Priden virhe: oma ulkopolitiikka ja laittoman maahanmuuton edistäminen

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n ja Helsinki Pride -yhteisön vuosikarnevaali on laajentunut pienehköstä kylttiletkasta merkittäväksi ja mukavaksi kaupunkitapahtumaksi.

Vielä 1990-luvulla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ilmaisivat olemassaoloaan kaupungin halki mutkittelevalla kesäisellä tempauksella, jota sanottiin marssiksi. Samalla kun vähemmistöjen asema normalisoitui, tapahtumasta suli pois sen mielenilmauksellinen luonne, ja ”marssi” korvattiin sanalla ”kulkue”.

Helsingin seudun Setan Vapautuspäivät Isolla Roobertinkadulla. Huomionarvoinen on Israelin lippu. Kuvasin erkkeri-ikkunastani 1998.

Helsingin seudun Seta taivutti sittemmin nimensä ”Helsinki Pride -yhteisöksi”, koska tarvetta tasa-arvon peräämiseen lattianraoista ei ollut enää aivan entiseen tapaan. Haluttiin korostaa ylpeyttä omasta erilaisuudesta ja identiteetistä, ja yritettiin kai myös kansainvälistää toiminnan nimi.

Queer-teoreettinen ajattelu puolestaan totesi normalisointipolitiikan valtakulttuureille alisteiseksi kerjuuksi ja identiteettipolitiikan vanhanaikaiseksi, sillä se korosti olemusajattelua, toisin sanoen nimilappujen ja leimojen jakelua sekä muotteihin mukautumisen vaateita. Niinpä luovuttiin myös inklusiivisuudesta, koska se sisälsi pakonomaista sopeuttamista ja mukauttamista.

Senaatintori oli revetä reunoistaan Pridessä vuonna 2026.

Pride-yhteisön tunnuksesta sateenkaaresta tuli brändi, jonka yhteyteen tulvi monenlaisia toimijoita.

Ajattelu valtavirtaistui lopulta niin, että vastustajat alkoivat puhua ”sateenkaari-ideologiasta” ja ”homopropagandasta”, kuten Venäjällä. Tämä oli sikäli huvittavaa, että seksuaalipoliitikan ideologisuudesta ja propagandasta oli kyllä aina vastannut nimenomaan heteroseksuaalinen valtakulttuuri, johon ohjattiin ja taivuteltiin heterokoulussa, heterotieteessä, heterokirkossa, heterourheilussa, armeijassa ja kaikkialla yhteiskunnan instituutioissa jopa niin, että homoseksuaalisuus oli ollut pitkään kriminalisoituna ja sairaudeksi medikalisoituna ja ihmisten suut tukittuina kehotuskiellolla.

Tämän hulluuden kumoamisesta tuli Setan aktiivisuuden ansiosta niin suosittua, että yritykset ja yhteisöt alkoivat parantaa mainettaan liputtamalla sateenkaariajattelun puolesta.

Kriitikot sekä konservatiivien että liberaalien molemmilta laidoilta alkoivat nimittää myötäilyä pinkkipesuksi, kummatkin tosin omista syistään. Patakonservatiivien mielestä kaikki uudistuminen oli pahasta, ja liberaalien mielestä kaupallistuminen ja viihteellistyminen oli vain imartelua, josta ei puuttunut esineellistäviä sävyjä.

Uudistava politiikka oli joka tapauksessa menestystarina, kunnes alkoi tapahtua taantumista.

Pride-yhteisön aktivistit ovat viime aikoina valitelleet, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan vyörytetään jälleen entistä enemmän eri puolilla maailmaa: Euroopassa etenkin Itä-Euroopan alueilla, kuten Unkarissa, Puolassa ja Turkissa, mutta myös liberalismin mallimaassa Yhdysvalloissa, josta suuri osa gay liberation -liikkeestä oli lähtöisin.

Sitten on ihmetelty, mistä tämä johtuu.

Minäpä koetan vastata.

Kaikissa ongelmamaissa on ongelmia nimenomaan maahanmuuton kanssa. 

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen liikkeet ovat kohdanneet vihaa asetuttaan pakolaisjärjestöjen, turvapaikanhakijoiden ja laittoman maahanmuuton asianajajiksi. 

Maahanmuuton puolustelijat vetoavat käsitykseensä, että sateenkaarilipun alla pitää edustaa ja edistää kaikenlaisia ihmisoikeuksia. He kysyvät, pitäisikö pakolaisten oikeudet myydä hintana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen hyväksymisestä.

Heiltä puolestaan voidaan kysyä, pitäisikö seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema ja oikeudet uhrata hintana pakolaisten maahantulon edistämisestä.

Jokaisessa kansallisvaltiossa joudutaan kansallisella tasolla päättämään, keiden lopultakin pitää maksaa toisten kansakuntien ihmisoikeuksien toteutuminen.

Asiaa ei pitäisi pyrkiä ratkomaan etujärjestöjen eikä kansanliikkeiden tasolla, koska kysymys on ulkopoliittinen ja liittyy kansalliseen turvallisuuteen sekä työllisyys- ja sosiaaliturvapolitiikkaan.

Pride-yhteisö on tehnyt virheen alkaessaan hoilata maahanmuuton edistämisen ja pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden maahantulon ja tänne jäämisen puolesta.

Perheelliset heteromiehet ovat pyrkineet rantautumaan Suomeen asylum-verukkeella ja tekeytyen kuolemanuhan alaisiksi homoiksi, vaikka samat maahan pyrkijät ovat esiintyneet myös hurskaina ja syrjittyinä kristittyinä toistaen hakemuksensa ja tuoden tänne myös perheitään.

Puolusteleeko Pride Hamas-terroria hyväksymällä joukkonsa ääri-islamismin?

Katsoessaan tätä vellontaa läpi sormien Pride-yhteisö on antanut käyttää itseään hyväksi joko tietoisesti tai omaa naiiviuttaan. Samalla se on levittänyt virheellistä käsitystä, että homot ovat mukamas laajasti tällaisen maahanmuuttopolitiikan kannalla.

Sateenkaariyhteisö ei ole houkutellut turvapaikanhakijoita lippunsa alle, vaan he ovat hakeutuneet Pride-yhteisöön itse. Osa heistä saattaa olla seksipakolaisia, mutta he ovat tuoneet mukanaan syyrialaisten ja irakilaisten koko poliittisen agendan ja muhamettilaisen uskontonsa.

He ovat kaapanneet Pride-yhteisön haltuunsa tuomalla tapahtumaan Irakin lippuja ja tehneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen karvevaalista Israel-vastaisen mellakoimisen ja mielenosoittamisen alustan.

Tästä on ollut haittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, sillä islam suhtautuu erittäin kielteisesti homoseksuaalisuuteen, ja islamin leviäminen merkitsee asenteiden taantumista, ahdasmielisyyden laajenemista ja tappiota elämäntapavapauksille.

Pride-yhteisön tapa avata fooruminsa valtiollis-poliittiselle muhamettilaisuudelle herättää kysymyksen, voisivatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt vastavuoroisesti viedä oman lippunsa moskeijoihin. Epäilen sen olevan ongelmitta mahdollista. 

Pride-yhteisön vivuttaminen Israelia vastaan on puolestaan ristiriitaista siksi, että Lähi-idän alueella Israel on ainoa demokraattinen valtio, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on edes jonkinlaisia oikeuksia. Tämän tiedämme vaikkapa Dana Internationalista tai alueen homomekkana tunnetusta Tel Avivista, kun taas islamistisessa Iranissa homoja ripustetaan narun jatkeiksi, ja demokrattisena pidetyssä Egyptissäkin homoja viedään kuin sikoja korvasta. Tämän sai karvaasti kokea queer-aktivisti Lasse Kekki, joka katosi jäljettömiin vuonna 2006 ollessaan Kairossa tiedematkalla.

Sateenkaarilipun alla ei kannattaisi keuhkota sharia-lain puolesta Euroopassa. Myös noin 60 000 pakolaisen vastaanottaminen Ukrainasta on ollut työvoimapoliittisesti haitallista, ja mukana on tullut merkittäviä seksuaalisuuteenkin kohdistuvia uhkia ja ongelmia.

