Valtionyhtiöiden strategia on isännättömän pääoman tragedia

EU-komission puheenjohtaja, hieno rouva Ursula von der Leyen on selitellyt saksalaisten kaasuahdinkoa sanomalla, että Venäjä kiristää Eurooppaa energialla.

Pitää varmaan paikkaansa. Mutta se ei tarkoita, että Venäjän strategit olisivat tyhmiä. He ovat vain häikäilemättömiä. Röyhkeitä he ovat nyt, kun on avoin konflikti, tekisi mieleni sanoa: alkava maailmansota.

Saksalaiset ovat itse olleet tyhmiä tehdessään valtiostaan kaasukammion, josta kaasua imetään nyt pois. 

Oliko pakko korvata ydinvoima hiilellä ja heittäytyä Venäjän käsivarsille? Ei ollut. Silti Saksassa tehtiin niin: vihreän mutta todellisuudessa sysimustan ja hiileen pohjautuvan energiapolitiikan vuoksi.

Jo 1990-luvun James Bond -elokuvista olisi voinut oppia, että Uralilla, Kaukasuksella tai Etu-Aasiassa saattaa syntyä poliittinen kriisi, jonka tuloksena kaasuputket pannaan kiinni, ja keskuslämmitys kylmenee Keski-Euroopassa.

Tyhmimpiä Suomessa puolestaan olivat ne poliitikot ja yritysjohtajat, jotka haalivat haltuunsa etupäässä hiilivetyihin perustuvan Uniperin osake-enemmistön. He tuhlasivat Fortumin sähköverkkojen myynnistä saamansa 9,3 miljardin euron tulot hukkainvestointeihin, joihin liittyi korkea poliittinen ja taloudellinen riski.

Se on kuin olisi myynyt maansa ja ryhtynyt torppariksi.

Kuvio alkoi tietenkin ”jo oman maalin takaa”.

Syyllinen kardinaalivirheeseen on Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta, joka vuonna 2013 poisti Fortumilta strategisen intressin ylläpitää sähköverkkoja.

Sähkölankojen myynnin siunasivat omistajaohjausministeri Pekka Haavisto (vihr.) ja Jan Vapaavuori (kok.), joiden poliittinen ura jostakin syystä jatkuu.

Pääministeri-toimitusjohtaja Juha Sipilä (kesk.) puolestaan vaati valtion omistusten laittamista tuottamaan, ja Fortumin näin ripitetty johto totteli. Niinpä se kylvi rahat pöllämystyneenä pitkin peltoja: ostelemalla voimaloita Venäjältä ja kaasukraanoja Saksasta.

Taustalla oli sinisen ja vihreän lippalakin lisäksi myös punaista väriä, sillä Paavo Lipposen (sd.) ja Eero Heinäluoman (sd.) vasemmistoäänenpainot Nordstream-kaasuputkien hyödyntämiseksi olivat vaikuttavia (katso video).

Viimeisen kirsikan katastrofien kakkuun tarjosivat Uniperin huonot jakelusopimukset. Niiden pohjalta yhtiö joutui lopulta ostamaan kaasua 700 % nousseeseen markkinahintaan ja myymään sitä kuluttajille kiinteään sopimushintaan.

Selvää on, ettei sellaisesta hirttosilmukasta voinut tulla mitään elävää ulos. 

Valtionfirmojen strategia on isännättömän pääoman tragedia, joka muistuttaa myös yhteislaitumen dilemmaa.

Poliittisen tahon ei ole pidetty sopivana puuttua suurten pörssiyhtiöiden yksittäisiin ratkaisuihin, kuten Uniperin ostoon, mutta toisaalta valtiolta vaaditaan käsi ojossa rahaa, kun jotain menee myttyyn.

Juuri tämä takaa turvallisen päänalusen valtioenemmistöisten yhtiöiden toimivalle johdolle ja hallitukselle.

Ensinnäkin ne voivat käyttää yrityksen liikevoitot huonoihin investointeihin, kun yksityiset sijoittajaomistajat eivät ole vaatimassa niitä itselleen osinkoina. 

Toiseksi operatiivinen johto katsoo olevansa suojassa kritiikiltä, sillä laiska johtaminen ei ole laitonta, ja strategisesti tärkeän firman mennessä alamäkeen valtio maksaa tappiot pakon edessä. 

Näin valtion yritys munii kultamunia johtajilleen ja laittaa kansalaiset maksamaan päivällisensä Kämpissä.

Lopputuloksena on Musta Pekka, joka jää jonkun pelaajan käteen. Tällä kertaa se osui talousasioista mitään ymmärtämättömälle Tytti Tuppuraiselle (sd.), joka oli sattunut päätymään omistajaohjausministeriksi jatkuvasti pyörivässä ministeriruletissa.

Neuvottelutaitoja ei onneksi tarvittu, sillä suomalaisten osaksi jäi suostua saksalaisten sanelemiin osto- ja muihin ehtoihin. Tuppuraisen tehtäväksi jäi näytellä, että hänellä oli vain vaatimaton sivurooli, ja ”ansiot” sekä ”vastuu” tuloksesta kuuluvat oikeastaan Sanna Marinille, joka laulatti puhelinlankoja lomaillessaan italialaisessa kartanossa... (Voi olisipa aina Sanna neuvottelemassa!)

Tytti Tuppuraisen suusta pääsi myös strutsinmunan kokoinen vaalivale hänen luvatessaan, että Uniperin pönkittämiseen ei käytetä veronmaksajien rahoja (tähänastista enempää).

Tosiasiassa Fortum rahoittaa karvaat tappionsa ja tulevat velanmaksunsa suomalaisten sähkölaskuissa, jotka ovat taatusti ”veronmaksajien rahoja”.

Sen lisäksi, että suomalaisilla maksatetaan muun maailman sosiaalikuluja, kehitysyhteistyötä, ”energiaköyhyyttä”, byrokratiaa, korruptiota ja muita menoja, saivat suomalaiset Fortumin yritysjohdolta ja valtio-ohjaajalta yhteensä noin 10 miljardin euron laskun. Professorit Rothovius & Tynkkynen voivat varmentaa suuruusluokan. 

Saksan sosiaalidemokraattinen hallitus puolestaan sosialisoi Fortumin Uniper-omistukset nimelliseen hintaan ja sai veto-oikeuden kaikkiin yhtiön asioihin. Lisäksi se jatkaa kaasun alennusmyyntiä saksalaisille lokakuuhun asti, vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista markkinataloudessa vaan DDR:ssä.

Vähintä mitä pitäisi tehdä, olisi hakea tulospalkkiot Fortumin pomoilta ja hallitukselta pois sekä säätää laki, jolla globaaleja kapitalisteja ja sosialistisia internatseja estetään pääsemästä lähellekään valtionyritysten johtopöytiä. Myös toimivan johdon liekanarua olisi lyhennettävä. 

Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta Suomen taloushistoriassa, kun muutama harhalaukaus upottaa suuryrityksen. Stockmann menetti kaiken varallisuutensa Venäjän-seikkailuissa. Nokian luurit vaikenivat kuin hipaisusta, kun tehtiin väärä arvio kosketusnäyttöjen suosiosta. Finnair odottaa nyt joko pudotusta tai rajua saneerausta länteen päin lentäväksi yhtiöksi. Hop, Skop, Kop, Syp, Sonera...

Fortumin ja Uniperin onnettomuus ei johtunut mistään ”joukkosokeudesta”, kuten vasemmistolehdistö ”kansainvälistymistä” puolustellen väittää. Se johtui poliittista ja taloudellista valtaa käyttäneiden henkilöiden tietoisesti tekemistä päätöksistä, joiden takana oli monikulttuuri-ideologista jauhotusta.

Strategisesti tärkeiden yritysomistusten globaali leviäminen on osa kansallisesti vaarallisen liittovaltiopolitiikan kierrettä, joka päätyy kurjuutta jakavan valtiososialismin kuiluun. 

Näin kapitalismi todellakin luo kumoutumisensa edellytykset, ja tuloksena myös EU:sta on kurinpitovaltio, jossa yksimielisyys on voimaa ja erimielisyys kansanvallan häirintää!

Sivullisena sitä joskus ihmettelee, millaisia paukapäitä päästetään merkittäviin johtaviin asemiin yhteiskunnassa.

Nykyhallitus on lihottanut Suomen valtionvelat, jotka hipovat nyt 135 miljardia euroa. Tuloksena valtiontalouksien rahoituskriisistä, euroalueen kroonisista valuvioista, koronakriisistä ja Putinin aloittamasta sodasta on todennäköisesti valtioiden joukkohaaksirikko, jossa EU-valtiot kuristuvat omiin pakotteisiinsa sekä Venäjän käyttämiin kiristyskeinoihin. Lopulta valtiot kaatuvat dominopalikoiden tavoin. 

Pahinta on, että kiristyvällä verotuksella ja muilla pakko-otoilla valtiot romuttavat myös kansalaistensa yksityiset taloudet.

Ukrainan sota on vasta alkua, ja yhtenäisenä näyttäytynyt EU murenee sitä mukaa kun kansalaisille tulee pimeä ja kylmä. Tilanne ei ole siis ollenkaan valoisa.

Jopa täydellinen tuho pelastaa uppovelkaisen Suomen ja muut Euroopan unionin kehitysmaat meneillään olevalta moraaliselta rappiolta paremmin kuin hyperinflaatio tai mikään ”pelastuspaketti”. Onpa sitten tasainen pohja, jolta aloittaa itsenäisten kansallisvaltioiden rakentaminen.

 

Aiheesta aiemmin

Fortumista uusi Sonera

Finnairista uusi Nokia

Optioiden kirous

Stockmann-Suomi

Nokian kaappaus  

Yritysten kannattaisi kilpailuttaa johtamispalvelunsa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle 

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat talousmetsiä luonnosuojelualueiksi – Perustuslallinen omaisuudensuoja vaarassa

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät 

Vihreät saavat meret kiehumaan  

Fortumista uusi Sonera

Jotkut saattavat muistaa, kuinka kruununjalokivi Soneran pörssiarvolla aiottiin maksaa 1990-alun lamasta kertyneet valtionvelat, ja Yleisradion toimittaja Kari Tervo iloitsi A-studiossa, että ”Hei, mehän ollaan rikkaita!”

