Miksi Hornetit on korvattava?

Puolustusministeriön ”Esiselvityksessä Hornet-kaluston korvaamisesta” (2015) todettiin, että käytössä olevan kaluston suhteellinen suorituskyky heikkenee. Varaosien saanti vaikeutuu tuotannon lopettamisen myötä. Elektroninen päivittäminen kallistuu ja jää entistä harvempien kontolle eikä onnistu uusimpien ohjusaseiden käyttönottamiseksi koneissa.

Nykyisen konekannan tekohengittäminen Yhdysvalloista, Sveitsistä, Kanadasta tai Australista ”purettavilla osilla” olisi vaikeaa. Sveitsi joutuu itse jatkamaan koneidensa käyttöä, kun kansa hylkäsi hankintaesityksen kansanäänestyksessä. Kanada puolestaan elvyttää vanhaa konekantaansa kaupallisen kiistan takia, joka sillä on Yhdysvaltain kanssa.

Elinkaaren jatkamisesta tulisi niin sanottua ”kallista säästämistä”, ja koneiden korvaaminen olisi edessä lopulta kuitenkin.

HX-korvaushankkeen perusaksioomista poiketen on esitetty, että Suomessa ei lainkaan tarvittaisi nykyisenkaltaista ilma-asetta ja että ilmatorjunta riittäisi. Maasta tapahtuva ilmatorjunta on kyllä kustannustehokasta mutta ei korvaa hävittäjäkalustoa. Kaupunkilegenda maajoukkojen varustamisesta ”olalta laukaistavilla ilmatorjuntaohjuksilla” ei vastaa kysymykseen, millä tavoin suoritettaisiin rajavalvontaa ja kuinka estettäisiin vieraan vallan asevoimia toimimasta ilmatilassamme.

Määritelmällisesti katsoen maasta tapahtuva ilmatorjunta on aivan eri asia kuin ilmatilanhallinta tai ilmaherruuden ylläpito. Jos ilmapuolustus jätettäisiin pelkän ilmatorjunnan varaan, vihollinen olisi jo päässyt ilmatilaamme. Hävittäjäkoneilla mahdollistetaan puolustuksellinen vastailmatoiminta, eli vihollisen pitäminen poissa, ja hyökkäyksellinen vastailmatoiminta, jolla viitataan toimintaan vastustajan kohteiden lähellä.

Koneiden suorituskyky olisi siis korvattava täysimääräisenä. Juuri tästä asiasta on selvityksen pohjalta yksimielisyys. Hävittäjien tarpeellisuudesta saatiin näyttöä esimerkiksi vuoden 2014 rajaloukkausten yhteydessä, jolloin osoittautui, kuinka väärässä kauppaa arvostelleet tahot olivat, etunenässä Heikki Hiilamo (vihr.) teoksessaan Aavelasku (1994). Kirjoitin aiheesta täällä.


Hankintamääristä kohiseminen on turhaa

Julkisuudessa on puhuttu paljon koneiden lukumäärästä. On kiinnitytty hankintamäärään ja pidetty sitä suoraan verrannollisena kaupan arvoon. On vaadittu koneiden vähentämistä säästötoimena. Tosiasiassa pienempi määrä voi olla kalliimpikin kuin suuri määrä, ja suuri määrä ei välttämättä ole tehokkaampi kuin pieni määrä.

Vertailua vaikeuttaa se, että koneet ja niiden järjestelmät ovat hyvin erilaisia ja vertailukelvottomia. Evaluaatiota on sanottu vaikeammaksi kuin edellisellä kerralla, jolloin hankinnasta päätettiin vuonna 1992.

Julkisuudessa on myös virheellisesti tai väärinkäsitysten tuloksena esitetty, että puolueemme Perussuomalaiset olisi esittänyt hankittavaksi vähemmän kuin 64 konetta. Tämä ”tieto” on päätynyt muun muassa Wikipediaan. Puheenjohtaja Jussi Halla-aho on kiistänyt ja kumonnut kyseisen väitteen.

Kysymys on alun alkaen suorituskyvyn korvaamisesta täysimääräisenä, ja se voi olla mahdollista pienemmällä tai suuremmallakin konemäärällä. Määriin kiinnittyminen on harhaanjohtavaa, sillä ilmapuolustus on kompleksinen järjestelmä, jossa on kyse myös maa- ja merivoimien yhteistoiminnasta, tietojen vaihdosta, maalinosoittamisesta ja koneiden sensorointitoiminnoista sekä vihollisen johtamisjärjestelmien häirintätoiminnoista osana toiminnan kokonaisuutta.

Totta on se, että tarjouspyyntö on jätetty 64 koneesta. Tämä johtunee siitä, että jostain määrästä pyyntö on jätettävä, kun ei voi olla tarjousta ilman määrää.

Tekninen evaluaatio on käynnissä, tarjouksiin pyydetään täsmennykset (tinkimisvaihe) ja konetta testataan Suomessa lähiaikoina. On mahdollista, että määriin tehdään arvioinnin ja tarjousten pohjalta muutoksia. Joka tapauksessa Puolustusvoimien tarkoitus on esittää hallitukselle yhtä konetyyppiä, koulutuspakettia ja laitteistoa. Hallituksella on poliittinen mahdollisuus ja oikeus päätyä toiseenkin valintaan ja esitykseen eduskunnalle, ja päätöksen hankinnasta tekee eduskunta.

On harhaanjohtavaa luoda asiasta sellaista kuvaa, että Perussuomalaiset olisi puolueena jotenkin maanpuolustusvastainen tai laittamassa kapuloita kalliin mutta välttämättömän hankinnan rattaisiin.

Perussuomalaiset asennoituvat maanpuolustukseen myönteisesti, ja puhuin aiheesta viime torstaina Radio Vapaan Suomen ohjelmassa, jossa aiheena oli turvallisuuspolitiikka. Käsittelin samassa yhteydessä myös Nato-kysymystä, ja ohjelman voi katsella täältä (hävittäjähankinnoista noin alkaen kohdasta 59:00).





Politiikka mukana sekä kauppapolitiikassa että puolustuspolitiikassa

Virallisten kannanottojen mukaan HX-hankkeessa ei ole ennakkosuosikkeja, mutta joitakin vihjeitä hankintasuunnasta antaa se, että nykyisiin Hornet-koneisiin ostettiin pitkien neuvottelujen tuloksena Yhdysvaltalaisia JASSM-risteilyohjuksia, joita ei ainakaan toistaiseksi saada kiinnitetyiksi muihin kuin Yhdysvalloissa valmistettuihin koneisiin.

On tietenkin mahdollista, että kyseisten ristelyohjusten elinkaari päättyy jo ennen uusien koneiden käyttöönottoa. Kaupan arvo oli noin 185 miljoonaa, jolla saatiin hankituksi 70 ohjusta. Koska hankintahinta oli itse konekauppaan verrattuna vaatimaton, tämä aiempi asehankinta ei välttämättä determinoi sitä, mistä koneet hankitaan.

Joka tapauksessa asehankintasopimus on aina eräänlainen liittolaissopimus, joka luo vähintään moraalisen velvoitteen tukitoimiin myös konfliktin aikana. Siksi on viisasta arvioida myös hankinnan ilmansuuntaa oikein, eikä aseita koskaan kannata ostaa taholta, jonka kanssa on vaara päätyä konfliktiin.

Myös kauppapolitiikka näyttelee asiassa suurta roolia. Monella maalla olisi intressi saada tekninen projektinsa rahoitetuksi myymällä hanke mahdollisimman moneen maahan. Ostajalla puolestaan on intressi vastakauppoihin, joista eduskunta tulee varmasti keskustelemaan paljon.

Tilanne on kuitenkin muuttunut olennaisesti viime hankinnasta. Puolustusvoimien ulkomailta tekemissä suurissa materiaalihankinnoissa edellytettiin eduskunnan vaatimuksesta vastakauppoja, ennen kuin eduskunta päätyi rajoittamaan omaa valtaansa julkisista puolustus- ja turvallisuushankinnoista annetulla lailla (1531/2011). Se jouduttiin säätämään EU:n puolustus- ja hankintadirektiivin (2009/81/EY) perusteella.