Sosiaalietuusperäisen ja kalliiksi käyvän maahanmuuton kritisointi ja vastustaminen on pyritty tuomitsemaan julkisessa sanassa ”rasismina”. Tosiasiassa maahanmuuttovastaisuus on tietenkin rationalismia ja vastuullista politiikkaa, kun maamme työllisyystilastot ovat Euroopan huonoimmat ja valtiovarainministeriön pöytälaatikoista ovat rahat lopussa.

Pride Aleksanterinkadulla 2026. Valtiolle ilmainen.

Sosiaaliturvahakuisen ja työperäisen maahanmuuton puolustelijat eivät ole ymmärtäneet sosiodynamiikkaa. Ei ole ymmärretty, että myöskään rasismi ei nouse kenekään kansankiihottajan taikasanoista. Kenelläkään tuskin on motiivia lähteä seuraamaan jotakuta pelkkien mielipiteiden vuoksi. Siihen tarvitaan vahvempia motiiveja.

Todellisuudessa rasismi nousee aina kansan syvistä riveistä, kun intressit menevät ristiin kansanryhmien kesken ja syntyy pulaa työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista. Vaarassa ovat myös aineellisesti mittaamattomat arvot, kuten kielemme ja kulttuurimme sekä kansakuntamme väestöllinen koostumus ja poliittisen vallan perillisyytemme, joka hegeliläis-snellmanilaisen filosofian mukaan kuuluu suomalaisille itselleen.

Pride-yhteisön harjoittama maahanmuuton edistäminen on ollut pragmaattisesti epäviisasta, jopa tyhmää, koska sitä kautta on lietsottu eripuraa, kiristetty ilmapiiriä ja kovennettu asenteita, joista kärsivät sitten myös kansalliset vähemmistöt ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt itse.

Pride-yhteisö on menettänyt tapahtuman koordinoimisen ja kontrollin, koska järjestössä ei juurikaan enää toimi kovapintaisia homomiehiä, jotka tietävät, mitä tekevät. 

Pride-yhteisöä on alkanut leimata lisäksi turhamainen vaateliaisuus. Esimerkkinä siitä Helsingin Sanomat (joka aiemmin on kirjoittanut aiheesta hyvin myönteisesti) nosti esille kurjan faktan, jonka mukaan Pride-yhteisön vaatimus esteettömyydestä on johtanut tapahtumasponsorien joukkopakoon.

Kun Pride-yhteisön pääasiallisina huolenaiheina ovat afrikkalaistaustaisten yksinhuoltajaäitien esteettömän kulun hiilijalanjäljen kompensoimiseen verrattavat asiat, on selvää, että esteettömyysvaatimukset ovat itse muodostuneet esteiksi esteettömälle tapahtumalle.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi Kaivopuiston täyttäneessä tapahtumassa ei paljon sponsoreita näkynyt. En havainnut paikalla myöskään puolueiden standeja. Pari eduskuntapuoluetta ei tapahtumaan edes pyri, ja yhden Pride-yhteisö harjasi pois. Olisivatko loputkin karkotetut vai lähteneet itsestään?

Ainoa erikoisuus oli joidenkin pervojen puistoon ripustama slingikeinu, joka herätti kirkkotätien keskuudessa räksytystä, pitääkö tällaista sallia ennen iltayhdeksää ja lapsille avoimessa tilaisuudessa! Virkkuumummujen onneksi heillä ei ilmeisesti ole vähäisintäkään kuvaa siitä, mitä kaikkea alaikäisten verkkokalvoille virtaa suoraan Internetistä...

Sukkapuikkokerhojen länkyttely ”lapsille vaarallisuudesta” edustaa kieroa yritystä jynssätä pois kaikenlaiset homoseksuaalisuuden ja sukupuolisen erilaisuuden vähäpätöisimmätkin ilmaisut julkisista tiloista think the children -veruketta käyttäen. Sellaisena se edustaa vanhakantaista syyllistämispolitiikkaa, aivan samanlaista kuin tapakristittyjen mielenosoituksissaan huutelemat ”jättäkää lapset rauhaan” -parahdukset.

Pridestä jäisi jotakin puuttumaan ilman kiihkokristittyjen farisealaisuutta.

Jälkeläistensä seksuaalisesta suuntautumisesta päättämään pyrkiville perheenisille ja -äideille voisi vastata: ”Jättäkää itse!” Sillä hekään eivät voi – praise be to God – äänestää kenenkään toisen ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta eivätkä käyttäytymisestä. 

Myönteistä tämänvuotisessa Pride-tapahtumassa on nimenomaan sen keskittyminen lasten ja nuorten aseman ja oikeuksien parantamiseen. Pride-yhteisö on halunnut aina tarjota lapsille ja nuorille turvallisen mahdollisuuden olla oma itsensä riippumatta heteroseksuaalisuuteen painostamisesta, eheytysideologiasta ja muusta manipulaatiosta.

Vanha sanonta ”there is no hate like christian love” pitäisi ehkä paikkaansa, ellei konservatiivikristittyjen harjoittama passiivis-aggresiivisuus olisi kirkon valtavirran näkemysten vastaista ja rajoittuisi lähinnä Jeesus-bussilaisiin, joita ilman Pride-karnevaali jäisi tylsäksi kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Pohdittaessa sateenkaariyhteisön bränditaantumaa on hyvä muistaa, ketkä Tornion raja-aseman kautta maahamme tulleet tekivät suuren määrän alaikäisiin kohdistuneita seksuaalirikoksia aivan pian sen jälkeen, kun sisäministerinä toiminut Petteri Orpo (kok.) oli vuonna 2015 päästänyt Suomeen yli kolmekymmentätuhatta laitonta maahantulijaa, joiden olisi pitänyt esittää turvapaikkahakemuksensa jo ensimmäisessä kauttakulkumaassa.

Heidät Suomen Migri vasta vuonna 2019 paljasti sotilaskarkureiksi tunnustaen myös sen, ettei sotilaskarkuruus ole YK:n pakolaisjärjestön mukaan peruste turvapaikan myöntämiselle. Tuosta asti heille on myönnetty tilapäistä suojelua tarjoten heille myös oikeutta itse päättää, ovatko olot lähtömaassa sellaiset, että sinne voi palata. Näin toimii köyhien ja vähäosaisten ikuisena ystävänä tunnettu napamies Orpo, jonka mukaan ”kaikkein vähäosaisimmilta ei leikata”. Suomalaisten sosiaaliturvaan Kokoomuksen kynsi on kyllä yltänyt.

Jotakuta saattaa kiinnostaa, että myös monet muslimit itse vastustelevat islamin leviämistä Euroopassa. Luai Ahmed -niminen jemeniläislähtöinen Instagram-postaaja on esittänyt useita islamin vaaroista varoittavia videoita samoin kuin eräs puolalainen, jonka videoihin voi perehtyä niin ikään Instagramissa. 

YouTubesta löytyy paljon informaatiota anti-gay ja anti-LGBTQ-lakien voimaan nuijimisesta esimerkiksi Burkina Fasossa (France24:n video) ja Ugandassa (CBC Newsin video), joissa on järjestetty valtavia vihaa pursuilevia mielenosoituksia ja pidetty tulikivenkatkuisia palopuheita parlamenteissa. Pontimena on ollut useimmiten islam. Näistä Suomen valtavirtamedia ei juuri pukahda. Syy: poliittinen korrektius, vieraskoreus ja yleinen impivaaralaisuus.

---

Päivitys 26.7.2026: Käytännön verifiointi edellä sanomalleni tuli taaskin varsin pian muuan äärimuslimin ajettua autolla väkijoukkoon Berliinin Pride-tapahtumassa motiivinaan islamistinen miekkalähetys. Ja tämä kaiken muun ääri-islamistisen terrorin lisäksi. On selvää, että yhteiskuntiamme terrorisoivat tahot on karkotettava kulttuurimme piiristä lain voimalla mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti.

Homoilu on miesten hommaa

Jätin Rasmus Arikan teoksen Homoromaani (Tammi 2023) arvostelematta sen ilmestyessä vuosi sitten, koska halusin ensin nähdä, kuinka media suhtautuisi teokseen, jossa puhutaan miesten välisestä seksistä ja seuranhausta estottoman avoimesti.

Arikan teos ei ole sellainen queer-teoreettisesti motivoitunut kirjallinen tuotos kuin esimerkiksi Patjim Statovcin Bolla, jota arvostelin vellovuudesta ja etnisten konfliktien sotkemisesta homoseksuaalisuuden tematiikkaan ja joka palkittiin tietenkin Finlandialla 2019.