Valtionyhtiö Soneran poliittiset hallitusammattilaiset päättivät kuitenkin toimivan johdon tyhmyyksien mukaisesti romuttaa koko yrityksen ostamalla vanhentumassa olevan 3G-verkon oikeudet saksalaisesta huutokaupasta, toisin sanoen haaskaamalla firman varat Saksan taivaalle. Tapaus muistetaan niin sanottuna UMTS-kauppana, josta käsiin jäi pelkkää ilmaa.

Aivan samanlainen katastrofi on käsillä nyt, kun Fortumia pakotetaan pääomittamaan 78-prosenttisesti omistamaansa saksalaista tytäryritystään, Uniperiä, joka tekee kymmeniä miljoonia euroja tappiota päivässä ja puolessa vuodessa kokonaisarvoaan enemmän.

Suomen valtion 51-prosenttisesti omistama Fortum osti vuonna 2017 kaasuyhtiö Uniperin osakkeita 7 miljardilla, ja arvosta on sulanut jo nyt lähes viisi miljardia euroa pois.

Uniperin vaikeudet johtuvat kaasun saannin heikentymisestä Venäjältä, kun Nordsream 1:n hanat pantiin kiinni, eikä Nordstream 2:ta vihitty käyttöön hanketta lobanneen putkimies Paavo Lipposen (sd.) suureksi pettymykseksi.

Suomalaisilla on karvaita historiallisia kokemuksia saksalais-venäläisestä yhteistyöstä, mutta pääsyyllinen Suomen veronmaksajille mahdollisesti kaatuvaan laskuun ei nyt ole vain Venäjän ja Ukrainan välinen sota.

Syypäitä ovat myös Fortumin taannoinen johto: toimitusjohtaja Pekka Lundmark ja hallituksen puheenjohtaja Sari Baldauf. Lehmänkaupat tehtyään he ovat voineet jatkaa uraansa muissa suuryrityksissä: ympäristöaktivisti Lundmark Nokian toimitusjohtajana ja Baldauf muun muassa Nokian hallituksen puheenjohtajana.

Todennäköiset syylliset löytynevät myös entisen pääministerin Juha Sipilän kabinetista. On mahdotonta ajatella, että valtioneuvoston kansliassa ei olisi tiedetty, mitä Fortumissa tapahtuu, sillä omistajaohjaus kuuluu pääministerin salongille, ja Juha Sipilä oli itse vaatinut, että valtionyhtiöiden varat on pantava tuottamaan.

Juuri edellä mainitut olivat remmissä, kun Fortum osti Uniperin osake-enemmistön, ja Saksassa valtausta pidettiin aggressiona. Nyt kun seuraajansa joutuvat paikkaamaan Venäjä-riskin ylenkatsomisesta johtuvia virheitään, suomalaiset poliitikot ja virkamiehet lähestyvät lakki kädessä saksalaisia, joilta puuttuu kaikki halukkuus ja motiivi Saksan energiapolitiikassa öykkäröineen Fortumin pelastamiseen, ja neuvottelutulos jäänee demarihallitusten keskinäisen armeliaisuuden varaan.

Kävi kuten valtionyhtiöissä yleensä

On suorastaan pelottavaa havaita ja todistaa, kuinka honteloissa käsissä valtionyhtiöiden johtaminen myös poliittisesti on.

Vaalirahoitusskandaalissa ryvettynyt mutta kansanedustajamandaattinsa uusinut omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen (sd.) linjasi jo kaksi vuotta sitten, että ”Oma kansa ensin” -ajattelu on vahingollista, ja sosiaalidemokratisoitunut Uusi Suomi nimesi hänet ”Suomen etujen vartijaksi”. Nyt Tuppurainen antoi MTV3:lle lausunnon, jonka mukaan Uniper saa vaikka kaatua, ja tärkeämpää on, että EU-maat pysyvät yhtenäisinä!

Tämän punaisen torpedonsa, omistajaohjausministeri Tytti Tuppuraisen, nykyhallitus lähetti Berliiniin neuvottelemaan rahoituksen saamisesta Uniperille, ja Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo suitsutti Suomi Areenan esiintymislavalla, että Tuppurainen ansaitsee kaiken tuen. Aplodit tosin menivät Riikka Purralle (ps.). Hyvää matkaa Kokoomukselle hallitukseen demarien apupuolueeksi!

Suomalaiset menettävät Fortumin kautta joka tapauksessa miljardeja, vaikka Saksan valtio suostuisi pelastamaan Uniperin rahoituspaketilla. Saksan valtiosta tulisi tällöin Uniperin omistaja noin 25 prosentin osuudella, mikä liudentaisi Fortumin osuutta yrityksestä.

Tytti Tuppuraisen vakuuttelu, ettei Fortum lähde enää lisärahoittamaan Uniperiä, ei siis estä suomalaisia kärsimästä tappiota, jota koituu sijoituksen arvon romahtamisesta.

Fortum on antanut jo alkuvuodesta 2022 Uniperille peräti 8 miljardin euron takauksen, josta veronmaksajien osuus oli noin 4 miljardia. Omistajaohjauksesta vastaavan ministeriön virkamiehen mukaan kyseessä oli ”vain liiketoimintaan liittyvä operatiivinen toimi”, vaikka kyseessä oli Suomen taloushistorian kaikkien aikojen suurin subventio ja saavin paikkaus.

Lasku ei lankea median suosiman fraasin mukaan vain ”suomalaisille veronmaksajille” vaan kaikille suomalaisille sähkön ja muun energian käyttäjille. Fortumin subventiota Uniperille ei nimittäin laskuteta pelkkinä valtion pääomituksina, vaan se siirretään maksettavaksi jo muutenkin käsiin räjähtäneissä sähkölaskuissa.

Suomalaisten sähkönhinta on jopa kymmenkertaistunut kahdessa vuodessa, eikä loppua näy. Samaan aikaan kun suomalaiset pakotetaan ostamaan sähköä täyteen markkinahintaan, Uniper myy kaasua saksalaisille kuluttajille omaksi tappiokseen ja markkinahintaa halvemmalla.

Taustalla yleiseurooppalaiset energiapoliittiset tyhmyydet

Kaasun ja öljyn saannin vaikeutuminen Venäjältä on vain yksi tekijä, joka on moninkertaistanut myös sähkön ja muun energian hinnan Euroopassa ja etenkin Suomessa.

Taustalla on suuri määrä dynamiittityhmää energiapolitiikkaa, josta vastuussa ovat etupäässä vihreät poliitikot sekä Suomessa että Saksassa.

Uniperin tappioiden kautta Saksan ympäristöpolitiikan strategiset virheet yritetään siirtää suomalaisten maksettaviksi.

Vaikutusta tehostaa, että Suomi liittyi vuonna 2014 EU:n yhteiseen sähkönsiirtojärjestelmään. Pohjolan sähköpörssiä Nord Poolia ja läntisen Keski-Euroopan sähkömarkkinoita yhdistää nyt yhteinen laskentajärjestelmä Euphemia, jossa pohjoisruotsalainen sähköntuottaja voi käydä kauppaa kreikkalaisen ostajan kanssa.

Sähköpörssien välinen kilpailu alkoi toissa vuonna, yhteiset sähkömarkkinat kattavat käytännössä koko Euroopan, ja yhteinen markkina kattaa pitkälti yli 90 % eurooppalaisesta sähkönkulutuksesta.

Sen hulluus ja järjettömyys vallitsee siinä, että sähkönsiirron verkkokapasiteetti on täysin riittämätön, mikä nostaa hintaa. Hintaa nostaa myös Suomen joutuminen samaan veneeseen Saksan kanssa, jossa vihreä energiapolitiikka on johtanut sekä sähkön hinnan että hiilidioksidipäästöjen nousuun, kun ydinvoimaa on korvattu hiilellä.

Kaikki ei siis johdu vain kaasun saannin tyrehtymisestä Venäjältä. Suomi ei olisi juuri lainkaan riippuvainen Venäjän kaasusta, mutta Saksan harjoittaman vihreän energiapolitiikan takia meitä pakotetaan maksamaan saksalaisten kaasulaskuja.

 

Pimeä ja kylmä maa maksaa Rivieran ”energiaköyhyydestä”

EU on ottanut käyttöön myös ironisen energiaköyhyyden käsitteen, joka on virallistettu osaksi EU-diskurssia. Siihen vedoten suomalaisilta vaaditaan noin 800 miljoonan euron panostusta ilmastopoliittiseen sosiaalirahastoon, jonka tuet menisivät muun muassa ranskalaisten ja puolalaisten hyväksi.

Surkeinta EU:n julistamissa öljyn tuontikielloissa ja Venäjän mahdollisesti toimeenpanemissa kaasutoimitusten keskeytyksissä on, että ne eivät millään tavoin ratkaise EU:hun kuulumattomien slaavivaltioiden välistä sapelien kalistelua, mutta ne tuhoavat Euroopan valtiontalouksien lisäksi Euroopan kansalaisten yksityiset taloudet.

Energialla ei kiristä vain Venäjä. Myös EU kiristää jäsenmaitaan pakoterintamalla, joka on jäsenmaiden etujen vastainen ja johtaa pelkästään EU-maiden omaan tappioon Venäjän myydessä hiilivetyjään kohonneeseen hintaan muualle. Pakotepolitiikan tehottomuus johtuu siitä, että talouspakotteet eivät pysäytä panssarivaunuja.

Suomessa ei olisi pulaa sähköstä, mutta yhteisten kansainvälisten siirto- ja kauppajärjestelmien kautta joudumme maksamaan muiden maiden sähköpulasta. Yhdessä EU:n metsä- ja luontodirektiivien kanssa tämä tarjoaa näyttöä siitä, kuinka vaarallista Suomen on ollut sekaantua Euroopan unionin internatsistisiin taloudellisiin rihmastoihin.

