Kansainvälisen politiikan Pavarotti ei ollut profeetta omalla maallaan

Viesti rauhan-Nobelilla palkitun presidentti Martti Ahtisaaren kuolemasta ei tullut yllätyksenä, sillä tieto hänen sairastumisestaan Alzheimerin tautiin annettiin julki jo kaksi vuotta sitten.

Ahtisaari jäänee historiaan kansainvälisen politiikan Luciano Pavarottina, joka viihtyi ulkomaisilla estradeilla ja nautti arvostusta Afrikasta Kaakkois-Aasiaan ja muuallakin, missä hän onnistui rauhanvälitystehtävissään, esimerkiksi Balkanilla.

Hänen osallistumisensa kotimaan politiikkaan jäi kuitenkin ohueksi, ja tapa, jolla hän sai presidentinvaaleissa tarvittavan kansalaiskannatuksen, oli erikoinen.

Presidentiksi valinta ei olisi käynyt päinsä ilman puoluetta, joka asettui hänen tuekseen. Kilpailija SDP:n sisällä, Kalevi Sorsa, miellettiin liian kuluneeksi puhutellakseen kansanjoukkoja. Vastustaja presidentinvaalin toisella kierroksella, Elisabeth Rehn (ruots.), puolestaan tuli liian pienestä puolueesta ja koettiin rojalistiseksi.

Niinpä presidentiksi valikoitui vuoden 1994 vaaleissa Ahtisaari, jonka kannatushuippu ajoittui sopivalle hetkelle siinä vuoristoratakyydissä, jossa Suomen pelastajaksi ehdittiin povata välillä myös Raimo Ilaskiveä (kok.).

Vaikka Ahtisaari kärsikin Karjalan evakkona pakolaisuudestaan, hän syntyi sikäli onnellisten tähtien alla, että kaikki hyvä kannettiin hänelle valmiiseen pöytään aina siitä asti, kun hän K. A. Fagerholmin kehotuksesta liittyi Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen. Tuosta käynnistyi eteenpäin työntävä virkaturbulenssi ulkoministeriössä.

Ahtisaari on Suomen ainoa presidentti, jolle presidentinvaalit olivat ensimmäiset poliittiset vaalit. Mannerheim ei osallistunut ehdokkaana mihinkään vaaleihin, ja hänet valittiin presidentiksi eduskunnan säätämällä poikkeuslailla.

Näennäinen epäpoliittisuus todennäköisesti auttoi Ahtisaarta vaaleissa, sillä lamasta kärsivä kansa oli menettänyt luottamustaan puolueisiin ja poliitikkoihin. Sellaisissa tilanteissa avautuu helposti tilaisuus puoluepolitiikan ulkopuolelta tuleville. Lähiesimerkki löytyy Virosta, jossa presidentiksi valittiin kirjailija Lennart Meri vuonna 1992.

Ahtisaari toimi korkeissa viroissa, mutta hän ei ollut koskaan tehnyt poliittisia päätöksiä eikä kantanut poliittista vastuuta. Hän ei ollut osallistunut kotimaan politiikkaan eikä asioiden hoitamiseen täällä. Hänellä ei ollut kotimaanpolitiikassa tarvittavia verkostoja. Hänen verkkonsa olivat kansainvälisissä vesissä. Hänellä ei ollut selvää poliittista ohjelmaa eikä kirjallista tuotantoa.

Tämä johti kannatuksen pikaiseen katoamiseen ensimmäisellä ja viimeiseksi jääneellä presidenttikaudella niin, ettei hän asettunut enää ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa. SDP vei ehdokkuusasian äänestykseen puolueen sisällä, vaikka tavallista on, että puolue asettuu istuvan presidentin taakse. SDP junaili ehdokkuuden Tarja Haloselle, mikä katkeroitti Ahtisaarta, tosin tavalla, jota Ahtisaaren ei sopinut näyttää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta korostavassa puolueessa.

Katkeruutta pilkahti Ahtisaaren kannanotossa, jossa hän kiitti SDP:tä ylitseen kävelemisestä ja katsoi, että presidenttinä hän ei olisi saanut Nobel-palkintoa. Voidaan tosin epäillä, kuinka paikkaansa pitävä tuo arvio oli.

Rahvaanomaista Ahtisaaressa oli hänen Tankero-finglishinsä, josta hän ei pystynyt luopumaan useista New Yorkissa viettämistään vuosista huolimatta. Tiedättehän: ”Tänk juu veri mats foor joor kool” (Ahtisaaren loppukiitos Nobel-komitean puheluun). Tämä olkoon näyttönä siitä, että mies voi lähteä Karjalasta, mutta Karjala ei lähde miehestä.

Joka tapauksessa Ahtisaari tunnetaan ulkomailla yhtenä parhaiten mieleen jääneistä presidenteistämme Kekkosen, Mannerheimin ja Niinistön rinnalla. Ahtisaaren ohi on vetänyt viime vuosina Niinistö, jonka tähti alkoi nousta Suomen Nato-prosessin saaman huomion myötä. 

Myös Ahtisaari oli järkipresidentti siksi, että hän kannatti suuntautumista länteen ja Suomen liittymistä Natoon. Sen oppii, kun vaivautuu katsomaan asioita hieman laajemmin, maailmanpoliiikan näkökulmasta.

Ahtisaaren tie presidentiksi osoittaa, että epäpoliittisiksi koetuilla ja puolueiden ulkopuolelta tulevilla ehdokkailla on Suomen presidentinvaaleissa jatkossakin korttinsa pelattavana.

Hän ei miellyttänyt kriitikoita

Vesa-Matti Loirin menehdyttyä viime viikolla lehdet julkaisivat monisivuisia erikoisliitteitä, ja kynnelle kykenevät mediat koettivat mehustaa tapahtumasta kaiken irti.

Näin siitä huolimatta, että Loirin esittämät hahmot Uuno Turhapurosta Tyyne Syväskökkö-Lipastiin ja Jean-Pierre Kuselaan eivät noudattaneet sukupuolipoliittista korrektiutta.

Speden kirjoittamat roolit ja repliikit olivat kriitikoiden hampaissa, ja ovat olleet tähän asti. Nykyisin niitä olisi mahdotonta tuoda televisioon tai elokuviin feministien esittämien soveliaisuusvaatimusten vuoksi.

Esimerkiksi Uuno Turhapuro menettää muistinsa -elokuvasta tuttu Uunon sukupuolenvaihdos tuomittaisiin todennäköisesti transsukupuolisuuden pilkkana!

Sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei saa vapaasti satiirisoida, ironisoida ja pelleillä, ei ole sananvapautta eikä pian muutakaan vapautta. Sellainen yhteiskunta muodostuu tosikkomaiseksi ja totalitaariseksi.

Suuria persoonia tulee niistä, jotka uskaltavat rikkoa sovinnaisuutta vaativan pintakuoren. Vaikka tähän kaikkeen ei todellisuudessa vaadita edes kovin paljoa, hinta on usein kova, ja se pakotetaan maksamaan henkilökohtaisilla menetyksillä.

Vesa-Matti Loirin Turhapuro-tulkinnat ja muut komediahahmot valaisevat suomalaista mies- ja naiskuvaa paremmin kuin sukupuolen tutkijoina esiintyvien sepustukset.

Turhapuro-elokuvat sovittivat yhteiskunnallisia konflikteja, koska niissä Uunon aitous aina voitti teennäisyyden ja valheen.

Poliittinen korrektius, puupääjurisit, tasa-arvodirektiivit ja silkkipyllykriitikot muodostavat nykyisin hirveän esteen (ja samalla tietenkin myös motiivin) kaikelle luovuudelle.

Platon kirjoitti, että ihminen ei voi olla uskottavasti yhtä aikaa koomikko ja traagikko. Loirin persoonassa esiintyvä koomikon ja traagikon yhtäaikaisuus olikin seuraus komedianteon takana olevasta vakavuudesta.

Vakavuus ilmeni sitten myös hänen kaikissa muissa tekemisissään. Hän oli puolet Eino Leinosta.

Myöskään minä en harrasta mitään, vaan olen tosissani kaikessa mihin ryhdyn. Voisin kirjoittaa tekstin seuraavaan Turhapuro-elokuvaan. Sen nimeksi tulisi tähän aikaan sopivasti: Uuno Turhapuro tasa-arvovaltuutettuna. Sitä seuraisi jatko-osa: Uuno Turhapuro yhdenvertaisuusvaltuutettuna. Ja jatko-osan jatko-osa: Uuno Turhapuro valtakunnansyyttäjänä.

Vesa-Matti Loiri ei ollut esiintyvä taiteilija. Hän ei ollut myöskään näyttelijä. Se olisi vähättelyä. Shamaani hän oli.

--- 

Päivitys 19.8.2022: Kulttuuri- ja tiedeministeri Petri Honkonen (kesk.) ehdotti Loirille valtiollisia hautajaisia, kun taas valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteeri Timo Lankinen ilmoitti, että valtiollisten hautajaisten kriteerit eivät täyty, ja asia jäi auki.

Byrokraattien tahdittomuuden vuoksi sanon tämän nyt aivan selvästi: MINÄ EN HALUA ”valtiollisia hautajaisia”! Pienen pieni myönnytys ja apuraha opetusministeriön taholta riittäisi näin vielä eläessäni, ja ettei tieteellisen tutkimukseni valtiontukea perittäisi kustantajaltani pois.

Onnellisten aikojen presidentti – Muistikuvia Mauno Koiviston Suomesta

Menehtyessään eilen, J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivänä, Mauno Koivisto oli vanhimmaksi elänyt Suomen tasavallan presidentti. Samalla hän oli toiseksi pisimpään presidentin virkaa hoitanut ja hallussaan pitänyt henkilö.

Koiviston valinta presidentiksi kävi kansanliikkeen kautta. Presidentin tehtävät olivat siirtyneet pääministeri Koivistolle jo vuoden 1981 syksyllä, jolloin Urho Kekkosen sairauslomaa seurasi eroilmoitus tunnetun dramaattisissa tilanteissa.

Vallan vaihtumista enteili niin sanottu presidenttipeli, jota käytiin saman vuoden keväällä. Kekkosen lähipiirinä tunnettu K-linja oli oivaltanut, että pääministerinä ja presidentin mahdollisena viransijaisena Koivistolla olisi etulyöntiasema seuraavassa presidentinvaalissa, joten Keskustapuolueen intresseissä oli syrjäyttää Koivisto pääministerin paikalta joko tehtävien siirrolla tai hallituksen erottamisella, joka sisältyi presidentin tuolloisiin valtaoikeuksiin.

Kekkosen ja Koiviston rintakuvat Presidentinlinnassa. Valokuva © Jukka Hankamäki.

Kekkosen ja niin sanotun K-linjan suureksi pettymykseksi Koivisto kuitenkin ilmoitti eroavansa vain koko hallituksen tai hänen itsensä saadessa epäluottamuslauseen eduskunnalta. Tämä nosti Koiviston kansansuosion puoluerajat ylittäviin lukemiin, sillä Suomessa oli totuttu ja jokseenkin kyllästytty Kekkosen tahdittamiin hallitusten erottamisiin. Sen merkiksi 1970-luvun aikana maassamme toimi kaikkiaan 11 eri hallitusta.

Lisäksi ei ollut mikään salaisuus, että K-linjan presidentiksi ajama Ahti Karjalainen oli Moskovan suosikki, ja hänen huhuttiin kärsivän alkoholismista. Muistan, kuinka Suomessa koettiin eräänlaista helpotusta, kun ennenaikaisissa presidentinvaaleissa keväällä 1982 virkaan valittiin keskustan juonittelusta huolimatta Mauno Koivisto. On syytä muistaa, että K-linjan takana olivat muiden muassa sellaiset nykypolitiikassakin vaikutusvaltaiset henkilöt kuin Paavo Väyrynen, Matti Vanhanen, Mauri Pekkarinen ja Seppo Kääriäinen.

Sisäpolitiikan uusjako

Suurten ja omavaltaisten johtajien jälkeen tulee yleensä matalamman profiilin aika, ja presidentin valtaoikeuksia kavennettiinkin Koiviston aloitteesta ja suostumuksella. Harvasanaisena ja vaatimattomana pidetty Koivisto osoitti kuitenkin sisäpoliittisen johtamiskykynsä nimittämällä vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen hallitustunnustelijaksi kokoomuslaisen Harri Holkerin ja tekemällä siten lopun kokoomuksen yli kaksi vuosikymmentä jatkuneesta hallituspaitsiosta, jota Kekkonen oli pitänyt yllä idänkorttia käyttäen.

Ratkaisuun vaikutti tosin taaskin Keskustapuolueen juonittelu, jonka paljastuminen oli saanut Koiviston hermostumaan. Keskustan, kokoomuksen ja Rkp:n välinen kassakaappisopimus, jossa lähinnä Keskustapuolueen aloitteesta oli etukäteen sovittu tulevasta hallituskoalitiosta, johti Koiviston sivuuttamaan vaalit voittaneen Keskustapuolueen hallituksesta kokonaan ja antamaan hallituksen muodostajan tehtävät Suomen Pankin ajoilta tuntemalleen Harri Holkerille.

Näin päädyttiin demarien ja kokoomuksen sinipunahallitukseen. Puolueiden etukäteissopimusta voidaan arvostella lähinnä muotoseikasta, eli presidentin kiertämisestä tai omien hihojen polttamisesta, kun taas presidentin toiminta jäi suuren yleisön muistiin arvovaltakiistana. Sen tuloksena presidentti junaili hallitukseen oman puolueensa Sdp:n tilanteessa, jossa maahan olisi muutoin perustettu oikeistohallitus keskustan, kokoomuksen ja Rkp:n kesken.

Ulkopolitiikan kaukopartiomies
 
Ulkopolitiikassa Koivisto oli suuntautunut länteen, vaikkakin tietty varovaisuus varjosti länsimaille ominaisten normaalien suhteiden luomista itään. Koiviston toisella kaudella irtisanottiin YYA-sopimus ja purettiin Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset, ja Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen sekä Euroopan neuvoston jäsen.