Sen sijaan Rasmus Arikka on kirjoittanut suorasukaisen avoimesti nuorena suomalaisena homomiehenä olemisesta. Hän ei ole salannut muitakaan mielipiteitään vaan on ilmeisesti kääntänyt omia kokemuksiaan teoksen tapahtumiksi.

Niinpä valtavirtamedian tädit näkivät kirjassa ”kaunistelemattoman kuvauksen rakkauden etsimisestä ja väkivallasta sekä peloista ja häpeästä” (kustannustoimittajan kirjoittama teoksen takakansi). He aistivat ”identiteettiongelmia”, ”heteron esittämistä”, ”stereotyyppistä maskuliinisuutta” (Yleisradio) ja ”sisäistettyä homofobiaa” (Helsingin Sanomat) sekä kaikenlaista muutakin kipuilua.

Puuttumaan jäi, että joku olisi sanonut muodikkaasti kirjoittajan ajatusmaailman olevan ”toksinen”.

Omasta mielestäni teos on reilua miehen puhetta. Kirjassa, jota sanotaan ”homoromaaniksi”, kuvataan tyypillisiä homojen kohtaamia tilanteita ja tuntemuksia, mutta itse en tunnista niiden takaa minkäänlaista lamentaatiomaisuutta vaan etupäässä sarkasmia ja kypsää ironiaa.

Sarkasmin takana voi tietenkin piillä viiltäviä vääryyden kokemuksia, mutta samalla teos osoittaa realismia ja huvittuneisuutta sekä kykyä asettua vaikeiden kohtaamisten ja yhteiskunnan harjoittaman pieksennän ja kyynisyyden yläpuolelle.

Kenties siksi teoksen nimeksi on laitettu yksiselitteisesti Homoromaani. Nimi alleviivaa, että kyseessä on joka tapauksessa kuvitteellinen kertomus (romaani) eikä esimerkiksi kirjoittajansa päiväkirja, mikä muutoin käy mielessä, sillä omakohtainen aines kuultaa tarinoiden takaa.

Joku kirjallisuudentutkija voisi viisastella näkemyksellä, että kyseessä on jälleen uusi ”autofiktio” (kuvitteellinen omaelämäkerta), jossa tutkitaan omaa ”identiteettiä” (minuutta) siirtämällä omia havaintoja implisiittisen kirjoittajan kokemuksiksi, ja oma itse solautetaan osaksi tarinointia. Sen sijaan minä nyt vain kirjoitan itse teoksesta, koska tunnen asian, enkä antaudu yliteoriointiin.

Arikan teos on hyvin kirjoitettu ja pienoisromaanina nopeasti luettavissa. Se voi raastaa herkkyydestään tunnettujen heteroiden sielua, mutta tällaisen patinoituneen homosedän näkökulmasta nuoren kirjailijan esikoisteos muistuttaa ikuisen paluun myytistä ja kokemusten kiertotaloudesta.

Internetissä rönsyilevien tapaamispaikkojen ja foorumien paljoudesta huolimatta ihmisten kohtaaminen tuppaa jäämään (Arikan kuvaamalla tavalla) nykyisin pinnalliseksi, ja sosiaalisen median (Grindr, Qruiser, Tinder jne) vuoksi ihmissuhteissa tapahtuu vilskettä ja vaihtoa niin, että toinen toisensa löytäminen taisi olla ennen helpompaa. Saavutetusta pidettiin paremmin kiinni, tosin aivan kaikki Tom of Finlandin ajalta peräisin oleva kertomusperinne ei tätä näkemystä tue.

Teos sinänsä on ruikutuksesta ja identiteettipoliittisiin sortokisoihin osallistumisesta vapaa toisin kuin kirjaa (ja tekijää) koskevat arviot, joissa on säälittelevää valitusta ja vatvontaa. Ristiriita kirjasta välittyvän mielikuvan ja sitä koskevien arvostelujen välillä on ilmeinen.

Jotakin Tammen kustannustoimituksessa on sentään ymmärretty, kun kirjan nimeksi on lätkäisty tietoisen yksitotisesti Homoromaani. Teoksen suorasukaisuus on lunastettu pois tiedottamalla heti alkuun, että kyseessä ei ole mikään queer-teoreettinen kummallisuus vaan yhtä selkokielinen teos kuin esimerkiksi Harald Birger Olausenin puolikustanne Homorunoja (2013).

Selkokielisten ”homoromaanien” genren aloitti maassamme Pentti Holapan Ystävän muotokuva, joka sai vuoden 1998 Finlandia-palkinnon. Teosta tosin arvosteltiin naismuuttujien paljoudesta. Tähän heikkouteen myös Arikka on vaarassa jumittua jo teoksen alkupuolelta asti.

”Homoromaaneja” on ilmestynyt aika ajoin myös muualla maailmassa, tosin tuota ilmaisua pidetään nykyisin epämuodikkaana. Kaksiarvoista sukupuolieroa kiistävän queer-teorioinnin näkökulmasta arvioiden ei ole selvästi miehiä eikä naisia eikä siten puhdasoppista homoseksuaalisuutta eikä heteroseksuaalisuutta, saati erikseen homoja ja heteroita.

Jo virolaisen pseudonyymin Emil Toden (Tõnu Õnnepalu) sinänsä erinomaista teosta Piiriik (suom. Enkelten siemen) vuodelta 1993 kiitettiin siitä, ettei se korosta sukupuolten eroa, vaikka miesten välisestä rakkaudesta kertookin.

Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka pitkälle oletus sukupuolieron kaksiarvoisuuden oletuksenvaraisuudesta pitää paikkaansa. Tosiasiassa sukupuoli riippuu pitkälti kehosta, geeneistä, kromosomeista ja hormoneista sekä siitä, kumpia sukusoluja aikuinen ihminen tuottaa.

Myös seksuaalinen suuntautuminen on pitkälti biologinen ominaisuus ja käyttäytymisominaisuutenakin pysyvä ominaisuus, ei sosiaalinen konstruktio. Sen sijaan asiaa koskevat normit ovat konstruktioita.

Feministit ja queer-teoreetikot ovat polkeneet homojen kulkusia. Jos ei ole kaksiarvoista sukupuolieroa, ei voi olla homoja eikä heteroitakaan. Jotta kukaan voi olla homo tai hetero, tarvitaan viittauskohde, eli määritelty sukupuoli, mutta juuri sen queer-teoreetikot kiistävät tai vähintään kyseenalaistavat kehollisten erojen ja sukupuolielimiin liittyvien tosiasioiden vastaisesti.

Eräs takaisku ja taantuma tapahtui, kun sateenkaariväelle suunnatun QX-lehden julkaisija ilmoitti hiljattain Suomen-edition lopettamisesta. En tiedä, mistä päätös johtui. Olisiko niin, että julkaisijoille ei sopinut toimittaja Sami Montellin kirjoitus ”Queer-teoria antoi aseet konservatiivien käsiin”. 

Siinä Montell argumentoi, että feministien ja queer-teoreetikoiden sukupuolishow himmensi sukupuolten erot ja hävitti siten myös homoseksuaalisuuden ja heteroseksuaalisuuden erot, mikä puolestaan liudensi homot valtavirtaan, eikä tämä hämärtäminen ja keinotekoinen normalisoiminen ole ollut homoille hyväksi.

Samanlaista näkemystä edustin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2009) ja muutamissa kokoelman Filosofiset vihahdukset – Populaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofista liikkeistä (2007) kirjoituksissa.

Niin sanottu sateenkaariliike ja pride-tapahtumat ovat nykyisin nimenomaan heteroiden ja valtavirran kaappaamia ja soveltamia sopeuttamisen muotoja, joiden kautta homoista on pyritty assimiloimaan ihan samanlaisia ihmisiä kuin heteroistakin perhearvoineen ja sovinnaisuuden ihanteineen. Tosiasiassa arvomaailmojemme välillä on eroja.

Feministit ja queer-teoreetikot ovat saaneet palkkioksi homoseksuaalisuuden sosiaalidemokratisoimisesta suuria määriä rahaa Suomen Akatemialta, säätiöiltä ja yliopistoilta (aiheesta täällä), eikä myöskään tuo akateeminen pinkkipesu ja korruptio ole ollut kenellekään eduksi.