Suomella ei ole enää myöskään teollisen yhteistyön velvoitetta. Vaikka Suomella on nyt direktiivin mukainen velvoite kilpailuttaa puolustus- ja turvallisuushankintansa, on maallamme EU:sta säädetyn sopimuksen 346 artiklan perusteella oikeus poiketa direktiivin määryksistä ja toteuttaa valtion turvallisuuden kannalta keskeiset hankintansa niin sanotusti kansallisin menettelyin. Tällaisissa yhteyksissä teollisen yhteistyön mahdollisuus on olemassa, ja velvoite voidaan antaa.

Konetyypin hankintaan vaikuttavat olennaisesti myös muut poliittiset tekijät, kuten kysymys siitä, kuuluuko Suomi tulevaisuudessa Natoon vai ei, ja mikä on suhteemme naapurimaahamme Ruotsiin. Koneiden rooli kansallisen puolustuksen kartoilla on nimittäin erilainen kuin se olisi osana Naton strategiaa tai esimerkiksi Ruotsin kanssa hiottavaa strategiaa. Koneiden valintatehtävä ei siis säästä myöskään poliitikkoja ulko- ja turvallisuuspoliittiselta pohdinnalta ja työltä.

Ilmavoiminen entinen koelentäjä Jyrki Laukkanen on arvioinut, että Suomi ei tarvitsisi F-35-häivekonetta, joka on tarkoitettu ensilinjan hyökkäyskoneeksi ja jolla on tarkoitus lentää vihollisen ilmatilassa tulematta havaituksi. Hänen mielestään Suomelle sopisivat parhaiten Saab JAS Gripen E, Eurofighter Typhoon tai Boeing F/A-18 Super Hornet.

Valvontatehtävissä, joissa ei ole ensisijaisesti tarkoitus hyökätä minnekään, voi puolestaan olla hyväksikin, että läsnäolo näkyy ja kuuluu – ellei sitten ajatella, että näkymätön kone on ”aina paikalla”.

Jos F-35-koneet saataisiin Norjan maksamaan kappalehintaan, 64 koneen hankintahinnaksi tulisi noin 9 miljardia, ja hankinta sopisi budjetin raamiin. Norja on toisaalta osallistunut hankkeeseen alusta asti maksaen sen kehittelykustannuksia. Koneiden käyttökulut venyvätkin sitten Gripenin noin 7 000 euroa maksavasta lentotunnista aina F-35:n noin 26 000 euron tuntumaan.

Poliittinen kysymys on, onko näin valtaviin ylläpitokuluihin varaa siltikään, vaikka puolustusbudjettia on tarkoitus kasvattaa nykyisestä noin 3 miljardista 4,5:een vuoteen 2022 mennessä.

30 vuotta on joka tapauksessa nykyisille koneille kelpo ikä, ja uusien pitäisi olla toimintakykyisiä aina 2050-luvulle asti, joten kyseessä on joko investointi hyväksi koeteltuun tekniikkaan tai pitkälle tulevaisuuteen.

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaana tuen Puolustusvoimien hävittäjähankintaa siinä muodossa kuin asiantuntija-arvioinnin perustella katsotaan hyväksi, kunhan suunnitellussa kustannuskehyksessä (7–10 miljardia) pysytään.

Kirjoitin aiemmin asiasta jutussani ”Häivähdys hävittäjähankinnoista”.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Häivähdys hävittäjähankinnoista

Rahalliselta arvoltaan suurin yksittäinen kauppa, josta seuraava eduskunta joutuu päättämään, koskee Hornet-kaluston uusimista (niin sanottu HX-hävittäjähanke).

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho joutui äskettäin korjaamaan Yleisradion jutusta liikkeelle lähtenyttä väärinkäsitystä, jonka mukaan puolueemme olisi vihreiden ja vasemmistopuolueiden kanssa valmis vähentämään hävittäjien määrää.

Tämä ei pidä paikkaansa. Perussuomalaiset ei ole puolueena esittänyt, että koneita hankittaisiin vähemmän kuin 64. Puolustusvoimien hävittäjäkaluston määrällisen tarpeen arvioiminen on asiantuntijatehtävä, jota suoritetaan konetyypin valinnan yhteydessä. Olennaista on, että toimintakyky korvataan täysimääräisenä.

Ilmailun harrastajana olen jo pitempään seurannut hankintaprosessia. Muutamat ovat kyseenalaistaneet koko hankinnan tarpeellisuuden ja verranneet sitä maa- ja merivoimien kustannuksiin sekä puolustuksen eri lohkoilla tavoitettavaan tehokkuuteen.

Aprikoimista seuratessa toivoisi, että puolustuksen eri osa-alueet olisivatkin korvattavissa toinen toisillaan. Tosiasiassa Puolustusvoimat on saanut hoitaakseen entistä enemmän tehtäviä kyberuhkien kasvaessa. Samalla tekniset aselajit ovat kallistuneet, eikä mikään osa-alue kompensoi toista.

Merivoimat on 1,2 miljardin alushankinnan pyörteessä, josta sovittiin vuoden 2018 budjetissa. Neljän monitoimikorvetin valmistus alkaa tänä vuonna. Myöskään Hawk-harjoitushävittäjäkanta ei kestä uudistettuna ja täydennettynäkään ikuisesti. Aikansa kehittyneemmän konetyypin hankkiminen 1970-luvulla on kuitenkin osoittanut, kuinka pitkälle kalliina pidetty mutta tulevaisuuden potentiaalia sisältänyt kauppa kannattaa: aina 2030-luvulle asti.


Miksi hävittäjiä tarvitaan?

Kukaan tuskin toivoo tilannetta, joka vallitsee Baltiassa. Baltian maissa ei ole lainkaan iskukykyisiä ilmavoimia, muutamaa kopteria ja pärinäkonetta lukuun ottamatta. Niinpä muut Nato-maat joutuvat lähettämään sinne omat koneensa Air Policing -toiminnan muodossa, myös Bulgaria, joka on päivystänyt ilmatilaa kämäisillä MiG-21-koneillaan.

Ilmavoimien entinen komentaja Heikki Nikunen kirjoittaa teoksessa Suomen Ilmavoimat 90-vuotta (2008, s. 28) seuraavasti: ”Sotakokemukset ovat osoittaneet laatuun panostavan ilmatilan hallinnan olevan välttämättömyys maan turvallisuuden kannalta. Ellei offensiiviseen vastailmatoimintaan pystyviin ilmavoimiin ole panostettu, ovat kaikki muut puolustusinvestoinnit, suuretkin, osoittautuneet turhiksi.”

”Sotakokemuksilla” Nikunen viittaa vuoden 1991 Desert Stormiin Kuwaitissa ja Irakissa, vuoden 1999 Kosovon operaatioon, vuoden 2001 Enduring Freedomiin Afganistanissa sekä vuonna 2003 käytyyn Irakin sotaan. Kaikissa maaoperaatiossa on ilma-aseella ollut ratkaiseva rooli.

Ja miten muutoin voisi ollakaan? Jos ilmatila on vihollisen hallinnassa, on vihollisen hallinnassa helposti myös sen alapuolella oleva maapohja, ja laskuvarjojoukkoja sataa taivaalta niin Savossa kuin Pohjanmaallakin.

On luonnollisesti varottava 1920-luvun virhettä, jolloin lähes koko puolustusbudjetti humahti kahden panssarilaivan rakentamiseen. Toinen ajoi epäonnisena miinaan, ja toinen jouduttiin luovuttamaan lopulta Neuvostoliittoon sotakorvauksena. Tuloksena kalliista investoinnista oli malli Cajanderina tunnettu maajoukkojen varustelu, jonka mukaisesti sotilaille oli antaa vähäpätöisten varusteiden ohella kokardi Talvisodan alkaessa 1939.


Mitä Hornetien tilalle?

Kallis hävittäjähankinta on välttämättömyys, jota ilman rajoiltamme puuttuu palokunta. En pyri ottamaan kantaa siihen, millä konetyypillä nykyiset hävittäjät tulisi korvata, mutta vahvat ehdokkaat tulevat nähdäkseni Yhdysvalloista ja Ruotsista.