Myös jäsenhakemus Euroopan unioniin jätettiin Koiviston presidenttikaudella. Yhtäkään näistä ulkopolitiikan muutoksista ei tosin voida kirjata sen enempää presidentin nimenomaiseksi ansioksi kuin dismeriitiksikään, sillä asioihin vaikuttivat enemmän maailmanpoliittiset tapahtumat kuin niin sanottu ”manuaalinen ohjaus”.

Neuvostoliiton romahdettua Koivistoa arvosteltiin siitä, että hän ei tarttunut Boris Jeltsinin tarjoukseen luovuttaa sodassa menetetty Karjala takaisin Suomelle. Häntä kritisoitiin myös viivyttelystä Viron itsenäisyyden tunnustamisessa. Viimeksi mainittua on usein selitetty pois sillä, että Suomi ei ole koskaan Viron itsenäisyyttä kieltänytkään, vaikka Neuvostoliitto miehitti maan vuosikymmeniksi. Pidättyvyys Karjalan takaisin tavoittelussa puolestaan saattoi olla viisasta Venäjän horjuvan tilanteen vuoksi, ja myöhempinä nykyaikoina alueen liittäminen takaisin Suomeen olisi voinut osoittautua jälleen hyvin ongelmalliseksi.

Koivisto menetteli kaiken kaikkiaan neuvokkaasti suhteessa meitä useasti neuvoneeseen liittoon, Neuvostoliittoon. Häntä pidettiin Yhdysvalloissa yhtenä Neuvostoliiton ja Venäjän oloja parhaiten tuntevana läntisenä valtionpäämiehenä. George H. W. Bushin ja Mihail Gorbatšovin vieraillessa tasavallan presidentin linnassa 1990 Koivisto ilmaisi heille huolensa ydintuhon mahdollisuudesta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, vaikka tuolloin elettiinkin jo glasnostin aikakautta.
 

Minkä sortin sosialisti?

Mauno Koivisto oli toistaiseksi viimeisin tieteellisen tutkijankoulutuksen hankkinut presidentti. Hän väitteli tohtoriksi Turun sataman sosiaalisia suhteita käsittelevällä väitöskirjalla 1956. On vertauskuvallista, että hänen virkakaudellaan sosiaalinen edistys täydellistyi, ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kehittyi kukoistukseensa, jollaista tulevaisuudessa ei taida enää olla tarjolla. Hän oli suurten myönteisten mullistusten ja onnellisten aikojen presidentti.

Winston Churchillilta tunnetaan lause, että jos nuorena ei ole idealisti, ei ole sydäntä, ja jos ei vanhana ole realisti, ei ole järkeä. Sodan karaisema Koivisto oli sellainen järkevä sosiaalidemokraatti, joka olisi katsonut myöhempien sukupolvien kitinöitä karsaasti. Toiminta sodassa oli karsinut hänestä tarpeettoman idealismin. 

En ole koskaan innostunut sosialistisiin tai kommunistisiin ajatussuuntiin liittyvästä rabulismista sen enempää kuin yltiöpäisestä ihanteellisuudestakaan, jotka usein vievät aatteita harhaan. Ilmoittaessaan edustavansa sosiaalidemokraattisen liikkeen ”bernsteinilaista” suuntausta Koivisto oli luullakseni samoilla linjoilla.

Saksalainen Eduard Bernstein (1850–1932) oli uudistusmielinen sosiaalidemokraatti, jolta tunnetaan lause ”päämäärä ei merkitse minulle mitään vaan liike [das Endziel ist mir nichts, die Bewegung ist mir alles]”. Tämä ajatus on usein ymmärretty väärin niin, että sen on katsottu edustavan jonkinlaista kulttuuri- tai talousrelativismia ja harhailua vailla poliittisia tavoitteita.

Tosiasiassa lause viittaa luopumiseen vallankumouksen ja sosialismin päämääristä sekä deterministisestä kurjistumis- ja luhistumisteoriasta. Myös omistuksen keskittymisen sijasta oli tapahtunut hajautumista. Koiviston kohdalla hänen bernsteinilaisuudessaan oli kyse enemmänkin luottamisesta sosiaaliliberalismin tavoitteisiin ja pyrkimisestä ihmisten vapauden alan laajentamiseen, kuin sosiaalidemokraattisesta puolueideologiasta.

Väärää politiikkaa?

Koivisto tunnettiin myös asioita fundeeraavana intellektuellina, joka poliitikkojen kaaderissa muodostaa usein poikkeuksen. Sen merkiksi hänellä oli kirjallinen tuotanto. Muistan lukeneeni kouluaikoinani hänen teoksensa Väärää politiikkaa, jonka mukaan kaikki politiikka on väärää, ja siksi pitää tehdä sitä politiikkaa, joka on vähiten väärää.

Tämä sopisi ohjenuoraksi myös nykyisessä tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat vähissä, ja voi olla tyytyväinen, jos ylipäänsä on vaihtoehtoja. Mahdollista on sekin, että ei ole vaihtoehtoja lainkaan.

Koiviston persoonaa varjostivat synkkyys ja pessimismi. Hänen mielestään Suomen kaikki merkittävät valinnat olivat tehdyt jo 1980-luvulla. Harva intellektuelli yleensä on optimistinen, mutta Koivisto tuskin osasi arvata, kuinka paljon valintoja vielä oli tekemättä, osa niistä täysin virheellisiä, kuten liittyminen Euroopan rahaunioniin. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä pankkimiehenäkin toiminut Koivisto lopulta ajatteli siitä.

Koivistonkin käyttämä työpöytä tasavallan presidentin linnassa. Valokuva © Jukka Hankamäki.

Kuolema keskellä kevättä on diametriaalinen tapahtuma, sillä se ikään kuin vastustaa luonnon heräämistä ja puhkeamista kukkaan. Samalla elämä tuntuu jatkuvan kaikessa olevaisessa. Ehkä parasta Koivistossa oli tietty vaatimattomuus, kansanomaisuus ja nöyryys, jolla tullaan lähtökohtia suuremmaksi.

ItsEMUrha ei auta, Eskoseni

Esko Seppänen ja Iiro Viinanen ovat löytäneet toisensa eutanasiaa eli kuolinapua koskevassa kysymyksessä. He ovat yhdessä Exitus ry:n kanssa panneet vireille uuden kansalaisaloitteen eutanasian laillistamiseksi Suomessa. Kuoleman lähestyminen näköjään tasa-arvoistaa.

Voidaan kysyä, kuinka sopiva henkilö Esko Seppänen loppujen lopuksi on ajamaan kuolinapua Suomeen. En voi välttää ajattelemasta kommunismin ja sosialismin kuolinkouristuksia, joihin Seppänen etsii nyt apua. Parkinsonin taudista kärsivä Iiro Viinanen vie puolestaan ajatukset dementiaan, josta on kenties kärsinyt eniten poliittinen porvaristo.

Kysymys kuuluu, pitääkö tätä perimmältään tärkeää moraalifilosofista ideaa edistää veteraanipoliitikkojen voimin, kun tuloksena voi olla tahatonta komiikkaa. Aihe ansaitsisi ihan kunnollisenkin käsittelyn politiikassa ja tieteessä.

Poliitikot ovat antautuneet viemään asiaa eteenpäin varmaankin siksi, että filosofit ja tieteilijät eivät tee ratkaisuja eivätkä edes johtopäätöksiä, saati että he pystyisivät antamaan toimintasuosituksia. Eutanasiaa varjostaa nimestä alkaen myös jonkinlainen pelonsekainen käsitys, että aihe vaatii suurta tieteellistä puntarointia ja teoreettista analyysia.

Perimmältään kyseessä on hyvin yksinkertainen asia: ihmisen oikeus saada helpotusta kuolinkipuihinsa ja poistua tästä elämästä ilman suuria tuskia. Oikeus eutanasiaan ei velvoita ketään siihen. Eutanasia tapahtuisi aina potilaan omasta pyynnöstä, joten tahtonsa ilmaisemiseen kykenevät eivät voi nykyisin saada kuolinapua Suomessa. Juuri tämä on ydinongelma, mutta siihen eutanasiakeskustelu ei ole tuomassa ratkaisua.

Sedaatio, avustettu itsemurha ja eutanasia poikkeavat toisistaan seuraavasti. Sedaatiolla tarkoitetaan ravinnon tarjoamisen katkaisemista, uneen vaivuttamista ja sietämättömien kipujen tai loputtoman kärsimyksen lopettamista sekä kuolevan näännyttämistä ”luonnolliseen kuolemaan” muutamassa päivässä. Tämä on laillinen ja lääkärien paljon käyttämä kuolinavun muoto.

Avustetussa itsemurhassa myrkyn ottaa potilas itse. Sen sijaan eutanasiassa lääkäri ei vain lopeta kuolemisen pitkittämiseen tähtääviä toimia vaan antaa aktiivista kuolinapua, mutta ei omasta aloitteestaan vaan potilaan pyynnöstä. Euroopan maista Sveitsi on laillistanut avustetun itsemurhan ja Belgia ja Hollanti eutanasian.

Kaikki nämä avustetun kuolemisen muodot ovat yksin potilaan omassa päätösvallassa. Kaksi viimeksi mainittua eivät ole laillisia Suomessa, tosin avustettuun itsemurhaan Lääkäriliitto on ottanut myönteisen kannan, vaikka se sanookin eutanasialle ”ei”.

Suomen Lääkäriliiton kantaa voi selittää lääkäreiden haluttomuus ottaa kontolleen syyllisyyttä kenenkään kuolemasta. Sedaatiossa potilas kuolee tavallaan ”omin voimin”, kun taas aktiivisessa itsemurhassa hän on ainoa aktiivinen toimija. Lääkäriliiton asennetta voidaan pitää kaksinaismoralistisena, sillä lääkäri tuo joka tapauksessa paikalle välineet.

Kielteisyys eutanasiaa kohtaan riippuu myös muista kuin häveliäisyystekijöistä tai lääkärien halusta välttää osallisuutta tai vastuuta. Eutanasian vastustajat pitävät mahdollisena, että muut ihmiset tosiasiassa päättäisivät heikentyneen ihmisen puolesta, siis myös vastoin ihmisten omaa tahtoa annettavasta kuolinavusta. Tämä onkin varteenotettava näkökohta. Ongelmasta voisi tulla myös laaja.

Esimerkiksi Hollannissa eutanasiaa on vuosittain pyytänyt lähes 50 000 ihmistä, mutta se on myönnetty vain noin kymmenesosalle. Tämä ei merkitse vain sitä, että eutanasia on tiukkojen kriteerien takana, vaan myös sitä, että anojien ja myöntäjien kesken vallitsee huomattava erimielisyys.

Vaikuttaa ironiselta, miten kuolemaakin täytyy jonottaa ja siitä käydään kilpailua niin kuin terveydenhuollon julkisista resursseista! Asian kääntyminen mustaksi huumoriksi johtunee siitä, että ihmisten ei myönnetä olevan itsemäärääviä ja omistavan kehoaan sekä omia henkisiä ja fyysisiä potentiaalejaan self-ownership-periaatteen mukaisesti.

Ehkä merkittävin este eutanasian hyväksymisen tiellä on suhtautuminen elämään itseisarvona. Se on samalla vastustajien vahva argumentti. Pelätään, että eutanasian hyväksymisellä heitettäisiin varjo universaalin elämän kunnioittamisen periaatteen päälle ja elämä menettäisi merkityksensä itseisarvona myös muualla kuin terminaalihoitoloissa.

Seppäsen tapa ajaa asiaa on ollut reipas. Muistan, kun hän jo vuonna 2012 kirjoitti: ”Sedaatiosta päätettäessä ollaan jo helvetin esikartanossa, ja siitä päättävät muut kuin potilas itse. Minä en halua mihinkään esikartanoon. Minä haluan tehdä päätöksen minun elämästäni itse.”

Vaikka Seppänen ei selvästikään halua kartanoon – kunnia hänelle siitä – totean vain, että useimmissa tapauksissa myös sedaatio riittää hyvin. Toisaalta ymmärrän myös Seppäsen näkemystä, että myöskään eutanasian hyväksyminen ”ei rajoittaisi kenenkään oikeutta koviin kipuihin”.

Olen kuitenkin filosofina pomminvarma siitä, että eutanasian anomis- ja hyväksymismenettelyt käynnistäisivät Suomen sairaaloissa suunnattoman kiistelyn eutanasian myöntöperusteista. Kärsimysten kokeminen ei ole objektiivisesti arvioitavissa vaan vain subjektiivisesti kuvailtavissa. Rajanvedon ongelma siirtäisi ongelman potilaalta aina myös lääkärien, läheisten ja muiden ihmisten puolelle. Läheissuhteista taas on usein vaikea hahmottaa mitään puolia, eikä potilaan subjektiviteetti ole yksiselitteinen asia.

Koska jokainen ihminen voi periaatteessa lopettaa elämänsä omin toimin milloin tahansa, voidaan kysyä, mitä ongelmaa koko asiassa edes on. Ongelma tuleekin esille juuri silloin, kun kuoleva potilas on ilmaissut tahtonsa mutta ei pysty itse sitä toteuttamaan. Heikentyneille ihmisille myös tajunnan hämärtymiset ja vaihtelut ovat tavanomaisia, joten itsemurhassa avustaminen ei ole terveydenhoitohenkilökunnalle helppoa.

Kun eutanasiaa voitaisiin suorittaa vain potilaan itse tahtoessa, keskeinen kysymys on, mikä potilaan tahto on ja kuinka se muodostuu. On valheellista väittää, että potilaan tahtotilaan eivät vaikuttaisi ympärillä olevat ihmiset, hoidon tehokkuus ja rakennus tai se ympäristö, jossa ihmisen hoitopaikka sijaitsee. Ei ole epäilystäkään, etteivät poliitikot keksisi alkaa kiirehtiä potilaita pois kuluttamasta sairaanhoidon niukkoja resursseja myös eutanasian keinoin.

