Kansanvalta ei pyhitä kaikkea

Suoran demokratian sudenkuoppa on, että kansa ei tiedä kaikkea ja voi myös erehtyä karvaasti. Kun EU-jäsenyyttä kannattava David Cameron lupasi äänestyttää brittejä EU-jäsenyydestä, hän tuli ottaneeksi suuren riskin ja pelanneeksi upporikasta ja rutiköyhää. Siksi hänestä tuli kenties maansa taktisesti tyhmin pääministeri, ja samalla myös entinen.

EU:ssa on totta kai valuvikaa, jonka johdosta brittien eropäätös antoi Euroopan unionille selvän viestin. EU puuttuu liiaksi jäsenmaidensa sisäisiin asioihin, ja siksi unionin vaikutusvaltaa on kavennettava. Ikkunat kannattaa kuitenkin vain pestä mutta ei rikkoa.

En kannata Suomen hätäistä eroa EU:sta, vaikka se poistaisikin direktiivisuman ja paragrafipainajaisen sekä päästäisi irti euron ahdingosta kohti taloudellista itsemääräämisoikeutta. Eroaminen myös korjaisi maahanmuutosta johtuvia ongelmia muun muassa Schengenin sopimuksesta irtautumisen myötä.

Omasta mielestäni EU sinänsä on hyvä juttu, mutta ilman yhteisvaluuttaa: turvallisuuden takaajana, sosiaali- ja arvoliberalismin edistäjänä ja pelkäksi EEC:n tapaiseksi talous- ja vapaakauppaliitoksi palautettuna. On muistettava, että liityimme EU:hun lähinnä turvallisuussyistä: Suomi ei halunnut jäädä daamiksi Venäjän kainaloon.

Nyt kun Britannian oikeuslaitos on määrännyt, että maan hallitus ei voi aloittaa eroneuvotteluja EU:sta ilman parlamentin hyväksyntää, britit pääsevät todennäköisesti korjaamaan omasta eropäätöksestään koituneita haittoja. EU-jäsenyyden kannattajilla on enemmistö nykyisessä parlamentissa. Ennen asian esille ottamista siellä voidaan myös järjestää uudet parlamenttivaalit, mikä nollaisi tilanteen.

Keskeinen kysymys on, voidaanko kansanäänestys tulkita jälkikäteen vain neuvoa antavaksi, vai pitääkö se ymmärtää sitovaksi. Jos kansanäänestyksen tulos voidaan jälkikäteen mitätöidä alistamalla ratkaisu parlamentille, tämä vesittää kansanäänestysinstituution. Näin demokratia ja EU loittonevat toisistaan entistäkin kauemmaksi, ja kansanvallan idea sulaa pois.

Keskeinen pohdinnan aihe on, kumpi on tärkeämpää: äänestystuloksen kunnioittaminen ja demokratian vaaliminen itseisarvona, vai järkevimmän ja hyödyllisimmän ratkaisun tavoittelu. Kansanäänestysten järjestäminen kun on melkoista hasardihommaa. Suora demokratia ei takaa edustavaa osallistumista, mutta se mahdollistaa kansan johtamisen harhaan, vahvistaa propagandan vaikutusvaltaa ja hukuttaa vastuun kansan syviin riveihin.

Samasta syystä en kannata myöskään Suomen Nato-ratkaisun alistamista kansanäänestykseen. Laki ei sitä vaadi, eikä se olisi poliittisen realismin kannalta mahdollistakaan (aiheesta lisää tässä). Joka tapauksessa britit saavat nyt paluun mahdollisuuden, vaikka Brexit-valo palaakin. Pyörtämismahdollisuutta ja harkitsemisen paikkaa puoltaisi se, että äänestystulos oli vain täpärä ja sikäli sattumanvarainen.

Toivoin ja toivon edelleen, että britit olisivat pysyneet EU:ssa, sillä heidän riesanaan ei ole euroakaan. Eroaikeesta on kertynyt haittaa myös Suomelle, sillä Britannia on ollut pohjoismaille hyvä kumppani. Jos taas Britannian parlamentti pysyy kansanäänestyksen mukaisessa päätöksessä, Britannia pääsee tavoittelemaan merkittäviä pitkän tähtäimen hyötyjä, joiden tulokset ovat tosin vasta useiden vuosien tai vuosikymmenien päässä.

Tämän puntaroinnin mukaisesti Euroopassa joko jatketaan, ylläpidetään ja arvostellaan raihnaiseksi käynyttä globalisaatiokulttuuria tai palataan takaisin kansallisvaltioajattelun suuntaan. Oireellista on, jos asioista pitää päättää juristien antamilla kansliatuomioilla.

Keksitään Suomi uudelleen – Eduskunta kutsuu Sinut keskustelemaan

Talousnäkymät ja turvallisuus huolestuttavat monia ihmisiä. Siksi Suomessa on puhuttu viime aikoina paljon tulevaisuudesta.