Lockheed Martin F-35 on tutkassa näkymätön häiverynnäkkökone ja sellaisena etulinjan hyökkäysase, jolla on tarkoitus lentää vihollisen ilmatilassa. Se on yksikköhinnaltaan kallein. Myös haavoittuva se on, sillä häiveominaisuudet tahtovat kadota käytössä, ja kone vaatii paljon kallista ja aikaa vievää ylläpitoa. Kone on todettu ylivoimaiseksi muita koneita vastaan tutkassa näkymättömyytensä vuoksi, vaikka sen suoritusarvot jäävätkin tehokkaimmista ja nopeimmista koneista. Norja ja Tanska ovat hankkineet näitä koneita Nato-jäsenyytensä vuoksi, ja niillä on paikkansa Naton strategiassa etulinjan koneina (Nato-kannastani täällä).

Ruotsalaisella JAS-39 Gripenillä on monta etua puolellaan. Kone on edullinen hankkia, lentää ja huoltaa. Jo koneen nykyinen C-versio on Nato-yhteensopiva, ja sen elektroninen tiedustelu on kehittynyttä. Kahden koneen partio voi tietoja vaihtamalla jopa paljastaa ilmassa olevan tutkassa näkymättömän häivekoneen. Lisäksi koneet voivat toimia lyhyiltä nousuteiltä, ja koneen kääntöaika maatukikohdassa on lyhyt. Koneella on poliittinen asema maidemme roolissa sotilaallisesti liittoutumattomina tai johonkin päin kallistuvina maina.
 
Boeing F/A-18 Super Hornetin hankinta on kuin vaihtaisi Chevroletinsa uuteen. Puolustusvoimien entinen komentaja Juhani Kaskeala on asettunut korkeimpana upseerina konsultoimaan Boeingia Suomen hävittäjähankinnoissa. Etuna konetyypillä ovat jo valmiina olevat maajärjestelmät, jotka muodostavat (aseistuksen ohella) leijonanosan kaikista kustannuksista.

Nopein (2 390 km/h) ja voimanlähteiltään tehokkain on eurooppalaisen BAE Systemsin Eurofighter Typhoon, jota kaupitellaan Britannian myyntitoimiston kautta. Nopeudella ei kuitenkaan ole entisenlaista merkitystä aikana, jolloin aseet ammutaan horisontin takaa, ellei sitten ole muuten vain kiire Kuopiosta Suomenlahdelle filmaamaan (oheisessa kuvassa filmaa tämän tekstin kirjoittaja).

Mukana kilpailussa on myös ranskalainen Dassault Rafale, jonka heikkoutena ovat omintakeiset ase- ja maajärjestelmät. Muutamien arvioiden mukaan Suomeen aiemmin hankitut ilmasta maahan -aseet ovat jo nyt ratkaisseet hävittäjähankintojen suunnan.

Jokainen asehankintasopimus on samalla myös eräänlainen liittolais- tai puolustussopimus, joten ulkopolitiikan osuus tulee olemaan valinnoissa vahvaa. Myös kauppapolitiikan vaikutus on huomattava, jolloin keskeiset kriteerit ovat hankintahinta, käyttökustannukset, huoltovarmuus ja teollinen yhteistyö.

Mikäli Suomi haluaa huippukoneen, joka edustaa viidennen sukupolven tekniikkaa ja josta on puoleksi vuosisadaksi eteenpäin, valinta on F-35. Tutkassa näkymättömän koneen Suomi tarvitsee kuitenkin vain siinä tapauksessa, että liitymme Natoon. Kone on haavoittuva ja kallis, minkä vuoksi paine hankintamäärän vähentämiseen kasvaisi. Tavanomaisissa ilmatilanvalvontatehtävissä voi olla hyväksikin, että läsnäolo rajoilla näkyy ja kuuluu, ellei sitten ajatella, että näkymättömän konekannan olemassaolo merkitsee potentiaalista ”läsnäoloa” myös aina silloin, kun vihollisen tutkassa ei havaita mitään.

JAS-39:n E-versio on erinomainen kompromissi, ketterä ja Suomen oloissa käyttökelpoinen kone, joka on omasta mielestäni vahva ehdokas myös hintansa ja käyttökustannustensa puolesta. F-35:llä lentotunnin hinta on noin 26 000 euroa, mutta Gripen-C:llä noin 7 000 euroa, jonka on arvioitu vastaavan myös uudemman E-tyypin kuluja. Super Hornet taas on hyväksi havaittu ja pelkkää päivitystä parempi uusi konetyyppi. En hämmästyisi, vaikka lopullinen valinta tultaisiin tekemään F-35:n, Gripenin ja Super Hornetin kesken.


Ei häveliäisyyden häivää

Joissakin viime aikojen puolustuspoliittisissa kannanotoissa on esitetty epäilyjä perussuomalaisten Venäjä-kytköksistä, ja ehdokkaita on nimitelty putinisteiksi. Omalla tavallaan on ehkä hyväkin, että tällaista maalinhinausta suoritetaan, jotta väärän tiedon levittäminen voidaan ampua alas.

Omasta puolestani totean saman, minkä usein ennenkin: ainakaan tämän kirjoituskoneen näppäimistöä ei sormeta sen enempää Putin-agentti kuin Nato-trollikaan, joten ensimmäiseksi tulisi air-to-air-ohjuksella puhdistaa ilmatilasta moiset panettelut perättöminä ja pöyristyttävinä.

Myös Malmin lentoasema olisi vielä pelastettava tässä kirjoituksessa mainitsemistani syistä, ennen kuin ex-ministeri Merja Kyllösen (vas.) junailema ja Juha Sipilän (kesk.) hallituksen jäljiltä ELY-keskuksen huoleksi siirretty päätös ehtii realisoitua kulttuuriperintökohteen tuhotyöksi.

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa

Eräässä sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa kerrottiin urosgorillojen käyttäytymisestä konfliktitilanteessa. Johtajuuskiistan tullen gorillat ajautuivat yhteenottoon, joka päättyi jommankumman voittoon. Hävinnyt puolestaan ”rapsutti voittaneen turkkia kovemmin kuin koskaan vielä saman päivän iltana”.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteessa kävi ilmeisesti noin. Myös Kekkonen rapsutti Brežnevin turkkia kovemmin kuin kukaan koskaan. Tuolta ajalta on peräisin suomalaisten ihmisten taipumus alistua vahvemman valtaan ja koettaa toivoa, että susi pysyy kylläisenä eikä pistele punahilkkaa poskeensa.

Yleisradio julkaisi eilen Taloustutkimuksella teettämänsä kyselyn, jonka mukaan suomalaisten niukka enemmistö (51 %) vastustaa edelleenkin Natoon liittymistä. Liittymisen kannalla on 21 %, ja kantaansa ei osaa sanoa 28 %.

Omasta näkökulmastani tällaisen survey-tutkimuksen tieteellinen luotettavuus on nolla prosenttia, sillä kansalaisten todellisia asenteita ei paljasta suoraan töksäytetty kysymys, jolla tiedustellaan halukkuutta liittyä Natoon.

Todellisista asenteista kertoisi taustoitettu tutkimus, joka voitaisiin toteuttaa laadullisen tutkimuksen keinoin esimerkiksi teemahaastatteluna. Tutkittaville tehtäisiin tällöin selväksi, mitkä puolustuspolitiikan todelliset vaihtoehdot oikeastaan ovat. Myös vastaukset olisivat tällöin todennäköisesti aivan toisenlaisia.

Jotakin tällaista myös Taloustutkimuksen tiedustelussa yritettiin. Haastateltavilta kysyttiin ehdollinen kysymys, tulisiko Suomen hakea Naton jäsenyyttä, mikäli Ruotsi päättäisi hakea. Vastustajien määrä putosi tällöin 44 prosenttiin ja kannattajien nousi 38 prosenttiin.

Tutkijat tulkitsevat tuloksen ilmentävän kansalaisten epävarmuutta ja pitävät selityksenä Naton tulevaisuuden hämärtymistä sekä Donald Trumpin avaamia uusia kehityslinjoja. Halu hakeutua herran kukkaroon epävakaassa tilanteessa on ymmärrettävää, mutta toisaalta Naton oman aseman himmentyminen ei selitä, miksi suomalaisten Nato-vastaisuus on pudonnut vuonna 2013 vallinneesta 63 prosentista nykyhetken 51 prosenttiin.

