Mehiläinen pisti – Sosiaalipolitiikka metsään menossa

Mediassa uutisoitiin äskettäin terveysjätti Mehiläisen myynnistä 1,8 miljardin kauppahinnalla ulkomaalaisille sijoitusyhtiöille. Suomalaisten omistus jää noin 40 prosenttiin. Tämän kotimaisuusasteen säilyttämisen ilmeisenä motiivina on pehmittää poliitikkoja hyväksymään tekeillä oleva sote-uudistus.

Mikäli sote toteutuu, alkaa terveydenhuoltopalvelujen yksityistämisen kautta virrata verovaroja kansainvälisille sijoitusyhtiöille. Jatkossa suomalaisilta ihmisiltä kannetut verovarat eivät jäisi kiertämään kansantalouteemme vaan päätyisivät kansainvälisen kapitalismin hyväksi.

En näe tällaisessa kansallisen edun polkemisessa mitään järkeä. Myös kokonaisuutena sote aiheuttaisi työttömyyttä julkisten palvelujen purkamisen kautta ja loisi uuden välinportaanhallinnon, jonka kaltaiselle himmelille ei ole kerta kaikkiaan mitään tarvetta.

Myöskään vasemmisto ei ole ihmisten elinolosuhteiden huonontamiseen viaton. Viime maaliskuussa vasemmistolaisten ay-liikkeiden omistama Kojamo Oy (entinen VVO) myi enemmistön valtion tuella rakennetuista vuokra-asunnoistaan kansainvälisille sijoittajille. Asunnot olivat vasemmiston rahasampo, sillä ammattiliitot kuittasivat asuntojen tuotoista verovapaat osingot. Näin valtion asumistuet virtasivat vasemmiston vaalitileille, mutta yhtä kaikki, rahat jäivät Suomeen.

Sen sijaan jatkossa kansainväliset sijoittajat voivat imuroida valtion asumistuet ulkomaille, joten ei ihme, että ostajaosapuoli on innoissaan. Asiassa käynee niin kuin Carunan myynnissä: maksut nostetaan kattoon. Ja vasemmisto laittaa äskettäin saamansa rahat punastellen liiveihinsä.

Tällaista taantumusta olisi poliittisesti vastustettava, mutta siihen ei yllä kuin tietty osa nykyisestä oppositiosta. Vikana on, että kansallisen edun valvonta on laiminlyöty, eikä nykypoliitikoilta löydy asiantuntemusta eikä toimintakykyä moisen kurjistamisen vastustamiseen.


Kokoomus ja kepu mädättävät työpolitiikkaa yhdessä vasemmiston kanssa

Myös sosiaaliturvan kokonaisuudistus on menossa täysin metsään. Hallitus on koettanut uskotella purkavansa kannusteloukkuja patistelemalla työttömiä aktiivisuuteen. On kuitenkin suuri vääryys rangaista ihmisiä työttömyysetuuksien heikennyksillä, mikäli aktiivisuuden osoittamiseen ei ole tilaisuuksia. Pakotettu aktiivisuus ei ole spontaania ja oikeaa aktiivisuutta vaan reagoimista painostukseen, jonka tuloksena syntyy passiivisuutta.

Sanktiot voisivat olla oikeutettuja tilanteissa, joissa ihmiset ovat syypäitä asemaansa. Todellisuudessa kukaan ei voi itse päättää työllistymisestään, kun työttömyys on rakenteellista eivätkä ihmiset voi väkipakolla kenenkään työpaikoille tai leipiin laittautua. Sen sijaan hallitus tekee työttömyyden uhreista syyllisiä.

Samanaikaisesti oikeistohallitus tekee kaikkensa kannattaakseen Anna Kontulan (vas.) tekemää aloitetta työvoiman saatavuusharkinnasta luopumiseksi myös EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta tulevia koskien. Vastustin suomalaisten ihmisten asemaa huonontavaa hanketta jo tässä ja tässä.

Jos ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luovutaan, suomalaiset eivät voi kohta työskennellä sen enempää akateemisissa tehtävissä kuin perinteisissä duunari- ja haalariammateissakaan. Internatsismin käänteissä on unohdettu, että kotimaisen työvoiman pitäisi olla hallituksen erityisessä suojeluksessa. Kokoomus on märkäkorvaministerinsä Kai Mykkäsen johdolla jälleen mädättämässä suomalaisten ihmisten oloja ja asemaa, ja perussuomalaiset tekevät aivan oikein pyrkiessään kiristämään myös työperäisen maahanmuuton ehtoja.

Kokoomus ja Kepu irtisanoutuvat kansallisen edun valvonnasta ja julistavat olevansa vihervasemmiston ihanteiden kannalla vain yhdestä syystä: säilyttääkseen hallituskelpoisuuden vasemmiston sanelemassa pelissä. Näin Suomen koko maahanmuuttopolitiikkaa tehdään vihervasemmiston pillin mukaan.


Yritteliäisyys-, sivistymis- ja omistamisvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä

Todellinen kannusteloukku sosiaalipolitiikassa sisältyy toimeentulotukijärjestelmään ja -lainsäädäntöön. Koska toimeentulotuki on omaisuusvähenteinen, se kannustaa ihmisiä hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti varattomiksi ja suorastaan kehottaa olemaan hankkimasta vähäistäkään ”helposti rahaksi vaihdettavissa olevaa omaisuutta”, jotta voisi turvata jokapäiväisen leivän saantinsa ja tulot juokseviin menoihin.

Toimeentulotukijärjestelmä kannustaa ihmisiä köyhyyteen ja kurjuuteen, ja näin käy, mikäli riippuvuus toimeentulotuesta on toistuvaa. Toistuvuus muuttuu sitä kautta pysyväksi.

Suoranainen ihmisoikeusrikos toimeentulotuki on silloin, kun se mahdollistaa esimerkiksi kuolinpesissä olevan varallisuuden ja sitä vastaan annetun toimeentulotuen ulosmittaamisen perinnönjaon jälkeen. Sellainen järjestelmä vie ihmisiltä niin ajoneuvot kuin asunnotkin.

Toimeentulotukijärjestelmä ei ole mikään tukemisen muoto vaan kurjuuden kuilu ja rotanloukku. Myös ”viran saadakseen vihreä” professori Heikki Hiilamo on todennut, että koko toimeentulotuen idea on käsittämätön. Omasta mielestäni se on epäoikeudenmukainen. Sotella ei kuitenkaan puututa näihin heikkouksiin, jotka kaipaisivat pikaista korjausta.

Yleisradion nettisivut esittelivät äskettäin kuusi mallia sosiaaliturvan kokonaisuudistusta varten. Myös itse olen esittänyt aiheeseen kannanottoni.

Oman käsitykseni mukaan työttömyysetuudet, asumistuki ja niitä täydentävä toimeentulotukijärjestelmä pitäisi korvata negatiivisen tuloveron tapaisella perustulojärjestelmällä, jonka luonnostelin teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan.

Näin turvattaisiin oikeudenmukainen kohtelu jokaiselle, joka jää vaille jokapäiväisiin ja tavanomaisiin elinkustannuksiin riittävää tuloa esimerkiksi työttömyyden vuoksi. On väärin, että toimeentulotukijärjestelmä saattaa kansalaisen puille paljaille vain siksi, että hän ei voi itsestään riippumattomista syistä turvata omaa toimeentuloaan ansiotulojen katkettua.

Samanlainen on myös yritteliäisyys- ja sivistymisvihamielinen työttömyysetuusjärjestelmä, joka käytännössä estää kaikkeen yritteliäisyyteen liittyvän arvotuotannon, työelämän ulkopuolella tapahtuvan produktiivisen toiminnan ja itsensä kehittämisen esimerkiksi opiskelemalla.

Sen sijaan, että hallitus suunnittelisi palkitsevaa sosiaaliturvamallia, se on omaksunut porkkanoiden sijasta piiskan ja soveltaa vanhakantaista rankaisemiseen perustuvaa järjestelmää. Uhattuna oleminen ei kuitenkaan vapauta ihmisten voimavaroja vaan ohjaa siilipuolustukseen, joka yhteiskuntakäytännössä myös näkyy.

Aktiivimallin tilalle perustulojärjestelmä

Työttömyysturvan aktiivimalli on aktivoinut niin sanotut aktivistit ennennäkemättömän aktiivisiksi. Lain kumoamista vaativa kansalaisaloite sai tarvittavat nimet kokoon ennätysajassa. Miksi aktiivimalli ei sitten toimi?

Siksi, että työttömyysturvan nipistely ja näpistely ei luo maahamme yhtään sellaista työpaikkaa, joihin työttömät voisivat työvoimahallinnon patistelemina mennä. Vaatimusta tehdä muutama tunti työtä kuukaudessa välttyäkseen neljän ja puolen prosentin leikkaukselta työttömyysetuudesta voi olla jopa vaikeampaa täyttää kuin olisi hankkia kuukausipalkattua kokopäivätyötä. Sopivia hanttihommia ei niin vain taiota ihmisten pompottamiseksi.

Sitä paitsi leikkaus kiertyy toimeentulotuen luukulle, josta vaje pitää täyttää, tai ihmiset kuolevat kaduille. Joten mitään ei myöskään valtio säästä.

Malli herätti alusta asti useita kysmyksiä. Onko tarkoitus tukehduttaa työnantajat satoihin tuhansiin tyhjänpäiväisiin hakemuksiin? Entä miten työvoimatoimistoista vähennetyt ja kansalaisten perään lähetetyt ammattikiusaajat selviävät työstressistään ilman aktiivista eutanasiaa?

Sarasvuo sanoi: Mikään ei ole vahingollisempaa kuin se, että väärät ihmiset tekevät keskenään vääriä asioita. Ja Aristoteles jatkoi: Yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun ihmiset toimivat kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaavissa tehtävissä.

Taloudellisen ahdistelun takana ovat kokoomuksen, kepun ja sinisten perusteettomat oletukset, joiden mukaan (1) kaikki voidaan taivutella tekemään kaikkea, (2) tekemätöntä työtä on ilman muuta tarjolla ja (3) että ihmiset joka tapauksessa työllistyvät, jos työttömyysturva ei sitä estä. Kaikki oletukset ovat perin juurin virheellisiä.

Ei ole ihmisten omassa vallassa päättää, työllistyvätkö he vai eivät. Hallitus menettelee väärin tehdessään huonon työllisyystilanteen uhreista syyllisiä. Ihmiset eivät voi itse valita asemaansa, työpaikkojen avaimet ovat työnantajien taskuissa, eikä ketään pitäisi rangaista asioista, jotka eivät ole heidän omaa syytään.


Siniset hehkuvat radioaktiivisina

Aktiivimalli johtaa todennäköisesti vain hallituksen kannatuksen laskuun, joten uusi laki ei toimi myöskään terminaalivaiheessa olevan hallituksen elvyttämiseksi. Hulluinta on, että kokoomuksen Kai Mykkäsen huutaessa kansanjoukkoja kasvukeskuksiin työllistymään, Juhana Vartiainen puolestaan ajaa heitä pitkällä kepillä takaisin maakuntiin.

Kokoomus haluaisi tehdä ihmisistä postmodernistien ihannoimia nomadeja, eli yhteiskunnan kiertolaisia. Tällaisen ikiliikkujan vika on, että se tuhoaa Keskustan ja sen edeltäjän Maalaisliiton aikaansaaman tuloksen, juurevan talonpoikaisen identiteetin, jonka mukaisesti ihmiset työllään saivat alleen kovaa maata.

Ei siis ihme, että hallituksella ovat sukset ristissä itsensä kanssa. Tämän vuoksi Paasikivi sanoi pelkäävänsä tyhmiä ja aktiivisia. Kyky- ja puuhapuolue kokoomuksessa pitäisikin tietää, että ajatteleminen ilman tekemistä on vähemmän vaarallista kuin tekeminen ilman ajattelemista.

Siniset puolestaan voivat valmistautua ottamaan vastaan yhteiskuntaan sopeuttamisen päivärahaa. Aktiivimalli koskee myös heitä, sillä seuraavissa vaaleissa jokainen sinisten ehdokas on äänestäjille ”radioaktiivinen”.

Parasta työllistämisen aktiivimallissa on, että se aktiivisesti osoittaa työperäisen maahanmuuton tarpeettomuuden. Tässä maassa ei ole pulaa sen enempää työvoiman määrästä kuin laadustakaan. Aktiivimallin sijasta hallituksen olisi pitänyt aktiivisesti sulkea ovet haittamaahanmuutolta, ja niin pitäisi tehdä jatkossakin, vaikka talous värähtäisi kasvuun. Kynäilijä Markku Huuskossa, joka talouskasvusta innostuen toivoo ”maahanmuuttajia lisää Suomeen, kiitos”, on se hyvä puoli, että hänen vihaamaansa MV:tä tarvitaan entistä vähemmän, kun omat puheensa ovat pelkkää V:tä.


Hihat heilumaan paremman perusturvajärjestelmän puolesta

Koska jokaisella hyvällä poliitikolla pitää olla kritiikinsä tueksi myös vaihtoehto, esitän että aktiivimalli ja toimeentulotuki korvattaisiin perustulojärjestelmällä. Toimeentulotuki luotiin tilapäisen työttömyyden varalle, mutta rakenteellisen ja laajan työttömyyden aikana se on johtanut sormien katkomiseen ja sosiaalisiin loukkuihin.