Hallitus esitteli viime syksynä oman, vuoteen 2030 ulottuvan, tulevaisuusselvityksensä ja Pekka Himanen paljon arvostelua herättäneen ”Kestävän kasvun mallinsa”. Suomen tulevaisuus ei ole kuitenkaan vain ennustajien, tietäjien tai luulijoiden varassa. Tulevaisuuden tekevät kaikki suomalaiset yhdessä.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tilasi lopulta myös minulta ja taloustieteilijä Juhana Vartiaiselta sekä kahdelta muulta henkilöltä lausunnot niistä mietinnöistä, joita eduskunnan aiemmin käyttämät asiantuntijat ja järjestöt olivat laatineet valiokunnalle.

Laadinkin eduskunnalle oman näkemykseni siitä, mikä Suomea mahdollisesti odottaa. Tulevaisuudenkuva löytyy eduskunnan avaamalta Suomi joukkoistaa -sivustolta, jossa visioita voi kommentoida.

Yksityiskohtaiset lausuntoni valiokunnan aiemmin tilaamista selvityksistä voi lukea seuraavista linkeistä:

Lausunto ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta” -jaoston selvitysaiheista

Kommentteja ”Hyvinvointiyhteiskunta 2030” -raportista

Kommentteja Tulevaisuusvaliokunnan järjestökeskustelupaperista.


Vaihtoehto Himaselle

Sivustolla on nyt tarkoitus käynnistää Suuri Kansalaiskeskustelu siitä, millainen voisi olla tulevaisuuden hyvinvointivaltio tai pahoinvointivaltio. Millainen on toiveiden utopia ja pelkojen dystopia? Teemana on keksiä Suomi uudelleen.

Nyt sinulla, hyvä kansalainen, on mahdollisuus vaikuttaa! Enää ei tarvitse tyytyä jonkun suuren liiderin julistukseen tai haaveiden havinaan, vaan voit itse kertoa eduskunnalle, mitä tavoittelet tulevaisuudessa tai pelkäät siinä.

Kyseessä on eräs askel kohti suoraa Internetin kautta toteutettavaa demokratiaa. Mikäli on tyytyväinen Suomeen nykyisellään, senkin voi toki sanoa.

Keskustelun pohjaksi olen esittänyt varsin kriittisen arvion siitä, millainen hyvinvointivaltiomme tila on ja mihin tapahtumat saattavat johtaa. Toisin sanoen, olen ollut eri mieltä monien muiden asiantuntijoiden aiemmin maalaamista kuvista. On huomattava, että kirjoitin dystopiani viime syksynä, ennen Ukrainan tämänkeväisiä tapahtumia, ja jokainen voi itse päätellä, miten oikeaan tai harhaan olen osunut turvallisuuspoliittisissa ennusteissani.


Joukkoistaminen, osallistaminen, valtaistaminen...

”Suomi joukkoistaa” on osa eduskunnan käynnistämiä osallistamisen ja valtaistamisen hankkeita. Mielestäni niissä on paljon myönteistä, ellei sitten ajatella, että näihin käsitteisiin liittyy pakonomaista tekemistä ilmaiseva puheensävy.

Osallistaminen on saanut julkisessa sanassa negatiivista väriä myös eräästä toisesta syystä.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tavaramerkkinä on pitkään ollut sosiaaliturvan universaaliperiaate, johon on kuulunut, että ihminen on aina oikeutettu minimiturvaan. Osallistava sosiaaliturva puolestaan tarkoittaa perusturvan muuttamista vastikkeelliseksi, toisin sanoen sitä, että perusturvaa voidaan alentaa, mikäli työtön ei suostu tekemään töitä Rauman sosiaalijohtajan, Antti Parpon, mallin mukaan vähintään kahta tuntia viikossa. Kahden tunnin minimi lienee keksitty työttömyystilastojen kaunistamiseksi, sillä EU:n komission asetuksen 1897/2000 mukaan työttömäksi on lupa määritellä 15–74-vuotias työnhakija, joka ei ole tehnyt viikon aikana vähintään yhtä tuntia työtä!

En vastusta osallistamisen yhteisvastuullista ideaa sinänsä. Mutta patisteluksi muuttuessaan se johtaisi todennäköisesti ”yhden euron työpaikkoihin” ja muihin ongelmiin, jotka esittelin tämän kirjoitukseni 12 kohdassa. Kyseisenlainen ”osallistaminen” on kokoomuslaisittain ilmaistuna ”vastikkeellistamista” ja demarikielellä ”syrjäytymisen ehkäisyä”, mutta on muitakin vaihtoehtoja. On väärin ajaa ihmisiä palavalla seipäällä työpaikkoihin, joita ei ole tai joihin matkustamisen kulut nousevat palkkaa suuremmiksi.

Olen eri mieltä myös Juhana Vartiaisen kanssa osallistamisen luonteesta, ainakin mikäli on uskominen Vartiaisen näitä, näitä ja näitä mielipiteitä, joissa Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja on puuttunut kolmeen suomalaisille pyhään asiaan: työttömyysturvaan, maahanmuuttoon ja omistusasumiseen.

Esimerkiksi asuntolainojen korkovähennysoikeuksien heikentäminen murentaa sitä oman tuvan ja luvan identiteettiä, jolle juureva suomalainen talonpoikainen mentaliteetti on rakennettu. Tätä menoa ”takaisin torppareiksi” taivutellut ihmiset eivät saa enää lainkaan alleen kovaa maata. Koska hyvä asuntopolitiikka on työpolitiikan tärkeä osa, toivon julkiselta vallalta toimia asuntotilanteen helpottamiseksi kasvukeskuksissa.

