Miksi Lewis Hamilton voittaa?

Kamppailu vuoden 2021 F1-mestaruudesta jäi tämänpäiväisen osakilpailun jälkeen tasapisteisiin Max Verstappenin ja seitsemän maailmanmestaruutta voittaneen Lewis Hamiltonin kesken. Tämä merkitsee, että viimeiseen kilpailuun lähdettäessä taistelu ikään kuin alkaa alusta.

En salaa mitenkään sitä, että inhoan F1-kilpailuja, sillä tapahtuma on perin ideologinen. Kirjoitin aiheesta jo vuonna 2003 esseen ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria? F1-huumaa filosofisesti formuloituna”.

Urheiluun ei kuulu se, että kilpailijoille annetaan erilaiset välineet. Se on samanlaista kuin hiihtokilpailijat ja säkkijuoksijat koottaisiin yhteen tai pelattaisiin pokeria omilla nopilla. Urheilun tunnusmerkki on reiluus, ja se on F1:stä kaukana.

Urheilun ei pitäisi myöskään vaarantaa henkeä eikä terveyttä. Samalla kun MTV3 glorifioi kolarihulluista kuskeista sankareita, jotka kömpivät ehjinä romukasojen keskeltä, saman konsernin kaupallinen radiokanava raportoi viikonlopun paluuliikenteessä tapahtuneista kuolonkolareista! Yksi käsi ei tiedä, mitä toinen tekee. 

Tuhoisat samastumisen mallit vaikuttavat ihmisiin alitajuisesti, ja lopulta kansa kolhii itseään kuoliaaksi liikenteessä. Mitä populismia valtavirtamedialta!

Identiteettipoliittiset formulakilpailut

F1-kilpailut ovat myös politisoituneet, eikä kyse ole vain sirkushuvien tarjoamisesta, vaan kisojen kautta katsojille syötetään identiteettipoliittista pehmitystä.

Asia avautuu pohtimalla, miksi formula-ajaja Lewis Hamilton on menestynyt jatkuvasti. Vastaus on, että hän ajaa koko viiteryhmänsä puolesta, ja hän on saanut Mercedes-Benzin rahatiimin työskentelemään omaksi edukseen.

Selityksenä lienee, että suuri osa kyseistä automerkkiä valmistavan Daimler-Benzin osakekannasta on lipsahtanut arabiomistukseen, ja kansainvälisen autoliiton FIAn puheenjohtajaksikin nostettiin Arabiemiirikuntien edustaja, joka haluaa kehittää autourheilua ”alueellisesti tasa-arvoisempaan suuntaan”. Tasa-arvo urheilukilpailuissa on kuin rauha ja sota Orwellin romaanissa.

Näyttönä identiteettipoliitikalla ratsastamisesta ovat formula-autoihin näkyvästi kiinnitetyt sloganit We race as one. Race? Tosiasiassa puolueellisuus on karkeaa.

Asian paljasti Mercedes-tallissa pitkään ajanut mutta sittemmin sopimuksensa menettänyt Valtteri Bottas MTV3:n haastattelussa 23.9.2021, ja TV-kanavan sivusto kirjoitti:

”Valtteri Bottas kertoo, ettei Mercedes-talli ole tällä kaudella sallinut hänen osallistumistaan taisteluun kuljettajien maailmanmestarudesta. Röyhkeän itsekkääksi hän ei silti aio edessä olevasta tallin vaihdoksestaan huolimatta ryhtyä.”

Tosiasiassa avoin kilpailu ei olisi suomalaiselta ”röyhkeää itsekkyyttä”. Röyhkeää itsekkyyttä on rakentaa saman tiimin toiselle pelurille Hamiltonille parempi auto ja kilpailutaktiikka sekä kieltää toista menestymästä. Esimerkkejä löytyy.

Meksikon F1-kilpailussa 7.11.2021 ensimmäisen lähtöruudun saavuttanut Bottas pakotettiin tallimääryksellä päästämään toisena ollut Hamilton ohitseen. Autot lähestyivät lähtösuoran kurvia rinta rinnan, mutta Bottas päästikin kolmantena olleen Verstappenin ulkokautta ohi, jolloin hollantilainen livahti kurvissa molempien ohitse ja varmistelemaan MM-johtoaan Hamiltonia vastaan.

Kuin kostoksi tallille Bottas pyörähti lopulta radalla luopuen siten myös tallipisteiden tavoittelusta, mistä Hamilton haukkui häntä. Ei ollut suomalainen sillä kertaa alistuva ja nöyrä.

Valtteri Bottas on ollut Mersulla vain siksi, että kukaan muu kuin suomalainen ei suostuisi hävitettäväksi ja nöyryytettäväksi joukkueen sisäisessä tiimipelissä. Bottas on ollut Hamiltonin valkoinen miespalvelija. Hän ei haasta eikä kilpaile, niin kuin edeltäjänsä Nico Rosberg, vaan kaveeraa, mistä Hamilton on antanut hänelle aiemmin kiitosta.

Iltapäivälehdistö on rakentanut Bottasista sankarillista häviäjää kerronnalla, jossa Hamiltonin työntäminen mestariksi nähdään sinivalkoisen olympiajuoksun veroisena Suomen lätkäisemisenä maailmankartalle. Harvoin on pelkällä häviämisellä luotu yhtä paljon mainekarismaa, eikä tuota logiikkaa voi ymmärtää muutoin kuin seurauksena identiteettipoliittisesta myllytyksestä.

Jokaiselle, joka F1-lajista jotakin tietää, on selvää, että jompikumpi tallin ajajista johtaa tiimiä ja auto räätälöidään niin sanotulle ykköskuskille sopivaksi.

Yhdysvaltain kisaviikonloppuna 22.10.2021 Valtteri Bottas pudotettiin tallin toimesta jo kuudennen kerran moottorinvaihdon verukketta käyttäen viisi sijaa alaspäin, jotta Hamilton voitiin nostaa hänen edelleen aika-ajoissa. Hamiltonille aika-ajorangaistukseen ja lähtöpaikan pudotukseen johtavia moottorinvaihtoja ei ollut tehty yhtään, vaan auto näyttää hajoavan aina vain Bottasilta. 

Bottasin alamaisuus piilee hänen suvaitsevuudessaan, jonka mukaisesti hän on auttanut toisen kilpailijan toistuvasti maailmanmestariksi. Eri asia on, onko tämä hyväntekeväisyys enää urheilun oman idean mukaista, vai olisiko Bottasin paikka jo kansainvälisissä avustusjärjestöissä.

Pitkään aikaan kukaan britti ei olekaan voittanut formulakilpailuissa

Formulat on vesitetty identiteettipoliittisella Black Lives Mattes -kampanjalla, jota Hamilton on edistänyt esiintymällä varikolla BLM-paita päällään. Tapahtumajärjestäjän suora viittaus valkoisen väestön syyllistämiseen näkyy myös sloganissa Stop racism, jolla torjutaan BLM-etuoikeuttamisen aiheuttamia epäilyjä ja vastaväitteitä.

