Priden virhe: oma ulkopolitiikka ja laittoman maahanmuuton edistäminen

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n ja Helsinki Pride -yhteisön vuosikarnevaali on laajentunut pienehköstä kylttiletkasta merkittäväksi ja mukavaksi kaupunkitapahtumaksi.

Vielä 1990-luvulla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ilmaisivat olemassaoloaan kaupungin halki mutkittelevalla kesäisellä tempauksella, jota sanottiin marssiksi. Samalla kun vähemmistöjen asema normalisoitui, tapahtumasta suli pois sen mielenilmauksellinen luonne, ja ”marssi” korvattiin sanalla ”kulkue”.

Helsingin seudun Setan Vapautuspäivät Isolla Roobertinkadulla. Huomionarvoinen on Israelin lippu. Kuvasin erkkeri-ikkunastani 1998.

Helsingin seudun Seta taivutti sittemmin nimensä ”Helsinki Pride -yhteisöksi”, koska tarvetta tasa-arvon peräämiseen lattianraoista ei ollut enää aivan entiseen tapaan. Haluttiin korostaa ylpeyttä omasta erilaisuudesta ja identiteetistä, ja yritettiin kai myös kansainvälistää toiminnan nimi.

Queer-teoreettinen ajattelu puolestaan totesi normalisointipolitiikan valtakulttuureille alisteiseksi kerjuuksi ja identiteettipolitiikan vanhanaikaiseksi, sillä se korosti olemusajattelua, toisin sanoen nimilappujen ja leimojen jakelua sekä muotteihin mukautumisen vaateita. Niinpä luovuttiin myös inklusiivisuudesta, koska se sisälsi pakonomaista sopeuttamista ja mukauttamista.

Senaatintori oli revetä reunoistaan Pridessä vuonna 2026.

Pride-yhteisön tunnuksesta sateenkaaresta tuli brändi, jonka yhteyteen tulvi monenlaisia toimijoita.

Ajattelu valtavirtaistui lopulta niin, että vastustajat alkoivat puhua ”sateenkaari-ideologiasta” ja ”homopropagandasta”, kuten Venäjällä. Tämä oli sikäli huvittavaa, että seksuaalipoliitikan ideologisuudesta ja propagandasta oli kyllä aina vastannut nimenomaan heteroseksuaalinen valtakulttuuri, johon ohjattiin ja taivuteltiin heterokoulussa, heterotieteessä, heterokirkossa, heterourheilussa, armeijassa ja kaikkialla yhteiskunnan instituutioissa jopa niin, että homoseksuaalisuus oli ollut pitkään kriminalisoituna ja sairaudeksi medikalisoituna ja ihmisten suut tukittuina kehotuskiellolla.

Tämän hulluuden kumoamisesta tuli Setan aktiivisuuden ansiosta niin suosittua, että yritykset ja yhteisöt alkoivat parantaa mainettaan liputtamalla sateenkaariajattelun puolesta.

Kriitikot sekä konservatiivien että liberaalien molemmilta laidoilta alkoivat nimittää myötäilyä pinkkipesuksi, kummatkin tosin omista syistään. Patakonservatiivien mielestä kaikki uudistuminen oli pahasta, ja liberaalien mielestä kaupallistuminen ja viihteellistyminen oli vain imartelua, josta ei puuttunut esineellistäviä sävyjä.

Uudistava politiikka oli joka tapauksessa menestystarina, kunnes alkoi tapahtua taantumista.

Pride-yhteisön aktivistit ovat viime aikoina valitelleet, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan vyörytetään jälleen entistä enemmän eri puolilla maailmaa: Euroopassa etenkin Itä-Euroopan alueilla, kuten Unkarissa, Puolassa ja Turkissa, mutta myös liberalismin mallimaassa Yhdysvalloissa, josta suuri osa gay liberation -liikkeestä oli lähtöisin.

Sitten on ihmetelty, mistä tämä johtuu.

Minäpä koetan vastata.

Kaikissa ongelmamaissa on ongelmia nimenomaan maahanmuuton kanssa. 

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen liikkeet ovat kohdanneet vihaa asetuttaan pakolaisjärjestöjen, turvapaikanhakijoiden ja laittoman maahanmuuton asianajajiksi. 

Maahanmuuton puolustelijat vetoavat käsitykseensä, että sateenkaarilipun alla pitää edustaa ja edistää kaikenlaisia ihmisoikeuksia. He kysyvät, pitäisikö pakolaisten oikeudet myydä hintana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen hyväksymisestä.

Heiltä puolestaan voidaan kysyä, pitäisikö seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema ja oikeudet uhrata hintana pakolaisten maahantulon edistämisestä.

Jokaisessa kansallisvaltiossa joudutaan kansallisella tasolla päättämään, keiden lopultakin pitää maksaa toisten kansakuntien ihmisoikeuksien toteutuminen.

Asiaa ei pitäisi pyrkiä ratkomaan etujärjestöjen eikä kansanliikkeiden tasolla, koska kysymys on ulkopoliittinen ja liittyy kansalliseen turvallisuuteen sekä työllisyys- ja sosiaaliturvapolitiikkaan.

Pride-yhteisö on tehnyt virheen alkaessaan hoilata maahanmuuton edistämisen ja pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden maahantulon ja tänne jäämisen puolesta.

Perheelliset heteromiehet ovat pyrkineet rantautumaan Suomeen asylum-verukkeella ja tekeytyen kuolemanuhan alaisiksi homoiksi, vaikka samat maahan pyrkijät ovat esiintyneet myös hurskaina ja syrjittyinä kristittyinä toistaen hakemuksensa ja tuoden tänne myös perheitään.

Puolusteleeko Pride Hamas-terroria hyväksymällä joukkonsa ääri-islamismin?

Katsoessaan tätä vellontaa läpi sormien Pride-yhteisö on antanut käyttää itseään hyväksi joko tietoisesti tai omaa naiiviuttaan. Samalla se on levittänyt virheellistä käsitystä, että homot ovat mukamas laajasti tällaisen maahanmuuttopolitiikan kannalla.

Sateenkaariyhteisö ei ole houkutellut turvapaikanhakijoita lippunsa alle, vaan he ovat hakeutuneet Pride-yhteisöön itse. Osa heistä saattaa olla seksipakolaisia, mutta he ovat tuoneet mukanaan syyrialaisten ja irakilaisten koko poliittisen agendan ja muhamettilaisen uskontonsa.

He ovat kaapanneet Pride-yhteisön haltuunsa tuomalla tapahtumaan Irakin lippuja ja tehneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen karvevaalista Israel-vastaisen mellakoimisen ja mielenosoittamisen alustan.

Tästä on ollut haittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, sillä islam suhtautuu erittäin kielteisesti homoseksuaalisuuteen, ja islamin leviäminen merkitsee asenteiden taantumista, ahdasmielisyyden laajenemista ja tappiota elämäntapavapauksille.

Pride-yhteisön tapa avata fooruminsa valtiollis-poliittiselle muhamettilaisuudelle herättää kysymyksen, voisivatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt vastavuoroisesti viedä oman lippunsa moskeijoihin. Epäilen sen olevan ongelmitta mahdollista. 

Pride-yhteisön vivuttaminen Israelia vastaan on puolestaan ristiriitaista siksi, että Lähi-idän alueella Israel on ainoa demokraattinen valtio, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on edes jonkinlaisia oikeuksia. Tämän tiedämme vaikkapa Dana Internationalista tai alueen homomekkana tunnetusta Tel Avivista, kun taas islamistisessa Iranissa homoja ripustetaan narun jatkeiksi, ja demokrattisena pidetyssä Egyptissäkin homoja viedään kuin sikoja korvasta. Tämän sai karvaasti kokea queer-aktivisti Lasse Kekki, joka katosi jäljettömiin vuonna 2006 ollessaan Kairossa tiedematkalla.

Sateenkaarilipun alla ei kannattaisi keuhkota sharia-lain puolesta Euroopassa. Myös noin 60 000 pakolaisen vastaanottaminen Ukrainasta on ollut työvoimapoliittisesti haitallista, ja mukana on tullut merkittäviä seksuaalisuuteenkin kohdistuvia uhkia ja ongelmia.

Sosiaalietuusperäisen ja kalliiksi käyvän maahanmuuton kritisointi ja vastustaminen on pyritty tuomitsemaan julkisessa sanassa ”rasismina”. Tosiasiassa maahanmuuttovastaisuus on tietenkin rationalismia ja vastuullista politiikkaa, kun maamme työllisyystilastot ovat Euroopan huonoimmat ja valtiovarainministeriön pöytälaatikoista ovat rahat lopussa.

Pride Aleksanterinkadulla 2026. Valtiolle ilmainen.

Sosiaaliturvahakuisen ja työperäisen maahanmuuton puolustelijat eivät ole ymmärtäneet sosiodynamiikkaa. Ei ole ymmärretty, että myöskään rasismi ei nouse kenekään kansankiihottajan taikasanoista. Kenelläkään tuskin on motiivia lähteä seuraamaan jotakuta pelkkien mielipiteiden vuoksi. Siihen tarvitaan vahvempia motiiveja.