On myös käsittämätöntä, että Vartiainen vaatii maahanmuuton lisäämistä siksi, että sosiaaliturvasta voitaisiin tehdä ”enemmän työntekoon patistava”. Tämän korkeasti palkatun virkamiehen mukaan maahanmuutolla pitäisi siis lisätä kilpailua työmarkkinoille, jotta työttömyysluvut pahenisivat ja suomalaisten ihmisten ahdinko kasvaisi, ja romahdusmaiseen tilanteeseen vedoten sosiaaliturvaa voitaisiin heikentää!


Oikeassa pitää olla oikeaan aikaan

”Suomi joukkoistaa” -alustalla keskustellaan kaikista mahdollisista ja mahdottomista tulevaisuuden haasteista. ”Suomi joukkoistaa” poikkeaa toisista, sinänsä ansiokkaista ja spontaanisti syntyneistä Internetin keskustelu- ja blogipalstoista siinä, että kyseessä on sivusto, jonka kautta kansalaiset voivat saada mielipiteensä suoraan poliittisten edustajien tietoon.

Keskustelu käynnistyy perjantaina 11.4.2014 tiedotustilaisuudella, jota voi seurata tästä.

Kansalaiskeskustelun lopputulos kerätään lopulta raportiksi, joka esitellään eduskunnassa ja julkaistaan tulevaisuusvaliokunnan julkaisusarjassa. Osallistumiseni hankkeeseen ilmentää uskomustani, että kansalaisten ei koskaan kannata odottaa viranomaisten ratkaisuja vaan ryhtyä itse hommiin. Siihen myös tämä sivusto tarjoaa mahdollisuuden.

Nyt on tärkeää vaikuttaa, sillä muuten joku toinen vaikuttaa puolestasi. Eli kirjoituskoneet kilisemään!

Kansallisfilosofinen manifesti 

Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan

http://www.suomijoukkoistaa.fi/

Mikä Muutoksessa mättää?

Muutos 2011 -puolue pyrkii tuomaan politiikkaan uusia vaihtoehtoja samalla tavoin kuin kokoomuksen protestiliikkeeksi syntynyt Nuorsuomalaiset 1990-luvulla. Nusut perustettiin entisen puheenjohtajansa Risto E. J. Penttilän mukaan siksi, että ”kokoomuksessa ei voinut toimia”. Vahvaan organisaatioon perustuvissa puolueissa harvoin onkaan tilaa luovalle ajattelulle ja kyvykkäille yksilöille. Heidät sopeutetaan kuriin, hierarkioihin ja autoritaarisuuteen sekä asetetaan samaan lähtöruutuun aloittelijoiden kanssa heti ovesta sisään astuttuaan.

Koeaikaa sovelletaan kärsivällisyyden ja poliittisen luotettavuuden testaamiseksi. Harjoittelijan asemassa elämää kuluu kuitenkin pelkän kompetenssin varmisteluun. Ihminen aivopestään, ja hänen oma poliittinen linjanvetonsa tukahdutetaan. Niinpä politiikka ei voi uudistua vanhojen puolueiden sisältä.

Muutos 2011 on syntynyt samantyyppisistä motiiveista kuin Nuorsuomalaisetkin, mutta sen ohjelma on suuntautunut vastustamaan kansainvälisyyttä, maahanmuuttoa ja globalisaatiota, joiden varaan silkkisolmiojupit vannoivat. Sen sijaan Muutos on Perussuomalaisten liepeiltä kannatusta haaliva puolue. Alun perin Juha Mäki-Ketelän vuonna 2009 organisoiman ryhmittymän piiriin ovat hakeutuneet lähinnä ne, joille Perussuomalaisten konservatiivisuus, maalainen leima ja johtajakeskeisyys ovat merkinneet liiallisia rajoituksia. Muutoksen kautta ilmaistaan halua perustaa kansallismielinen ja kansallista etua edistävä puolue, joka olisi samalla arvoliberaali. Puolueen henkilögalleria osoittaa tosin melko jäykkiä arvoasenteita – paitsi suhteessa maahanmuuttoon – myös suhteessa moniin muihin arvostuskysymyksiin.

Onko Muutoksella sitten tulevaisuutta? Kysymys voidaan jakaa kahtia osaan, joka koskee aatteellista tulevaisuutta, ja osaan, joka koskee poliittisen kannatuksen riittävyyttä. Vahvimmillaan puolue on aatteellisella sektorilla. Muutoksen potentiaalinen kannatus taas kanavoituu todennäköisesti Perussuomalaisen puolueen kautta, sillä suomalaiset ovat varsin puolueuskollisia, ja myös puoluetta vaihtaessaan he äänestävät todennäköisemmin sellaista puoluetta, jolla on jo edustus parlamentissa.

Sen sijaan aatteellisesti Muutos voi tuoda poliittisille markkinoille kaivattua tuuletusta. Kilpailu ja uusien toimijoiden ilmaantuminen parantavat myös suurten puolueiden kuuloa. Parhaiten pienet ryhmät vaikuttavatkin politiikkaan pakottamalla suuria muuttamaan omaa käyttäytymistään. Siksi pienten haastajapuolueiden olemassaolo ei ole suinkaan turhaa vaan suorastaan elintärkeää poliittisen uudistumisen kannalta. Voidaan jopa sanoa, että pienet puolueet kaatuvat tai jäävät pieniksi vain siksi, että suuret kaappaavat niiden innovatiiviset ideat ja alkavat toteuttaa niitä hallitusohjelmissaan. Näinhän myös Nuorsuomalaiset aikoinaan lakastui.