On syytä muistaa, että Upseeriliiton vuonna 2014 julkaiseman ja (niin ikään) Taloustutkimuksella teettämän tutkimuksen mukaan Suomen kenraaleista ja eversteistä 68 prosenttia kannattaa ja ainoastaan 26 prosenttia vastustaa Natoon liittymistä. Yleisradio otsikoi asiasta jutussaan ”Upseerit: Resurssit eivät riitä – Nato-jäsenyydellä vahva tuki”.

Nato-jäsenyyden kannatuksen vuodesta 2013 noussut trendi ohjaa ajattelemaan, että myös kansalaiset ovat hitaasti ymmärtämässä Natoon hakeutumisen järkevyyden. Murheellista asiassa on, että viisastuminen tapahtuu liian myöhään. Nato-jäsenyyden vastustajaksi tiedetty Pekka Visuri ehti jo iloita Nato-oven sulkemisesta sisältä päin todetessaan eilen Ylen Aamu-TV:ssä, että Yhdysvalloissa on yksimielisesti päätetty olla ottamatta uusia jäseniä.

Hänen esiin nostamansa Brookings Instituten raportti puolestaan kertoo huolestuttavan tiedon, jonka mukaan Venäjän ja Yhdysvaltain tulisi taata ”välialueen maille” itsenäinen toimintavapaus sitä vastaan, että Natoa ei laajenneta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Suomen Nato-option vaihtamista etupiirijakoon, jossa Suomesta ja Ruotsista tehdään suurvaltojen välisiä puskureita ja maat pannaan puoliksi Venäjän ja Yhdysvaltain kesken.

Pekka Visuri on YYA-sukupolven kasvatti, ja samaan perinteeseen kuuluvat myös ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Matti Vanhanen ja hänen demareita edustava kansanedustajakollegansa Mika Kari, joiden mielestä on vain hienoa, että ”maailman tapahtumat eivät hetkauta” tätä ”tolkun kansaa”.

En ole samaa mieltä. Hetkahdus näkyy, ja se on ihan perusteltua, sillä muuttuneessa tilanteessa asenteiden pitääkin muuttua. Nato-tutkimusten yhteydessä tullaan tehneiksi aina myös kansallisen itsetunnon selvitystyö, jossa paljastuu, kuinka regressiivistä kansaa suomalaiset ovat.

Suomalaisten alistuvasta mielialasta kertoo se, että suomalaiset antavat Ruotsin soittaa ensiviulua myös liittoutumisasiassa. ”Puolustuspolitiikkaan perehtyneeksi” väitetyn Teemu Häkkisen kannanotto, jonka mukaan ”Ruotsin liittyminenhän on tällä hetkellä se avainkysymys”, ei ole tässä valossa mikään yllätys. Puolivillaisesta asian tuntemisesta kertoo näkemys, jonka mukaan hänen mielestään 60 prosentin kannatus Nato-jäsenyyttä koskevalle kansanäänestykselle osoittaa, että asiassa voidaan edetä kansanäänestyksen tietä.

Nato edellyttää, että jäsenyydelle pitää olla kansan tuki, mutta vain Unkari ja Slovenia ovat järjestäneet kansanäänestyksen, sillä itse äänestystilanne on tulenarka ulkovaltojen puuttumiselle. Espanja järjesti kansanäänetyksen Nato-kannatuksesta liittymisen jälkeen, ja Slovakian äänestys katsottiin mitättömäksi vähäisen osallistumisen perusteella. Näissäkin maissa jäsenyys ratkaistiin neuvottelutuloksen eikä äänestyksen perusteella. On mahdollista, että Ruotsi järjestää kansanäänestyksen, mutta Suomessa perustuslain säätäjä on suuressa viisaudessaan jättänyt asian eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä päätettäväksi.

On mahdollista, että Ruotsi järjestää kansanäänestyksen, koska sitä vaatii paikallinen lainsäädäntö. Mutta Suomessa perustuslain säätäjä on suuressa viisaudessaan jättänyt asian eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä ratkaistavaksi.

En suinkaan pidä Natoa palokuntana, joka pyyhältää apuun, kun Spetsnaz-joukot valtaavat suuntaansa vaihtaneissa 50 000 miehen sotaharjoituksissa Suomen varuskuntia, asevarikoita, Ahvenanmaata ja Lappia. Nopean reagoinnin toimintakyvystä tämän maan pitää huolehtia koko ajan itse. Mutta Naton merkitys on siinä, että se luo lähes ylitsepääsemättömän ennakolta vaikuttavan suojan hyökkäyksen varalta. Tai loisi.

Suomen sosiaalidemokraattisille presidenteille ja ulkoministereille lankeaa historiallisesti arvioiden lähes ylitsepääsemättömän raskas vastuu siitä, että he hukkasivat tilaisuuden päästä jäseneksi Natoon. Jarruina olivat hyvän sään aikana niin Ahtisaari, Halonen, Tuomioja ja Lipponen kuin kepulainen pääministeri Vanhanenkin.

Nykytilanteeseen liittyy yksi valtavan suuri uhka, kun taas Naton jäsenyyteen liittyisi vain monta pientä. Pekka Visurin tuotantoon tutustuneena en pidä kovin perusteltuna hänen sitä taannoista johtopäätöstään, että Natoon ei kannattaisi hakeutua, koska se saattaisi sitoa maamme esimerkiksi Baltian maissa mahdollisesti syntyviin kriiseihin. Venäjän miehitettyä Krimin ja osia muusta Ukrainasta Visurin analyysit ovat vanhentuneet. Nyt olemme itse paljon todennäköisemmin Venäjän sotilaallisten toimien kohteena kuin Natoon kuuluvat Baltian maat.

Tässä mielessä jokainen askel Natoon päin edustaa myönteistä kehitystä. Suomen tulisi ottaa vastaan Britannian Suomelle ja Ruotsille tarjoama brittijohteinen JEF-yhteistyö (Joint Expeditionary Force), jonka piirissä on vuodesta 2012 alkaen kehitetty nopean toiminnan joukkoja ja kriisinhallintaa.

Mukana ovat Britannian lisäksi jo Nato-maat Tanska, Norja, Viro, Latvia, Liettua ja Hollanti. Tällainen Pohjois-Euroopan maiden välinen puolustusyhteistyö voi tarjota hyvän mahdollisuuden Suomelle, vaikka se ei toimikaan vaihtoehtona eikä korvikkeena Natolle. On myönteistä, että puolustusministeri Jussi Niinistö aikoo esitellä asian eduskunnan valiokunnille, ja päätös tehdään kevään aikana.

Mikäli olisimme liittyneet Natoon 1990-luvulla, emme olisi tarvinneet emmekä tarvitsisi Euroopan unionia ja rahaunionia mihinkään. Suomi liittyi EU:hun ensisijaisesti Naton jäsenyyden korvikevaihtoehtona: turvallisuuspoliittisista syistä. Ainoa hyöty, jonka voisimme EU-jäsenyydestä enää saavuttaa, olisi mahdollisuus liittyä EU-jäsenyyden voitelemana Natoon. Parhaana pitäisin EU-jäsenyyden vaihtamista jäsenyyteemme Natossa, mikä johtaisi meidät samanlaiseen asemaan, jossa Norja jo on.

Suomalaisia vaaniva vihollinen on ollut ja on heidän lammasmainen hyväuskoisuutensa, huono kansallinen identiteettinsä ja alistuva asennoitumisensa, joka jättää turvallisuudesta huolehtimisen omien mahdollisten vihollisten, eli käytännössä Venäjän, käsiin. Tällainen turvallisuus on toki ”oven avaamista”, mutta se ovi ei vie Paratiisiin vaan roskakuiluun.

He pussasivat Putinia pepulle

Donald Trumpin valinnasta johtuva voimasuhteiden muutos alkaa näkyä Euroopassa, sillä Suomi ja Ruotsi ovat aloittaneet lohen loimutuksen Venäjän kanssa. Ruotsin pääministeri Stefan Löfven sanoi eilen tavoittelevansa aiempaa ”sovittelevampaa suhdetta” Venäjään. Putin puolestaan ilmoitti saapuvansa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhliin kuin palava bensavana. Sergei Lavrovin kanssa hän lappaakin täällä kuin autonomisessa protektoraatissa.