Todellisuudessa rasismi nousee aina kansan syvistä riveistä, kun intressit menevät ristiin kansanryhmien kesken ja syntyy pulaa työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista. Vaarassa ovat myös aineellisesti mittaamattomat arvot, kuten kielemme ja kulttuurimme sekä kansakuntamme väestöllinen koostumus ja poliittisen vallan perillisyytemme, joka hegeliläis-snellmanilaisen filosofian mukaan kuuluu suomalaisille itselleen.

Pride-yhteisön harjoittama maahanmuuton edistäminen on ollut pragmaattisesti epäviisasta, jopa tyhmää, koska sitä kautta on lietsottu eripuraa, kiristetty ilmapiiriä ja kovennettu asenteita, joista kärsivät sitten myös kansalliset vähemmistöt ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt itse.

Pride-yhteisö on menettänyt tapahtuman koordinoimisen ja kontrollin, koska järjestössä ei juurikaan enää toimi kovapintaisia homomiehiä, jotka tietävät, mitä tekevät. 

Pride-yhteisöä on alkanut leimata lisäksi turhamainen vaateliaisuus. Esimerkkinä siitä Helsingin Sanomat (joka aiemmin on kirjoittanut aiheesta hyvin myönteisesti) nosti esille kurjan faktan, jonka mukaan Pride-yhteisön vaatimus esteettömyydestä on johtanut tapahtumasponsorien joukkopakoon.

Kun Pride-yhteisön pääasiallisina huolenaiheina ovat afrikkalaistaustaisten yksinhuoltajaäitien esteettömän kulun hiilijalanjäljen kompensoimiseen verrattavat asiat, on selvää, että esteettömyysvaatimukset ovat itse muodostuneet esteiksi esteettömälle tapahtumalle.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi Kaivopuiston täyttäneessä tapahtumassa ei paljon sponsoreita näkynyt. En havainnut paikalla myöskään puolueiden standeja. Pari eduskuntapuoluetta ei tapahtumaan edes pyri, ja yhden Pride-yhteisö harjasi pois. Olisivatko loputkin karkotetut vai lähteneet itsestään?

Ainoa erikoisuus oli joidenkin pervojen puistoon ripustama slingikeinu, joka herätti kirkkotätien keskuudessa räksytystä, pitääkö tällaista sallia ennen iltayhdeksää ja lapsille avoimessa tilaisuudessa! Virkkuumummujen onneksi heillä ei ilmeisesti ole vähäisintäkään kuvaa siitä, mitä kaikkea alaikäisten verkkokalvoille virtaa suoraan Internetistä...

Sukkapuikkokerhojen länkyttely ”lapsille vaarallisuudesta” edustaa kieroa yritystä jynssätä pois kaikenlaiset homoseksuaalisuuden ja sukupuolisen erilaisuuden vähäpätöisimmätkin ilmaisut julkisista tiloista think the children -veruketta käyttäen. Sellaisena se edustaa vanhakantaista syyllistämispolitiikkaa, aivan samanlaista kuin tapakristittyjen mielenosoituksissaan huutelemat ”jättäkää lapset rauhaan” -parahdukset.

Pridestä jäisi jotakin puuttumaan ilman kiihkokristittyjen farisealaisuutta.

Jälkeläistensä seksuaalisesta suuntautumisesta päättämään pyrkiville perheenisille ja -äideille voisi vastata: ”Jättäkää itse!” Sillä hekään eivät voi – praise be to God – äänestää kenenkään toisen ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta eivätkä käyttäytymisestä. 

Myönteistä tämänvuotisessa Pride-tapahtumassa on nimenomaan sen keskittyminen lasten ja nuorten aseman ja oikeuksien parantamiseen. Pride-yhteisö on halunnut aina tarjota lapsille ja nuorille turvallisen mahdollisuuden olla oma itsensä riippumatta heteroseksuaalisuuteen painostamisesta, eheytysideologiasta ja muusta manipulaatiosta.

Vanha sanonta ”there is no hate like christian love” pitäisi ehkä paikkaansa, ellei konservatiivikristittyjen harjoittama passiivis-aggresiivisuus olisi kirkon valtavirran näkemysten vastaista ja rajoittuisi lähinnä Jeesus-bussilaisiin, joita ilman Pride-karnevaali jäisi tylsäksi kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Pohdittaessa sateenkaariyhteisön bränditaantumaa on hyvä muistaa, ketkä Tornion raja-aseman kautta maahamme tulleet tekivät suuren määrän alaikäisiin kohdistuneita seksuaalirikoksia aivan pian sen jälkeen, kun sisäministerinä toiminut Petteri Orpo (kok.) oli vuonna 2015 päästänyt Suomeen yli kolmekymmentätuhatta laitonta maahantulijaa, joiden olisi pitänyt esittää turvapaikkahakemuksensa jo ensimmäisessä kauttakulkumaassa.

Heidät Suomen Migri vasta vuonna 2019 paljasti sotilaskarkureiksi tunnustaen myös sen, ettei sotilaskarkuruus ole YK:n pakolaisjärjestön mukaan peruste turvapaikan myöntämiselle. Tuosta asti heille on myönnetty tilapäistä suojelua tarjoten heille myös oikeutta itse päättää, ovatko olot lähtömaassa sellaiset, että sinne voi palata. Näin toimii köyhien ja vähäosaisten ikuisena ystävänä tunnettu napamies Orpo, jonka mukaan ”kaikkein vähäosaisimmilta ei leikata”. Suomalaisten sosiaaliturvaan Kokoomuksen kynsi on kyllä yltänyt.

Jotakuta saattaa kiinnostaa, että myös monet muslimit itse vastustelevat islamin leviämistä Euroopassa. Luai Ahmed -niminen jemeniläislähtöinen Instagram-postaaja on esittänyt useita islamin vaaroista varoittavia videoita samoin kuin eräs puolalainen, jonka videoihin voi perehtyä niin ikään Instagramissa. 

YouTubesta löytyy paljon informaatiota anti-gay ja anti-LGBTQ-lakien voimaan nuijimisesta esimerkiksi Burkina Fasossa (France24:n video) ja Ugandassa (CBC Newsin video), joissa on järjestetty valtavia vihaa pursuilevia mielenosoituksia ja pidetty tulikivenkatkuisia palopuheita parlamenteissa. Pontimena on ollut useimmiten islam. Näistä Suomen valtavirtamedia ei juuri pukahda. Syy: poliittinen korrektius, vieraskoreus ja yleinen impivaaralaisuus.

---

Päivitys 26.7.2026: Käytännön verifiointi edellä sanomalleni tuli taaskin varsin pian muuan äärimuslimin ajettua autolla väkijoukkoon Berliinin Pride-tapahtumassa motiivinaan islamistinen miekkalähetys. Ja tämä kaiken muun ääri-islamistisen terrorin lisäksi. On selvää, että yhteiskuntiamme terrorisoivat tahot on karkotettava kulttuurimme piiristä lain voimalla mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti.

Poikien seksiopas kouluihin – Kukkahattujen moraaliraivo repesi

Kirjallisuustieteen erikoislehti Ilta-Sanomat ottaa kantaa yläkouluihin jaeltuun poikien seksioppaaseen nimeltä Respektiä, jonka on kirjoittanut ruotsalainen Chavez Perez. Suomessa sen julkaisi Gummerus.

Kirjassa annetaan mielestäni hyviä vinkkejä seksuaaliseen kohtaamiseen ja seurusteluun sekä homo- että heteronäkökulmasta, ja sillä on nähdäkseni myönteinen vaikutus nuorten kehitykseen.

Joten eipä ihme, että kirja on herättänyt kauhistusta kukkahattutätien, virkkuumummujen ja sukkapuikkoneuvostojen tajunnassa. On myös uhkailtu kirjan vetämisellä markkinoilta, niin kuin aina käy, kun jokin teos, jossa puhutaan seksit selviksi, näkee päivänvalon.

Kirjassa puhutaan avoimesti masturbaatiosta ja seksuaalisesta kanssakäymisestä sekä neuvotaan muun muassa, miten suikkaria voi harjoitella käyttämällä apuvälineenä banaania.

Kouluissa jaeltiin vuonna 2017 jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittama, opetus- kulttuuriministeriön tukema ja Otavan kustantama hengentuote Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä?, ja kyseistä neuvolatoimintaa kiiteltiin mediassa.

Nyt, kun esillä on miesten ja poikien näkökulma seksuaaliseen kanssakäymiseen, kirjailijaa kivitetään keskustelupalstoilla ja lehtien kommenttiosastoilla. Lapsiasiavaltuutettu on tuominnut kirjan ankarasti.

Todellisuuden ”pornoistumista” valitellaan myös feministien hallitsemissa yliopistoissa.

Paatos jatkuu kansan syvissä riveissä peräämällä kouluihin jouluevankeliumia ja suvivirttä. Pyhästä hengestäkö sillä tavoin ajattelevat ovat itse syntyneet?

Seksiltä ei pidä suojella ketään, koska seksuaalisuudessa sinänsä ei ole mitään pahaa, vaan se on parasta ja kauneinta ihmisessä ja sen vuoksi hyvä asia, johon kannattaa rohkaista. Myös nuorilla on oikeus oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen ohi omistushaluisten vanhempien, kirkon, valtion ja tätiarmeijan.