EU:n yhteiset energiaverkostot ovat liittovaltiopolitiikan mätiä hedelmiä; samanlaisia kuin alati jatkuva tukipakettipolitiikka, euroalueen vakuusrahastot ja yhteinen verotus sekä poliittinen sakinhivutus sananvapauden rajoituksineen ja ”korkeine edustajineen”.

Energiaköyhyys on järjen köyhyyttä

Edellä kuvattujen mutkien kautta suomalaiset kärsivät saksalaisten tekemistä umpikieroista energiapoliittisista ratkaisuista. Suurimman ja vaikuttavimman virheen saksalaiset tekivät paikallisten vihreiden aloitteesta, jolloin myös muut puolueet lähtivät innosta kiljuen mukaan vihreiden vaatimaan ydinvoimaloiden sulkemiseen.

Saksassa on laitettu kiinni toimivia ydinvoimalaitoksia, ja alasajo saadaan päätökseen tämän vuoden lopussa, toisin sanoen aikana, jolloin ydinsähköä erityisesti tarvittaisiin.

Ydinsähköä Saksan vihreät aikovat korvata uusilla hiilivoimaloilla, jotka Suomen hiilivoimaloista poiketen eivät tuota kaukolämpöä lainkaan vaan pelkkää sähköä ja joiden hyötysuhde on vain noin puolet Suomen hiilivoimaloiden hyötysuhteesta.

Samanaikaisesti Suomen vihervasemmistolainen hallitus on saattanut tänä vuonna voimaan ilmastolain, jolla Suomea pakotetaan hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä, vaikka EU:n yhteinen tavoite on vuodessa 2050. Kukaan ei ole vastannut siihen, miksi meidän pitäisi pinnistellä enemmän kuin muiden.

Helsingin kaupunki puolestaan aikoo romuttaa Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetut hiilivoimalansa osana vihreää kaupunkipolitiikkaa, vaikka VTT:n tutkimuksen mukaan ne puhdistavat ilmaa pienhiukkasista.

Vihreät pitävät itsepintaisesti kiinni muun muassa Hanasaaren ja Salmisaaren hiilivoimaloiden sulkemisesta, vaikka voimaloiden sähkön- ja lämmöntuottoa ei voida korvata millään vaihtoehdolla.

”Vaihtoehdoiksi” vihreillä ei ole ollut esittää muuta kuin ”teollisuuskokoisia ilmalämpöpumppuja”, ”meriveden lämpötalteenottoa” ja muuta valtavia investointeja vaativaa hölynpölyä. Sekä tietysti 250 miljoonaa euroa maksava biovoimala, joka ei muka nosta kaukolämmön hintaa, vaikka nostaakin. 

Kivihiilivoimaloiden sulkemista Suomessa pitäisi lykätä ja tuoda hiiltä Venäjän sijasta muualta sekä hyödyntää olemassa olevat hiilivoimalat käyttöikänsä päähän. Myös turpeen ja energiapuun käyttöä tulisi Suomessa jatkaa.

Sähkönhinnan monikertaistumiseen on johtanut myös päästöoikeuksien hinnan kaksinkertaistaminen, joka on tehty keskellä energian saatavuuskriisiä. Päästöoikeuden hinta on nykyisin lähes sata euroa hiilidioksiditonnilta. Mikäli päästökauppajärjestelmästä luovuttaisiin kriisin ajaksi, se laskisi sähkön markkinahintaa Suomessa noin puoleen.

Totuus on, että energian toimitusvarmuutta ja vihersiirtymää ei voida saada yhtä aikaa, ja siksi vihersiirtymä pitäisi keskeyttää siihen asti, kunnes korvaavat energiamuodot ovat tosiasiallisesti käytössä. Vihersiirtymän peruuttamisessa olisi cancel-aktivisteille työtä.

 

Myrskytuhot ovat vähäisiä verrattuina vihreiden aiheuttamiin tuhoihin sähkönsiirrossa

Sähkön hinta on katossa vihreään siirtymään uhrattujen taloudellisten menetysten vuoksi. Vihreän politiikan tuloksena Suomeen on rakennettu tuuli- ja aurinkovoimaa, jonka merkitys kokonaiskapasiteetissa on vähäinen.

Sähkön hinnan nousua selitetään sitten kalliilla investoinneilla. Niistä suurin osa johtuu kuitenkin kaapeleiden kaivamisesta maahan eikä tuotantokapasiteetin lisäyksestä, ja siirtovarmuuden lisäämisen takana puolestaan ovat poliittiset päätökset.

Perustavanlaatuisen tyhmyyden teki vuonna 2013 Jyrki Kataisen (kok.) hallitus, jonka talouspoliittinen ministerivaliokunta poisti Fortumilta strategisen tehtävän ylläpitää sähköverkkoa. Omistajaohjausministeri Pekka Haavisto (vihr.) veti nimensä paperiin, jossa hyväksyttiin Fortumin sähköverkkojen yhtiöittäminen ja myynti Caruna-nimisinä ulkomaalaiselle pääomasijoitusyhtiölle, ja päätöstä tuki energiaministeri Jan Vapaavuori (kok.).

Tuloksena luonnollisen monopolin kapitalisoimisesta lähtivät sähkönsiirtohinnat tietenkin rajuun nousuun, ja kansaa alettiin hirttää sähkökaapeleihin. Pekka Haavisto puolusteli päätöstään jälkeenpäin selittelemällä, ettei tiennyt mitä teki ja oli virkamiesten antaman tiedon varassa. Hän ei ymmärtänyt nähtävästi sitäkään, että se ministeri on vastuussa päätöksestä, jonka allekirjoitus on paperissa.

Fortum puolestaan investoi Carunan myynnistä saamansa rahat Venäjän Siperiaan sekä ostamalla Saksasta Uniperin hiilivoimalat. Osan saamistaan varoista Fortum sijoitti Venäjän valtion ydinvoimayhtiön kanssa Hanhikiven utopistiseen ydinvoimalahankkeeseen, sillä pääministeri Juha Sipilä (kesk.) vaati laittamaan ”valtion taseet töihin” ja vaikka pörssiyhtiö itse ei sijoitusta kannattanutkaan.

Miksi viides ydinvoimala on viipynyt?

Ainoa valon tuikahdus liittyy Olkiluodon kolmannen reaktorin liittämiseen valtakunnanverkkoon tämän vuoden aikana. Mutta sekin muistuttaa vain ydinvoimapolitiikan tyhmyyksistä. Olkiluodon kolmannen yksikön käyttöönotto on viivästynyt siksi, että eduskunta teki vihreiden painostuksesta huonon päätöksen ja antoi aikoinaan luvan vain yhdelle uudelle reaktorille.

Teollisuuden Voima halusi hyödyntää yhden lupansa täysimittaisesti ja ryhtyi rakennuttamaan maailman suurinta, 1500 megawatin voimalaa, jollaista valmistajilla ei ollut suoraan tarjota.

Niinpä valmistuva voimala on prototyyppi, ja kävi kuten aina silloin kun suunnitellaan ja tehdään yhtä aikaa: valmistuminen viipyy. Mikäli eduskunta olisi antanut luvan useammalle uudelle yksikölle, ne olisi saatu valmistajilta heti, ja voimalat olisivat olleet käytössä jo vuosien ajan.

Koska Olkiluodon ja Loviisan neljä 1970-luvulla rakennettua reaktoria vanhenevat lähiaikoina eikä käyttöikää voida toistuvasti jatkaa, on uusien ja korvaavien reaktorien rakentamisella jo nyt kiire, mutta vihreiden äärimmäisen typeryyden ja puolueen hallituksessa istumisen takia asiaa on pidetty paitsiossa, eikä poliittista keskustelua ole edes avattu.

Samaan aikaan hiileen perustuvaa energiantuotantoa romutetaan Suomessa, vaikka Itä-Euroopan hiilivoimalat päästävät kolminkertaisen määrän kasvihuonekaasuja jokainen.

Vihreät cancel-aktivistit ovat omalla maineterrorillaan saaneet Suomen energiayhtiöt ja lähes kaikki muutkin yritykset kontalleen puhumaan ”vihreän siirtymän” puolesta, ja vihervasemmiston sinnikkään propagandatyön tuloksena yrityksissä luullaan kuluttajien kannattavan tuota vihreää vallankumousta.

Niinpä sekä Fortum että Uniper ovat tehneet strategisen virheen kirjaamalla tavoitteekseen siirtymän kohti ”hiilineutraalia tulevaisuutta”. Tosiasiassa energiayhtiön päätavoite ei ole puhdistaa ilmaa vaan tuottaa sähköä. Yritysfilosofioista mitään ymmärtämättömät kaupan kandidaatit ja muut markkinointipellet on ollut aivan liian helppoa hypnotisoida vihreän politiikan spiraalihyrrällä tainnoksiin.

Suomessa tarvitaan sinivalkoinen siirtymä kohti vastuullista energia- ja talouspolitiikkaa

Pidän poliittisena päävastustajanani edelleen Vihreää Liittoa. Yhdessä muun äärivasemmiston kanssa vihreät ovat saaneet aikaan pelkkää tuhoa alkaen päihdepolitiikasta ja päätyen perustavanlaatuisiin turvallisuuspolitiikan vaarannuksiin, joita viimeksi nähtiin rajavartiolain jarrutuksessa, kun joidenkin äänestäjien mielestä nerokkaat Veronika Honkasalo (vas.), Eva Biaudet (ruots.), Hussein al-Taee (sd.) ja Satu Hassi (vihr.) seisoivat jarrupolkimella.

Punavihreät ovat vaatineet myös Suomen metsien sosialisoimista universaalikommunistisen ”luonnonsuojelun”, ”monimuotoisuuden” ja ”ennallistamisen” verukkeilla.

Erityisen turhauttavaa ja epäoikeudenmukaista on vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston keuhkoaminen ilmastonsuojelun puolesta, sillä hävittäjäkoneiden hiilidioksidipäästöt tekevät lopulta kaikki höyläilyt ja viilailut ekologisten nousujen ja laskujen puolesta tyhjiksi, ja Kiinalle annettiin Pariisin ilmastosopimuksessa oikeus lisätä päästöjään aina vuoteen 2030 asti.