Onkin kummallista, että Seppänen luottaa niin lujasti omaan objektiivisuuteensa asiaa arvioidessaan. Hän vetoaa koko ajan lähinnä omaan asemaansa, omiin toiveisiinsa ja läheisensä kärsimyksentäyteiseen kuolemaan. Juuri sen vuoksi hän ei välttämättä näe kokonaisuutta.

Toisaalta sympatiani ovat Seppäsen puolella. Kenenkään ei pitäisi joutua päättämään päiviään filosofi Gilles Deleuzen tavoin, joka keuhkosyövän runtelemana hyppäsi kerrostaloasuntonsa ikkunasta kadulle. Totean vain, että kysymys eutanasiasta ei ole lopultakaan yksiselitteinen edes ihmisille itselleen, vaikka ratkaisun luonnollisesti toivottaisiin sitä olevan.

Kirjeenvaihtajan salattu elämä

Yleisradion pitkäaikainen toimittaja Erkki Toivanen oli eurooppalaisen ihmisen esikuva jo 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin hän tuli tunnetuksi Lontoon- ja Pariisin kirjeenvaihtajana. Menehtyessään äskettäin aivosairauden aiheuttamiin komplikaatioihin hän oli 73-vuotias.

Tapahtumaa koskeville uutisille on ollut ominaista, että niissä on kerrottu laajasti Toivasen suhteesta hänen naispuolisoonsa, ja se, että hänellä oli myös tytär. Esimerkiksi Iltalehti kirjoitti 23.7.2011, että ”Erkki Toivasen elämää varjosti tragedia: hän jäi paitsi tyttärensä lapsuudesta”. Sen sijaan yksikään lehti ei selvästi sanonut, että Erkki Toivanen oli homo ja että hän seurusteli 36 vuotta Lennox Walker -nimisen miehen kanssa. Kirjoitettiin sukupuolta kertomatta vain ”elämänkumppanista”, mitä ei voida totuuden nimissä pitää välttämättä vain kunnioittamisena vaan myös peittelynä ja salailuna.

Tragedia ei ehkä piilekään siinä, että Lontoossa asuva toimittaja olisi jäänyt ”osattomaksi” jostakin tärkeänä tai välttämättömänä pidetystä. Hänen tyttärensäkin näyttää olleen asioiden kanssa sovussa ja isänsä tukena hänen kamppaillessaan aivosyöpää vastaan.

Tragedian aineksia saattoi sisältyä enemmänkin Erkki Toivasen omaan kaksoiselämään. Varttuneempaan polveen kuuluneena hän ei tuonut itse esiin homoseksuaalisuuttaan. Monilta julkisuuden henkilöiltä sitä voisi kuitenkin odottaa nykypäivänä, sillä kulttuurielämässä tärkeinä pidetyille ihmisille kuuluu vastuu mallien ja roolien tarjoamisesta muille. Myönteiset elämänkulut ja -historiat rohkaisevat toisia ihmisiä ja osoittavat muun muassa sen, ettei homojenkaan tarvitse vaipua Lontoon siltojen alle, jonne valtakulttuurin painostus helposti ohjaa.

Vertailun vuoksi voi todeta sen, miten Yleisradio antoi lähtöpassit Antero Eerola -nimiselle Moskovan-kirjeenvaihtajalle syyttäen tätä työkannettavansa kadottamisesta, vaikka tosiasiassa syynä potkuihin taisi olla vain kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen hermostuminen Eerolan laatimista raporteista sekä toimittajan väitetty retkeily kaupungin homobaareissa. En ole Eerolan kanssa poliittisesti samoilla linjoilla, mutta tapaus valottaa, miten kiltteyteen kiinnitettyä sananvapauden käyttö tiedotusvälineissä on.

Erkki Toivasta puolestaan on kehuttu herrasmiesmäiseksi ja sivistyneeksi. Onko tämä nyt tulos kaappiin suostumisesta? Kiitokset on tässä tapauksessa ostettu oman persoonan kieltämisen hinnalla. On selvää, että Erkki Toivasen iltakävelyillä Lontoossa ja Pariisissa oli eroottisesti latautunut luonne. Hän olisi voinut tuoda myös asian tämän puolen esille jossakin.

Toivasta on kehuttu sekä tiedotusvälineissä että internetin keskustelupalstoilla siitä, että hän keskittyi työhönsä eikä puhunut omasta elämästään tai seksuaalisesta erilaisuudestaan, vaikka se leimasikin koko hänen persoonaansa ja toimintaansa. Jo se, että Helsingin yliopistosta 1962 valmistunut toimittaja asettui jo seuraavana vuonna pysyvästi Lontooseen, motivoitui tosiasiasta, että monissa Euroopan suurkaupungeissa seksuaalivähemmistöjen on helpompi ja luontevampi asua kuin Suomessa. Tiettyyn seksuaalisuuden sublimaatioon perustunee myös se intohimo, jota Toivanen tunsi ”eurooppalaisuutta” kohtaan.

Erkki Toivanen tutustutti suomalaiset Eurooppaan ja ajatukseen Euroopan yhdentymisestä jo ennen kuin se oli muotia tai edes hyväksyttyä suomettumisesta kärsivässä maassamme. Tämä ei toisaalta estänyt intellektuellia toimittajaa arvostelemasta Euroopan unionin varjopuolia myöhemmin.

Esimerkiksi Savon Sanomille vuonna 2007 antamassaan haastattelussa Toivanen lausui näin: ”Monikulttuurisuus voi olla vaarallista, kun eri kansallisuuksiin kuuluvat väestöryhmät muodostavat kiinteitä yhteisöjä yhteiskunnan sisään. Viisasta politiikkaa on hyväksyä vierasmaalaiset valtakulttuurin ehdoilla.”

Toivanen puuttui kannanotossaan nimenomaan etnisen monikulttuurisuuden tuottamiin ongelmiin. Hänen näkemyksensä on erityisen painokas, sillä laajasti matkustellut kosmopoliitti oli omin silmin nähnyt ne ongelmat, joita esimerkiksi Britanniassa, Ranskassa, Hollannissa ja Ruotsissa on syntynyt, kun ulkomaalaiset ovat keskittyneet asumaan tietyille asuinalueille, ja on muodostunut väkivaltaisia jengejä. Tämä osoittaa, että sametinpehmeällä äänellä puhunut idealisti oli myös realisti.

Juhannus on ohi ja ruumiit laskettu

Juhannus on ohi ja ruumiit laskettu. Minua hämmästyttää tiedotusvälineiden morbidi tapa summata juhlapyhien aikana kuolleita. Esimerkiksi tänä juhannuksena surmansa sai yhdeksän ihmistä. Se ei poikkea paljoakaan tavallisen viikonlopun aikana tapaturmaisesti kuolleista.

Tiedotusvälineiden tavassa mässäillä juhlapyhäkuolemilla onkin aivan oma makaaberi sävynsä. Näyttäisi siltä, että muutamat ihmiset nauttivat toisten onnettomuuksista sadistisella tavalla, juuri sellaisella, jota Erich Fromm analysoi klassikkoteoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973). Teoksen mukaan nekrofiilinen mielihyvärakenne voi perustua yksilöiden gastroentrologiseen häiriöön, mutta se voi olla myös kulttuurinen tai ideologinen konstruktio.

Juhlapyhät tuottavat usein ahdistusta, sillä moni asia voi mennä pieleen. Odotukset voivat jäädä täyttymättä, ja tuloksena saattaa olla pettymyksiä. Kuinka lohduttavaa silloin onkaan, jos joillakin toisilla menee vielä huonommin ja muutamia esimerkiksi kuolee? Muille sattuneet suru ja epäonni tuottavat mielihyvää omasta kurjuudestaan kärsiville toisille ihmisille aidon sadomasokistisen tunnedynamiikan mukaisesti. Kenties juuri siksi onnettomuusuutisia myös luetaan. Ne syventävät tietoisuutta oman surkeuden suhteellisuudesta.

Onnettomuuksista uutisoiminen on sangen metafyysistä aivan niin kuin pelastuksen käsitekin. Sekä ’onnistuminen’ että ’pelastus’ juontavat juurensa kristillisestä ajatteluperinteestä ja toistavat sen lupauksia ja uhkakuvia. Onnettomuuden kantasana on ”onni”. Se taas sisältää ajatuksen onnistumisesta ja jostakin tavoitellusta absoluutista: onnellisesta tilasta. Paratiisimaisen tilan tavoittelussa epäonnistumisesta kertovat uutiset helpottavat keski- ja työväenluokan kateutta. Parasta on, jos rikkaille julkkiksille tapahtuu jotakin kielteistä ja joku esimerkiksi kuolee tai loukkaantuu ajaessaan kolarin Ferrarilla tai Porschella. Mikä moka!

Onnettomuuksilla mässäily toisaalta myös kostautuu. Tiedotusvälineet ja viranomaiset alkavat mäikätä turvallisuudesta. Tämä syventää keski- ja työväenluokan ahdinkoa ja tekee massakulttuurista juuri niin banaalia kuin se on.

Tämä maa on pullollaan erilaisia turvallisuusinstituutioita: poliiseja, vartijoita, tarkastajia, valvojia, tarkastajan tarkastajia, turvamääräyksiä ja sprinklerikeskuksia. Pahimpia kaikista ovat ilmaisjakelulehdet ja mainosradiot. Niiden todellisuus täyttyy pelkästä kontrollimielialan kylvämisestä, kauhistelusta ja moralismista. Mitään ei ymmärretä ja kaikkea paheksutaan.

Onnettomuuksilla mässäily heittää uhat ja pelot ilmaan, ja turvallisuusideologialla ne yritetään kahlita kiinni. Samalla menee huurteeseen koko älyllinen kulttuuri. Tämä näkyy yhtä selvästi politiikassa kuin viestinnässäkin. Intellektuelleina pidetään sankaripoliiseja ja kylän ämmiä.

Jouduin juhannuksen aikaan kuuntelemaan tahtomattani maan ainoaa valtakunnanlaajuista mainosradiota, radio Novaa. En tiedä mitään huonommin toimitettua ohjelmaa enkä kämäisempiä musiikkivalintoja. Koko lähetys koostui liikenneradiosta, jossa raportoitiin onnettomuuksista ja kolareista suoraan massakulttuurin ytimestä: juhannuksen ajan elämää suuremmista liikenneruuhkista. Ja tiedotuspolitiikan ristiriitaisuuden sekä ideologisuuden ilmentymänä samaan konserniin kuuluva TV-kanava puolestaan lähetti koostetta formula-ajoista, joissa onnettomuuksiin, ylinopeuksiin ja hurjiin kuolonkolareihin suorastaan innostettiin puolifasistisen kiiman ja hekuman vallassa.

Tämä on banaalin olemisen ja Angstin toteutumisyhteys. Pahinta on, että pakoa massakulttuurista ei mahdollista edes viihde. Mitä tehdä, kun viihde ei viihdytä? On saavutettu pitkästymisen kulminaatiopiste, josta ulospääsyä eivät takaa enää entistä sokaisevammat ärsykkeet tai efektikieli. Ehkä vapautuksen voi tarjota kesäinen uintiretki viiden promillen humalassa ja dramaattinen hukkumiskuolema.

Suuri osa ihmisten suisidaalisuudesta selittyneekin pyrkimyksillä vapautua massakulttuurin ahdistuksesta, edes hetkeksi. Ihmiset ovat niin vieraantuneita eksistenssinsä perusjuurista, että he koettavat tuottaa itselleen kokemuksen omasta olemassaolostaan juuri extreme-elämysten kautta.

Näin lehdet saavat jälleen uutta otsikoitavaa. Massakulttuurin arvojen mukainen viestintä on kurjuuden alku ja loppu. Normeilla pamputtaminen kiertyy kehälle. Moralismi tuottaa kielletyn hedelmän houkutuksen, kun ihmiset alkavat kokea tiedotusvälineiden ja viranomaisten kauhistelemat asiat kiinnostavina. Tämä liittyy ihmisten pyrkimykseen pitää yllä subjektiviteettiaan. On mahdotonta olla subjekti, ellei ole vapaa. Ja juuri vapauden tämä onnettomuuksilla pelottelu ja turvallisuusideologian lietsominen yrittävät häätää pois.

Mikäli siis ihmisille jää tilaa hengittää, heidän on lunastettava vapautensa itse. Siinä viranomaiset ja paikallisradiossa paasaavat turvallisuustädit ovat ilmeisiä vihollisia.

”Muistakaa tarkistaa palovaroittimenne ennen lomille lähtöä!” ”Ottakaa pelastusliivit ja -renkaat mukaan!” ”Tarkistakaa kyypakkaus!” ”Varokaa tasoristeystä ja varsinkin sitä tuttua”, torveaa paikallisradio ikään kuin muistuttaakseen, että uhat ja pelonaiheet maleksivat ihan tuossa kotikulmilla, nurkan takana ja keskellä sinänsä rauhallista olemassaolon tilaa. ”Terveisin Pelastusalan keskusliitto.”

Nämä turva- ja pelastusalan toimijat saavat aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Ne nimittäin tuhoavat omalla sadomasokistisella turvallisuudenvartioinnillaan sen, mikä elämässä on tärkeintä: hyvän läsnäolon kokemuksen. Ne kyseenalaistavat ihmisten oman ajattelun ja aloitteiden pitämisen omissa käsissä, siis subjektiviteetin. Ne luovat kauhua omilla uhkakuvillaan ja pilaavat kesästä nauttivien ihmisten hyvän tunnelman. Ne lietsovat pakkoneurooseja ollessaan itse niiden vankeja ja vesittävät omilla pelotteluillaan todellisen turvallisuudentunteen. Loppujen lopuksi ne halvaannuttavat terveen järjen mukaisen ajattelun, käytännöllisen toimintakyvyn ja ihmisten välisen luottamuksen.

Turvaviranomaisten, kurin ja järjestyksenpidon Suomi on umpikalloisten ja pölkkypäisten idioottien luvattu maa. Ainakaan minä en tätä kontrollia kaipaa. Jos minua uhkaa mahdollisten laiminlyöntieni vuoksi jokin vaara, otan sen riskin. Sittenpähän tiedän eläneeni.