Entä onko Muutoksen ajamilla uudistuksilla tulevaisuutta? Maahanmuuton rajoittamista koskevat vaatimukset on alettu jo ymmärtää kaikkialla. Kyse on vain siitä, miten suuret puolueet kehtaisivat tunnustaa erehtyneensä ja että muutos on todellakin tarpeen.


Suoran demokratian edut

Muutoksessa tiedetään, että kun edustuksellinen demokratia ei toimi Korean demokraattisessa tasavallassa, se ei voi toimia myöskään Suomessa. Muutoksen kautta esitetty demokratian tilaa koskeva huoli on täysin aiheellinen vaalirahoitusskandaalin aiheuttamasta järjestelmäkriisistä kärsivässä maassamme.

Suoran demokratian idea on kuitenkin kovasti kaksiteräinen. Puolue vaatii parantamaan kansanvaltaa asiakohtaisilla kansanäänestyksillä ja johtavien virkamiesten valinta- ja erottamisvaaleilla. Internetin aikakaudella suoran demokratian vaatimukset ovat ymmärrettäviä, ja sähköisen äänestämisen tekniset esteet liittyvätkin lähinnä identiteettien varmistamiseen.

Muutoslaisten ajatuksena on, ettei kansanäänestyksiä tarvitsisi järjestää suinkaan kaikesta. Jo kansanäänestyksiin alistamisen mahdollisuus ohjaisi ennakolta vaikuttavasti poliittisia edustajia ottamaan kansalaisten mielipiteet huomioon. Mutta myöskään äänestysten ja vaalien järjestäminen ei olisi tavatonta, eivätkä ne varmasti olisi niin mahdottomia toteuttaa kuin asian vastustajat ovat väittäneet. Käytetäänhän nettipankkiakin päivittäin täysin luotettavasti, joten sähköisen äänestyksen esteet tuntuvat tekaistuilta. Paperilipuin tapahtuva äänestäminen on yhtä vanhanaikaista kuin olisi lähteä maksamaan laskuja lipuilla ja lapuilla konttoreihin. Nykyisessä järjestelmässämme on uutuutena antiikin demokratiaan verrattuna ollut vain se, että muinaisessa Kreikassa äänestyslippuina käytettiin rikki menneiden saviruukkujen sirpaleita (kreik. ostrakon), mutta nykyään käytössä ovat paperilipuke ja äänestyskopissa sievästi odottava lyijykynä, joten kyllä tekniikka kehittynyt on!

Kun demokratia on haluttu kaventaa yhtä yhdentekeväksi toimitukseksi kuin neljän tai kuuden vuoden välein tapahtuvat vaalit jo sinänsä ovat, tämä on merkinnyt kansanvallan typistämistä suppean demokratiakäsityksen muotoon. Laajan politiikkakäsityksen mukaiseen demokratianäkemykseen sisältyy ajatus, että politiikka on jokapäiväistä toimintaa, joka ulottuu kuluttajavalinnoista ja mielipiteenilmaisuista sähköisesti tapahtuviin äänestyksiin. Muutos on tehnyt tärkeää työtä halutessaan uudistaa ja lisätä kansanvaltaa ja saattaa sen ensimmäistä kertaa täysimittaisesti voimaan.


Suoran demokratian varjopuolet

Demokratian ihanteella on kuitenkin varjopuolensa. Kaikki tietävät, ettei politiikkaa voida rakentaa kansanvallan varaan. Kansanvaltaan liittyy periaatteellisia ja pysyviä heikkouksia. Ne tulevat esille kysymyksenä, miksi kansan enemmistön pitäisi päättää edes itseään koskevista asioista, kun enemmistö on usein tyhmempää kuin viisas vähemmistö ja toimisi vapaat kädet saadessaan omaksi vahingokseen. Tässä mielessä koko demokratian ihanne on absurdi, ja juuri siksi se onkin kavennettu edustukselliseksi demokratiaksi.

Nähdäkseni Muutos 2011 -puolueen ajama ”suoran demokratian” ihanne ei omasta hyvää tarkoittavuudestaan huolimatta vastaa kansanvallan tämänhetkisiin ongelmiin.

Ensinnäkään (1) kansanvallan toteutuminen ei ole itseisarvo. Sen sijaan politiikan itseisarvo ja päämäärä on ihmisten ja yhteiskunnan hyvä. Siihen ei päästä, jos ihmiset äänestävät erikseen jokaisesta asiakysymyksestä. Kansalaiset kyllästyisivät jatkuvaan äänestämiseen, ja tuloksiksi saataisiin epäedustavia äänestystuloksia, kun purjevenesatamien rakentamisesta kiinnostuisivat vain purjehtijat ja päiväkotien ylläpidosta perheelliset. Suora demokratia ei ole oikea tapa toimia poliittisesti, sillä kaikesta ei ole järkevää järjestää kansanäänestyksiä.