Niinistö taas on ainoa EU:n valtionpäämies, joka rupattelee Putinin kanssa puhelimitse ja vierailee tuon tuostakin Moskovassa tai lähettää sinne jonkun ministerinsä. Tällaisessa myönnyttelyssä on vaaransa, sillä Putin on kuin suomalainen sinapinsyöjä. Kahta hän ei vaihda: Ukrainaa eikä Syyriaa.

Sitä paitsi Venäjä on siirtynyt reaalipolitiikan tekoon, jossa ei noudateta eikä uskota muuta kuin sotilaallista pelotetta ja vallan käyttöä. Perustelin jo tässä, tässä, tässä ja tässä, miksi EU-maiden ei pidä myöntyä Venäjän vallanhalulle ja miksi EU-valtiot eivät saa alkaa liiaksi sooloilla Venäjän kanssa.

Aivan omituinen oli Maanpuolustuskorkeakoulun entisen strategin ja professorin Alpo Juntusen joulukuinen kannanotto, jonka mukaan Suomen ainoaksi mahdollisuudeksi jää tehdä sotilasliitto Venäjän kanssa. Uudesta YYA-sopimuksesta seuraisi käytännössä potkut Euroopan unionista ja liittyminen Valko-Venäjän seuraksi Euraasian unioniin.

Juntusen mielipide voidaan ymmärtää ulkopoliittiseksi hämäykseksi, ironiaksi tai epätoivon ilmaukseksi, tai sitä voidaan pitää yrityksenä tavoitella lisää määrärahoja Suomen omille Puolustusvoimille. Huolen herättäminen toimii tässä suhteessa hyvin.

Tammikuun uutistyhjiössä monet näkevät tilaisuutensa, vähän niin kuin sotilaallisessakin tyhjiössä. Niinpä Stefan Löfvenin eilinen kannanotto voidaan nähdä samassa valossa. Yleisestä asevelvollisuudesta luopuneessa Ruotsissa yritetään nyt kerätä puolustustahdon rippeitä, ja Venäjää tyynnyttelemällä halutaan voittaa aikaa varustautumiseen ja toimintakyvyn palauttamiseen entiselle tasolle.

Tässä tehtävässä ulkovaltojen myönnyttely ja puolustuskyvyn aliarviointi eivät tosin toimi kovin hyvin. Ne pikemminkin lietsovat tappiomielialaa. Tasan neljä vuotta sitten Juntunen väitti, että Suomen puolustus kestäisi vain ”muutamia tunteja”, ja tällä mielipiteellään hän myötäili Ruotsin puolustusvoimien komentajaa Sverker Göransonia. Myös näissä kannanotoissa voidaan nähdä halua vaikuttaa armeijoiden määrärahaleikkauksiin.

Jatkuvasti käynnissä oleva keskustelu ja sen synkistyminen ovat merkkejä Nato-oven narisemisesta kiinni. On varmaankin totta, että aseet käsistään antavista Suomesta ja Ruotsista ei olisi toistensa tukijoiksi, mutta yhtä varmaa on, että molempien liittoutuminen Venäjän kanssa merkitsisi Venäjän pääsyä päämääränsä Suomenlinnan valtauksen metodilla: laukaustakaan ampumatta.

Sellaisen valtion kanssa ei pidä flirttailla, joka rikkoo kansainvälistä oikeutta, käy informaatiosotaa vaikuttamalla muiden valtioiden vaaleihin ja polkee ihmisoikeuksia kuin tulpatonta mopoa. Tässä mielessä myös Suomen yritys järjestellä Yhdysvaltain ja Venäjän suhteita Trumpin ja Putinin tapaamista valmistelemalla kaatuisi Venäjän hyväksi samaan tapaan kuin Kekkosen-aikainen ydinaseettoman Pohjolan vaatiminenkin. Se saisi Suomen näyttämään ETYK-hotellilta, jonka hiihtokeskuksissa suojaudutaan aurinkolaseilla Venäjän tekemiltä kansainvälisiltä rikoksilta.

Suomen kieltäydyttävä Islannin ilmavalvonnasta

Suomen Puolustusvoimia puretaan säästötoimien vuoksi, ja samaan aikaan hallitus uhkaa aloittaa ilmatilanvalvonnan Islannissa.

Siis Islannnissa, joka on yksinäinen saari Pohjois-Atlantilla ja jolla ei ole yhtään kilometriä maarajaa! Mitäpä muuta siellä voisikaan valvoa kuin juuri ilmatilaa, jota uhkaavat lähinnä tulivuorenpurkaukset?

Suomen Puolustusvoimien prioriteettilistalla ei tule pitää Islannin ilmatilanvalvontaa muun muassa seuraavista syistä:

1) Islanti on Nato-maa, kun taas Suomi on liittoutumaton valtio. Tämä ei olisi ”pohjoismaista yhteistyötä”, jollaisena sitä on mainostettu, vaan Nato-yhteistyötä.

2) Suomella ei ole varaa siirtää resurssejaan rajojensa ulkopuolelle, vaan pitää keskittyä puolustamaan valtion omia maa- ja merialueita, ilmatilaa, väestöä, omaisuutta, kulkureittejä, tietoliikennettä ja muita toimintafasiliteetteja. Ilmavoimat on jo nyt pakotettu keskittämään toimintansa kahteen tukikohtaan, ja myös Lentosotakoulu, jossa piti muutama vuosi sitten aloittaa kansainvälinen lentäjäkoulutus, joudutaan lopettamaan osana Puolustusvoimien säästötoimia. Tätä menoa vihollisen tuhottavaksi ei jää mitään.

3) Suomea on valmistettu Nato-operaatioihin jo usean vuoden ajan, kun suomalaisille kehitettiin Nato-yhteensopiva kriisinhallintakyky. Tätä nykyä esimerkiksi Ilmavoimilla on ilmavalvontaan kelpuutettu yksikkö. Pelkkien lelujen samankaltaisuuden vuoksi ei tule kuitenkaan aloittaa sotaleikkejä naapurinpoikien kanssa.

Otetaanpa vertailukohdaksi esimerkiksi Naton air policing -toiminnan velvoitteet Baltiassa. Baltian maissa ei ole omia ilmavoimia. Niinpä Nato-maat päivystävät kukin vuorollaan Baltian ilmatilaa Liettuasta. Rutiköyhä Romaniakin joutuu lähettämään kämäiset koneensa rauhan ajan valvontatehtävään.

Suomi on kieltäytynyt päättäväisesti myös tästä toiminnasta, sillä Baltian ilmapäivystys kuppaisi pahoin Suomen Puolustusvoimien resursseja. Pahimmillaan joutuisimme sinivalkoisin siivin osapuoleksi Venäjän ja Naton konfliktiin, joka saattaa syntyä mistä asiasta tahansa.

Osallistuminen ei ole siis perusteltua sen enempää ulko- kuin turvallisuuspoliittisistakaan syistä.

Vaatimus Islannin ilmapuolustukseen osallistumiseen johtuu neljästä syystä. Ensinnäkin Venäjä on alkanut lennättää pommi- ja tiedustelukoneitaan Islannin suunnalla voimannäyttöjen merkiksi. Toiseksi, Islannilla ei ole omaa armeijaa, ja Nato-joukot poistuivat maasta vuonna 2006. Kolmanneksi, maan talous on ollut kuralla vuoden 2008 pankkikriisin vuoksi, eikä se kykene itse rahoittamaan puolustustaan. Neljänneksi, Yhdysvallat ei halua kantaa huolta Pohjois-Atlantista ja Euroopasta, sillä Barack Obama on supistanut puolustusbudjettia ja keskittynyt Lähi-idän ongelmiin.

Tiedän kyllä, että puolustuspolitiikka pitää nähdä myös laajoja alueita koskevana kysymyksenä eikä vain omien rajojen suojeluna. Muutamat Nato-intoilijat ovat nähneet Islannin ilmavalvontaan osallistumisessa tien lähentää Suomea ja Pohjois-Atlantin puolustusliittoa. Mutta tämä tapahtuisi Venäjä-uhan kasvun hinnalla.