Entinen lajipomo ja TV-oikeudet pitkään omistanut Bernie Ecclestone sanoi BLM-kampanjoinnista vuonna 2020, että ”tummat ihmiset ovat usein rasistisempia kuin valkoiset”, ja sai aikaan woke-kohun sekä vaatimuksen hänen erottamiseksi tehtävistään.

Totuus on, että Hamilton ei ole muita parempi tai muista erottuva ajotaitojensa vuoksi. Hän erottuu porukasta siksi, että muut pelkäävät hänen identiteettipoliittista valta-asemaansa ja väistelevät siksi.

He näkevät taustapeileistään Hamiltonin tulevan ja ajattelevat, että on aivan pakko väistää, jottei joutuisi kuulemaan ”rasismista”.

Poikkeuksena on tuo hollantilainen Max Verstappen, joka on ilmeisesti saanut tarpeekseen kotimaassaan harjoitetusta maahanmuuttopolitiikasta, ja hänen tuekseen on organisoitunut ”oranssiliikkeeksi” itsensä nimennyt kansanliike. Hän uskaltaa voittaa.

Mitään oikeaa dominanssia Hamilton ei taitojensa puolesta osoita. Dominoivuus on suhdekäsite, eikä sitä esiinny ilman muiden hyväksyntää. Muut puolestaan on syyllistetty länkytyksellä valkoisen miehen pahuudesta niin, että syyllisyydentunne on sisäistynyt pysyväksi traumaksi heidän itsetuntoonsa, ja jokin heidän sisällään sanoo, että ”täytyy hävitä, täytyy väistää, sillä rikkaat länsimaat...”

Puhun asiasta, koska sillä on yleistä merkitystä koko yhteiskunnalle. Identiteettipolitiikalla ja rasismisyytöksillä orjuuttava ajattelu on kahlinnut valkoiset ihmiset pysyvästi häpeäpaaluun ja kaakinpuuhun ilman mitään syytä.

Asiasta huomauttajia ja tämänkaltaisen tulkinnan esittäjiä moititaan sitten ”vihapuheesta”. Psykologian näkökulmasta viha voi olla myös myönteinen tunne, kun se auttaa voittamaan oman objektina olemisen ja vapautumaan siitä alisteisuudesta, johon Euroopan kantaväestöt on ajettu maahanmuuttajien harjoittamalla syyllistämisellä. Epäoikeudenmukaisuutta ja epäreilua peliä on oikein vastustaa.

Hyvänä puolena on formulakisojen siirtyminen MTV3:lta ensi vuonna Viaplayn maksukanavalle. Toivottavasti valtateiden vauhtihulluus ja kuolokolarit lähtevät laskuun.

---

Päivitys 13.12.2021: Kun Max Verstappen voitti F1-maailmanmestaruuden ohittamalla Hamiltonin viimeisen osakilpailun viimeisellä kierroksella, ei Hamiltonia kyydittänyt Mercedes-Benz hyväksynyt sankarillista ohitusta vaan teki valituksen Kansainväliselle autoliitolle FIAlle, jotta Verstappenin voitto saataisiin kumotuksi. Talli veti myöhemmin valituksensa pois mutta kieltäytyi Hamiltonin itsensä tavoin osallistumasta palkintojen jakogaalaan.

Hamiltonin pullikointi olisi voinut aiheuttaa hurjan viiteryhmäpoliittisen myrskyn, mikäli MM-kannu olisi viety Verstappenilta tuomarien jälkipelillä. Myös julkinen sana piti Hamiltonin ja taustaryhmänsä suonenvetoa heikkohermoisena. Hamiltonilla olisi oppimista Valtteri Bottasin mestarillisesta tavasta hävitä!

Lohdutukseksi Hamilton kävi hakemassa Windsorin linnasta ritarin arvon, jolla voitiin hillitä identiteettipoliittista kuohuntaa. Ritari? Epäurheilijamaista käytöstä, sanon minä, ja merkki omahyväisestä ja ahneesta asenteesta.

Putinin gay-olympialaiset alkoivat

Maailman homoväestö oli pitkään pahoitellut sitä, että KOK (siis ei kokoomus tällä kertaa vaan Kansainvälinen olympiakomitea) ei ole koskaan sallinut gay-olympialaisten järjestäjien käyttää olympiarenkaita tunnuksenaan. Sen sijaan KOK omi tunnuksen yksinomaan itselleen. Niinpä gay-olympialaisia sanotaankin tätä nykyä ”Gay Gameseiksi”.

Venäjän homosensuurilakien ansiosta olympiarenkaiden riemunkirjava väriyhdistelmä on kuitenkin nyt opittu yhdistämään seksuaalivähemmistöliikkeen tunnukseen, sateenkaarilippuun. Koska homojen julkinen näkyminen julistettiin ”propagandaksi” Putinin johtamassa oligarkiassa, maailman urheiluyleisö näkee olympiarenkaissa sateenkaaren värit!

Kiitos, Putin erinomaisesta homoseksuaalisuuden näkyvyyden lisäämiseksi tekemästäsi työstä.

Vitsikästä Putinin politiikassa on sen älytön tehottomuus – tai toisella tavalla lausuttuna tehokkuus. Ketä olisi kiinnostanut seksuaalivähemmistöjen asema jossakin takapajuisessa maassa, kuten halkopinon takana Venäjällä?

Mutta kun Putin ja Venäjän uuskonservatiivinen duuma asettivat homoseksuaalisuuden esityskieltoon, maailman huomio oli taattu, ja tiedot Venäjän huonosta ihmisoikeustilanteesta ovat menneet läpi maailman kaikissa medioissa. Taas tuli todistetuksi, että mikään ei toimi julkisuuden hankkimiseksi paremmin kuin sensuurin kohteeksi asettaminen.

Minusta tuntuu, että markkinointiosastolla on vielä jonkin verran parantamisen varaa vapaassa markkinataloudessa nimeltä Venäjä.

Markkinointi ei mennyt ihan nappiin myöskään Sotšin pormestarilta, Anatoli Pahomovilta, joka väitti, ettei Sotšissa ole homoja. Kun homoja nyt kuitenkin todistetusti on, on vaikea sanoa, kumpaa kaupunginjohtaja häpeilee enemmän, homojen olemassaoloa vai omaa valheellisuuttaan. Ihan ovat olot niin kuin entisessä Neuvostoliitossa, jossa ”ei ollut” toisinajattelijoita mutta ei myöskään purkkaa eikä sukkahousuja.

Entä miten pitäisi suhtautua Putinin imartelevan ystävälliseen toteamukseen, jonka mukaan Venäjällä ei ole kieltoa, joka koskisi ”epätradionaalisia ihmissuhteita”, mutta jonka perään hän lisäsi, että ”olkaa hyvä ja jättäkää lapset rauhaan”? Vaikuttaa kuin Putin koettaisi lavastaa homoista pedofiilejä ja hakevan namusetäjähdista pontta homosensuurilaeilleen.