Nykyisin, kun 1970-luku on retrospektiivistä vintage-muotia, on syytä laittaa yöpöydälle Homoromaani.

Miehille ei kannata tuputtaa feminismiä

Helsingin Sanomat on propagoinut viime aikoina voimakkaasti vihreiden feministien aloittaman ”Suostumus2018”-lakialoitteen puolesta. Koska kritiikkiä ei julkaistu lainkaan, kirjoitin mediakäsittelyn puolueellisuudesta analyysin kirjani Totuus kiihottaa lukuun 11. Mikä poru sen johdosta alkoikaan!

Argumentoin muun muassa, että sellaista lakia ei pidä säätää, joka lukitsee vallan avaimet naisten käsilaukkuihin. Suostumuksen todistelu on vaikeaa tai mahdotonta sukupuolisen kanssakäymisen jälkeen, ja näin joudutaan tilanteisiin, joissa on sana sanaa vastaan. Tuomioistuimilla on taipumus uskoa uhreiksi laittautuneita, ja siksi tuomioihin voi riittää oikeudelle annettu ilmoitus, että jotain epäilyttävää on sattunut.

Pahimmassa tapauksessa todistelutaakka kääntyy, ja syytetty pakotetaan todistelemaan viattomuuttaan tai kertakaikkista aseksuaalisuuttaan.

Kun eduskunnan enemmistö hyväksyi lain, tuli säädetyksi torso laki, joka todennäköisesti johtaa suuriin ongelmiin. Samalla julkinen valta antoi signaalin, että seksuaalisuudessa sinänsä on jotakin pahaa, kun sitä täytyy tuolla tavalla vaarallistaa ja kriminalisoida.

Seksuaalisia ihmisiä uhataan aina vain kauheammilla kahleilla, sillä kaikenlainen kontakinhaku ja lähestyminen voidaan nykyään nähdä rikollisena ”ahdisteluna” tai ”häirintänä”.

Ensisointuja uuden lain soveltamisesta antaa tapaus, josta Keskisuomalainen uutisoi 5.10.2022 julkaisemassaan jutussa ”Nuori mies kiitti ensitapaamisen jälkeen tyttöä mukavasta illasta antamalla pusun ja sai syytteen seksuaalisesta ahdistelusta Jyväskylässä”.

Silmiäni vihloo tapa, jolla oikeuskäytännölle haetaan nyt linjaa vastaavanlaisissa tapauksissa. Säälillä, jota tunnen epäiltyjä ja syytettyjä miesparkoja kohtaan, ei ole mitään rajaa.

Feministinen laki ei anna armoa edes teini-iän kömpelyyksille, mutta se vaatii myös aikuisia olemaan kömpelöitä pakottamalla kysymään ”selvää suostumusta” aivan kaikkeen. Kuinka monta miestä tuomioistuinten täytyy teurastaa pelotteeksi muille?

Voin vakuuttaa, että pykäläkoreografien eleganssilla ei lohen loimutukseen päästä. Se on dynamiittityhmää politiikkaa ja karkottaa kalat vedestä.

Helsingin Sanomat jatkoi kuitenkin vihervasemmistolais-feminististä vyörytystä viimeiseen asti. Vielä 19.8.2021 lehti julkaisi toimittaja Hilla Körkön jutun, jossa iloittiin, että seksuaalirikoslain kiristyksen yhteydessä myös dick pickien lähettely pyytämättä tehdään rangaistavaksi.

Aivan äskettäin 10.12.2022 lehti muistutti toimittaja Roosa Wellingin kirjoittamassa jutussa, että ”treffisovelluksessa lähetetystä alastonkuvasta voi jatkossa seurata sakkorangaistus”. Näennäiseksi ”asiantuntijaksi” lehti oli hankkinut professori Johanna Niemen, joka tunnetaan intohimoisena seksin kieltäjänä, seksuaalisuuden kriminalisoijana ja yhtenä Suomen pahimmista feministeistä.

Viattomien nakuflirttien kriminalisointi traumatisoi ihmisiä paljon enemmän kuin mitkään pyytämättä lähetetyt alastonkuvat.

Mikäli treffipalveluihin kirjautuu, pitäisi itsestään selvästi tietää voivansa päätyä eroottisten viestien kohteeksi. Jos sitä ei hyväksy, kannattaa pysyä poissa.

Aikuisella ihmisellä täytyy olla paljon ohutta yläpilveä kallossaan, jos alastonkuvat järkyttävät tai pahastuttavat niin, että niiden lähettely täytyy lailla sanktioida.

Se on kuitenkin osa feminismin agendaa, jolla seksuaalisesti aktiiviset miehet yritetään alistaa naisten säännöille. Siitä kärsivät erityisesti homomiehet, jotka eivät ole naisille mitään velkaa eivätkä tavoittele heiltä tai heidän ehdoillaan yhtään mitään. Kuitenkin laki koskee ja ohjaa sieventämään myös homomiesten keskinäistä kanssakäymistä, pelon vuoksi.

Feministien kuohintasaksilla tuodaan vanhoillinen 1950-luku tehokkaasti takaisin. Nimenomaan se edustaa taantumusta ja eräänlaista henkistä väkivaltaa, vähintäänkin tuota paljon parjattua ahdistelua tai häirintää.

Viestinnän ideaan sisältyy, että viestien sisällöstä päättää lähettäjä eikä vastaanottaja. Siksi kyseinen laki on ristiriidassa viestinnän olemuksen ja todellisuuden kanssa. Se on säädetty ilman aivoja.

Toisen näytön Helsingin Sanomien harjoittamasta ilmatilanvalvonnasta antaa toimittaja Roosa Wellingin 9.12.2022 julkaisema juttu, joka mukaan ”26-vuotiaalle miehelle oli isku vasten kasvoja kokea, millainen on homopiirien käyttämä deittisovellus”.

Olen itse usein käyttänyt sanontaa ”isku vasten kasvoja”, kun olen arvostellut feministien harjoittamaa mätkimistä, joten kiitos toimittajalle blogini lukemisesta.

Kirjoitukseensa Welling oli haastatellut kahta toisilleen tuntematonta homomiestä (20 v. ja 26 v.), jotka olivat käyttäneet seuranhakuun Grindr-nimistä matkapuhelinsovellusta.

Omasta mielestäni tuossa homomiehille suunnatussa sovelluksessa ei ole mitään vikaa, vaan se on juuri sellainen, millaisia sitä käyttävät ihmiset yleensäkin ovat.

Yksi haastateltu oli jutun mukaan kauhistunut kohdattuaan seksuaalisen seuran hakua ja päätynyt pitämään sitä pornografisena tai epäsovinnaisena. Tosiasiassa aloitteet ovat tuolla foorumilla olleet kautta linja perin arkoja ja hillittyjä.

Toimittajalle kyseisen miehen antama huono palaute tarjosi mahdollisuuden todistella, että seksuaalisten viestien lähettely muka muodostaa suuren ongelman sovelluksen käyttäjien keskuudessa ja toimii siten näennäisenä todisteena, miksi ”Suostumus”-hankkeen tapaista normiruuvin kiristystä tarvitaan.

Se näkyi Hesarin jutun aggressiivisesta otsikosta, joka sinänsä oli feministinen läimäytys vasten seksuaalisesti aktiivisten homomiesten kasvoja.

Toimittajan ”tutkivaan journalismiinsa” valikoima otos (2 henkilöä) oli tietenkin hänen omiin tarpeisiinsa riittävä.

Lehti paljasti Grindr-moitteidensa yhteydessä haukkuneensa myös Tinder-sovellusta kahdessa samanaikaisessa jutussaan. Mielipiteiden manipulaatio ja asenteiden muokkaus oli jälleen estotonta.

Entä miksi Helsingin Sanomat yrittää opettaa myös homomiehiä toimimaan neitien säännöillä?

Näin Helsingin Sanomat piilomainostaa vihervasemmistolaisen hallituksen aikaansaamaa seksinpihtauslakia ja osoittaa siten oman mädännäisyytensä aina vain ahdasmielisemmän yhteiskunnan luomisessa.

Mitä seuraa? Tämä tie ei johda Bernuscolin makkariin vaan trappistimunkkien kappeliin. Tuloksena ovat foucault’lainen tarkkailu, normien meno ihon alle, mykkyyden tyrannia ja hiljaisuuden spiraali.

