Uuden poliittisen aikakauden alku

Ulkomaisessa mediassa on pohdittu, antaako Perussuomalaisten vaalivoitto huonon kuvan hyvästä maasta vai hyvän kuvan huonosta maasta. Onnitteluja taas on sadellut Euroopan kansallismielisinä pidetyiltä puolueilta, kuten Ranskan Front Nationalelta.

Voiman ja vastavoiman lain vallitessa Perussuomalaisten noin 520 prosentin kannatusnousu ei ole mikään ihme. Kun yksi tendenssi (eli tässä tapauksessa EU-sopankeitto) on riittävän vahva, se väistämättä synnyttää tai herättää esiin vastavoimansa. Tätä kautta pienestäkin tekijästä voi tulla räjähdysmäisen nopeasti suuri, kun ihmiset löytävät mielipiteilleen uskottavan artikuloimiskanavan.

Muutama vuosi sitten olisi ollut vaikea uskoa, että The Wall Street Journalin etukannessa on Timo Soinin kuva (kuten eilen) ja lehden sivuilla pohditaan, kaataako Soini puolueensa kanssa Portugalille aiotun tukipaketin.

Totuus on, että halutessaankin Suomen eduskunta voisi kumota vain noin kolmanneksen Portugalille aiotusta rahoituksesta, sillä ainoastaan tämän suuruinen osuus tulee väliaikaiselta vakausvälineeltä. Loput kootaan IMF:ltä sekä EU-komission omalta vakausmekanismilta.

Jos itse olisin istumassa Soinin pöksyillä siihen tuleen, johon hän nyt hallitusneuvotteluissa joutuu, käyttäisin tilaisuutta hyväkseni vapauttaakseni Suomen hirttosilmukasta, johon monet muut Euroopan maat ovat solmiutuneet. Takauksista ei ole Suomelle mitään etua, mutta takaussitoumuksista voi tulla maamme taloushistorian suurin aikapommi, aivan kuten todistelin tässä ja tässä kirjoituksessani.

Kansalta saatu valtakirja vaatii nyt sitä, että sanat on pantava teoiksi. Myös Sdp:n odottaisi antavan näissä kuvioissa tukea, sillä puolue on arvostellut sekä kauttakulkulainoitusta että takuiden antamista, joilla ei muuta kuin pelastetaan kansainvälisiä pankkeja suoraan veronmaksajien varoista.

Mikäli kansallista etua ja itsemäärämisoikeutta puolustavasta linjasta joudutaan lipsumaan, perussuomalaisten ei kannata mennä hallitukseen. Neuvottelutilannetta kuitenkin parantaa, että eurokritiikistä on tullut yhteiskunnallinen välttämättömyys, ja itsenäisyyden puolustajia suorastaan tarvitaan hallituksessa. Varjojen maille vajonneesta kepusta ei hallitukseen ole, ja muut ovat liian pieniä ja tarpeettomia jopa tilkkeiksi, joten perussuomalaisten neuvotteluasemat ovat hyvät.

Ei ole häpeä pelastaa oma maansa. Häpeä on elää yli varojensa, kuten Etelä-Euroopan maat ovat tehneet. Häpeällistä on myös entisen pääministeripuolueen keskustan sitoutuminen muiden maiden hyvinvoinnin varmisteluun oman maan kansalaisten ohi. Muutaman vuoden takaisissa vaaleissa kepun julisteet vakuuttelivat, että ääni keskustalle on ”kuin itseään äänestäsi”, mutta hallituksessa ollessaan puolue jemmasi koko ajan jyviä naapurin laariin.

Sitä kylvää, mitä niittää. Nyt kun piirakka on jaettu uudelleen, ei ole ihme, että euromyönteisimmät puolueet menevät Laika-koirina oppositioon.

Poliitikko tai puolue voi epäonnistua ja menettää kannatuksensa, mutta aina pitäisi säilyttää kunniansa. On vastuullisen politiikan aika.

Politiikan suunnan on vaihduttava, ja tämä on otettava huomioon paitsi hallituksen kokoonpanon muutoksessa, erityisesti ohjelmassa. Jos muutos ei näkyisi parempaa taloutta, kansallista etua ja suomalaisten ihmisten hyvinvointia edistämään tähtäävässä ohjelmassa, niin missä sitten?

Kaikkien aikojen yllätyksettömimmät vaalit

KOK 44 (- 6) 20,4 % (- 1,9 %)
SDP 42 (- 3) 19,1 % (- 2,3 % )
PS 39 (+ 34) 19,0 % (+ 15,0 %)
KESK 35 (- 16) 15,8 % (- 7,3%)
VAS 14 (- 3) 8,1 % (- 0,7 %)
VIHR 10 (-5) 7,2 % (- 1,2 %)
RKP 9 (0) 4,3 % (- 0,3 %)
KD 6 (-1) 4,0 % (- 0,8 %)
MUUT 1 (0) 0,4 % (- 0,1 %)

Olivatpa tylsät vaalit. Koskaan aiemmin vaalien tulos ei ole ollut näin ennalta arvattava.

Kokoomus voi selittää kuuden paikan tappionsa parhain päin suhteellisella voitollaan, joka nosti puolueen suurimmaksi. Sdp voi iloita nousustaan toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja varmasta hallituspaikastaan, vaikka tosiasiassa vaalien tulos kertookin vasemmiston jatkuvasta alamäestä, joka vei kannatusta myös Vasemmistoliitolta. Vaalien ilmiö oli tietysti Perussuomalaiset, joka hyödynsi eurokriittisyyden kasvuun perustuvan kannatuspotentiaalin monien Keski-Euroopasta tuttujen kansallismielisten puolueiden tapaan.

Kuten muutamat ehkä muistavat, olin eräiden hyväntahtoisten tukijoideni aloitteesta itsekin tyrkyllä Perussuomalaisten Helsingin piirin ehdokkaaksi jossakin vaiheessa viime vuotta. Viimeinen ehdokaspaikka täytettiin kuitenkin istuvalla ja keskustasta loikanneella kansanedustaja Markku Uusipaavalniemellä, jonka uudelleenvalintaa pidettiin sittemmin todennäköisenä.

M-15 jäi nyt ulkopuolelle. Jopa juoksijalegenda Juha Väätäinen kiri edelle ja eduskuntaan. Tämä uusi Paavali olikin puolueelle kehnonlainen valinta. Voi olla, että olisin itse onnistunut saamaan juuri ne äänet, joita Uusipaavalniemi ei saanut.

No, onpahan puolueen nyt helpompi vaatia esimerkiksi homoasiain kaappiin sullomista, kun se menee hallitukseen kokoomuksen ja Sdp:n kanssa. Sillä tämähän se tärkein kysymys persuille, kristillisille ja kokkareillekin on, kuten monta kertaa on tullut ilmi.

En kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka niuhottavat joka asiasta, mikäli eivät ole kaikesta samaa mieltä. Älkää luulko. Timo Soini kuittasi minulle Ilta-Sanomien mukaan ”tylysti” viime tammikuussa, mutta itse haluan onnitella reilusti häntä ja kaikkia vaalien voittajia onnistumisesta. En yleensäkään tunne vahingoniloa pudonneiden vuoksi enkä kateutta menestyvien ihmisten takia. Tiedän vain sen, että toisinaan tuntuu hyvältä saada aikaan tuloksia ja onnistua jossakin. Annan siis menestyksen anteeksi ja lohdutan myös ”väärin äänestäneitä”.


”Aate voitti”

Eri puolueiden vaalivalvojaisissa kuultiin monta kertaa väittämä ”aate voitti”. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, mikä se aate on. Mikä on esimerkiksi kokoomuksen tai Sdp:n aate nykyään? Minkälainen on perussuomalainen aate?

Omasta mielestäni mitään aatteellista tai ohjelmallista linjavetoa ei ole, vaan tilalla on pelkkää poliittista pragmatiikkaa. Siltä pohjaltahan politiikkaa on tehty jo kauan. Politiikka mielletään ulkoa annettujen direktiivien soveltamiseksi tai reagoimiseksi taloudellisiin ehtoihin. Mutta kunnon aatetta yhdelläkään puolueella ei ole ollut esittää.

Aatteettomuus on syy siihen, miksi yleiseurooppalainen ja kansallinen politiikanteko ovat niin eksyksissä kuin ovat. Aatetta olisi ollut esimerkiksi tässä. Mutta sitähän ei voi missään artikuloida juuri siksi, että politiikka ei kestä aatteellisuutta.


Eduskunnan uusi älymystö

Onneksi uudessa eduskunnassa riittää älymystöä. Siitä pitävät huolen TV-juontajat Maria Guzenina-Richardson ja Jaana Pelkonen. Tamperelaista intelligentsijaa edustavat tuttuun tapaan trubaduurit Mikko Alatalo ja Veltto Virtanen. Kokoomuslaiset urheilijat Pauli Kiuru, Marjo Matikainen-Kallström ja Sinuhe Wallinheimo puolestaan saavat seuraa kehonrakentaja Kike Elomaasta ja Juha Väätäisestä.

Takeena urheilijoiden poliittisesta pätevyydestä on se, että urheilijoiden poliittiset suoritukset ovat keskimäärin samanlaisia kuin poliitikkojen urheilusuoritukset. Mutta eipä näillä tai muillakaan populaarikulttuurin edustajilla taida kovin paljoa sanottavaa olla, jos politiikan aatteellisia, filosofisia ja ideologisia polkuja lähdetään kulkemaan. Ainoa eduskuntaan noussut älymystön edustaja saattaa olla tuo Halla-aho, paitsi että hänenkin maahanmuuttopoliittinen toisinajattelunsa on jo pitkään muistuttanut valtaväestön mielipiteiden myötäilyä.

On ehkä hyväkin, ettei kansanedustajilla ei ole omia ohjelmia eikä paljon mielipiteitäkään, sillä siten he ovat tottelevaisempia ja helpompia hallita. Muutoin puoluetoimintaan liittyvä normien vartiointi ja kurinpito eivät olisi mahdollisia.

Eduskuntaa pitävät herran nuhteessa myös lukuisat paikalle hälytetyt poliisit. Kokoomuksen poliisikansanedustaja Kalle Jokinen, joka viime talvena vaati fyysisen kastraation käyttöönottoa rangaistusmuotona, sai nyt seurakseen samaa puoluetta edustavan rikosylikomisario Kari Tolvasen ja ”päivystävän komisarion” ammattinimikettä käyttävän Tom Packalénin (PS). He tarkastelevat kansalaisten toimintaa rikoksen näkökulmasta.

Omasta mielestäni on kehnoa, että turvallisuus- ja vartiointiammattien käytännöt ja asenteet välittyvät poliittisten mielipiteiden muodostukseen. Sitä kautta lakien laatimisesta tulee ihmisten pamputtamista, ja ajattelemisen sekä kyseenalaistamisen elintila kapenee. Ennen vanhaan sotilaita ja poliiseja ohjattiin pidättäytymään poliittisesta osallistumisesta. Näin tehtiin, koska haluttiin välttää armeijan ja poliisin politisoitumista, ja toisaalta siksi, ettei politiikka militarisoituisi.

Mutta kansahan tietysti äänestää itselleen sellaiset edustajat kuin haluaa ja ansaitsee. Siinä ovat taas muutamat soittaneet yleiseen hätänumeroon omassa henkisessä angina pectoriksessaan, ja politiikka on käänteistä darvinismia: yksinkertaisimpien selviytymistä voitolle.

Platonin ajan yhteiskunta muuten jakautui orjiin, vartijoihin ja filosofeihin eikä poikkea siten paljoakaan nykypäivän yhteiskunnasta. Suomessa tosin kuninkaiksi valitaan vartijoita, mutta yhtään filosofia ei ole eduskuntaan koskaan noussut. Demokratian alkulähteiltä tunnetun kaupunkivaltion kreikankielinen nimi POLIS voidaan kyllä lukea suomalaisen mustanmaijan ruotsinkielisestä kyljestä, ja siihen filosofian ja politiikan yhteydet taitavatkin jäädä maassamme.


Hallitusneuvottelut sitruunamehun puristusta

Lauseen ”aate voitti” ohella toinen vaalivalvojaisissa useasti kuultu peruslausahdus oli väite ”en voi jakaa samaa arvomaailmaa”. Tämä kuultaneen vielä useammin hallitusneuvotteluissa, vaikka ja koska hallituksen kokoonpano näyttää vaalituloksen valossa selkeältä.

Kokoomuksen, demarien ja perussuomalaisten hallitusta on kuitenkin erittäin vaikea puristaa kokoon, mikäli puolueet pitävät kiinni lupauksistaan. Siitä tulee sitruunamehun valmistusta.

Vaalikampanjoiden kuluessa syvimmistä erimielisyyksistä jopa vaiettiin rähinöintileimojen välttämiseksi, toimintakykyisyyden osoittamiseksi ja kansalaisten luottamuksen saavuttamiseksi. Kolmen suurimman puolueen hallitus muodostettaneen vain siksi, että hallitus on pakko saada kasaan ja koska perussuomalaiset haluavat ministereiksi.

Pidän silti täysin mahdollisena, että perussuomalaiset jätetään pois hallituksesta. On myös mahdollista, että puolue jättäytyy itse oppositioon, jos se pitää kiinni tavoitteistaan. Monipuoluejärjestelmissä on usein käynyt niin, että jokin puolue saa suuren vaalivoiton, mutta ohjelmallisista syistä se jätetään tai jää oppositioon. Tapauksia löytyy sekä kotimaasta että ulkomailta.

Yksi syy, joka suorastaan velvoittaisi Perussuomalaisia jäämään oppositioon, on Portugalin lainatakuupaketista äänestäminen. Puolue on arvostellut takaussitoumuksia ankarasti. Suomi on ainoa maa, jossa päätös asiasta tehdään parlamentissa. Lainatakuupaketti edellyttää, että kaikki maat ovat siinä mukana. Perussuomalaiset siis joko kaatavat Portugalin tukipaketin tai taipuvat demarien kanssa kokoomuksen alun perin kannattamaan pakettiin.

Timo Soinin ajatuskuplasta voi lukea, että puolueen ohjelmasta tingitään juuri niin paljon kuin hallituspaikan saavuttaminen vaatii. Joustaminen on helppoa, (1) koska mielipiteet ovat halpaa ja vaihdettavissa olevaa neuvotteluvaluuttaa ja (2) koska olisi suurempi petos olla menemättä hallitukseen sekä jättää kansan antama valtakirja käyttämättä. Kansan luottamusta kierrettäessä ja puheita peruttaessa voidaan siis vedota pyrkimykseen säilyttää kansan luottamus.