Jos on kasvanut patavanhoillisten paukapäiden tavoin tynnyrissä, ei ole varmaan koskaan kuullut, miten nuoret itse puhuvat seksistä kaupunkien kaduilla, kouluissa ja kulkuvälineissä. 

Kirja on tuosta näkökulmasta arvioiden varsin kesy ja vähän nössö.

Teinit tietävät seksiasiat paremmin kuin pienimieliset aikuisensa, ja navanaluset saa nuorilta kuulla jokainen, joka kiistää heidän oikeutensa päättää seksuaalisuudestaan itse. Turha kohu.

Asiat tärkeysjärjestykseen

Olen aina pitänyt lakimies Ville Taviota yhtenä Perussuomalaisten etevimmistä ja harkintakykyisimmistä poliitikoista, mutta nyt ei mennyt ihan nappiin.

Uutisissa kerrottiin äskettäin, että ulkomaankauppaministeri Tavio päätti Suomen jäävän pois Ukrainan jälleenrakentamisen liittoumasta, syynä liittouman halu edistää myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ja asemaa.

Paha sanoa, mutta suorempaa läimäytystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan tuskin voisi esittää.

Ministerin mielestä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämisestä kieltäytyminen on siis tärkeämpää kuin Ukrainan tukeminen.

Jos tuo ei ollut tekosyy Ukrainan auttamisesta kieltäytymiseen, niin mikä se oli? Todennäköisesti passiivis-aggressiivinen yleiskannanotto seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia kohtaan.

Ukrainassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantamiseksi on vielä paljon tehtävää, joten asia ei ole marginaalinen vaan täysin relevantti. Tilanne ei ole siis samanlainen kuin Suomessa, jossa sateenkaariliikkeen performansseihin on jo vähän turruttu.

Mediassa kohistiin sitten kysymyksestä, mikä on nyt Suomen ulkopoliittinen linja. Sananlaskun mukaan ulkopolitiikkaa pitäisi tehdä yhdestä suusta, eikä kenelläkään pitäisi olla omaa ulkopolitiikkaa.

Totta onkin, että Tavion poikkeaminen muiden Euroopan maiden linjasta saattaa maamme koko ulkopolitiikan outoon valoon. Venäjällä siitä osattiin jo kiitellä.

Väestökadon syyt

Syntyvyys on laskenut Suomessa nälkävuosien tasolle, ja asiasta syytellään tietenkin homoja ja muita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, jotka eivät ole olleet ahkerimpia lisääntymään.

Eräs vaivautui tuomaan asiaa koskevan moitetaulun auton perävaunulla Prideen. Voi tuota ihmisten aktiivisuutta.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät varmasti lisääntyisi yhtään innokkaammin ilman kyseistä heteropropagandaa eivätkä myöskään sen vuoksi. Homot kun eivät muutenkaan paneskele maailmaa paksummaksi, eivätkä pahenna globaalia väestöräjähdystä.

Eikä kukaan tule homoksi tai heteroksi kehottamalla. Kokeilkaa vaikka. Mutta silti myös Suomen väestökadosta syytellään ”homopropagandaa” niin kuin Venäjällä.

Se, että heterot eivät lisäänny tai antaudu muuhun seksuaaliseen kanssakäymiseen, johtuu heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäisestä ongelmasta: feminismistä.

Syynä Suomen ja muidenkin länsimaiden väestökatoon (verrattuna kehitysmaihin) on feministisen liikkeen harjoittama seksinvastaisuus.

Siihen liittyy miesten henkistä ahdistelua ja syyttelyä melkein kaikesta. Seksuaalista aloitteellisuutta on rikollistettu ja rangaistuksia kiristetty, vaikka intohimorikokset ovat usein vain niin sanottuja rikoksia, ja niitä tehdään hyvässä tarkoituksessa: toiveena tuottaa toisille ja itselle mielihyvää.

Ihmisten haluttomuutta hakeutua seksuaaliseen kanssakäymiseen ihmetellään sitten Yhdysvaltoja ja Helsingin Sanomia myöten.

Sopisi syytellä heteroseksuaalisen kanssakäymisen omaa kompleksisuutta ja feminismiä.

Väite naisten alisteisuudesta pätee ehkä kehitysmaissa, mutta jos samaa läksyä taotaan myös täällä Suomessa, se johtaa tasa-arvopoliittiseen kallistumaan naisten hyväksi.

Kovapintaiset ja jakkupukuiset naiset kävelevät kaupunkien kaduilla korkokengät kopisten ja koppava ilme naamallaan sekä potevat tyytymättömyyttä ja dysforiaa. Muutama vuosikymmen sitten tiedostavat naiset polttelivat pikkupöksyjään ja rintsikoitaan vapaamielisyyden merkiksi.

Saatan vaikuttaa konservatiiviselta, mutta haluaisin 1980-luvun ja siihen liittyvän seksuaalisen vallankumouksen takaisin. Ihan vain ihmisten hyvinvoinnin vuoksi.

Homoilu on miesten hommaa

Jätin Rasmus Arikan teoksen Homoromaani (Tammi 2023) arvostelematta sen ilmestyessä vuosi sitten, koska halusin ensin nähdä, kuinka media suhtautuisi teokseen, jossa puhutaan miesten välisestä seksistä ja seuranhausta estottoman avoimesti.

Arikan teos ei ole sellainen queer-teoreettisesti motivoitunut kirjallinen tuotos kuin esimerkiksi Patjim Statovcin Bolla, jota arvostelin vellovuudesta ja etnisten konfliktien sotkemisesta homoseksuaalisuuden tematiikkaan ja joka palkittiin tietenkin Finlandialla 2019.

Sen sijaan Rasmus Arikka on kirjoittanut suorasukaisen avoimesti nuorena suomalaisena homomiehenä olemisesta. Hän ei ole salannut muitakaan mielipiteitään vaan on ilmeisesti kääntänyt omia kokemuksiaan teoksen tapahtumiksi.

Niinpä valtavirtamedian tädit näkivät kirjassa ”kaunistelemattoman kuvauksen rakkauden etsimisestä ja väkivallasta sekä peloista ja häpeästä” (kustannustoimittajan kirjoittama teoksen takakansi). He aistivat ”identiteettiongelmia”, ”heteron esittämistä”, ”stereotyyppistä maskuliinisuutta” (Yleisradio) ja ”sisäistettyä homofobiaa” (Helsingin Sanomat) sekä kaikenlaista muutakin kipuilua.

Puuttumaan jäi, että joku olisi sanonut muodikkaasti kirjoittajan ajatusmaailman olevan ”toksinen”.

Omasta mielestäni teos on reilua miehen puhetta. Kirjassa, jota sanotaan ”homoromaaniksi”, kuvataan tyypillisiä homojen kohtaamia tilanteita ja tuntemuksia, mutta itse en tunnista niiden takaa minkäänlaista lamentaatiomaisuutta vaan etupäässä sarkasmia ja kypsää ironiaa.

Sarkasmin takana voi tietenkin piillä viiltäviä vääryyden kokemuksia, mutta samalla teos osoittaa realismia ja huvittuneisuutta sekä kykyä asettua vaikeiden kohtaamisten ja yhteiskunnan harjoittaman pieksennän ja kyynisyyden yläpuolelle.

Kenties siksi teoksen nimeksi on laitettu yksiselitteisesti Homoromaani. Nimi alleviivaa, että kyseessä on joka tapauksessa kuvitteellinen kertomus (romaani) eikä esimerkiksi kirjoittajansa päiväkirja, mikä muutoin käy mielessä, sillä omakohtainen aines kuultaa tarinoiden takaa.

Joku kirjallisuudentutkija voisi viisastella näkemyksellä, että kyseessä on jälleen uusi ”autofiktio” (kuvitteellinen omaelämäkerta), jossa tutkitaan omaa ”identiteettiä” (minuutta) siirtämällä omia havaintoja implisiittisen kirjoittajan kokemuksiksi, ja oma itse solautetaan osaksi tarinointia. Sen sijaan minä nyt vain kirjoitan itse teoksesta, koska tunnen asian, enkä antaudu yliteoriointiin.

Arikan teos on hyvin kirjoitettu ja pienoisromaanina nopeasti luettavissa. Se voi raastaa herkkyydestään tunnettujen heteroiden sielua, mutta tällaisen patinoituneen homosedän näkökulmasta nuoren kirjailijan esikoisteos muistuttaa ikuisen paluun myytistä ja kokemusten kiertotaloudesta.

Internetissä rönsyilevien tapaamispaikkojen ja foorumien paljoudesta huolimatta ihmisten kohtaaminen tuppaa jäämään (Arikan kuvaamalla tavalla) nykyisin pinnalliseksi, ja sosiaalisen median (Grindr, Qruiser, Tinder jne) vuoksi ihmissuhteissa tapahtuu vilskettä ja vaihtoa niin, että toinen toisensa löytäminen taisi olla ennen helpompaa. Saavutetusta pidettiin paremmin kiinni, tosin aivan kaikki Tom of Finlandin ajalta peräisin oleva kertomusperinne ei tätä näkemystä tue.