Terrorismi ei ole ylpeys (pride)

Kun iranilaisperäinen muslimiterroristi ampui hengiltä kaksi ihmistä ja haavoitti useita muita oslolaisessa homobaarissa juhannusyönä, väitti Helsingin Sanomat viimeiseen asti murhaajan olevan ”norjalainen”.

Kyseisen valenorjalaisen todellisen alkuperän paljasti kansainvälinen media, kuten Bloomberg, heti aamukuudelta sanoen tapauksen olevan islamistinen terroriteko (islamist terror act).

Sen sijaan Helsingin Sanomat vaikeni iskun terroristisesta motiivista tapahtumapäivän iltaan asti, ja tieto muslimin tekemästä pride-iskusta oli HS-sovelluksen etusivulla 96. uutinen.

Mikäli olisin parodiapoliisi Keijo Kaarisade, kirjoittaisin varmaankin ”nyt on oltava tarkkana, ettei äärioikeisto radikalisoidu”!

Vihervasemmistolainen media syyttelee länsimaisten ihmisten vastareaktioita aina, kun jihadismin verivanat paljastavat meneillään olevasta väestönvaihto-operaatiosta seuranneen kauhean ongelman.

Totuus on, etteivät niin sanotun äärioikeiston ja nationalismin nousu ole syitä yhteiskunnan turvattomuuteen, vaan ne ovat seurauksia länsimaiden omaksumasta itsetuhoisasta politiikasta.

Väestöjen vellontaa rajojen yli ei enää suostuta pysäyttämään valtioiden rajakontrollilla eikä voimatoimilla, vaan vierasperäisten pataljoonien annetaan vyöryä länsimaihin ”kansainvälisten sopimusten” ja ”ihmisoikeuksien” verukkeilla.

Todellisuudessa oikeus muuttaa Suomeen asumaan ei ole ihmisoikeus, eikä pakolaisten väitetyillä oikeuksilla pitäisi ajaa kansallisen turvallisuuden edelle missään päin maailmaa. Tämän on todennut muiden muassa kansainvälisen oikeuden professori Heikki Koskenniemi pitäessään oikeutettuna Donald Trumpin yritystä pysäyttää maahanmuuttovirta Yhdysvaltain rajoille.

Sen sijaan lähi-itäläisen maahanmuuton puolustelussa on ollut koko ajan kyse järjestelmävaleesta, jonka verukkeena on käytetty YK:n pakolaissopimusta ja Demla-juristien itkua ”oikeusvaltioperiaatteiden” puolesta.

Maahanmuuttovirasto Migri paljasti vasta vuonna 2019, että Irakista ja Syyriasta Suomeen vuonna 2015 ilman YK:n pakolaisstatusta tulleet turvapaikanhakijat olivatkin valtaosin ammattisotilaita tai varusmiehiä.

YK:n pakolaisviraston UNHCR:n mukaan sotilaskarkuruus ei kuitenkaan kelpaa turvapaikan saamisen perusteeksi. Niinpä Suomen valtio myönsi heille ”tilapäistä suojelua” ja tietenkin myös Kelan toimeentulotukea, jota suuri osa Suomen kansalaisista ei tarvitessaan saa, jos heillä on vähänkin omaisuutta.

Tämä on seuraus Suomen perustuslakiuudistuksessa 1999 tehdystä virheestä: perusoikeuksien levittämisestä koskemaan ulkomaalaisia, mikä puolestaan on antanut aiheen todeta, ettei Suomen pitäisi olla koko maailman sosiaalitoimisto.

Kuinka helppoa nyt onkaan kyynelehtiä ihmisarvon ja yhteiskuntarauhan puolesta ja syyttää ”natseja” kaikesta vallitsevasta pahasta?

 

Kompensoiva suvaitsevuus ja järjestelmävale

Typerysten lauma (engl. pride) jakelee sosiaalisessa mediassa solidaarisuuden ilmaisuja ja sydämen symboleita Oslon terrori-iskun uhreille, vaikka kyseiset pässinpäät eivät ole tehneet mitään tämän hirveän tragedian estämiseksi.

Sen sijaan vihervasemmiston hölmöt ovat keuhkonneet maahanmuuton jatkuvaksi lisäämiseksi muslimimaista ja muilta maailman takapihoilta EU:n levittämään monikulttuuri-ideologiaan tukeutuen (kirjoitin aiheesta täällä).

Kysymys on ilmiöstä, jota olen sanonut kompensoivaksi suvaitsevuudeksi. Poliittinen vihervasemmisto on vaatinut myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöiltä sitoutumista edistämään maahanmuuttoa. Se on ollut hinta vihervasemmiston asettumisesta ajamaan joitakin vähäpätöisiä asioita, kuten homoavioliittoja, joilla on kirkon kontrolli-instituutiona pelkästään kielteinen merkitys.

Tämä on ollut huonoa kauppaa. Vihervasemmiston väitteessä, että ”suvaitsevuus ei voi olla valikoivaa”, on ollut kyse identiteetti- eli eturyhmäpoliittisesta niputuksesta.

Tosiasiassa moraalisten arvoarvostelmien teon pitää aina olla nimenomaan valikoivaa. Kyky ja velvollisuus erottaa hyvä huonosta ovat kaiken etiikan lähtökohtia (aiheesta täällä).

Esimerkkiä näyttää Euroopan unionista eronneen Britannian oikeistohallitus, joka ilmaisi äskettäin halunsa lähettää turvapaikanhakijoita takaisin Ruandaan ja laittoi palautusta odottaville elektronisen seurantalaitteen.

Niin pitäisi tehdä myös Suomessa. Valitettavasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuin esti palautuslennon lähdön viime hetkellä. Tällaiset tapaukset ovat saaneet brittien lisäksi myös ranskalaiset harkitsemaan eroa EIT:stä, joka kalvaa valtioiden itsemääräämisoikeutta (kirjoitin aiheesta laajemmin täällä).

Myös kyseisenlainen lentopalauttelu tulee länsimaiden veronmaksajille jäätävän kalliiksi, ja parempi olisi käännyttää ”tulijat” suoraan rajoilta tai ratkaista ongelma jotenkin muutoin.

Poliittisen vihervasemmiston vuodatukset ”parempien mielenterveyspalvelujen tarjoamisesta” maahanmuuttajille kilpailevat parodiahorisonttia hipoessaan piiloilkeilyn maailmanmestaruudesta.

Länsimaidenko pitäisi maksaa tänne tunkeutuvien hulluudesta koituvat kulutkin sen lisäksi, että kantaväestöt pakotetaan ottamaan nahkaansa heidän luotinsa?

Maahanmuutto muodostaa paitsi sisäisen uhan länsimaille, myös poliittisen uhan joutua ulkovaltojen painostamaksi. Tämä havaitaan selvästi Turkin pyrkimyksessä estää Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys viittaamalla suojeluun, jota Turkki väittää Ruotsin tarjonneen kurditerroristeille.

Kiristäjinä voivat olla tietenkin myös Venäjän tai Ukrainan kaltaiset valtiot, joista virtaaville ikuisille turisteille Suomen vihervasemmisto, porvarit ja muut valekansallismieliset ovat avanneet sydämensä ja kukkaronsa. Myöskään Nato-maa Norjassa ei nähtävästi oteta turvallisuushuolia vakavasti! 

 

Suomen media on islamin mukainen

Kun afgaanitaustainen terroristi Oman Mateen vuonna 2016 murhasi 50 ihmistä orlandolaisessa homoravintolassa, kirjoitin verkkolehti Uuteen Suomeen kolumnin ”Islam ja homot kuin tuli ja vesi”.

Sosiaalidemokratisoituneen roskajulkaisun Uuden Suomen toimitus poisti kirjoitukseni sivuiltaan, eikä asiassa auttanut, vaikka kuukautta myöhemmin Nizzassa sattunut terrori-isku liippasi läheltä lehden tuolloista pääomistajaa itseään ja todisti väitteeni täysin oikeaksi (kirjoitin aiheesta täällä).

Nyt baarissa kuului huuto: ”Kaikki lattialle makaamaan” [islamin edessä].

Tuossa asennossa on länsimaiden itsetunto samalla, kun jihadistinen sota jatkuu, ja maamme riistetään meiltä mosaiikkitaktiikalla: play ground kerrallaan.