Niinpä osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan ei olisi turvallisuuttamme parantavaa hyötyä, vaan Nato-valtioiden pitää antaa itse huolehtia sotilasliittoon kuuluvien maiden turvallisuudesta. Nato-maa Islantia ei sitä paitsi uhkaa mikään, mutta Venäjän kyljessä olevan Suomen verkkoihin voi tarttua pulmia, mikäli kalastelemme vierailla vesillä.

Olisi suuri virhe antautua kyseiseen pullistelupolitiikkaan ja ottaa päälleen Islannin, Yhdysvaltain ja muiden Nato-maiden virheistä johtuvia ongelmia. Suomenko pitäisi taata – paitsi Euroopan rahaunionin koossapysyminen – nyt myös Pohjois-Euroopan turvallisuus yhdessä armeijaansa purkavan Ruotsin kanssa?

Paheksun syvästi Sdp:n puoluesihteerin, uimamaisteri Mikael Jungnerin kannanottoa, jolla hän ”on the air” puolustaa osallistumista Islannin ilmavalvontaan. Pahinta on, että tämä lähetystyö edustaa kirjoittajansa mukaan koko hallituspuolueen kantaa. Teksti paljastaa, millaista Jungnerin asiantuntemus oli jo hänen toimiessaan Ylen touhotusjohtajana, eikä se ole siitä yhtään parantunut. Olisi keskittynyt Yleisradion ilmatilanvalvontaan.

Jungnerin sooloilu on asiantuntematonta, sillä hallitusohjelmassa on sovittu, ettei Nato-jäsenyys ole ajankohtainen kaudella 2011–2015. Niinpä muiden hallituspuolueiden ja opposition pitää ampua kyseinen Nato-hanke alas olalta laukaistavalla it-ohjuksella ennen kuin se ehtii aiheuttaa suurempaa tuhoa.

Säästö, joka syntyy, jos Suomen koneet lentävät Islannissa, on tietenkin yhtä selvää kuin euromaiden velkojen takaamisesta syntyvä ”säästö”. Mutta kannattaisi ehkä tunnustaa taloudellisten seikkojen lisäksi ulko- ja turvallisuuspoliittisetkin näkökohdat.

Selvähän se, että mitä vähemmän asiantuntemusta, sitä parempi virka-asema. Nato-haukkojen kannattaa kuitenkin fokusoida katseensa jatkossa oikeisiin kohteisiin.

Eftervärd, stå här på egen botn...

...och lita icke på främmande hielp.

Olin tänään retkellä Suomenlinnassa. Linnoitussaarelle 1800-luvun lopulla rakennetut ja ruostumaan jätetyt kanuunat kertovat, ettei suuria valtiollisia muutoksia ole yleensä tuotettu aseilla vaan väestöllisillä ja poliittisilla muutoksilla. Esimerkiksi Suomi itsenäistyi Venäjän vallan alaisuudesta poliittisen prosessin tuloksena, ja Ruotsi puolestaan menetti Suomen Venäjälle vuonna 1809, jolloin Suomenlinna antautui laukaustakaan ampumatta. Juuri se ratkaisi Ruotsin tappion sodassa, ja tämän esimerkin vuoksi pitää varoa poliittisia käänteitä ja muutoksia.

Minun tuumaillessani Suomenlinnassa Ruotsin parlamentti teki dynamiittityhmän ratkaisun ja päätti luopua yleisestä asevelvollisuudesta vuoteen 2014 mennessä. Aikaa katumiseen on, mutta päätöksen täpäryyttä kuvaa se, että ratkaisu syntyi niukasti äänin 153–150.

Maa on hoiperrellut armeijan supistamishankkeidensa kanssa jo pitkään, eikä ole kauaakaan, kun ruotsalaiset päättivät siirtää puolustuspolitiikkansa painopisteen ulkomailla tapahtuvaan toimintaan. Georgian kriisi pysäytti heidät ajattelemaan, mutta vain hetkeksi. Päättäväinen Ruotsi on ollut vain huonoja päätöksiä tehdessään. Eräs niistä oli päätös luopua ydinvoimasta, ja myös sen maa joutunee pyörtämään.

Noin 50 000 taistelijan ammattiarmeija ei riitä korvaamaan asevelvollisuusarmeijaa, ellei se ole rappeutunut jo niin heikoksi, ettei siitä ole edes vertailukohdaksi. Kuvaa tästä antaa se, että vaikka Ruotsilla on ollut asevelvollisuusarmeija vuodesta 1901, vain 12 prosenttia asevelvollisuusikäisistä on käynyt armeijan, ja loput on vapautettu samantyyppisillä verukkeilla, jotka ovat yleistyneet myös Suomessa säästötoimien vuoksi.

Pohjolaan syntyvä sotilaallinen tyhjiö on yhtä vaarallinen kuin se vakuumi, jonka ruotsalaiset ovat tehneet omaan päähänsä. Päätös on suomalaiskenraalien kauhu, sillä se luo Suomelle paineen vahvistaa omaa puolustustaan sekä Venäjää että Natoa vastaan. Ei ollut avuksi Ruotsista tälläkään kertaa. He teettävät likaisen työn meillä eli ulkoistavat oman puolustuksensa suomalaisten rasitteeksi. Todennäköisesti myös Ruotsin halu siirtää oman puolustuksensa etulinja ulkomaisiin operaatioihin oli tarkoitettu kertomaan, että ruotsalaiset odottavat vastavuoroista apua muilta, jos liittoutumattomuuttaan varjelevaan maahan jostain syystä hyökättäisiin.

Mikäli Ruotsi päättäisi nyt liittyä Natoon, se jättäisi Suomen pahan kerran yksin. Mikäli taas Suomi hakeutuisi epävarmuuden kasvaessa itse Natoon, tämän ratkaisun paha puoli olisi se, että silloin myös Nato-maat voisivat käyttää suomalaisia omien sotiensa nostoväkenä. Mitä enemmän kansallisia armeijoita karsitaan, sitä välttämättömämmäksi liittoutuminen kuitenkin käy.

Me emme ole Natossa, sillä rauhan ajan tilanne on meille edullinen. Nykyinen tilanne ei tuo velvoitteita mutta antaa jonkinmoiset takuut EU:n puolesta. Toisaalta Suomen joutuessa konfliktiin Venäjän kanssa tilanne olisi meille äärimmäisen huono ilman liittolaissopimusta. Mikäli taas kriisi sattuisi esimerkiksi Viron ja Venäjän välille, Naton jäsenyys vetäisi Suomen siihen mukaan, jolloin tilanne olisi silloinkin paha. Venäjä on karhu, jonka kääntyillessä sen naapureilla ei ole hyvä olla, ja tästä muistuttavat niin Georgian, Tshetshenian, Unkarin ja Tšekkoslovakian kuin Afganistaninkin tapahtumat.

Ruotsin tämänpäiväinen päätös heikentää Pohjolan tilannetta ja lisää spekulaatioiden mahdollisuuksia. Tässä valossa olisi parempi olla Naton jäsen kuin olla olematta. Ainakin historia osoittaa, että Nato-maita vastaan Venäjä ei ole ryhtynyt mihinkään voimatoimiin.

Ruotsalaiset eivät ymmärrä, että yleisestä asevelvollisuudesta luopuessaan he luopuvat mahdollisesti kaikesta muustakin: kansallisesta varallisuudesta, omasta kulttuuristaan, aineellisesta omaisuudesta ja koko elämästään. Ruotsin päätös tuo Natoon liittymisen sekä Suomelle että Ruotsille entistäkin lähemmäksi. Perusturvallisuus ei silti löydy Natosta vaan oman armeijan ja puolustuksen ylläpidosta ja vahvistamisesta.

Yksi hyvä puoli Ruotsin aseistariisunnassa on: jos ryssä hyökkää meille, me voimme hyökätä Ruotsiin ja vallata sen. Turvallisuushan ei ole aidan rakentamista vaan oven avaamista.

Suomen lopettaminen

Suomen lähes kaikki puolustusmäärärahat hupenivat 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa kahden suuren panssarilaivan rakentamiseen. Kalliin ja tuohon aikaan edistyksellisen asevarustelun vuoksi Suomen armeijan kehittäminen jäi pitkäksi ajaksi retuperälle. Toinen laivoista upposi Hankoniemen edustalle ajettuaan peiteoperaatiossa miinaan 13.9.1941, minkä jälkeen toinen ajettiin piiloon Kotkan edustalle, kunnes se sodan jälkeen jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliittoon.