Tosiasiassa homoseksuaalisuudella ja lasten seksuaalisella hyväksikäytöllä ei ole asiayhteyttä, ja pedofiliatapauksistakin valtaosa tapahtuu insestisinä heteroperheiden sisällä. Pahinta propagandaa onkin ollut niin sanottu heteropropaganda, jolla homoseksuaalisia nuoria on ohjattu ja ohjataan edelleen heteroseksuaalisiin elämäntapoihin heidän luontonsa vastaisesti.

Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien lasten oikeuksien komitea vaatii Venäjää poistamaan homosensuurilain, sillä se loukkaa alaikäisten mahdollisuuksia saada tietoa luonnollisesta seksuaalisuudestaan. Ihmisethän eivät ole homoja siksi, että on informaatiota, vaan informaatiota on siksi, että on homoja.

Pedofiliakortin käyttäminen voi olla myös oireellista. Ettei vain Putinilla olisi oma lehmä ojassa? Venäläinen sanomalehti Moskovsky Korrespondenthan raportoi vuonna 2008, että tuolloin 56-vuotiaalla Putinilla oli salasuhde itseään 32 vuotta nuoremman rytmisen kilpavoimistelijan, Alina Kabaevan, kanssa, joka 24 ikävuodestaan huolimatta oli keholtaan ja hennolta olemukseltaan hyvinkin samastettavissa lapseen.

Suhteeseen liittyi myös jonkinlainen avioitumisaie, joka tosin kumottiin. (Myös lehden ilmestyminen tietenkin lakkautettiin, ja sen verkkosivusto suljettiin 18. huhtikuuta 2008, vain muutama tunti sen jälkeen, kun Putin kielsi olleensa suhteessa Kabajevaan.)

Ei ole moittimista Putinin yrityksissä todistella suorituskykyään, mutta pitääkö ihmisten olla seksuaalimoraalia koskevilta asenteiltaan todellakin noin läpinäkyvän kaksinaamaisia? Entä pitääkö melkein kaikkien muidenkin Itä-Euroopan valtioiden roikkua neuvostototalitarismien ajassa kiinni tavalla, josta näyttöä antavat Ukrainan viimeaikainen käytäntö pitää mielenosoituksia rikoksina ja Valko-Venäjän harjoittama sensuuri, joka ulottuu jääkiekon MM-kisoista teatterin maailmaan?

Homoavioliittojen puolesta äänestäminen on Suomen isänmaallisille poliitikoille hyvä keino näyttää, mihin maamme tosiasiassa kuuluu: edistykselliseen ja liberaaliin Länsi-Eurooppaan vaiko taantumukselliseen ja valheen suossa rypövään itään.

Sivumennen sanottuna ainoastaan Saksa ei ole valinnut maajoukkueensa univormuihin sateenkaaren värejä. Myös Venäjän edustusasuun jostakin syystä päätynyt riemunkirjavuus symboloi nyt Putinin mukaan vain ”Venäjän maakuntia”. Lisäksi olisi mielenkiintoista tietää, millainen loppujen lopuksi on tuo Putinin ihannoima ”traditionaalinen ihmissuhde”. Tosi outo kokemus Sotšin olympialaisista joka tapauksessa välittyy, tekisi mieli sanoa: queer.

Väitteeni on, että Sotšin olympialaisissa voitaisiin huomattavasti paremmin keskittyä pääaiheeseen, eli urheilun tuoksinaan, mikäli Venäjä ei olisi kerännyt itselleen kaikkea sitä kielteistä huomiota, jota se on tuottanut homosensuurilaeilla, Pussy Riotin tuomitsemisella ja Kaukasian alueella käymillään sodilla.

Voiko kohtaloa paeta?

Formula-ajaja Michael Schumacherin kurja tila johdattaa kysymään, onko elämässä joitakin sellaisia voimia, joille ihminen ei itse mitään voi. Onko elämä jollakin tavoin determinoitua, eli väistämättömän kaavan mukaan etenevää, tai onko esimerkiksi niin, että ihmisen elämänkulku on kirjoitettu hänen geeneihinsä?

Michael Schumacher onnistui uhmaamaan ja kiertämään kuolemaa koko uransa ajan. Hän voitti seitsemän F1-autoilun maailmanmestaruutta ja pyyhki ennätystilastoilla pöytää. Hänen saavutuksensa ovat suorastaan uskomattomia ja käytännöllisesti katsoen lyömättömiä lajissa, jossa menestyminen on kaikkien todennäköisyyksien vastaista, voittamisen mahdollisuus on häviävän pieni ja kertoimet ovat ihmistä ja hänen voitontahtoaan vastaan.

Schumacher lopetti uransa jo kerran mutta palasi malttamattomasti kilparadalle, kiertämään rataa vauhti kallossaan vain päätyäkseen paikkaan, josta lähti liikkeelle. Tuntuu kuin hän olisi aivan tarkoituksella härnännyt kuolemaa koettaen selvittää, miten paljon tai kovaa hänen pitää ajaa päästäkseen hengestään, vai ovatko viikatemies ja kohtalo unohtaneet hänet maan päälle. Edelläkävijöitä hänellä riittää.

En puutu asiaan postmodernin vauhdin filosofian näkökulmasta enkä myöskään sen tyyppisten kulttuurien hajoamista käsittelevien keskipakoisvoimien kannalta, joiden analysoimista Paul Virilio on sanonut dromologiaksi. Niin olen tehnyt jo esseessäni ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria – F1-huumaa filosofisesti formuloituna” (teoksessa Filosofiset viuhahdukset).

Schumacherissa minua kiinnostaa hänen tämänhetkiseen tilaansa liittyvä ällistyttävyys, tekisi mieleni sanoa: älytön ironia ja jopa irvokkuus, ikään kuin kohtalo siinä virnistäisi. Ajattelepa: kaveri onnistuu ajamaan 308 grand prix -kilpailua, voittamaan niistä 91, saavuttamaan 155 palkintosijaa ja päätymään eturivin lähtöpaikkaan 116 kilpailussa. Lisäksi hän johti kilpailua 5108 kierroksen ajan ja pitää hallussaan ennätystä myös saavutettujen kakkossijojen määrässä (43). Hän voitti kaikista ajamistaan kilpailuista ennätykselliset 35,4 prosenttia.

Kunnes sattui – tosin tätä emme varmasti tiedä, oliko se kohtalo – onneton tapaus. Sunnuntaipäivänä 29. joulukuuta, auringon paistaessa Alpeilla, Michael Schumacher oli perheensä kanssa pahaa aavistamatta hiihtelemässä mäenrinteessä, ja laskettelureitiltä vain aavistuksen verran poiketen hän horjahti alas tullessaan sekä iski kypäränsä kiveen. Tulos: aivoverenvuoto, kooma, mahdollisesti aivokuolema ja sitä seuraava todennäköinen kuolema.

Michael Schumacher ei ole kuollut, mutta läheisille on varmasti tuskallista elää tavalla, josta ei tiedä, onko ihminen enää täällä. Vaikea on varmistua siitäkään, tietääkö tai ymmärtääkö ihminen itse olevansa tässä maailmassa – arkiymmärryksen mukaan luultavasti ei, mikäli ihmiseltä itseltään on taju poissa.