Ja terrorismin feministiset asiantukijat saavat selittää TV:ssä kuin lapsille, miksi maahanmuuton jatkaminen vieraiden maiden alkuasukkailla on ehdottoman tärkeää, jotta ihmisoikeudet voisivat toteutua kotikulmillamme: Tässä nyt vain kävi niin, että viikinkikansaan muka kuuluva miesparka menetti toivonsa – rakasti – eikä tällaisilla asioilla pidä mehustella!

Kansantaiteilija Jösse Järvenpään protestinomaista valistusvideota ”Pakene, piiloudu ja hälytä” en voi tähän tietyistä syistä laittaa, joten joudun olemaan tosikkomainen ja käyttämään alkuperäistä viranomaisjulkaisua (mikä saattaa sekin vaikuttaa sarkastiselta). On sairasta, että kantaväestöjen pitää kaivautua kuin hiirten koloihinsa, ja politisoitunut ”oikeuslaitos” estää asiaa koskevan kritiikin.

Oslon terrori-isku on Suomen suvaitsevaisille kulttuuriväristyksiä tarjoavaa toimintaa, kun ”jotakin tuntuu tapahtuvan”.

Saa nähdä, millä tavoin omasta ylpeydestään hyperbolistuneet suvakit aikovat kääntää ääri-islamistisen terrorin kansallismielisten ihmisten syyksi Helsinki Pride -tapahtumassa.

---

Päivitys 28.6.2022: Laitetaan tähän vielä päivän vähäpätöinen sivu-uutinen. Islamistinen terrori-isku vakuutti: Turkki ottaa pohjoismaiden turvallisuushuolet  vakavasti, ja Suomi pääsee Natoon kuin kympin oppilas Masalan lukioon.

Aiheesta aiemmin

Islamin säilä sivaltaa seksuaalivähemmistöjä – Oikeasti

Islam ja homot kuin tuli ja vesi

Kuinka väärässä olen ollut?

Suvaitse ja kärsi

Sateenkaarilippu on punavihreä

Pitäisikö Suomen erota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta?

Modernit kinkerit ja autodafé: PR:ää VKSV:lle?

Valtakunnansyyttäjänvirasto (VKSV) on osoittanut jälleen aktiivisuutta ja hyökkäillyt raivokkaasti tiettyjä poliitikkoja ja heidän poliittisia mielipiteitään vastaan. Kansanedustaja Sebastian Tynkkystä (ps.) vastaan on nostettu jo kolmas syyte ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”, ja samalla rikosnimikkeellä epäillään ja syytetään myös kansanedustaja Päivi Räsästä (kd.).

Vaikuttaa, että puoluepoliittisesti ohjautuva valtakunnansyyttäjänvirasto koettaa kriminalisoida laintulkinnoillaan kokonaiset poliittiset suuntaukset, aatteet ja ajatukset.

En pidä tarpeellisena puolustaa eritysesti Räsästä, sillä hän osaa varmaan itsekin puolustaa itseään. Päivi tuskin edes pitäisi siitä, että häntä tukee joku hänen kritiikkinsä kohteena oleva tai eri poliittista puoluetta edustanut henkilö.

En siis ole Päivin edustamien viiteryhmien jäsen, mutta olen kyllä sen ryhmittymän jäsen, jota syyttäjälaitos väittää toimillaan puolustavansa. Siksi otan tässä kirjoituksessa kantaa kysymykseen, kuinka hyödyllistä, tarpeellista, hyödytöntä tai haitallista VKSV:n syyttelytoiminta on puolustettavan kansanryhmän omasta näkökulmasta. 

Kun kansanedustajia aletaan vetää syytteisiin heidän poliittisista mielipiteistään, on kiistetty kansanvaltaisen poliittisen järjestelmän idea. Tarkasteluni kohteena on vain yksi tapaus, mutta analyysini johtopäätökset koskevat viranomais- ja tuomiovallan nauttiman oikeusperustuksen horjumista ja koko järjestelmäpolitiikan legitimaatiokriisiä laajemmin.

Turha poru

Päivi Räsäsen näkemykset homoseksuaalisuuden kristillisyydstä tai epäkristillisyydestä on tunnettu jo pitkään, eikä kukaan ole ottanut niitä vakavasti, kunnes VKSV päätti korostaa niiden tärkeyttä pitämällä asiaa oikeudenkäynnin arvoisena.

En ole havainnut kenenkään kiihottuneen kansanedustaja Päivi Räsäsen puheista tai kirjoituksista, jotka ovat koskeneet homoseksuaalisuutta, kunnes vasta nyt kun valtakunnansyyttäjä Toiviainen päätti nostaa syytteen Räsästä vastaan tuosta perin huterasti määritellystä ja tulkinnanvaraisesta ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”.

Syytteessä on kyse kolmesta eri asiasta. Räsästä ja hänen kirjoituksensa julkaisseen Luther-säätiön asiamiestä Juhana Pohjolaa epäillään Räsäsen kirjoittamasta 24-sivuisesta tekstistä, joka ilmestyi säätiön sivuilla vuonna 2004.

Toiseksi Päiviä syytetään 17.6.2019 julkaisemastaan Facebook-, Instagram- ja Twitter-päivityksestä, jolla hän pyrki kieltämään kirkon osallistumisen pride-tapahtumaan.

Kolmas syyte koskee Räsäsen lausumia Ruben Stillerin radio-ohjelmassa Yleisradion Puhe-kanavalla 19.12.2019.

Näkemystensä vastakkaisuudesta huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) tädit Räsänen ja Toiviainen eivät poikkea toisistaan paljoa. Molempia leimaa dogmaattinen luottamus oman näkemyksensä oikeellisuuteen. Se on paha yhtälö.

VKSV:n tiedotteen mukaan ”valtakunnansyyttäjä katsoo, että Räsäsen lausumat ovat omiaan aiheuttamaan suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja vihaa homoseksuaaleja kohtaan”.

Olen homoseksuaalina täysin eri mieltä. Raija Toiviaisen oma ajojahti Päivi Räsästä kohtaan saattaa aiheuttaa suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja vihaa homoseksuaaleja kohtaan.

Kukaan tuskin olisi edes muistanut Räsäsen muinaisia ja hämähäkinseittien verkottamia mielipiteitä, ellei Toiviainen olisi kaivellut niitä esiin kaiken kansan ihmeteltäviksi. VKSV antaa siis ymmärtää, että niissä on totuuden jyviä, kun ne täytyy ottaa oikeudellisestikin todesta.

Valtakunnansyyttäjänvirastossa ei näy ymmärretyn, että yhteiskunnan sosiaali- ja psykodynaamisessa kaleidoskoopissa tuo väitetty pilkanteko kääntyy nyt aivan toisin päin. Se viestii, että homot ovat mukamas jonkinlaisia herkkähipiäisiä vikisijöitä, jotka ovat jatkuvan puolustamisen tarpeessa.

Se viestii, että homoissa on jotakin vikaa, kun Räsäsen väitteet homoseksuaalisuuden synnillisyydestä ja häpeällisyydestä täytyy kumota joka päivä uudestaan – nyt oikeudellisen pakkovallan voimalla. Hyvää tarkoittavuudestaan huolimatta Toiviaisen toimenpiteet eivät siis toimi hänen toivomallaan tavalla.

Tieteen vastaista on sitten VKSV:n käsitys, että vääriä tai virheellisiä väitteitä ei saisi edes esittää. Tällöinhän niitä ei voitaisi myöskään arvioida kriittisesti.

En ota kantaa siihen, mitä Räsänen on homoista tarkalleen ottaen sanonut. Hänen mielipiteensä ovat joka tapauksessa nurkkakuntaisia, jälkijättöisiä ja varjojen mailla. Mutta nähdäkseni poliitikkojen täytyy voida esittää mielipiteensä ilman rangaistuksen uhkaa, jotta ihmiset saavat tietää, millaisia näkemyksiä poliitikoilla on.

Päivi muun muassa paheksuu synnintunnosta luopumista, sillä se uhkaa tehdä pelastuksen tarpeettomaksi – ilosanomaa siinäkin. Ei mikään ankeuttaja siis tämä Räsänen, vaan ihan viekkaalta vaikuttava kuuden laudaturin lääkäri-ylioppilas.