He tarkoittivat hyvää

Mukavaa on, että eduskunnan vihreät Mimoosat korvautuivat niin sanotuilla järkivihreillä. Eduskuntaan palannut Osmo Soininvaara ja Pekka Haavisto vaativat puoluetta maltillisemmille linjoille maahanmuuttokeskusteluissa jo pari vuotta sitten.

Homokööriäkin heilahti eduskuntaan mukavasti pirkanmaalaisen Oras Tynkkysen ja helsinkiläisen Haaviston uusiessa paikkansa sekä Jani Toivolan tultua valituksi Uudeltamaalta. Nämä avoimesti homot kansanedustajat muodostavat 30 prosenttia vihreiden ryhmästä ja noin 1,5 prosenttia koko parlamentista vastaten suurin piirtein homojen väestöllistä edustusta suomalaisista. Ehkä jostakin jakarandatuolien välistä löytyy vielä jokunen piilohomo.

Kannatettavaa vihreissä on aina ollut ideologinen vapaamielisyys seksuaalipoliittisissa asioissa. En tosin voi itse ”jakaa samaa arvomaailmaa” Vihreän Liiton kanssa, joka puolueena vastustaa ydinvoimaa, kannattaa laajaa maahanmuuttoa ja vaatii kouluihin pakollista kasvisruokapäivää.

Vaalien suuri yllätys oli, että Astrid Thors onnistui uusimaan valintansa Rkp:n yhdelle ja ainoalle vakiopaikalle Helsingissä. On tosin vaikea sanoa, tuliko se kielipuolueen perinteisellä kannatuksella. Minusta tuntuu, että Thors tuli valituksi etupäässä mamujen äänillä. Se taas osoittaisi, että hän ajaa politiikassa Rkp:n perinteisistä intresseistä poikkeavaa omaa etuaan sekä käyttää maahanmuuttajien kannatusta oman uudelleenvalintansa välineenä.

Käykää nyt antamassa se äänenne

Jokainen kunnon kristitty, muslimi ja uskontokuntiin kuulumaton menee tänään päiväkävelylle piirtämään kirkkoveneen äänestyslippuun. Olen joskus ihmetellyt, mistä hylättyjen äänien suuri määrä johtuu. Eräs selitys on, että vaalikarja kerääntyy äänestyspaikalle kuin Nooan arkkiin, pareittain. Joukossa on paljon niitä, joista vain toinen haluaa äänestää. Toinen taas ei kehtaa olla käymättä kopissa täyttämässä kansalaisvelvollisuuttaan. Niinpä äänestyslippuihin kertyy pukinsarvia ja keskisormia, joita tuskin kukaan lähtisi vain huvin vuoksi vaalilippuihin piirtämään.

Se, että parikymmentä prosenttia ihmisistä ylenkatsoo äänioikeuttaan, on tietenkin ymmärrettävää, sillä edustuksellinen demokratia ylenkatsoo heitä. Tai sitten he ovat niin tyytyväisiä, että eivät halua puuttua asioiden hyvään hoitoon.

Neljän vuoden välein tapahtuva äänestäminen on joka tapauksessa surkeaa ihmisten pilkkaa. Vaalit ovat demokratian minimimuoto. Sen vähempää ei voisi asioihin vaikuttaa kuin käydä antamassa äänensä vaaleissa. Ja sekin on poliittisen vallan luovuttamista pois: poliitikoille. Tilalle astuu enemmistöjen diktatuuri, jossa poliitikot tavoittelevat kansansuosiota ja ajavat omaa tai taustaryhmiensä etua. Yhteistä hyvää ja oikeudenmukaisuutta ei ajattele kukaan, mikä näkyy kansallisen edun laiminlyömisenä.

Tavallaan edustuksellinen demokratia on myös pienen vähemmistön eli poliittisen eliitin despotiaa, kun puolueet ja ammattipoliitikot katsovat oikeudekseen hallita, rajoittaa sekä määrätä laeilla muiden ihmisten käyttäytymistä, toisin sanoen päättää siitä, miten meidän pitää elää. Erityisesti tämä näkyy arvo- ja elämäntapakysymyksissä. Myös minulla on mielipiteitä monista asioista, mutta en tohtisi vaatia, että niistä pitäisi tehdä muita ihmisiä kahlehtivia lakeja.

Poliitikot kuitenkin katsovat oikeudekseen menetellä juuri noin, mikä minun mielestäni on sangen ajattelematonta. Edustuksellisen demokratian arroganssi on juuri siitä, että poliitikot tekevät tämän kaiken avoimesti ja häikäilemättä.

Vaaleissa äänestäminen on kansalaisille opetettu käyttäytymismuoto, jolla heiltä otetaan valta kirkkaassa päivänvalossa pois. Sitten se siirretään muutaman johtavan poliitikon tai puolueen haltuun. Puolueissa taas ei voi juuri mihinkään vaikuttaa.

Kuten monet varmasti tietävätkin, omalta osaltani vaalit on jo käyty. Aion silti äänestää. Kaiken edellä sanotun jälkeen tämä johtopäätös vaatii tietenkin vahvoja perusteluja.

Aion alistua äänestämään vain siksi, että kaikki ei ole vielä menetetty, täydellinen tuho ei ole päässyt tapahtumaan, ja tämä maa on vielä jotenkin pelastettavissa.

Toivon, että näissä vaaleissa nekin, jotka eivät yleensä äänestä, näkisivät toivon kipinän ja kävisivät antamassa äänensä. Jokaisella ihmisellä on vaaleissa vain yksi ääni, niin kuin kullakin ihmisellä on vain yksi henki. Se on vähän, mutta harvinaisuudessaan paljon.

Aion itse äänestää sellaista puoluetta ja henkilöä, jonka kautta uskon saavani korjausta kolmeen asiaan:


1) Suomen valtion pitää kieltäytyä euromaiden velkatakaussitoumuksista.

Kieltäytymiseen on hyvät mahdollisuudet, sillä Suomella on merkittävä neuvotteluvaltti kädessään. Suomi on Luxemburgin ohella ainoa maa, joka on pitänyt kiinni Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitusta ehdosta, jonka mukaan valtionvelka ei saa ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen neuvottelijat voivat aivan hyvin lausua Frankfurtin pankkiherroille, että Suomi on mukana sitten, kun muut lainoittavat maat täyttävät kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitun ehdon. Juuri tätä todellinen yhteisvastuu merkitsee. Suomi tulee puoliväliin vastaan, mutta vain puoliväliin. Loput muiden maiden pitää tehdä itse.


2) Humanitaarinen maahanmuutto ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvu on pysäytettävä.

Ratkaisu tähän suureen ja paljon puhuttuun ongelmaan on yksinkertainen: turvapaikan hakijoina hyväksyttäville on laitettava määrällinen katto, joka vastaa pakolaisilla jo olevaa vuosikiintiötä.


3) On säilytettävä valistusfilosofian perinteeseen perustuva arvo- ja sosiaaliliberaalinen yhteiskunta.

Tämä tarkoittaa muun muassa maahanmuuton, globalisaation ja etnisen monikulttuurisuuden rajoittamista, jotta kansakuntien intressikonfliktit voidaan välttää ja sitä kautta vähentää julkisen vallan väliintulon tarvetta sekä tarkkailuyhteiskunnan luomista. Kansalaisten on oltava vapaampia kuin valtio määrää.


Lopuksi vaalikoneeseen. Äänestämään lähtiessään jokaisen kannattaa miettiä, missä hänen todellinen ystävänsä tässä maailmassa on. Sen saa kylläkin selville varsin helposti. Yksi mahdollisuus on pohtia, kuka ehdokkaiden joukosta olisi sellainen, joka voisi äänestää sinua itseäsi.

Minä tosin en paljon politiikkaa kaipaa. Poliitikot ovat ammattivalehtelijoita, jotka joutuvat työkseen selittelemään asioita parhain päin. Onnellisuuden edellytys on totuudellisuus, sanoi Sokrates. Itse olenkin mieluummin onnellinen kuin poliitikko.

Mitä perussuomalaiset voittavat?

Professori Olavi Borgilta vaaliasiantuntijan roolinsa perineen Sami Borgin mukaan äänestäjät tekevät ratkaisunsa poikkeuksellisen myöhään näissä eduskuntavaaleissa. Tutkijan ajatus saattaa sisältää eräänlaisen toiveen puolueiden kannatussuhteiden paluusta ennalleen.

Myös omasta mielestäni on toki mahdollista, että perussuomalaisten kannatuksesta osa karisee pois ja että osa katoaa niin sanottuun piilevään äänikynnykseen. Esimerkiksi Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan pienissä vaalipiireissä puolue kuin puolue tarvitsee vähintään 14 prosenttia äänistä yltääkseen yhteenkin paikkaan.

Saa nähdä, kuinka perussuomalaisten käy. Joka tapauksessa itse uskon, että äänestäjät ovat päättäneet puoluevalinnoistaan jo kauan sitten. Enää vain ehdokkaiden näkeminen vaalijulisteessa on voinut muuttaa tilannetta. Perussuomalaisten kasvussa ei ole ollut kyse pelkästään liikkuvien äänestäjien aktivoitumisesta vaan kansanliikkeestä varsinkin maahanmuuttoa vastaan.

Perussuomalaisille on kasautunut kannatusta sitä mukaa kuin hallituksen töppäilyt ovat lisänneet painetta äänestäjien päänkuoreen. Syitä riittää alkaen maahanmuutosta ja vaalirahoitusskandaalista aina pienempiin ongelmiin asti, esimerkiksi jätevesilakiin ja kansalaisten yhdenvertaisuutta koetelleeseen perintöverotuksen uudistusyritykseen. Moni on vannonut kannatustaan perussuomalaisille nyrkki taskussa, eivätkä tulokset todennäköisesti muutu paljoa ennusteista.

Kansallista etua puolustamaan ryhmittyneiden puolueiden kannatus on jäänyt korkealle tasolle monissa Euroopan maissa EU-kriittisyyden merkiksi. Otaksun, että ilmiöstä tulee pitkäaikainen myös Suomessa – ainakin, mikäli EU:n talousongelmat jatkuvat tai kunnes laajenemishankkeista ja yhteisen maahanmuuttopolitiikan kaavailuista luovutaan.


Kansalaisten joukkopako porvarihallituksesta ja vasemmisto-oppositiosta

Suomessa ovat käynnissä protestivaalit. Kyseessä on kansan kapina. Perinteinen kansanrintama kuuluu silti häviäjiin, sillä se asetti panoksensa konsensuspolitiikan puolelle ja varoi polttamasta siltoja mahdollisiin tuleviin hallituskumppaneihinsa. Kuitenkaan demarit ja Vasemmistoliitto eivät tee hyvillä suhteilla oikeistoon mitään, jos itseltä katoaa kannatus. Vasemmiston kylki on vuotanut jo kauan perussuomalaisiin päin. Syy on ajattelematon maahanmuuton suosiminen ja kansainvälisyyden hoilaaminen, joka on syönyt leivän ensiksi duunarien omasta pöydästä.

Entä mikä on protestin sisältö? Jonkin asian puolesta esitetyt protestit ovat aina olleet harvinaisia. Yleensä ne ovatkin pelkkiä lavastuksia, jollaisiin voi törmätä Pohjois-Korean, Kiinan ja Kuuban tapaisissa demokratioissa. Sen sijaan aito protesti suuntautuu jotakin vastaan. Suomessa se suuntautuu nyt edellä mainitsemiani ongelmia vastaan ja sellaisen puolueen kautta, joka on perinteisesti ollut kaikkea vastaan.

Tätä kautta esiin on piirtynyt tärkeä kysymys: onko perussuomalaisilla sellaista ohjelmaa, joka kelpaisi hallitusneuvotteluiden pohjaksi? Kun puolue todennäköisesti saa suuren vaalivoiton, jääkö tai jätetäänkö se protestanttien riveihin, vai johtaako tie katollisiin sisätiloihin Valtioneuvoston linnaan?

Perinteiset isot puolueet ovat vetäneet melko laimeat vaalikampanjat, ja lannistumisen mieliala on näkynyt vaalityöntekijöiden kasvoilta. Tuntuu, että puolueissa on valmistauduttu ottamaan vastaan tappio jo pitkään. Niissä ilmeisesti tiedetään, mitä sitoutuminen Euroopan unionin kauttakulkulainoitukseen on merkinnyt Suomelle.

Toinen syy perinteisten suurten puolueiden vaikenemiseen on ollut se, että puolueissa on hiottu hallitusohjelmia. Ei ole epäilystäkään, ettei kokoomuksella, kepulla, demareilla ja muilla hallituksen vakiomuuttujilla olisi jonkinlaista sopimusta tai varasuunnitelmaa siltä varalta, että perussuomalaiset pyyhkivät vaaleissa pöydän.


Perussuomalaisten ongelma: mitä vallalla voi tehdä?

Kokoomuksessa, kepussa ja demareissa on pitkä valtionhoitajaperinne. Näillä puolueilla on organisaatio. On asiantuntemusta ja laaja edustus virkamieskunnassa. Erimielisyyksien ratkomista varten riittää kärsivällisyyttä ja kykyä dialogiin ilman, että tarvitsisi pelätä puolueen hajoamista. Perussuomalaisilla ei ole mitään näistä.

Kympin kysymys ei ole, huolitaanko perussuomalaisia hallitukseen tai tuleeko siitä suurin puolue. Keskeinen kysymys on, miten se itse selviää tilanteesta, mikäli se saa hallitusvastuun viitan tai peräti hallituksen muodostajan tehtävän.

Puolue valittaneen hallitusyhteistyöhön juuri siksi, ettei sillä ole ehdottoman selvää ohjelmaa. Liikkumavaraa riittää ministerin aseman hankkimiseen johtaville poliitikoille. Pienviljelijät, kolmannen sukupolven lähiöasukkaat ja nettinörtit voidaan tällöin pitää ruodussa ampumalla rivit suoriksi.