Koska toimeentulotuki on omaisuus- ja tulovähenteinen, se ohjaa ihmisiä hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti täysin varattomiksi ja tulottomiksi, jotta voisi kattaa päivittäiset elinkustannuksensa. Näin se kannustaa kurjistumiseen.

Toinen vääryys on, että kehitysmaalaiset maahanmuuttajat saavat yleensä toimeentulotukena kaiken tarpeellisen; he kun ovat vailla tuloja ja varallisuutta ja täyttävät vasemmiston luoman järjestelmän ihanteet. Sen sijaan suomalainen työttömäksi jäävä ihminen ei saa toimeentulotukea, mikäli hallussa on vähänkin ”helposti rahaksi vaihdettavaa omaisuutta”, kuten vihkisormukset tai ajoneuvo, joka voi olla yhtä tarpeellinen kuin hammasharja.

Perustulojärjestelmän tulisi olla sellainen, joka varmistaa tulonsaannin elinkustannuksiin siinäkin tapauksessa, että ihmisestä ei ole puristettu ulos kaikkea, mikä märkää rättiä vääntämällä lähtee. Toimeentulotukea on pidetty ihmisoikeuksia loukkaavana myös siksi, että se teloittaa jokaisen, joka joutuu perinnön saajan asemaan. Laki polttaa toimeentulotuet siinäkin tapauksessa, että perintöä ei olisi edes jaettu.

Olen professori Heikki Hiilamon kanssa samaa mieltä yhdestä asiasta: siitä, että toimeentulotukilainsäädäntö on susi ja joutaisi korvatuksi perustulolla. Käynnissä oleva perustulokokeilu ei kuitenkaan anna riittävää informaatiota perustulojärjestelmästä, sillä sen otos on pieni ja huomio keskitetään järjestelmän työllistämisvaikutuksiin.

Kokeilun mielenkiinto on etupäässä julkishallinnon eikä yksilöiden elämäntilanteen puolella. Tärkeintä perustulossa olisi, että se mahdollistaisi toiminnan työelämän ulkopuolisissa elämäntapa-ammateissa ja takaisi toimeentulon ilman työvoiman ja muiden yksilöpotentiaalien pidättämistä valtion määrättäviksi.

Asumistuen laajentamista kannatan siten, että tukea voisi saada samanmääräisenä sekä omistusasuntoon että vuokra-asumiseen. Asumistukea haukuttaessa ei huomata, että asumistuen korkeat loppusummat eivät johdu asukkaista eivätkä tukien olemassaolosta vaan asumisen kalleudesta. Tuet eivät ole ruokkineet kustannustasoa, sillä tukia ei ole koskaan nostettu etupainotteisesti vaan parin vuoden viiveellä jälkikäteen kustannusten kivuttua edellä. Mikäli tukien tasoa halutaan alentaa, olisi rajoitettava asumiskustannuksia. Se taas ei ole käynyt päinsä, koska asuntopolitiikka on Suomessa laillistettua rikollisuutta ja valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Mikäli olisin valtionpoliitikko, tekisin kaikkeni järjellisen sosiaaliturvajärjestelmän luomiseksi maahamme. Ohjelman olen esittänyt teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005; 3. ajantasaistettu painos 2015). Sitä kannattaa lukea, vaikka olisi ministeri tai professorikin.

Helsingin Sanomien työpoliittinen tiedepieru

Joidenkin mielestä puolillaan oleva juomalasi on puoliksi tyhjä, toisten mielestä puoliksi täynnä. Kenenkään ei tarvitse arvailla, miten asia on Helsingin Sanomien toimituksen mielestä, sillä lehti pyrki manipuloimaan lukijoitaan jutulla ”Lähes puolet suomalaisista ottaisi Suomeen lisää maahanmuuttajia – ’Ehkä ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei se ole maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt’”.

Yhtä hyvin tai paremminkin voitaisiin kirjoittaa: ”Yli puolet suomalaisista ei ottaisi Suomeen lisää maahanmuuttajia – Ehkä ihmiset ovat ymmärtäneet, että se on maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt”.

Helsingin Sanomien selvityksestä (niin kuin tutkimuksista yleensäkin) voidaan erottaa data ja tulkinta. Data kertoo, että 47 prosenttia vastaajista sanoi ”kyllä” kysymykseen ”pitäisikö Suomeen ottaa enemmän maahanmuuttajia?” Väittämän ”kaikkien, jotka haluavat tulla Suomeen asumaan ja tekemään työtä, on saatava tulla tänne” kanssa samaa mieltä oli 22 prosenttia ja osittain samaa mieltä 45 prosenttia. Täysin eri mieltä oli 11 prosenttia. Kolmas kysymys koski ”rasismia”, mikä paljasti lehden motiivin: pyrkimyksen tehdä työpolitiikalla maahanmuuttopolitiikkaa.

Saadut numerot eivät oikeuta tulkintaa, jonka mukaan ”ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei se ole maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt”, sillä gallup-tyyppisessä kyselyssä ei ollut tiedusteltu, eritelty eikä taustoitettu maahantulon perusteita eikä tulijoiden ja vastaajien motiiveja.

Kantas TSN:llä teetettyä kyselyä ei voida sanoa tutkimukseksi, sillä selvitys hukutti siirtolaisuuden erilaiset vanat ja vuonot yleiseen ”maahanmuutoksi” kutsuttuun ilmiöön jo asiaa tiedusteltaessa. Tämän niputuksen jälkeen ajatukset johdatettiin sitten ”rasismia” koskevaan kysymykseen.

On kuitenkin suuri ero sillä, onko maahanmuuttajan motiivina esimerkiksi tilapäinen työskentely EU- tai ETA-maista, turvapaikkaturismi, pakolaisuus tai elintasosiirtolaisuus. Koska selvityksessä ei pyydetty arvioimaan maahanmuuttoa tulijoiden motiivien kannalta, se on tutkimuksellisesti mitätön. Motiiveja ei antauduttu arvioimaan ilmeisesti siksi, että onhan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden motiivien arvostelu Petteri Orponkin mielestä ”rasismia”, vaikka oikeasti se on rationalismia.

Helsingin Sanomien argumenttien kumoaminen

Helsingin Sanomat ohjasi ajattelemaan maahanmuutosta yksiaineksisena massana ja koetti lavastaa työperäisen siirtolaisuuden suosiossa näkemistään värähdyksistä perustelut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden laajenevalle vastaanottamiselle.

Lehden kaupittelemat ajatuskulut ovat kestämättömiä siksi, että (1) maahanmuuttoa koskevaa tutkimusdataa ei ollut jäsennelty maahanmuuton motiivien ja tarkoitusperän mukaan ja (2) koska tutkimusdatasta ei välttämättä seuraa lehden tekemiä johtopäätöksiä vaan niiden vastakohtia.

Lehden markkinoimat johtopäätökset ovat kestämättömiä myös kolmesta muusta syystä: (3) muualta saatu tutkimusnäyttö on ristiriidassa lehden tilaaman selvityksen kanssa, (4) vierastyövoima vie automaattisesti työpaikkoja kantaväestöön kuuluvilta ja (5) kansalaismielipiteitä ei ylipäänsä voida pitää oikeassa olemisen perustana työpolitiikassa, sillä kaduilta kerätyt näkemykset eivät sinänsä perustu asiantuntemukseen.

Totuus asiassa onkin aivan toisenlainen. Lehti itse kirjoitti puolitoista vuotta sitten eurobarometritutkimuksesta, jonka mukaan 96 prosenttia suomalaisista haluaa rajoittaa EU:n ulkopuolelta tulevaa maahanmuuttoa. Chatham Housen viime helmikuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan keskimäärin 59 prosenttia tutkituista eurooppalaisista haluaisi lopettaa muslimien maahanmuuton kokonaan (aiheesta lisää tässä).

Ulkomainen työvoima on myös itsestään selvästi kilpailuasetelmassa kantaväestön kanssa. Kasvukeskusten työvoimapula on näennäistä, sillä Suomen työttömyysalueilta olisi saatavissa kotimaista työvoimaa, kunhan julkinen valta tukisi yhtä avokätisesti suomalaisten siirtymistä kasvukeskuksiin kuin se nyt tukee pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulevien asuttamista pääkaupunkiseudulle ja muihin suuriin kaupunkeihin (vierastyövoiman suosimisesta lisää tässä). Akateemisten asiantuntijatehtävien täyttäminen ulkomaalaisilla puolestaan on suomalaisten suora tappio ja mädättää kotimaista kulttuurielämää (aiheesta enemmän tässä).

Ja edelleen: kansalaisten mielipiteet eivät perustu tietoon, joten niitä ei voida pitää tiedonmuodostuksen perustana, ovatpa ne mitä tahansa. Monet tiedotus- ja toitotusvälineet käyttävät kuitenkin tätä kehämäistä ajatuskulkua propagandansa pohjana silloin, kun ne havaitsevat mielipiteiden tukevan toimituksen omaa kantaa. Tosiasiassa mielipidetiedustelut eivät koskaan tuota tietoa kysytystä asiasta vaan siitä, mitä ihmiset ajattelevat kysytystä asiasta.

Myös analyysi oli puolueellista. Helsingin Sanomat tukeutui Kantas TSN:ltä tilaamansa selvityksen tulkitsemisessa vasemmistoa edustavaan sosiologi Lena Näreeseen, joka tunnetaan Stop deportations -aktivistina, sukupuolen ja intersektionaalisuuden tutkijana sekä feministisenä kommentaattorina eikä työpolitiikan asiantuntijana. Niinpä Näre paljasti motiivinsa ja viitekehyksensä peittelemättömästi myös lehdessä: ”Näin Suomen itsenäisyyden merkkivuotena on syytä purkaa ajatuksiamme suomalaisuudesta. On myös rodullistettuja suomalaisia ja Suomeen muuttaneita suomalaisia.” – Tämä oli hauska kuulla. Näre näyttää keksineen uuden sanan: rotu. (Aiheesta tarkemmin tässä.)

Johtopäätökset

Johtopäätöksenä voin sanoa, että Helsingin Sanomien yritys liudentaa työpoliittisissa motiiveissa vallitsevat erot yleiseen ”maahanmuuttoon” ei onnistunut. Ei onnistunut myöskään yritys tehdä työpolitiikalla väestöpolitiikkaa. Ja täysin epäonnistui lehden pyrkimys oikeuttaa etnistä väestöjen sekoittamista työpolitiikan verukkeella.

Helsingin Sanomien kirjoittelusta voidaan sanoa, että lehti on disinformaation ja propagandan runsaudensarvi, todellinen pseudojournalismia harjoittava valhemedia. Se on kolmikymppisten risupartaisten wannabe-teinien maailmanparannusaviisi, jonka kynäilijöiltä maailma on kadonnut alta.

Jos yhteiskuntapolitiikan välineeksi valitaan tendenssi, jonka mukaan länsimaissa vallitseva syntyvyyden lasku ja väestökäyriin muodostumassa olevat kuhmut koetetaan kompensoida kehitysmaista tulevalla maahanmuutolla, tehdään (1) samalla väestöpoliittinen valinta, jonka mukaan länsimainen rotu tuomitaan väistymään omista kotimaistaan.

Toiseksi (2) antaudutaan uskomaan, että muualta tuleva väestö voi oikeasti korvata kantaväestön lisääntymiseen perustuvan työvoiman uusintamisen. Näyttö tämän oletuksen puolesta puuttuu, sillä kehitysmaista tulleet ovat työllistyneet heikosti, ja maahanmuutto etenkin Lähi-idästä ja Afrikasta on ollut vain sosiaalietuusperäistä.

Kaiken yläpuolella on (3) arvokysymys: onko perusteltua ja haluavatko kantaväestöt, että valkoinen länsimainen ihminen syrjäytyy omissa kotimaissaan siksi, että länsimaihin ”saadaan” työvoimaa, jota täällä ei oikeasti tarvita? Syy maailman suurimpiin ekologisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin, sivistyksellisiin, poliittisiin ja turvallisuusongelmiin on kehitysmaiden väestöräjähdys, joka pitäisi saada kuriin eikä suinkaan puretuksi länsimaihin, joihin ongelmat ovat nyt siirtymässä.

Länsimaiden väestön uusintaminen tulisi taata tekemällä kantaväestöjen etua tukevaa sosiaalipolitiikkaa, jolla vierasperäisten tuloa valmiisiin pöytiin ei helpoteta, kuten Helsingin kaupungin tukemassa terveysturismissa, vaan vaikeutetaan. Sillä työvoiman pitää olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa.


Parempaa työpolitiikkaa:

Lopuksi viite teokseeni, jossa selvitetään myös sitä, kuinka pärjätä työelämän ja työttömyyden kurimuksissa.

Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan

Työttömien pilkasta

Syyslomaviikon kynnyksellä Helsingin Sanomat alkoi jälleen ahdistella ihmisiä asennemuokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävillä kirjoituksillaan. Lehti julkaisi perjantaina 13.10. toimittaja Jose Riikosen kirjoittaman jutun ”Ossi Nyman ei tee töitä ja sanoo, että työvoimatoimisto on ihmisoikeusloukkaus – näin ’ideologisesti’ työtön taktikoi itselleen yhteiskunnan tuet”.