Korkeasti kehittyneet ja kalliit aseet eivät sovi kovin hyvin pinta-alaltaan laajan ja harvaan asutun maan puolustamiseen. Ne on pian ammuttu ilmaan tai sieltä alas. Myöskään suppeat nopean toiminnan joukot ja ammattiarmeija eivät riitä Suomelle. Sodankäynnin teknistyminen ei poista tavanomaisen armeijan tarpeellisuutta, mutta se luo kyllä lisävaatimuksia puolustukselle. Siksi on perusteetonta ajaa alas reserviläisjoukkoja ja luopua vaivihkaa yleisestä asevelvollisuudesta. Mitä enemmän luotetaan siihen, että tulevaisuudessa käydään vain taloudellista tai informaatiosotaa, sitä korkeammaksi perinteisen sodan riski kasvaa.

Eräs toinen historiallinen virhe 1930-luvun määrärahasupistusten ja hienojen hankintojen lisäksi oli sodanjohdon päätös kutsua suuri osa rintamamiehistä kylvötöihin kevätkesällä 1944, juuri ennen Kannaksen suurhyökkäyksen alkamista. Vastaavia virheitä edustavat nykypäivänä päätös liittyä Ottawan miinakieltosopimukseen ja Puolustusvoimien vahvuuksien ja resurssien heikennykset.

On kenties oikein lähteä oletuksesta, että tulevaisuudessa ei käydä niin sanottua rintamasotaa. Nykyaikaisessa sodankäynnissä ei ole tarkoitus tuhota sen enempää siviilejä kuin sotilaitakaan vaan lamauttaa yhteiskunnan toimintoja. Mutta on myös väärin kuvitella, että sodankäynti koostuisi pelkästä strategisesti tärkeiden kohteiden suojelusta, jota toteuttavat hämähäkkimiesten tavoin seinänvierustoja kiipeilevät trikoosukkasotilaat. Sen sijaan tulevaisuuden sodankäynnissä jokaisen on puolustettava itseään. Tämän vuoksi sotilaskoulutus pitäisi antaa jokaiselle kansalaiselle eikä vähentää reserviläisten määrää.


Sota on korkein laki

Kansanedustajat saivat viime viikolla eteensä valtion uuden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon. Aina kun eduskunnassa käsitellään Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, kenraalit saavat lisää harmaita hiuksia. Mistä tämä johtuu?

Politiikka on erilaista kuin sodankäynti siksi, että politiikka perustuu vapaisiin valintoihin – sodankäynti ei. Eduskunnassa voidaan tehdä esimerkiksi sosiaali- ja työvoimapolitiikkaa, jonka perustana ovat suhteellisen vapaat poliittiset valinnat. Sen sijaan puolustuspolitiikan tarve ei perustu vapauteen vaan äärimmäisiin pakkotilanteisiin ja niiden uhkaan. Tämä merkitsee, että puolustuspolitiikkaa tehdään väistämättömien syiden vuoksi, joissa valinnanvaraa ei ole – muuta politiikkaa taas vapauden ilmentämiseksi ja joskus jopa huvin tai hauskuuden vuoksi.

Politikoimaan tottuneet edustajat voivat erehtyä luulemaan, että sodan ja rauhan kysymykset ovat heidän päätettävissään. Myös perustuslaki (11.6.1999/731) erehtyy siinä suhteessa, että sen mukaan sodasta ja rauhasta päättää tasavallan presidentti eduskunnan suostumuksella (93 §). Todellisuudessa poliitikot eivät päätä siitä. Vihollinen päättää, milloin sota alkaa. Poliitikot päättävät vain sotatilan tai rauhantilan julistamisesta. Tämän vuoksi näkemys, että poliitikot voivat ratkaista aseellisen maanpuolustuksen tarpeen, on väistämättä virheellinen.

Eduskunta ei siis voi paljoa politikoida puolustusmäärärahojen tarpeellisuudella, mikäli itsenäisestä Suomesta ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta halutaan pitää kiinni. Sota on ylin laki. Eduskunta voi vain miettiä, minkä verran puolustusresursseja lisätään tai vähennetään.


Oi kaunis Johanna, älä usko marsuihin

Eduskunnan asennoituminen Suomen aseelliseen puolustamiseen näyttää surkealta. Tuhopuolue vihreiden sirkeäsilmäinen helsinkiläisedustaja Johanna Sumuvuori sumutorvesi puheenvuorossaan, että ”tilanteessa, jossa maa on syvässä taantumassa, on puolustusmenojen pysyvään kasvuun sitoutuminen kestämätöntä”. Paljon kestämättömämpää lienee kuitenkin se, jos puolustus ei kriisitilanteessa kestäisi.

On kummallista, että hallituksessa voi istua puolue, joka noin selvästi asettuu puolustusministeri Häkämiehen esittämiä indeksikorotuksiakin vastaan. Häkämiehen mukaan ilman korotuksia yksi varuskunta joudutaan jälleen sulkemaan, ja hänen ehdotuksensa myös naisten kutsumiseksi vapaaehtoisesti aseisiin väestökadon paikkaamiseksi on täysin perusteltu. Kun vihreät todennäköisesti asettuvat vastustamaan myös kuudennen ydinvoimalan rakentamista, on lähtöpassit hallituksesta jaettu.

Perussuomalaiset sopisivat paljon paremmin hallitusvastuuseen, aivan kuten Timo Soinin kanta osoittaa. Soinin mukaan puolustusmenojen leikkaukset pakottavat Suomea Natoon. Suunta voi olla oikea mutta määrärahaleikkauksilla pakottava menetelmä väärä. Omasta mielestäni Suomen olisi hyvä liittyä Natoon, mutta vain jos se ohjaisi lisäämään valtakunnan puolustamiseen ohjattavia menoja. Tämä on linjassa sen kanssa, mitä tuleva komentaja Ari Puheloinen on asiasta viime aikoina puhellut.

Vihreiden ohella myös demarit tekevät päätöntä politiikkaa pitäessään tavanomaisia puolustusmenojen indeksitarkistuksia ”käsittämättömänä arvovalintana”, kuten Jutta Urpilainen expressis verbis lausui. Ymmärrän tämän epätoivoiseksi yritykseksi tehdä oppositiopolitiikkaa, johon kuuluu se, että vastustaa täytyy. Laittakaa nyt toki kaikki Puolustusvoimien heikentämisen kannalla olevat pölvästit nimenne selvästi näkyviin, jotta ansionne pääsevät esiin, kun Suomi seuraavan kerran joutuu sotaan ja ihmisiä kuolee lumihankeen kouluttamattomuuden vuoksi.


Naisten Suomi

Oletteko muuten huomanneet, että politiikan järkevyys ja järjettömyys eivät riipu niinkään puoluekannasta kuin sukupuolesta. Esimerkiksi vihreissä absurdeja näkökantoja ovat esittäneet lähinnä naiset (Tuija Brax Lex Nokiaa, sähköistä äänestystä ja kansalaisten nettitarkkailua edistävillä toimillaan, Sirpa Hertell perussuomalaisten ajojahdillaan ja Johanna Sumuvuori tässä kirjoituksessa kerrotuilla mielipiteillään).

Miehet ovat olleet paljon järkevämpiä, esimerkiksi vihreissä Jyrki J. Kasvi ja Osmo Soininvaara nettisensuuria arvostellessaan. Demareissa monilla miehillä, kuten Kari Rajamäellä, on järkevän kriittinen maahanmuuttokanta, kun taas puolueen naiset juoksevat päätä pahkaa sen tapaisten tasa-arvohankkeiden perässä, joilla poljetaan kantaväestön etuja. Samoin kokoomuksessa älyttömyyksiin ovat langenneet lähinnä naiset, esimerkiksi Suvi Lindén nettisensuurin ja Lex Nokian edistämisellään ja Anne Holmlund laiminlyömällä aselain tarkennukset. Sen sijaan miesten otteet ovat olleet paljon vastuullisempia, kuten Jyrki Kataisen ja Jyri Häkämiehen toimista nähdään.