Teos sinänsä on ruikutuksesta ja identiteettipoliittisiin sortokisoihin osallistumisesta vapaa toisin kuin kirjaa (ja tekijää) koskevat arviot, joissa on säälittelevää valitusta ja vatvontaa. Ristiriita kirjasta välittyvän mielikuvan ja sitä koskevien arvostelujen välillä on ilmeinen.

Jotakin Tammen kustannustoimituksessa on sentään ymmärretty, kun kirjan nimeksi on lätkäisty tietoisen yksitotisesti Homoromaani. Teoksen suorasukaisuus on lunastettu pois tiedottamalla heti alkuun, että kyseessä ei ole mikään queer-teoreettinen kummallisuus vaan yhtä selkokielinen teos kuin esimerkiksi Harald Birger Olausenin puolikustanne Homorunoja (2013).

Selkokielisten ”homoromaanien” genren aloitti maassamme Pentti Holapan Ystävän muotokuva, joka sai vuoden 1998 Finlandia-palkinnon. Teosta tosin arvosteltiin naismuuttujien paljoudesta. Tähän heikkouteen myös Arikka on vaarassa jumittua jo teoksen alkupuolelta asti.

”Homoromaaneja” on ilmestynyt aika ajoin myös muualla maailmassa, tosin tuota ilmaisua pidetään nykyisin epämuodikkaana. Kaksiarvoista sukupuolieroa kiistävän queer-teorioinnin näkökulmasta arvioiden ei ole selvästi miehiä eikä naisia eikä siten puhdasoppista homoseksuaalisuutta eikä heteroseksuaalisuutta, saati erikseen homoja ja heteroita.

Jo virolaisen pseudonyymin Emil Toden (Tõnu Õnnepalu) sinänsä erinomaista teosta Piiriik (suom. Enkelten siemen) vuodelta 1993 kiitettiin siitä, ettei se korosta sukupuolten eroa, vaikka miesten välisestä rakkaudesta kertookin.

Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka pitkälle oletus sukupuolieron kaksiarvoisuuden oletuksenvaraisuudesta pitää paikkaansa. Tosiasiassa sukupuoli riippuu pitkälti kehosta, geeneistä, kromosomeista ja hormoneista sekä siitä, kumpia sukusoluja aikuinen ihminen tuottaa.

Myös seksuaalinen suuntautuminen on pitkälti biologinen ominaisuus ja käyttäytymisominaisuutenakin pysyvä ominaisuus, ei sosiaalinen konstruktio. Sen sijaan asiaa koskevat normit ovat konstruktioita.

Feministit ja queer-teoreetikot ovat polkeneet homojen kulkusia. Jos ei ole kaksiarvoista sukupuolieroa, ei voi olla homoja eikä heteroitakaan. Jotta kukaan voi olla homo tai hetero, tarvitaan viittauskohde, eli määritelty sukupuoli, mutta juuri sen queer-teoreetikot kiistävät tai vähintään kyseenalaistavat kehollisten erojen ja sukupuolielimiin liittyvien tosiasioiden vastaisesti.

Eräs takaisku ja taantuma tapahtui, kun sateenkaariväelle suunnatun QX-lehden julkaisija ilmoitti hiljattain Suomen-edition lopettamisesta. En tiedä, mistä päätös johtui. Olisiko niin, että julkaisijoille ei sopinut toimittaja Sami Montellin kirjoitus ”Queer-teoria antoi aseet konservatiivien käsiin”. 

Siinä Montell argumentoi, että feministien ja queer-teoreetikoiden sukupuolishow himmensi sukupuolten erot ja hävitti siten myös homoseksuaalisuuden ja heteroseksuaalisuuden erot, mikä puolestaan liudensi homot valtavirtaan, eikä tämä hämärtäminen ja keinotekoinen normalisoiminen ole ollut homoille hyväksi.

Samanlaista näkemystä edustin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2009) ja muutamissa kokoelman Filosofiset vihahdukset – Populaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofista liikkeistä (2007) kirjoituksissa.

Niin sanottu sateenkaariliike ja pride-tapahtumat ovat nykyisin nimenomaan heteroiden ja valtavirran kaappaamia ja soveltamia sopeuttamisen muotoja, joiden kautta homoista on pyritty assimiloimaan ihan samanlaisia ihmisiä kuin heteroistakin perhearvoineen ja sovinnaisuuden ihanteineen. Tosiasiassa arvomaailmojemme välillä on eroja.

Feministit ja queer-teoreetikot ovat saaneet palkkioksi homoseksuaalisuuden sosiaalidemokratisoimisesta suuria määriä rahaa Suomen Akatemialta, säätiöiltä ja yliopistoilta (aiheesta täällä), eikä myöskään tuo akateeminen pinkkipesu ja korruptio ole ollut kenellekään eduksi.

Nykyisin, kun 1970-luku on retrospektiivistä vintage-muotia, on syytä laittaa yöpöydälle Homoromaani.

Miehille ei kannata tuputtaa feminismiä

Helsingin Sanomat on propagoinut viime aikoina voimakkaasti vihreiden feministien aloittaman ”Suostumus2018”-lakialoitteen puolesta. Koska kritiikkiä ei julkaistu lainkaan, kirjoitin mediakäsittelyn puolueellisuudesta analyysin kirjani Totuus kiihottaa lukuun 11. Mikä poru sen johdosta alkoikaan!

Argumentoin muun muassa, että sellaista lakia ei pidä säätää, joka lukitsee vallan avaimet naisten käsilaukkuihin. Suostumuksen todistelu on vaikeaa tai mahdotonta sukupuolisen kanssakäymisen jälkeen, ja näin joudutaan tilanteisiin, joissa on sana sanaa vastaan. Tuomioistuimilla on taipumus uskoa uhreiksi laittautuneita, ja siksi tuomioihin voi riittää oikeudelle annettu ilmoitus, että jotain epäilyttävää on sattunut.

Pahimmassa tapauksessa todistelutaakka kääntyy, ja syytetty pakotetaan todistelemaan viattomuuttaan tai kertakaikkista aseksuaalisuuttaan.

Kun eduskunnan enemmistö hyväksyi lain, tuli säädetyksi torso laki, joka todennäköisesti johtaa suuriin ongelmiin. Samalla julkinen valta antoi signaalin, että seksuaalisuudessa sinänsä on jotakin pahaa, kun sitä täytyy tuolla tavalla vaarallistaa ja kriminalisoida.

Seksuaalisia ihmisiä uhataan aina vain kauheammilla kahleilla, sillä kaikenlainen kontakinhaku ja lähestyminen voidaan nykyään nähdä rikollisena ”ahdisteluna” tai ”häirintänä”.

Ensisointuja uuden lain soveltamisesta antaa tapaus, josta Keskisuomalainen uutisoi 5.10.2022 julkaisemassaan jutussa ”Nuori mies kiitti ensitapaamisen jälkeen tyttöä mukavasta illasta antamalla pusun ja sai syytteen seksuaalisesta ahdistelusta Jyväskylässä”.

Silmiäni vihloo tapa, jolla oikeuskäytännölle haetaan nyt linjaa vastaavanlaisissa tapauksissa. Säälillä, jota tunnen epäiltyjä ja syytettyjä miesparkoja kohtaan, ei ole mitään rajaa.

Feministinen laki ei anna armoa edes teini-iän kömpelyyksille, mutta se vaatii myös aikuisia olemaan kömpelöitä pakottamalla kysymään ”selvää suostumusta” aivan kaikkeen. Kuinka monta miestä tuomioistuinten täytyy teurastaa pelotteeksi muille?

Voin vakuuttaa, että pykäläkoreografien eleganssilla ei lohen loimutukseen päästä. Se on dynamiittityhmää politiikkaa ja karkottaa kalat vedestä.

Helsingin Sanomat jatkoi kuitenkin vihervasemmistolais-feminististä vyörytystä viimeiseen asti. Vielä 19.8.2021 lehti julkaisi toimittaja Hilla Körkön jutun, jossa iloittiin, että seksuaalirikoslain kiristyksen yhteydessä myös dick pickien lähettely pyytämättä tehdään rangaistavaksi.

Aivan äskettäin 10.12.2022 lehti muistutti toimittaja Roosa Wellingin kirjoittamassa jutussa, että ”treffisovelluksessa lähetetystä alastonkuvasta voi jatkossa seurata sakkorangaistus”. Näennäiseksi ”asiantuntijaksi” lehti oli hankkinut professori Johanna Niemen, joka tunnetaan intohimoisena seksin kieltäjänä, seksuaalisuuden kriminalisoijana ja yhtenä Suomen pahimmista feministeistä.

Viattomien nakuflirttien kriminalisointi traumatisoi ihmisiä paljon enemmän kuin mitkään pyytämättä lähetetyt alastonkuvat.

Mikäli treffipalveluihin kirjautuu, pitäisi itsestään selvästi tietää voivansa päätyä eroottisten viestien kohteeksi. Jos sitä ei hyväksy, kannattaa pysyä poissa.