Ekokatastrofin juurisyy on kehitysmaiden väestöräjähdys, jonka vuoksi maailman väkiluku ylittää 8 miljardin rajan ja maapallon kantokyky on jo ylitetty. Siitä koituvat sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ajavat ihmiskunnan entistä pahempiin sotiin, ja asia tulisi ratkaista pakottamalla kehitysmaat harventamaan väestöään, ennen kuin on liian myöhäistä.

Mistä hallitusammattilaisille maksetaan?

Haluaisin nähdä vihreiden lentävän leppäkeihäinä ulos kaikkien niiden pöytien ympäriltä, joissa tehdään taloutta, politiikkaa ja tiedettä koskevia ratkaisuja.

Fortumille ominaisia huonoja liiketoimia on nähty valtionyhtiöissä ennenkin, ja voidaan kysyä, mistä myös niiden hallitusammattilaisille ja toimivalle johdolle maksetaan, paitsi omasta riskistään tulla heitetyiksi ulos kesken toimikauden.

Soneran erehdysten lisäksi yksi suuri strateginen virhe on tehty Finnairissa, joka pyrki laajenemaan maailmanluokan lentoyhtiöksi hyödyntämällä 24 tunnin rotaatiolentoja Kaukoitään. Siihen liittyen yhtiö teki järjettömän suuret jumbokonekaupat, ja Finavia hankki miljardin arvosta ylikapasiteettia Helsinki-Vantaalle.  

Huomautin jo vuonna 2013, että kaikkien munien laittaminen samaan koriin (Venäjän ylilennot) on epäviisasta, ja Kaukoidän toimintaympäristö on poliittisesti epävakaa.

Myös Finnair tuottaa yli miljoona euroa tappiota päivässä, eikä tilanne voi jatkua ilman valtion interventiota, mutta valtavirtamedia ei ole pukahtanut asiasta mitään, koska kassassa on vielä rahaa edellisen pääomituksen jäljiltä. Isoriskisellä ja huonosti tuottavalla alalla olisi pitänyt keskittyä antamaan kyydit vain suomalaisille ja Suomeen matkustaville eikä tähyillä vieraille markkinoille.

Finnairista on tulossa uusi Nokia ja Fortumista Sonera. Mieleen muistuvat myös Kuntien eläkevakuutuksen KEVA:n päähänpälkähdykset sijoittaa veroluonteisia eläkevakuutusmaksuja Kreikkaan, josta käteen jäivät kymmenien miljoonien eurojen tappiot.

Jo Soneran menetyksestä Telialle olisi pitänyt oppia yritysfilosofian keskeinen läksy: myös yritysmaailmassa on edistettävä kansallista etua eikä kiikaroitava kansainvälisten pikavoittojen perään. Muussa tapauksessa myös valtionyhtiömme ovat pian kansainvälisten sijoittajien hallussa.

Aiheesta aiemmin

Kärsimysmystiikan noviisit ja hyvyyden Abbedissa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle 

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat talousmetsiä luonnosuojelualueiksi – Perustuslallinen omaisuudensuoja vaarassa

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät 

Vihreät saavat meret kiehumaan

Finnairista uusi Nokia

Pääministeri, johtamisen taakka ja kanan pahnat

Ei ole epäilystäkään, ettei pääministeri Juha Sipilän asema olisi ongelmallinen, sillä hän ei elä platonisessa kulutuskommunismissa, jota antiikin filosofit vaativat poliitikoilta. Muinaisessa Kreikassa julkisten tehtävien hoitajilta edellytettiin sitoutumattomuutta maalliseen omaisuuteen, jotta he voisivat hoitaa tehtäviään puolueettomasti. Heidän piti olla vailla vaimoja ja lapsiakin, jotta he voisivat keskittyä valtion asioiden hoitoon. Siksi filosofikuninkaiksi haluttiin luontaisia filosofeja, ei liikemiehiä.

Juha Sipilän sukulaisuussuhteet ja varallisuuden omistamislonkerot muodostavat maallisen taakan, jotka ovat johtaneet hänet sandwich-tilanteeseen. Hän ei haluaisi lihoa, mutta hän haluaisi lisää jälkiruokaa. Samaan tapaan hän haluaisi johtaa maata pääministerinä, mutta hän ei haluaisi kärsiä julkisoikeudellisista intressi-, osallisuus-, sukulaisuus- tai palvelussuhdejääviyksistä. Pääministeriys on hänelle rakas, ja siksi hän ilmoittaa, että hänen lapsensa ovat nyt luopuneet pääministerin heille aiemmin siirtämästään pulmallisesta omaisuudesta Katera Steelissä.

Asiaan liittyvä toinen taakka on johtamisen taakka. Suuri osa johtavassa asemassa olevista ihmisistä joutuu kärsimään henkilökohtaisesti yhteisvastuun kantamisesta. Ministerit pakotetaan luettelemaan varallisuutensa kellonkäätyjä myöten, jotta heidän sitoumuksiaan voitaisiin läpivalaista yhtä röyhkeästi kuin toimeentulotuen saajien tuloja ja menoja. Toimitusjohtajat puolestaan viettävät suuren osan ajastaan jossakin naurettavassa syytteessä, joka johtuu vain siitä, että he ovat yrittäneet esimerkiksi pelastaa pari tuhatta työpaikkaa.

En tarkoita, että Juha Sipilä ja monet hänen kaltaisensa olisivat puhtoisia pulmusia. Mutta tarkoitan, että ihmisten elämän röntgenkuvaus ja heidän luurankojensa esittely julkisessa sanassa ei taida olla enää kohtuullista eikä oikeudenmukaista. Jos ihmiseltä vaaditaan täydellistä riippumattomuutta ja sitoutumattomuutta minkäänlaiseen bisnekseen, jossa valtio on osapuolena, yrittäjät, liikkeenharjoittajat ja liiketoiminnassa omistusten tai oman toiminnan kautta mukana olevat ihmiset eivät voi toimia poliittisissa tehtävissä. Niihin pätevöittäisi vain ryhtyminen autismin tilassa eläväksi kommunistiksi, jonka omaisuus mahtuu fakiirin taskuun.

Juha Sipilää on nyt nöyryytetty ja hän on nöyrtynyt hankkiutumaan eroon maallisesta taakastaan kantaen mieluummin johtajuuden taakkaa, sillä pääministeriyteen liittyvä sosiaalinen asema ja arvonanto ilmeisesti merkitsevät hänelle enemmän.

Jääviydestä kähiseminen johtuu kanan pahnoista

Entä itse ongelma: väitetty jääviys? Ei ole epäilystäkään, etteivät esteellisyyden ongelmat säteilisi Katera Steelin ja Terrafamen keskinäisistä kaupoista myös pääministerin kansliaan. Mutta mikä niiden merkitys lopulta on? Pääministeri on itse todennut, että hän tai läheisensä eivät hyödy Terrafamen pääomittamisesta mitään. Väite on jokseenkin uskottava.

Myös oikeusoppineiden kannanotot ovat perustuneet tikulla kaiveltujen muotoseikkojen esille nostamiseen. Yleisradio tilasi kahdelta vasemmistolaisprofessorilta, Åbo Akademin Markku Sukselta ja Itä-Suomen yliopiston Teuvo Pohjolaiselta, tulkinnan runoelmasta, jonka Sipilä on laatinut oikeuskanslerille. Lausunnosta ei selviä oikeastaan muuta kuin se, että Sipilän tietämättömyys Katera Steelin ja Terrafamen vispilänkaupoista ei takaa hänen esteettömyyttään Terrafamen valtiontuesta päätettäessä.

Ajatuskulun logiikka on kuitenkin yhtä ontuva ja oletuksenvarainen kuin juridiikan periaate, jonka mukaan tietämättömyys lainsäädännöstä ei kelpaa perusteluksi lain rikkomiselle. Miten niin ei kelpaa? Jos ei tiedä, ei voida vaatia. Professori Suksi on Johanna Suurpään entinen alainen oikeusministeriöstä, ja Pohjolainen on lähtöisin Tampereen yliopiston punaiselta julkisoikeuden laitokselta, jolle ei ole myönnetty oikeustieteellisten tutkintojen luovutusoikeutta.

Jääviys- ja esteellisyysseikkoihin vetoaminen on muutoinkin vähän lapsellista, varsinkin kun vaikutusyhteydet ovat etäisiä ja huteria ja kausaaliyhteydet oletustenvaraisia. Tiedän toki, että viranomaiselle on säädetty velvollisuus itse todeta jääviytensä, sillä kukapa muu niistä voisi paremmin tietää. Esteellisyyden kontrolli on tällä tavoin omantunnon mutta myös luvassa olevan sanktion varainen.

Asiassa tullaan kuitenkin johtamisen taakkaan. Ennen ”täysin jäävittömän ihmisen” laskeutumista maan päälle voi esteettömän ihmisen määritelmän täyttää vain sädekehä päänsä päällä hymisevä kommunistinen pyhimys, joka tiedekunnan tai muun julkisoikeudellisen orgaanin kokouksessa nostaa räpylänsä, ynähtää täydellisen munattomuutensa lausumalla ”minä olen jäävi” ja poistuu paikalta pihtipolvin ja vähin äänin. Siinä on meillä vastuun kantaja.

Tarkoitan vain, että esteellisyyssäädökset eivät toteudu oikeastaan missään, ja varsinkin yliopistomaailmassa niitä on rikottu systemaattisesti vihervasemmistolaisen klusterin hyväksi, kun vasemmistolaisia, vihreitä ja feministejä on suosittu opinnäytteiden tarkastuksessa, tehtävien täytössä ja resurssien jaossa. Ei-sosialistien pysäyttämiseksi tehdään kaikki, mikä voidaan, kun arviot tilataan tovereilta.

Median luoma kohu

Oman lukunsa Sipilän tapauksessa muodostaa median suhtautuminen. Yleisradio on rakentanut kotisivuilleen kalenterinomaisen narratiivin, jotta kansalaiset voisivat seurata median luomaa tarinaa. Tässä kudelmassa on Sipilän omiakin räsyjä, mutta loimena siinä on median itse loihtima juoni.