En ota kantaa siihenkään, muodostavatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kansanryhmän juridisesti, tai pitäisikö uskonnonvapaudella ja sananvapaudella ohittaa rikoslailliset syrjimättömyyssäädökset. Kyseinen puntarointi johtaa joka tapauksessa hiustenhalkomiseen, joka on pelkästään muodollista ja kaavamaista eikä enää tekemisissä rationaalisen harkinnan kanssa.

Filosofina ja sosiaalipsykologina katson, että Raija Toiviaisen aktiivisuus ei edistä homojen eikä muiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioita yhteiskunnassa. Ihmisten pakottaminen ajattelemaan ”suvaitsevaisesti” tai ”myönteisesti” kumoaa muiden kansalaisten halukkuuden vapaaehtoisesti nähdä kyseiset vähemmistöt luontevana osana yhteiskuntaa.

Ollakseen aitoa tulisi toleranssin olla spontaania – ei syytteiden uhalla aikaan saatua. Hyödyllisimmillään puuhapirkko Toiviainen olisi, mikäli hän suostuisi olemaan monien muiden virkamiesten tavoin mahdollisimman laiska.

Karttapallot katollaan

Miksi sitten VKSV puolustaa kaunaisesti homoja? Jopa Muhammadin pilakuvien esittäminen kuului sananvapauden suojan piiriin syyttäjä Jorma Kalskeen 2006 tekemän syyttämättäjättämispäätöksen mukaan. Puntarissa olivat tuolloin sananvapaus, uskonnonvapaus ja erilaiset syrjimättömyyden kulttiin liittyvät säädökset.

Valtakunnansyyttäjä Toiviainen lähestyy Räsästä syytteellä todennäköisesti siksi, että hän koettaa taata oman selustansa arvostelua vastaan. VKSV on saanut paljon kritiikkiä tavasta nostaa syytteitä Suomessa olevien ulkomaalaisten puolesta ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”. Toiviainen koettanee uskotella, että hänen virastonsa ei olekaan pelkkä pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien edunvalvontavirasto, kun syytteitä sinkoilee muidenkin vähemmistöjen näennäiseksi eduksi.

Ehkä juuri siksi esiin on kaivettu Räsäsen homoteksti vuodelta 2004. Se on rikosoikeudellisesti vanhentunut ja kantaa nykypäivään asti vain sen heiveröisen tulkinnan kautta, että kirjoitusta on pidetty saatavilla ja siihen on myöhemminkin linkattu.

Tässä valossa jokainen julkaisu, joka Toiviaisen mielestä sisältää vääriä mielipiteitä – olkoonpa se vaikka Hannu Salaman Juhannustanssien sensuroimaton versio tai Adolf Hitlerin Taisteluni-teos – pitäisi julistaa laittomaksi, poistaa kirjastoista ja muutoin julkisesti saatavilta sekä tuhota! Mikä kirjojen rovio tästä ”jatkettujen rikosten” peittelystä syttyisikään, ja kuinka paljon historiallisia dokumentteja palaisi poroksi taivaan tuuliin? Se ei poikkeaisi perimmältään natsien kirjarovioista, ainoastaan kääntäisi tarkoitusperät nurin.

Ihmisoikeusfundamentalismin vallassa tehdään nykyisin samanlaisia tekoja kuin inkvisition ja index librorum prohibitorumin nimissä ennen. Hullunkurista on, että paavillisessa kirkossa käräjöitiin uskonnon kriitikoita vastaan, ja nyt käydään maallista oikeutta kristillisen uskontonsa tai sen tulkinnan puolesta esiintyviä ihmisiä vastaan.

Islamia fundamentalistisesti puolustavia en ole havainnut VKSV:n lähestyneen syytteillä, vaikka Mellunmäen imaamina toimiva Abbas Bahmanpour sanoi Yleisradion televisio-ohjelmassa 2013 selkeästi, että homoseksuaalisuudesta pitää seurata shariassa kuolemanrangaistus. Kun uhkauksen sisältönä on rikoksista raskain (murha), voisi luulla, että tuo täyttäisi kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit. Joka tapauksessa se riittää osoittamaan, ettei uskonnonvapaudella voida perustella ajatussuuntia, jotka eivät salli vapautta muille.

En tosin kannata imaamienkaan mielipiteiden sensurointia, sillä ihmisten tulee tietää, millainen uskonnon sisältö on. Vastaavasti myös Räsäsen täytyisi voida ilmaista itseään avoimesti.

Sitä paitsi uskonnoista on mahdotonta keskustella kriittisesti, jos ihmiset eivät voi kertoa näkemyksiään puolesta tai vastaan. Tällöin myöskään vääriä tai virheellisiä käsityksiä ei voitaisi tarkastella ja kumota tieteenfilosofi Karl Popperin falsifikaatioajatuksen mukaisesti.

 

Syyttelyn kierous poliittisessa ihmisoikeuskultissa

Erikoista on, että Euroopan unionissa uskonnonvapaudella puolustellaan muslimien harjoittamaa sortoa naisia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan, vaikka menettely on selvästi ristiriidassa länsimaisten perusoikeuksien kanssa. Toisaalta sananvapauden ja uskonnonvapauden ei katsota riittävän kristillisperäisten mielipiteiden ilmaisemiseen, vaan vedotaan syrjimättömyyden kulttiin.

Taustalla on Suomenkin rikoslakiin vuonna 2011 sisällytetty pykälä, jolla kriminalisoitiin ja sanktioitiin kansanryhmää vastaan kiihottaminen. Se täydensi rikoslain ideologisia säädöksiä, joista tunnetuimpia ja vanhentuneimpia (mutta silti eniten vedotuimpia) on ”uskonrauhan rikkominen”.

”Kansanryhmää vastaan kiihottaminen” kirjoitettiin rikoslakiin perustuslakiuudistuksen 1999 pohjalta, jolloin perustuslain yhdenvertaisuuspykälää alettiin tulkinta kiilusilmäisesti. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen pullautettiin lakiin monta vuotta Räsäsen kirjoitusten jälkeen, joten sen soveltaminen aiempaan tekoon rikkoisi taannehtivan lainkäytön kieltoa (ex post facto). 

Perustuslakiuudistuksen ja sen tulkitsemisen asiantuntijoina toimivat aikoinaan muiden muassa Mika Illman ja Martin Scheinin. Harvoin pääsevät vähemmistöihin kuuluvat henkilöt itse noin suoraan päättämään siitä, mitä heistä saa ajatella ja sanoa. Kansanryhmää vastaan kiihottamisen sijoittamisella lakikirjan kansien väliin oli tarkoitus tasoittaa tietä EU:n lietsomalle maahanmuutolle, ja siksi sitä on sovellettu etupäässä kansakuntien sekoittumisen edistämiseen ja maahanmuuttovastaisten näkemysten pois kitkemiseen.

Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevalla säädöksellä oli läpimenon vaikeuksia eduskunnassa, ja osittain siksi laista tehtiin epämääräinen ja tulkinnanvarainen. Syyttäjälaitoksen ja yliopistojen Demla-juristit loivat sille sitten ”oikeuskäytännön”, joka on ristiriidassa teonteoreettisen oikeusfilosofian kanssa.

Oikeusfilosofisesti ajatellen kansanryhmää vastaan kiihottaminen edellyttäisi selvän kohteen ja uhrin lisäksi kehotuksen, käskyn, suostuttelun, painostuksen tai jonkin muun imperatiivin rikoksen tunnusmerkit täyttävään tekoon. Pelkkä kriittinen tai kiusallinen kuvaaminen ei saa riittää syyttämisen perusteeksi, sillä kohde voi olla kritiikkinsä ansainnut. Mielipiteen julkinen ilmaiseminen ei ole rikos, ellei se ole perätön ja siitä koidu esimerkiksi kunnianloukkauksen tunnusmerkit täyttävää vahinkoa.

Ongelmana syytteissä on ollut kautta linjan myös se, mikä liittäisi rikoslaissa olevan teonkuvauksen syytetyn henkilön toimintaan. Jos ja kun selviä uhreja ei usemmiten ole, ei voida osoittaa myöskään näyttöä rikoksesta. Jos ja kun tekijän intentiona (aikeena) ei ole ollut mikään rikokseen yllyttävä tarkoitus, ei toteudu myöskään tahallisuus, eikä kantaja, syyttäjä tai tuomioistuin voi päättää siitä, mitä tekijä on tarkoittanut.