Aikuisella ihmisellä täytyy olla paljon ohutta yläpilveä kallossaan, jos alastonkuvat järkyttävät tai pahastuttavat niin, että niiden lähettely täytyy lailla sanktioida.

Se on kuitenkin osa feminismin agendaa, jolla seksuaalisesti aktiiviset miehet yritetään alistaa naisten säännöille. Siitä kärsivät erityisesti homomiehet, jotka eivät ole naisille mitään velkaa eivätkä tavoittele heiltä tai heidän ehdoillaan yhtään mitään. Kuitenkin laki koskee ja ohjaa sieventämään myös homomiesten keskinäistä kanssakäymistä, pelon vuoksi.

Feministien kuohintasaksilla tuodaan vanhoillinen 1950-luku tehokkaasti takaisin. Nimenomaan se edustaa taantumusta ja eräänlaista henkistä väkivaltaa, vähintäänkin tuota paljon parjattua ahdistelua tai häirintää.

Viestinnän ideaan sisältyy, että viestien sisällöstä päättää lähettäjä eikä vastaanottaja. Siksi kyseinen laki on ristiriidassa viestinnän olemuksen ja todellisuuden kanssa. Se on säädetty ilman aivoja.

Toisen näytön Helsingin Sanomien harjoittamasta ilmatilanvalvonnasta antaa toimittaja Roosa Wellingin 9.12.2022 julkaisema juttu, joka mukaan ”26-vuotiaalle miehelle oli isku vasten kasvoja kokea, millainen on homopiirien käyttämä deittisovellus”.

Olen itse usein käyttänyt sanontaa ”isku vasten kasvoja”, kun olen arvostellut feministien harjoittamaa mätkimistä, joten kiitos toimittajalle blogini lukemisesta.

Kirjoitukseensa Welling oli haastatellut kahta toisilleen tuntematonta homomiestä (20 v. ja 26 v.), jotka olivat käyttäneet seuranhakuun Grindr-nimistä matkapuhelinsovellusta.

Omasta mielestäni tuossa homomiehille suunnatussa sovelluksessa ei ole mitään vikaa, vaan se on juuri sellainen, millaisia sitä käyttävät ihmiset yleensäkin ovat.

Yksi haastateltu oli jutun mukaan kauhistunut kohdattuaan seksuaalisen seuran hakua ja päätynyt pitämään sitä pornografisena tai epäsovinnaisena. Tosiasiassa aloitteet ovat tuolla foorumilla olleet kautta linja perin arkoja ja hillittyjä.

Toimittajalle kyseisen miehen antama huono palaute tarjosi mahdollisuuden todistella, että seksuaalisten viestien lähettely muka muodostaa suuren ongelman sovelluksen käyttäjien keskuudessa ja toimii siten näennäisenä todisteena, miksi ”Suostumus”-hankkeen tapaista normiruuvin kiristystä tarvitaan.

Se näkyi Hesarin jutun aggressiivisesta otsikosta, joka sinänsä oli feministinen läimäytys vasten seksuaalisesti aktiivisten homomiesten kasvoja.

Toimittajan ”tutkivaan journalismiinsa” valikoima otos (2 henkilöä) oli tietenkin hänen omiin tarpeisiinsa riittävä.

Lehti paljasti Grindr-moitteidensa yhteydessä haukkuneensa myös Tinder-sovellusta kahdessa samanaikaisessa jutussaan. Mielipiteiden manipulaatio ja asenteiden muokkaus oli jälleen estotonta.

Entä miksi Helsingin Sanomat yrittää opettaa myös homomiehiä toimimaan neitien säännöillä?

Näin Helsingin Sanomat piilomainostaa vihervasemmistolaisen hallituksen aikaansaamaa seksinpihtauslakia ja osoittaa siten oman mädännäisyytensä aina vain ahdasmielisemmän yhteiskunnan luomisessa.

Mitä seuraa? Tämä tie ei johda Bernuscolin makkariin vaan trappistimunkkien kappeliin. Tuloksena ovat foucault’lainen tarkkailu, normien meno ihon alle, mykkyyden tyrannia ja hiljaisuuden spiraali.

”Yhdenvertaisuus” ja kehitysmaalaisten ahneus

Monet muistavat ajan, jolloin sateenkaarilippu oli seksuaalivähemmistöjen tunnus. Siis seksuaalivähemmistöjen, ei esimerkiksi monikulttuuri-ideologian, Rauhanpuolustajien, maahanmuuton edistäjien eikä vasemmistojärjestöjen.

Sittemmin eräät puoluepoliittiset ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” perääjät omivat seksuaalivähemmistöjen lakanan itselleen ja alkoivat oikeuttaa sillä maahanmuuttoa.

Ristiriitaista asiassa on seuraava. Aikana, jolloin kansallinen eriarvoisuus kasvaa tuloerojen kasvun myötä, myös yritykset pyrkivät entistä raivokkaammin hoilaamaan ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta, vaikka liike-elämän kulkusuunta on kohti kansallista eriarvoisuutta suomalaisten omassa keskuudessa.

Yritysten halua kerääntyä sateenkaaren värien alle on sanottu pinkkipesuksi. Sillä viitataan firmojen pyrkimykseen miellyttää seksuaalivähemmistöjä ja hankkia siten asiakkaita. Imartelu ei ole moniakaan miellyttänyt.

Sateenkaariliputuksen edut ovatkin sataneet kokonaan toisten ryhmittymien laariin, kun sateenkaaritunnuksesta tehtiin yleisen ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” embleemi.

Siitä ovat hyötyneet viime aikoina lähinnä sosiaalietuusperäiset maahanmuuttajat, joiden eduksi myös yritykset ovat tulleet toimineiksi sateenkaariliputuksellaan.

Mitä tämä merkitsee yhteiskuntapoliittisesti? Sitä, että ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” nimissä on hoilattu vieraiden kansakuntien puolesta omia vastaan. Sellainen ”tasa-arvo” ja ”yhdenvertaisuus”, joka perustuu ansaitsemattomien etujen luovutukseen vieraille, ei ole oikeudenmukaista.

Eriarvoisuus kasvaakin nykyisin nimenomaan niin, että yhteiskuntamme ja yrityksemme palvelevat paremmin vierasperäisiä tulijoita kuin kantasuomalaisia. Ja kaikki tämä sateenkaari-ideologian nimissä ja ilman, että asialla olisi mitään tekemistä suomalaisten seksuaalivähemmistöjen kanssa.

Mainehaittaa vierasperäisten vähemmistöjen palvonnasta on kyllä homoille ollut, sillä nyt monet ihmiset luulevat, että homot vaativat rajojen avaamista, maahanmuuton lisäämistä, työpaikkojen ja asuntojen myöntämistä vierasperäisille ja muuta suomalaisille ihmisille tappiollista. Seksuaalivähemmistöt on liitetty assosiaatioharhautuksella täysin vieraisiin viiteryhmiin.

Ja sitten peruslähtökohta. Mitä vikaa on ”tasa-arvossa” ja ”yhdenvertaisuudessa”? Sitä, että samalle viivalle asettaminen polkee meritokraattista ansaintaperiaatetta. ”Tasa-arvo” ja ”yhdenvertaisuus” ovat kelluvia merkitsijöitä, joilla voidaan edistää mitä tahansa, ja edistetäänkin.

Oikeudenmukaista olisi tunnustaa eriarvoisuutta, sillä kaiken etiikan ydin on nimenomaan kyky erottaa hyvät ja arvokkaat asiat huonoista ja vähemmän arvokkaista. Tästä myös johtuu, että kaiken suvaitsevuuden pitäisi olla valikoivaa. Suvaitsevuus sinänsä on tietysti epäarvo, sillä se tarkoittaa sietämistä vastoin todellisia asenteita, siis eräänlaista valheellisuutta.

”Tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” nimissä tehdään nykyisin paljon vääryyttä. Kun sosiaalietuusperäinen maahanmuuttaja saapuu Suomeen, hän yleensä täyttää sosiaaliturvajärjestelmämme köyhyys- ja varattomuusihanteet, ja siksi sosialistien luoma sosiaaliturvajärjestelmämme myöntää heille täyden ylläpidon. ”Tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” nimissä!

Sen sijaan suomalainen ihminen, joka joutuu työttömäksi, ei saa toimeentulotukea, mikäli hänellä on vähänkin helposti rahaksi vaihdettavaa omaisuutta, jonka hän on itse ansainnut.

Todellista eriarvoisuuden kasvua on juuri tämä: suomalainen ihminen ei saa ansaitsemaansa sosiaaliturvaa, mutta se annetaan sitä tuottamattomalle ja ansaitsemattomalle ulkomaalaiselle.

Eriarvoisuus on siis nykyisin tässä: kantaväestöt eivät enää saa ansioidensa mukaista kohtelua, mutta maahanmuuttajat saavat ansaitsemaansa paremman kohtelun. Kyse on vieraskoreuden ja moraaliposeerauksen harjoittamisesta politiikassa.

Ylirajaisesta sateenkaariliputuksesta on tehty väestöjen joukkosiirtoja oikeuttamaan pyrkivä diasporaliike, jolla ei ole enää mitään tekemistä seksuaalivähemmistöjen asioiden kanssa.