Asian kohtaloa ja niin sanottua tahdon vapautta koskeva puoli on tämä: toteuttiko Schumacher enemmän tahtonsa vapautta lasketellessaan ”täysin vapaana ja riippumattomana” pitkin Alppien rinteitä, vai toteuttiko hän vain jotakin sisäistä, psyykensä rakenteeseen tai geneettiseen olemukseensa tai molempiin liittyvää pakkoa, välttämättömyyttä tai kohtaloa? Antiikin draamaperinteessä kohtaloon liittyy traagisuus.

Vastaavia tapauksia tulee eteen jatkuvasti, tosin pienemmässä ja vähemmän huomiota sekä julkisuutta keräävässä mittakaavassa. Kennedyjen suku on ollut tunnetusti niin voimakkaiden koettelemusten kohteena, että muutamat puhuvat jo kirouksesta, sosiologit sukupolvelta toiselle siirtyvästä normien ja odotusten kuormasta, psykologit yksilöiden yli käyvistä ihanteista tai yliminästä ja biologit konflikteja sekä haasteita kohti hakeutuvasta geneettisestä perimästä.

Amerikkalainen kenraali George S. Patton puolestaan onnistui selvitymään hengissä toisesta maailmansodasta, kun vuoden 1945 lopulla saattui onneton tapaus ja kevyehkö kuorma-auto osui Pattonia kuljettavaan Cadillaciin aivan tavanomaisessa kasarmien välisessä liikenteessä sillä seurauksella, että kenraali halvaantui kaulasta alaspäin ja kuoli kahdentoista päivän kuluttua heidelbergiläisessä sairaalassa. ”Mikä helvetillinen tapa kuolla”, kerrotaan kenraalin todenneen viimeisiksi sanoikseen.

Moni ihminen on kohdannut lähipiirissään outoja ja kummallisia tapauksia, joita ei mielellään sanoisi sattumiksi siksi, että todennäköisyyden vähyys puhuu niitä vastaan. Niitä ei sanoisi sattumiksi silloinkaan, kun logiikka puhuu armotonta kieltään niiden puolesta, sillä tällöinhän kyse olisi vain todennäköisyyksien vääjäämättömistä toteutumisista – ei sattumista.

Esimerkiksi Schumacherille olisi kaiken logiikan mukaan pitänyt sattua jotakin kurjaa jo autourheilu-urallaan, ei vasta laskiessaan mäkeä suksilla. Ja se, että pahin onnettomuus tapahtui vasta, kun vaarallisimman elämänvaiheen piti olla ohi, puhuu sen puolesta, ettei tämän olisi enää pitänyt olla sattumankaan satoa; olivathan kertoimet onnettomuuden puolesta jo olennaisesti vähentyneet.

Miten siis yhdistää se, että tapahtumaa vastaan puhuvat sekä logiikka että sattuma, jotka molemmat heikentävät onnettomuuden todennäköisyyttä? Ratkaisu taitaa löytyä kohtalosta.

Antiikin draamaperinteen mukaan kohtaloaan ei pääse pakoon. Juuri, kun luulet olevasi kohtalolta suojassa, se iskee takaa päin. Tämä perustuu siihen, että koettaessaan välttää kohtalonsa ihminen pystyy töin ja toimin pitämään kohtalonsa toteutumisen loitolla, mutta heti otteen herpaantuessa ja ihmisen tullessa holtittomaksi kohtalo tulee vastaan nurkan takaa.

Näin ihmisen mieli toimii. Se johtaa kohtalon toteutumiseen. Mitä kauemmin kohtalonsa onnistuu kiertämään, sitä lähempänä on sen toteutumisen aika. Myös Euroopan rahaunionin hullu draama taitaa päättyä koomaan.

Jeesus sanoo: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26) On kieltämättä kurjaa, että kenenkään täytyy maata petipotilaana koomassa. Minä en haluaisi vaihtaa osia Michael Schumacherin kanssa myöskään siinä tapauksessa, että saisin omakseni hänen 350 miljoonan dollarin omaisuutensa, joka tällä hetkellä ajelehtii orpona ja isännättömänä. (Siinä nähdään, miten vähäarvoista ja vaikutusvallatonta varallisuus loppujen lopuksi on.)

Yleensäkin ihmettelen ihmisten halua samastua niin sanottuihin idoleihinsa. Suuri osa urheilu-, musiikki- ja filmimaailman suosikeista on perin juurin onnettomia ja kurjia ihmisiä, ja heidän henkilökohtaisissa katastrofeissaan heidän turmeltuneisuutensa huipentuu.

Toisaalta en yritä olla jälkiviisas. Totuus lienee kuitenkin se, että omilla vauhdikkailla roolimalleillaan Michael Schumacher on vetänyt patologien ja kirurgien peltipöydille montakin tieliikenteen uhria, jotka ovat kärsineet F1-sirkuksen tajuntateollisesta asennemuokkauksesta silvotun lihan, rampautetun kehon ja mäsäksi lyödyn elämän muodossa.

Mitalien maastavienti

Viime aikoina on tehty paljon comebackeja, enkä tarkoita vain Paavo Väyrystä. Myös urheilun maailma täyttyy nestoreista, kun esimerkiksi Janne Ahonen ja Michael Schumacher ovat jälleen kunniakkaasti kehissä.

Urheilussa on totuttu siihen, että urheilija edustaa maataan. Kansalaisuuden vaihtaminen koetaan petokseksi, ja sitä taivastellaan. Protektionismi pätee moneen muuhunkin asiaan: aseet ovat maastavientikiellossa, ja rajoitukset koskevat jos jonkinlaista tavaraa, kuten sotilassalaisuuksia, tiedustelutietoa, viinaa ja tupakkaa. Myös urheilijaa pidetään esineenä, jonka toivotaan esiintyvän vain kotimaansa väreissä. Urheilijoita tietenkin kaupataan kuin ravihevosia, mutta siirtymistä toisen valtion paitaan paheksutaan, ja kyllä NHL-tähdetkin palaavat pelaamaan kotimaidensa edustusasuihin.

Sen sijaan urheilualan asiantuntemukseen suhtaudutaan akateemisen globalisoituneesti. Valmennukseen liittyvä tieto karkaa maasta tieteellisen hurskastelun ja individualismin turvin. Siinä, missä urheilijan potentiaalit mielletään kansallisomaisuudeksi, siinä valmentajan tietoja ja taitoja pidetään hänen yksityisomaisuutenaan, jonka hän saa myydä kenelle tahansa millä hinnalla hyvänsä. Ja kauppa oikeutetaan jokseenkin naiivilla tieteen julkisuusperiaatteella, jonka mukaan informaation täytyy olla kaikkien saatavilla.

Doping-jahtiin verrattuna tilanne on hullunkurinen. Urheilijat eivät saa laittaa suoneensa kiellettyjä aineita, jotta kilpailu olisi reilua. Mutta heidän valmentajiaan voidaan samaan aikaan ostaa ja myydä. Siis kun Hiski hiihtää ladulla, Santra ei saa syöttää hänelle pullaa ja muita kiellettyjä aineita tauolla. Mutta valmentaja Järvinen voi samaan aikaan voidella hänen hikilautansa naapurin tervalla.