Neuvon myös kaikkia muita olemaan välittämättä turvaviranomaisten määräyksistä, sillä ne ovat nautintoihin kykenemättömien kateellisten jorinoita. Hyvää ja tarkkailusta vapaata kesää.

Aiheesta enemmän tässä.

Mytologisoituva kuolema herätti Osaman henkiin

Osama bin Ladenin kurjasta kuolemasta on tulossa samanlainen hämärä myytti kuin World Trade Centerin tuhon syistä. Kaikkihan esimerkiksi tietävät, että kaksoistornien kupeessa sijainnut rakennus 7 katosi kartalta romahduksessa, jonka arveltiin johtuvan ”hallitusta räjäytyksestä”. Tiedottamisen salamyhkäisyys ja tarinan aukkokohdat loivat mielikuvituksellisen teorian, että George W. Bushin hallinto junaili itse koko jutun – tai ainakin antoi kaiken tapahtua saadakseen syyn Irakiin hyökkäämiseen. Myös Osama bin Ladenin kuolema on mytologisoitumassa ja ritualisoitumassa WTC:n tuhon tavoin.

Selitettävää riittää. Miten on mahdollista, että Yhdysvaltain apuriksi tekeytyvä Pakistan ”ei tiennyt” Osaman piilopaikasta, vaikka terroristijohtaja asui lähes kuuden vuoden ajan vain ”700 metrin päässä Pakistanin sotilasakatemiasta ja kolmesta rykmentistä”. Hänellä näyttää olleen myös palkattu henkilääkäri, sillä ”nyt on käynyt ilmi, että Pakistanin armeijan lääkintäjoukkojen komentaja, majuri Amir Aziz asuu noin 70 metrin päässä rakennuksesta, jossa maailman etsityin terroristi Osama bin laden tapettiin”. (Pakistanin luotettavuudesta maailmanpolitiikan näyttämöillä olen esittänyt analyysini jo aiemmin.)

Edellä mainitut seikat näyttäisivät tukevan teoriaa, ettei etsityn ja kaivatun terroristin surmatyö ollut ainakaan harhalaukaus. Mutta yhtä hyvin voisi ajatella, että Osaman surmaaminen oli pelkkä lavastus, jolla Pakistan vakuuttelee lojaalisuuttaan sekä uskottelee vaarallisen terroristin olevan poissa samalla kun Barack Obama kohentelee surkeita kannatuslukemiaan.

Toistaiseksi Yhdysvallat ei ole esittänyt Osaman kuolemasta muita kuin aihetodisteita. Maanantai-iltana hallituksen tiedottaja antoi lausunnon, jonka mukaan ”alustavien dna-testien tulosten mukaan Pakistanissa sunnuntaina surmattu mies oli mitä ilmeisemmin Osama bin Laden”. Vaikuttaa siltä kuin he eivät itsekään tietäisi, miten asia on. Uutistoimisto AP:n maanantaiaamuna levittämä kuva surmatusta Osama bin Ladenista paljastui samana iltana väärennökseksi, jota kierrätettiin internetissä jo kaksi vuotta sitten, eikä CNN:n julkaisemissa kuvissa näy vilaustakaan mistään Osama bin Ladenia muistuttavasta. Itse asiassa nämä ”järkyttävinä” ja ”herkkiä ihmisiä loukkaavina” pidetyt kuvat eivät poikkea mitenkään aineistosta, jota näkyy joka päivä kansainvälisillä uutiskanavilla, vaikka niitä nyt varjellaankin kaikilla mahdollisilla vastuuvapauslausekkeilla kuin luostarinunnien neitsyyslupauksia.

Yhdysvaltain hallitus on tehnyt päätöksen, ettei se omasta puolestaan julkaise valokuvaa surmatusta Osama bin Ladenista kuvan ”raakuuteen” vedoten. Sillä tavalla ajateltaessa tuskin kysytään, mitä järkeä on peittää koko maailmaa kiinnostava asia hienotunteisuusseikkoihin vedoten, kun kyseessä oli kuitenkin julma ja raaka terroristi.


Ruumiin katoaminen

Logiikka ontuu myös monessa muussa asiassa. Yhdysvallat päätti noudattaa ”islamin tapasääntöjä” saattamalla Osaman ruumiin haudan lepoon vuorokauden sisällä hänen kuolemastaan. Jo oli hautajaisilla hätä! Tämän mukaan islamin sääntöjen noudattamista pidettiinkin yllättävästi tärkeämpänä kuin uhrin identiteetin varmistamista ja todistamista maailmalle. Sen enempää Yhdysvaltojen kuin muslimienkaan ei olisi tullut pitää (muodollisista vastalauseista huolimatta) islamin oppien noudattamista tärkeämpänä kuin rikollisen (ja tässä tapauksessa myös uhrin) henkilöllisyyden varmistamista. Yleensä rikoksen selvittäminen mutkistuu, jos ruumis katoaa.

Ilmeisesti ruumis pantiin tahallisesti katoamaan hautaamalla se mahdollisimman nopeasti tuntemattomaan paikkaan, jotta asioiden todenperäisyyttä ei voitaisi selvittää. Perusteeksi Yhdysvallat mainitsi paitsi nöyrän kunnioituksensa islamia kohtaan, myös sen, ettei mikään maa suostunut ottamaan Osaman raatoa vastaan. Mukana oli myös tavanomainen ajatuskulku siitä, että upotettaessa terroristijohtajan maalliset jäännökset mereen hänen hautakummustaan ei tulisi suosittua pyhiinvaelluspaikkaa.

Viimeksi mainitut kaksi perustetta ovat kyllä uskottavia, mutta todennäköisesti niitä käytettiin totuuden salailuun. Kun Israel tuomitsi Adolf Eichmannin kuolemaan, hänen ruumiinsa polttohaudattiin ja tuhkat siroteltiin vastaavista syistä mereen. Koska islam ei saali Helvetin tulen käyttämistä ruumiiden hävitykseen, oli myös materialististen kristittyjen keksittävä jokin muu keino Osaman ruumiin hautaamiseen. Mereen upottaminen oli turvallista sikäli, että hautoja on joskus ryöstelty. Esimerkiksi tasavaltalaiset ryöstivät Kiinan keisaridynastian haudat vuonna 1911 ja silpoivat ruumiit häväistyksen merkiksi. Neuvostoliittolaiset kommunistit puolestaan kaivoivat Viipurin suomalaishaudoista kultahampaita esiin niin, että tämän myllerryksen tuloksena kaupungin takapihoilla jolkottelee edelleen kulkukoiria ihmisen reisiluu suussaan.

On tietenkin tärkeää, että vainajia kohdellaan pieteetillä, sillä hautojen yli tanssiminen vihollisen pääkallo kädessä sivullisissa inhoa ja vastapuolessa vihaa. Uskon joka tapauksessa, että totuus Osama bin Ladenin hautajaisista on toisenlainen kuin julkisuuteen on kerrottu. Mikäli USA tavoitti Osaman, hänen ruumiinsa on parhaillaan tutkittavana jonkun patologin peltipöydällä, ja lentotukialuksen kannelta Arabianmeren pohjaan pulahti toinen hemmo.

CIA todennäköisesti säilöö Osama bin Ladenin ruumiin friikkigalleriaansa, aivan niin kuin Hitlerinkin jäännökset löysivät tiensä KGB:n arkistoihin, joista ne löydettiin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Maailman toimittajat olisivat varmasti naama messingillä, mikäli Osama bin Ladenin kannattajat onnistuisivat näytön paikassaan ja toisivat nyt julkisuuteen naarmuttoman, pölyyntymättömän ja ihka elävän Osaman.


Ajattelemattomat pintareaktiot

Entä onko Osaman kuolemalla juhliminen taktisesti viisasta, vaikka se olisikin moraalisesti oikeutettua? Omasta mielestäni ei. Se, että YK:n turvallisuusneuvosto iloitsi Osama bin Ladenin kuolemasta, ei varmasti paranna mitään turvallisuutta. Myös EU:n komission lausunto, jonka mukaan ”bin Ladenin kuolema on merkittävä saavutus yrityksissä päästä eroon terrorismista”, osoittaa juuri sellaista ajattelemattomuutta kuin komission toiminta muutenkin.

Nämä hölmöt jättävät laskuista, että Osama bin Ladenin tilalla on jo uusi lakana-Lasse ja että väkivaltainen kuolema vain lisää terroristien motivaatiota. Osaman merkitys terrorismille oli tähänkin asti vain symbolinen, mutta marttyyrikuoleman kautta hänet ikään kuin herätettiin henkiin terroristien rivejä tiivistämään.

Parempi olisi ollut saattaa Osama oikeuden eteen Saddamin tavoin. En siis tarkoita, että tämän melko harmittomaksi muuttuneen ja eristettynä elävän käppänän olisi pitänyt antaa kadota varjojen maille.

Joidenkin mielestä Osaman olisi voinut vaikka unohtaa. Esimerkiksi Osmo Soinivaara paljasti arvostelukyvyttömyytensä toteamalla, että hänen olisi voinut antaa ”kuolla luonnollisen kuoleman”! Pitkällä tähtäimellä me kaikki olemme kuolleita, joten mihinkäpä mitään oikeutta tällä tavalla ajatellen tarvittaisiin? Kyllä pyykitkin aikaa myöten kuivuvat jättämällä ne veteen.

Amerikka puolestaan antoi Coltin paukkua oikeudenkäynnin sijasta. Tämä on ymmärrettävää, sillä vangitsemisesta olisivat voineet alkaa vapauttamisen vaatimukset, mikä taas olisi aktivoinut terroristeja. Moraalifilosofian kannalta rankaiseminen ja vääryyksien kostaminen ovat kyllä tarpeen, mutta niiden pitäisi tapahtua oikeudenmukaisesti ja maailman silmien edessä. Sellainen maailma ei ole turvallisempi, jonka johtajat iloitsevat toistensa kuolemasta.

Kevät koitti Osama bin Ladenille

Osama bin Ladenin kuoleman johdosta vietetyt rituaalijuhlat osoittavat, että pahana pidetyn neutraloiminen on monien mielestä hyvää. Oikeus on tämän mukaan kostoa. Rikokset jäivät kuitenkin käsittelemättä ja sovittamatta, kun terroristijohtaja tapettiin tulitaistelussa eikä häntä saatu Saddamin tavoin oikeuden tuomittavaksi. Sankarikuolema marttyyrisoi uhrinsa.

Terrorismi on lohikäärme, joka kasvattaa katkaistun pään tilalle kaksi uutta. Siksi WTC:llä vietetyt voitonjuhlat ovat yhtä WTF-turhanpäiväisiä kuin tämä teloitus. Voi olla, että marttyyrikuolema jopa lisää terroristien motivaatiota ja valaisee heidän maalinsa entistä selvemmin. Jos Osama bin Laden olisi kuollut luonnollisen kuoleman ja kasvaisi koiranputkea jossain Pakistanin takapihalla, hän ei ehkä eläisi ikuisesti lietsoen vihaa hänet eliminoineita USA:n sotilaita kohtaan.

Vitsikästä sinänsä, miten vaikeaa tästä pienestä maailmasta on tavoittaa jotakin etsittyä ja kaivattua ihmistä: melkein kuin etsisi rakastettua tai ”sitä oikeaa”. CIA:ltakin kului runsaat kymmenen vuotta. Joissakin tapauksissa vihollinen tai rakastettu on havaittu, mutta häntä ei tunnisteta. Toisissa tapauksissa vihollinen tai rakastettu on tunnistettu, mutta hänestä ei saada havaintoa. Osama bin Ladenin tapauksessa (hän oli sekä vihattu että rakastettu) tunnistus oli tehty, mutta havaintoa ei ollut saatu vuosikymmeneen. Kuitenkin lehtitietojen mukaan ”Bin Laden löydettiin kartanosta Abbotabadista 100 kilometrin päästä pääkaupunki Islamabadia”, jossa hän poltteli sikaria kaikessa rauhassa Pakistanin hallituksen suojeluksessa.

Minun huumorintajuani koettelee lisäksi samassa jutussa esitetty maininta, että ”viranomaisten mukaan bin Ladenin ruumista on käsitelty islamin ohjeiden mukaan”. Ruumiiden teko kestää moraalisen tarkastelun, mutta ruumiiden raiskaus ei. No, onhan siinäkin logiikkansa, sillä kuolleen ihmisen paloittelu ei varmaan satu yhtä paljon.

Ei terrorismi tähän lopu. Siellä terroria, missä irrationalismia. Terrori asuu yleensä uskonnollisen fundamentalismin naapurina ja kaikkialla, missä järjelliset keinot loppuvat. Tästä muistuttaa esimerkiksi Helsingin Pride-kulkuetta vastaan tehty kaasuisku, jonka oikeudenkäynti alkoi tänään. Kristillisen fundamentalismin pohjalta harjoitettu homojen kaasuttaminen ei poikkeaa mitenkään islamilaisen fundamentalismin lietsomasta terrorismista.

Kaiken katoavuudesta

Vuoden lähestyessä loppuaan on jälleen oikea hetki pohtia elämän ja ajallisuuden luonnetta. Monet nuoret ivaavat keski-ikäisiä, koska he aavistavat, mitä katselee peilistä parinkymmenen vuoden päästä takaisin. Kyyninen keski-ikäinen taas pelkää vain lakimiehiä ja pahoja akkoja. Varttunut väki puolestaan keskittyy keräämään omaisuutta puskuriksi kuolemaa vastaan.

Sukupolvien vaellus on kiintoisa asia, varsinkin jos asettuu edes hetkeksi ulkopuolisen asemaan ja hyppää pois ajan pyörästä havainnoimaan asioiden kulkua sivusta. Tänään syntyvät ihmiset kaatuvat hautaan noin sadan vuoden kuluessa. Nykyisin ei ole hengissä yhtäkään ihmistä, joka olisi elänyt keskiajalla tai 1700-luvulla. Ihmislajin noin 6,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta kehityksestä on jäljellä vain ja ainoastaan tällä hetkellä elävien ihmisten sukupolvi. Ei mitään muuta. Jos se on viisi minuuttia hengittämättä, todellisuudelta poistuu havaitsija.