Sateenkaarilippu liehuu nyt repaleisena ja turmeltuneena kehitysmaalaisten euforian kärjessä kansainvaellusten kulkueen levittäytyessä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, joissa vieraat kansakunnat pyrkivät ahneesti hyötymään kantaväestöjen luomasta elintasosta ja kulttuurista.

Poliittisena aseenaan kehitysmaalaiset käyttävät uskonnollisten riitojensa tuottamia levottomuuksia ja itse aiheuttamansa väestöräjähdyksen luomaa painetta.

Kyseinen heteroseksuaaliseen lisääntymiseen liittyvä ongelma on kaukana seksuaalivähemmistöjen arvomaailmasta, elämäntavasta ja etupyrkimyksistä, eikä seksuaalivähemmistöillä pitäisi olla minkäänlaista motiivia kyseisen väestöongelman ratkomiseen saati syyllisyyden kokemiseen muiden kansakuntien vastoinkäymisistä.

Ekokatastrofin intimiteetti (eli luonnon tuhoutumisen todellisten syiden paljastumiseen liittyvä häveliäisyys) kieltää kuitenkin sanomasta suoraan, että ongelmien ydin on väestön heteroseksuaalinen runsastuminen kehitysmaissa.

Hullua on, että nykyisin seksuaalivähemmistöjen tunnuksella eli sateenkaarilipulla pyritään oikeuttamaan nimenomaan tuota heteroseksuaalisesta väestöräjähdyksestä johtuvaa maahanmuuttoa.

Poliittinen vihervasemmisto varasti sateenkaarilipun itselleen ja alkoi edistää sillä ruoho- ja räsykauppiaiden ideologiaa. Sateenkaaren värit on sidottu sossuideologiaan. Yritykset on painostettu maahanmuuton edistämiseen uhkaamalla niitä mustamaalauksella ja kulutusboikoteilla.

Tilanne on samanlainen kuin painostettaessa yrityksiä sinänsä järjettömällä ja ympäristötehottomalla ilmastohysterialla. Sellaisten asioiden puolesta ei kannata eikä pidä liputtaa millään lakanalla.

Ja lopuksi vihoviimeinen tosiasia. Suomi ei ole koskaan valtiona harjoittanut siirtomaaimperialismia, joten suomalaisilla ei ole minkäänlaista moraalista velvoitetta kehitysmaiden nettoauttamiseen.

Moraalin messiaat seksuaalisuutta sosialisoimassa

Kuuluisa kirjailija Oscar Wilde lausui vuonna 1893 julkaistussa teoksessaan Teleny seuraavasti:

”Nähdessään ystävättärensä valtavan läskimassan hyllyvän hänen ruhonsa molemmin puolin riutunut huorankuvatus kohotti kätensä ja sivalsi häntä kipakasti persuuksille, mutta hänen kätensä upposi kuin voivuoreen.” (s. 59, suom. Erkki Vainikkala)

Kirjailija tuomittiin vuonna 1895 kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ”kansakunnan nuorison turmelemisesta”. 

Noista ajoista on kulunut toista sataa vuotta, mutta viktoriaanisen ajan ahdasmielisyys jatkaa kummitteluaan Suomen sosialistihallituksen valmistelemassa rikoslain kokonaisuudistuksessa, joka perustuu suurelta osin Vihreiden Naisten alulle panemaan ”Suostumus2018”-hankkeeseen.

Koska kyseessä on kansalaisaloite, se uskottelee, että kyseessä on mukamas koko kansan toivoma lainuudistus, vaikka niin ei tietenkään ole.

Punavihreässä Yleisradiossa ilmeisesti toivotaan lainuudistuksen läpimenoa, sillä Yle julkaisi 2.10.2021 naistoimittajansa Aliisa Ristmeren kirjoittaman jutun, jonka mukaan ”[m]oni homomies on turtunut kalukuvien virtaan, mutta Eino Nurmiston herätti metoo-liike – nyt hän haluaa kunnon käytöstavat homojen deittikulttuuriin”.

Yle yrittää siis jauhottaa homotkin feministisen ”Me too”-hankkeen ja sen suomalaisten ”Suostumus2018”-jatkojen taakse. Mielipidemannekiinikseen toimittelijatar kohotti netti-influensserin, jonka ahdasmielisyydestä ja feministisyydestä hän lavasti esikuvan ”oikeanlaiselle” homokulttuurille.

En pysty suurellakaan vaivalla näkemään, että homojen deittailukulttuurissa olisi ollut mitään pielessä, ellei sitten ajatella liiallista varovaisuutta, ujoutta ja arkuutta sekä kaikenlaista pieteettiä, jolla homot rajoittavat itseään, kun sisäistetty homofobia on mennyt oman ihon alle.

Ylen jutulla kuitenkin lyödään lisää löylyä ”Me too”-kampanjoinnin kiukaalle. Toivotaan, että homotkin saataisiin vauhkoontumaan ”Suostumus2018”-hankkeesta.

Jutussa oli haastateltu ”kirjailijaksi” tituleerattua nuorehkoa homomiestä Eino Nurmistoa, joka julkaisi jokin aika sitten homoille suunnatun käytösoppaan. Siinä hän tilittää omia käsityksiään, kuinka toisten homojen pitäisi toimia ja minkälaisia sääntöjä, ohjeita ja normeja muiden homomiesten täytyisi hänen mielestään noudattaa.

Toinen juttua varten haastateltu oli muuan Mikko Ala-Kapee, joka oli löydetty Pirkanmaan Setan toimistolta ja edustaa transvestiittejä. Molemmat haastatellut purkivat jutussa omia traumojaan itse kokemastaan ”seksuaalisesta häirinnästä”. Jutussa julistetaan, että ”[s]eksuaalinen häirintä on koko yhteiskuntaa läpileikkaava ongelma”!

Omien 35 vuotta jatkuneiden havaintojeni mukaan seksuaalinen ahdistelu tai häirintä eivät ole olleet homoyhteisön sisällä koskaan minkäänlaisia ongelmia.

”Ongelmalliselta” seksuaalisen seuranhaun on saanut näyttämään queer-teorian, woke-aktivismin, intersektionaalisen feminismin ja standpoint-teorian kylvämä epäluuloisuus, kyräily, vainoharhaisuus ja kipuilu, joiden mukaisesti kaikki elämään luonnollisina kuuluvat asiat nähdään vallan ja alistamisen näkökulmasta: ahdisteluna, sortona ja häirintänä.

Pahinta ahdistelua ja häirintää onkin ollut vihervasemmistolaisten Mimoosojen ja muutamien patakonservatiivien yhteinen pyrkimys rajoittaa vapaata seksuaalista kanssakäymistä ja seuranhakua.

Juttu on nähdäkseni Yleisradion verkkosivuilla vain, koska siten Yle koettaa vyöryttää myös homot vauhdittamaan feministisen lainkiristyksen läpimenoa eduskunnassa. Tämän merkiksi jutun lopussa on nettilomake, jolla kannustetaan kertomaan homomiesten mahdollisesti kokemasta ”seksuaalisesta häirinnästä” – ei kuitenkaan siitä, että häirintää ei ole, eikä siitä, millä tavalla moinen kampanjointi sinänsä häiritsee ihmisten seksuaalisia vapauksia.

Kerrataanpa, mihin Vihreiden Naisten ”Suostumus2018” -lakialoitteella tähdätään.

Sillä tavoitellaan ilman vastaanottajan lupaa lähetetyn eroottisen kuvaviestin saattamista rikosoikeudellisesti rangaistavaksi. Eli jatkossa olisi sakkojen paikka, jos lähetät oman (sinänsä laillisen alastonkuvasi) chattiviestittelyssä toiselle ilman nimenomaista pyyntöä tai lupaa.

Rangaistavuuden vaatimukset juontavat juurensa dekonstruktionismiin sisältyvästä käsityksestä, että puhujan tarkoitus ja vastaanottajan tulkinta ovat täysin samanarvoisia ja että vastaanottajalla on oikeus ymmärtää viesti omalla tavallaan. Tosiasiassa kyseinen diskursiivinen käsitys kumoaisi viestinnän koko idean, joka on, että viestien ymmärtämiseksi on tärkeää tietää lähettäjän intentiot, eli aikomukset ja tarkoitukset. Tätä postmodernit feministit eivät hyväksy vaan ummistavat korvansa.

Eroottisen flirttailun lisäksi aiotaan rangaistavaksi tehdä myös ilman nimenomaista lupaa tapahtuva koskettaminen. Ja seksin ehdottamisestakin voidaan tehdä ahdistelurikos!

Isompiin asioihin sisältyy ”ilman selvää suostumusta” aloitetun seksuaalisen kanssakäymisen määritteleminen ”raiskaukseksi”.

Kerrataanpa myös, miksi ”Suostumus2018”-hankkeen ehdotuksia ei pidä hyväksyä.