Mutta ongelmaksi jää, mitä tehdä lähes 20 prosentin kannatuksella, jos sitä ei voida realisoida poliittisiksi teoiksi, kun periaatteellinen ohjelma, linjanvetäjät, poliittiset puhujat, analyysi, asiantuntemus, kielitaito, kansainvälinen toimintakyky ja hallinnollinen tietotaito puuttuvat. Mikäli taas puolueella on jonkinlainen lausumaton ohjelma, siihen liittyvät yllätykset voivat muodostaa tikittävän aikapommin sekä äänestäjille, muille hallituspuolueille että puolueelle itselleen. Aselailla ratsastaneen ja pilkkilaista aikoinaan kannatusta onkineen puolueen hallituskelpoisuus on myös eräänlainen uskottavuuskysymys.

Jos Perussuomalaisista tulee suurin puolue, kysymys kuuluu, voiko puolue huolia hallituskumppaneikseen sellaisia puolueita, joissa ei vastusteta homoja, joissa tunnustetaan ydinvoiman välttämättömyys ja tiedetään, mihin tarvitaan IBAN-koodi.


Perussuomalaisuuden ilmiöluonteesta

Perussuomalaisen puolueen salonkikelpoisuudesta käydään samanlaista kiistaa kuin kokoomuksen hallituskelpoisuudesta Kekkosen aikana. Ehkä juuri siksi kansa on päättänyt nähdä myös puolueen puutteet etuina eikä haittoina. Keskisuureksi tai jopa suureksi kasvanutta puoluetta on kuitenkin vaikea johtaa ja pitää koossa ilman sovittelumekanismeja ja sellaisen dialogin perinnettä, joka on vakiintunut moniin muihin puolueisiin.

Perussuomalaisen puolueen kannattaisi purjehtia nykyistä väljemmille vesille, kohti Keski-Euroopasta tunnetun kansallisliberalismin linjoja. Nähdäkseni perussuomalaiset tekisivät viisaasti, jos he painottaisivat toiminnassaan kansallisen edun edistämistä ja jättäisivät esimerkiksi homojen vastustamisen pois, sillä mitään kansallista etua ei voida ajaa yhtäkään kansallista vähemmistöä sortamalla. Puolueen olisi viisaampi profiloitua eteenpäin katselevaksi ja arvoliberaaliksi kansallismieliseksi puolueeksi eikä taaksepäin tähyileväksi vanhoilliseksi puolueeksi. Konservatiiviset kansallismieliset puolueet ovat kuihtuneet melko pieniksi myös muualla Euroopassa.

Mielenkiintoista Perussuomalaisten nousussa on sen ilmiöluonne. Kun toiminta etenee ilmiöksi, se alkaa edetä omalla painollaan ilman, että arvostelu vähentää hankkeen kannatusta edes silloin kuin se osuu nappiin. Näyttöä tästä antaa se, että perussuomalaisten taloustieteellinen neuvottomuus on kääntynyt mielipidemittauksissa voitoksi. Kansalaiset ovat pitäneet myönteisenä, että ei ole ohjelmaa: kun ei ole talouspoliittista ohjelmaa, ei tarvitse kuunnella ainakaan valeita!

Toisaalta ilman ohjelmaa, keinoja ja tietoisuutta päämääristä ei voi olla myöskään politiikkaa vaan pelkkää reagoimista eteen tuleviin tilanteisiin. Tämä kaventaa politiikan pragmatiikaksi ja suoriutumiseksi. Se tekee politiikasta pelkkää eloonjäämisstrategiaa ja sulkee pois politiikan olemuksen: pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen ja yhteiseen hyvään. Tämä taas on politiikan trendiytymistä. Ihmiset kiljuvat kuin teinitytöt idoliensa perään, tekevätpä nämä mitä tahansa.

Ensi viikonlopun mullistukseen on monta selitystä. Suomen kolme suurinta puoluetta ovat tuhlanneet etsikkoaikansa ollessaan vaihtamatta suuntaansa. Kaikki ajankohtaiset tapahtumat ovat kääntyneet perussuomalaisten voitoksi. Moni asia on mennyt politiikassa myttyyn. Maahanmuutto on johtanut vaikeuksiin, ja etnisen monikulttuurisuuden hokeminen on tunnustettu monessa Keski-Euroopan maassa vääräksi strategiaksi. Portugali jätti laina- ja takausanomuksensa juuri sopivasti ennen ennakkoäänestyksen alkua. Japanilaisten ydinvoimaloiden räjähdykset nostivat kahdesta ydinvoimavastaisesta puolueesta, Perussuomalaisista ja Vihreästä liitosta, nimenomaan Perussuomalaisten kannatusta.

Jopa sellainen irrallinen ja pienehkö tapahtuma, kuin ulkomaalaisomistuksessa olevan pizzerian palo Tampereella, kääntyi perussuomalaisten voitoksi Päivi Lipposen kiirehdittyä tuomitsemaan paikalliset natsit ja persumieliset, vaikka syyksi paljastui vakuutusrahojen toivossa tehty vakuutuspetos. Perussuomalaisilla näyttää olevan todellinen Führer-Wetter, jonka ansiosta aurinko paistaa, tapahtuipa mitä tahansa. Ilmiö on alkanut elättää itseään niin, että kaikki kielteinen tuomitaan per definitionem hallituksen ja vasemmisto-opposition tuottamiksi ongelmiksi ja kaikki myönteinen ymmärretään määritelmällisesti perussuomalaisten viisaudesta ja hyvyydestä johtuvaksi. Lopulta riittää, että vastustaa pahaa ja kannattaa hyvää.

Perussuomalaisten onnenkantamoiset

Mikäli oikein arvaan, Japanin ydinvoimalaonnettomuus nostaa Perussuomalaisen puolueen kannatusta, sillä puolueen kanta ydinvoimaan on ollut kielteinen. Vaalien viimeisen ja kiivaimman kampanjakuukauden aikana myös moni muu pultti saattaa katketa perussuomalaisten hyväksi.

Muammar Gaddafin kamppaillessa kansannousuja vastaan ihmisten hätä tuo EU:n rajoille tuhansittain maahanmuuttohaluisia pakolaisia, joista osa tähtää Suomeen. Tämä puolestaan aiheuttaa paniikkia Suomessa, jossa ihmisten mitta maahanmuuttoa kohtaan on täysi, ja tilanne kiertyy Perussuomalaisen puolueen voitoksi. Jos siis Frederikiä ei valittukaan kohottamaan Helsingin piirin kannatusprosenttia, sitä nostaa nyt ”Libyan Frederik”, sheikki Ali Hassan, joka ”käänsi kansan kassan”.

Maailmalla koetut mullistukset vaikuttavat talouteen, ovatpa kyseessä sitten maanjäristykset tai vallankumoukset. Finanssikriisissä olevalle Euroopalle tämä ei tee hyvää. Suomi on pääministerinsä suulla ilmoittanut, ettei se halua kasvattaa Euroopan vakausrahaston kokoa vähiten velkaantuneiden maiden kustannuksella. Mari Kiviniemi on kuitenkin jäänyt kantansa kanssa yksin EU:n kokouksissa. Muissa maissa oivalletaan, että Suomessa ovat vaalit tulossa. Kauttakulkulainoitus siis kasvaa edelleen ja veronmaksajien piikkiä pidetään auki. Tämä myönnetään tietysti myös nykyisissä hallituspuolueissa, kunhan vaalit ovat ohi.

Minua kyllä naurattaa niin sanottujen suurten puolueiden teatteri. Rimpuilkoot nyt kannatuskatonsa vuoksi, kun tekivät aikoinaan tyhmästi tilanteessa, jossa olisi voitu tehdä viisaasti. Ei se Euroopan unionin jäsenyys mikään pakollinen asia ollut Norjassakaan. Jos Portugalin ja Espanjan talous vielä kaatuu sopivasti ennen Suomen vaaleja, tämä tuo Perussuomalaisen puolueen kannatuksen taaskin muutaman prosenttiyksikön lisää. – Soini ja kumppanit, oletteko kuulolla?! Valmistautukaa ottamaan vastaan pääministeripuolueen paikka ja koettakaa selvitä vastuustanne! Vaaleissa myönteisiä tuulia riittää, mutta tuossa tehtävässä tarvitsette muutakin kuin hyvää onnea.

Nyt saa olla avoimesti kreisi

Puolueet ovat avaamassa vaalikampanjoitaan. Hulluuttaan ei siis tarvitse enää peitellä, vaan nyt voi olla avoimesti kreisi. Niinpä raitiovaunujen kylkeen ja ruotsinkielisen pääoman omistamaan Forumin ostoskeskukseen on ilmestynyt suurikokoisia banderolleja, joissa päivälehti Hufvudstadsbladet mainostaa itseään sloganilla ”Hurahda”.

Tämä on ymmärrettävästi ruotsalaisen kansanpuolueen piilomainontaa, aivan kuten taannoinen ”Ota riski – Rakastu suomenruotsalaiseen” -kampanjakin. Suomenruotsalaiseen voi tietenkin loistavasti rakastua, niin kuin kaksikieliseenkin. Politiikassa taas olisi hyvä pitää järki hatussa ja hatusta kiinni. Kyllä se aikamoinen hurahdus on, jos joku menee antamaan äänensä Astrid Thorsille ja hänen puolueelleen kaiken maahanmuuttopoliittisen toilailun jälkeen!


Kaksinaismoralismin kukkanen

Karl Marx katsoi, että uskonnollinen propaganda on oopiumia kansalle. Tästä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tosin 1800-luvulla oopiumivalmisteet miellettiin miedoiksi huumeiksi, ja niitä käytettiin muun muassa kipulääkkeinä.

Nykyään huumeita tarjotaan myös poliitikoille. Eduskuntaan on pyrkimässä pari sataa huumehemmoa, jotka myöntävät avoimesti huumekokeilunsa.

Mitäpä muutakaan he voisivat tehdä, sillä valehtelemista pidettäisiin suurempana paheena kuin taannoisten pössyttelyjen avointa myöntämistä? Ja mikä antaakaan poliitikosta rehellisemmän kuvan kuin huumekokeilujen avoin tilittäminen ja kertominen? Style over substance. Toivottavasti muistavat pidättäytyä kaksinaismoralismista myös mahdollisessa kansanedustajan toimessaan.


Kohti oikeaa taidetta ja vääriä mielipiteitä

Myös perussuomalaiset koukistavat pikkusormeaan ja haluavat tehdä trippejä taiteen puolelle. Puolue haluaa nyt vaikuttaa siihen, mitä taide saa olla. Kiinnostusta on tervehdittävä iloiten, sillä täytyyhän poliitikkojenkin tehdä omat performanssinsa. Ainoastaan rajoittamisen halu arveluttaa.

Taiteen poliittista kontrollia ehdottanut Veli-Matti Saarakkala on sanonut, että poliitikkojen pitäisi puuttua taiteeseen, koska taiteilijat puuttuvat politiikkaan. Todellisuudessa tasapainotus jäisi näennäiseksi ja johtaisi käytännössä epätasapainoon. Taiteilijoiden oikeuden arvostella poliitikkoja pitää olla laajempi ja käytännössä rajoittamaton, sillä poliitikot käyttävät muodollista valtaa toisin kuin taiteilijat.

Entisinä aikoina taiteilijoiden tekemät poliittiset parodiat miellettiin narrien töiksi. Puuttumalla taiteeseen poliitikot haluavat näköjään itse narreiksi. Poliittisen manipulaation kautta syntyy sitten ”hyväksyttävä taide”, ”hyväksyttävä tiede”, ”hyväksyttävät kirjat”, ”hyväksyttävät ajatukset” ja ”hyväksyttävä seksuaalisuus”, ilmeisesti myös ”hyväksyttävät ihmiset” ja ”hyväksyttävät äänestäjät”.

Poliitikkojen halu rajoittaa taiteen vapautta on ollut tyypillistä kaikille totalitarismeille. Taiteen vapaus taas on osa sananvapautta. Siihenkö se loppui persujen sananvapauden puolustus? Olisi kieltämättä hauska nähdä, millaista on aito perussuomalainen taide.

Puolueen kannanoton mukaan valtionapujen ulkopuolelle pitäisi rajata muun muassa ”postmoderni tekotaide”. Tosin Timo Soinikaan ei pystynyt vastaamaan Ruben Stillerin Pressiklubissa esittämään kysymykseen, millä perustella jokin määritellään ”postmoderniksi tekotaiteeksi”. Tämä ei ole ihme, sillä yleispätevien taiteellisten kriteerien määrittely on vaikeaa viisaammillekin. Persujen toivomaa suomalaista, naturalistista ja kansallisia arvoja edustavaa taidetta edustaisivat ehkä Tom of Finlandin piirrokset savotalla olevista tukkijätkistä.


Teillä on oikeus mielipiteisiini

Poliitikot eivät ole nykyisin paljoakaan ”puuttuneet taiteisiin”, mutta heitä on kylläkin puuttunut taiteista. Postmodernismiin sisältyy näkemys, että yleisö tai taideteoksen esittämä todellisen maailman kohde voivat puuttua teokseen tai tulla osaksi sitä. Niinpä perussuomalaiset itse toimivat aidon postmodernin tekotaiteilijan tavoin ryhtymällä osaksi taidemaailmaa ja puuttumalla siihen.

Kuoliaaksi naurattavaa näyttöä poliitikkojen puuttumisesta taiteilijoiden vapauteen saatiin myös Matti Vanhasen valtiosihteerin, Risto Volasen, kommentoidessa Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaamaa Tuntemattoman sotilaan versiota esitystä näkemättä. Poliitikkojen halu ohjata taidetta täydentää tietysti heidän omaa poliittista teatteriaan vuorovaikutuksellisesti. Mutta pahemmin poliitikot eivät voisi itseään nolata.

Tiedän kyllä, että filosofi Platon ei halunnut ainoastaan rajoittaa taiteilijoiden vapautta vaan ajaa taiteilijat kokonaan pois valtiosta. Tämä ei kuitenkaan anna sen enempää perussuomalaisille kuin kepulaisillekaan Platonin viisautta. Eräiden tulkintojen mukaan Platon ei halunnut karkottaa taiteilijoita valtiosta siksi, että hän olisi vastustanut taiteilijoiden pyrkimyksiä. Sen sijaan hän halusi turvata molemmille omat tonttinsa.