Elossa oleva ihmiskunta on elinkaareltaan sekä evoluutioon että kulttuuriin verrattuna lyhyt: kuin tsunamin kaltainen pinta-aalto, joka etenee eräänlaisena väestöpyramidin muotoisena diagrammina aikajatkumon päällä. Tähän sisältyy koko ihmiskunta, ja voidaankin puhua evoluutioilmiön jatkuvasta reaaliaikaisuudesta.

Inhimillinen elämä on yhtä ohut kuin koko biosfääri. Jos elinkelpoinen kerros kuorittaisiin planeettamme pinnalta irti ja levitettäisiin mattona avaruuteen, huomaisimme, kuinka rajallinen se on. Sen sijaan kivisen järkäleen päällä ollessaan pallopinnan muotoinen biosfääri luo vaikutelman rajattomuudesta, vaikka se ei olekaan pinta-alaltaan ääretön.

Myös ihmisen olemus on häviävä ja hauras. Lopulta koko planeettamme kiertyy kohti aurinkoa, ellei sitten laajeneva aurinko nielaise kiertolaistaan jo sitä ennen. Tieteistä runollisin on tähtitiede, jonka tuloksia tosin ei pelasta siinä vaiheessa mikään – ei myöskään Raamattua eikä Koraania. Juuri tästä syystä on parasta, kun ei suunnittele eikä rakenna mitään pysyväksi tarkoitettua vaan keskittyy nauttimaan elämästä eli rakastamaan ja harrastamaan seksiä.

Filosofisesti kiinnostavaa on, kuinka paljon ajattelua on kadonnut historian hämäriin. Muutamat ajatukset tosin elävät joidenkin ihmisten tajunnassa, tai ne ovat säilöttyinä kirjastojen kellareihin, joita hilpeämpiä hautausmaita ei ole. Esimerkiksi Nietzsche oli kuollessaan täysin tuntematon ja olisi sellaiseksi jäänytkin, ellei eräs poliittinen liike olisi nostanut häntä keulakuvakseen.

Yleensäkin historiaan jäävät kellumaan vain sellaiset ajatukset, jotka jollakin tavoin sopivat jälkeen tulevien sukupolvien omiin käsityksiin tai tyydyttävät niitä. Kauhistellen voidaan katsella, kuinka väärin ne myös usein ymmärretään. Aatteiden suuruudesta tai totuudesta huolimatta ihminen on joka tapauksessa pelkkä rimpuilija, joka kiistelee, nauttii ja kärsii hetken ja katoaa ajan myötä.

”On siinä mies ja nainen”

Iltalehden lööppi kertoi tänään, että ”Kari Tapio on poissa”. Mielenkiintoista tuo poissaolon metafysiikka. Tärkeintähän kuitenkin on, että ihminen on. Hänen läsnäolonsa muoto vain on poissaolo.

Minulle jäi arvoitukseksi, miksi Kari Tapion musiikkivideoon vanhasta lännenlegendasta ”Toiset on luotuja kulkemaan” oli ympätty limusiiniin nouseva Ben Zyskowicz. Ilmeisesti tarkoituksena oli viestittää, että porvarina oleminen on jonkinlainen luonnonlaki ja ettei varallisuusasemalla ole mitään tekemistä ansioiden tai tulonjaon kanssa.

Tunnetuimmaksi Kari Tapion lauluista jäi varmaankin Salvatore Cutungon ”L’italiano”, jonka hän teki suomeksi nimellä ”Olen suomalainen”. Mollivoittoisesta italohitistä tuli sinivalkoinen käden käänteessä, aivan niin kuin pizzasta on tullut Suomen tämänhetkinen kansallisruoka.

Vaikertava sävelkulku ideologisine rasitteineen on minun korviini kuitenkin karmeaa kuultavaa: ”On täällä elämä raskasta työtä, ja siinä harvemmin on onni myötä.” Sopii ehkä tangomaan melankoliaan ja tummien vesien tulkkeihin, mutta ei ole minun juttuni. Rakkaudessakin on tämän mukaan ”mies ja nainen...”.

Rauha joka tapauksessa matkamiehen sielulle. Ehkä mieleenpainuvin, tai ainakin omasta mielestäni koskettavin, Kari Tapion esityksistä oli hänen tulkintansa vanhasta skotlantilaisesta kansansävelmästä ”Amazing Grace”, jonka hän lauloi yhdessä Paula Koivuniemen ja Sibelius-lukion kuoron kanssa Puolustusvoimien järjestämässä itsenäisyyden 90-vuotiskonsertissa, jossa myös tasavallan presidentti oli paikalla.


Skandaali parketilla?

Päivän toinen uutisaihe käsitteli itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Muutama homo ja lesbo päättivät panna jalalla koreasti Linnan juhlissa, kun taas muuan tyylipoliisi piti tapausta ”paheksuttavana”. – Ohhoh. Kylläpä oli taas radikaalia. Menikös nyt elämä risaiseksi?

Todellinen hölmöyden ilmaus nähtiin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joilla kysyttiin ”häiritsivätkö homo- ja lesboparien julkiset tunteenilmaukset” kansalaisia, ikään kuin heterot olisivat jotenkin yksinoikeutettuja päättämään siitä, mitä homot saavat tehdä. Sillä tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka paljon meitä homoja häiritsevät heteroiden julkiset tunteidenilmaisut, joita meidät pakotetaan sietämään tavan takaa kaikkialla.

Itseäni tosin hämmästyttää, miksi heteroita kiinnostaa niin tavattomasti homojen elämän seuraaminen ja kontrollointi. Minua puolestani heteroiden yksityiselämä kiinnostaa kuin saappaasta vedetty villasukka.

Kun tyylikonsulttina esiintyvä Leena Sarvi antautui pitämään homojen esiintymistä ”provosointina”, takana oli ilmeisesti ajatus, etteivät homojen tunteenilmaisut olekaan aitoja vaan tarkoitushakuisia. Tuolla tavalla ajattelevien heteroiden seksuaaliseen avarakatseisuuteen ei näytä mahtuvan mitään muuta kuin heidän oma napanöyhdän kaivelunsa, eivätkä he kykene mitenkään ymmärtämään, että maailmassa on myös muita käsityskantoja kuin heidän omat sääntönsä ja norminsa.

Sovinnaisiin tapoihin vetoaminen on yleensäkin epä-älyllisyyden huippu. Tyylipoliisi ei ole käsittänyt, että tyyli syntyy nimenomaan sovinnaistapojen rikkomisesta. On ristiriitaista, että jos joku homoseksuaalinen miestanssija osallistuu television tanssikilpailuun ja melkein voittaa, hänelle annetaan raikuvat aplodit, mutta jossakin toisessa yhteydessä, kuten nyt presidentinlinnassa, homojen tanssahtelu tuomitaan raivokkailla vihanpuuskilla ja homot kivitetään hengiltä kiukustuneissa yleisönosastokirjoituksissa. Relatkaa vähän ja laittakaa taustamusiikiksi vaikka Sophie Ellis-Bextorin ”Heartbrake (Make me a Dancer)”.

En tietenkään tarkoita, että homojen esitykset parkettien partaveitsinä olisivat ylitse muiden. Esimerkiksi minulla on taipumus kompastua joka askeleella, joten omat köllähtelyni näyttäisivät varmasti pervoilta siinäkin tapauksessa, että olisin hetero. Mutta muutoin katson, että kaunista ja tyylikästä ihmisissä on sellainen, mikä heissä on aitoa.

On joka tapauksessa hienoa, että presidentti kutsuu juhliinsa muitakin kuin ahdasmielisiä, jotka pitävät kaikkia kehollisuuden ilmaisuja mitä syvimpinä synteinä. Myös Mr. Gay Finland Kenneth Liukkonen toimii viisaasti korostaessaan, että itsenäisyys on kaikkien ihmisten, myös homojen ja lesbojen, työtä. Ilman sarvia ja hampaita voi sanoa, että kaikkien tyylikirjojen mukaan Leena Sarvenkin olisi pitänyt taipua juhlien järjestäjän tahtoon, sillä vähemmistöjen läsnäolo oli presidentin nimenomainen toivomus.

Myös itsenäisyyden kannalta on sopimatonta puuttua toisten ihmisten keholliseen kokemiseen ja esiintymiseen rajoittavasti. Homotanssi taitaakin nyt olla juuri se oman aikamme rituaali, jonka kautta todellinen itsenäisyys osoitetaan. Mitäpä tehdä sellaisella maalla, joka muodollisesti on itsenäinen mutta jossa yksilöt eivät ole vapaita? Yhteiskunnan vapaus koostuu yksilöiden vapaudesta, ja siksi myös jokainen hetero voisi osoittaa oman itsenäisyytensä bailaamalla kaikkien iloksi juuri sellaisen homotanssin kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki. Mikäli minut olisi kutsuttu Linnan juhliin, olisin voinut tanssia jonkun suvaitsevaisen daamin kanssa heterotanssin ihan vain osoittaakseni, ettei myöskään sitä tarvitse hävetä.


Tapainturmelus on yhteiskunnan toivo

Epä-älyllisyys on yleistä politiikassa, jossa puolueet kilpailevat jo siitäkin, kuka omistaa sananlaskuviisauden ”Maassa maan tavalla”. Persuthan katsoivat demareiden varastaneen tämän kliseen puolueohjelmastaan.

Omasta mielestäni tapojen palvonnassa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää. Tavat kuolettavat ja halvaannuttavat. Ne estävät ajattelun ja ovat epämukavia. Tapojen sijasta olisi sovellettava järkeä ja aitoja tunteita.

Minun mielestäni esimerkiksi niin sanotuissa suomalaisissa tavoissa ei ole kehumista, ei myöskään somalialaisissa eikä turkkilaisissa tavoissa. Parempi olisi kaikille ihmisille päästä tapojen orjuudesta eroon, kohti älyllistä ja henkistä vapautta.

Tapojen kahleita ja muita maneereita on liikaa varsinkin Uuden Suomen puheenvuorokirjoittajilla. Siksi Vihreiden viimeisin veto oli oivaltava. Kun puolue laittoi vaalijulisteeseensa maininnan ”Uudesta Suomesta”, viesti meni perille. Siinä voivat nyt tavaramerkin haltija ja puolue kinata semanttisesta tyhjänpäiväisyydestä, viittaako lause lehden nimeen vaiko haluun uudistaa maatamme.

Jos minä olisin Niklas Herlin, perustaisin varmasti ompelutarvikeliikkeen nimeltä ”Vihreä Lanka”, joka myy vain vihreää lankaa ja saa nimensä siitä.

Tavaramerkki tai ei, minä kysyn: kuka sivistynyt ihminen kehtaisi omistaa sellaisen tupajurreista ja ärripurreista koostuvan maan kuin Suomi?

Muistammeko Georg C. Ehrnroothin?

Georg C. Ehrnroothin kuolemasta on kulunut kolmisen viikkoa. Synkän syksyn keskellä pieni muistelo lienee edelleen paikallaan, sillä lahjomattomana totuudenpuhujana tunnetun poliitikon poismeno liikutti monia vielä yli kaksikymmentä vuotta hänen politiikasta luopumisensa jälkeen.

Ehrnroothin kiinnostus politiikkaan virisi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä vuosina 1945 ja 1946 hänen opiskellessaan oikeustiedettä Helsingin yliopistossa. Hänen lähtemätön rakkautensa laillisuutta kohtaan oli varmasti ainakin osittain kotoisin hänen tuntemastaan vastenmielisyydestä poliittisten oikeudenkäyntien valheellisuuteen.

Ruotsalaista kansanpuoluetta alun perin edustanut Georg C. Ehrnrooth nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon vuonna 1954, ja hän pysyi valtuutettuna yhtäjakoisesti 40 vuotta. Kansanedustajana Ehrnrooth istui vuosina 1958–1979 ja 1984–1987. RKP:stä hän irtautui vuonna 1973, jolloin eduskunta sääti poikkeuslakia Urho Kekkosen uudelleen valitsemiseksi ja kansanäänestyksen ohittamiseksi.

Kekkoselle myötämielisen ja hallituskelpoisuutta vaalivan RKP:n ja sen erään oman linjan kulkijan tiet olivat tulleet silloin katkeamispisteeseen, ja Ehrnrooth perusti Perustuslaillisen Kansanpuolueen, jonka nimeksi tuli myöhemmin Perustuslaillinen Oikeistopuolue. Käyty kiista repi tunnetusti myös SMP:n rivit halki ”seteliselkärankaisten” paetessa Kekkosen uudelleenvalintaa vaatineiden puolelle.

Ehrnrooth pysyi kansansuosionsa ansiosta eduskunnassa sitkeästi. Ehrnroothissa ja Veikko Vennamossa oli yhteistä paitsi se, että molemmat olivat lakitieteen lisensiaatteja, myös se, että kumpikin karsasti Kekkos-diktatuuria ja joutumistaan sen vangiksi.

Myös Ehrnrooth olisi luultavasti ajettu täydelliseen toimintasaartoon ja paitsioon politiikan kentillä, jos hän ei olisi sattunut olemaan suhteellisen vakavarainen. Totuuden sanominen kansakunnan rähmällään olosta edellytti sitä, että itsellä oli kovaa maata jalkojen alla. Ehrnroothilla oli. Hän pelasi upporikasta tai rutiköyhää asenteenaan ”kaikki tai ei mitään”, eikä hävinnyt.

Sen sijaan Neuvostoliitto hävisi. Katosi maailmankartalta. Myös Kekkonen hävisi. Hänen virheensä tunnetaan.