Toiseksi (2) suora demokratia tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen ja vastuun kantamisen. Politiikka ei ole vain ”kansan tahdon” toteuttamista vaan myös ihmisten ja yhteiskunnan vastuullista johtamista. Tärkeintä on yleisen edun ja yhteisen hyvän toteutuminen, ei jokin kuviteltu enemmistömielipiteiden mukainen ”kansan tahto”. Sellaista ei ole selväpiirteisenä olemassakaan, sillä ihmisten mielipiteiden muodostus riippuu suhdanteista ja heidän saamistaan taustatiedoista. Jos tietoa ja ymmärrystä ei ole, ihmiset altistuvat propagandalle ja manipulaatiolle. Tällöin vastuullinen linjanveto jää puuttumaan, ja äänestystulokset voivat vaihdella kuin teho-osastolle suljetun pulssi. Juuri tätä mielipiteiden vellontaa Euroopan unionin komissio on käyttänyt hyväkseen äänestyttämällä muutamia kansakuntia EU-sopimusten voimaantulosta.

Kansanvallan ongelma Suomessa on tätä nykyä se, että edustuksellinen demokratia ei toimi niin kuin sen pitäisi. Syy löytyy poliitikkojen asiantuntemattomuudesta, populismista ja valtionhallinnon läpinäkymättömyydestä, jonka vuoksi se muistuttaa Supon virastoa. Kansanedustajatkaan eivät nykyisin tiedä, mitä hallinnossa puuhataan, kun esimerkiksi valtion omistajaohjausyksikkö ostaa ja myy osakkeita. Tässä mielessä Suomen valtionhallinto on armeijan ja sisäasiainministeriön poliisiosaston jatke.

Muutos tekee tärkeää työtä poistaessaan kansalaisten ja valtiobyrokratian luutumia. Pelkään kuitenkin pahoin, että voiton tästä työstä korjaavat muut puolueet. Parhaiten kansanvaltaa toteutettaisiin, jos saataisiin edustuksellinen demokratia toimimaan.

Ihmeellistä joka tapauksessa on, että moraalin puhdasta sydänverta pulppuava Muutos vannoo nimenomaan äänestysten ja vaalien varaan. Esimerkiksi antiikin Ateenassa kansantuomioistuimen (kreik. heliaia) jäsenet valittiin arvalla, koska katsottiin, että vaalit johtaisivat kampanjointiin, korruptioon ja kosiskeluun, joka puolestaan lisäisi valheellisuutta. Kuinka elävästi tämä pitääkään paikkaansa nykyajan suomalaisessa politiikassa!

Tosin myös heliaia teki virheitä ja ylimielisiä päätöksiä, joista tunnetuin taitaa olla Sokrateen tuomitseminen kuolemaan.

Demokratian kymmenen kirousta

Suomi on ollut kolmen vuoden ajan poliittisesti sekavassa tilassa lisääntyneen maahanmuuton vuoksi. Alan myös itse olla kaulaani myöten täynnä politikointia, vaikka seuraaviin vaaleihin on edelleen toista kuukautta aikaa.

Vaalit ja demokratia ovat tässäkin asiassa eräänlainen vitsi. Pitäisikö tulipalotkin sammuttaa vain, jos siitä on päätetty vaaleissa? Ja mikäli asioihin puututaan suoran toiminnan keinoin, sanotaan että ”väärin sammutettu”.

On joka tapauksessa hyvä, että rikki mennyttä demokratiaa yritetään nyt korjata suoran demokratian ihanteella. Sen tärkein merkitys olisi ennakolta vaikuttava. Mahdollisuus kumota lakeja kansanäänestyksissä parantaisi puolueiden kuuloa jo lakeja säädettäessä. Kansan veto-oikeus olisi perusteltu, sillä nykyisin oppositiokaan ei voi enää äänestää lakeja lepäämään yli vaalien, joissa kansa saattoi sanoa niistä sanansa.

Suora demokratia ei tietenkään kelpaa kaikkeen. Laajassa mielessä se tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen ja samalla myös vastuun kantamisen. Jos vastuu jakautuu kansalaisten kesken, se helposti katoaa kokonaan. Politiikassa tarvitaan linjanvetoa.

Mutta on myös vaikea kuvitella, ettei ihmisiä voitaisi kuulla kansanäänestyksissä tai että äänestysten järjestäminen olisi niin mahdotonta kuin poliitikot haluavat uskotella. Sähköistä äänestämistä kehittämällä voitaisiin varmasti järjestää luotettavia vaaleja ja äänestyksiä, joissa identiteetit pystyttäisiin tunnistamaan. Asioidaanhan pankeissakin joka päivä internetin välityksellä. Yhden äänen antaminen neljän tai kuuden vuoden välein typistää demokratian juuri niin mitättömäksi kuin on äänestämisen toimitus sinänsä: paperilipun täyttäminen äänestyskopissa.

Myös demokratian ideassa itsessään piilee paljon absurdeja piirteitä, joista kirjoitin äskettäin julkaisemassani kirjassa Kansallisfilosofinen manifesti (2011). Katsotaanpa lyhyesti, mikä demokratiaa vaivaa.