Taiteen olemukseen liittyy valheiden osoittaminen ja vallankäytön vastustaminen. Poliitikkojen asenteiden kannalta paljastavaa on heidän rajoittamisen halunsa, jota he kohdistavat ylipäänsä kaikkeen muuhun paitsi itseensä. Taloudellisen tuen ansaitsisivat tässä yhden totuuden maassa nimenomaan diverssit ja kaiken kyseenalaistavat työt. Sillä merkityksellisintä ja koskettavinta on juuri yksityisen kokemusmaailman piirissä tuotettu aines.

Varokaa sammuneita saunalyhtyjä ja yhden sanan ohjelmia

Ilkka Kanerva aikonee kaatua saappaat jalassa, sillä jo kertaalleen eduskunnan ikäpuhemiehenä toiminut nestori on asettunut jälleen ehdokkaaksi. Voi olla, että Kanervaa pitää eduskunnassa eräänlainen protestimieliala: se on kansalaisten tuntemaa rikoskumppanuutta monessa liemessä kiehuneen edustajansa rinnalla.

Helsingin Sanomien murjaiseman vitsin mukaan Kanerva vakuuttaa nyt, että häneltä ja hänen esikunnaltaan ”kadonneet lahjoitusrahat ovat menneet hallinnollisiin kuluihin eivätkä kullinnollisiin haluihin”!

Ilkka Kanerva on poliitikko, joka aikoinaan paheksui sitä, että niin harva suomalainen poliitikko on todellakin poliitikko. Tämä kritiikki kiertyy häneen itseensä tavalla, jota ei voida tunnistaa itsekritiikiksi. Parempi Kanervan olisi olla Arskan kanssa tehtaalla kuin terskan kanssa ahtaalla.

Haluan varoittaa kansalaisia populisteista ja yhden sanan ohjelmista, sillä sammuneita saunalyhtyjä on eduskunta täynnä. Puolueiden avatessa vaalikampanjoitaan nähdään taas yhden sanan ohjelmanjulistuksia, kuten ”Luottamus”, ”Avoimuus”, ”Vastuu”, ”Turvallisuus” ja niin edelleen.

Nämä ovatkin käyttökelpoisia aseita äänten keruuseen, sillä ne jättävät merkityksenannon äänestäjien omiin käsiin. Esimerkiksi ’turvallisuus’ on joidenkin ihmisten mielestä parempaa rajakontrollia, maahanmuuton vähentämistä, sosiaaliturvan varmistamista suomalaisille ja hyvän yhteishengen säilyttämistä.

Muutamat toiset taas näkevät ’turvallisuudessa’ mahdollisuuden saada turvapaikan maastamme. Turvallisuutta rakastamalla molemmat ryhmät päätyvät äänestämään samaa puoluetta, joka ei loppujen lopuksi itsekään tiedä, mitä tekee, sillä ympäripyöreiden teesien takana piilee täysin ristiriitaisia pyrkimyksiä.

Ilman aivoja myös ’vastuu’ voidaan ymmärtää yksilölle heitetyksi vastuuksi itsestään, yhteiskunnan vastuuksi yksilöistä, suomalaisten vastuuksi toisistaan tai ihmisten maailmantuskaksi kaikkien kolmen miljardin hädänalaisen puolesta. Ihmiset äänestävät tyytyväisinä ’vastuun’ puolesta, vaikka vastuun tilalla kumisevat tyhjät tynnyrit.

Kun minulta kysytään, miksi sinä, Jukka Hankamäki, olet niin monisanainen ja tyrkytät ohjelmistoasi joka paikkaan, vastaukseni on: juuri siksi, että haluaisin laittaa päätepisteen kyseisenlaiselle hulabaloolle. Kansan tyhmistyminen johtuu juuri siitä, että mitä monimutkaisempia yhteiskunnan ongelmat ovat, sitä yksinkertaisempia vastauksia poliitikot ja media niihin tarjoavat.

Mitä eroa on puolueilla?

Äänestäjät ihmettelevät usein, mitä eroa puolueilla on. Puolueissa taas pelätään, ettei puolueilla ole tarpeeksi eroa. Mietitäänpä siis, miten puolueet poikkeavat toisistaan.

Kokoomuslaiset näkevät tekemistä kaikissa vaikeuksissa, kommunistit vaikeutta kaikissa tekemisissä.

Kepulaiset kaupittelevat lehmiä, rkp:läiset tekevät lehmänkauppoja.

Vihreät huvittelevat työkseen, demarit työskentelevät vain huvikseen.

Kristilliset suhtautuvat erilaisesti kaikkeen rasismiin, persut rasistisesti kaikkeen erilaisuuteen.

Muutoslaiset pirauttelevat ja soittelevat tekijöilleen, piraatit tekevät muutoksia soittelijoille.

Perussuomalaisten kannatuksen selitykset ja syyt

Kirjoitan tällä kertaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Tämä johtuu siitä, että syitä perussuomalaisten kannatusnousuun on vain yksi:

1) Muut puolueet ovat sössineet maahanmuuttopolitiikan niin pahasti, että ne joutuvat syyttämään omasta kannatuskadostaan ainoastaan itseään.

Näin entisestä SMP:stä on tullut yhden asian liike, kun ihmiset ovat päättäneet kanavoida protestinsa gallup-kannatuksissa tämän yhden puolueen kautta.

Perussuomalaisten suosio on kuin viinakaupan suosio monopolissa: pitkäripaisen ovi käy, koska vaihtoehtoja ei koeta olevan ja vaikka markkinoita olisikin.

Varjopuolena on, että persuilla ei ole toimivaa ratkaisuvaihtoehtoa maahanmuuttoa ”pienempiin” ongelmiin, kuten Euroopan finanssikriisiin ja Suomen valtion budjettialijäämään.

Jos kokoomus, demarit, kepu, vihreät ja vassarit haluavat pitää kannatuksensa, keino on todella helppo: maahanmuuttomäärien laittaminen kevyellä kynänkäänteellä kuriin. Talouskuprujen ja muiden luurankojen osalta puntit alkavat olla puolueiden kesken tasan, kuten M-15:n aikaansaama tasoitus osoittaa.

Politiikan ”asiakkaan” eli äänestäjän kannattaisikin tehdä oma vaalikampanja ja taivutella se tuttu kansanedustajansa kokoomuksen, demarien ja kepun vaalimökeillä takaisin raiteille maahanmuuttokysymyksessä. Näin se varsinainen poliittinen vaikuttaminen tapahtuu: saamalla puolelleen politiikan todelliset valtasubjektit, joilla on takanaan kauppa, teollisuus, maatalous ja ay-liike.

Muussa tapauksessa kansalaisten pettymyksestä voi tulla karvas. Kokemusperäiset havainnot osoittavat, että normiruuveja kiristelevän puolueen komennossa jokaiselle puolueohjelmasta poikkeavalle jää vain vapaus valita, kuoleeko pyhän sodan lietsojien vai elämäntapatarkkailijoiden luoteihin.

---

Okei, okei. Myönnän, että Perussuomalaisten kannatusnousuun ovat vaikuttaneet monet muutkin tekijät, kuten
2) eurotalouden romahdustila ja puolueen siitä esittämä arvostelu,
3) yhtenäisen suomalaisen identiteettimielikuvan tarjoaminen suojaksi epävarmaa maailmaa vastaan,
4) uskottava esiintyminen,
5) onnistuminen globalisaation osoittamisessa syylliseksi työttömyyteen,
6) onnistuminen vasemmiston entisen kannattajakunnan houkuttelussa puolueen riveihin,
7) oikeistolaisten puolueiden epäonnistuminen kansallisen edun puolustamisessa,
8) hallituspuolueiden vaalirahoitusskandaali,
9) kaikkien kilpailevien puolueiden ylimielisyys ja neuvottomuus,
10) perussuomalaisten nöyryys, kuuntelevuus ja kansanomaisuus,
11) vihaisten miesten joukkoliikehdintä niitä epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan, joita feminismi on tuottanut koulumaailmaan ja työelämään,
12) ei-feminististen naisten ymmärtäväisyys tätä kaikkea kohtaan ja
13) suomalaisten EU-vastustajien (kansanäänestyksessä 43 prosenttia) aktivoituminen Perussuomalaisen puolueen taakse.

Mikäli minut murhataan

Kuten jotkut ehkä muistavat, ilmoittauduin eräiden kyselyjen johdosta ehdolle perussuomalaisen puolueen eduskuntavaaliehdokkaiden valintaprosessiin viime vuoden puolella. Olisinkin mielelläni edustanut ajatuksiani sellaisen puolueen kautta, joka on vastustanut liiallista maahanmuuttoa ja EU-lehmän löyhää ruokintaa.

Episodi ei tunnetusti johtanut mihinkään, sillä persut (äänestäjien asiaan vaikuttamatta) päättivät pudottaa minut ennen alkumetrejä. En muistele asiaa hyvällä enkä pahalla; sen sijaan on ollut huvittavaa seurata, millä tavoin kyseinen politisoitumiseni on vaikuttanut eräiden vanhojen tuttavieni asennoitumiseen minuun.

Katkerinta palautetta on tullut demarien taholta. Eräskin demaritoveri ilmoitti jo viime syksynä, että mikäli ilmestyn persujen listalle, hän ei puhu minulle ever. Puhumattomuus on kai aika huonoa politiikkaa, mutta hermostuminen lienee ymmärrettävää, sillä Sdp:n kannatuslukemat ovat mitä ovat. Eräs toinen toveri puolestaan piti minulle pitkän ja vihamielisen ripityksen kompensoiden edellä mainitun kommunikatiivisen menetyksen.

Homojen suhtautuminen on ollut kerta kaikkiaan ihmeellistä. Suurin osa homoista on antanut kannatuksensa pyrkimyksilleni, ja osa on tullut jopa kysymään, tarvitsenko tukea projektiini. Toisen osan poliittinen hankkeeni kiihotti raivon valtaan. Mikäli kuolen henkirikoksen uhrina, murhaaja saattaa olla yhtä hyvin islamia puolustava pyhän sodan edustaja kuin vihreä feministihomo.

Myös kokoomuslaiset ovat julistaneet minulle cordon sanitairen, ikään kuin heidän allaan olisi ritisevää jäätä. Ilmeisesti tämä johtuu siitä, että pääkaupunkiseudulla ehdolla ollessani olisin kerännyt pois heteromies Alexander Stubbin tulevan homokannatuksen (noin 2000 ääntä). Kepulaiset (joita tuttavissani on tosin vähemmän) ovat olleet hiljaa kuin hiiri pumpulissa, sillä Helsingin vaalipiirissä Kepulla ei ole paljoakaan menetettävää.


Järjenkäyttö on mahdotonta politiikassa ja tiedepolitiikassa

Nyt kun ovi poliittiseen vaikuttamiseen on vedetty edestäni kiinni, joidenkin mielestä on helppoa ja houkuttelevaa ajatella, että olisin voinut olla ehdolla myös Tupun, Hupun tai Lupun riveissä. Näissä puolueissa itsenäinen linjanveto on kuitenkin vielä vaikeampaa kuin pienemmissä ryhmissä. Kyseiset puolueet ovat keskittyneet käyttämään valtaa jäsentensä kautta, ja niissä ihminen alistetaan puolueohjelmille. Tämä on politiikan ja filosofian ero yleensäkin: filosofia on yksilöllistä järjenkäyttöä, politiikka kollektiivista vallankäyttöä.

Tupun, Hupun ja Lupun ammattipoliitikot pelkäävät minua todennäköisesti samasta syystä kuin persutkin: jos olisin ollut ehdolla, olisin saattanut mennä läpi. Ideologisiin klusterihin sopeutumaton homo olisi monien mielestä pilannut vihreiden maineen, vasemmiston maineen, oikeiston maineen, persujen maineen, homojen maineen ja tietenkin myös oman maineensa.

Yliopistomaailmassa viha on ollut käsin kosketeltavaa. Suurin osa opiskelijoista on antanut ajatuksilleni täyden kannatuksensa, toisin kuin virassa olevat kollegani. Mikäli minut murhataan, syyllinen saattaa olla myös joku kateellinen virkamiesfilosofi, joka tappaa minut siksi, ettei hän saa aikaan mitään siitäkään huolimatta, että Sinä, hyvä lukija, maksat hänelle valtionveroina perittyä kuukausipalkkaa.

Onkin perin kummallista, että yliopistoista saa toimintamandaatin olemalla vihreä, vasemmistoliittolainen tai demari, ja siitä palkitaan filosofian laitoksen johtajuudella ja elinikäisellä viralla, kuten Thomas Wallgren. Jos taas edustaa jotakin muuta suuntaa tai lukee madonluvut yliopistomaailman hehkuttamalle kansainvälisyyden ideologialle, itsenäisyydestään joutuu maksamaan kalliisti.

Kansainvälisyyteen pakottamisesta on tullut myös yliopistojen mätäpaise. Kansainvälisten julkaisuihanteiden ollessa yksinomaisia suomenkielistä filosofiaa ei julkaistaisi todennäköisesti lainkaan, mikä puolestaan kuihduttaisi pois kaiken kotimaisen kulttuurikritiikin. Saa nähdä, mitä akateemisia pakotteita filosofian laitokset alkavat jatkossa tielleni asettaa; varattomuuteen ja tulottomuuteen asettamalla kollegani ovat yrittäneet nujertaa pyrkimykseni jo parinkymmenen vuoden ajan. Niin paras kuin pahin alkavat kuitenkin olla jo tässä iässä (44) ohitse, joten en piittaa paljoa siitä, vaikka kuolisin ajojahdin uhrina.


Vaalit lähestyvät, kieli kovenee

Merkitystä näillä havainnoilla on lähinnä yleisen poliittisen ilmaston kuvastajina: myös Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla nähdyssä kielen kovenemisessa lienee kyse siitä tärinästä, jota internatsistisissa, maahanmuuttoa suosivissa, globalisaatiota kannattavissa ja EU-myönteisissä puolueissa tunnetaan lähestyvien kannatuskumousten edellä.

Uskon, että myös Suomessa kansallismieliset ja kansallista etua puolustamaan ilmoittautuneet puolueet nousevat merkittäväksi ja vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi ryhmittymäksi muissa Euroopan maissa koetun kehityksen tavoin. Poliittisten mannerlaattojen liikkeet ovat olleet pysyviä useissa Keski-Euroopan maissa ja jäänevät voimaan ainakin siihen asti, kunnes Euroopan unionin yhteisen talouspolitiikan velvoitteet kumotaan ja EU typistetään entisen EEC:n kaltaiseksi vapaakauppaliitoksi.