On ikävystyttävää, ettei Suomen eduskunnassa ole tällä hetkellä ketään totuuden puhujaa. Ei ketään. Poliitikkoina esiintyy kaikenlaisia lissunlässyn-Liisoja, joilla ei ole mitään poliittista näkemystä, puhetaitoa, kirjallista tuotantoa, karismaa, poliittista ohjelmaa eikä linjanvetäjän roolia. Sama pätee tietysti myös yliopistomaailmaan. Ei ole filosofeja yliopistoissakaan. Ei ketään.

Kunnioitan Georg C. Ehrnrootin muistoa, vaikka en ajattelekaan kaikesta samoin kuin hän. Nostan hänelle hattua rehellisyydestä ja vilpittömyydestä. Niistä ihminen muistetaan myös kuolemansa jälkeen.

Sen sijaan nykyisessä valtionpolitiikassa ei edes yritetä tavoitella totuudellisuutta. Valtiomme virallinen politiikka on yhtä valheellista kuin kompensaatiokaupan aikana, jolloin vietiin karvalakkeja Moskovaan ja saatiin vastalahjaksi ainoaa kaupankäynnissä kelvollista valuuttaa, öljyä.

Tätä nykyä nöyristely vie rysselin sijasta Brysseliin. Nykyajan raamatunlauseita ovat väitteet globalisaation, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden välttämättömyydestä ja valtion omaisuuden myynnistä. Sitä on pääoman valta yli ihmisten päiden. Seuraavalla hallituskaudella myyntiin menee nähtävästi kansallisomaisuutemme vielä jäljellä oleva osa, eli edessä on kaivosten, maapohjan ja pohjavesien polkumyynti.

Sen sijaan minä sanon teille: myös Euroopan unionista tulee loppu. Se romahtaa. Päivää tiedän yhtä vähän kuin sodanjohto tietää, milloin vihollisen hyökkäys alkaa. Mutta sen voin vakuuttaa, että joka päivä tuo romahdus on yhtä päivää lähempänä, ja sitä suurempi rysäys on, mitä kauemmin sen tulo viipyy. Sitä ennen pakkokansainvälistämisestä ehtii koitua paljon tuhoa Euroopan kansallisvaltioille, jotka joudutaan jälleen kursimaan kokoon etnisesti hajonneista repaleista.

Georg C. Ehrnrooth oli kommunismivastaisuudessaan suoraselkäinen moral man ja toi minulle, 1970-luvun teinille ja 1980-luvun parikymppiselle, mieleen Ronald Reaganin. Molemmat toimivat vakaumuksensa mukaisesti ja ammensivat siitä kansansuosionsa. Georg C. Ehrnrooth ohitti äänestäjien mandaatillaan myös puoluepolitiikan, ja häntä arvostettiin lopulta kaikkien puolueiden sisällä, vaikka asiaa ei ollutkaan lupa myöntää. Totuuden sanomiselle oli tilaus, koska kaikki halusivat sen kuulla.

Kaikki haluavat myös nykyisin kuulla totuuden maahanmuutosta ja internatsismista eli pakkokansainvälistämisestä. Ehrnroothin perintö elää, koska myös Neuvostoliitto on edelleen olemassa, mutta eri nimellä. Suomi on luontonsa puolesta yksi maailman puhtaimpia maita, mutta sijaintimme ei ole ihailtava, sillä vain silmämme sulkien ja tuulenhalkaisijoitamme poispäin kääntäen voimme peittää itseltämme tosiasian, että elämme maailman suurimman kaatopaikka-alueen kyljessä.

Venäläisväestön paisuminen kymmenistä tuhansista lähelle sataa tuhatta voi aiheuttaa Suomelle vielä suuremman ongelman kuin afrikkalaisista koostuva humanitaarinen maahanmuutto. Humanitaarisen maahanmuuton pulmat ovat taloudellisia ja sosiaalisia ja liittyvät pikkurikollisuuteen, mutta Suuresta Itänaapurista tulevan maahanmuuton riskit ovat turvallisuuspoliittisia ja voivat saattaa vaakalaudalle myös valtionturvallisuuden.

En siis hyväksy myöskään itärajan takaa virtaavaa maahanmuuttoa. Jos rajan ylittää Kalašnikov kädessä, sitä sanotaan sotatoimeksi ja asia annetaan sotilaspiirien haltuun. Mikäli taas rajan yli tullaan turvapaikkahakemus kädessä, tulijoille myönnetään kansalaisuus ja heidät laitetaan hotelliin. On epäreilua, että maamme koetetaan nyt valloittaa ilman rehellistä sotaa.

Venäjä puolestaan on pitänyt ulkopolitiikkansa periaatteena Krimin sodasta asti sitä, että se puolustaa myös ulkomailla oleskelevia kansalaisiaan aseellisesti. Tulevaisuudessa voi käydä niin, että Venäjä saa maassamme olevasta venäläisvähemmistöstä painostuskeinon valtiotamme vastaan Viron patsaskiistasta tuttuun tapaan.

Georg C. Ehrnrooth oli marsalkka C. G. E. Mannerheimin veljentyttären poika. Ne, jotka nykyään uskaltavat asettua vastustamaan meneillään olevaa maahanmuuttosirkusta – vaikka omasta toimeentulostaan tinkien ja yhteiskunnallisia virka-asemia menettäen – pitävät parhaiten myös Georg C. Ehrnroothin nostamaa lippua korkealla. En usko, että ketään tässä elämässä arvostetaan sillä perusteella, missä asemassa me toimimme tai emme toimi, vaan sillä perusteella, mitä me ihmisinä olemme.

Parhaat lähtevät ensin

Tommy Tabermanin perjantainen kuolema ei tullut yllätyksenä, sillä pahanlaatuisesta aivokasvaimesta kerrottiin jo viime syksynä. Pidetyn runoilijan poismeno koskettaa silti.

Siteerasin itse Tommy Tabermania viimeksi Kulttuurivihkojen 1/2010 haastattelussa, jossa lainasin hänen lausettaan ”lujuus on lempeyttä”. Myös minusta se on.

Eduskuntaan sopisi kyllä enemmänkin kulttuurin ja kirjallisuuden edustajia, sillä useimmilla heistä on järkeä päässä ja sydän paremmin paikallaan kuin niin sanotuilla ammattipoliitikoilla.

Tommyn kuolema on menetys maamme kirjallisuudelle. Silti minun mielestäni ei ole hullumpaa kuolla ajoissa. Vanhuudessa hyvää on vain se, että voi rakastaa enemmän kuin saada rakkautta. Niin ei jää velkaa kenellekään.

Tommyn ajatusta seuraten: ei kukaan ole täällä ikuisesti. Elämä on matkalippu, joka on voimassa vain hetken ja vie yhteen suuntaan.

Siksi on tärkeää käyttää tämä lahja tavalla, jolla katumista ei jää – myöskään Viimeisellä Tuomiolla. Mistä sitten tiedän sen olemassaolon? Sen on pakko olla, sillä tuomittavaa tämä maailma on tuottanut niin paljon.

En ole muutenkaan huolissani elämän jatkumisesta tai jatkumattomuudesta. Elämä on kokonaisuus, jossa uusi ottaa paikkansa luonnon lain mukaisesti. Omasta puolestani haluaisin viimeisen leposijani jonkun vanhan kirkon puistosta, vaahteranlehtien alta, sieltä missä lapset ja nuoret tanssivat hautojen päällä.

Vainajalan valveunta

Kun Tony Halme poistui näyttämöltä, Paavo Väyrynen pyrkii sille uutena ihmisenä. Keskustan puheenjohtajakilpailuun laittautuneena hän koettaa nyt vedota varsinkin nuorempaan äänestäjäpolveen, joka ei muista sen enempää Kekkosen hännystelyä kuin jalasmökkijupakkaakaan.

Kun yksi lasketaan hautaan, toinen yrittää ylösnousemusta. Tutkija Päivi Tillikka puolestaan kertoo, että vainajan kunnioittamisen raja kulkee siinä, missä laki kieltää epätotuuksien lausumisen kuolleesta ihmisestä. Hänen mukaansa vainaja on laissa suojattu vain valheilta. Mitään muuta respektiota ihminen ei tämän mukaan nauti. Kuollutta ihmistä saisi parjata vaikka kuinka, kunhan väitteet pysyvät tosiasioissa, mutta esimerkiksi historiankirjoituksessa tyypilliset epätotuudet ja tutkijain virheet olisivat kyllä rangaistavia.

Argumentti seisoo päälaellaan, aivan niin kuin juristien sorvaamat näkemykset yleensä. Ensinnäkään julkisessa sanassa harvoin on kiistattomia tosiasioita, eli kiistat käydään tosiasioihin liittyvistä merkityksistä, jotka ovat mielipiteidenvaraisia. Mikäli tulkinnat olisivat rangaistavia, kaikkia mielipiteitä voitaisiin pitää periaatteessa rangaistavina. Tieteessä esiintyvät ja tutkijain toistensa kannanotoista löytämät ”virheet” puolestaan kertovat nekin vain tulkintojen erilaisuudesta. Jos vain ”virheet” olisivat Päivi Tillikan armosta rangaistavia, jouduttaisiin neuvottomuuden eteen, sillä ”toden ja hyvän” ajatuksen määrittelemiseksi ei ole mitään yksiselitteistä mittapuuta. Niinpä kaikkea tiedettä voitaisiin pitää Päivi Tillikan mielestä rangaistavana.

Päivistä on jostakin syystä tehty sellainen pylväspyhimys, joka on ”lyhyessä ajassa puhunut uskottavuutensa sangen vähiin”, kuten alan oikea asiantuntija professori Jukka Kemppinen toteaa kolumnissaan.

Vaikka onhan se toki parempi haukkua ihmisiä vasta heidän kuoltuaan. Kritiikki ei satu tällöin yhtä paljon.

Myös keskustan ruumiinvalvojaiset menevät kiintoisiksi. Puolueen koko ykkös-, kakkos- ja kolmosketjunkin kädet ovat vaalirahoitusskandaalin jälkeen niin pahasti mämmissä, ettei puolueesta löydy ketään kelvollista puheenjohtajaehdokkaaksi. Jos tarjolla ovat lopulta Paavo Väyrynen ja Seppo Kääriäinen, kavalkadi on yhtä raikas kuin villasukan läpi uitettu kotikalja.

Toki Väyrysessä on myös paljon hyvää, kuten kriittisen realistinen maahanmuuttokanta. Lisäksi hän ei ole pelkkä pragmaatikko, kuten Matti Vanhanen. Sen sijaan Väyrynen on poliittisen linjan vetäjä, jolla on myös kirjallinen tuotanto, kuten jokaisella kunnon poliitikolla pitäisi olla.

Kuinkas sattuikaan?

Tänään on kyllä kolmastoista päivä, mutta sunnuntai. Ja surmansa on saanut erilaisissa onnettomuuksissa neljätoista ihmistä.

Esimerkiksi viime yönä Porissa kuoli kolme nuorta 17-vuotiaan rattijuopon ajamassa kolarissa. Kun tapaus oli kahden vuoden sisällä jo kuudes ajokortittoman kohellus liikenteessä, niin MTV3:n uutistenlukija kysyi Liikenneturvan toimitusjohtajalta, ”mitä pitäisi tehdä, että tämä ikävä tilasto ei jatkuisi”.

Entinen poliisimies antoi vastaukseksi liirumlaarumia.

Itse olisin vastannut seuraavasti: ”MTV3:n kannattaisi lopettaa formulakilpailujen esittäminen televisiossa, sillä vauhdin palvonta ja onnettomuuksilla mässäily johtavat mallioppimiseen ja mallioppiminen liikenneonnettomuuksiin.” Näin olisi tämäkin arvoitus ratkaistu – ja samalla poistettu asiaan liittyvä kaksinaismoralismin ongelma.

Avoimien ovien päivät krematoriolla

Maamme luetuin päivälehti Helsingin Sanomat, joka aina muistaa ihmisiä omalla asennemuokkauksellaan ja elämäntapakontrollillaan, on toistuvasti puhunut polttohautauksen puolesta. Vain vähän aikaa sitten se piti tuhkausta ympäristöystävällisenä, haitattomana, joustavana ja jopa hyödyllisenä käytäntönä. Saman asian merkiksi myös tämän päivän lehdessä oli jälleen polttohautauksen ihanuutta ja sympaattisuutta tähdentävä juttu. Jutussa haastateltu nainen – jolla epäilemättä oli lehden linjaan sopiva ”oikea asenne” – kertoi, että hän halusi tuhkata ukkonsa, sillä häntä kylmäsi laittaa miehensä kalmo jäiseen maahan. Olikohan tuossa parisuhteessa kuultu miehen omaa tahtoa pitkään aikaan?

Monia naisia näyttää vaivaavan eräänlainen matokammo, ja siksi he saattavat vältellä edes päästämästä mieleensä sellaista ajatusta, että he tai heidän läheisensä päätyisivät lierojen ruoaksi. Mutta outoa on, ettei tuotakaan eukkoa vaivannut miehensä tunkeminen tulikuumaan uuniin, joka etsimättä tuo mieleen Helvetin lieskat. Tällä tavoin lausuessani en tahdo tietenkään loukata ketään vaan ainoastaan pysähtyä ja pysähdyttää toiset ihmiset ajattelemaan, mistä tuossa touhussa on loppujen lopuksi kyse. Eikö se loukkaa ihmisarvoa itse?

Helsingin Sanomat tekee mielellään polttohautaukseen ohjaavia juttuja. Niiden tehtävänä lienee lisätä polttohautauksen houkuttelevuutta ja tehdä siitä suorastaan suosittu tästä maailmasta poistumisen muoto. Massakulttuuriin sopeutumista ja mukautumista vaativalla tavallaan lehti iloitsee muun muassa siitä, että tätä nykyä suurin osa Helsingin vainajista haudataan tuhkaamalla. Minulle polttohautaus tuo kuitenkin huolestuttavalla tavalla mieleen 1800-luvun sääty-yhteiskunnan joukkohaudat, joihin työläisiä ja muita vähävaraisia ihmisiä alettiin kärrätä kaupunkien käytyä ahtaiksi.