Jutussa lavastettiin yhteiskunnan pettämä työtön ihminen tahallisesti tukien väärinkäyttäjäksi, ja kirjoituksessa myös käytettiin häikäilemättömästi hyväksi haastatellun henkilön kyvyttömyyttä tunnistaa omaa positiotaan työelämän valtasuhteistoissa.

Helsinkiläinen Ossi Nyman arvosteli työelämää pitäen suurinta osaa työstä ”turhana” ja kiitti itseään työttömänä olemisesta siksi, että onnistui tekaisemaan itsestään työttömyysaikana esikoiskirjailijan.

Suurta vahinkoa lehti tuotti jutun henkilölle, kun työviranomaiset joutuivat Nymanin mielipiteiden vuoksi moraalipaniikkiin ja katkaisivat Nymanin työttömyysetuuksien maksatuksen alettuaan epäillä kirjailijaa tukien väärinkäytöstä. Perusteeksi viranomaiset esittivät Nymanin työhaluttomuuden ja epäilyn, ettei hän olisi työttömyysturvalaissa tarkoitetulla tavalla työmarkkinoiden käytettävissä.

Helsingin Sanomien nostaman vyörytyksen, julkisten pöyristymisten, yleisen raivon ja mielipidemyrskyn keskellä ei lainkaan huomata, missä asian ideologisuus oikeastaan piilee.

Vaikka Ossi Nyman on kenties etevä sanankäyttäjä, hänen käsitteelliset resurssinsa ja teoreettiset välineensä eivät ole riittäneet hänen oman asemansa oikeanlaiseen määrittelemiseen. Hän sanoo itseään ”ideologisesti työttömäksi”, vaikka tosiasiassa työyhteiskunta on kantasanastaan ’työ’ alkaen läpikotaisin ideologinen.

On totta, että yhteiskunnassa tehdään paljon turhaa ja tarpeetonta työtä, jossa ei tuoteta sen enempää henkisiä kuin aineellisiakaan arvoja. Toisaaalta työyhteiskunnan ulkopuolella tuotetaan sekä henkisiä että materiaalisia arvoja, joiden tuotantoa ei vain voida organisoida sen enempää palkkatyöksi kuin yritystoiminnaksikaan. Tällaista työtä on esimerkiksi kirjailijan tai kuvataiteilijan työ, tai kotiäidin tai -isän työ, jota ilman jonkun toisen ihmisen työssäkäyntimahdollisuudet romahtaisivat.

Niinpä yhteiskunnan pitäisi legitimoida kaikenlainen arvotuotanto, jota tapahtuu esimerkiksi opiskelun muodossa eikä evätä toimeentuloa ihmiseltä, joka toimii arvotuotannon piirissä, onpa tuo tuo toiminta sitten määriteltävissä työksi tai ei.

Ongelma on, että toimeentulo on sidottu työttömyysturvalaissa ja toimeentulotukea koskevassa lainsäädännössä työstatukseen. Vain henkilö, joka on työttömänä työnhakijana työ- ja elinkeinotoimistossa, voi saada työttömysetuuksia.

Järjestelmä on tuhoisa, sillä se estää kaiken sellaisen toiminnan, joka ei ole työtä ja tuottaa arvoja mutta joka tällä tavoin käytännössä kielletään. Siksi esitin kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan, että koko työttömyysturvajärjestelmä pitäisi korvata perustulojärjestelmällä, joka takaisi perustoimeentulon riippumatta siitä, loikoileeko ihminen työviranomaisten toivomalla tavalla työmarkkinoiden käytettävissä vai tekeekö hän jotakin produkiivista arvotuotannon piirissä.

Näin vapautettaisiin ihmiset toimimaan ja työskentelemään yhteiskunnan ja itsensä hyväksi. Ongelma on, että työtä ja työttömyyttä sekä työttömyysturvaa ja toimeentuloa koskeva lainsäädäntö on työmarkkinajärjestöjen sopima, siis varmasti ideologinen.

Ne ovat pitäneet huolen siitä, että ansioon ja perusturvaan oikettavaksi tekijäksi tunnustetaan vain materaalinen palkkatyö tai yrittäjätoiminta, mutta muu arvotuotanto tuomitaan mahdottomaksi ja siihen lankeamisesta rangaistaan polttamalla ihmiseltä toimeentulon edellytykset.

Arvioitaessa Ossi Nymania ”ideologisesti työttömäksi” tuskin lainkaan ajatellaan, että suurin osa ihmiskunnasta tekee ideologista työtä, ja ideologisista ideologisimpia ovat juuri erilaiset sovinnaisuuden tarkkailijat, yhteiskunnan normien vartijat ja lainsäätäjät.

Ikävää on, että työttömän asemaan joutunut nuori mies ei ymmärrä omaa asemaansa vaan esittää itsensä keinottelijana, mihin lehti moraalikiimassaan tarttuu. Hän ei näköjään tajunnut olevansa työttömyyden uhri ja menettävänsä suuria määriä rahaa sekä palkkoina että eläkkeinä, jotka tietenkin karttuvat koko ajan häntä työkseen ahdisteleville viranomaisille.

Lehden esille nostama tapaus on variksenpelätin, jolla yritetään herättää epäluuloja kaikkia työttömiä kohtaan. Se luo mielikuvaa, että työssä oleva väestö saa nauttia moraalikarismasta, kun taas työttömien olisi syytä peitellä salamyhkäiseksi ja epäreiluksi lavastettua olemassaoloaan.

Tällä leimaamisella Sanoman mediat harjoittavat elämäntapakontrollia ja tekevät ideologista journalismia sekä ajavat yhteiskunnan pettämät työttömät nurinkuriseen positioon, jossa heidät ohjataan tuntemaan häpeää työttömyydestä, vaikka häpeämistä olisi sellaisella yhteiskunnalla, joka pitää yllä massatyöttömyyttä, tuo vierasta halpatyövoimaa ulkomailta ja mahdollistaa työpaikkojen helpon siirtämisen Suomesta ulkomaille.

Myös Ilta-Sanomat jatkoi konsernin päälehden Helsingin Sanomien aloittamaa kirjoittelua ja kansalaisten ahdistelua tässä, tässä, tässä ja tässä.

Mihin työ katosi?

Demarinuori Eetu Kinnunen kirjoitti hetki sitten työelämän uudistamisesta puolustaakseen Antti Rinnettä, joka vaati työntekijöiden kurittamisen lopettamista. Kannanotto oli perusteltu mutta ay-äänenpainojen leimaama.

”On surullista, että vastakkainasettelu on mennyt tasolle, jossa halu nostaa työhyvinvoinnin ja työuran mittainen osaamisen kehittäminen mukaan työelämän kehittämistä koskeviin keskusteluihin koetaan poliittisen kentän oikealla laidalla hyökkäyksenä”, Kinnunen sanoi.

Kokoomuksen kansanedustaja Harri Jaskari puolestaan puolusti työttömiä viranomaisten mielivaltaa vastaan, mistä Uusi Suomi teki niin ikään uutisen.

Itse en näe oikeiston ja vasemmiston tavoitteissa mitään vastakohtaa. Suomalainen työpolitiikka on aina ollut hyvin konsensushakuista. Esimerkkinä sovittelun vaikuttavuudesta ovat pyhäpäivien kaksinkertaiset palkat, joita ei taideta tuntea missään muualla maailmassa.

Syyt siihen, että tuota ihannoitua ja kaivattua työtä ei enää riitä kaikille, ovatkin aivan muualla. On selvää, että myöskään työttömiä ei pitäisi ahdistella Jaskarin kuvaamalla tavalla, ja kerrassaan hienoa on, että kokoomuksessa ymmärretään tämä.

Hallitus on kuitenkin täysin väärillä linjoilla, kun se ensi vuoden alusta alkaa leikata asteittain työttömyysturvaa niiltä, jotka eivät työllisty. Niin voitaisiin tehdä, jos olisi työnhakijan omassa vallassa päättää, saako työtä vai ei. Tosiasiassa kukaan ei voi päättää asiasta omin toimin, ja siksi uhreista ollaan nyt tekemässä syyllisiä hallituksen työvoimapolitiikassa.

Syyt massatyöttömyyteen ovat muualla kuin vasemmiston ja oikeiston keskinäisessä kähinässä, ja siksi asiaa pitäisi ratkoa kokonaan toisin. Suuri osa työstä on peruuttamattomasti kadonnut.

Kun kysytään, minne demarien ja kokoomuslaisten yhdessä rakastama työ katosi, vastaus ei ole, että globalisaatio vei työpaikat ulkomaille. Oletko huomannut, että sinä teet itse suuren osan siitä työstä, jonka joku muu teki ennen sinua varten?

En tarkoita nyt vain Ikean huonekalujen kokoamista tai autojen tankkausta kylmäasemilla. Itsepalvelukassat ovat lisääntyneet myös supermarketeissa. Pankeissa (jotka kehtaavat kutsua itseään rahalaitoksiksi) ei enää käsitellä käteistä rahaa. Hammashoitolasta neuvotaan korjaamaan kipuileva purukalusto apteekista saatavalla itsehoitosetillä ja niin edelleen.

Myös toimittajia on entistä enemmän toimettomina, kun tiedon lähteille pääsee internetin ansiosta entistä helpommin, eikä sitä tarvitse enää ”toimittaa”. Jokainen on itse oma toimittajansa, niin kuin minäkin nyt tässä. Tekniikan ja tuotantoportaan kehitys on tehnyt myös kaikenlaiset korjaamot tarpeettomiksi, kun mitään ei enää kannata – tuskin osataankaan – korjata, vaan rikki mennyt elektroniikka laitetaan kierrätykseen ja tilalle hankitaan uusi – matkapuhelimille tyypilliseen tapaan.

Työelämässä jokainen näyttää olevan nykyisin tasavertaisen arvoton. Suomessa tuntuu olevan työpaikkoja perinteisen alkutuotannon sijasta enää vain aloilla, joilla on kyse välistä vetämisestä. Tällaisia aloja ovat puhelinmyynti, pikavippien markkinointi ja erilaiset kalliit mutta turhanaikaiset välityspalvelut. Yhteistä niille on, että niiden piirissä ei tuoteta henkistä eikä materiaalista lisäarvoa. Ovatko niiden ylläpitäjät muuta kuin keinottelijoita?

Jotta yhteiskuntamme menestyisi, kansantalouteen pitäisi tuottaa vaihtokelpoisia arvoja. Tarvitaan siis kumous arvotuotannossa. Tietoinen kuluttaja ei myöskään osta enää mitään pelkän brändin perusteella vaan saamansa hyödyn tai lisäarvon vuoksi. Tämä on tehnyt H&M:n ja Tokmannin tapaiset menestystarinat mahdollisiksi. Kumpikaan ei myy ensisijaisesti kalliita brändituotteita vaan on itse oma maailmansa. Vahvasti brändätyt ja bränditavaraa myyvät firmat, kuten Stockmann, luisuvat alamäkeä tietenkin myös keskiluokan ylivelkaantumisen ja sen keskeisen syyn eli asuntokuplan vuoksi.

Kolmen viimeksi koetun suuren laman syyt ovat olleet rahoitusjärjestelmässä, kun pankit ovat yliluotottaneet taloutta torjuakseen lamaa. Vaikka rahoitus onkin kaiken taloudellisen toimeliaisuuden primus motor, kaiken tuottavuuden ytimessä ovat kuitenkin työ ja vaihtokelpoisten arvojen tuottaminen.

Siksi työelämässä pitäisi tuottaa arvoja. Nykyisin liian suuri osa toiminnasta keskittyy vain huoltavan verkoston ylläpitämiseen. Toiseksi pitäisi mahdollistaa arvotuotanto myös työelämän ulkopuolella.

Kaikkea arvotuotantoa ja toimintaa ei voida järjestellä työksi – ei sen enempää yritystoiminnaksi kuin palkkatyöksikään. Teethän jo nyt suuren osan entisen työnkuvan mukaisesta duunista itse. Tällaista arvotuotantoa on laajasti taiteiden, tieteiden ja matalapalkkaisten elämäntapa-ammattien piirissä.

Niinpä suhde työhön ja työttömyyteen pitäisi järjestellä kokonaan uudestaan. Uudistuksen yksi instrumentti on perustulo. Perustulo mahdollistaisi arvotuotannon rankaisematta yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisesta. Siten se poistaisi Jaskarinkin kuvailemat järjettömät toimet. Luonnostelin jo kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, kolmas ajantasaistettu painos 2015) mallin dynaamiseksi perustulojärjestelmäksi, joka muistuttaa negatiivista tuloverojärjestelmää.

Työttömyysetuudet, peruseläkkeet, opintotuen, asumistuet ja toimeentulotuen sekä muut sosiaaliedut tasapuolisesti korvaavan perustulon tehtävä on vapauttaa ja vähän velvoittaakin ihmiset osallistuvaan arvotuotantoon. Osmo Soininvaaran kaavailema kansalaispalkkamalli kyseinen perustulojärjestelmä ei kuitenkaan ole. On hyvä, että hallitus vie tätä asiaa lopultakin eteen päin.