Olen edelleen sitä mieltä, että Suomesta puuttuu sellainen kansallisliberaali puolue, jollainen toimii esimerkiksi Itävallassa ja Hollanissa. Kansallismieliset puolueet voidaankin jakaa konservatiivisiin ja arvoliberaaleihin. Perussuomalaiset toimivat selvästi Smp:n alustalla, ja se näkyy kannanotoissa, joissa takerrutaan historian kauhukahvaan.

Itse olen vetänyt linjaa sen tyyppisen politiikan puolesta, jonka peruspilareina toimivat 1) kansallismielisyys (kansallisen edun edustaminen), 2) arvoliberalismi (yksilöllisyyden, itsemäärämisoikeuden ja vapauden kunnioittaminen) ja 3) demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen. Harmi vain, ettei se kenellekään kelpaa.

Vallankäytön ja järjenkäytön ero

Suljettuani blogini kommenttipalstan on sähköpostiini virrannut pari sivullista kysymyksiä siitä, lähtisinkö jonkin promilleryhmän ehdokkaaksi, kun Perussuomalaiset ovat antaneet ennalta arvattavissa olleen ratkaisunsa.

Taisivat persut pelätä, että menen läpi, jolloin vaikutusvaltani olisi ollut ”liian suuri”. Tai sitten he katsoivat, että ulkopuolella minusta on vähemmän haittaa, ehkä jopa hyötyä, mikäli rupeaisin riitelemään ja sitä kautta nostattamaan puolueen kannatusta. Älkää kuitenkaan olko huolissanne tai toiveissanne: sitä en tee.

Sen sijaan kiitän kaikkia kysyjiä ja kannattajiani niin osanottoseppeleistä kuin kukkalähetystöistäkin.

On ollut mukavaa kuulla, että minun kannattaisi istua odottamaan vuoden 2015 ehdokasasetteluita. Toisaalta on ollut virkistävää tietää, ettei jonossa kököttäminenkään kannata. Hauskaa on ollut saada myös sellaista palautetta, jonka mukaan persupuolueessa olisin ollut kokonaan väärässä seurassa ja että kurjassa joukkueessa toimintani menisi hukkaan. Muistutan kuitenkin, että tuosta seurueesta valitaan Suomen tulevat kansanedustajat, ja harmissani olen vain niiden muiden ihmisten puolesta, jotka sivuutettiin ehdokkuudesta esimerkiksi sukupuolikiintiön vuoksi.

Asioita mitä suurimmalla myötämielellä pohdittuani ilmoitan kohteliaimmin kaikille asiaa tiedustelleille, että en ole lähdössä ehdokkaaksi myöskään Perussuomalaisen puolueen B-listoilta. B-listoilla tarkoitan tällöin puolueen ympärillä toimivia bändäripuolueita.

Jätän isommatkin puolueet kilpailemaan keskenään kaikessa siinä hyvyydessä, laupeudessa ja onnessa, jonka ne haluavat epäitsekkäästi tarjota. Tietyistä syistä on parempi, että en ole minkään puolueiden riesana – sen enempää lampaana susien joukossa kuin sutena lampaiden tarhassa. Sillä sanoohan Platonkin Valtio-kirjassaan (489c):

”[…] totuus on, että sairaan on mentävä lääkärin ovelle, olipa hän rikas tai köyhä, ja että jokaisen, joka tarvitsee hallitsijaa, on mentävä sen ovelle, joka pystyy hallitsemaan – ei että hallitsijan, joka ylipäänsä johonkin pysyy, pitäisi anella alamaisia hallittavikseen.”

Suurin osa tulevista kansanedustajista toimii tämän ajatuksen vastaisesti kannatusta kerjätessään, jopa ostaessaan, eikä heistä sen vuoksi hallitsijoiksi olekaan. Ja samasta syystä minä puolestani en ehdokkuutta anele.

Kannatukseni voisi ehkä tuoda muutaman äänen pienpuolueille, mutta pienpuolueiden heikko yleiskannatus saattaisi puolestaan alentaa henkilökohtaista kannatustani. Niinpä en lähde häviämään vaaleja minkään pienryhmän riveistä. Esimerkiksi Muutos 2011 -puolueella on toki hyviä ideoita, joista suora demokratia on yksi. Poliittisen järjestelmämme ongelma on kuitenkin nyt se, että edustuksellinen demokratia ei toimi, ja juuri se pitäisi saada toimimaan.


Filosofia vs. politiikka

Oikeassa ovat olleet tietenkin ne, jotka katsoivat, että eihän kaltaiseni henkilö ”voi olla kansallismielinen”! Aivan niin. He arvioivat ihmisiä omien stereotypioidensa eivätkä esittämiemme näkemysten mukaan: olettaen, että kuvanmukaisen tyypin täytyisi olla esimerkiksi vihreä, feministi tai sosialisti. Todennäköisesti myös näissä ryhmissä minua tähdättäisiin karbiiniaseella päähän heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Puolueissa seinät ovat yleensäkin niin lähellä toisiaan ja katto matalalla, että jo pelkkä kannatuksen nousu synnyttää puheita hajoamisesta. Yksilöt pakotetaan puolueohjelmien taakse, ja aatteellisesti uudistavaa linjanvetoa sallitaan yhtä vähän kuin 43 numeron jalka menee 39 numeron kenkään.

Juuri tähän perustuu politiikan ja filosofian ero: politiikka on vallankäyttöä – filosofia järjenkäyttöä. Filosofisessa etiikassa poliittisia asioita ei edistetä siltä pohjalta, mikä on intressiryhmien etujen mukaista (kuten puolueissa), vaan siltä, mikä on oikeudenmukaista ja hyväksi mahdollisimman monille.

On puolueita, joissa kukaan ei saa edes röyhtäistä ilman puheenjohtajan lupaa. Niissä itsensä kieltäminen asetetaan hinnaksi poliittisesta osallistumisesta. Vahinko vain, että politiikassa kaikki keskittyvät nyt ajamaan perheenäitien ja -isien asioita, ja muut ihmiset ovat puolueille pelkkää ilmaa, vaikka meitä on helsinkiläisistäkin yli puolet.

Eräät filosofikollegani ovat sanoneet, että minua arvostetaan enemmän (omasta mielestäni aliarvostetaan vähemmän), kun en ole puolueiden listoilla. Uskon heitä. Mikään ei ole varmasti niin naiivi kuin juuri poliitikko, sillä poliitikot ovat yleensä optimisteja ja pragmatisteja, eivätkä he ole ymmärtäneet elämän traagisuutta. Se taas ei koostu pelkästä kurjuudesta ja ahdistuksesta vaan ikävästä ja kaipauksesta johonkin parempaan, sellaiseen, joka lopulta kuitenkin floppaa poliitikkojen oman ahneuden ja vallanhimon vuoksi.


Kulttuurimme iltakahvit

Politiikka on tietysti puolueellista. Puolueiden tehtävänä on tinkiä asioista kukin omaan suuntaansa. Juuri siksi politiikan tila on niin kurja: yhdet vetävät yhteen suuntaan ja toiset toiseen, eikä kukaan kanna kokonaisvastuuta siitä, mikä olisi yhteiskunnalle parasta. Koska politiikka on intressiryhmien käsissä, politiikan tulokset ovat aina kompromisseja. Ne ovat valtapoliittisia ja sattumanvaraisia, eivät analysoituja ja suunniteltuja, kuten filosofiassa ja muussa tieteellisessä ajattelussa.

On selvää, ettei kenenkään filosofin anneta sekoittaa poliittisella play groundilla upeasti kehittymään lähtenyttä valheellisuutta. Jään siis sivusta seuraamaan, miten Suomi jakautuu kahtia: yhtäältä niihin, jotka edistävät maahanmuuttoa ja globalisaatioon perustuvaa tuhotaloutta, ja toisaalta niihin, jotka tämän vastareaktiona kiristävät pelkkiä asenteita.

Juuri tästä olen koko ajan varoittanut: EU-vetoinen maahanmuutto- ja talouspolitiikka johtavat siihen, että eri kansanryhmien edut ajautuvat vihdoin aitoihin konflikteihin, ja rasismi nousee kuin kirves maasta kaikissa Euroopan maissa.

En voi muuta kuin keitellä kahvit vapaan Euroopan savuavilla raunioilla.

Onneksi tässä matoisessa maailmassa on kaikesta porusta, vaikerruksesta ja kaikenlaisista ”Puheenvuoro”-palstoista huolimatta vielä myös jotain hyvin kaunista. Toivon sitä myös teille.

Frederikin dismissaus näytti persujen kynnen

Ilta-Sanomat teki tänään lööppijutun siitä, että perussuomalainen puolue hylkäsi trubaduuri Frederikin ehdokkuuden. Sen sijaan lehti ei tehnyt edes vihki-ilmoituksen kokoista juttua siitä, että puolue käänsi selkänsä myös filosofille.

Silti lehdessä surtiin 65-vuotiaan lavalaulajan suulla sitä, mahtaako puolueessa riittää asiantuntevia ehdokkaita. Populismin politiikkaan luo populistinen media.

Ihmettelen muuten, miten Frederik polttaa lupauksensa mukaisesti jäsenkirjansa, sillä ainakaan minun tietojeni mukaan Perussuomalaiset r.p. ei jaa jäsenilleen painettuja jäsenkirjoja lainkaan.

Itse en paheksu popparipoliitikkojen karsiutumista. Sen sijaan paheksun sitä, että puolueella on listoillaan pilvin pimein homofoobisia ehdokkaita, kuten nyt tämäkin Hanna Mäntylä, joka vastakohtaistaa tahallaan homojen ja muiden suomalaisten ihmisten aseman lietsoakseen homokammoa ja käyttääkseen sitä ponnahduslautana eduskuntaan nousemiseen.

Hanna Mäntylä ei ole sopiva edes tämänhetkiseen ammattiinsa eli eritysnuorisotyöntekijäksi, sillä hän ei näytä ymmärtävän, että nuorten homojen ja lesbojen joukossa on paljon ihmisiä, joiden asiat ovat huonosti periaatteellisen homovastaisuuden vuoksi varsinkin siellä Mäntylän omassa vaalipiirissä, Pohjois-Suomessa. Gestapon puhetta perussuomalaiselta!

---

Jälkikirjoitus: Luettuani kaikki Uuden Suomen kolumnini kommentit, joissa kiistetään Suomessa esiintyvän minkäänlaista homofobiaa, olen ehdottoman vakuuttunut siitä, etteivät myöskään puolueen minulle antamat lemput johtuneet mistään homofobiasta vaan filosofin kertakaikkisesta typeryydestä ja kaikkia asioita koskevasta tietämättömyydestä, joka vain paljastui tämän asiakysymyksen kautta.

No hard feelings!

Yhteensä 284 henkilöä ovat tiedustelleet minulta tämän vuoden aikana sähköpostitse ja muita reittejä pitkin, olenko Perussuomalaisten ehdokkaana ensi eduskuntavaaleissa. En ole voinut vastata asiaan, koska en ole tiennyt itsekään. Kysymys on ollut puolueen Helsingin piirin ratkaistavana.

Sain jokin aika sitten tietää, että en ole ehdokkaana. Viimeinen paikka myönnettiin Perussuomalaisten ryhmään loikanneelle keskustan kansanedustaja Markku Uusipaavalniemelle.

Asemaani koskeva päätös ei ollut tietenkään yllätys. Eräät sivustaseuraajat katsoivat, että ehdokkuuteni Perussuomalaisissa olisi eräiltä osin paradoksi. Asian vakavasti ottamiseen ja tunnustelemiseen johtivat kuitenkin monet minulle esitetyt toivomukset ja se, että puolue oli ainoa, jonka kautta olisin ehkä voinut toteuttaa kansalliseen konsensukseen tähtäävää ohjelmaani.

Iloitkoot siis poliittiset vastustajani ja akateemiset viholliseni nyt, kun tämäkin tie on tukittu! Voin vain kuvitella myös Perussuomalaisissa koetun helpotuksen määrää, kun kenenkään ei tarvitse pelätä, että kahmisin henkilökohtaisia ääniä puolueen sisällä. Eikä tarvitse säikkyä sitäkään, että pelottaisin puolueen joitakin kannattajia Kristillisdemokraattien suuntaan.

Aika selvää oli, ettei kaltaiseni henkilö puolueen listalle mahtuisi. En kuitenkaan paheksu ratkaisua, paitsi niiden puolesta, jotka lupailivat minulle ääniään (vaikka en ollut edes ehdolla), ja niiden, jotka eivät saa koskaan tietää, miten vaaleissa olisi käynyt. Nyt en ainakaan häviä.

Filosofina minulla on joka tapauksessa ajattelutilaa ja vaikutusmahdollisuuksia enemmän kuin napinpainajaksi kutistettuna. Paha vain, etten voi muotoilla filosofiaani valtionpolitiikaksi enkä osallistua millään tavoin politiikkaan.


Kaksi paikkaa kepulle?

Ja onhan tämä uusi Paavali kelpo ehdokas. Vaalipiiriä vaihtaessaan hän tuo myös jalasmökkipolitiikan tullessaan.

Kun gallupit lupaavat Perussuomalaisille yli kymmenen prosentin kannatusta, se kertoo, että hallituksen politiikkaan ollaan erittäin tyytymättömiä. Gallupeissa ei kuitenkaan äänestetä henkilöitä, ja niinpä ne mittaavat tässä tapauksessa lähinnä protestoimisen halua. Puolueiden voimasuhteet saattavat palata lähemmäksi entisiä, kun äänestäjät näkevät ehdokasgallerian ja ennen kaikkea löytävät ne opposition kuuluisat keinot ongelmien ratkaisemiseen.

Mikäli persut yltävät koko Suomessa kymmenen prosentin kannatukseen, ääniosuus jää Helsingissä seitsemään. Sillä lohkeaa yksi paikka. Se voi mennä istuvalle kansanedustajalle, Markku Uusipaavalniemelle, eikä jakarandatuolia saakaan alleen eräs tietty maahanmuuttokriitikko. Myös pääministeriksi ylennetty Mari Kiviniemi saanee virkapostistaan sen verran ylimääräistä prestiisiä, että hän säilyttää paikkansa. Tällöin kepu saisi Helsingistä tavallaan kaksi paikkaa eivätkä perussuomalaiset yhtään.