Reilua? Ehkä. Tuskinpa Norjan mäkihyppyjoukkuekaan menestyisi niin hyvin, ellei sillä olisi suomalaista päävalmentajaa. Tiedon jakaminen voi synnyttää kuvan tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta se on vastoin kilpailun omaa logiikkaa. Jos siis kansallisten voittojen tavoittelu hyväksytään päämääräksi, olisi perusteltua määrätä valmennusalan tieto maastavientikieltoon ja torjua asiantuntemuksen jako myös tietoja onkimaan saapuneilta.

Liikunta, urheilu ja kaikenlainen kilpailu ovat tietenkin maailman ideologisimpia asioita. Onkin mielenkiintoista, mitä Vancouverin eilen avatut ölympiäläiset paljastavat jälleen ihmisen olemuksesta.

Vastuun välttelyä

”Jaa, ei, tyhmiä, kahvilassa.” Harvainvalta oli tänään poikkeuksellisen harvojen kansanedustajien käsissä. Eduskunnassa hyväksytty Lex Nokia olisi voinut mennä nurin, jos kaikki erimieliset olisivat vaivautuneet paikalle: tulos 96-56. Äänestysjakauman voi tarkistaa tästä.

Peräti 47 edustajaa kehtasi olla poissa, mikä osoittaa samanlaista vastuun välttelyä sekä hallitukselta että oppositiolta. Helsingin Sanomat puolestaan kirjasi vastustuksen vihreiden ansioksi, sillä kaksi vihreiden edustajaa poikkesi rivistä. Toisaalta lehti ei mainitse, että kaikki paikalla olleet perussuomalaiset äänestivät yksimielisesti lakia vastaan.

Eduskunnalta ja hallitukselta on näköjään karannut mopo käsistä, sillä ne ovat hyväksyneet lakiesityksiä, jotka kaikki asiantuntijatahot ovat todenneet torsoiksi. Osalla edustajista oli kai tärkeämpää tekemistä, kuten Alexander Stubbilla, joka aamuhölkkäsi Haile Gebrselassien kanssa Keniassa: yrittää kai päihittää Erkki Tuomiojan maratoonarina.

Stubbin ei mielestäni kannattaisi leuhkia (kuten nyt lehtijutun pintaan nostamalla toteamuksella), että hänellä on ”Sergei Lavrovin kännykkänumero pikavalinnassa ja hänellä omansa”. Puolen vuoden takaisen Georgian sodan aikana Lavrov yritti vetää Suomen mukaan omaan hyökkäyskampanjaansa esittämällä, että Suomi olisi jollakin tavoin tukenut Venäjää hyökkäyksessä. Samanaikaisesti georgialaiset katsoivat maansa kärsineen samanlaisesta hyökkäyksestä kuin Suomi talvisodassa. Nuorta juppiministeriä siinä vedetään kuin pässiä narusta, ja vastaavista syistä niin sanotut ”hyvät suhteet” Venäjään ovat aina olleet arvaamattomia.

Kokoomuslaisten urheilunharrastus on joka tapauksessa sellainen klisee, ettei sillä paljon mainetta kartu. Se luo kuvan reippaasta toimijasta, mutta ei kovin älyllisestä. Urheilun entisiä ammattilaisia politiikassa toimii runsaasti jo, ja samanlaista populismia on myös amatööriurheilu aina, kun siitä tulee Kekkosen ajoilta tunnettua UKK-hiihtoa.

Poliittisen urheilun mestarinäytteen tarjoaa tunnetusti Kiinan puhemies Mao, jonka uintiretkestä annettiin julkisuuteen mahtavia tietoja. Mikäli niihin on uskomista, eräskin laskutoimitus osoittaa Maon uineen useiden kilometrien matkan Jangtse-joessa suuremmalla keskinopeudella kuin tuon ajan olympiavoittaja pikamatkoilla kilpailuissa. Vuonna 1893 syntyneen Mao Zedongin kerrotaan pulikoineen vuonna 1966 peräti 15 kilometriä 65 minuutissa, jolloin ”suuren ruorimiehen” uintia juhlittiin kaikkialla Kiinassa ”lauluin, tanssein, rummuin ja sähikäisin”. Vertailun vuoksi Meksikon vuoden 1968 olympialaisten uinnin 1500 metrin voittajan aika oli 16.38.9, joten Maon olisi pitänyt kuluttaa viiteentoista kilometriin kaksi tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia siinäkin epäuskottavassa tapauksessa, että hän olisi pystynyt uimaan koko matkan olympiavoittajan vauhtia.

Mutta takaisin Suomeen. Myös Sauli Niinistön eilinen esitys seuraavan hallituksen kokoonpanoksi oli eräänlainen hätäkakka. Eduskunnan puhemies nimittäin kaipasi Uuden Suomen juhlapaneelissa sellaista uutta laajapohjaista hallitusta, joka istui Lipposen aikana, toisin sanoen sateenkaarta.

Sateenkaarella menikin melko hyvin, ja toiminnassa oli järkeä. Kokoomuksen ja demarien aseveliakseli toimii, sillä molemmat kaupunkilaispuolueet ovat vähemmän ideologisia kuin kepu. Ongelmalliseksi puolueeksi on monessa asiakysymyksessä osoittautunut keskusta. Vasemmiston ja oikeiston sinipunainen yhteistyö on tuottanut paljon parempaa jälkeä kun punamulta (eli Vanhanen I) tai pelkästä oikeistosta koostuva Vanhanen II - tai muinainen Esko Ahon hallitus.

Todellisuudessa Niinistön kannanotossa ei liene kyse muusta kuin yrityksestä lievitellä työmarkkinajärjestöjen suuttumusta, joka johtuu äskeisestä eläkeiän korotusesityksestä. Ja sekin oli Uuden Suomen jutun mukaan lähtöisin Matti Vanhasen taholta.

Kullan kiilto silmissä

Michael Phelpsin ilmiömäinen tapa pyyhkiä olympiakultamitalit pöydästä herättää filosofin tajunnassa kysymyksen voittamisen mielekkyydestä ja merkityksestä. Mitä järkeä on olla maailman nopein uimari eli tehdä jotain niin alkeellista ja sinänsä merkityksetöntä kuin siirtyä pulikoimalla paikasta toiseen, kun sitä varten on rakennettu laivoja, veneitä ja vaikka mitä? Tämän mukaan on kai tärkeää todistella jotain ja olla maailman huippu jossain sinänsä turhanpäiväisessä asiassa. Merkityksen täytyy siis löytyä tuosta todistelemisesta itsestään, ei suorituksen kohteena olevassa asiasta.

Se taas paljastaa, että urheilijat janoavat kunniaa. He haluavat nimensä historiaan. Mutta mitä historiaan oikeastaan kirjoitetaan? Pelkkä nimikö? Urheilijoiden kohdalla asia on useimmiten näin. Historiaan eivät kanavoidu heidän persoonansa eivätkä ajatuksensa, ellei sellaisina pidetä kilpailujen jälkeisiä tunnelmaväläyksiä tai heidän elämändraamaansa.