Koko tarinahan lähti liikkeelle kommunistilehti Kansan Uutisten 24.11.2016 julkaisemasta jutusta, jonka mukaan pääministerin läheisillä on yhteyksiä valtionyhtiö Terrafamen urakoitsijaan ja pääministeri kieltää tietävänsä niistä mitään. Kirjoittelun läpi paistaa mahdollisuus, että median harjoittamassa vyörytyksessä onkin kyse opposition halusta kaataa hallitus epäilyksenvaraiseen ja todistamattomaan muotoseikkaan.

Myös Yleisradiossa alkanut poru toimittajien irtisanomisista on osa median itsensä rakentamaa skandaalia, jonka se on aikaansaanut kohottaakseen maineittaan muka-kriittisenä tiedotusvälineenä (aiheesta tässä ja tässä). Ylen sisäinen eripura heijastelee vain sitä, että viestimellä ei ole moraalia eikä tiedotus- ja toitotusvälineille niin tyypillinen propagandatykityskään voi toimia, koska Ylellä on oikeistolaiset johtajat mutta vasemmistolaiset toimittajat. Heitä puolestaan himottaa oikeistolaisen hallituksen kumoaminen. Onneksi myös talosta itse lähteneet saivat kunnon työpaikan aiempaa vähemmän sosialistisessa mediassa.

Vihervasemmistolainen oppositio pyrkii luonnollisesti ottamaan kaiken irti toverimedian tuella luomastaan kohusta. Ville Niinistö sössötti pari päivää sitten useaan otteeseen, kuinka vakavia pääministerin vienninedistämismatkojen jääviysongelmat muka ovat. Hän ei ymmärrä, että kaikkeen kaupaksi saamiseen liittyy jotakin keinottelua tai hyötymistä. Sen enempää firmoja kuin valtioitakaan ei voida johtaa samanlaisella kiilusilmäisellä fundamentalismilla kuin Luontoliittoa. Myös Sdp:n Antti Rinnettä aihe kuumottaa, mutta hän on pidättyväisempi, koska pyrkii petaamaan itselleen pääministerin paikkaa, jota ei tule ilman hallituskumppania.

Mitä hyvää hallituksessa?

Olen itsekin aistinut Sipilän menettelyssä kaikuja kepulaisesta siltarumpupolitiikasta, mutta yhtä selvästi havaittavia ovat myös opposition yritykset kaataa hallitus ja tuottaa ennenaikaiset eduskuntavaalit. Opposition kannatus on nyt huipussaan, sillä leikkaukset on kärsitty, mutta talous ei ole ehtinyt vielä nousta. Huomionarvoista on myös kansalaisten mielipiteiden kääntyminen Sipilän puolelle ja hänelle sadellut tuki.

Voidaan kysyä, mitä epäoikeudenmukaista onkaan esimerkiksi yliopistojen rahoituksen leikkaamisessa, sillä siten verovaroja siirrettiin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden hyväksi, eli juuri heille, joita yliopistoissa toimiva vihervasemmistolainen monikultturistien kuoro on maahamme rääkynyt? Ja eikö yliopistojen sisälläkin ole jaeltu resursseja avokätisesti ulkomaalaisille, kun kansainvälisyydestä on tehty toiminnan fetissi ja puujumala? (Tuloksia tässä, tässä ja tässä.) Olkaa hyvä ja ottakaa lisää vain, sillä näyttää olevan, mistä ottaa. Siinäpähän yliopistojen palkkapiiat nyt näkevät, mitä vastuun kantaminen maahanmuutosta merkitsee.

Entä eikö vihreille olekaan mieleen, että hallitus lopultakin toteuttaa heidän kaipaamansa perustulokokeilun? Vasemmisto jarrutti perustulon käyttöönottoa ay-poliittisista syistä, sillä perustulo tarjoaisi niin hyvän selkänojan työttömyyttä vastaan, etteivät ihmiset liittyisi enää ammattiliittoihin ansiosidonnaisia työttömyysetuuksia saadakseen.

Vasemmistopuolueet ovat vastustaneet perustuloa, koska ne ovat halunneet käyttää työttömien tekemättömyyttä ja toimimattomuutta työmarkkinapoliittisena painostuskeinona. Siten vasemmisto on pyrkinyt pidättämään työvoiman omaksi omaisuudekseen ja alistamaan sen valtion määräysvaltaan sekä katsonut hallitsevansa ihmisiä kuin orjalaumaa. Ei siis ihme, että moni ihminen näkee perustulon mahdollisuutena vapautua sosiaaliturvajärjestelmämme yritteliäisyys-, omistamis- ja sivistysvihamielisyydestä. Kiitos taaskin, hallitus! Tähän suuntaan pitää jatkaa.

Kun vielä päälle lisätään ei-sosialistisen median raportoimat uutiset talouden elpymisestä, josta ei pidä kiittää yksinomaan Donald Trumpin valinnasta johtuvaa Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden aktivoitumista, voidaan hallituksen katsoa suoriutuneen vakavista taloudellisista haasteista kunnialla. Niinpä myöskään vasemmistopuolueissa ei kannata iloita vaalivoitosta ennenaikaisesti.

Suomen tilanne tuskin olisi yhtään parempi, jos Perussuomalaisten tilalla hallituksessa olisivat olleet Rkp ja vihreät. Vasemmisto olisi hallituksessa ollessaan todennäköisesti laiminlyönyt kaikki pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tutkinta- ja palautustoimet sekä perustanut rajalle Suomen passien jakopisteitä, joissa rajojen ylittäjät olisivat pyytäneet henkilöpaperit rajavartijoilta. Paperittomia on nyt jo jäänyt Suomeen liikaa, vaikka sisäministeriö ei ongelmaa myönnäkään.

Toivon hartaasti, ettei Suomen kansa mene siihen halpaan, että se seuraavissa vaaleissa ryntää valtiolaivamme vasemmalle laidalle unohdettuaan, mitä vasemmisto hallituksessa teki: vaati lisää velanottoa, maahanmuuttoa ja mielipiteiden sensuroimista. Vaikeuksissa oleva valtiontalous ei kaipaa veneen keikuttamista eikä ryntäilyä laidalta toiselle vaan määrätietoista sitoutumista pitkäjänteisiin rakenteiden uudistusohjelmiin.

Valtion omaisuuden myynneillä pohjustetaan liittovaltiota

Liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin toimet ovat saaneet kovaa kritiikkiä hänen koko hallituksessa olonsa ajan, ja ansaitusti. Nyt hänen toimintansa laillisuus aiotaan selvittää perustuslakivaliokunnassa.

Berner kuuluu epäilemättä niihin ministereihin, jotka muistuttavat maahanmuuttoministerinä pahasti epäonnistunutta Astrid Thorsia. Hänen halunsa kaupustella valtion omaisuutta tuo etsimättä mieleen kaiken sen, mitä on sanottu lypsävien lehmien lopettamisesta.

Katselin huvin ja harrastuksen vuoksi viimeviikkoisen Ylen A-Talk-ohjelman, jossa vieraina olivat Anne Bernerin lisäksi Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne, Posti- ja logistiikka-alan unionin PAU:n puheenjohtaja Heidi Nieminen ja pörssitoimittaja Eljas Repo.

Selväksi kävi, että Berner aikoo jatkaa valtion omaisuuden myyntiä laittamalla lihoiksi sellaisetkin yritykset, joilla on peruspalvelutehtävä (kuten Posti ja Valtionrautatiet) tai joilla on strateginen intressi (kuten Finnair).

Jo Digitan taannoinen myynti osoittautui huonoksi kaupaksi, sillä nyt Yle joutuu maksamaan jokaisesta lähettämästään bitistä ranskalaisomistuksessa olevalle firmalle, mikä on lisännyt kustannuksia ja hidasti aikoinaan myös teräväpiirtolähetysten käyttöönottoa. Fortumin sähköverkon myynti puolestaan on merkinnyt turvallisuuden ja huoltovarmuuden kyseenalaistumista, kun Caruna voi halutessaan laittaa sähköverkot solmuun.

Omaisuuden myynneistä on tullut todellisia lehmänkauppoja pelkästään taloudellisessakin mielessä. Suomen valtiolla ei olisi ollut vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulla juuri lainkaan velkaa, jos valtio olisi pitänyt yritysvarallisuuden omistuksessaan, totesi taloustoimittaja Seppo Konttinen teoksessaan Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009) viitaten erääseen Jaakko Kianderin aiemmin esittämään arvioon. Niin hyvin yhtiöt ovat tuottaneet.

Strutsinmunan kokoisen pullautuksen A-talk-lähetyksessä päästi suustaan Arvopaperi-lehden entinen päätoimittaja ja Taletumin osakkeenomistaja Eljas Repo surressaan sitä, miksi Suomeen ei saisi syntyä ”omistavia sukuja”.

Björn Wahlroosin tapaisiako omistajia Eljas Repo perää maahamme? Sopinee esimerkiksi, sillä juuri Sampo-Leonian yhdistyminen Mandatumiin rikastutti Björn Wahlroosia tolkuttomasti, niin että voidaan puhua ”Sammon ryöstöstä”. Kun Repo ketun häntä kainalossaan kaipaa omistavia sukuja Suomeen, hänen sopisi huhuilla heitä takaisin maanpaosta Ruotsista tai Portugalista!

Sitä paitsi julkista omistusta ja yksityistä omistajuutta ei tarvitse nähdä vastakohtina. Omistamista riittää kyllä kaikille, vain pääomasta on köyhässä maassamme pulaa.

Valtion kruununjalokivet tarjoillaan kultalautasella

Valtioiden omaisuutta on myyty kautta Euroopan alihintaan, jolloin ostajat ovat korjanneet suuria voittoja. Logiikka on seuraava: Ensin köyhdytetään valtiot eurojärjestelmän kautta, toisin sanoen riistämällä valtioiden rahapoliittinen itsemääräämisoikeus, takaamalla pääomien helppo siirrettävyys ja romuttamalla työllisyys valtioiden tappioksi. Kun valtiot on velkaannutettu pankeille, omaisuus myydään keinottelijoille pilkkahintaan.