Perussuomalaisilla on ohjelma

Niille, jotka ovat väittäneet, ettei perussuomalaisilla ole poliittista ohjelmaa, voin vastata, että on toki. Perussuomalaisten ohjelma on homovastaisuus. Se on puolueen ratkaisu kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Tämä on tullut selväksi niin puheenjohtajan kannanotoista, suhtautumisesta pride-tapahtumaan kuin ”vietellyksi” joutumista pelkäävän Veltto-Virtasen puheenvuorosta (Perussuomalainen-lehti 14/2010).

Niinpä ei ole puoluetta. Ainoa aatteellisesti järjissään oleva puolue kokoomus on varattu rahakkaille sekä ”älä pidä sitä sisälläsi”-jupeille, jotka tekevät kaikkensa pitääkseen meidät ulkona.

Korruptiokepu keskittyy helsinkiläisten maanviljelijöiden ongelmiin.

Demarit ja Vasemmistoliitto puolestaan uivat ideologisten kriisiensä pyörteissä jo niin syvällä, ettei nenä ylety pinnalle: kansainvälisyyttä, monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa hoilataan suomalaisen työväenluokan vahingoksi. Siinä, missä oikeisto on kapitalismin kuluttajansuojayhdistys, siinä vasemmisto on globalisaation sosiaaliturvatoimisto.

Vihreissä ei ole muuta hyvää kuin (näennäinen) arvoliberalismi. Muu on kansallisten etujemme vastaista. Kristillisdemokraatit on Jumalan ruoska, eikä perussuomalainen puoluekaan ole muuta kuin kristillinen liitto katolis-patriarkaalisessa muodossa.

Kelvatakseni puolueille minun täytyisi ilmeisesti ryhtyä pornotähdeksi muutamien poliitikkojen antaman esimerkin mukaan. Eihän antiikin Kreikastakaan olisi jäänyt mitään, ellei mielenkiintoa olisi pitänyt yllä homomaljakkotaide.


Poliittisen toiminnan mahdollisuudet koettu

On luonnollista, että ihmiset odottavat vaalien edellä Messiasta. Sitä ei tule. Myöskään Perussuomalaiset ei saane aikaan mitään muutosta siinä kysymyksessä, joka puolueen kannatusta nostaa, eli maahanmuuttopolitiikassa. Pettymys tulee olemaan suuri.

Ulkopuoliseksi pakotettuna en voi kuin jäädä seuraamaan sivusta, miten maamme tuhoutuu jakautumalla kahtia: toisaalta niihin, jotka uhraavat hyvinvointimme kansallisvaltioiden repimiselle, ja niihin, jotka tämän vastareaktiona kiljuvat ankarampia rangaistuksia, tarkkailua ja valvontaa kaikkialle sekä vaativat seksuaalivähemmistöjä takaisin kaappiin. Tuloksena on poliittinen jääkausi.

Kiitän blogini lukijoita ja tukijoitani kannustuksesta. Rakkauden määrä on ollut kaikista ennakkoluuloista poiketen ihmeellisen suuri.

Osoitan nöyrän kiitollisuuteni olemalla neuvomatta, miten kenenkin pitäisi äänestää. Tuskin käyn itsekään, sillä kaikissa puolueissa on enemmän vikaa kuin mitään hyvää.

Parasta teidän kannaltanne on se, ettei kukaan menetä myöskään minussa mitään. Mutta menetätte todennäköisesti paljon muuta. Maamme taloudellinen tila on sellainen, että eduskuntaan valitut tulevat kadehtimaan vaaleissa hävinneitä.

On siis sama, vaikka kostaisitte Astrid Thorsille antamalla äänenne hänelle ja pakottamalla hänet siten kantamaan vastuun tekojensa seurauksista. Politiikka on niin pilaantunutta kuin on juuri siksi, että heidän kaltaisensa ovat ainoita, jotka valitaan ehdolle ja joille myönnetään toimintaoikeus puolueissa.

Seuraavissa vaaleissa heidän seurakseen eduskuntaan heilahtaa parikymmentä koivuhalolla päähän lyötyä patakonservatiivia, joiden arvomaailma on avara: se venyy ahdasmielisyydestä estoisuuteen, aina Vaahteramäen Eemelin verstashuoneeseen asti. (Juuri siellä kasvatetusta tuli kertomuksen mukaan aikuisena kunniallinen poliitikko.)

Suomen tämänhetkiset ongelmat eivät kuitenkaan korjaannu eduskuntalaitoksen täyttyessä pastoreista, poliiseista ja poppareista. Tuloksena on entistäkin hullumpaa politiikkaa: elämäntaparajoituksia, seksuaalisuuden vaarallistamista, internetin tarkkailua, sananvapauden kuohintaa ja kansalaisten kiihottamista keskinäiseen vertaisvartiointiin.

Sitä on tulevaisuuden Suomi. Mikään filosofia ei tällä rehulla ruokittujen kalapuikkoviiksekkäiden todellisuuteen mahdu.

Perussuomalaisten kannatus on herkkä asia

Perussuomalaisten gallupkannatus on noussut 12,5 prosenttiin kolmesta syystä.

Ensinnäkin (1) puolue on ainoa eduskuntapuolue, joka on esittänyt uskottavaa maahanmuuton arvostelua ja vaatinut maahanmuuton järkiperäistä rajoittamista.

Toiseksi (2) korruptoituneiden puolueiden vaalirahaskandaali kaatuu ääninä Perussuomalaisen puolueen laariin.

Ja kolmanneksi (3) perussuomalaisten koppa ropisee, koska Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvat sitoumukset alkavat aktualisoitua: myös Suomen valtion nimi on niin monessa EU-paperissa, että emme ole ehtineet nähdä puoliakaan siitä, mitä kaikkea sitoumuksista voi seurata. Nyt dominopalikat alkavat mennä nurin. Vähitellen voi kaatua koko EU:kin, ja luhistuminen alkaa tietysti taloudesta.

Minä olen sanonut tätä koko ajan kaikissa kymmenessä kirjassani sekä vuodesta 2006 pitämässäni blogissa, mutta ääntäni ei ole haluttu kuulla.

Perussuomalaisten kannatus on joka tapauksessa hyvin epävakaa asia. Ilmiö muistetaan jo SMP:n ajoilta. Siksi puolueen johto on gallupien kanssa varovainen. On syytäkin.

On kysyttävä, mitä gallupit kertovat. Gallupit kuvaavat vain puoluekannatusta, mutta eivät yhdenkään ehdokkaan kannatusta. Gallupeissa ei äänestetä ehdokkaita, kuten vaaleissa, vaan puoluetta. Gallupit kertovat siis vain siitä, minkälaisin motiivein ja toivein äänestäjät lähtevät vaaleihin. Nyt gallupit osoittavat, että ihmisillä olisi suuri motiivi äänestää puoluetta, joka esimerkiksi suitsii maahanmuuttoa.

Mutta vaaleissa äänestetään ehdokkaita. Olennaista on, löytyykö vaalipäivänä puolueen listoilta sopivaa äänestettävää. Jos äänestettävää ei löydy, kannatus katoaa nopeasti takaisin sinne, mistä on tullutkin.

Suuri osa perussuomalaisten kannatuksesta tulee SDP:n riveistä. Vasemmiston kylki vuotaa Perussuomalaisiin päin, aivan niin kuin vasemmistopuolueiden kannatus on valunut jo pitkään kansallismielisten puolueiden riveihin muualla Euroopassa.

Tämä on luonnollista, sillä vasemmisto ei enää aja pääasiallisen kannattajakuntansa eli työväenluokan ja keskiluokan etua. Solidaarisuuden säveliä soitteleva SDP tukee esimerkiksi maahanmuuttoa ja pakkokansainvälistämistä siinä missä kokoomus globalisaatiota. Ja juuri nämä vievät ensinnä leivän työväen- ja keskiluokan pöydästä. Entiset isot puolueet saavat syyttää tilanteestaan vain omaa itseään ja uppiniskaista internationalismin ajamistaan.

Jos Perussuomalaiset aikoo ohjata gallupkannatuksensa vaalikannatukseksi, olisi tärkeää, että puolueen listoilla olisi uskottavaa ja toimintakykyistä äänestettävää. Pahin virhe, jonka puolue voi tehdä, on asettaa ehdokkaiksi pelkkiä puoluevirkailijoita, jotka jakavat tulevia tuolejaan keskinäisissä kähinöissään.

Ääniä eivät kerää nykyään poliitikot vaan epäpoliittiset henkilöt, jotka tulevat politiikan ulkopuolelta. Esimerkin tarjoaa vaikkapa Mitro Revon ja Tommy Tabermanin kannatus. Yksi syy on, että ammattipoliitikkoja pidetään puolueiden kahleissa olevina. Toinen syy on se, että ammattipoliitikkojen kädet ovat ranteita myöten mämmissä.

Ihmiset haluavat eduskuntaan henkilöitä, jotka menevät selittämään ammattipoliitikoille, mitä vikaa heidän ajattelussaan on. Eduskuntaan halutaan ihmisiä, jotka puhuvat politiikan vallankäyttäjille järkeä. Se on mielipidevaikuttamista. Sitä sanotaan populismiksi, mutta sen oikea nimi on demokratia. Vaikuttaminen ei tapahdu rahalla vaan ajatuksella: filosofisesti.

Jos Perussuomalaiset haluaa pitää kiinni kannatuksestaan, sen on pysyttävä haalimaan vaalijulisteeseen samanlaista naamataulua kuin on kokoomuksella ja demareilla. Esimerkiksi Jussi Halla-aho puhuttelee varmasti monia, mutta hänen äänensä alkavat olla korvamerkityt. Kannatus ei enää kasva. Siksi puolue tarvitsisi ehdokkaita, jotka puhuttelevat juuri niitä liikkuvia äänestäjiä, joista suurin osa kannatuksen kasvusta muodostuu.

Muuten käy niin, että Tupu, Hupu ja Lupu saavat lihamyllynsä käyntiin ja pystyvät luomaan taitavalla vaalikampanjalla vaikutelman, että kyllä näistä puolueista sittenkin löytyy maahanmuuttopolitiikkaan liittyvää järkeä. Ja mikäli sieltä isoista puolueista löytyy yksi tai kaksikin maahanmuuttokriittistä äänestettävää, Perussuomalaisten ennustettu kannatus valuu kuin vesi villalankaa pitkin takaisin alkulähteilleen.

Ehdokasvalinta ratkaisee vaalin. Valituiksi eivät tule ehdokkaat, joilla on äärimmäisen kovia arvoja, sillä poliitikko ei saa antaa itsestään aggressiivista viestiä. Poliitikon täytyy olla suomalaisten ihmisten ymmärtäjä ja tukija. Siksi perille menee parhaiten luotettava kokonaispaketti. Kyllä kansa tietää, ja politiikan pitää olla kahden kauppaa, äänestäjän ja ehdokkaan, ei ehdokkaan ja puolueen.

Kun Apu on lähellä, on hätäkin suuri

Se, että Perussuomalainen puolue Timo Soiniin henkilöityneenä hyväksyi Jussi Halla-ahon eduskuntavaaliehdokkaaksi, on tulistuttanut Apu-lehden toimittaja Yrjö Raution. Tuoreessa lehdessä oli omituisen vinksahtanut juttu puolueen puheenjohtaja Soinista. Harhaanjohtavaa on, ettei jutussa puhuttu kerrassaan mistään muusta kuin rasismista, rasismista ja rasismista.

Koko kirjoitus oli omistettu sen asian vakuuttelulle, ettei Timo Soini ei ole rasistinen ja että hänen puolueensa ei ole rasistinen. Hyvä näin, paitsi että samalla luotiin vaikutelma, jonka mukaan rasismin olemassaolosta Suomessa on vastuussa yksinomaan Perussuomalainen puolue ja että puoleen agendaan ei sisälly mitään muuta rasismia vastaan taistelemisen lisäksi!

Painetun lehden jutussa oli lihavoidulla nostettu esiin, että ”myös oppinut ihminen voi olla rasisti”, ja kirjoituksessa selvennettiin, että korkeasti koulutetut ovat vaarallisia, koska he voivat ”manipuloida” ihmisiä. En yhtään arvaa, mitä tai ketä jutun kirjoittaja tarkoittaa. Kenties terroristijohtaja Aiman al-Zawahria, joka tunnetaan Osama bin Ladenin kakkosmiehenä ja uskonoppineena.

Timo Soinin halukkuus pitää puolue puhtaana rotuvihamielisyydestä on sinänsä kannatettavaa. Mutta jos on niin, kuin puheenjohtajakin ilmeisen turhautuneena lausuu, että politiikassa olisi tärkeämpiäkin asioita kuin maahanmuutto, niin miksi tässä lehdessä ei suvaittu puhua niistä, vaan koko kirjoitus oli omistettu pelkästään rasismin käsittelyyn. Toimittaja, joka kysyy pelkästä rasismista, saa tietysti vastauksia pelkästä rasismista.

Voidaankin sanoa, että koko kirjoitus oli laadittu Perussuomalaisen puolueen mustamaalaamiseksi ja maahanmuuttokritiikin karsimiseksi pois myös tästä viimeisestä maahanmuuton suhteen järjissään olevasta puolueesta. Toimittaja Yrjö Raution tarkoituksena oli luoda Soinille poliittisia paineita kaiken maahanmuuttokriittisyyden kieltämiseksi. Toisaalta Rautio ei vaivautunut kiskomaan Timo Soinilta rasisminvastaista mielipidettä homofobiasta. Ilmeisesti nämä jermut ovat asiasta samaa mieltä.

Myös muihin vähemmistöihin kuulumisen merkitys yritettiin kääntää jutussa päälaelleen. Rautio muun muassa esitti Soinille väitteen, että hänen vennamolaisuutensa olisi verrattavissa maahanmuuttajien kohteluun Suomessa. Ajatuksena oli, että maahanmuuttajana oleminen olisi nyky-Suomessa samanlaista kuin smp:läisenä olo Kekkosen ajan Suomessa: ei työtä, yhteiskunnallista luottamusta eikä virkaa. Tässä väitteessä käännettiin ylösalaisin se tosiasia, että todellisuudessa maahanmuuttokriitikkona oleminen on nykyään ihan yhtä tukalaa kuin Tuure Junnilana tai Veikko Vennamona toimiminen 1970-luvun Suomessa: ei työtä, yhteiskunnallista luottamusta eikä virkaa.