1. Kansa on harvoin oikeassa. Enemmistömielipiteiden asettaminen standardiksi on ehkä enemmistöjen tahdon mukaista, mutta se ei ole välttämättä kaikkien ihmisten tai yleisen edun mukaista. Enemmistöt ovat vain harvoin älykkäimpiä kaikista. Enemmistöt ovat tehneet myös suuria virheitä. Monissa tapauksissa enemmistöjen koko elämäntapa tuhlailuineen ja ekokatastrofeineen voidaan nähdä enemmistöpäätösten tuloksena, kun taas harvainvallassa yksi viisas voi puolustaa järkeä ja yhteistä etua sadantuhannen moukan käsityksiä vastaan.

2. Demokratiassa valtaa käyttävät tosiasiassa puolueet eivätkä ihmiset. Puolueissa mielipiteiden muodostaminen tapahtuu enemmistöperiaatteiden mukaan, jolloin yksilöt alistetaan massakulttuurille. Ihmisen on mahdotonta päästä lähellekään esimerkiksi ehdokkuutta puolueissa, jos on vähänkin eri mieltä puolueen linjasta. Massakulttuurin vika taas ei ole vain sen banaaliudessa vaan siinä, että enemmistömielipiteisiin hukuttautuminen tarjoaa ihmisille helpon pakotien persoonana olemisen haasteista ja ohjaa heitä kiertämään omat yksilöllisen elämän mahdollisuutensa.

3. Kaikki puolueet tavoittelevat enemmistöjen kannatusta, jolloin niiden ohjelmissa hallitseviksi muodostuvat keskivertomielipiteet. Niillä tarkoitan sovinnaisia, keskinkertaisia ja puolivillaisia makuarvostelmia edustavia mielipiteitä. Pyöristelty ja sievistelty keskivertomaku ei puolestaan johda pehmeään yhteiskuntaan vaan kovaan ja julmaan enemmistöjen vallankäyttöön. Siitä taas seuraa massakulttuurin dekadenssi, joka muistuttaa totalitarismia. Kaikesta ollaan jo eri puolueidenkin kesken ”vahvasti yhtä mieltä”, vaikka mitään yksimielisyyttä ei vallitsisi kansalaisten keskuudessa. Antautuessaan myötäilemään kannattajia ja kerjäämään ääniä poliitikot halventavat omat periaatteensa ja laiminlyövät vähemmistöt. Demokratia banalisoi sekä vallan käyttäjät että kohteet. Vaikka yhteiskunnan keskiluokkaistuminen voi olla myös kannatettava tavoite (eriarvoistumisen sijaan), se joka tapauksessa näivettää kulttuuria tasapäistämisellä. Mikäli demokratia on politiikan olemus, myös banalisointi on politiikan olemus.

4. Demokratiassa kaikki puolueet haluavat maksimoida kannatuksensa, mistä johtuen jokainen puolue tulee pyrkineeksi totalitaariseen valtaan – tieten tahtoen tai tahattomasti. Tämä taas on demokratian ihanteeseen sisältyvän monipuoluejärjestelmän vastaista.

5. Ajatus kansan edustuksesta on – paitsi valheellinen – myös lähtökohtaisesti kiero, sillä edustuksellisessa demokratiassa poliitikot eivät tietenkään edusta kansaa, vaan kaappaavat vaaleilla vallan itselleen ja pitävät sitä hallussaan koko vaalikauden ajan. Demokratian sanotaan olevan sitä, että kansalaiset käyttävät valtaa edustajiensa kautta, mutta todellisuudessa demokratia on sitä, että kansanedustajat käyttävät valtaa kansalaisiin nähden ja yrittävät hallita heitä. ”Kansan edustamiseen” poliitikot viittaavat vain, kun he haluavat kiertää kysymyksen siitä, kuka oikeastaan kantaa vastuun poliittisista päätöksistä esimerkiksi talousasioissa. Ongelmien ilmetessä he sanovat vain toteuttaneensa kansalaisten tahtoa ja siirtävät mielellään vastuun takaisin kansalle, jolta valtakirja on saatukin. Tulokset näkyvät veroprosentissa.

6. Politiikka on vallan käyttöä. Sen sijaan filosofia pyrkii olemaan järjen käyttöä. Vallan käyttö ja järjen käyttö muodostuvat usein vastakohdiksi, sillä vallan käyttämistä leimaa jokin tarkoitusperä tai kapean intressiryhmän etu, kun taas järjen tehtävä olisi tähdätä yhteiseen tai ainakin mahdollisimman monien ihmisten hyvään.

7. Politiikassa ”järkevänä” pidetään lähinnä sujuvuutta ja tehokkaiden keinojen käyttöä tiettyjen itsestään selvinä pidettyjen päämäärien tavoittelemiseen. Tätä kutsutaan välineelliseksi rationaalisuudeksi. Päämäärärationaalisuutta olisi noiden tavoitteiden kyseenalaistaminen ja asettaminen. Esimerkiksi nyky-Suomen politiikka on välineellisen rationalismin läpäisemää. Päämäärät otetaan annettuina EU-direktiivien muodossa, ja puolueet pohtivat, miten ne saataisiin Suomessakin voimaan. Olette kai panneet merkille fraasin: ”Tästä asiasta vallitsee vahva yksimielisyys, ja oikeusministeriö valmistelee jo lakia, jolla ongelma saadaan hallintaan...”. Tällainen poliitikko on soveltaja. Hän ei ole päämäärien eikä tavoitteiden asettaja vaan toteuttaja. Surkeita hyrräoravia kaikki.