Uhreista syyllisiä työpolitiikassa

Hallitus alkaa jälleen ahdistella työttömiä. Valtioneuvoston pullauttamassa paperissa todetaan, että ”[v]elvoittavan työllistymissuunnitelman toteuttamista seurataan tehostetusti ja rikkomuksista säädetyt sanktiot toimeenpannaan täysimääräisesti”. Tämä kuulostaa sotatuomioistuimen kieleltä, jonka mukaan sotaväen rikoslaki ”pannaan toimeen kaikessa ankaruudessaan”.

Työttömyysturvaa aletaan leikata asteittain, jos ihminen ei työllisty. Tämä voisi olla oikein, jos olisi ihmisen omassa vallassa päättää, saako hän työtä vai ei. Koska työllistyminen ei ole kuitenkaan kiinni työttömän omasta valinnasta, ei työllistymättömyydestä pidä rangaista. Muutoin tehdään työttömyyden uhreista syyllisiä.

Hallituksessa pitäisi ymmärtää, että työpaikkojen katoaminen on länsimaita koetteleva rakenteellinen ongelma, eikä sen vuoksi pidä ryhtyä painostamaan työttömiä. Ahdistelu ei luo Suomeen yhtään uutta työpaikkaa. Ja niistähän tässä on pula.

Asia voidaan nähdä niinkin päin, että työttömän työttömyys mahdollistaa sen, että jollain työpaikka vielä on. Työelämän ulkopuolella tuotetaan myös paljon arvoja. Kaikkea arvotuotantoa ei voida järjestellä työksi, ei sen enempää palkkatyöksi kuin yrittäjätoiminnaksikaan. Tällaista arvotuotantoa on paljon esimerkiksi taiteiden ja tieteiden piirissä.

Paljon parempi olisikin saattaa voimaan työttömyysetuudet ja niihin liittyvät sosiaalietuudet korvaava perustulojärjestelmä. Kun perustuloa myönnettäisiin tasasuuruisena niin työttömälle, opiskelijalle kuin eläkeläisellekin, tämä poistaisi työttömyysturvan ja muiden sosiaalietuuksien eritasoisuudesta johtuvat kannusteloukut. Perustulo mahdollistaisi ja vähän velvoittaisikin arvotuotantoon osallistumiseen niin työttömän, opiskelijan kuin haluttaessa myös eläkeläisen asemassa.

Kirjoitin asiasta jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, kolmas ajantasaistettu painos 2015).

Sipilän hallitus ja perustulo

Pääministeri Juha Sipilä puhui eilen Kampin Narinkkatorilla ja kuunteli kansalaisten huolia. Erityisen tärkeänä hän piti työvoiman käytön tehostamista. Onkin totta, että työelämämme toimii huonolla hyötysuhteella ja työn tuottavuus on kehno.Muiden muassa MIT-professori Bengt Holmström oli tätä mieltä viikon takaisessa kannanotossaan.

Samoin kirjoitin itse jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (3. ajantasaistettu painos 2015), että tärkeintä ei ole edes työllisyysaste vaan arvotuotanto: se, että työelämässämme ja sen ulkopuolella tuotettaisiin vaihtokelpoisia arvoja, ovatpa ne henkisiä tai materiaalisia. Resursseja kuluu nykyisin liikaa pelkän huoltavan verkoston ylläpitoon.

Pääministeri Juha Sipilä kuunteli kansalaisten huolia Kampissa. Kuva: J. Hankamäki.

Istuvan hallituksen ohjelmaan sisältyy perustulokokeilu (s. 21). Perustulo antaisi mahdollisuuden tehostaa työvoiman käyttöä. Luonnostelin edellä mainitussa teoksessani perustulojärjestelmän, joka korvaisi sosiaalietuuksien tilkkutäkin, mahdollistaisi työttömien opiskelun tai työssäkäynnin ja suorastaan velvoittaisi jompaankumpaan. Se myös leikkaisi korkeat työttömyysetuudet perustoimeentulon tasolle ja auttaisi sitä kautta rahoittamaan opiskelijoiden toimeentulon noston työttömien nykyisten sosiaalietuuksien tasolle.

Sen sijaan kansalaispalkkamalli tämä ei olisi, vaan kyseessä olisi nykyiset sosiaalietuudet korvaava malli, jonka loppusummana ei jaettaisi nykyistä enempää rahaa. Perustulon saaminen päättyisi työttömän, opiskelijan, eläkeläisen (tai muutoin pienituloisen) työllistyessä tai saavuttaessa riittävän tulotason.

Perustulomalli ei saisi tarkoittaa myöskään vain toimeentulotuen siirtämistä Kelaan, joka alkaa näillä näkymin huolehtia toimeentulotukien maksusta vuonna 2017. Tällöin perustulon keskeisin arvotuotantofunktio jäisi toteutumatta. Perustulojärjestelmän tärkein tehtävä on purkaa työllistymisen ja opiskelun esteet. Näin tapahtuu vain, jos työttömät oikeutetaan ja jopa velvoitetaan opiskelemaan tai toimimaan työelämässä perustulon vastikkeeksi.

Perustulon lähtökohtana tulee olla sosiaalipoliittinen vastikkeellisuusperiaate ja universaaliusperiaate. Vastikkeellisuusperiaatetta on nykyisin tulkittu nurinkurisesti velvoittamalla työttömyysturvan saajat olemaan pelkkänä resurssina eli tyhjän panttina ja kieltämällä heiltä opiskeleminen. Taustalla on suuri ongelma: työttömyysetuudet ovat opiskelijoiden sosiaalietuuksia paremmat.

Perustulo tulisi toteuttaa juustohöyläämällä perustoimeentuloon riittävää tasoa paremmat työttömyysetuudet ja eläkkeet pois sekä nostamalla opiskelijoiden sosiaalietuudet työttömien nykyisten minimietuuksien tasolle. Yhteiskuntamme ei selviä muutenkaan pullamössösukupolven eläkepommista heidän eläköityessään korkeasti palkatuista tehtävistään. Säästyneillä varoilla voitaisiin täyttää opiskelijoiden toimeentulovajetta ja sitä kautta toteuttaa perustuloon liittyvä universaaliusperiaate.

Poliittisesti kiinnostavaa on, että perustulomallin sisällytti hallitusohjelmaan oikeistohallitus. Vihreiden ja vasemmiston ollessa hallituksessa perustulosta ei pukahdettu hallitusohjelmissa mitään, vaikka varsinkin vihreät ja Vasemmistoliitto ovat ilmoittaneet sitä kannattavansa. Syy vasemmiston kaksinaamaisuuteen on ollut ay-poliittinen. Ammattiyhdistyksiin liitytään etupäässä työttömyysturvan saamiseksi. Mihinpä ammattiyhdistyksiä enää tarvittaisiinkaan, jos valtion takaama perustulo takaisi vahvan suojan työttömyyttä vastaan?

Myös nykyisin valtaosa ansiosidonnaisten rahoituksesta tulee verovaroista. Sosiaalikulut eivät tässä perustulomallissa kasvaisi, mutta panos/tulos-suhde paranisi. Työttömän ja opiskelijan oikeusasema paranisi, kun opiskella ja työskennellä saisi puolin ja toisin, ja vasta tuloleikkuri katkaisisi perustulon maksun (ks. tarkemmat tiedot progressiivisesta tuloleikkurista kirjastani).

Perustulon tulisi korvata pääosa muista sosiaalietuuksista, joita ovat opintotuki, työttömyysetuudet ja eläkkeet. Jo järjestelmän kansainvälisesti kuuluisin kehittäjä, Nobel-palkittu taloustieteilijä Milton Friedman, painotti teoksessaan Free to Choose (1980), että vain näin saavutetaan tarvittavat säästöt ja luodaan riittävä motivaatio sekä vapaus arvotuotantoon osallistumiseen. Tarjoan hallitukselle kaiken osaamiseni perustulokokeilun toteuttamiseksi.

Perustulomalli auttaisi hallitusta kompensoimaan paljon parjatut opintotuen leikkaukset. Ongelmallisuus osoittaa, että pikku-uudistuksilla pulmista ei selvitä, vaan sosiaaliturvan systeemi on kokonaisuudistusta vailla.

”Kaikki työ on arvokasta”

Ei muuten ole. Arvokasta on vain sellainen työ, jossa tuotetaan materiaalisia tai henkisiä arvoja. Sen sijaan edellä viitattu lause perustuu siihen virheelliseen uskomukseen, että työ on arvo sinänsä ja siksi joka tapauksessa arvokasta.

Käsittelin arvotuotannon kysymyksiä teoksessani
Työttömän kuolema - Johdatus uuteen työyhteiskuntaan
ja työn filosofiaan (1. p. 2005, 2. p. 2010).

Juuri näin asia ei ole. Työ ei ole itseisarvo, vaan sitä pitää arvioida vain seuraustensa perusteella, jotka voivat olla hyviä tai huonoja, hyödyllisiä tai haitallisia.

Edellä esitetty sitaatti meni siis pahasti pieleen. Työssä voidaan tuottaa arvoja tai epäarvoja, tai se voi olla arvoneutraalia.

Esimerkin arvoja tuottavasta työstä antaa vaikkapa hitsarin työ. Hän valmistaa materiaalisia hyödykkeitä, esimerkiksi jäänmurtajia. Toisen esimerkin tarjoaa kirjailijan työ. Hän valmistaa henkisiä arvoja tuottaessaan teosjärkäleitä.

Kolmantena esimerkkinä voisi olla kotiäidin tai -isän työ, jota ei tunnusteta työksi lainkaan, kuten ei kirjailijankaan työtä, vaikka molemmat heistä ovat ensin omalla tavallaan ”raskaina”, ja ilman kummankin panosta romahtaisivat joko kulttuurielämän pilarit tai toisten ihmisten työssä käymisen edellytykset.

Onkin huomattava, että näissä kaikissa tapauksissa todella tuotetaan arvoja, mutta vain osa tärkeästä arvotuotannosta voidaan organisoida palkka- tai yrittäjätyöksi. Työyhteiskunnan ulkopuolella tuotetaan valtavasti arvoja ilman, että kukaan tunnustaa sitä työksi.

Toisaalta työyhteiskunnassa sanotaan työksi paljoa sellaista toimintaa, jossa ei tuoteta mitään arvoja tai tuotetaan suorastaan epäarvoja. Esimerkiksi byrokraatin työ on organisoitu osaksi virkarakennetta, ja se on puskuroitu kaikkea arvostelua vastaan niin, että sitä varmasti pidetään tärkeänä työnä. Mutta byrokraattien työssä ei tuoteta sen enempää materiaalisia kuin henkisiäkään arvoja. He vain soveltavat lakeja. Sen sijaan byrokraatin työssä tuotetaan epäarvoja, kuten tarkkailua, valvontaa ja holhousta, jotka koetaan usein vastenmielisiksi.

Esimerkin työstä, jossa tuotetaan sekä arvoja että epäarvoja, tarjoaa autonvalmistus. Siinä tuotetaan molempia, ja se on läntisen maailman suurimpien teollisten uhrausten kohde. Autoista on varmasti aineellista hyötyä, mutta samalla tuotetaan myös epäarvoja, kuten ilmansaasteita, kolareita, loukkaantumisia, kuolemaa ja suuri määrä jätteitä.

Kaikki työ ei siis ole arvokasta.

Kehnoa onkin, että arvottomasta työstä palkitaan hyvin ja arvoja tuottavasta toiminnasta ei aina ollenkaan. Esimerkiksi pankinjohtaja voi vaurastua palkallaan, vaikka hän ei tuottaisi materiaalisia eikä henkisiä arvoja. Joku optiomiljomääri voi rikastua, vaikka hänellä ei olisi mitään kausaalista yhteyttä firman menestykseen, vaan duunarilla on. Hän taas ei pääse koskaan paremmille päiville, vaikka työskentelisi kovinkin.

Ja työhön liittyvän palkitsemisjärjestelmän ulkopuolella ovat kaikki ne opiskelijat ja taiteilijat, jotka eivät tee palkkatyötä mutta tuottavat kuitenkin arvoja joko kehittämällä itseään tai toteuttamalla tahtoaan vapaana taiteilijana.

Tämä on työn ja toiminnan ero: työ on tunnustettua, toiminta ei, vaikka se tuottaisi noita kaivattuja arvoja. Tahdon vain sanoa, että työhön asennoituminen on yksi ideologisimpia asioita ja että runsaaseen työn tuoksinaan vetoaminen ei pyhitä mitään. Jos työ on pyhää, mikään ei ole pyhää, ei edes pyhäpäivä.

Sauli Niinistön edellä siteerattu väite vihjaa lisäksi, että jos kaikki työ kerran on arvokasta, kuka tahansa sopii mihin tahansa työhön. Otan asian esille, sillä nyt on taas puhuttu paljon sosiaaliturvan tekemisestä vastikkeelliseksi ja työttömien patistelusta pakkotyöhön.

Todellisuudessa kaikki ihmiset eivät ole soveliaita kaikkiin tehtäviin. Jo Aristoteles katsoi, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin kun jokaisella on kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaava paikka. Nyt näin ei ole. On vaarallista, jos ihmisiä aletaan taivutella koulutustaan, kykyjään ja taipumuksiaan vastaamattomiin hommiin tahtonsa vastaisesti. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin tuhoa sekä työnantajille että tekijöille.