Jos kansalaisten maahanmuuttotietoisuuden lisäämisestä syytetään niitä meidän aikamme akateemisia, jotka uskaltavat vastustaa poliittisen korrektiuden virheitä, tämä on todella outo asetelma. Yksikään maahanmuuttokriitikoiden nykyisistä syyttelijöistä ei arvostellut Stalinin oppien seuraajia aikana, jolloin kommunismin nimissä tehdyt hirmuteot olivat jo kaikkien ihmisten tiedossa. Sen sijaan yliopistomarxilaisia sanottiin (ja he itse nimittivät itseään) ”edistyksellisiksi”. Myös Rautio kuului tuohon jengiin.

Eräs Yrjö Raution kirjoituksen omituisuuksista on, että toimittaja kiskoi Soinilta rasisminvastaisia kommentteja vedoten hänen uskonnollisuuteensa ja tarkemmin sanoen katolilaisuuteen, joka Suomessa on vähemmistöuskonto. Miksi lynkata suomalaiset maahanmuuttokriitikot ”fanaatikoiksi”, jos kerran hekin ovat kirjoituksen mukaisesti vähemmistönä Suomessa? Tosin Homma ry:n teettämä mielipidetiedustelu ei tue tällaista olettamusta.

Myös lehdessä esitetty kanta, että vaaleissa nähdään, mikä maahanmuuttokritiikille omistautuneiden yhden asian liikkeiden kannatus todellisuudessa on, on virheellinen. Poliittisissa vaaleissa ei koskaan saada kuvaa erillisteesien kannatuksesta, sillä vaaleissa äänestetään monista muistakin asioista, ja esimerkiksi maahanmuuttokritiikki väistämättä kanavoituu myös muiden yleispuolueiden kautta ainakin niin kauan kuin maahanmuuton arvostelu jossakin puolueessa vielä sallitaan.

Entä pitäisikö katolisuuden puolesta pillahtaa itkuun, kun Soini arvostelee seksuaalivähemmistöjä Euroopassa? Ja mikäli minä homoseksuaalina arvostelen maahanmuuttotoiminnan järjettömyyksiä, miksi Rautio lavastaa tällaisen kriittisyyden fanaattisuudeksi, vihan lietsonnaksi ja yksityisajatteluksi? Taitaa ollakin niin, että seksuaalivähemmistöt ovat sekä persuille että kommareille pelkkää ilmaa aivan kuten muutkin kansalliset vähemmistöt, ja rasismikin on ihan okei, kunhan sen kohteena eivät ole vierasperäiset muualta tulleet vaan oman maan kansalaiset.

Entä kuka on jutun kirjoittanut Yrjö Rautio? Yrjö Rautio on vuonna 1949 syntynyt vanhan polven kommunisti, Vasemmistoliiton pää-äänenkannattajan Kansan Uutisten entinen päätoimittaja ja puolueensa SKDL:n eräs ideologi. Apu-lehteen Rautio päätyi vaadittuaan puolueensa paluuta marxismiin, ajauduttuaan oppiriitaan Suvi-Anne Siimeksen kanssa ja saatuaan potkut Kansan Uutisista vuonna 2004.

Mainittakoon, että Apu-lehti perustettiin vuonna 1933 työttömien auttamiseksi, mutta nyt lehti näyttää asettaneen maahanmuuton edistämisen suomalaisten työttömien etujen edelle, aivan niin kuin poliittinen vasemmisto tekee myös poliittisessa elämässä. Lisäksi kirjoitus antaa kuvaa A-lehtien toimituspolitiikasta laajemmin ja on yhdenmukainen esimerkiksi Image-lehden maahanmuuttolinjan kanssa. Toimitukselliset ratkaisut todistavat tämänkin lehtitalon olevan poliittisen vihervasemmiston hallussa.

Tiedote eduskuntavaaleja koskien

Eräillä tahoilla on pohdittu, olisinko lähdössä ehdokkaaksi seuraaviin eduskuntavaaleihin. Esimerkiksi Hommaforumilla tällainen kysymys on esitetty.

Ilmoitan lyhyesti, että olen Perussuomalaisen puolueen käytettävissä, mikäli Helsingin piiri päättää minut ehdokkaaksi asettaa. Korostan, että kaikki on luonnollisestikin kiinni puolueen omasta päätösvallasta.

Perustelen politisoitumistani sillä, että myös tämä maa on politisoitunut aivan uudella tavalla. On enää vaikea katsella sivusta sitä välinpitämättömyyttä, jolla valtapuolueet ovat asioita hoitaneet. Esimerkkejä löytyy vaikkapa edellisessä blogikirjoituksessani käsitellyistä aiheista ja kaikkialta.

Ehdokasasettelun uskottavuudesta joka tapauksessa riippuu, mikä puolueen lopullinen äänisaalis on. Siitä taas riippuu, meneekö vaalipiiristä läpi yksikään ehdokas vai peräti kolme. Vaalejakin tutkineena tiedän, ettei kukaan pärjää koskaan yksin, vaan aina tarvitaan monipuolinen ja pätevä ehdokaskaarti.

Poliittinen asialistani aukeaa tästä. Mainittakoon, etten vastaa puolueasiaa koskeviin yleistiedusteluihin tällä palstalla vaan ainoastaan suoraan ja yksityisesti.

Lepopäivän ratoksi ja pyhäpäivän kunniaksi

Eduskuntavaaleja ei ehditä siirtää uuden esityksen mukaisesti huhtikuulle. Nyt on maaliskuu, ja vaalit ovat täydessä käynnissä!

Perussuomalaisen puolueen viikon takainen ”Vuosi vaaleihin” -risteily oli symbolinen muistutus siitä, että kohtaloaan ei pääse pakoon. Jari Tervo tuossa jo kirjoitti, että samaan laivaan astuneilla 400 irakilaisella täytyi olla ”lystiä”. Itse arvioin asiaa niin ikään rannalta. Ja rannalla ollaan tietysti viisaita silloin kun merellä tuulee.

En usko kuitenkaan tämän ”laiva on lastattu” -leikin olleen kovinkaan hauskaa. Vaikka kyllä se kieltämättä sai omassakin suupielessäni hampaat kiiltämään, kun ulapalla ryskyi jäät kolisten suuri laiva, jonka kyljessä luki ”Viikinki”, ja paatin sisällä hillui pieni puoluekokouksellinen Turohin pukeutuneita perussuomalaisia sekä heidän seuralaisinaan puolen pataljoonallista äänestysmatkalla olevia irakilaisia. Tämä ikään kuin konkretisoi vanhan vertauskuvan laivalastillisesta maahanmuuttajia. Lisäksi suuntana oli meille kaikille niin rakas Ruotsi.

Pelkäsin pahoin, ettei laiva pääse edes matkaan, sillä edellinen Tukholman-vuoro oli juuttunut jäihin ja saapunut myöhässä Helsinkiin. Joku suomenruotsalainen Rkp:tä äänestävä kippari varmaan yritti viivyttää matkan kulkua, jotta ratkaiseva lähtö jäisi kokonaan välistä pois. Ja sabotaasiahan se oli sekin, että risteilyemäntä pani sähköt poikki kesken Veltto-Virtasen Hottentotti-esityksen. Sietämätöntä sensuuria, eikä enää lainkaan mukavaa, kuten Tervo kuvaili kiemurtelevassa ja perussuomalaisia kolhivassa kolumnissaan!

Täytyykö kaikessa nähdä ”rasismia”, kun eri kansanryhmien kesken voisi olla myös aidosti hauskaa hurtin huumorin siivin? Eikä tilaisuutta saisi suinkaan keskeyttää vain sillä perusteella, ettei esitys sopinut laivayhtiön omaan Etelä-Afrikka-teemaan. Saivathan eräät värvätyksi myös irakilaissyntyisen jäsenen Perussuomalaiseen puolueeseen.

Muutoin kyseisellä maailmanlopunristeilyllä selvisi lähinnä se, ettei puolueella ole pulaa ehdokkaista. Jokainen suomalainen haluaa luonnollisesti olla perussuomalainen kansanedustaja, ja niinhän jokainen tietysti onkin. Sillä mitäpä muita me olemme kuin perussuomalaisia kansan edustajia?

Uskottava ehdokasasettelu on tärkeää puolueelle, johon kohdistuu kannatuspaineita. Mieleen muistuu Jussi Halla-ahon maininta niistä ehdokkaaksi haluavista, jotka arvelevat tuovansa mukanaan ”ainakin ziljoona ääntä”. Useissa tapauksissa kannatus pätee kuitenkin vain melko pienillä ’ziljoonan’ arvoilla.


Mediamaksu jäihin

Suomessa kokoomus tekee kaikkensa säilyttääkseen kannatuksensa. Kirjoitin toista viikkoa sitten, kuinka tärkeää on, että mediamaksun voimaantulo estetään, sillä siitä tulisi huono järjestelmä niiden vuosien ajaksi, jonka tämä post-televisiollinen todellisuus vielä kestää. Median tavanomaisen käytön tulee olla kuluttajan ja palveluntarjoajan välinen asia eikä valtiovallan lailla hallitsema ja laskuttama asia.

Reiluinta olisi Ylen kanavien paneminen kortin taakse; tosin kuluttajien päätökset tekisivät luultavasti lopun koko valtiojohtoisesta firmasta. Jos taas nykymuotoisesta Yleisradiosta halutaan pitää kiinni, järkevin ratkaisu olisi budjettirahoitus. Se ei tekisi Ylestä ”hallituksen kanavaa” (sen enempää kuin se jo on). Eihän kukaan väitä yliopistojakaan hallituksen kanaviksi, vaikka myös niiden rahoitus tulee edelleen suurimmaksi osaksi valtion budjetista. Tosiasiassa Yle on vastustanut budjettirahoitusta siksi, että sen vallitessa rahoitusta voitaisiin joskus leikatakin eikä aina vain paisuttaa, kuten nyt.

Jyrki Katainen teki oikein toimiessaan kummisetänä ja pysäyttäessään mediamaksuhankkeen kokoomuksen sisällä. Viestintäministeri Suvi Lindénin oma tahto, vaikutusvalta ja uskottavuus siihen tuskin olisivat riittäneet.


Ydinsoihdut syttyvät

Suomi on pimeä ja kylmä maa, jossa tarvitaan ydinvoimaa. Olen jo aiemmin perustellut, miksi lisäydinvoiman rakentaminen Suomeen on välttämätöntä. Nyt edessä on poliittinen kädenvääntö, kun puolueiden on sorvattava asiasta sähkönkulutusta vastaava päätös.

Tupun, Hupun ja Lupun riveissä vastustajat ovat vähemmistönä, ja näissä isoissa puolueissa asia ratkaistaan. Mutta parempi olisi myös pienempien asettua päätöksen taakse. Ymmärrän toki oppositiopuolueiden vastustuksen. Se on taktisesti kypsää. Kun ei itse ole hallitusvastuussa, ei kannata laittaa nimeään sellaiseen päätökseen, joka sitoo vastuuseen.

Seuraavan hallituksen kokoonpano ratkaistaan kuitenkin ydinvoimakannan perusteella, ellei sitten nykyinen hallitus ehdi myöntää lupaa niille kaikille kolmelle uudelle ydinvoimalalle, joita varten on jätetty hakemus. Se tuskin onnistuu. Viidennen ydinvoimalan hankintaa käsiteltiin ensimmäisen kerran eduskunnassa 1993, ja lupa myönnettiin vasta 2002. Juuri tämän vihreän viivytyksen vuoksi sähkönsaanti on myöhässä, ja Suomi joutuu ostamaan ydinsähköä hengenvaarallisesta Sosnovyi Borin ydinvoimalasta. Itse olen reaalipoliitikko ja pidän uusien ydinvoimaloiden rakentamista Suomeen välttämättömänä sähkönsaannin turvaamiseksi, vanhojen voimaloiden korvaamiseksi ja käyttöriskien pienentämiseksi. Se on vastuun kantamista.


Eläkkeelle ajoissa

Hallitus aikoo näköjään pitää kiinni Matti Vanhasen väläyttämästä eläkeiän nostosta, sillä nyt työurien pidentämistä pohditaan hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden kolmikannassa. Työuria sopisi pidentää alusta eikä lopusta. Hallitus teki väärin säätäessään supereläkekertymän houkuttelemaan töissä jatkamista vielä 63 ikävuoden jälkeen.

Samaan aikaan maassamme on paha nuorisotyöttömyys. Ei ole oikein, että varttunut väki köppelehtii työpaikoille kainalosauvojen ja rollaattorien turvin samalla kun nuoriso maleksii vailla työpaikkoja tai kunnon opiskelupaikkaa. Paljon on tehostamista tässä muutosvirrassa, ja reseptiksi sopii lukea vaikka teokseni Työttömän kuolema (2010) ohjelmaa siitä, miten myös koulutusputkea voidaan virtaviivaistaa.


Ratakadun kassakaapit auki

Maa, jossa on suuria salaisuuksia, ei ole kansanvaltainen. Ei hyvä. Niin sanottu Tiitisen lista olisi pitänyt julkaista jo kolme vuotta sitten, kun asiaa viimeksi pohdittiin. Astukoon kaapista vaikka Lipponen, Halonen tai mikä mörkö tahansa. Salaisuuksien varjelu on halvaannuttavaa. Lista on avattava, mutta armeliaassa hengessä ja hermeneuttisen historiantulkinnan valossa: muistaen 1960- ja 1970-lukujen poliittinen tilanne uhkineen ja pakkoineen.

Outoa on, että Suojelupoliisi on nyt tiedustellut tämän Itä-Saksan arkistoista löytyneen suomalaisvakoojien listan avaamisoikeutta Saksasta. Keski-Euroopan poliittisesti vapaamielisissä maissa komeroiden ovet on yleensä potkaistu muitta mutkitta auki osana Vergangenheitsbewältigungia ja siihen liittyvää kriittisen historiantutkimuksen perinnettä, joka koskee koko jaetun Saksan historiaa. Niin olisi pitänyt tehdä aikoja sitten myös meillä.