Entä maailman huomio? Miksi ihmiset haluavat nähdä voittajia ja glorifioivat heitä? Varmaankin siksi, että katsojat ikään kuin elävät urheilijoiden tuntemuksissa mukana. He voivat siis pohtia, miltä tuntuisi tai mitä merkitsisi, jos itse olisi tuossa asemassa. Minusta tuntuisi ontolta – juuri edellä mainitsemistani syistä. Filosofina olekin mieluummin olemassa vaikka kuinka pienelle piirille, kunhan tulen ymmärretyksi omana itsenäni enkä jonkin ulkoisen tai konkreettisen suorituksen kautta. Tässä syy urheilua ja kilpailuideologiaa yleisestikin koskevaan antipatiaani.

Vaalien jälkilöylyt

Jo Ruotsin viimesyksyisissä vaaleissa nähtiin, että Euroopassa heiluu oikeistoheiluri. Mainostoimisto Bob Helsinki onnistui rakentamaan kokoomukselle kampanjan, jossa perinteiset oikeistouhat käännettiin lupauksiksi ja toiveiksi paremmasta elämästä ja jonka tuella puolue pystyi pukeutumaan perinteisten vasemmistoarvojen, kuten työn palvonnan, kaapuun. Sen valossa kokoomusta voi sanoa oikeistolaiseksi työväenpuolueeksi tai työväestölle suunnatuksi oikeistolaiseksi vaihtoehdoksi.

Toisaalta oikeiston ja vasemmiston ero on hälventynyt vasemmiston omien ideologisten opinkappaleiden menetettyä merkitystään. Ennen vanhaan vasemmalla istuivat köyhät kollektivistit ja oikealla rikkaat indivindualistit. Niinpä keskeinen kysymys on, mikä puolue ajasi köyhien individualistien asiaa, sillä heitä on äänestäjistä suurin osa, ja siihen rooliin kokoomus pyrkii.

Äänestäjät vaikuttavat ajatelleen, että kun kerran markkina-arvot ja -mekanismit vallitsevat kaikkialla, markkinavetoisen politiikan ja siihen alistumisen pitää edustaa totuutta yhteiskunnasta: siksi ihmisten pitää nousta juuri siihen junaan, joka vahvistaa markkinataloudellisten tekijöiden mukaan elämistä.

Saa nähdä, mitä niiden raiteiden päästä löytyy. Joka tapauksessa edellisen oikeistohallituksen jäljet pelottavat. Kyse ei ole vain pelottelusta, vaan nyt monella on myös syytä pelätä. Ainoat lääkkeet, joilla keskustan ja kokoomuksen edellinen hallitus ”paransi” työllisyyttä ja työttömien asemaa, olivat kaikkien sosiaalietuuksien ja julkisen talouden leikkaukset.


Sikaa säkissä

Minä en tiedä, mihin ääniharava Sauli Niinistön suosio perustuu. Alamaisuuden kokemuksesta nauttiva kansamme näköjään rakastaa ärähtelevää hahmoa, joka pystyy luomaan vaikutelman siitä, että kun sanoo asioita vihaisesti, niiden täytyy olla totta. Silti Niinistöä huolestutti heti vaalien ratkettua, kuinka suuren vastuun eteen puolue joutuu ja valitti taakan painavan harteillaan.

Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä vaalien yhteydessä koetaan usein erityyppistä kansankiihotusta. Vastakkainasetteluun perustuva seksuaalinen akti ja äänestysakti poikkeavatkin toisistaan lähinnä siinä, että seksi keventää oloa, kun taas vaalien jälkeen olo tuntuu paljon raskaammalta.

Niinistön nimismiehenkiharoita hieman avaten voisi epäillä, sisälsikö lause tunnustuksen. Kokoomushan lupasi kansalle lähinnä ”tulevaisuutta” ja ”toivoa”. Mutta mitkä ovat ne keinot, joilla tavoitteisiin päästäisiin? Todennäköisesti tarjolla on taaskin vain patistelua ja köyhien köyhdyttämistä sekä rikkaiden rikastuttamista.

Olisi kiintoisaa tietää, kuinka kummassa mikään puolue voi nostaa opintotukea ja huolehtia eläkeläisistä sekä samanaikaisesti laskea veroja. Pelkkä ajatus siitä, että markkinoiden vilkastuminen leipoo koko kakun, kunhan vain työehtoja heikennetään, ei perustu tietoon vaan on tyhjä oletus.

Oikeistoaalto voi kertoa myös ulkomaalaisvastaisuuden lisääntymisestä, aivan kuten perussuomalaistenkin menestys. Ihmiset ovat saaneet tarpeekseen punavihreästä monikulttuurisuuden ideologiasta sekä poliittisen korrektiuden vaalimisesta ja hyssyttelystä. Timo Soinin mielestä elämme Tupun, Hupun ja Lupun eli kahden kolmasosan diktatuurissa, mikä pitää tietysti paikkansa.

Protestin esittäminen perussuomalaisten kautta ei kuitenkaan välttämättä yllä perille, sillä puolue jää mitä todennäköisimmin oppositioon. Ihmiset saanevat nyt sitä, mitä masokistisesti pyysivätkin, eli tarkkailun ja rankaisemisen kiristämistä sekä kansalaisten orjuuttamista työelämän kurjistuneisiin kahleisiin.


Eläkeläisten eduskunta

Kokoontuva eduskunta on gerontologeille mielenkiintoinen tutkimuskohde. Vaaleissa eduskuntaan heilahti jumalaton määrä entisiä veteraanikansanedustajia ja muita eläkeikää lähestyviä tai eläkkeellä jo olevia. Näissä vaaleissa taisivat äänestää vain eläkeläiset, tai sitten vain eläkeläisehdokkailla oli varaa hankkia tukijoita ja ostaa ääniä mainoskampanjoilla.

Valopilkkuna voi tervehtiä Veltto-Virtasen paluuta eduskuntaan. Toisena älymystön edustajana pidän kirjailija Tommy Tabermania, joka tulkitsi asioita niin, että hänen mielestään ihmisten keskuudessa vallitsee todellakin muutoksen halu, mutta pikemminkin pois kovien arvojen palvonnasta kohti läheisyhteyden korostamista. Kun kokoomus lupasi ihmisille ”muutosta”, on hämmästyttävää, mitä ihmeen muutosta tässä oikein tarvitaan. Suomessahan kaikki on varsin hyvin. Nykypolitiikkaan tyytyväiset taisivatkin jäädä kotiin.

Europarlamentista palaava Paavo Väyrynen ehti tarjota itseään jo eduskunnan puhemiehistöön. Varmaan hän kamppailee myös ministerinsalkusta. Ikäpuhemieheksi hänestä voisi ollakin. Tärkeintähän on, että pyrkii. Mielenkiintoista on, millainen vahanukkehallitus näiden kierrätysvaalien jälkeen saadaan aikaan. Sen lisäksi, että eduskunnalla on tarjota ministerintehtäviin useita ajan patinoimia poliitikkoja, televisio teki monesta turhasta julkkiksesta kansanedustajan, kuten eräästä uusimaalaisesta MTV-juontajasta ja muutamasta urheilijasta (Marko Asell, Juha Mieto, Markku Uusipaavalniemi...)