Myös hautausmaat ovat eräänlaisia sääty-yhteiskunnan pienoismuotoja. Rikkailla vaikuttaa olevan vieläkin varaa siihen parin neliömetrin kokoiseen maapalaan ja hautakiveen, jonka kunniallinen tästä maailmasta lähteminen vaatii. Sen sijaan köyhät halutaan tuomita tietynlaiseen nimettömyyteen, ja heidän persoonansa dehumanisoidaan kuoleman jälkeen polttamalla heidän ruumiinsa jauhoksi sekä kylvämällä jäännökset anonyymiin paikkaan, josta pahimmillaan muistuttaa pelkkä vaatimaton messinkikyltti muistolehtoon pystytetyn itkumuurin kyljessä.

Myös seurakuntien riemu siitä, että modernissa krematoriossa ruumis kärähtää pariksi sadaksi grammaksi tuhkaa vain hieman runsaassa tunnissa, antaa kuvan siitä, kuinka seurakuntien piirissä ajatellaan. Tiedottavatpa eräät seurakunnat uusien krematorioiden hankintaan tähtäävissä perusteluissaan, miten joutuisasti hautaaminen sujuisi poikkeusoloissa, joissa vainajia syntyisi suuri määrä, ja niiden uuniin paiskomiseksi olisi pantava hihat heilumaan.


Kun kuoleminen on halpaa

Syynä siihen, miksi varsinkin Helsingin Sanomat (muutaman seurakuntalehden lisäksi) tekee töitä polttohautauksen arkipäiväistämiseksi, löytyy tietysti niin sanotusta ”yhteiskuntavastuusta”. Tontit alkavat olla kiven takana niin, ettei niille mahdu enää pitkällään pötköttäviä ihmisiä ja tavallista matkalaukkumallia olevia hautakiviä. Se, että perinteiseen hautaamiseen soveltuvia nurmikenttiä ei tahdo löytyä pääkaupunkiseudun kunnista, on johtanut seurakuntia tinkimään tilasta ja hautojen hoidosta. Ajatus on, että eihän sillä niin väliä ole, vaikka krematorion ikuinen tuli nielaiseekin pääosan seurakuntalaisista, sillä syntisiähän heistä on suurin osa, kunhan vain papeille ja piispoille itselleen löytyy kunniallinen leposija kirkkopuiston viheriön alta: herran huoneen sisäänkäynnin vierestä.

Polttohautausta on puolusteltu sen tehokkuudella, nopeudella, kätevyydellä ja halpuudella. Kun krematorioita alettiin rationalismin ihannekaudella eli 1970-luvulla rakennella Helsingin lisäksi muihinkin säästäväisyydestä kiinnostuneisiin kaupunkeihin, seurakunnat järjestivät tuolloin uudenkarheissa tuhkaamislaitoksissaan avoimien ovien päiviä. Ujoja, pelokkaita ja epäilemättä hyvin ennakkoluuloisina pidettyjä ihmisiä kutsuttiin etukäteen tarkistamaan, mikä on heidän elämänsä määränpää. Ei ole kenties ihme, että polttohautaukseen liittyvä tehokkuuden ja tuhkaksi polttamisen periaate herätti jo tuona aikana monissa ihmisissä vastenmielisyyttä. Ihmistä ei kuoleman tullessa noudakaan enää kuoleman pursi, jonka ympärillä lipuu Tuonelan joutsen, vaan hänen maalliset jäännöksensä käytännöllisesti katsoen hävitetään eleellä, joka osoittaa symbolista vihamielisyyttä vainajaa kohtaan.

Tähän menettelymuotoon eivät kuulu Manalan, Valhallan eivätkä Haadeksen symbolikuvat eivätkä ehkä myöskään kristillisen ajatteluperinteen lupaukset tuonpuoleisuudesta ja Taivaasta. Useimmille ihmisille polttohautaus tuo mieleen keskitysleirien krematoriot, joita käytettiin vainajien ruumiiden nimenomaiseen tuhoamiseen eikä kunnialliseen hautaamiseen. Keskitysleireillä syntyneiden ruumiiden polttamista kutsuttiin tuohon aikaan asian oikealla nimellä jätehuolloksi.

Polttohautaukseen liittyvät kauhukuvat eivät kuitenkaan perustu pelkkiin mielleyhtymiin. Polttohautaus sinänsä on ihmistä halventava hautaamisen muoto, tapahtuipa se missä tahansa. Se ilmaisee aggressiivisen eleen viimeiselle matkalleen lähtevää kohtaan. Seurakuntien suntiot, kemistit ja muut materiaalisten seikkojen asiantuntijat muistuttavat usein, että ruumiiden hapettuessa krematorioiden pätseissä tapahtuu sama kuin ruumiiden lahotessa mullaksi maassa, mutta hajoaminen tapahtuu vain nopeammassa ajassa! Tämän innostuksen keskellä tuskin muistetaan, että vainajilla ei ole kiire minnekään.

Se, miten kulttuurissa suhtaudutaan vainajiin, kertoo paljon myös siitä, miten eläviin ihmisiin ja elämän arvoon asennoidutaan. Mikäli nykyisin erehtyy tepastelemaan jollekin tuhkan sirottelemiseen tarkoitetulle ja tasaiseksi nurmikentäksi parturoidulle hautausmaalle, saattavat jonkun vastikään kuolleen ihmisen tomumajan jäännökset tarttua huolettoman kävelijän kenkien pohjaan ja kulkeutua sitä kautta vaikka kotieteiseen.

Tämä ei ole kaukana siitä primitiivisyydestä, jonka mukaisesti hindut levittelevät risukasan päällä polttamiensa vainajien tuhkat Gagnesiin ja kylpevät sen jälkeen tuossa ”pyhäksi virraksi” nimittämänsä joen liejussa. Se ilo, joka kohtaa nyt kristillisten hautausmaiden hoitajia, kun heidän ei tarvitse ruohoa leikatessaan vaivautua väistelemään hautakivien kulmia ja sukuhautojen sokkeleita, tuskin riittää pyyhkimään kenenkään mielestä polttohautaukseen liittyvää pakanallisuutta.


Polttohautauksen epäkristillisyys

Kirjoittaja nimeltä Sampo Terho oli huolissaan homoseksuaalisten parien kirkollisesta siunaamisesta Uuden Suomen kolumnissaan. Teema nousee silloin tällöin esiin homoseksuaalisuuteen kielteisesti suhtautuvien julkaisujen piirissä. Kansanedustaja Jyrki J. Kasvi vastasikin hänelle, että koko elämänmuotomme tulisi perin kyseenalaiseksi, jos kaikki Raamatun ohjeet ja neuvot otettaisiin kirjaimellisesti. Tärkeämpää on Jeesuksen opettama lähimmäisenrakkauden yleishenki eivätkä ne muutamat kielteiset varaukset, joilla apostoli Paavali asennoitui homoseksuaalisuuteen. Terho tulikin takoneeksi omassa ahjossaan tällä kertaa sellaista Sampoa, joka oli helppo pulauttaa järven pohjaan.

Minulle itselleni kysymys homoseksuaalien kirkollisesta vihkimisestä on merkityksetön, sillä en tarkastele uskontoja sisältä päin. Sen sijaan se, missä yhteyksissä uskovaiset itse pitävät kirjaimellista raamatuntulkintaa tärkeänä, kertoo paljon kyseisten uskovaisten sekä uskontojen omasta luonteesta. Kun myös kirkolliskokoukset ovat pitäneet Raamatun kirjaimellista tulkintaa tärkeänä homoseksuaalisuuteen asennoiduttaessa, niin kummallista on, että piispat ja seurakuntalaiset eivät ole pukahtaneet sanaakaan polttohautauksen kristillisyydestä tai epäkristillisyydestä.

Asian teologinen tarkastelu on laiminlyöty, sillä Raamatun valossa polttohautaus voisi paljastua mitä epäkristillisimmäksi käytännöksi. Tämä puolestaan ei olisi halpoja hautausmenoja tavoittelevien seurakuntien edun mukaista. Niinpä polttohautauksen kristillisyyttä ei ole käsitelty kirkon omassa piirissä, tai asian oikeutusta epäileville on vastattu yksiselitteisesti, että kyllä se kristillistä on. Mutta missä kohdassa Pyhää kirjaa Jeesus tai Jumala itse oikeuttivat polttohautauksen? Kuka Raamatun esikuvallisista sankareista polttohaudattiin tai polttohautasi lähimmäisensä? Ja ennen kaikkea: onko ruumiiden ylösnousemus mahdollinen, jos ihmiset polttohaudataan? Miten olisi käynyt, jos Jeesuksen ruumis olisi haudattu tuhkaamalla?

Näihin kysymyksiin vastaaminen tuottaa piispoille, asessoreille ja teologian etevimmillekin professoreille päänvaivaa siinä, missä se tuottaa harmaita hiuksia kirjanpitäjille ja kamreereillekin. Raamatun valossa polttohautausta voidaan pitää kristillisenä vain sanatarkasta raamatuntulkinnasta luopumisen kautta. Niinpä onkin ihme, että homoseksuaalisuudesta puhuttaessa sanatarkasta raamatunluennasta pidetään kiinni, mutta polttohautauksen epäkristillisyydestä vaiettaessa ollaan valmiita luopumaan Raamatun lukemisesta kokonaan. Syynä tähän on tietenkin raha: tuhkat suuhun kriitikoille, kun kirkollisvero ei riitä enää yhtä aikaa sekä pappien palkkoihin että hautausmaiden hoitoon jäsenkadosta kärsivissä seurakunnissa. Ja homopareille sekä heidän vihkimiselleen puolestaan on sanottu ”ei kiitos”, sillä heidän hyväksymisensä on laskelmoitu karkottavan enemmän veronmaksajia kuin se voisi tuoda.

Evankelisluterilainen kirkko on taloudellisesti asioita puntaroiva laitos. Ehkä kirkon valtaapitävät arvioivat jäsenten vähenemisen olevan sille eduksikin. Seurakuntalaisille itselleen jää enemmän hautaustilaa omaan käyttöön, kun hautausmaatilaa vapautuu nykyisten hautojen vuokra-aikojen päätyttyä ja kun seurakuntalaisten määrä samanaikaisesti pienenee. Mutta laskelmointi voi myös rapauttaa kirkon moraalia. Kirkko pyrki perimään eri hautausmaksun ja tonttihinnan jäseniltään kuin kirkkoon kuulumattomilta, kunnes viranomaisvalta puuttui peliin.

Uusi hautaustoimilaki on mahdollistanut myös sen, että uskonnottomat ovat voineet perustaa omia hautausmaitaan – tosin syynä ovat olleet ideologiset katsomuserot eivätkä hautaustapaan liittyvät erimielisyydet. Samoin homoseksuaalit perustivat oman hautausmaansa Tanskassa, tosin siitäkin tehtiin rahan puutteen vuoksi tyypillinen nykyköyhälistön hautausmaa eli uurnalehto. Hautaustoimilain muutos on lisäksi johtanut muutamiin makaabereihin käytäntöihin.

Eräät kekseliäimmät omaiset ovat esimerkiksi päätyneet panemaan tuhkatun vainajan jäännökset keskenään tasan ja viemään ne ruukuissa koteihinsa säilytettäviksi. Eräät toiset puolestaan ovat levitelleet liikenneonnettomuuksissa kuolleiden lähimmäistensä tuhkat kolaripaikoille: tienpientareille ja ojien reunuksille aurausmerkkien seuraksi. Pankkien holveissa tuhkat puolestaan varisevat tallelokeroista toiseen, naapureiden arvopaperien keskelle, kun lokeroriviköitä siirrellään konttoreiden yhdistyessä.

Hautaustoimintaan liittyvät asiat, kuten hautausmaiden kaavoitus ja perustaminen, kuuluvat kuntien toimivallan piiriin. Niinpä tähän asiaan liittyvästä hulluttelusta voisi tehdä myös kunnallisvaaliteeman. Viimeisestä leposijastaan kiinnostuneiden kannattaisi kilpailuttaa kirkot. Ihmisen arvoon vakavammin suhtautuvissa kirkko- ja uskontokunnissa hautaamiseen suhtaudutaan vähemmän materialistisesti kuin evankelisluterilaisuudessa

Ortodoksisuus, jonka mukaan ylösnousemus on kristinuskon tärkein tapahtuma, on halunnut pitää kiinni ruumiiden hautaamisesta maahan; samoin muslimit hautaavat vainajansa kuolemaa seuraavana päivänä maan poveen kyljelleen. Uskonnot, joissa uskotaan edes johonkin, voivatkin viedä lopulta voiton myös näissä vaatimattomissa käytännön kysymyksissä. Käytännön ongelman muodostaa se, että hautaamiseen pyhitetyt maat on annettu lähes yksinomaan polttohautausta suosivien seurakuntien haltuun.


Miten välttää Helvetin kuilu?

Entä mitä itse ajattelen polttohautauksesta: haluaisinko palaa loppuun siinä tuhansien asteiden kuumuudessa, jonka kirkot minulle mielellään soisivat ja jonka lieskoissa krematorioiden ahnaat nielut polttavat ihmisen kuin ihmisen poroksi yhdessä humauksessa? Vaikka suhtaudunkin yleensä suopeasti uskovaisten haluun tehdä omassa piirissään, mitä haluavat, vastaan tuohon minulle tarjolla olevaan ystävällisyyden osoitukseen mielelläni ”ei kiitos”. Minulle hautaustoimen ideologiset ja kristilliset seikat ovat tosin merkityksettömiä, sillä hoidan hengelliset asiani suoraan – ilman kirkkojen harjoittamaa kiusaamista.

Mutta asiaan liittyy vielä eräs tärkeä näkökohta: on syytä uskoa, että ihmisen keho tuntee jotain vielä lääketieteellisen kuoleman jälkeenkin. Ovathan hermoradat joka tapauksessa olemassa, ja ruumiiden hiukset ja kynnet kasvavat vielä kuoleman jälkeen aineenvaihduntatoimintojen käynnissä olon merkiksi. Kun keskitysleirien komendantit puolestaan tähystelivät krematorioiden uuneihin varta varten rakennetuista tirkistysrei’istä varmistaakseen ruumiiden tehokkaan palamisen, he saattoivat todeta, että liekehtivät uhrit vääntelehtivät palaessaan ja kiemurtelivat tuskissaan kuin käärmeet.