Lepopäivän ratoksi

Tähän väliin muisteloja radiomafiasta, joka tuo mieleen harppi-Saksan ja tiedotuspoliittisen aivopesun ajat ja jota sivusin jo edellä. Meidän kaikkien omistama Yleisradio piti hallussaan radiolähetysten monopolia paikallisradioiden perustamiseen asti, vuoteen 1985. Valtiovalta kontrolloi edelleen radiotaajuuksien jakoa kovin ottein: myöntäen toimilupia siltä pohjalta, mitä sisältöjä on tarkoitus välittää. Tämä on väärin viestinnän vapauden kannalta.

Muistan, kun läpikotaisin punainen Repo-radio suvaitsi soittaa listahitit vain kerran viikossa, ja silloinkin joku puolueuskollinen äänitarkkailija ajoi tahallaan uutiset listaykkösen päälle pitäen esitystä kapitalismin ja imperialismin hedelmänä. En tiedä, kannattaisiko nykymuotoistakaan Yleä elättää, vai olisiko parempi, että organisaatiota kevennettäisiin esimerkiksi yksityistämällä TV2 ja lopettamalla puolet ruotsinkielisestä ohjelmistosta sekä rituaaliseksi muodostunut kaikkien olympialajien välittäminen.

”Näin Neuvostoliitossa” -ohjelmaa vastaavat nykyään ne lukuisat ryssänrokumentit, joissa podetaan (n)ostalgiaa romahtaneen yhteiskuntajärjestelmän vuoksi. Myös ”Lepopäivän ratoksi” oli mielenkiintoinen ohjelmanimi. Monet tunsivat tuohon aikaan ilmestyneen ”Ratto”-nimisen julkaisun. Kun jumalanpalvelusten jälkimainingeissa radioaalloille ajettiin ”Lepopäivän ratoksi” -ohjelmaa, tämä kätevästi pornografisoi pyhäpäivää leimaavan hengellisen hekuman.


Pyhäpäivän kunniaksi

Taivaalla tapahtuu toki muutakin kuin radiotaajuuksien jakoa. Ihan lepopäivän ratoksi kommentoin vielä tuoretta evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispanimitystä. Luin joskus opiskeluaikoinani Miikka Ruokasen kirjoittaman Hermeneutica Moderna -kirjan, joka kelpaa edelleen vaikka lähdeteokseksi. Silti iloitsen Kari Mäkisen valinnasta, sillä hän tuntuu suhtautuvan seksuaalivähemmistöihin aidon hermeneuttisen raamatuntulkinnan mukaisesti: nähden eri aikakausien käsitykset osana historiallista ajankuvaa sekä myöntäen, että jokainen uskonnollinen mielipide perustuu henkilökohtaisiin tulkintoihin ja on siten subjektiivisuuden leimaama.

Koska se historiallinen maailma, josta Raamattu puhuu, on pitkälti kadonnut, myös Raamatussa esitetyt homoseksuaalisuutta koskevat kannanotot ovat menettäneet alkuperäisen merkityksensä kirjan nykylukijoille. Raamatun elämäntapanormeja ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti, vaan homoseksuaalisuuteen pitää suhtautua pohtien, mitä kristillinen rakkauden perussanoma voisi merkitä homoseksuaalisuuden yhteydessä. Jos se merkitsisi homoavioliittojen hyväksymistä, niin kyseessä olisi pelastus kristilliselle uskonnolle.

Tuskinpa heteroiden avioliitot siitä paljonkaan pahenisivat, vaikka kirkko homoja siunaisi ja vaikka päästäisi naimisiinkin. Parempi naida kuin palaa. Tosin itse en avioliiton kahleita kaipaa; avioliittohan perustuu käytännöllisesti katsoen orjanomistusoloihin, eikä ihmisten pidä toisiaan omistaa. Nyt siis homotkin ovat vaarassa joutua avioliittoon sisältyvän sosiaalisen kontrollin uhreiksi!

Kirkon piirissä asiaa on pähkäilty luullakseni enemmänkin pragmaattisesti kuin teologisesti: mitä tämä kirkolle kannattaa? Myös Uusi Suomi kirjoitti, että ateistit iloitsevat homomyönteisen piispan valinnasta. Takana on ajatus, että konservatiiviset ja varakkaat veronmaksajat kaikkoavat kirkosta ja että juuri sitä kirkko pelkää.

Ateistien ilo ja pappien pelot voivat olla kuitenkin ennenaikaisia. Ajan myötä kirkkoon saattaa liittyä enemmän väkeä, jos kirkko omaksuu nykyistä myönteisemmän homokannan. Näin saataisiin kirkon harjoittama avoin diskriminointi loppumaan. Nykyoloissa voisin jopa harkita liittymistä takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta erosin kuusitoista vuotta sitten kirkon homoja kohtaan osoittaman läimäyttelyn vuoksi. Voisin ainakin antaa tukeni kirkon asialliselle johdolle, sillä onhan naimalupa arvokas tietylle osalle homoista.

Muutoin olen naimisiin menoa vastaan. Nuorempana inhosin käydä häissä juuri siksi, että vanhat tädit tökkivät ja sanoivat: ”Sinä olet seuraava.” Lopettivat, kun aloin tehdä heille samaa hautajaisissa.

Saako politiikkaan osallistua?

Myös maahanmuuttokriitikoille voi tapahtua joskus jotakin myönteistä. Näin kävi, kun Perussuomalaisten valot vaihtuivat jälleen ”vihreiksi”.

Mainiota, että Jussi Halla-aho ja Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja ovat päässeet sopimukseen Halla-ahon ehdokkuudesta ensi eduskuntavaaleissa. On tärkeää, että maahanmuuttokriittinen ajattelu kanavoituu parlamentaarisen puolueen kautta.

Tässä tilanteessa olisi parasta, että kaikki maahanmuuttokriitikot olisivat käytettävissä saman puolueen ehdokkaina valtakunnallisesti. Jussi Halla-ahon varhainen ilmoitus ehdokkaaksi asettumisesta oli ymmärrettävää juuri ennen Perussuomalaisten ”Vuosi vaaleihin” -risteilyn alkamista. Tämä helpottaa myös monien muiden ratkaisuntekoa. Vaalimenestyksen sinetöi lopulta se, kuinka uskottavan ehdokasasettelun puolue saa kokonaisuudessaan aikaan ja keitä puolue keksii houkutella mukaan.

Selvää näyttöä siitä, että tulossa ovat nimenomaan maahanmuuttovaalit, antoi erään vihreän poliitikon blogissaan esittämä reaktio, joka oli käytännössä hyökkäys sitä vastaan, että vaaleissa on ylipäänsä ehdolla maahanmuuttoa arvosteleva henkilö. Tuskinpa kyseinen kurditaustainen kirjoittaja ilmoittaisi ”haastavansa” Halla-ahon kannattajia, ellei hänellä olisi oma lehmä ojassa, toisin sanoen jos kyse ei olisi hänen omista intressistään, tarkoitusperistään ja eduistaan Suomessa. Millään yleisellä edulla maahanmuuton jatkaminen ei ole perusteltavissa. Kyse on kaikessa karuudessaan maahanmuuttajien ja kantaväestön valtataistelusta meidän omalla maaperällämme. Tähän on tultu.

Olisi kiintoisaa tietää, kuinka pahasti maahanmuuttajien veret kiehahtaisivat siinä tapauksessa, että joku suomalainen ilmoittaisi haastavansa jonkun maahanmuuttajaehdokkaan heti tämän ilmoitettua ehdolle pyrkimisestä. Nyt he näyttävät pitävän suomalaisen ihmisen ehdokkuutta jonkinlaisena rikoksena. Heidän kanssaan on turha ryhtyä vänkäämään maahanmuutosta koituvien laskujen penninpyöristyksistä ja muusta tilastosilpusta. Politiikassa vedetään linjaa periaatteista ja arvoista, siitä, mitä suomalaiset haluavat tai eivät halua. Vaaleissa kyse on poliittisen tahdon ilmaisemisesta.

Ulkomaalaiset, siirtolaiset, vierasperäiset tai millä nimellä heitä kutsutaankin, olisi saatava ymmärtämään, ettei ole heidän vallassaan päättää maahantulon eikä oleskelun oikeudesta. Jos maahan tullaan Kalašnikov kädessä ilman viisumia, sitä sanotaan hyökkäykseksi ja asia annetaan sotilaspiirien haltuun. Mutta kummallista on, että jos maahan tullaan niin sanottuna turvapaikanhakijana ilman papereita, sitä sanotaan maahanmuutoksi ja tulija saatetaan hotelliin. Olen Jussi Halla-ahon kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, että tästä hulluudesta pitää tehdä mahdollisimman nopeasti loppu.

Maahanmuuton vaalitaide

Puolueet kilpailevat seuraavissa eduskuntavaaleissa siitä, kuka kehtaa kritisoida maahanmuuttoa niin, että poliittisen korrektiuden ihanteet täyttyvät. Siitä tuleekin todellinen taiteenlaji, sillä sanotuksi pitäisi saada se, että jatkuva siirtolaisten virta ei ole Suomelle eikä Euroopalle hyväksi. Pelin avasi kokoomus kansanedustaja Arto Satosen raportilla, joka näyttää löytyvän myös Hommaforumin etusivulta.

Vielä ensimmäisellä kansanedustajakaudellaan Satonen pyrki vauhdittamaan maahanmuuttoa. Lieneekö lama tuonut hänet toisiin aatoksiin? Sastamalasta kotoisin oleva Arto ja minä olimme muuten samalla luokalla lukiossa, ja sattumalta osuimme myös samaan komppaniaan varusmiesaikanamme Porin Prikaatissa. On ollut mielenkiintoista havaita hänen korjanneen kantojaan kriittisemmiksi maahanmuuttoa kohtaan.


Ei ratkaisuja

Lukaisin ryhmätyönä tehdyn raportin nopeasti. On hyvä, että kokoomus ilmaisee haluavansa tehdä jotain. Mutta kunnon linjanveto edelleenkin puuttuu. Raportti koostuu samasta kulttuurikeskus Caisan ylistämisestä ja rasismin nollatoleranssin vaatimisesta kuin vihervasemmistonkin mielipiteet. Esimerkiksi nollatoleranssi on ristiriitainen pyrkimys. Jos yhteiskunnassa ei suvaittaisi ”minkäänlaista rasismia” (s. 38), se johtaisi valheellisuuteen, sillä rasismia ei voida koskaan kokonaan poistaa.

Totuus on tietenkin se, että rasismi on kielteinen asia. Mutta myöskään nollatoleranssin mukainen suvaitsemattomuus ei toimi vaan johtaa sananvapautta entistäkin syvemmälle siihen umpitunneliin, jossa Suvi Lindén jo on. Ei pitäisi määritellä kaikkea rasismiksi.

Kokoomuksen raportissa annetaan edelleenkin ihannoiva kuva maahanmuutosta, ja maahanmuuton tuottamia tuloja tulkitaan virheellisesti. Kokoomuksen mukaan (s. 70) hammaslääkärin ”pätevöittämiskoulutuksella yhden henkilön saaminen terveydenhoidon palvelukseen kesti 10 kuukautta, ja maksoi noin 18 000 euroa, [kun taas] suomalaisen hammaslääkärin koulutus kestää yliopistossa viitisen vuotta ja maksaa lähes 100 000 euroa”.

Kun kokoomus tältä pohjalta päättelee, että ”maahanmuuttajien pätevöittämiskoulutus on selkeä kansantaloudellinen sijoitus”, KHT-tilintarkastaja Pauli Vahtera puolestaan vastaa näin: ”Kokoomuksen raportissa unohdetaan se, että maahanmuuttajat tarvitsevat suomalaisten hammaslääkärien palveluja moninkertaisesti maahanmuuttajataustaisten tekemän hoitotyön määrän ja että kokonaisvaikutus on kansantaloudellisena sijoituksena negatiivinen.”

Omasta mielestäni on muutenkin kyynistä nähdä maahanmuutossa vain halpaa työvoimaa tai muualla koulutettuja ihmisiä, sillä työvoiman tuonti vie työpaikat suomalaisilta, ja ulkomailla koulutetut lääkärit eivät ole osoittautuneet aina hintansa väärteiksi.

Kokoomuksen raportin mukaan yhdestä turvapaikanhakijasta yhteiskunnalle aiheutuvat kustannukset ovat 5 000 – 66 300 euroa vuodessa, sijoituspaikasta riippuen. Vuoden asuminen vastaanottokeskuksessa on arvioitu 30 000 euron hintaiseksi, mikä on keskiarvo viranomaisten esittämistä kustannuksista. Pauli Vahtera puolestaan on laskenut, että mikäli maahanmuuttaja jää työttömäksi, aikuisen elinaikakustannukset yhteiskunnalle ovat 1 123 000 euroa!

Kokoomuksen raportissa esiintyy horjuvuutta, joka paljastaa, että täyttä asiantuntemusta maahanmuuttokysymyksistä ei ole vielä saavutettu. Esimerkiksi Tukholman maahanmuuttajakeskittymä on nimeltään Tensta eikä Tesna, kuten raportissa kolmeen kertaan mainitaan.


Miten eteenpäin?

Puheet rasismista voitaisiin lopettaa yhdellä iskulla. Kun turvapaikanhakijoina vastaanotettaville laitettaisiin selvä määrällinen katto, se tekisi lopun rasismiväitteistä. Rajoittamisen peruste ei olisi rodullinen vaan määrällinen.

Tulijat eivät maailmalta lopu, mutta suomalaisten veronmaksajien rahat loppuvat. Asia on todellakin näin yksinkertainen. Maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, johon jokaisella olisi oikeus, eikä myöskään tulijoiden hädänalaisuus velvoita auttajaksi sellaista valtiota, joka tekee miljardikaupalla velkaa. Kun tulijoiden määrä kiintiöitäisiin muutamaan sataan vuodessa, asia olisi sillä hoidettu, ja suomalaisessa politiikassa voitaisiin keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten työllisyyteen ja valtion velan kasvun rajoittamiseen.

Oikeistopuolueiden ja vihreiden vastaukset maahanmuuttoon on tällä hallituskaudella nähty. Vasemmiston joiku puolestaan on kuultu. Kumpikaan ei lupaa muutosta tulijoiden tulvaan. Siirtolaisten virta jatkuu ensi vaalien jälkeen todennäköisesti noin 10 000 – 20 000 tulijan vuositasolla, ellei tapahdu samaa kuin Itävallassa ja Sveitsissä, jossa paikallinen perussuomalainen puolue nauttii 29 prosentin vaalikannatusta.