Työttömyysetuuksien ja taloudellisen sosiaaliturvan muuttaminen vastikkeelliseksi on väärin muun muassa seuraavista syistä:

1) Oletuksena on virheellinen näkemys, että kaikki soveltuvat kaikkeen. Tällainen ajattelu oli ominaista Kiinan kulttuurivallankumoukselle, jolloin professorit laitettiin siivoamaan käymälöitä. Siivoojan työ voi luonnollisesti olla professorintyötä arvokkaampaa, mutta se ei vielä merkitse, että oikeat henkilöt tekisivät kykyjään vastaavaa työtä.

2) Jos työtä voidaan teettää myös työttömyysturvalla, kuka enää viitsii palkata ihmisiä töihin selvällä palkalla? Tämä malli veisi pohjaa palkkatyöhön perustuvalta yhteiskunnalta. Tuloksena olisi työn alihinnoittelua ja ihmisten kurjistumista. Pahimmillaan vastikkeellistaminen romuttaisi periaatteen, jonka mukaan myös viranomaisten osoittamasta työstä kuuluu maksaa asianmukainen korvaus. Olisi epäjohdonmukaista, jos valtio kieltäisi alipalkkauksen yksiltä ja teettäisi palkatonta pakkotyötä toisilla.

3) Työttömyys- ja sosiaalietuuksien vastikkeeksi tapahtuva töiden teettäminen on ominaista katastrofien jälkeisille yhteiskunnille, joissa on teetetty hätätöitä vangeilla, työttömillä ja muilla joutoväeksi leimatuilla. Se ei istu sivistysyhteiskunnan oikeudenmukaisuuskäsityksiin.

4) Vastikkeellistamisen malli veisi pohjaa hyvinvointiyhteiskunnalta sikäli, että se perustuu ajatukseen, jonka mukaan yhteiskunnassa ei saa olla vastikkeettomia tukia eikä avustuksia. Vaakalaudalla ja kyseenalaistettuna on siis koko hyvinvointiyhteiskunnan olemus ja kansalaisryhmien välinen luottamus.

5) Katsomus, että työttömillä voidaan teettää soveltumattomia töitä tahdon vastaisesti, nojaa uskomukseen, että työttömät ovat jokin yksiaineksinen ryhmä kouluttamattomia ihmisiä ja sellaisina soveliaita patisteltaviksi. Tosiasiassa työttöminä on huomattava määrä täysin erilaisia ihmisiä valkokaulusköyhälistöstä pultsareihin. Osa ihmisistä ei ole työkykyisiä, ja siksi olisi parempi tehdä eri työllistymisen linjat eri ihmisryhmille työnhaun virallisissa kanavissa.

6) Työttömyysetuuksien ja sosiaalietuuksien panttaaminen käyttäen tehosteena niiden menettämisen uhkaa johtaa vain köyhien ihmisten ahdisteluun. Jos ihmisellä on jo monta veistä kurkulla, paljonko luulette yhden lisäveitsen innostavan ihmisiä töihin ja ahkeruuteen, kun henki lähtee yhdelläkin?

7) Yhteiskuntamme ja tuotantorakenteemme on niin monimutkaistunut, että ketään ei voida syyttää eikä kiittää omasta rikastumisestaan tai köyhtymisestään, työttömyydestään tai ylityöllisyydestään. Niinpä olisi kohtuutonta kohdella rangaistuksenomaisesti tai syyttävästi työttömiä, jotka kärsivät siitä, että toiset saavat pitää työpaikkansa.

8) Töihin patistelemisen malli kertoo kansalaisryhmien epäluottamuksesta, eli siitä, että kunnon veronmaksajina itseään pitävät katsovat voivansa velvoittaa työttömiä mihin tahansa töihin. Töissä olevien ylimielisyys kertoo heidän peloistaan ja johtaa hullunkurisuuteen sikäli, että patisteleva tyyppi saattaa itse olla seuraavan aamun valjetessa työtön. Tällainen on nykyinen Nokia-yhteiskunta. Kyse on siis samasta asiasta kuin vanhassa satiirissa, jossa omistava luokka sai kurjat kalvamaan toisiaan voidakseen itse jatkaa pitojaan.

9) Sosiaaliturvan leikkauksia ja vastikkeellistamista on yritetty oikeuttaa sillä, että niin voidaan säilyttää palkansaajien ja yrittäjien halukkuus maksaa veroja. Tosiasiassa ei ole mitään syytä lepyytellä veronmaksajia, sillä ansiotulojen ja yritystulojen saajat hyötyvät työttömien kustannuksella siitä, että juuri heillä itsellään vielä on tuloja ja työpaikka. Työttömät puolestaan joutuvat kärsimään siitä, että töissä olevat vievät heidän työpaikkansa ja virkansa. Kompensaatiolle verotuksen kautta on siis perusteensa.

10) Aina kun porvaristo rääkyy sosiaaliturvan näennäisen runsauden vuoksi, on syytä muistaa, että suuri osa sosiaalituista kuluu asumisen tukemiseen. Jos sosiaalikuluja halutaan leikata, kulukuilu pitäisi tukkia toisesta päästä eli palauttamalla vuokrien hintasääntely voimaan. Olisi kiintoisaa nähdä, millainen poru esimerkiksi kokoomuksessa alkaisi, jos vuokrille määrättäisiin hintakatto eivätkä asuntokeinottelijat voisi enää siirtää laskujaan vuokralaisten piikkiin. Totuushan on se, että vuokralla asuvat tukien saajat eivät koskaan itse näe asumiseen käytettäviä Kelan ja toimeentulotuen varoja, vaan ne imuroidaan suoraan vuokrakiskureiden pohjattomiin kirstuihin. Paljon moititut sosiaalituet eivät siis päädy huonosti toimeentulevien hyväksi, vaan ne merkitsevät verovarojen kierrätystä asuntokeinottelijoiden ja pääomanomistajien taskuihin.

11) On väärin, että sosiaaliturva pyritään vastikkeellistamaan sälyttämällä vaikeassa asemassa oleville lisävaatimuksia. Sosiologisesti katsoen perusturvan lavastaminen ”etuudeksi”, ihmisten pakottaminen anomaan perusturvaa sekä kyseenalaistamalla perustoimeentulon saanti tilanne koetetaan kääntää näyttämään siltä, kuin Kelan etuuksien ja toimeentulotuen saajat olisivat jotenkin etuoikeutettuja. Tämä on nurinkurista, sillä työttömät ihmisethän ovat paljon ansaitsemaansa huonommassa asemassa. Siihen nähden etuus on pelkkä vaatimaton korvaus, jolla ihmistä pidetään hengissä. Elämää työttömyyskorvauksen varassa oleminen ei ole vaan lähinnä elintoimintojen jatkamista, ja siksi on väärin, että sosiaalietuuksien saajat yritetään leimata etuuksien hyväksikäyttäjiksi ja vilpillisiksi pettureiksi. Todellinen petos sisältyy siihen, että yhteiskunta on pettänyt osan jäsenistään olemalla myöntämättä heille asianmukaisia työpaikkoja ja ansiotuloa. Siksi ahdinkoa ei tule pahentaa kiristämällä sosiaalietuuksien saamista tai lisäämällä halvan pakkotyön vaatimuksia. Toimeentulotuki on luonteeltaan viimesijainen, ja siksi sen ehdollistaminen merkitsisi käytännössä ihmisen ripustamista hirteen.

12) Sosiaaliturvaan investoiminen on itse asiassa hyvä sijoitus, sillä lähes kaikki sosiaaliturvaan sijoitetut rahat päätyvät kotimaiseen peruskulutukseen jääden rikastuttamaan kansantalouttamme, kun taas rikkaille ja hyvätuloisille annetut verohelpotukset merkitsevät rahojen päätymistä kalliiden tuontitavaroiden hankintoihin ja ulkomaanmatkoihin.

Ei siis kannata kaivaa omaa hautaa, ainakaan ennenaikaisesti. Yhden mahdollisuuden siihen tarjoaa kokoomuksen kansanedustajien kelkkaan hyppääminen. Juuri Paula Risikon kaltaiset ministerit ovat äänekkäästi vaatineet työttömyysetuuksien ja sosiaaliturvan vastikkeellistamista puhumalla ”kannustinloukkujen purkamisesta” ja ”osallistamisesta”.

Parhaiten kannusteloukkuja puretaan palkitsemalla henkisiä tai materiaalisia arvoja tuottavasta työstä ja palauttamalla työn ja palkkion kausaalisuhde voimaan. Nyt rikkaiden rikastuminen maksatetaan köyhillä, kun listaamattomista osakeyhtiöistäkin voi edelleen nostaa 60 000 euroa vuodessa osinkoina maksamatta lainkaan veroa, ja Stephen Elopin kaltaiset kuittaavat miljoonansa 35 prosentin lähdeverolla.

Kokoomuksessa kannattaisi keskittyä purkamaan näitä vääryyksiä ja kannusteloukkuja, jotka aikaa myöten muodostuvat moraalisiksi esteiksi ihmisten työnteolle eriarvoisuuden lisääntyessä. Eräs keino parantaa arvotuotantoa on tuotannon tehostaminen, mutta senkään ei pidä merkitä ihmisten piiskaamista, vaan parempaan tulokseen päästään luopumalla vääristä toimialoista ja etsiytymällä paremmille.

Ja kukas järjissään oleva mitään ”osallistamista” kaipaa? Eiköhän tämäkin ole taas sellainen ylhäältä päin tapahtuvasta manipulaatiosta kertova termi, joka ikään kuin tunnustaa, että yhteiskunta on jo jakautunut osallisiin ja osattomiin.

Paha sanoa, mutta minä en arvioi ihmisiä heidän varallisuusasemansa perusteella, eivätkä viime päivinä huomiota saaneet rahakkaat julkkikset ole minun silmissäni yhtään kiinnostavampia pelkän varallisuutensa vuoksi. Heitä onkin kohdeltu kokonaisuus huomioon ottaen varsin kiltisti, mukaan lukien tämä ja tämä.

Itseäni innostaa vain todellinen rikkaus: filosofia.

Asiaton oleskelu kielletty!

Kuuluisa saksalainen filosofi Martin Heidegger kirjoitti pääteoksessaan Sein und Zeit (alkup. 1927, suom. Oleminen ja aika, 2000) ihmisen olemisesta ja ajallisuudesta. Hänen mukaansa ihmisen olemassaololla on oma läsnäolonsa ja arvokkuutensa. Samaan tapaan hän katsoi, että myös kieli on eräänlainen ”olemisen talo” (das Haus des Seins), jossa ajatteleminen ja mietiskely asuvat, kaikessa rauhassa ja elämää sisältäpäin valaisten.

Tätä on juureva oleminen, jota ei rasita jatkuva reagoimaan pakottava hätätila. Juuri tällaisen hartaan olemisen keskellä ihminen voi ymmärtää oman elämänsä ainutkertaisuuden, ja vaikka se herättääkin monissa ihmisissä Angstia, se ohjaa samalla myös tietoiseen läsnäoloon, elämänmahdollisuuksien toteuttamiseen ja vastuuseen. Levollinen oleminen tuottaa siis viisautta.

Brittinäkökulmasta tätä sanottaisiin – ehkä hieman pinnallisesti – joutilaisuudeksi. Mutta diskursiiviset erot karsien myös yhteinen sävel voidaan löytää. Entinen lontoolaisliikemies Tom Hodgkinson kirjoittaakin teoksessaan How to be idle (suom. Joutilaisuuden ylistys, 2006) siitä, miten luovaa mietiskelylle antautuminen on. Hän viljelee ironiaa, joka juontaa juurensa eräänlaisesta turhautumisesta. Heideggerilaisittain sanoen hänen olemishuolensa on johdattanut hänet eksistentiaaliseen Angstiin ja sitä kautta tarttumaan omasta elämästään kiinni.

Olen itse kirjoittanut samoista aiheista muun muassa teoksissani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa – Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (2005) ja Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2005 ja 2010), joissa pohdin, miksi oikeastaan on niin tärkeää (tai turhaa) touhuta ja tuottaa, kun liika toimeliaisuus ei näytä edistävän ihmisten onnellisuutta, vaan päinvastoin ne lisäävät ahdistusta, tuottavat epäarvoja ja vauhdittavat ekokatastrofia.


Mikä ihmeen oleskeluyhteiskunta?

Aihe pullahti jälleen esiin, kun ihmiset alkoivat pohtia, mitä Sauli Niinistö tarkoitti uudenvuodenpuheessaan esittämällään maininnalla, ettei Suomen pitäisi olla ”oleskeluyhteiskunta”. Tarkoittiko hän, että pitäisi tehdä loppu Westendin kotirouvien työttömyydestä ja toimettomuudesta? Merkitseekö kannanotto sitä, että presidentti haluaisi kieltää optiokeinottelijoita makaamasta selkä kaarella voivuoren päällä?

Vai haluaako Niinistö piiskata duunareita ahkeroimaan kovemmin ja työttömiä entistä raivokkaammin hakemaan töitä, joita ei ole? Onko kyse kannanotosta maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien väitettyyn oleskeluun veronmaksajien rahoilla?