Tuloksena syntyy juuri noita Eljas Revon tarkoittamia henkilöitä, jotka siirtävät ainakin osan liiketoiminnastaan veroparatiiseihin. Suomen valtionyhtiöiden kaappaajina ovat usein olleet ulkomaiset pääomanomistajat, jotka ovat saneeranneet ja pilkkoneet firmat sekä laittaneet työntekijät kilometritehtaalle, vaikka ei olisi ollut pakko.

En nyt tarkoita vain entisen Nokian ja nykyisen Microsoftin tapaisia yrityksiä, joissa on oikeitakin (ja osittain juuri uudesta omistaja-johtajuudesta johtuvia) kysyntäongelmia, vaan esimerkiksi Enson myyntiä ruotsalaisille.

Ruotsi onkin ollut paremmassa asemassa euroalueeseen kuulumattomuutensa vuoksi, sillä se pystyy myymään puunjalostusteollisuuden tuotteita euroalueen ulkopuolelle riittävällä, noin viiden prosentin edulla Suomeen verrattuna. Tämän tuloksena Ruotsin puunjalostusteollisuuden vientivolyymi on tonneissa mitattuna nykyisin noin kaksinkertainen Suomen volyymiin verrattuna, ja tehtaita lopetetaan Suomesta Stora-Enson sisällä.

Julkisessa sanassa asiasta vaietaan eurojäsenyyden pönkittämiseksi, aivan niin kuin julkinen sana vaikeni siitäkin paljon puhuvasta tosiasiasta, että Islanti veti EU-jäsenhakemuksensa vähin äänin pois.

Yövartijavaltiossa yöunet heikkenevät

Metsähallituksen yhtiöittämisen seurauksena laajoja maa-alueita alkaa todennäköisesti siirtyä ulkomaiseen hallintaan. Anne Bernerin tapaiset toimijat ajavat poliittisen vallan kautta vain kapean intressiryhmänsä, eli taloudellisten voitonsaalistajien, etuja. Nämä opit on kopioitu 1980-luvun anarkokapitalisteilta, joiden mukaan valtion pitää omistaa mahdollisimman vähän ja valtion tulee toimia ainoastaan ”yövartijavaltiona”.

Sellainen valtio, jonka kaivokset, pohjavedet, maa-alueet ja sähköverkot ovat vieraassa hallinnassa, ei ennen pitkää selviä enää edes tuosta ”ulkoisen turvallisuuden” vartiointitehtävästä. Kun valtioiden velkaantumispuskuri ja omaisuuden myyntipuskuri on käytetty eikä verojakaan voida korottaa tuottojen vähentymättä, jäljelle jää vain hyvinvointipalvelujen ja sosiaalietuuksien leikkaaminen, mikä puolestaan heikentää kotimaista kysyntää ja syventää lamaa johtaen pysyvään elintason laskuun ja hyvinvointivaltioiden romuttumiseen. Siinä menee sitten sisäinen turvallisuus.

Sikatimanttisina ”ratkaisuina” nähdään Alexander Stubbin tapaisten poliitikkojen näennäissyvälliset analyysit, joiden mukaan juuri näistä syistä liittovaltion muodostaminen on ainoa mahdollinen kehityssuunta. Tämän mukaan on välttämätöntä, että valtioiden velat katsotaan lopulta yhteisiksi ja että niitä ”lyhennetään” laskemalla liikenteeseen rahaa, eli ostamalla EKP:n toimesta valtioiden velkakirjat pois rahoittajilta. Tuloksena on inflaatioprosentin suuruinen tasavero kaikille.

Todellisuudessa tälle politiikalle on vaihtoehto. Se on Paavo Väyrysenkin esillä pitämä irtautuminen eurojärjestelmästä ja kansallisen itsemääräämisoikeuden palauttaminen rahapolitiikassa. Inflaatiota tulisi toki tätäkin kautta, mutta poliittista valtaa ei riistettäisi ylikansallisille organisaatioille niin kuin nyt.

Valtion kannattaa toimia sijoittajana

Valtion omaisuuden myynneillä on pohjustettu valtioiden toimintakyvyn halvaannuttamista ja siirtymistä keskusjohtoiseen liittovaltioon. Tämä kaikki tapahtuu humpuukimaisen savuverhon turvin, jonka levittämisessä media on luonnollisesti mukana, esimerkkinä nyt vaikkapa se, että valtion omaisuuden myyntihankkeita kutsuttiin tuossa edellä viitatussa Ylen A-Talkissa harhaanjohtavasti ”omistajaotteen terästämiseksi”!

Kansallisen omaisuuden myynti ei nauti minkäänlaista poliittista legitimiteettiä. Myös kaupustelun irrationaalisuus on ollut läpinäkyvän naurettavaa. On järjen ja julkisen edun vastaista, että valtio myisi esimerkiksi Postista sen tuottavat osat sijoittajille ja jättäisi omaan hallintaansa (eli verojen maksajille) vain tappiota tuottavat ja jatkuvia subventioita kaipaavat osat.

Niin toimivat saalistavat hyeenat: hymyilevät sudet. Siksi on paikallaan, että heidän toimiensa lainmukaisuus tutkitaan vähintäänkin perustuslakivaliokunnassa. Anne Berner on ajanut suorasukaisesti vain omien taustaryhmittymiensä etuja ja laiminlyönyt ministerinvastuun mukaisen velvoitteensa edistää julkista ja yleistä etua. Valtiolla on aina myös sosiaalipoliittinen intressi, turvallisuusintressi ja peruspalveluintressi, joten valtiota ei voi eikä pidä johtaa kuin Vallila Interioria.

Omaisuuden myynnin puolesta voidaan lausua enintään se, että valtiomme on velkaantunut eikä varaa lisäpanostuksiin juuri ole. Mutta myöskään julkisen omaisuuden myynneistä saatavilla kertatuloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja. Koska osinkotulot myyntien seurauksena vähenevät, omaisuuden myyminen johtaa köyhtymiskierteeseen, ja siksi budjettivajetta pitää hoitaa potkimalla käyntiin talouskasvua.

Koska lainaa saa alhaisella korolla ja koska yrityksissä valtion sijoitukset tuottavat korkokuluja paremmin, olisi perusteltua, että valtio alkaisi entistä laajemmin toimia osinkotuottoja ja arvonnousua tavoittelevana sijoittajana. Ainoa kestävä ratkaisu on sellaisen arvotuotannon luominen, joka tuo maahamme vientituloja.

Ongelmia ei voida ratkaista ajattelemalla samalla tavoin kuin niitä luotaessa

Valtioita ei voida johtaa samalla tavalla kuin liikeyrityksiä. Liikeyritysten pääasiallinen tehtävä on leipoa omistajilleen rahaa. Sen sijaan valtioilla on sosiaalipoliittinen intressi, johon sisältyvät muun muassa kansalaisten hyvinvointi ja turvallisuus. Niinpä Suomen valtiota ei pitäisi johtaa kuten Vallila Interioria.

Anne Berner kuuluu pääministerin ohella hallituskabinetin liikkeenjohdolliseen lahkoon. Sveitsiläis-suomalainen omistaja-johtaja tuli politiikkaan kepulaisista vallan katakombeista. Hän sai ministerinviran palkkioksi siitä, että hän Perheyritysten liiton puheenjohtajana pelasti pääministerin pallilta ja eduskunnasta pudonneen Matti Vanhasen yhdistyksen toimitusjohtajaksi. Berner on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja poliittisesti kokematon, aivan kuten nykyinen pääministerikin. Suomen kansalaisuuden Berner sai vasta tammikuussa 2015.

Kansanedustajaksi pyrkiessään Bernerillä oli hihassaan imagonkohotuskortti, eli lastensairaalan tukiyhdistyksen puheenjohtajuus, jota kukkahattutätien oli mahdotonta vastustaa. Varainkeruuprosessin käänteissä paljastui, että Berner valehteli kansalaisille väitteessään, jonka mukaan säätiö ei saa kiinteistöstä minkäänlaista tuottoa. Tosiasiassa säätiö oli sopinut 3,5 miljoonan vuosikustannuksista 30 vuoden ajaksi. 160 miljoonan kokonaiskuluista valtio antoi 40 miljoonaa ja HUS 40 miljoonaa yksityisten lahjoitusten ollessa 36 miljoonaa. Loppu 105 miljoonaa (3,5 x 30) tulee kiinteistön käyttäjältä HUS:ilta, joka puolestaan vuokraa lastensairaalan tarvitseman määräalan Kiinteistö Oy Uusi Lasten sairaala -nimiselle osakeyhtiölle. Osakeyhtiön osoitteeksi on puolestaan merkitty kaupparekisterissä Oy Vallila Interior Ab, Nilsiänkatu 15, 00510 Helsinki.

En puutu lastensairaalan syheröihin ja perheideologialla hehkuttamiseen tässä yhteydessä enempää. Huomautan vain, että minun laskujeni mukaan 40 + 40 + 36 + 105 miljoonaa = 221 miljoonaa, joten jonnekin katoaa 221 miljoonan tuloista rakentamiskulujen (160 miljoonaa) jälkeen 61 miljoonaa. – Ettei vain Bernerin firman kassakoneeseen tai hänen omiin taskuihinsa? Tarkempia lukuja voitte onkia esimerkiksi tässä paljastuskirjoituksessa viitatuista lehtiartikkeleista.

Anne Berner näyttää saavan oman bisneksensä kukoistamaan, paitsi että vuoden 2014 tilinpäätöstietojen mukaan myös Vallila Interorin liikevaihdosta katosi 91,5 prosenttia, vaikka liikevoitto kasvoi 5,1 prosenttia ja tulos nousi pakkaselta 696 tuhanteen. On kysyttävä, minne vaihto hävisi? – Ettei vain veroparatiiseihin?

Tiet ja taksit lihoiksi

Näillä jo kohtuullisesti julkisuutta saaneilla kysymyksillä ei olisi juuri tähän ajankohtaan sidottua merkitystä, elleivät ne liittyisi saumattomasti Bernerin tämänviikkoisiin poliittisiin aloitteisiin ja paljastaisi varainkähminnän olevan estotonta.