Tilastojen taikaa

Ensimmäinen ärähdys, jonka Niinistö päästi suupielestään vaalien jälkeen, kohdistui Yleisradioon: Ylen Taloustutkimuksella teettämä gallup lupasi kokoomukselle olennaisesti pienempää kannatusta kuin vaalit antoivat – ja teki sen viidettä kertaa. Ehkä ärhentelyyn ei ole kuitenkaan mitään syytä.

Onhan mahdollista, että ennuste perustui tilanteeseen juuri sellaisena, kuin kannatus oli tutkimuksen tekohetkellä. Ihmiset saattoivat osoittaa äänestyskäyttäytymisensä jälkeenpäin ja tehdä päätöksensä kopissa. Jatkossa seurannee neljä vuotta pitkä turhan ärhentelyn putki. Myös lopullisen äänestysprosentin saattoi ratkaista lumisade. Näin luonnonilmiö muokkasi politiikkaa.

Vaalien tuloslähetyksessä minun silmiini pisti jälleen vaalikommentaattorien valinta. Eikö Yleisradiolla ole käytettävissään muita asiantuntijoita kuin Sami ”isänsä poika” Borg ja MTV3:lla Jukka Tarkka? Se, että isän toimintaa jatkaa poika, antaa nepotistisen kuvan TV-kanavien toiminnasta. Se, että vaalien kommentointi on jonkin professoridynastian hallussa, ei anna kovin korkeaa kuvaa suomalaisesta demokratiasta.

Oli tarpeetonta nostaa myöskään Paavo Lipposen entistä EU-edustajaa, Teija Tiilikaista, vaaliasiantuntijoiden estradille. Suomalaisen tiede- ja puoluepolitiikan pehmoleluna toimimisen olisi pitänyt riittää hänelle (dosentuuri ilman mainittavaa tieteellistä tuotantoa, tutkimusyksikön johtajuus yliopistolla ja niin edelleen). Entä eikö Helsingin Sanomien pääideologi Unto Hämäläinen saa tarpeeksi julkisuutta mielipiteilleen jo lehdessään?

Suurin osa niin sanottujen vaaliasiantuntijoiden toiminnasta oli taaskin pelkkää mittarimatona toimimista. He eivät kyenneet esittämään alkeellisintakaan tulkintaa siitä, mitä tulokset merkitsevät. Tämä mitäänsanomattomuus kuvastaa positivistisen ja empiristisen (eli mittaavan ja laskennallisen) tiedekäsityksen onttoutta. Syvällisintä, mitä Borg lähetyksessä lausui, oli sananlaskuviisaus, jonka mukaan ”kansa on puhunut, pulinat pois”.

Toteamus oli latistava. Ehkä vain jokin erittäin suppea politiikka- ja demokratiakäsitys voisi lähteä tuosta periaatteesta. Tosiasiassa politiikka pitäisi mieltää jokapäiväiseksi toiminnaksi, myös puolue- ja järjestövallan ohittamiseksi. Omasta mielestäni politiikan tärkein toteutumisyhteys eivät ole vaalit vaan suora toiminta. Muussa tapauksessa on vaara, että vaaleissa puolueet kaappaavat vallan kansalta pitääkseen sitä neljä vuotta käsissään.


Ettei mainos olisi katteeton

Itse en äänestänyt vaaleissa lainkaan. Enintään olisin voinut äänestää jotain kylähullua, joka mokaisi eduskunnassa ja siten alentaisi kyseisen instituution arvovaltaa. Kansa saisi nauraa. En äänestä siksikään, että äänestänpä ketä tahansa, minä olen aina ikään kuin automaattisesti häviäjän puolella.

Äänestäminen on yhtä vaikutusvallatonta kuin pelkkä äänestämisen toimitus sinänsä. Vaaleissa päätetään vain siitä, ketkä landepaukut pääsevät Helsinkiin ja saavat valtaa sekä kovapalkkaisen työpaikan. Muut kysymykset ratkaistaan taloudellisen ja filosofisen toiminnan piirissä.

Monia ihmisiä odottaa vaalien jälkeen pettymys, ja luokkayhteiskuntaa revitään entistä tarmokkaammin auki. ”Luokkayhteiskunta” ei ole sosialismin tulos, kuten kokoomuksen mainoskampanja pyrki vihjaamaan, vaan se on nimi todellisuudessa vallitsevalle ilmiölle. Mitä pahaa on tämän asian lausumisessa julki? Muutoinkin mainonta onnistui hämäämään vaaleja niin, että asioiden sijasta keskusteltiin lopulta mainonnasta sinänsä.

Uudella hallituksella on paljon työtä, jotta kilpailu Suomen kauneimmista sanoista pitäisi ja mainokset eivät osoittautuisi katteettomiksi. Myös punamullan jatkaminen on edelleen mahdollista, vaikka se Jyrki Kataisen mukaan edellyttäisikin ”väkivaltaisia toimia”. Suomalaisessa puoluejärjestelmässä se on kuitenkin mahdollista.

Myös keskusta jätettiin aikoinaan sinipunahallituksen ulkopuolelle, vaikka se sai veret seisauttavan vaalivoiton. Oikeistohallitus puolestaan merkitsisi oikeiston ja vasemmiston eron kärjistymistä, joten kaikilla hallituskoalitioilla on politiikkaa terävöittävä vaikutus. Aivan kuten blogissani jo edellä totesin: politiikassa on todellisia ideologisia eroja.

Oikeistovyöry kertonee siitä, että köyhyyden yleistyessä jokainen ihminen haluaisi olla rikas ja hyvinvoiva, ja siksi ihmiset samastuvat helposti juuri siihen poliittiseen ryhmään, joka näyttää hyvinvoivalta ja joka lupaa sitä myös muille. Kyse on hieman samasta asiasta kuin siinä, että koululaisten joukossa jokainen haluaa olla ”suositun oppilaan” kaveri.

Tosiasiassa kokoomuslainen politiikka on tehnyt rikkaista entistäkin rikkaampia ja harvinaisempia. En tietenkään vastusta Kokoomuksen ihanteita sinänsä, mutta pitääkö lupausten olla niin pömpöösimäisiä, ettei niitä voida toteuttaa? Missä ovat koulujen ”suositut oppilaat” viiden vuoden kuluttua?

Turhat julkkikset

Kuka on Susan Kuronen? Hän on ”nykyisen pääministerin entinen tyttöystävä”. Siinä hänen julkisuudessa paistattelunsa ainoa syy. Entä kuka on Marika Fingerroos? Hän puolestaan on ”kyläkauppias Vesa Keskisen ex-rakastettu”. Mutta olisiko yhdessäkään mainitussa ominaisuudessa syytä siihen, että tiedotusvälineitten kannattaisi kiinnostua heistä. Oma vastaukseni on ehdoton ”ei”.