Viimeksi mainitusta tuskin voi olla kysymys, sillä sehän olisi rasismia, ja on mahdotonta, että presidentti olisi rasisti. On myös itsestään selvää, ettei kannanotto voi kohdistua pankkiireihin, koronkiskureihin eikä välityspalkkioiden ja toimitusmaksujen kantajiin saati muihin välistä vetäjiin, sillä hehän tuottavat yhteiskuntaan tärkeitä henkisiä ja materiaalisia arvoja. – Vai tuottavatko?

Onkin ehkä syytä muistaa, että koron periminen oli Euroopassa kokonaan kielletty taannoisina vuosisatoina, sillä sitä pidettiin syntisenä ja moraalittomana. Kiellettyä koron periminen ja pääomatulojen haaliminen olivat jälleen myös saksalaisessa kansallissosialismissa – mikäli nyt tästä sangen kyseenalaisesta aatteesta halutaan jotakin myönteistä löytää.

Joskus tuntuu, ettei Suomessa enää muuta tehdäkään kuin yritetään elää koroilla ja toisten ihmisten työllä. Mutta siihen eivät ole syypäitä vain opiskelijat, eläkeläiset ja muut sosiaalipummit. Hehän elävät toisten rahoilla paljon vaatimattomammin kuin pankkiirit ja porvarit.

Kumpaan ryhmään Niinistön sormi sitten osoitti? Minusta tuntuu, että jos se osoitti itsestä pois päin (toisin sanoen tuohon monien mielestä arvottomaan, ahneeseen ja köyhään roskaväkeen), kolme muuta sormea osoittivat kuitenkin Niinistön omaan taustaan ja puolueeseen.


Mikä oleskelussa on vaarallista?

Entä itse kysymys: mikä oleskelussa ja joutilaisuudessa on niin pahaa, että se täytyy tuomita? Melkein kaikki filosofit ovat ajatelleet oleskelusta ja joutilaisuudesta myönteisesti. Platonin ajattelussa sana skholee (suom. ”koulu”) tarkoitti ’vapaata aikaa’, työstä ja toimeliaisuudesta vapaata ja joutilasta aikaa, jonka voi käyttää oppimiseen ja sivistymiseen.

Toisaalta joutilaisuudessa ei ole kyse vain omaksi hyväksi oleilusta tai egoismista. Esimerkiksi ranskalaisfilosofi André Gorz katsoi, että ihmisen luova laiskuus, hänen jatkuva halunsa päästä paremmille päiville ja ihanaan joutilaisuuden tilaan, tuottaa paljon keksintöjä. Ihmisen innovatiivisuus on siis laiskuuden perua, jolloin kyse on yhteiskuntaa rakentavasta laiskuudesta. Olenkin itse aina sanonut, että auringonpaisteessa makoileva mies ei ole laiskassa tilassa, vaan hän on jumalallisessa potentiaalisessa tilassa: valmiina kuin tiikeri sähäköitymään.

Työelämän motivaatio-ongelman muodostaa nykyään se, että kovallakaan työllä yksilö ei voi tavoittaa tuota haluttua joutilaisuuden tilaa, kun pätkätyöt eivät johda omaisuuden ja asuntovarallisuuden karttumiseen. Ihmiset eivät siis saa alleen kovaa maata, jonka päällä voisi hetken hengähtää ja lausua tuokiolle Goethen sanoin: ”Oi viivy, olet kaunis niin.”

Sen paikalla on hysteriaa. Tämä sana puolestaan tulee kreikan kielen sanasta hysteron, joka merkitsee ’kohtua’. Yhteiskuntamme on siis kuin raskaana oleva elefanttinaaras, joka on täynnä elintasovelkaa, jonka mahassa potkii ja jossa kaikkia ihmisiä potkitaan.

Psykologisten tutkimusten mukaan jatkuva epävarmuudessa eläminen ja reagoimaan pakottaminen eivät vapauta parhaita voimavaroja vaan masentavat. Pelkästään biokemiallisesti ajatellen jatkuvassa ”taistele tai pakene” -tilanteessa eläminen tuottaa elimistöön niin paljon myrkkyjä, että ne huonontavat terveyttä ja lyhentävät elinikää.

Siksi on kyseenalaistettava myös kokoomuslaisen touhukkuuden ja puuhakkuuden järkevyys. Mitä hyötyä on hyötymisestä, ja miksi on niin tärkeää tehdä mitä tahansa, kunhan tekee? Tämä kampanjointi opettaa ajattelemaan ikään kuin kaikki ihmiset olisivat hyrräoravia, joiden täytyy joka päivä oikeuttaa oma asemansa ilman ihmisyyden itseisarvoa.

Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla pullakuskeja eikä partureita taikka muiden ”vapaiden ammattien” (kuten lakimiehen tai prostituoidun toimen) harjoittajia, vaikka nykyään kaikista yritetäänkin leipoa yrittäjiä. Jo Aristoteles ajatteli, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun jokainen ihminen toimii kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaavassa tehtävässä, eli jokaisella on oikea paikka yhteiskunnassa. Filosofi filosofoi, lääkäri hoitaa potilaita ja maanviljelijä tekee sitä, minkä hän parhaiten osaa.

Nyt näin ei ole, ja insinöörejä tavataan kauppojen kassoilta ja tradenomeja siivousfirmoista. Myös työn ja ansion syy–seuraus-suhde on poikki. Ahkera voi jäädä köyhäksi ja laiska rikastua, usein täysin mielivaltaisesti.

Myös työ ilman henkilökohtaista motiivia ja sen mukaista palkkiota on turhauttavaa – aivan niin kuin työ vailla päämäärää, tarkoitusta ja suuntaa on turhaa. Usein se on jopa haitallista. Suuri osa työelämästä tuottaakin epäarvoja, ja sellaista on esimerkiksi byrokraatin työ, jonka kautta tuotetaan ongelmaksi koettua tarkkailua ja valvontaa. Toiseksi: sellainen työ, joka tuottaa toivottuja arvoja, tuottaa usein tahattomina sivuseurauksinaan epäarvoja. Sellaista on esimerkiksi autojen valmistus, jonka sivuseurauksena syntyy paljon ilmansaasteita, luonnonvarojen kulutusta, onnettomuuksia ja romua. Mutta ihmismieli näkee vain toivotut tulokset kuin lapsi helistimeen kiinnitetyn kulkusen.

Sen sijaan joutilaisuus tuottaa paljon myönteistä. Esimerkiksi tyttö ja poika, jotka laiskottelevat puun alla, tuottavat jälkeläisiä, ja samaa sukupuolta oleva pariskunta filosofiaa. Juuri näistä syistä Nietzschekin sanoi olevansa ehdottoman laiska, vaikka hän oli todellisuudessa erittäin ahkera.

Entä laiskuus yliopistossa? Vankilaa ja yliopistolaitosta yhdistää tunnetusti se, että kummassakaan runsas vapaa-aika ei johda älylliseen velttouteen vaan kriittisyyden kasvuun! Ja kriittisyys taas on arvokasta, koska ilman sitä ei saada tietää, missä vika piilee.

Työ on totta kai myös tärkeää, sillä työn kautta voi purkaa ideoitaan teoiksi. Mutta itseisarvo työ ei ole, vaan sillä on pelkkä välinearvo tärkeämpien päämäärien toteuttamiseksi. Siksi kenenkään ei ole mieltä huhkia vain ideologisista syistä, siksi, että näyttäisi ahkeralta ja sosiaalisesti hyväksyttävältä.

Työn tarkoitus on tekijän tahdon toteuttaminen, mutta ongelmana on vieras tahto, jolle työpanos usein alistetaan. Jos työvoiman myyjän ja ostajan tavoitteet ovat kaukana toisistaan, tekijä ajautuu mielipidevankeuteen, jossa hänen sananvapauttaan kahlitaan ja elämäänsä läpivalaistaan, eikä ihminen saa olla oma itsensä, vaan hänen persoonansa kielletään ja ajatuksensa pakkolunastetaan hermoverkkoja ja neuroneja myöten. Niinpä ei kannata ihmetellä, miksi monet ovat vieraantuneet työelämästä ja joutilaina vastoin tahtoaan.

Ahkeruuden paheellisuus liittyy ylimäärän tuottamiseen. Kun ihmiset keräävät mammonaa yli välittömien tarpeidensa, työ alkaa orjuuttaa heitä. Näin syntyy myös varallisuuden epätasaisen jakautumisen sekä omaisuuden ja rahan vuokraamisen ongelma. Yhdysvaltain kansalliskirjailijana nykyisin tunnettu Henry David Thoreau katsoikin, että viisainta on välttää ahkeruuden pahetta ja että ihmiskunnan todellisen rikkauden osoittaa se, mitä kaikkea ilman se voi elää onnellisuuden kärsimättä, kunhan perusasiat ovat kunnossa.


Mihin esimerkin voiman on tarkoitus vaikuttaa?

Yksi mahdollisuus on, että Niinistö kantoi joutilaisuutta paheksuvalla kannanotollaan huolta nuorista, jotka ovat kaikkina aikoina olleet ”moraalisen rappion partaalla”. Kuinka voisin itsekään olla tietämätön siitä, että varsinkin muutamilla entisillä teollisuuspaikkakunnilla jopa kolmannes nuorista on nytkin työttöminä tai vailla koulutuspaikkaa sekä eteenpäin osoittavaa tietä?

Auttaako asiassa piiskurointi ja moraalinen paheksuminen? Ne auttavat varmasti yhtä paljon kuin jatkuva eläkeiän nosto. Kyllä Niinistö ja hänen sukupolvensa poliitikot osaavat.

Itse uskon, ettei joutilaisuutta ole syytä paheksua sen enempää silloin, kun se on itse valittua, kuin silloinkaan, kun se on tahaton ja ihmiselle itselleen vastenmielinen tila. Mitä maailma olisikaan ilman joutilaisuutta? Suurin osa taiteilijoista ja kirjailijoista ovat (ainakin näennäisesti) täysin joutilaita työnantajien keskusjärjestön kannalta, vaikka he tosiasiassa tekevätkin tärkeää ja omintakeista työtä. He tuottavat henkisiä arvoja, joista tosin palkitaan huonosti ja satunnaisesti.

He tuottavat joka tapauksessa arvoja toisin kuin korkojen ja osaketuottojen kiskurit, mutta heidän toimintaansa ei voida organisoida palkka- eikä yrittäjätyöksi, ja siksi myös perustulojärjestelmä olisi paikallaan. Arvoja tuottavat tietenkin myös ne rehdit työläiset, jotka tekevät raskasta duunia tehtaissa smirkkelin kipinöiden lentäessä ja hitsausliekkien loimutessa. Se on vähän samanlaista kuin filosofin työ ajatuskammiossa, ja yhtä hartsia.

Niinpä olisikin kyseenalaistettava aivan tietyntyyppinen laiskuus – ei luovaa ja itse valittua eikä tahatonta ja ihmiselle itselleen vastentahtoista laiskuutta – vaan ahneuteen perustuva laiskuus. Mistä tällöin mahtaisi löytyä syytösten kohde?

Ehkä jonkinlaista suuntaa Niinistö antoi itse ilmoittamalla haluavansa alentaa presidentin palkkiota. Jos tämä merkitsee, että suurituloisten palkkoja, osinkotuloja, optiotuottoja ja erilaisia kokouspalkkioita pitäisi alentaa, se kelpaa esimerkiksi. Muussa tapauksessa ei.

Muutoinkin presidentin kannanotossa on kyse vain elekielestä. Edellinen suuri arvojohtaja Urho Kekkonen vaihtoi 1970-luvun lamavuosina Cadillacin Saabiin ihan vain osoittaakseen, että suuri liideri tietää, missä mennään ja mitä kansan oloihin kuuluu. Omista melko suurista eduista tinkiminen on kuitenkin pelkkää kosmetiikkaa, lepyyttelyä, jolla yritetään hillitä huonosti pärjäävien ihmisten vihamielisyyttä ja oikeudenmukaisuuden kaipuuta. Joutilaisuus kun sytyttää kansalaisten latvassa lamppuja, joilla kumotaan valtaa, ja siksi vallanpitäjät kavahtavat kaikkea toimetonta ajatustyötä.

Populismia siis presidentiltä? – Sitäkin. Eipä kovapalkkaisten vuorineuvosten tulojen alenemisella ole mitään vaikutusta heidän elintasoonsa, vaikka leikkaisivat puolet pois. Myös Niinistö itse nauttii korkeaa eläkettä Euroopan keskuspankin johtajavuosiltaan, ja hän on lahjoitellut puhemiehen palkkioitaan ja kirjatulojaan aiemmikin oman elämänsä kärsimättä.

Ihmisten toimeentulon kysymyksiä ei voida ratkaista pelkillä vertauskuvallisilla eleillä, vaan tarvitaan hyvää sosiaalipolitiikkaa ja toimivia palkka- ja veroratkaisuja, jotka eivät kuoleta ihmisiä, kysyntää ja kansantaloutta.

Itse muuten poistan varmistimen aseestani aina kun kuulen sanan ”arvojohtaja”. Siitä, miksi näin on, voitte lukea tarkemmin tästä.

Perustulo on ”fifty–sixty”!

Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kannanotto perustulon puolesta osoittaa puolueen olevan oikeilla jäljillä perusturvamalleja kehittäessään. Oma perustulomallini kiittääkin Vasemmistoliittoa kannatuksesta!