8. Välineellinen rationaalisuuskäsitys on levinnyt myös kansalaisten keskuuteen. Ihmiset lukevat kaikesta (todennäköisesti myös tästä kirjoituksestani) ulos vain sen, minkä haluavat siinä nähdä. ”Järkevänä” pidetään vain sellaista, mistä itse on samaa mieltä. Vaikutelmaa tehostavat internetin ”kannatan / en kannata”-napit. Kaikkeen ainoastaan reagoidaan tuomitsevalla tai hylkäävällä asenteella, mutta perusteita ei vaivauduta esittämään, kuulemaan eikä vaatimaan. Lopulta mielipiteet muodostetaan heppatytöille tyypillisesti: joko ”tykkäämisen” tai ”ei-tykkäämisen” kautta. Jos yleisö havaitsee poliitikon tai filosofin olevan yhdestä asiasta samaa mieltä kuin se itse, se päätyy pitämään tätä kaikissa asioissa viisaana. Jos taas yleisö havaitsee poliitikon tai filosofin olevaan jossakin asiassa eri mieltä kuin se itse, hänen katsotaan olevan kaikissa asioissa väärässä.

9. Edustuksellinen demokratia on sitä, että kansanedustajat ja puoluebyrokraatit pyrkivät laeilla hallitsemaan muita ihmisiä, toisin sanoen päättämään siitä, kuinka toisten ihmisten pitää elää. Eikö olekin aika ylimielinen käytäntö? Myös minulla on kieltämättä mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi vaatia, että kaikkien ihmisten pitää elää nimenomaan minun asettamieni periaatteiden mukaan. Demokratialle tyypilliset tasa-arvon julistukset ovatkin tosiasiassa hallitsemisen muotoja. Esimerkiksi eurooppalaiset julistivat intiaanit ”tasa-arvoisiksi” kiistääkseen heidän omat johtohahmonsa ja rikkoakseen heidän sisäiset hierarkiansa; tosin he eivät sanoneet, että ”every man is equal” vaan ”every man is a chief”. Työväenliikkeen piirissä taas tasa-arvon penääminen on ollut alakynteen jääneiden ihmisten oman suhteellisen arvon nostamista. Silloin kun se ei ole perustunut ansioihin, se on ollut puhdasta valtapolitiikkaa, jota tehdään ”demokratian” varjolla.

10. Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Myös demokraattisten periaatteiden mukaisesti tapahtuva yhteisten asioiden hoito johtaa usein umpikujaan. En väitä ratkaisseeni ongelmaa, mutta olen keksinyt sen syyn: hyvää yhteiskuntaa ei voi olla olemassa, koska mikään yhteinen ei ole perimmältään kovin hyvää. Tämän vuoksi yksityiset uima-altaat ja omakotitalot ovat niin suosittuja.

Kuten ehkä huomaatte, puolustan individualistista elämäntapaa ja arvoliberalismia. Kansanvaltaa kannatan vain, koska sitä parempaa keinoa mielipiteiden ilmaisemiseen ei ole olemassa. Demokratia on ikään kuin välttämätön paha vielä suurempien ongelmien estämiseksi. Sen sijaan käsitykseni politiikasta itsestään on lohduton, ja politiikka onkin surkuhupaisaa toivottomuutta täynnä. Kiitän onneani, etten ole politiikassa mukana, sillä omassa vaatimattomassa yksityiselämässäni tämä kevät on sujunut tietyistä syistä johtuen todella ihanasti.

Perustuslakiuudistus: hölmöläisten viltinpidennys

Platonin mukaan yhteiskuntaa voidaan sanoa kehittyneeksi silloin kun lakeja tarvitaan mahdollisimman vähän. Sen sijaan tätä nykyä kehittyneen yhteiskunnan piirteenä pidetään sitä, että lakeja on mahdollisimman paljon. Eipä taida olla enää asiaa, josta ei olisi säädetty lailla. Tästä johtunee sekin, että mikäli asianmukaista lakia ei ole, joku katsoo oikeudekseen laittaa kissan mikroaaltouuniin, aivan kuten Matti Vanhanen ja Suomen kepu.

Lissabonin sopimus, jota markkinoitiin alun perin Euroopan unionin perustuslakina, oli susi jo syntyessään. Olen yrittänyt lukea sitä ja todennut, että kyseinen lakiläppä on lukukelvotonta. Koko monisatasivuinen paragrafien ja alaviitteiden sikermä koostuu pelkistä korjauksien korjauksista. Sen sijaan maailman parhaat perustuslait, kuten Yhdysvaltain perustuslaki, ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Ne on muotoiltu kauniisti, jolloin tarkoituksista ei jää epäselvyyttä. Niinpä niitä ei muuteta joka päivä.

Myös Suomen vuonna 1999 säädetty perustuslaki on osoittautunut paljon huonommin aikaa kestäväksi kuin paperi, jolle se on kirjoitettu. Takaisin selluloosaksi menee tämäkin, aivan kuten myös Lissabonin sopimus.


Minne katosivat presidentin valtaoikeudet?