Anne Berner ei pidä normeista, sillä jo hallitustyöskentelynsä alkajaisiksi hän julisti normienpurkutalkoot, joiden tuloksena kauppojen aukioloajat vapautettiin kauppiaiden tappioksi. Kilpailullisista syistä puodit joutuvat pitämään uksensa avoinna yötä päivää ja päivät pääksytysten, vaikka kaupankäynnin tuottavuus on öisin ja pyhisin heikkoa korkeiden kustannusten takia.

Bernerin viimeisimpiä avauksia on taksitoiminnan sääntelyn poistaminen. Mikäli esitys menee läpi, taksilupien määrää ei rajoitettaisi, kuljettaja voisi päättää hinnoista itse, alle 10 000 euron vuosiansioilla pyörivään liikennöintitoimintaan ei tarvittaisi lupia lainkaan, ja asemapaikkavelvoite poistuisi. Taksifirman voisi myös rekisteröidä mihin tahansa EU-maahan, mikä selvästikin lisäisi verosuunnittelun mahdollisuuksia. Kuitenkin esityksen perusteluksi mainitaan, että näin vähennettäisiin veronkiertoa!

Todennäköisesti taksitoiminta siirtyisi veroparatiiseihin rekisteröityjen firmojen haltuun, taksitolppavelvoitteen poistuminen veisi pirssit maaseudulta, ja hintakilpailu johtaisi Mersu-taksien korvaamiseen vuosimallin 1979 Fiat Mirafioreilla (se Ladan näköinen mutta hieman parempi). Taksiautoilijoiden veroetu pitäisi ilmeisesti poistaa, sillä muutoin kuka tahansa voisi ryhtyä nimellisesti taksikuskiksi saadakseen valtiolta ammattiautoilijoille myönnetyn veronpalautuksen. On myös kysyttävä, kenen käsi taksien ohjauspyörää lopulta vääntäisi, kun pimeän taksin käsite poistuisi markkinoilta ja taksialasta tehtäisiin ulkomaisten firmojen kullanhuuhdontaa.

Bernerin esitystä vastustaa hallituksen sisäinen oppositio Perussuomalaiset, joka voisi muodostaa hallituksen myös varsinaisen opposition kanssa. Ainoa keino pysäyttää uudistus on kertoa kansanedustajille, että eduskuntatalon nurkilla heidän taksilitteroitaan ei jatkossa odottaisi enää perinteinen Mersu-taksi vaan kanakoppia muistuttava pjongjangilainen koppimopo.

Berner aikoo tehdä Thatcherit myös myymällä valtion tieverkon ja laittamalla valtion infrastruktuurin omistusjärjestelyt uusiksi. Hanke kaupattaisiin kansalaisille poistamalla ajoneuvovero, mutta lunastettaisiin korkoineen takaisin keräämällä tienkäyttömaksuja GPS-pohjaisella järjestelmällä. Iltalehden Olli Ainolan mukaan aloitetta valmistelee kansliapäällikkö Harri Pursiaisen ideoima virkamiesnyrkki, jonka tuloksena tie-, rata- ja meriväyliä ”yksityistetään laajojen omaisuus- ja palvelukokonaisuuksien osalta”.

Valtion nykyisen tieomaisuuden arvo kirjanpidossa on noin 15 miljardia euroa, rautatieomaisuuden arvo 4,4 miljardia euroa ja meriväyläomaisuuden arvo 300 miljoonaa euroa. Koska omaisuus on kirjanpidossa arvostettu hankintahintaan, josta on tehty tavanomaiset vuotuista kulumista vastaavat poistot, omaisuuden laskennallinen arvo voi yhtiöitettäessä jopa kolminkertaistua, sillä arvostus pitää tehdä tuottoperustein käypään hintaan.

Jo Ylen entinen toimittaja Seppo Konttinen osoitti kirjassaan Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009), miten erinomaisia sijoituskohteita valtion yritykset ovat olleet niiden kaappaajille, sillä valtion firmat on laitettu lihoiksi alihintaan. Jos siis raha polttelee taskunpohjalla, siitä vain investoimaan, kuten Björn Wahlroos entisen Postipankin rippeisiin tai Venäjän oligarkit Gazpromiin. Näin pääsee kultapossukerhoon.

Valtiolle omaisuuden myyminen on ollut erittäin tappiollista ja johtanut köyhtymiskierteeseen pääomatulojen loputtua. Esimerkiksi Jaakko Kiander laski taannoin, että Suomen valtiolla ei olisi ollut 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen lopussa lainkaan velkaa, mikäli valtio olisi pitänyt yritysvarallisuutensa hallussaan (op. cit.).

Bernerin kaavaileman uusjaon tuloksena kansallisvarallisuutemme hupenee, valtion toimintakyky heikkenee ja ylikansalliset yritykset rikastuvat.

Malli on kotoisin Britanniasta. Laskeutuessasi Heathrown lentokentälle Lontooseen et oikeastaan laskeudu Britanniaan vaan Espanjaan, sillä yksityistämisen tuloksena tuokin infrastruktuuri on toisessa valtiossa toimivan yrityksen omaisuutta. Samanlaista alkaa olla Suomessa, josta ei enää tarvitse matkustaa ulkomaille ollakseen ulkomailla, sillä lähes kaikkien rakennusten katoilla loistavat ulkomaisesta omistajuudesta kertovat valokyltit.

Valuvika on systeemissä

Entä mihin viittaan kirjoitukseni otsikolla ”Ongelmia ei voida ratkaista ajattelemalla samalla tavoin kuin niitä luotaessa”? Hallituksen olisi pitänyt purkaa normeja poistamalla turhia ja pikkumaisia toiminnan esteenä olevia sääntöjä, jotka esimerkiksi rakennusteollisuudessa ovat usein järjenvastaisia ja estävät produktiivisen tuotannon. Kannattaisi purkaa EU:n kurkku- ja traktorinpenkkidirektiivejä. Koska Anne Berner on kapitalisti, hän on sen sijaan iskenyt silmänsä valtion omaisuuteen ja haluaa purkaa omistajuutta koskevia normeja.

Hänen ajattelutapansa on sama kuin ennenkin. Hän kiskoo samasta köydestä kuin sosialistit, mutta eri suuntaan. Suomen julkistalouden ongelmia ei voida kuitenkaan ratkaista tuomatta yhtälöihin mitään uutta. Lainmuutoksilla on jo pyritty myymään Suomen kaivosomaisuus ja pohjavedet, ja Metsähallituksen yhtiöittämisen kautta myyntiin ovat menossa myös valtion metsät, mistä Esko Seppänen esitti kitkerän kantansa Facebook-päivityksessään.

Tavallaan on ymmärrettävää, että myytävää etsitään kissojen ja koirien kanssa, sillä velkaantumispuskuri on käytetty ja verotus on niin tapissaan, että veroasteen korottaminen vähentäisi verokertymää. Valtion omaisuuden myyminen on kuitenkin huono metodi, sillä tilapäisillä myyntituloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja.

Koska menot kuitenkin pysyvät, eikä niitä voida myöskään leikata syventämättä taloustaantumaa, on valuvikaa nähtävä itse systeemissä, ja pitäisi keksiä jotain uutta.

Elämme parhaillaan neljättä teollista vallankumousta, jonka tuloksena nanoteknologia on mullistamassa materiaalitekniikan ja 3D-tulostus tuotantotekniikan. Esimerkiksi juuri niihin liittyvällä länsimaisella osaamisella voitaisiin laittaa kampoihin nationalismissaan pöyhisteleville Aasian suurvalloille, kuten Kiinalle ja Intialle, jotka ovat laatineet pitkäjänteiset kansalliset suunnitelmat Euroopan, Yhdysvaltain ja Japanin lyömiseksi.

Suomen valtiontalouden ongelma on enemmän talousjärjestelmässä kuin tuotannon rakenteissa, jotka ovat toimintakykyisiä ja ehjiä. Myös innovaatioita riittää, mutta ongelmana on, kuinka saada ne tuotantoon ja markkinoille. Tähän hallituksen kannattaisi panostaa eikä vanhaan kiistelyyn omistajuudesta. Sillä tämä tie vie eteenpäin, kun taas Bernerin tie vie taaksepäin.

Tarkemmin sanoen se vie suoraan kadotukseen, sillä Suomen valtion finanssikriisi johtuu jäsenyydestämme Euroopan unionissa ja rahaunionissa. Rahaunioni on vienyt suhdanteiden säätelymahdollisuuden, ja globalisaatioon liittyvän verokilpailun tuloksena valtion finanssihaavin ohi virtaa rahaa vieraiden kansantalouksien rikastuttamiseen.

Ongelmana eivät ole piensijoittajat eivätkä virkkuumummut, joita Finanssivalvonta ahdistelee tiedusteluilla sukanvarsisäästöjensä alkuperästä. Ongelmana ovat ne tietyn suuruusluokan ylittäneet yritykset, jotka pystyvät keinottelemaan verotuksensa, kuten esimerkiksi Sinebrychoff, joka on muuntanut tulonsa rojaltituloiksi ja maksaa veronsa 1,7 prosentin mukaan Hollantiin.

Tällaisella yhteisvastuun välttelyllä näyttää olevan vankka edustuksensa myös hallituksessa ja kansanedustuslaitoksessa. Se on ikävää, sillä sellaista toimintaa leimaavat kansallisen edun ylenkatsominen, mädätys, ankeutus, kurjistaminen ja isänmaanpetturuus.

Heidi Hautalan potkut signaali itäherkkyydestä

Heidi Hautalan eropotkut kehitysministerin virasta tulivat väärään aikaan ja väärällä perusteella, vaikka ne sinänsä oikein olivatkin. Jo veronkiertojupakan olisi pitänyt riittää irtisanomiseen.

Sitä paitsi Jyrki Katainen oli väärä henkilö jakelemaan lähtöpasseja, sillä hänellä on oma lehmä ojassa Pekka Himasen lahjontajupakassa. Minun mielestäni on suurempi pahe livauttaa kuusisataa tuhatta valtion kassasta suosikkifilosofilleen kuin omistajaohjata ekologisesti kyseenalaista öljynporaustoimintaa Pohjanmerellä, kuten Hautala.