Kuronen ilmoitti tällä viikolla julkaisevansa pääministeriromanssiaan käsittelevän kirjan. Median huomio oli valtava, ja kustantaja suunnitteli kasvattavansa painoksen määrää. Tämä kertoo suomalaisen median ja ihmisten yksinkertaisuudesta. Mutta jos joku kunnon filosofi tai kirjailija julkaisee loisteliaan teoksen, se vaietaan lehdissä ja televisiossa. Seuraus on, että kirjaa myydään muutama sata kappaletta, kun taas jossain Ranskan tapaisessa maassa kyseinen kulttuuritapahtuma olisi otsikoiden aihe niin lehdissä kuin televisiossakin.

En usko, että ihmiset itse ovat niin pöljiä, että he kiinnostuisivat tavallisten ihmisten tavallisista kokemuksista. Syy on median. Ihmiset pakotetaan ottamaan kantaa siihen, mitä media heille tarjoaa. Media repii otsikoita sellaisista aiheista, joista se luulee ihmisten kiinnostuvan. Omasta mielestäni Kurosen ja Fingerroosin voisi poistaa otsikoista, sillä heidän toimissaan ei ole mitään uutisoimisen arvoista.

Kyse onkin ilmiöstä. Ehkä muutamat ihmiset haluavat peilailla omaa elämäänsä jonkun taviksesta julkkikseksi nostetun henkilön kautta. Mutta epä-älyllistymistä se joka tapauksessa merkitsee, kun media käyttää heihin sivutilaa ja ohjelma-aikaa. Minun mielestäni on eräänlaista ihmisten aliarvioimista se, että lähes kaikki puolueet pyysivät curling-urheilija Markku Uusipaavalniemeä kansanedustajaehdokkaaksi heti olympiamitalin varmistuttua. Suostumuksensa Keskustalle hän antoi myöhemmin. Totuus on, ettei Uusipaavalniemellä ole lainkaan poliittista kokemusta, hän ei ole julkaissut mitään, kansalaisilla ei ole tietoa hänen näkemyksistään, eikä hän todennäköisesti itse tunne puolueiden ideologisia sitoumuksia. Nyt Keskusta laskee saavansa hänen kauttaan ainakin muutamia tuhansia ääniä. Se, että osaa viskata kiveä pitkin jäätä, ei tee ihmisestä taitavaa poliitikkoa. Harhakuva siitä luodaankin mediassa, ja yleensä vieläpä tietoisesti.

Kiss and tell -tyyppinen hehkuttelu on yleistynyt politiikassa. Mediasta elävät paitsi julkkikset, myös media itse. Ne käsittävät kuitenkin tehtävänsä väärin luullessaan, että julkisuuteen pitää nostaa kaikki, mikä herättää mielenkiintoa. Omasta mielestäni jo pelkkä aikomus ratsastaa julkisuuteen esimerkiksi toisen ihmisen lähettämiä tekstiviestejä julkaisemalla on huonon maun huippu. Keräilikö Kuronen niitä julkaistakseen ne myöhemmin? Ainoa, mitä Fingerroosista puolestaan on jäänyt julkisuuteen, on uudissana ”salarakas”, ja senkin keksivät juorulehtien toimittajat.

Armeijan anarkiaa

Thaimaan armeija näytti, kuinka harjoitetaan poliittisesti korrektia anarkiaa eli kaapataan valta vaaleilla valitulta pääministeriltä hänen ollessaan ulkomaanmatkalla. Kaikkien hämmästykseksi elämä jatkui Thaimaan kuningaskunnassa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hallitsija vahvisti tapahtuneen, ja kansa antoi sille tukensa mielipidetiedusteluissa. Turismi ja lentoliikenne pyörivät normaaliin tapaan, vaikka panssarit olivat kaduilla. Näin demokratiaa toteutetaan banaanivaltioissa.

Trooppisilla leveysasteilla vallankeikaukset ovat arkipäiväisiä. Tässä maassa kaaoksen saakin näköjään aikaan vain jokin konkreettinen ulkoinen tapahtuma tai uhka, kuten tsunami. Suuria luonnonkatastrofeja seuraa usein eräänlainen maansuru ja henkinen krapula. Ehkä myös populistisen pääministerin valtaannousu ja vallasta syökseminen olivat jälkikaikuja siitä katharsiksesta, jota hyökyaallosta kärsinyt maa on joutunut kokemaan toipuessaan menetystensä alta. Luultavasti kyseinen kansakunta ei kuitenkaan ottanut hyökyaallon tuhovaikutuksia yhtä vakavasti kuin länsimaiset ihmiset tai piispa Eero Huovinen, joka paljasti oman epäuskoisuutensa siunailemalla, kuinka taivaallinen herra voi sallia sellaista. Sielunvaellukseen ja elämän jatkuvaan kiertokulkuun uskovassa maassa asioihin osataan suhtautua joviaalin luontevasti.


Poliittista populismia

Myös Suomessa politiikkaa tehdään yhä enemmän populistisen julkisuuden ja maineen tuella. Keskusta houkutteli eduskuntavaaliehdokkaakseen olympiahopeamitalisti Markku Uusipaavalniemen ja pitää kymmenentuhannen lisä-äänen saalista varmana. Minusta tämä on äänestäjien pilkkaa. Puolue valitsee listalleen henkilön, jonka poliittisista mielipiteistä tai toimintakyvystä ei ole näyttöä. Suomen curling-maajoukkueen kapteeni ei ole myöskään Jörn Donnerin tai Veltto-Virtasen kaltainen intellektuelli, jolla olisi kirjallista tuotantoa tai joka olisi esittänyt näkemyksiään julkisuudessa. Se, että osaa viskata kiveä pitkin jäätä, saattaa puhutella Suomen kansaa, mutta tärkeimmät yhtäläisyydet politiikkaan rajoittunevat yhdennäköisyyteen pääministerin kanssa.

Pitääkö myös poliitikkojen olla klooneja? Luottamusta politiikantekoon olisi syytä kalastella kokonaan muualta kuin aina niin rehellisten ja puhtoisten urheilijoiden, missien ja lavalaulajien taholta.


Astraalista tasa-arvoa

Tänään on syyspäiväntasaus, eli päivä ja yö ovat kaikkialla maapallolla yhtä pitkiä. Pohjoisnavalla alkaa puoli vuotta kestävä yö ja Etelämantereella päivä. Lapintiira on siitä hullu lintu, että se muuttaa talveksi pohjoiselta kalottialueelta eteläiselle ja saapuu takaisin kesäksi. Se ei tee matkaansa välttämättä suoraan pituuspiiriä pitkin Etelä-Afrikkaan tai Etelämantereelle vaan saattaa lentää esimerkiksi Australiaan, jolloin sille kertyy muuttomatkaa jopa 36 000 kilometriä. Tällainen on biologisten viettiensä varassa toimiva luonto, ja siksi Pentti Saarikoskikin kirjoitti aikoinaan: ”Linnuista olisimme voineet oppia, että vapautta ei ole.” Onneksi ihminen ei ole lintu.