Suomen perustuslaki ei ehtinyt edes kymmenen vuoden ikään, kun sen muuttamista pohtimaan asetettiin komitea. Syynä oli EU:n ja Suomen lainsäädännön yhteensopimattomuus, tarkemmin sanoen kiista, edustaako Suomea EU:n huippukokouksissa presidentti vai pääministeri. Olen kirjoittanut kysymyksestä analyysin jo tämän vuoden alussa. Siksi totean nyt vain tuloksen: EU:n jäsenyys pakottaa Suomea muuttamaan lainsäädäntönsä sellaiseksi, että presidentin ulkopoliittiset valtaoikeudet otetaan väkisin pois, vaikka suomalaiset eivät sitä halua. On syntynyt konkreettinen tilanne, jossa kansallinen perustuslaki yritetään ohittaa EU:n perustuslakina pidetyllä valtiosopimuksella.

Lissabonin sopimus astui voimaan viime joulukuun alussa, ja samalla tulivat voimaan Tarjan Nightwish-potkut: passitus silkkinauhojen leikkaajaksi. Sdp puolestaan ratsastaa vaaleihin presidentin valtaoikeuksia murehtien. Totuus on, että jos presidenttinä olisi Niinistö, osat olisivat toisin: kokoomus surisi presidentin oikeuksia ja Sdp kiskoisi niitä irti kuin pässin palleja. Tämä osoittaa, kuinka intressikeskeistä politiikanteko on. Sitä, mikä on kansallisen edun mukaista, ei ajattele kukaan, vaan ainoastaan sitä, mitä mikäkin kannattaa itselle tai omalle ryhmälle. Tämä on suomeksi sanottuna vastuuton ja opportunistinen tapa tehdä politiikkaa. Lopulta perustuslain pykälistä käydään puolueiden kesken kauppaa. Perustuslakeja säädettäessä puolueiden ei pitäisi kuitenkaan kääntyillä kuin viirien tangoissa.

Perustuslain muutoksen eräs ongelma piilee siinä, että Suomen perustuslain ensimmäiseen pykälään ajetaan mainintaa Euroopan unionin jäsenyydestä. EU-jäsenyyttä ei nähdäkseni pidä kirjata perustuslakiin, sillä jäsenyys perustuu pelkkään valtiosopimukseen. Lissabonin sopimushan ei ole perustuslaki vaan irtisanottavissa oleva sopimus. Juuri tätä korostettiin, kun paperipino tuotiin uudelleen äänestykseen sopimuksena eikä perustuslakiluonnoksena, kuten vuonna 2008, jolloin se hylättiin.


Kansanäänestykset: lohdutus äänikynnykseen kompastumisesta

Pahin on kuitenkin vielä tulossa: kolme (toistaiseksi) suurinta puoluetta sekä Rkp ja vihreät ovat sopineet yhdessä 3 prosentin äänikynnyksestä eduskuntavaaleihin. Tämä ilmeisesti kannattaa kyseisille puolueille, vaikka se kaventaakin demokratiaa.

Näin ehkä paljastuu myös se, miksi perustuslain uudistamista pohtiva komitea tarjoaa kansalaisille mahdollisuutta tehdä jatkossa kansalaisaloitteita kansanäänestysten järjestämiseksi: kaupalla yritettäneen ostaa pois se varsinainen vaalipäivänä toteutuva demokratia.

Kansanäänestykset eivät ole niin onnekas asia kuin väitetään. Niiden tarve on merkki siitä, että edustuksellinen demokratia ei toimi. Tietysti myös tämä pitää paikkaansa, mutta se johtuu muun muassa presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Tällä hetkellä ministerit ovat irtisanomattomia, sillä presidentti ei voi antaa potkuja hallitukselle omasta aloitteestaan. Enemmistöhallitukset, joilla on eduskuntaryhmien tuki, voivat kaatua vain hajotessaan sisäisiin ristiriitoihin tai rikosoikeudellisiin perusteisiin. Niinpä perustuslakia ja kansanvaltaa voisi parantaa palauttamalla presidentin entiset valtaoikeudet, jolloin ministerit eivät voisi panssaroitua käytännölliseen erottamattomuuteensa, kuten nykyisin.

Asiakohtaiset kansanäänestykset ovat myös sikäli ongelmallisia, että ne johtavat kansankiihotukseen. Mikä tahansa kristillinen liitto tai feministinen kuppikunta voisi sytytellä soihtujaan normiruuveja kiristelevien ajojahtien puolesta. Kansanäänestysten suosio on kokemusten mukaan varsin alhainen. Kolmetoista prosenttia äänioikeutetuista voisi kuitenkin hallita kansanäänestysten päätöksillä lainsäädäntöä, jos äänestysprosentti olisi esimerkiksi kaksikymmentäviisi.

Asiakohtaiset kansanäänestykset eivät toimi, sillä osallistuminen jää usein alhaiseksi. Äänikynnykset ja sananvapauden kavennukset taas ovat sellaisia parannuksia, joita vastustan ehdottomasti.

On ristiriitaista parannella kansanvaltaa kansanäänestyksillä ja vaikeuttaa samalla parlamentaariseen toimintaan osallistumista äänikynnyksellä. Myös hölmöläisen viltti lyhenee joka pidennyksellä ompelusauman vaatiman reunuksen verran.