Olen itse luonnostellut vuonna 2005 julkaisemassani teoksessa Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (ajantasaistettu painos 2010) Vasemmistoliiton nykyisiä ehdotuksia muistuttavan perustulomallin, joka poikkeaa esimerkiksi vihreiden Osmo Soininvaaran mallista.

Omassa mallissani perustuloa ei maksettaisi suinkaan kaikille, ei myöskään niille Soininvaaran itsensäkin paheksumille vuorineuvoksille, vaan sillä vain korvattaisiin nykyinen sosiaalietuuksien tilkkutäkki. Kyseessä ei siis ole kansalaispalkka. Sen kautta ei myöskään jaettaisi entistä enempää rahaa, mutta rahan osoite vaihtuisi siten, että työttömän hammaslääkärin, opiskelijan ja eläkeläisen asema tasoittuisi. Kenenkään työttömyys, toimettomuus tai oleskelu työelämän ulkopuolella kun ei ole yhteiskunnan kannalta arvokkaampaa kuin kenenkään toisen, mutta kaikkien pitäisi selvitä toimeentulominimin yläpuolelle. Kaikille siis sama.

Perustulon tarkoituksena olisi taata selkänoja myös sellaiselle arvotuotannolle, jota ei voida organisoida palkka- tai yrittäjätyöksi ja sen mukaisiksi tuloiksi. Tällaista sinänsä tärkeää arvotuotantoa on yhteiskunnassa todella paljon. Ajateltakoonpa vaikka matalatuottoisia elämäntapa-ammatteja, kirjailijan tai taiteilijan työtä tai kotityötä, jota ilman toisten ihmisten työssäkäyntimahdollisuudet usein romahtaisivat. Tarkoitus on vähentää myös työttömien taloudellisia opiskeluesteitä ja opiskelijoiden työnteon esteitä.

Eräs syy perustulon tarpeellisuuteen on työelämän vaatima joustavuus. Mikäli työttömyyteen johtava monetaristinen talouspolitiikka hyväksytään, yhteiskunnan on vastavuoroisesti taattava yksilöiden mahdollisuudet jatkaa elämänsä rakentamista myös työelämään liittyvien työttömyyskausien aikana.

Toimeentulon normit täyttävä perustulo takaisi tasoltaan ansiosidonnaisia heikomman mutta kestoltaan luotettavamman turvan työttömyyden varalle niin, ettei ansiosidonnaisia työttömyysetuuksia tarvittaisi. Ay-jäsenyyden takaama oikeus ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan on ollut vahva vaikutin järjestäytymiselle, ja vasemmistolainen ay-liike onkin perinteisesti vastustanut perustuloa pelätessään jäsentensä katoamista. Siksi Vasemmistoliiton avaus on merkittävä uudistus puolueen politiikkaan.

Entä miten ja millaisin kriteerein perustulo määriteltäisiin ja maksettaisiin? Perustulon määrä sidottaisiin sen saajan tuloihin. Perustulon maksaminen ja saantiedellytysten (eli käytännössä ammatillisen aseman) selvittäminen kuuluisivat negatiivisen tuloverojärjestelmän tavoin verohallinnon piiriin, mikä poistaisi kalliiksi käyvän päällekkäisen byrokratian Kelassa ja sosiaalitoimistoissa ja helpottaisi sosiaalitoimen voimavarojen ohjaamista varsinaiseen sosiaalityöhön. Näin resursseja säästyisi ja vapautuisi tärkeään toimintaan.

Kokonaan tuloton ihminen saisi perustuloa toimeentulotuen perusosaa vastaavasti (asumiskustannuksilla lisätyn määrän verran). Lisätienesteistään ihminen maksaisi kohtalaisen korkean tuloveron, esimerkiksi 50 prosenttia. Kun tulot kasvaisivat, veroprosentti laskisi ja perustulo vähenisi, kunnes saavutetaan piste, jossa lisätulojen nettomäärä yksin riittäisi elämiseen ja ylittäisi perustulon. Perustulo putoaisi tällöin kokonaan pois, ja ihminen voisi elättää itsensä omilla tuloillaan.
 
Tuosta pisteestä alkaen verot alkaisivat jälleen tavanomaiseen tapaan nousta progressiivisesti tulojen kasvaessa. Tällainen kannustava ja toimeliaisuuteen pohjaava malli toimisi varmastikin paremmin kuin nykyinen perusturvamalli. Nykyinen malli ohjaa lähinnä passiivisuuteen, sillä jokainen ansaittu lantti johtaa sosiaalietuuksien leikkaukseen.
 
Mikäli sovellettaisiin fifty–fifty-periaatetta, jossa osa-aikaisesti työtön saa aluksi pitää puolet tuloistaan menettämättä perustuloa, se ohjaisi ihmisiä aktiiviseen toimintaan. Myös yhteiskunta saisi tällöin verotuloa, jolla voitaisiin täyttää perustulomallin kustannuksia. Näin systeemi elättäisi itseään, ja kyseessä olisi eräänlainen työllistämismalli. Työnantajat saisivat työvoimaa, ja mitä enemmän ihmiset työskentelisivät, sitä enemmän heille jäisi rahaa käteen. Hyötynä on se, että kaikki voittaisivat win–win-periaatteen mukaisesti ja lisäarvoa tuotettaisiin sekä yksilöille että yhteiskunnalle. Voitaisiin siis sanoa, kuten Matti Nykänen, että miksi tyytyä fifty–fifty-malliin, kun voi pistää suoraan fifty–sixty!

Tarkempia tietoja ja perustulomallin perusteluja löytyy teokseni Työttömän kuolema viimeisestä luvusta, jossa pyrin vastaamaan mallin luonnollisesti herättämiin useisiin kysymyksiin.

Videoblogi: Esa Saarinen suosittelee

”Ee”-Saarinen fokusoi esiin upeuksia: Esa Saarisen kirjacornerissa tarkastellaan tällä kerralla häikäisevää suomalaista filosofiaa, joka on paitsi kukoistavaa ja sähköistävää, myös briljanttia ja fasinoivaa.

Keskusvaraston tyhjennysmyynti

Vuoden lähestyessä loppuaan on kirjojeni myymälöissä keskusvaraston tyhjennysmyynti.

Akateeminen Kirjakauppa näyttää tarjoavan useita kirjojani 15–20 prosentin alennuksella nettikirjakaupassaan.

Niitä, jotka ovat lukeneet Sensuurin Suomen (2009), saattaisi kiinnostaa tämän vuoden alussa julkaisemani jatko-osa Kansanvallan varkaat (2010).

Työelämän salaisuuksista kiinnostuneille voisi olla paikallaan Työttömän kuoleman uudistettu ja laajennettu painos, joka niin ikään ilmestyi vuoden alussa. Kansien välissä on sekä työpolitiikan analyysia, manifesti paremman työyhteiskunnan puolesta että selviytymisohjeita työelämän mankeleissa. Huumoripitoista asiaa.

Älkää ostako filosofiaa yliopistoista, joissa hinnan suhde laatuun on hyvä. Ostakaa filosofiaa Hankamäeltä, saatte parempaa halvemmalla!

Hyssyttelyä

Kanteluni vähemmistövaltuutetun virantäytöstä on saanut ihmiskunnalta pääosin myönteisen vastaanoton. Tiedotusvälineissä asia kirjattiin tosin pelkästään Husein Mohammedin nimiin ja omasta osuudestani vaiettiin, vaikka myös minä annoin Huseinin tavoin tiedotteen STT:lle. Ehkä tarkoitus oli salata, että en halua Huseinin tapaan vain ”herättää keskustelua poliittisista virkanimityksistä”. Oman reklamaationi takana on myös vankkoja juridisia perusteita.

Kiintoisaa onkin, miten lehdistö luo tai kieltää julkisuutta valikoimalla itse sen, kenen kontolle aloitteet luetaan. Vertailun vuoksi viime kunnallisvaalien alla eräs suhteellisen tuntematon ehdokas esitti Helsinkiin maksutonta joukkoliikennettä, mutta aloite ei herättänyt tiedotusvälineissä kerrassaan mitään huomiota. Mutta kun entisen pääministerin nykyinen vaimo sanoi täsmälleen saman asian, lehdistö katsoi tehtäväkseen vääntää aiheesta suuret otsikot. Näin media pelaa poliittista kannatusta omille suosikeilleen.

Joidenkin mielestä kanteluni vähemmistövaltuutetun virantäytöstä merkitsee, että vastustaisin kaikkia poliittisia virkanimityksiä. Näin asianlaita ei ole. Poliittiset virkanimitykset ovat perusteltuja silloin, kun nimitettävän muodollinen pätevyys on kunnossa, virkaan päätyy ansioitunein henkilö ja tehtävissä vaaditaan laajaa yhteiskunnallista luottamusta. Vähemmistövaltuutetun virantäytössä tehtävään nimitettiin kuitenkin muodollisesti epäpätevin pätevien ohi, prosessi oli selvästi lain vastainen, ja työnkuva edellyttäisi erityistä puolueettomuutta. Niinpä Eva Biaudet’n nimitys pitäisi kumota.

Poliittiset nimitykset saivat jatkoa, kun tasavallan presidentti nimitti viime perjantaina Kelan pääjohtajaksi keskustalaisen sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälän. 61-vuotias Hyssälä on koulutukseltaan hammaslääketieteen tohtori ja valtiotieteiden maisteri. Lisäksi hän on kuuden muun hakijan joukossa ansioitunein. Poliittinen virkanimitys meni tässä tapauksessa sattumalta oikein, sillä se ei ollut ristiriidassa muodollisten vaatimusten eikä meritokraattisen eli ansioihin perustuvan oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa. Olennaista on, että poliittisilla virkanimityksillä ei poljettaisi kenenkään etua eikä heikennettäisi kansalaisluottamusta, kuten vähemmistövaltuutetun virantäytössä.

Kela saa varmasti Hyssälästä kelpo johtajan. Olen aiemmin kehunut Hyssälän kantaa, jonka mukaan Suomessa on liikaa ulkomaalaisia opiskelijoita verrattuna omiin vaihdossa oleviin opiskelijoihimme ja että muualta tulevilta voitaisiin periä lukukausimaksu. Hyssälä on myös esittänyt yliopistoihin kolmatta vapaaehtoista lukukautta opintojen vauhdittamiseksi. Lisäksi hän esitti järkevän mielipiteen vaatiessaan minimieläkkeiden korottamista 700 euroon. Alimmat eläkkeet olisivat jääneet edelleenkin köyhyysrajana pidetyn tulon alapuolelle, mutta parannus olisi taannut sen, ettei useimpien kansaneläkeläisten tarvitsisi asioida asumistuessa ja toimeentulotuessa. Hyssälän ministerikaudella tasokorotus kaventui tosin seitsemään euroon – saapa nähdä mihin se tästä vielä alenee.

Jo Hyssälän edeltäjä Jorma Huuhtanen piti sosiaaliturvan uudistamista ja yksinkertaistamista perusteltuna. Voinkin toivoa Kelan johdolta perehtymistä teoksessani Työttömän kuolema luonnostelemaani perustulojärjestelmään, joka korvaisi sosiaalietuuksien tilkkutäkin mutta ei maksaisi yhteiskunnalle entistä enempää. Poliittiset aloitteet ovat näissä yhteyksissä tärkeitä, sillä uudistukset tulevat yleensä virkaportaan ulkopuolelta.

Yksinkertaistus vähentäisi ihmisten vihaamia takaisinperintöjä, kun virheet ja kaksinkertainen maksaminen vähenisivät. Pahimmillaan sosiaaliturvaan tehdään pelkkiä pikku-uudistuksia: päätöksiin liitetään eutanasiapillereitä asiakkaiden tuskien lievittämiseksi ja bordelleissa jaetaan Kela-alennuksia.

Viranomaisyhteyksissä tarvittaisiin entistä enemmän ihmisten elämäntilanteiden ymmärtämistä, ja siksi lakimiehet eivät ole mielestäni oikeita henkilöitä pääjohtajien paikalle. Suomessa perinteenä on, että yhteiskunnan johtotehtävissä toimii aina joku juristi. He kuitenkin näkevät asiat yleensä virallis-formaalien normien kannalta, lakipositivistisesti ja säädösteknisesti. Kannatankin itse humanistien, yhteiskuntatieteilijöiden ja monitieteellisten tieteenalojen edustajien laajempaa nimittämistä julkisiin johtajanvirkoihin. Sen sijaan en menisi hammaslääkäri Hyssälälle juurihoitoon. Sana ”juurihoito” muuten muistuttaa politiikan kieltä sikäli, että tosiasiassa se on hampaan tappamista.

Työvoimapulaa ei tulekaan!

Työvoimapula on kuin saippuapala, joka lähtee kädestä aina kun siitä on saamassa otteen. Tai se on asia, jolla voitaisiin havainnollistaa koulujen raja-arvomatematiikkaa, sitä, että jotakin aina vain lähestytään mutta ei koskaan saavuteta.