Aitoa arvovalintavaikuttamista

Lehtitietojen mukaan Hautala laittoi alaisensa patistelemaan Arctia Shippingin johtoa vetämään takaisin rikosilmoituksensa, jonka se oli tehnyt Greenpeace-aktivistien vallattua jäänmurtajia Helsingissä maaliskuussa 2012. Arctia Shipping on valtion kokonaan omistama yhtiö, joka hallinnoi Katajanokan laiturissa kesäisin lepäileviä murtajia, lukuun ottamatta kaapelinlaskussa ja muissa kesätöissä olevia aluksia sekä sitä kokonaan uutta laivaa, jonka Hautala yhdessä Merja Kyllösen kanssa junaili liikenneviraston alaisuuteen.

Greenpeacen tempauksessa itsessään ei ollut mitään uutta. Se oli tavanomainen mielenilmaus, joita silloin tällöin näkee. Mitään ei mennyt sen vuoksi rikki, ja Urhot, Otsot, Sisut ja Kontiot ovat edelleen satama-altaassa paikoillaan.

Myös ministerin puuttuminen peliin kertoi sekin vain keskustelun tarpeellisuudesta, siitä, että kansalaismielipiteiden toivotaan välittyvän valtion yrityksiin. Asiaa ei pahenna edes Hautalan huono muisti.

On kenties totta, että ministeri tai hänen edustajansa ei saisi ripittää valtion omistamia firmoja, sillä niillä on omakin johto. Mutta kaikissa yrityksissä on asioita, joissa omistaja on niin sanotusti aktiivinen ja puuttuu operatiivisen johdon toimiin osakkaan tai hallituksen jäsenen tuolilta.

Joskus siitä voi olla jopa hyötyä. Eivätkö muka kokoomuslaiset ole kaulaansa myöten erilaisten firmojen kytköksissä, tai keskusta maatalouden ja poliittinen vasemmisto ay-liikkeen? Tietoa, mielipiteitä ja hyviä neuvoja vaihdetaan puolin ja toisin, ja puhelinlangat laulavat. Esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan lakkautuksen yhteydessä valtio-omistajan suorastaan toivottiin puuttuvan peliin, vaikka omistajaohjausta säätelevä laki sen kieltääkin.

Se, että ministeri piipitti ekologisesti soveliaasta menettelystä merikarhujen korviin oli pelkkä imaginaarinen yksityiskohta, jota ei pahenna edes asiaan liittyvä salaaminen ja valehtelu. Nehän ovat politiikan ja liike-elämän välttämättömiä työvälineitä, aivan niin kuin unohtaminen on poliittisen järjestelmän toimintaehto.

Tahdonko siis puolustaa Hautalaa? En. Missä sitten on asian pihvi?


Greenpeace ei ole nyt hallituskelpoinen

Tosiasiassa Hautalan erottaminen kertoi itäherkkyydestä. Iltalehden esille nostama jupakka, jossa Hautala antautui puolustamaan Greenpeacen taannoista valtausta, oli ulkopoliittisesti aivan liian arka asia aikana, jolloin Greenpeacen aktivisteja pidetään vangittuina ja syytteessä Venäjällä. Kyseessä olivat tietenkin eri aktivistit, mutta järjestö on yhtä kaikki sama.

Kun otetaan huomioon sekin, että Hautala on naimisissa venäläissyntyisen elokuvaohjaajan kanssa, hänen suhteensa Venäjään on ikään kuin ”liian läheinen”. Tilannetta pahentaa, että everstin tytär Hautala on kritisoinut kärkevästi Johan Bäckmania ja hänen nashejaan, ja hän oli perustamassa myös Suomalais-venäläistä kansalaisfoorumia, johon vaikutti keskeisesti Anna Politkovskajan murha. Jo Paavo Lipponen varoitti Hautalaa, ettei venäläisille pitäisi luennoida ihmisoikeuksista.

Veronkiertojupakka ei riittänyt erottamiseen, mutta sinänsä merkityksetön valtionyhtiön ripitys riitti. Stevie Wonderkin näkee, että Heidi Hautala on ministeri, joka ei nauti Kremlin luottamusta Suomen ja nyky-Neuvostoliiton suhteissa.

Hautala pantiin siis eroamaan, sillä Suomen hallitukseen ei voi kuulua ministeri, joka osoittaa sympatiaa Venäjällä pannaan huudettua järjestöä kohtaan. Näin Suomi menettelee pelosta, sillä öljyä ja maakaasua tulee Suomeen putkea pitkin Venäjältä enemmän kuin poraamalla Pohjanmereltä. Venäjän sensuurilakien vallitessa Hautalan olisi kaiketi pitänyt myötäillä syytteiden lukemista Greenpeacen ympäristöaktivisteille ollakseen ulkopoliittisesti luotettava.


Vuoden mokaaja

Tämä ei suinkaan tarkoita, että olisin Hautalan kanssa samaa mieltä politiikan sisällöistä tai että puolustaisin hänen sluibailuaan. Mutta pidän tärkeänä, että ministeri voi puuttua valtion yritysten asioihin poliittisen vallan edustajana.

Kannanottoni ei merkitse sitäkään, ettei Hautala olisi vuoden mokaaja. Kyllä hän on. Hän ei nimittäin hallitse keinoja.

Toisaalta kenenkään ei tarvitse olla huolissaan Hautalan puolesta. Erotettiinhan Suvi Lindénkin Lipposen toisen hallituksen kulttuuriministerin virasta, mutta se ei estänyt häntä palaamasta Vanhasen toiseen hallitukseen viestintäministeriksi, jolloin hän sai taas paljon kritiikkiä osakseen. Kukapa tapauksia ei voisi muistaa? Ensimmäisellä kerralla kyse oli oman firmansa tukemisesta valtion varoilla, toisessa sananvapauden syömisestä ja viestintäsalaisuuden murentamisesta. Luultavasti kansa äänestää Hautalan takaisin Brysseliin.

Tahdon vain sanoa, että ammattipoliitikot ovat niin hyvin suojassa puoluekoneistojensa bunkkereissa, että he tulevat kaikesta läpi vain pienin naarmuin, ja yleensä he nousevat vieteriukkojen tavoin takaisin valtaan. Myös media tukee valtansa vakiinnuttaneita poliitikkoja siksi, että vallan jatkuvuus takaa politiikan ennustettavuuden ja yhteiskuntarauhan. Asioiden kaunistelu on osa tiedotusvälineiden kantamaa yhteiskuntavastuuta.


Hautalan Venäjä-kriittisyys haudattiin

Helsingin Sanomat ehtikin jo vähätellä Hautalan edesottamuksia lavastamalla hänestä pelkän unohtelijan ja siteeraamalla tueksi paria feministinä tunnettua viestintätutkijaa, jotka hyvin todennäköisesti ovat myös Heidi Hautalan äänestäjiä. Heidän mukaansa ”väärän tiedon antaminen ei aina kaada ministeriä”.

Minun mielestäni sellaista asiaa kuin ”väärä tieto” ei ole olemassakaan, vaan on vain joko tietoa tai luuloa, totuuksia tai valeita. Ilta-Sanomat puolestaan luonnehti painostusta, jolla Hautala patisteli Arctia Shippingiä, pelkäksi ”infomöhläykseksi”, ja Hesarin kolumnistin mielestä kyse oli ainoastaan siitä, että ”vallanhaluinen hippi ärsyttää”.

Tyylikästä on selitysten lennokkuus, mutta kaiken aitouden hinnalla. Se, että Hautala väläytti värejä nimenomaan venäläisviranomaisten hampaissa olevan järjestön puolesta, haudattiin Suomen mediassa näkyvästi. Kiitän siis Hautalaa kansalaisrohkeudesta, vaikka ja koska kyse ei ollut vain öljynporausta koskevasta ”Dallasista”, tekstiviestin riekaleesta eikä omistajaohjauksen rajojen ylityksestä vaan myös ulkopoliittisesti kipeästä aiheesta.


Ovatko vihreät oppositiokelpoisia?

Kannanottoni ei toisaalta merkitse, että minulla olisi vihreiden yleispolitiikasta kovin korkeaa kuvaa. Puoluehan näyttää vastustavan kaikkea, mikä on edistämisen ja kehittämisen arvoista. Sertifikaattipuolue tuhoaa Suomen taloutta ja teollisuutta muun muassa energiamääräyksillä, jotka nostavat asumisen hintaa, ja puolueen oppien mukaan elettäessä meille tulisi tässä maassa nopeasti hyvin pimeä ja kylmä.

Hautala on lisäksi uhannut pudottaa valtion omistuksen Finnairista alle puoleen, eli munauksia hänen aarrearkussaan riittää. Tämä tekisi yhtiöstä helpon palan kilpailijoille, minkä jälkeen Suomessa ei olisi enää kansallista lentoyhtiötä. Turhaan ei sanotakaan, että siinä, missä terroristi pudottaa vain yhden lentokoneen, vihreä poliitikko romuttaa kokonaisen lentoyhtiön.

En siis kannata vihreiden yleispoliittista linjaa, johon kuuluvat maahanmuuton lisääminen, ydinvoiman vastaisuus, kehitysavun roiskiminen ja ympäristönormien kiristely, jonka tuloksensa säästäminen alkaa maksaa enemmän kuin on saavutettu hyöty. Mutta kannatan ministerin oikeutta vaikuttaa asioihin mielipiteillään ja luulen, että mikäli Hautala olisi sanonut asiansa julkilausuman eikä tekstiviestin muodossa, mitään kohua ei olisi edes syntynyt.

Saa nähdä, kuka Hautalan tilalle nimitetään. Olisiko järkivihreä Pekka Haavisto? Timo Soini oli varmaan oikeassa lausuessaan Iltalehdessä, että vihreät eivät ole tällä hetkellä hallituskelpoisia. Hän ilmeisesti kaipaa seuraa. Mutta voisiko kyseinen puolue olla oppositiokelpoinenkaan perussuomalaisten rinnalla? Vihreät luultavasti äänestäisivät perussuomalaisten johtaman opposition nopeasti kumoon.