Nousivatpa muutamat jopa istualleen kuin muistuttamaan, että heidän haamunsa tulevat kummittelemaan julmurien mielissä vielä senkin jälkeen, kun he ovat palaneet poroksi. Tässä valossa on syytä uskoa, että ruumiilla on tunto ja että ne kokevat kipua vielä kuolonkankeuden aikana ja ruumiin alettua hitaasti lahota. Niinpä maatumista ei pitäisi hoputtaa krematorioissa. Ne muistuttavat liiaksi juuri sellaisia Saatanan synagogia, joissa ruumiit luovutetaan Pirulle.

Yllä mainituista syistä en halua itse tulla polttohaudatuksi, ja siksi äänestin myös Helsingin Sanomien gallupissa – tuossa kaikkien asioiden oletetussa legitimaatiopisteessä – polttohautauksen oikeutusta vastaan. Sinänsä on typerää alistaa henkilökohtainen asia yleisen mielipiteenmuodostuksen asiaksi tekemällä siitä äänestyskysymys. Jokaisen tulisi itse voida päättää omasta hautaustavastaan, ja vainajan tahtoa pitäisi noudattaa. Se on kai vähintä, mitä ihminen voi toivoa. On outoa, jos yhdestä maailman harvimmin asutusta maasta ei löydy maapohjaa edes ihmisten viimeisiä leposijoja varten. Todellisuudessa tyhjää hietakehtoa riittää runsain mitoin myös pääkaupunkiseudun lähistöllä, mutta seurakunnat ja kunnat eivät myönnä sitä, koska se velvoittaisi niitä huolehtimaan myös hautaustoimesta nykyistä kunniallisemmin.

Kannanottoni eivät merkitse, että olisin tätä kirjoittaessani kuoleman kielissä ja että sen vuoksi etsisin hätäisesti leposijaa, jolla kuitata univelat. Sen sijaan toivon pötkiväni tällä planeetalla vielä pitkään. Mutta kuolema yleensä on sellainen tabu, josta ei mielellään puhuta vaan joka koetetaan torjua ja kieltää. Sosiologi Norbert Elias totesi teoksessaan Kuolevien yksinäisyys (1982, suom. 1993), että juuri kuolema on asia, jonka pohtiminen on visusti haudattuna tehokkuutta tavoittelevassa kulttuurissamme. Sen vuoksi myöskään hautaustavoista ei puhuta avoimesti.

Pilapiirtäjä Kari Suomalainen, joka kuului roomalaiskatoliseen kirkkoon, puolestaan lausui Menestyjän käsikirjassaan (1998, s. 110), että hän ei yleensä käy muiden ihmisten hautajaisissa eikä menisi omiinsakaan, ellei olisi pakko! Tosiasiassa kuolema on yksi ihmiselämän varmimmista tapahtumista, ehkäpä varmin. Niinpä myös hautaamiseen ja hautajaisiin liittyvistä asioista pitäisi keskustella avoimesti eikä torjua tai kieltää asioihin liittyvää ahdistusta. Muutoin krematorion luukku saattaa olla lähempänä sinua itseäsi kuin uskallat edes ajatella.

Mikäli ihmiset eivät halua tuota kirkon ja Helsingin Sanomien kaupittelemaa kohtaloa itselleen, he voisivat käynnistää kansanliikkeen inhimillisten hautajaisten puolesta ja ruumiiden jätteenä kohtelua vastaan. Myös kristityt ihmiset voisivat selvittää oman kantansa polttohautauksen kristillisyyteen tai epäkristillisyyteen. Vaikka heille piispojen taholta epäilemättä vastataankin sen olevan täysin sopusoinnussa Raamatun kanssa, voisivat seurakuntalaiset kohdistaa omaan raamatunluentaansa liittyvän sanatarkkuuden nyt siihen itseään koskevaan kysymykseen, millä tavoin he haluavat tästä maailmasta lähteä. Ehkä kirkko voisi saada myös muutaman jäsenen lisää, mikäli se ei asennoituisi elämän ja kuoleman arvoon sellaisella tavalla, joka kertoo täydellisestä piittaamattomuudesta.

Filosofinen kuolema

Kas näin sitä kuollaan filosofisesti: ”Kahdeksankymmentäneljävuotias ranskalaisfilosofi André Gorz teki itsemurhan sairastettuaan jonkin aikaa syöpää”, kertoo Hesari. Suisidaalisuus näyttää olevan filosofien ammattitauti Ranskassa. Muutama vuosi sitten erään tunnetun kirjoittajakaksikkoterän (Deleuze–Guattari) toinen puoli, Gilles Deleuze, teki itsemurhan hyppäämällä vanhoilla päivillään kroonikkosairaalan ikkunasta. On kai turha jankutella sen enempää eutanasian aktiivisuudesta, passiivisuudesta tai oikeutuksesta, kun itsemurhan mahdollisuus jää ihmiselle joka tapauksessa.

Gorz tunnettiin kansalaispalkan kannattajana jo 1970-luvulla, ja viittasin hänen ajatuksiinsa teoksessani Työttömän kuolema (2005). Nuo ajatukset tuntuvat yhä ajankohtaisilta.

Moni ihminen voisi valita myös Suomessa niin sanotun filosofisen kuoleman saadessaan Kelalta tai muilta viranomaisilta vihamielisiä päätöksiä. Ystäväni Tuomo, joka opiskelee sosiaalipolitiikkaa, keksi kesällä aurinkoa ottaessamme mielenkiintoisen ratkaisun. Mikäli perustuloa ei toteutetakaan, ehkä viranomaiset oivaltavat aikaa myöten varustaa päätöksensä erityisellä ”eutanasiapillerillä”, joka liitetään kirjeiden loppuun.

Tämä ei merkitse suinkaan sitä, että työttömiä, opiskelijoita, eläkeläisiä ja taiteilijoita kehotettaisiin puraisemaan päätökseen liittyvä syanidikapseli, vaan ainoastaan sitä, että palvelua parannetaan tarjoamalla ihmiselle tätäkin mahdollisuutta ja muistuttamalla, että ”tällainenkin etuus on olemassa”. Uusi järjestelmä siis lisää asiakkaan vaihtoehtoja.

Kuolemattoman kuolema

Luciano Pavarottin poismeno tuli monille yllätyksenä, vaikka iäkkään henkilön kyseessä ollessa kaikki tiesivät, että viesti oli ennen pitkää odotettavissa. Pavarottin isä, jolla myös oli pohjoisitalialaisille tenoreille tyypillinen taipuisa ja kirkkaan kuulas ääni, lauloi kotikaupunkinsa Modenan kirkossa vielä yli kahdeksankymmentävuotiaana. Kun 70-vuotias Luciano Pavarotti esiintyi Torinon talviolympialaisten avajaisissa keväällä 2006, noin miljardi televisionkatsojaa saattoi todeta tenorin äänen olevan kunnossa, vaikka tietty ikääntyminen kuuluikin siinä.

Pitkän uran entisestäänkin pidentämiseksi laulaja alkoi kierrellä viime vuosina sivulavoja pitäen eräänlaisia jäähyväiskonsertteja, joista syksyn 2006 peruuntunut Helsingin-konsertti olisi ollut yksi. Eksistentiaalisesti merkittävää on, että ihmiset usein odottavat erilaisia loppuja ja valmistautuvat niiden kohtaamiseen, myös musiikissa. Oopperayleisö ei omalla, paikoin raa’alla, vaateliaisuudellaan onnistunut kuitenkaan tyhjentämään tähden potentiaalia lopettamisarvailuihinsa. Pavarotti itse totesi jokaisen konsertin olevan hänen ”toiseksi viimeisensä”.

Diivan ennustus toteutui. Lopullista jäähyväiskonserttia hän ei ehtinyt pitää, sillä syöpäleikkaus kaappasi hänet vuodepotilaaksi kesken konserttikiertueen New Yorkissa. Itse muistan maksaneeni kolmesataa markkaa pääsylipusta Pavarottin Suomen-konserttiin vuonna 1999. Osa ohjelmistosta oli tuolloin transponoitu tavanomaista alemmaksi, ja tähti lauloi ääntään säästäen niin sanotusti puoleen ääneen, mikä kriitikoiden kynästä lausuttiin tietenkin täyteen ääneen.

Kuolemattomiksi Pavarottin esiintymisistä jäivät hänen 1970- ja 1980-luvun levytyksensä ja niin sanotut kolmen tenorin konsertit, jotka jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen aattoina toivat oopperan ihanuudet niin sanotun tavallisen kansan tietoon. Mitään paheksuttavaa ei olekaan siinä, että Pavarottin yhteisesiintymiset poptähtien kanssa levittivät oopperan ilosanomaa kaiken kansan keskuuteen. Se ohjasi ihmisiä pois massakulttuurin parista osoittaen, että taide voi olla myös jumalallista eikä välittää vain sitä yhtä ja ainoaa tunnetilaa, joka on ”kova meininki”.

Esimerkiksi tätä Ave Marian versiota ihmetellessäni huomioni kiinnittyy erityisesti siihen, miten poplaulajat ottavat yleisönsä. Vaikka vaatimattomuus yleisesti ottaen kaunistaa, sekakonserttien tuloksena nähty on myös esityksiä, jotka ovat suorastaan itsensä ylittäviä (katso esimerkiksi tätä Pavarottin ja Meat Loafin duettoa). Uskoisin, että tällä esityksellä puolestaan mennään jatkoon kisoissa kuin kisoissa.

Luciano Pavarotti pystyi tekemään ihmeen äänellään, kun ihmiset saattoivat unohtaa hetkeksi kaikki murheensa. Mielestäni Pavarotti oli tallennustekniikan mullistuksetkin huomioon ottaen tenori, joka jätti taakseen niin espanjalaiset kollegansa José Carrerasin ja Plácido Domingon kuin (lähinnä radion keksimisen ansiosta) suurta mainetta saavuttaneen Enrico Caruson. Kun myös nuorehkona kuollut ja isoäitinsä kautta suomensukuinen Jussi Björling elää enää vain levytystensä kautta, on huolestuttavaa, ettei lavoja täyttämään ole astumassa näiden ”aikansa suurimpien tenorien” kaltaisia persoonia. Sen sijaan maailmalla tunnetaan tätä nykyä useita kymmeniä keskinkertaisia mutta sinänsä tietenkin kelpo tenoreita.

Pavarottilla oli karismaattisen maineensa ohella myös inhimillisiä heikkouksia. Hän yritti epätoivoisesti hankkia poikapuolisen jälkeläisen siirtääkseen laulajangeeninsä seuraavalle sukupolvelle mutta onnistui hankkimaan neljä tytärtä, joista viimeisin on hänen toisesta avioliitostaan. Pavarottin neljäkymmentä vuotta jatkuneen avioliiton kariutumista ja uuden solmimista häntä itseään kolmekymmentä vuotta nuoremman henkilön kanssa voitaneen selittää osin hänen kunnianhimollaan.

Maineeseen noussut tenori kärsi myös 1970-luvun lopulla menestyksen tuottamasta turhautumisesta ja masennuksesta, josta laulaja toipui vasta jouduttuaan lento-onnettomuuteen, kun Milanoon laskeutumassa ollut jumbojet haaksirikkoutui kentälle. Tapauksen päädyttyä televisioon ja tiedotusvälineiden kerrottua maailmankuulun tenorin kömpimisestä kahtia katkenneen koneen raunioista muistan ajatelleeni, että ei ole ihme, vaikka kone putosikin, kun kyydissä oli noin painava mies! Kuolema oli pysäyttänyt Pavarottin jo kerran ja antanut muistutuksen kuolemattomien kuolevaisuudesta. Elämäkerrassaan hän kertoo tämän tapahtuman lopettaneen masennuksensa ja johtaneen elämänilon uudelleenlöytämiseen.

Pavarottin suomeksi julkaistu uudempi omaelämäkerta Minun maailmani (1996) sisältää filosofisia pohdintoja, vaikka epäiltävä on, kuinka suuri osa niistä on haamukirjoittajana toimineen tuottaja William Wrightin keksimiä. Pavarotti pohtii maailmaa syleilevässä kirjassaan myös sitä, mikä korkeassa miesäänessä vetoaa, ja päättelee vastaukseksi ”ihmisen alkukantaiset vaistot”. Pavarottin ääni oli luontaisesti korkeampi kuin hänen kollegoillaan, jotka joutuvat työskentelemään nostaakseen äänensä korkean c:n vaatimalle tasolle (esimerkiksi Plácido Domingo oli alun perin baritoni). Pavarottin teoksen ilmeisessä kiireessä laadittua suomennosta rasittaa se, että kyseisessä WSOY:n kustantamassa julkaisussa on painovirhe melkein jokaisella sivulla (en tarkoita Päivi ja Seppo Heikinheimon suomennosta Pavarottin aiemmasta kirjasta nimeltään Pavarotti, 1988). Mutta kiinnostavaa luettavaa molemmat joka tapauksessa tarjoavat maailmantähden elämästä, jossa myös kurveja oiotaan suoriksi italialaiseen, kaiken parhain päin selittävään, tapaan.

Maailmalla menehtyy harvoin ketään sellaista julkisuuden henkilöä, jolla ei olisi myös vihollisia. Pavarottilla ei luullakseni ollut yhtäkään. Siksi menetys on suuri ja surun tunne yhteinen.

Äänellään ihminen ilmaisee jotain sielustaan ja välittää ajatuksen Taivaasta. Nostalgista muistelua varten laitan tähän loppuun linkin Pavarottin viimeiseksi jääneeseen olympialaiseen jäähyväiskonserttiin. Platonia lainatakseni: hän on voittanut yhden kerran kolmesta näissä todella olympialaisissa kisoissa.