Vakavin virhe, joka työvoimapulaa ennustettaessa on tehty, liittyy väestömäärien, huoltosuhteen ja kulutuksen sekoittamiseen. Työvoimapulaa Suomeen on arvioitu syntyvän siksi, että eläkeläisten suhteellinen määrä kansasta kasvaa. Tämän pohjalta on päätelty, että huoltosuhde heikkenee, koska entistä pienemmän määrän pitää elättää entistä suurempi määrä ihmisiä. Huoltosuhde ilmaisee kuitenkin vain sen, montako työelämän ulkopuolella olevaa yksi työssä käyvä elättää. Suomessa tämä lukuarvo on hieman yli yksi, tosin pahimmissa työttömyyskunnissa lähestytään jopa arvoa kaksi.

Tähän lukuarvoon ei pidä kuitenkaan tuijottaa liikaa, sillä se ei kerro, paljonko ihmiset kuluttavat. Ihmisten eläköityessä heidän kulutuksensa romahtaa. Eläkkeellä ollessaan ihminen ei kuluta läheskään yhtä paljon kuin aktiivisessa työiässä. Tämä johtuu jo tulojen pienenemisestä. Tällöin myös kysyntä vähenee. Ja kysynnän heikentyessä vähenee työvoiman tarve.

Eläkeläisten suuri määrä lisää hoitoalojen työvoimantarvetta, mutta se ei johda sellaiseen kaikkia aloja koskevaan työvoimapulaan kuin on kuviteltu, sillä alaspäin tulee nimenomaan kotimainen kysyntä.

Olenkin joutunut toteamaan päivitetyssä ja äskettäin uudelleenjulkaisemassani teoksessa Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2010), että työvoimantarvetta koskeva poliittinen argumentaatio on ollut hakoteillä.

Tämä koskee myös maahanmuuton ja vierastyövoiman tarvetta. Jos vierastyövoimaa tarvitaan 2020 luvulla, miksi haalia työvoimareserviä odottelemaan työllistymistä kymmeneksi vuodeksi? Tuossa ajassa maahanmuuttajat ehtivät syrjäytyä ja päätyvät itsekin eläkkeelle. Sitä paitsi ulkomaisen työvoiman houkuttelu ei kuulu valtion tehtäviin, vaan kysymys pitäisi ratkaista työnantajien ja -tekijöiden välisen mahdollisen tarpeen ja työsopimusten pohjalta. Valtion lakiin kirjattu tehtävä on suojella suomalaisten ihmisten työvoimaa.


Työhön kannustava perustulojärjestelmä

Olen muotoillut teoksessani myös uudenlaisen työhön kannustavan perustulojärjestelmän. Se poikkeaa muista ehdotuksista siinä, ettei kyseessä ole kaikille maksettava kansalaispalkkamalli vaan sosiaalietuuksien tilkkutäkin korvaava perusturvamalli. Mallini kautta ei siis jaettaisi lanttiakaan enempää rahaa kuin nyt, mutta tukien osoite ja määrät hieman muuttuisivat. Ihmiset saisivat taloudellisesti yhtä hyvän ja oman yritteliäisyytensä johdosta jopa paremman toimeentulon kuin nykyisin.

Ymmärrän toki, että esitykseni herättää voimakkaita tunteita, ja on kysytty, miten voin yhtä aikaa ehdottaa perustuloa sekä verorasituksen nykytasolla säilyttämistä. Olen vastannut näihin kysymyksiin 447-sivuisessa ja 370 lähdeviitettä sisältävässä kirjassani.

Pääidean muodostaa kaksiportainen veromalli. Perustulolla olevat pienituloiset saisivat työskennellä tiettyyn tulorajaan asti menettämättä perustuloaan. He maksaisivat suhteellisen korkean tuloveron, joka puolestaan auttaisi perustulojärjestelmän rahoittamisessa. Tämä olisi siis eräänlainen tukityöllistämisen muoto, jossa työntekijä itse maksaisi yhteiskunnalle osan siitä, mitä hänen elättämisensä kustantaa. Tällä hetkellä täysin työttömät eivät tuota mitään, kun taas omassa mallissani etuna on, että ihmiset osallistuvat arvotuotantoon, vaikka he maksavatkin perustulolla ollessaan suhteellisen korkean veron, esimerkiksi 50 prosenttia.

Ylittäessään tietyn kuukausitulorajan ihmiset putoaisivat pois perustulolta, mutta samalla heidän veroprosenttinsa alenisi dramaattisesti niin, että käteen jäävät nettotulot kasvaisivat. Tuolta tulotasolta eteenpäin verotus alkaisi taas hiljalleen kiristyä progressiivisesti.


Mitä hyötyä?

Mallini etuna on, että se luo vahvan kannusteen myös tilapäistyön vastaanottamiselle ja pärjäämiselle kausiluontoisissa tai matalatuottoisissa elämäntapa-ammateissa. Nykyinen käytäntö lannistaa, sillä se polttaa niin päivärahat, asumistuet kuin toimeentulotuetkin heti pienimmänkin ylimääräisen tulon ilmaannuttua. Nykymalli jos mikä on passivoiva ja merkitsee patjoille ruokintaa.

Perustulolla pitäisi korvata niin opintotuet, kansaneläkkeet kuin työttömyysetuudetkin siten, ettei varsinkaan eläkeläisiä nöyryytettäisi juoksuttamalla heitä asumistuessa ja toimeentulotuessa. Kun kolminkertainen kuitintarkastuslinja työttömyyskassoissa, Kelassa ja toimeentulotuessa voitaisiin purkaa, yhteiskunta säästäisi byrokraattien palkoissa. Osa heistä voisi hakeutua tosiasialliseen sosiaalityöhön, esimerkiksi lasten tai vanhusten auttajiksi.

Yleiskuvauksen mallistani voi löytää myös poliittisen ohjelmani kohdasta Sosiaalipolitiikka (puolivälin jälkeen), mutta innokkaimmille suosittelen teokseeni perehtymistä.

Yliopistopolitiikan mädännäisyydestä

Yleisradion tuoreen jutun mukaan työ- ja elinkeinoministeriö aikoo antaa eduskunnalle tänä syksynä lakiehdotuksen, jonka mukaan työttömät voisivat jatkaa keskeytyneitä opintojaan tai opiskella uuteen ammattiin menettämättä työttömyysetuuksiaan. Koulutuksen pitää olla kuitenkin ammattiin tähtäävää, suunnitelma on tehtävä yhdessä työviranomaisen kanssa, ja tukea voisi saada korkeintaan 24 kuukaudeksi. Erona entiseen on, että opintoja voisi suorittaa ihan oikeissa oppilaitoksissa eikä vain työviranomaisten mitättömillä kursseilla.

Kuten jo kirjassani Työttömän kuolema (2005) totesin, opiskelun ja työelämän suurena ongelmana on pitkään ollut se, että opiskelun estävä työttömyysetuusjärjestelmä ohjaa pelkkään passivoitumiseen ja on yksilöiden ja yhteiskunnan kannalta täysin tuhoisa. Kyseiseen malliin on päädytty työnantajien ja ammattijärjestöjen uppiniskaisuuden tuloksena, kun työttömyys on mielletty kiristyskeinoksi työn hinnan määrittämisessä, eikä opiskelua ole haluttu suoda työttömänä lorvailun vaihtoehdoksi.

Oman näkemykseni mukaan opiskelusta pitäisi tehdä työttömyysaikoina suorastaan velvollisuus eikä rangaista itsensä kehittämiseen tähtääviä ihmisiä pakottamalla heitä tulemaan toimeen työttömän etuuksia heikommalla opintotuella. Ratkaisuksi ehdotin perustulojärjestelmää, joka tasapainottaisi opiskelijoiden ja työttömien aseman.

Liekö kirjani sanoma mennyt perille, sillä lykkäsin yhden niteen työministerille viime toukokuun radiokeskustelussa? Asiassa edetään parempaan suuntaan, mutta uuteenkin malliin liittyy pulmia. Käytännössä se johtaisi siihen, että yliopistoihin kasautuisi kahden kerroksen väkeä.

Pääsykokeissa valitut päätoimiset opiskelijat, joita muutamiin oppiaineisiin valitaan vain tusinan verran, saisivat valtion opintolainaa ja opintorahaa. Samoja aineita opiskelee huomattavasti suurempi joukko avoimessa yliopistossa. Uuden mallin mukaan he voisivat rahoittaa opintonsa opintotukea paremmalla työttömyysetuudella ja toimeentulotuella. Tämä olisi väärin, ja parhaalla panoksella pitäisi tukea varsinaisia opiskelijoita, jotta opinnot eivät pääsisi ensinkään katkeamaan. Ongelma ei siis poistu, ennen kuin työttömien ja opiskelijoiden taloudellisen aseman keinotekoinen erottelu poistetaan perustulojärjestelmällä.


Lahjoja lahjattomille

Yliopistouudistuksen astuessa voimaan vuoden 2010 alussa Suomessa siirrytään sivistysyliopistoista yritysyliopistoihin. Uudistus on saanut kaikenlaista mahdollista kritiikkiä: yhdistymiset ovat keinotekoisia, rikkovat tieteenalarajat ja vahingoittavat ihmissuhteita – uusi palkkausjärjestelmä on hiostava ja tuhoaa vapaan tieteen – säätiöittäminen ja lahjoitusten keruu avaavat tien ostoksille yliopistoihin ja lopettavat tieteen puolueettomuuden – ja niin edelleen. Olen kriitikoiden kanssa lähes kaikesta samaa mieltä.

Tänään uutiset kertoivat, että yliopistot alkavat kerätä rahaa entisiltä opiskelijoiltaan! Uuden käytännön mukaan niillä on ensi vuosi aikaa hankkia vähintään miljoona euroa yksityistä rahaa pääomiinsa, jotta ne saisivat valtiolta 2,5-kertaisen vastaantulon.

Tämän merkiksi muutamat valmistuneet maisterit ja muut alumnukset ovat saaneet entisiltä opinahjoiltaan kerjuukirjeitä, joissa toivotaan almuja alma materille. NHL-kiekkoilijat, kaljamiljonäärit ja pörssikeinottelijat voivat ehkä ostaa lahjoituksillaan kunniatohtorin arvon. Mutta arvatkaapa, paljonko itse lahjoitan niille kahdellekin yliopistolle, joista olen valmistunut mutta jotka eivät koskaan tukeneet tieteellisiä opintojani ja tekemääni tutkimusta punaisella puupennillä saati viroilla?

Kun yliopisto nyt lähestyy taloudellisessa ahdingossa olevia akateemisia hattu kourassa, siinä ainoastaan parodia paranee. On myös järjetöntä kerätä varoja yrityksiltä ja kansalaisilta suorina lahjoituksina, kun samat varat voitaisiin periä tasapuolisesti veroina, jolloin tieteen puolueettomuus pysyisi yllä.


Feminismi: yliopistolaitoksen mätäpaise

Peruskysymys on, miksi tukea lainkaan sellaisia yliopistoja, joissa ei ole enää muita kuin feministejä. Esimerkiksi tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan vuoden tieteentekijän palkinto luovutettiin taas ”sukupuolta ja valtaa” pohtivalle naistutkijalle, on mätä klisee. Palkitsemisessa on yritetty ennakoida odotettavissa oleva arvostelu julistamalla palkinnon saaja oikein leimallisesti ”neroksi”. Palkitsijoilla on ilmeisesti ollut mielessään tiettyjen filosofien esittämä kritiikki, joka on ampunut alas koko feminismin, puhkaissut naisten narsistisen itsensä kehumisen kuplan ja tehnyt selvää jälkeä eräiden naistutkijoiden, kuten Judith Butlerin, palvomisesta jonkinlaisena tieteen jumalattarena ja maailman älykkäimpänä ihmisenä.

Palkitun Johanna Kantolan syvällisin lahja tieteelle näyttää sisältyvän hänen ajatukseensa, että ”lasikatto näkyy dosentuurien kitsaana myöntämisenä naisille”. Feministit ja naistutkijat eivät ole puhuneet juuri mitään filosofian ja tieteen sisältökysymyksistä vaan lähinnä omasta asemastaan vaatien itselleen lisää rahaa ja virkoja. Tämän myös Kantolan kannanotto todistaa. Tohtorien mekaanisen liikatuottamisen tuloksena yliopistolaitoksen ympärillä surisee ja pörisee puoliksi oppineita nousukkaita, joita kiinnostaa vain oma ura ja sinänsä ällöttävä ay-diskursiivinen ”työn ja perheen yhteensovittaminen”. Ja Suomen Akatemia myöntää rahansa vain vihervasemmistolaisille feministeille. Heidät pitäisi kai laittaa jonkinlaiseen tyttöjen käytöskouluun, jossa heille opetettaisiin tieteen pelisäännöt ja filosofisen ajattelun periaatteet.

Jos minä olisin opetusministeri, lopettaisin kaiken julkisen tuen feministiselle tiedepolitiikalle heti. Sitten nähtäisiin, kuka tuota palvottua naistutkimusta oikein ostaa ja keitä se kiinnostaa – ilmeisesti vain Naisasiaunionia. Ainakin tähän asti feministien keskeisin ajatussisältö on ollut he itse: heidän feminisminsä ja vaatimuksensa. Tarkemmat perustelut näkemyksilleni esitän teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007) artikkelissa ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” (s. 246–292). Samassa yhteydessä kerron, miksi naistutkimusyksiköt pitäisi lopettaa ja korvata sukupuolijärjestelmien tutkimusyksiköillä, joihin olisi sisällytetty myös miestutkimus – miesten itsensä tekemänä.