Naiset eivät juuri koskaan myöskään hyökkää, puolusta eivätkä laadi valtaussuunnitelmia tai strategioita (paitsi ollessaan feministejä, jolloin he puolustavat itseään), vaan he yleensä vain myöntyvät, sovittelevat ja antavat periksi. Lyhyesti sanoen: naispoliitikot ovat miehiä huonompia johtajia ja neuvottelijoita.

Hedelmäpommeja

Suomen puolustuspolitiikan huonoimpana päätöksenä on pidetty jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen liittymistä. Todellisuudessa miinat ovat puolustusaseita eli aseista humaaneimpia. On hyökkääjän oma vika, jos menee vieraalle tontille tallomaan. Sopimukseen eivät ole liittyneet sen enempää Yhdysvallat kuin Venäjäkään, joten miksi Suomen piti?

Syitä jalkaväkimiinojen pitämiseen olisi ollut useita. Tärkeimmän syyn luo nykyisen järjestelmän halpuus verrattuna korvaavaan järjestelmään, joka onkin aiheuttamassa veronmaksajille satojen miljoonien lisäkulut. Toiseksi, miinojen psykologista pelotevaikutusta ei voida korvata millään muulla järjestelmällä. Kolmanneksi, ei ole järkeä korvata yhtä puolustusasetta toisella kalliimmalla, jonka räjähtämättä jääneet ampumatarvikkeet olisivat maastoon unohtuneina yhtä suuri uhka kuin miinatkin. Suomessa miinoitteista tehdään tarkat kartat, ja suurin osa suomalaista kannattaa miinojen säilyttämistä.

Ja neljänneksi miinojen korvaushankkeet ovat johtaneet vain sopimusten kiertoon, esimerkiksi niin, että entisiä viuhkamiinoja on jatkossa sanottu viuhkapanoksiksi, jolloin niitä ei ole enää myönnetty sopimuksen alaan kuuluviksi. Kun aseiden intentionaalinen tavoite on yleensäkin lamauttaa ja torjua vihollinen mahdollisimman tehokkaasti, miksi peitellä tätä tarkoitusta ainakaan sikäli, kuin maanpuolustusta on olemassa?

Tällä hetkellä kättä väännetään niin sanotuista rypälepommeista. Suhteessa rypäleaseisiin Tarja Halonen on ottanut realistisemman linjan, vaikka itse aseet ovat julmempia. ”Rypäleistä” voivat tulla mieleen esimerkiksi viinirypäleet ja ”pommista” hedelmäpommi, mikä on saattanut kääntää ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan kannan rypäleaseet kieltävää Oslon sopimusta vastaan. Se onkin parempi ratkaisu, sillä Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja monet muut sotilasmahdit eivät ole luopuneet myöskään näistä aseista.

Viisasta eduskunnan ja ulkopoliittisen johdon suhtautuminen aseiden kieltohankkeisiin ei ole ollut koskaan. Käytännössä se on muuttunut pelkäksi arpomiseksi. Halpa ja hyvä puolustusase hylättiin, mutta jatkossa joudutaan hakemaan keittiön kattilat apuun veden äyskäröimiseksi veneestä, kun yksi kohta vuotaa. En ymmärrä lainkaan sellaista ajatusta, että aseistariisunta pitäisi aloittaa pienimmistä ja heikoimmin aseistetuista armeijoista, kuten rauhanaktivistit vaativat.

Suomen puolustusvoimat eivät uhkaa ketään muuta kuin mahdollista maahantunkeutujaa. Myöskään miinakiellon päämääränä ei ole ollut vain miinojen poistaminen vaan yleinen aseistariisunta. Se taas on kaunis mutta lapsellinen tavoite, jonka vuoksi joukkomme joutuvat kärsimään tarpeettomia tappioita jos ja kun sota seuraavan kerran tulee. Viisainta olisi purkaa myös miinat niin, että lataukset laitettaisiin yhteen varastoon ja sytyttimet toiseen. Mitä enemmän aseita Suomen Puolustusvoimilla on, sitä parempi Suomelle.

Kun sotilas muuttaa maata

Eräs tapa hallita ja johtaa ihmisiä armeijassa on redusointi. Sillä tarkoitetaan ihmisten riisumista persoonallisista piirteistä ja heidän palauttamistaan samalle viivalle muiden kanssa. Tavallaan se on valheellista, koska ihmiset ovat mitä ovat. Mutta armeijassa ihminen laitetaan myös kokonaan uusien arviointiperusteiden eteen, jotka ovat tietysti tekaistuja, ja siitä kertoo armeijalle tyypillinen pakottaminen. Mutta tällä tavoin heidät saadaan joka tapauksessa näyttämään alkutekijöissään olevilta.

Armeijaa on aina pidetty hyvänä sopeuttajana, mikä ei ole ihme, koska se perustuu pakkoon. Ja jalomielisenä johtajana pidetään sellaista, joka antaa kaikille saman tilaisuuden. Niinpä armeijaa voisi pitää myös hyvänä monikulttuurisena integroijana. Ihailen sitä tapaa, jolla maahanmuuttajat suorittavat asevelvollisuuden Suomen Puolustusvoimissa. Samoin ihailen Juhani Kaskealan ennakkoluulottomuutta. Helsingin Sanomien siteeraaman tv-kommentin mukaan hän sanoi näin:

”On todella ilo käydä harjoituksissa seuraamassa, kun somalinuorukainen ryhmänjohtajana johtaa tykkiryhmää, jossa on harjatukkaisia suomalaisia perinteisiä julleja, ja kun homma näyttää vielä toimivan erinomaisesti.”

Ajatus olisi hyväksyttävä, jos sitä ei leimaisi keinulautaefekti, jonka mukaisesti yhden ryhmän mainetta koetetaan kohottaa toisen kustannuksella. Aristoteles sanoi sitä aikoinaan hybrikseksi, joka ”Ars Rhetorica”-kirjan kohdan 1378b mukaan tarkoittaa sitä, että joku ihminen ylentää itseään alentamalla muita. No, se on kenties tyypillistä armeijalle kokonaisuudessaankin, mutta eikö tuo komentajan sitaatti ole kuitenkin omiaan jakamaan ryhmää? Siteeraan vastaukseksi Helsingin Sanomien anonyymin kommenttikirjoittajan ajatusta, jonka hän puolestaan esitti näin:

”Entä jos Kaskeala olisi sanonut: ’On todella ilo käydä harjoituksissa seuraamassa, kun harjatukkainen suomalaisnuorukainen ryhmänjohtajana johtaa tykkiryhmää, jossa on käkkärätukkaisia somalialaisia julleja, ja kun homma näyttää vielä toimivan erinomaisesti’? – Niin kauan, kun Kaskeala ei voi sanoa ääneen tällä jälkimmäisellä tavalla, tai Viivi Avellan ei voi kertoa miesmaustaan herättämättä protestiaaltoa, yhteiskunnassa on rasismia – kantaväestöä kohtaan.”

Todellakin: jos luontaisista ominaispiirteistä ei voi mainita molemmin puolin ja esimerkiksi leikillisesti ilman että joutuu tulikivenkatkuisten syytösten kohteeksi, se on merkki siitä, että ihmisten persoonalliset piirteet ovat heille jotenkin vaivaksi. Aitoa tasa-arvoa ilmentäisi se, että poliittisesti korrektia balanssointia (kuten komentajan kannanotossa) ei tarvittaisi.

Onpa sotilaiden etnisten taustojen kanssa niin tai näin, maanpuolustustahdon tärkein motiivi on sotilaan ja kansakunnan oma intressi eli etu. Pelkkä yhteenkuuluvuuden tunne ei vielä riitä, jos valtioiden välillä vallitsee aito konflikti. Puolustaisiko esimerkiksi venäläinen maahanmuuttaja Suomea Venäjää vastaan? Entä muslimi, jos Suomi Naton jäsenenä tai muulla tavoin joutuisi sotaan esimerkiksi Turkin, tai Turkin integraation jälkeen lähinnä seuraavien rajanaapurien eli Iranin, Irakin tai Syyrian kanssa? Islam kieltää muslimia nostamasta asetta uskonveljeään vastaan. Olisiko silloin hyvä, jos armeijamme olisi maailmankatsomuksellisesti kovin hajanainen tai peräti maahanmuuttajajohtoinen? Hienoa kuitenkin, jos kokemukset ovat tähän asti olleet hyviä!