1) Vakavin argumentti liittyy todistelun ongelmaan. Näyttöjä on viimeksi mainituissa tapauksissa vaikea osoittaa, ja siksi tuomioihin riittäisi helposti pelkkä kantajan tai uhrin ilmoitus oikeudelle. Koska tilanteessa olisi sana sanaa vastaan ja tuomioistuimilla on taipumus uskoa vääryydestä valittajia, tulisi lailla pamputtamisesta automaatti, mikä johtaisi tuomioistuinten käyttämiseen kaunan tai koston välineinä.

2) Näyttöongelma johtaisi myös todistelutaakan kääntymiseen, eli siihen, että epäillyiltä alettaisiin perätä todisteita, joiden mukaan rikosta ei ole tapahtunut ja syytetty on käyttäytynyt kaikin puolin nuhteettomasti ja kunniallisesti! Todistelutaakan vierittäminen epäillylle on oikeuskäytäntömme vastaista.

3) Tähän ongelmaan varautuen vihervasemmistolaistunut oikeuslaitos on jo jakanut todistelutaakkaa ja vesittänyt prosesseja alkamalla hyväksyä yhden todistajan todistukset, mikä on huononnus oikeusvarmuutta ajatellen.

4) Hankkeen ajajien pahimmat vinksahdukset liittyvät seksuaalisuuden olemukseen. Seksuaalinen kanssakäyminen ja kontaktinhaku eivät ole typistettävissä yksiselitteisiksi suostumuksiksi tai kieltäytymisiksi, sillä viestintä on suureksi osaksi ei-kielellistä eikä perustu sopimusten tapaisiin allekirjoituksiin. Seksuaaliseen vuorovaikutukseen liittyvä viestintä ei ole sillä tavoin tiedollista tai yksikäsitteistä, että sitä voitaisiin pitää ”selvän suostumuksen” tai kieltäymyksen mukaisena.

5) Käsitys, että vain toisen osapuolen pitäisi määritellä sopivuuden rajat omalla kielteisyydellään tai myönteisyydellään, on perimmältään samanlaista, kuin vihervasemmistolaisten yleinen pyrkimys määritellä, mitä viestien lähettäjät tarkoittavat viesteillään ja mitkä niistä ovat oikeutettuja ja mitkä eivät. Kanssakäymisen merkityksistä päättäminen ei ole kuitenkaan vain heidän asiansa.

6) Oikeistoliberaalin ajattelun näkökulmasta suostumus on nimenomaan sitä, että yksilöt keskenään päättävät seksuaalisesta kanssakäymisestään vapaasti, eikä siihen tarvita valtiovallan puuttumista. Sen sijaan vihervasemmistolaisessa feminismissä ajatellaan niin, että yksityisten ihmisten petipuuhista pitää valtiovallan päättää. Niin nytkin.

7) Ei ole mitään perusteita näkemykselle, että vain toisen osapuolen pitäisi voida ratkaista seksuaalisen kanssakäymisen sopivuus, normit tai ehdot, mutta siihen ”Me too”- ja ”Suostumus2018”-hankkeet tähtäävät. Lakiehdotus sekoittaa toiminnan tarkoitukset niin, että se mahdollistaisi hyväilytarkoituksessa tehtyjen tekojen kääntämisen merkitykseltään ahdisteluksi. Tosiasiassa teon juridisen ja moraalisen hyväksyttävyyden selvittämiseksi olisi asioita tarkasteltava aina tekijän intentioiden näkökulmasta. Lakiesityksessä näkökulma yritetään kääntää niin, että toinen osapuoli voisi ratkaista, mitä tekijä tarkoittaa. Tämä ei ole oikeusfilosofisesti hyväksyttävää.

8) ”Avioliitossa tapahtuvasta raiskauksesta” tehtiin jo vuosia sitten virallisen syytteen alainen rikos, eli nykyisin syyte voidaan nostaa jopa uhrin tai asianomistajan tahdon vastaisesti. Tämä toi syyttäjäviranomaiset ihmisten makuuhuoneisiin, mikä ei ole välttämättä kenenkään etu. Valtiovallan interventio ihmisten suhteisiin ollaan viemässä liian pitkälle.

9) Asian käsittely mediassa, eduskunnassa ja sosialistien hallitsemissa tieteissä on hakoteillä siksi, että suostumuksen olemusta ei ole pohdittu. Jos seksuaalista kanssakäymistä pakotetaan rukoilemaan toiselta osapuolelta, kyse ei ole suostumuksellisesta asiasta lainkaan, vaan asia kääntyy niin, että kyse onkin toisen osapuolen harjoittamasta panttauksesta, pihtauksesta, pakotuksesta ja vallankäytöstä.

10) ”Suostumus2018”-hankkeesta keuhkoajat eivät ole osoittaneet vähäisintäkään suostumusta toisenlaisten ajatusten ymmärtämiseksi, mutta he vaativat suostumuksen anelemista heiltä itseltään.

11) Koskettaminen on perimmältään kaunis asia, eikä sitä pidä nähdä automaattisesti minkäänlaisena ”perseestä kourimisena”, kuten Helsingin Sanomien toimittaja Eero Mäntymaa valehdellessaan tutkimukseni Totuus kiihottaa tieteellisestä argumentaatiosta.

12) ”Me too”-kampanjassa ja ”Suostumus2018”-hankkeessa on kyseessä seksuaalisuuden vaarallistaminen, jolla yritetään kriminalisoida seksuaalista aloitteellisuutta ja tehdä elämästä entistä ankeampaa.

13) Seksuaalisesta kanssakäymisestä on pelottelun tuloksena tullut niin arkaa ja ujoa, että normatiivista paimennusta ei tarvita. Näyttöä antavat Britanniasta ja Yhdysvalloista saadut tutkimustulokset, joista raportoidessaan myös (kirjaani haukkunut) Helsingin Sanomien toimittaja Juho Typpö joutui äimistelemään, miksi länsimaiset nuoret eivät enää hakeudu seksuaaliseen kanssakäymiseen entiseen tapaan. – Eivät tietenkään hakeudu, koska heidät on peloteltu henkihieveriin valtiovallan kahleilla ja juristinnuijilla.

14) ”Suostumus2018”-hankkeella kiristetään seksuaalisen kanssakäymisen normiruuvia, mikä karkottaa kalat vedestä, eikä lohen loimutukseen päästä. Ahdasmielisyys kasvaa.

15) Jokaisella on elämään itseensä liittyvä velvoite sietää myös omista mieltymyksistään poikkeavaa käyttäytymistä – vähintäänkin ollakseen itse oikeutettu vastavuoroisesti samaan.

16) Suostumuksen kerjääminen eroottisen materiaalin esittämiselle verkkokeskustelussa (tai luvan kysyminen koskettamista varten täpötäydellä diskolattialla) olisi kömpelö, tökerö ja elämälle vieras toimintamuoto.

17) Hankkeen kautta edustetaan käsitystä, että seksissä on joka tapauksessa jotakin pahaa, mikä täytyy laittaa kuriin ja jota pitää poliittisin, lainsäädännöllisin ja kurinpidollisin rangaistustoimin suitsia. Näinhän ei suinkaan ole.

18) On erikoista, mihin hankkeen vaatijat tarvitsevat toisten ihmisten seksuaalisuutta rajoittamaan pyrkiviä lakeja. Ilmeisesti heille itselleen tapahtuu useinkin tilanteita, joissa he ajautuvat konfliktiin toisten ihmisten kanssa seuranhaun sektoreilla, mikä puolestaan voi kertoa taitamattomuudesta. Silloin kannattaisi itse pysyä poissa seuranhaun foorumeilta.

19) Suostumusta alleviivaavaa lakia ei tarvita, koska ihmisten kanssakäyminen perustuu nykyisinkin suostumukseen. Koska suostumus on nykyisinkin vapaaehtoista, mihin tarvitaan aneluun pakottavaa lakia?

20) Hankkeen perverssiys on siihen sisältyvä rankaisemisen himo.

21) Kaikessa kanssakäymisessä kokeillaan kepillä jäätä. Sukupuolinen kanssakäyminen on lähtökohtaisesti operointia sallitun ja kielletyn välisellä rajalla ja perustuu enemmänkin sovinnaisuuden ylittämiseen kuin mihinkään sovittelukeskeiseen kompromissien hakuun. Jos julkinen valta asettaa tukensa seksuaalisuuden torjunnan kannalle, se vaikeuttaa seksuaalisten aloitteiden tekoa ja diskriminoi miehiä, jotka useimmiten ovat aloitteiden tekijöinä ja joutuvat muutenkin ottamaan vastuun kanssakäymisen onnistumisesta. Näin viranomaisvalta antaa seksuaalisuutta tukahduttavan viestin.

22) Kun seksin ehdottamisestakin aiotaan tehdä ahdistelurikos, on kysyttävä, suoraanko seksuaalisen kanssakäymiseen pitäisi edetä, kun sitä ei saisi enää edes ehdottaa.

23) Pyrkimällä rajoittamaan seksuaalisen kontaktinhaun ja viestinnän muotoja tähdätään perimmältään samaan kuin sensuroimalla kantaväestöjen esittämää maahanmuuttokritiikkiä: siten yritetään kutistaa kansalaisten vapauden aluetta sekä alistaa käyttäytyminen entistä pahemmin valtiovallan kontrollille – täsmälleen vihervasemmistolle tyypillisen yliyksilöllisen, joukkohenkisen, kollektiivisen ja ryhmäidentiteettejä sekä massakulttuuria korostavan ideologian mukaisesti. Kansalaisten toimintavapauksien kaventaminen ei edistä sen enempää yksilöiden kuin yhteisöjenkään vapautuneisuutta. Seksuaalisen aktiivisuuden rajoittaminen ja passiivisuuden suositteleminen osoittavat, että ”Suostumus2018”-aloitteessa huomioidaan lähinnä naisten näkökulma, joka yritetään levittää kaikkea normaaliutta ja normatiiveja määrääväksi.

24) ”Suostumus2018”-aloitteen kannattajat pyrkivät naamioitumaan ”herkäksi” mielletyn asian suojelijaksi, vaikka tosiasiassa hankkeen kautta käytetään julmaa ja brutaalia valtaa, jolla heikennetään seksuaalisen kanssakäymisen edellytyksiä ihmisten tappioksi.

25) ”Suostumus2018”-hankkeen mukaisia lainuudistuksia ei voida perustella pyrkimyksellä vähentää lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, sillä se on jo kriminalisoitu rikoslain 20 luvun pykälässä 6 eikä sen rinnalle tarvita uusia säädöksiä, jotka rajoittaisivat aikuisten seksuaalista kanssakäymistä. Hallitus koettaakin käyttää lastensuojeluargumenttia verukkeena kokonaan uusien säädösten ja normien ujuttamiseksi rikoslakiin.

26) Oikeusministeriön vuonna 2018 julkaiseman selvityksen mukaan (s. 32) rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole vaikutusta intohimorikosten esiintyvyyteen eikä yleisyyteen, sillä niitä tehdään perimmältään muista syistä kuin seurausharkinnan tuloksena.

27) Niinpä myöskään rikoslain raiskauspykälien kiristämisellä ei ole ollut vaikutusta ulkomaalaisten tekemiin raiskauksiin. Sen sijaan tiukennukset ovat kiertyneet kahleiksi kantaväestöjen omaan nilkkaan niissä maissa, joissa ”Suostumus”-aloitteen kaltaisia kiristyksiä on tehty, kuten Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Ruotsissa. 

28) Siten valtiovalta on antanut omille kansalaisille signaalin, että seksiä täytyy pelätä ja varoa, mutta ulkomaalaisten seksuaalikäyttäytymistä ei ole valvottu, eikä olemassa olevia säädöksiä ole sovellettu, vaan rangaistusasteikosta on käytetty vain alapäätä. Yläpäätä ei ole käytetty ollenkaan.

29) Räikeä ristiriita pillee viimein siinä, että poliittinen vihervasemmisto on keuhkonnut jatkuvasti länsimaiseen seksuaalikulttuuriin liittyvien vapauksien pois korventamiseksi, mutta samalla se on katsonut läpi sormien turvapaikanhakijoiden tekemiä selviä ja aikomuksella tehtyjä seksuaalirikoksia. Samanaikaisesti vihervasemmisto on sallinut tietyn uskontokunnan ylläpitää oman kulttuurinsa sisällä ankaria seksuaalipoliittisia normeja, joilla alistetaan muiden muassa naisia.

Kyseisenlainen kaksinaismoralismi on seurausta ”postkolonialismia” arvostelevista dekolonialisaation ja tasapainottamisen pyrkimyksistä, joihin liittyy valta-asemassa oletetusti olleiden ihmisryhmien kuten miesten ja valkoisten ihmisten syyllistämistä ja joilla on tähdätty hyvityksen tuottamiseen kärsineinä pidetyille ryhmille, kuten naisille ja mustille. Samalla kun kyseinen näkökulmateoria korvasi objektiiviset tosiasiat ”oikeudenmukaisuuden” halullaan, se katseli läpi sormien ei-valkoisen tapakulttuurin ihmisarvoloukkauksia. Tätä kautta naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet islamilaisissa maissa ovat muuttuneet tabuiksi, joita ei haluta käsitellä. Niinpä standpoint-teorian tyyppiselle poliittiselle argumentaatiolle ei pitäisi kallistaa korvaa, mutta lisävahinkojen estämiseksi niin täytyy tehdä.

30) Vihervasemmistolle ei riitä enää ”oikea pronomini”, vaan nyt pitää olla myös PORNO MINI. ”Suostumus2018”-lakialoite antaa näyttöä vihervasemmistolaisten sädekehänunnien liittoutumisesta kirkkotätien raastavaan moraaliturbulenssiin. Se todistaa seksuaalisuuden pidättämisestä pelkästään normatiiviseen rekisteriin, jossa ei tunneta haluja eikä intohimoja vaan jolle ovat ominaisia biologisten viettien ja vaistojen kieltäminen, pieteettinen ankaruus, puritaanisuus, aseksuaalisuus, itsensä ja toisten rankaiseminen sekä ehdottoman torjuva suhtautuminen itsen ja varsinkin toisten ihmisten nautinnontavoitteluun.

On harmillista, että näitä (myös kirjassani Totuus kiihottaa, luku 11) esittämiäni argumentteja ei ole pystytty ymmärtämään, vaan kirja pantiin lukijoilta piiloon. Teos kannattaakin pitää sensuroituna, sillä kiellettynä ollessaan se on (sartrelaiseen tapaan) poissaolevana vahvasti paikalla sekä todistaa oikeaksi kaiken, mitä sanoin.

Seksuaalipolitiikan medioituminen oli mukana mediatutkimuksessani, sillä valtamedia on paasannut seksuaalisuuden vaarallistamista edistävän aloitteen puolesta tauottomana äänilevykonserttina.

Aihe oli tutkimuksessani myös siksi, että väestöjen uusintaminen tapahtuu seksuaalisen käyttäytymisen kautta. Mikäli aiotaan arvostella väestöjen muokkausta tai vaihtoa, on tarkasteltava tapaa, jolla valtiovalta ja valtavirtamedia joko suosivat tai vaikeuttavat kantaväestöjen omaa seksuaalista kanssakäymistä.

On murheellista, että aikamme mielipideympäristö ei poikkea Oscar Wilden ajoista, vaikka teinit ja feministit huomauttelevat näennäisen liberalisminsa tueksi meidän elävän jo 2000-luvulla! Koko viestintäuniversumi on tullut niin ääriherkäksi ja älyllistä ääneen ajattelua sietämättömäksi, että luultavasti myös Sigmund Freud ja Friedrich Nietzsche joutuisivat opettamaan johtoajatuksensa ihmisille uudestaan. 

Sekä oikeistokonservatiivit että liberaalit todennäköisesti asettuvat ”vapaamielisenä” esiintyvän vihervasemmiston taakse kiristääkseen seksuaalisen kanssakäymisen normeja. Näin jokaisella on ennen pitkää kaapu, ja kaikki vinkuvat pois itse punomastaan hirrestä. 

---

Päivitys 10.10.2021: Yleisradio jatkoi feminismin hieromista yleisöjen naamatauluun toimittaja Emma Hinkulan kirjoittamassa vainoharhaisessa jutussa ”Anti-gender-liike pyrkii heikentämään naisten sekä vähemmistöjen oikeuksia ja häiriköi sateenkaarijärjestöjä”.

Tosiasiassa Yle itse pyrkii ratsastamaan homojen selässä markkinoidessaan queer- ja transgenderististä ideologiaansa sekä yrittäessään lavastaa vihervasemmistolaisesta propagandasta poikkeavan ajattelun ”valheeksi”. Yle valikoi niin sanotut ”asiantuntijansa” puolueellisesti ja väittää, että heitä ”maalitetaan”. Tosiasiassa Yle on itse levittänyt perätöntä informaatiota muun muassa kirjastani Totuus kiihottaa.

Minkäänlaista yhtenäistä ”anti-gender-liikettä” en ole havainnut, mutta sen sijaan feministisen, queer-ideologisen ja transgenderistisen yhteenliittymän kyllä. Sen piirissä media tukee tiettyjen vihervasemmistolaisten yliopistotoimijoiden julkisuuskuvaa saaden heiltä toimittajien haluamia kannanottoja. Suomen Akatemia, yliopistot ja tiedehallinto puolestaan palkitsevat heidät poliittisten tarkoitusperien edistämisestä satojen tuhansien eurojen taloudellisilla avustuksilla.

”Ei ole mitään gender-ideologiaa”, väitti (kukapas muu kuin) kirjani sisältöä vääristellyt Tuija Saresma Ylelle – ymmärtämättä kuitenkaan, että ideologian ideologialuonne piilee juuri siinä, että sen edustajat kieltävät sitä edustavansa. Gender-ideologiaan liittyy empiiris-ontologisia tosiasioita kieltämään pyrkiviä hullutuksia, kuten kromosomeihin ja genitaaleihin perustuvan biologisen sukupuolieron liudentamista ”sosiaaliseen sukupuoleen” ja sukupuolen korjaushoitojen laillistamista myös identiteetistään epävarmoille alaikäisille.

Aiheesta aiemmin:

#Kieltäymys2018

Miksi ”#Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?