Tästä seuraa, että kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeva laki on heikolla pohjalla ja joutaisi kumotuksi. Laille pitäisi vähintään määrätä sellaiset soveltamiskriteerit, jotka kirjoitin teokseni Kansallisfilosofinen manifesti lukuun 7 ”Sananvapaus” (s. 88):

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus rikolliseen tekoon,

2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,

3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,

4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,

5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusallisella tavalla, poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta nimenomaisen syrjintäkampanjan käymiseksi,

6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,

7) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä ja

8) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole mitään perusteluja.

Lain parannustoimena pitäisi lainkohtaa vähintäänkin muokata niin, että se mahdollistaisi syyttämisen vain sellaisissa tapauksissa, joissa nimenomaan kehotetaan konkreettiseen rikolliseen tekoon. Kansanryhmän kielteinen, kiistanalainen tai jonkun mielestä halveksuva kuvaaminen ei saa riittää, ja myös sananvapauden suoja koskee nimenomaan kielteisinä koettuja mielipiteitä.

Leidenin yliopiston oikeustieteen professori Paul Cliteur totesi vuonna 2017 Yleisradion esittämässä dokumenttiohjelmassa, että poliitikkojen ei pitäisi joutua ajattelemaan näkemystensä laillisuutta avatessaan suunsa, sillä se veisi pohjan vapaalta yhteiskunnalta ja lakien säätämiseltä.

Cliteur ei ole tunnettu kristillisenä konservatiivina vaan liberaalina vapaa-ajattelijana, joka asettui Geert Wildersin puolustajaksi Hollannissa, ja siteerasin häntä myös kaikkien aikojen loisteliaimmassa median, politiikan ja sosiaalisen legitimaation suhteita käsittelevässä tutkimuksessa, joka koskaan on julkaistu: kirjassani Totuus kiihottaa (s. 186).

Rikoslain toinen ideologinen lainkohta, uskonrauhan rikkomista koskeva säädös, pitäisi nähdäkseni poistaa rikoslaista vanhentuneena, sillä siitä ja sen soveltamisesta on ollut viime aikoina selvästi enemmän haittaa kuin hyötyä. Säädös suojelee uskontoja, joiden nimissä tehdään rikoksia ja poljetaan ihmisarvoa. Sen sijaan perustuslaillista uskonnonvapautta ei kunnioiteta silloin, kun kyse on oikeudesta olla kuulumatta uskontokuntiin ja esittää niistä kritiikkiä.

Perustuslaillinen uskonnonvapaus kattaa oikeuden sekä kuulua että olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin ja oikeuden vapaasti valita katsomuksensa. Sananvapaus puolestaan sisältää oikeuden säilyttää mielipiteensä sekä ilmaista ne kenenkään ennakolta estämättä.

Perustuslaillinen yhdenvertaisuus puolestaan merkitsee, että mikäli Räsäselle luetaan tuomio, pitäisi kansanryhmää vastaan kiihottamisesta syyttää ja tuomita myös Mellunmäen imaamina toimiva Abbas Bahmanpour, joka esitti homojen tappamista Yleisradion TV2:n suorassa lähetyksessä vuonna 2013. Rikos on ajankohtansa puolesta edelleen syyttämiskelpoinen ja VKSV yleisen syyttämisvelvoitteensa ja yhdenvertaisuusnäkökohtien nojalla toimintavelvollinen.

Juridisen argumentaation onttous

Joka tapauksessa asia ei ole niin kuin Toiviainen julisti Helsingin Sanomissa: ”maallikko voi testata jonkin mielipiteen syrjivyyttä vaihtamalla ihmisryhmän tilalle jonkin toisen ryhmän”. Oikeudenmukaisuusharkinta ei ole mikään joulukalenteri, jonka luukuista kurkistelee vuorollaan eri pää ja jonka perusaksiooma pysyy koko ajan samana.

Todellisuudessahan kaikki tilanteet ovat erilaisia ja sanomisilla on joka tapauksessa eri merkitys. Ja mikä sitä paitsi on ”maallikko”? Maallikko onkin asiantuntija aina, kun sitoutumattomuus ilmiöihin sisältäpäin on tieteellisen puolueettomuuden ehto. Maallikon näkökulma on siis tieteellisesti arvokkaampi kuin sellaisen asioihin vihkiytyneen näkökulma, jossa ei eroteta metsää puilta.

Kun Raija Toiviainen vaati Helsingin Sanomissa, että jokaisen tulisi pitää näkemyksensä ”omana tietonaan”, hän vaaransi YK:n ihmisoikeuksien julistukseen liittyvän oikeuden jakaa ja vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä kaikkien kanavien kautta. Samalla hän kiisti Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyvän oikeuden käyttää sananvapautta viranomaisten häiritsemättä.

Asiasta on myös EY:n tuomioistuimen päätös C-274/99, joka sanoo, että ”[...] sananvapaus ei koske pelkästään sellaisia ’tietoja’ tai ’ajatuksia’, joihin suhtaudutaan myötämielisesti tai joita pidetään vaarattomina tai yhdentekevinä, vaan myös sellaisia, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät.” 

Homojen nolaamista jatkoi Yleisradion uutisessa Setan pääsihteeri Kerttu Tarjamo, jonka mukaan käräjille vetäminen on tärkeää, jotta selviää ”onko kyse rikoslain mukaisesta vihapuheesta” ja ”nähdään, mitä laki konkreettisesti tarkoittaa”. Kertun kannanotto kertoo, että hän asennoituu asioihin, ikään kuin vihapuheen käsite sisältyisi lakiin. Ja vaikka ei sisällykään, hänen mukaansa puhe kuitenkin ”voi olla yhdenvertaisuuslain kieltämää häirintää”.

On järjellisen ajattelun häirintää, että lähes kaikesta kriittisestä argumentaatiosta pyritään lavastamaan nykyisin ”häirintää”. ”Häirintää” ja ”ärsyyntymistä” näyttävät kokevan vain epä-älylliset yksilöt, kun taas älykkäät eivät miellä asioita tunteenomaisesti vaan alkavat argumentoida. Filosofian näkökulmasta ”häiritseminen” onkin eettistä, sillä se ohjaa totuttujen ajatuskulkujen katkaisemiseen ja sitä kautta älylliseen kyseenalaistamiseen.

Ammatikseen pahastujien mielestä byrokraattien pitää lakeineen ja tuomarien lampaannahkaperuukkeineen asettaa standardi yhteiskunnalliselle keskustelulle ja kansalaisten tulee kuuliaisesti noudattaa Setan ohjeita oikeasta sanankäytöstä! Lainsäädäntöhankkeilla yritetään lisäksi kriminalisoida kaikki, mikä ei sovi vihervasemmistolaisten feministen some-kuplaan ja eritysherkkien Iinesten vaatimaan palvontaan.

Tosiasiassa yhteiskunnallisesta, tieteellisestä ja poliittisesta relevanssista päättämisen ei tule olla normatiivinen lainvalvontakysymys. On täysin perusteetonta, että nykyisessä mediassa yritetään kieltää sanomasta kaikkea sellaista, mitä joku ei ymmärrä tai mistä joku toinen ei pidä.

Filosofian näkökulmasta minkään lainsäädännön, hallintodiskurssin tai järjestöretoriikan ei pitäisi asettaa vähäisintäkään rajoitetta sille, mitä ihmiset saavat ja voivat viestiä toisilleen. ”Rajoitetun sananvapauden” idea muodostaa jättiläismäisen oksymoronin, joka epä-älyllistää kulttuuriamme ja osoittaa viranomaisten ja etujärjestöjen olevan tyhmiä kuin saapas. 

Mitä mielipiteiden tuomitseminen oikeasti on?

Suomi haluaa esiintyä oikeusvaltion puolustajana kansainvälisesti samalla, kun kotimaaperällämme loukataan kansalaisten vapautta esiintyä mielipiteineen avoimesti. Viimeisimpänä näyttönä hallituksen pyrkimyksestä poseerata vieraiden maiden kansalaisten puolesta on ulkoministeriön ja Helsingin yliopiston kaikessa hiljaisuudessa perustama Oikeusvaltiokeskus, joka rahoitetaan kehitysyhteistyövaroista ja jonka pääasiallinen huomio on Suomen omien oikeusolojen ulkopuolella: kehitysmaiden ihmisoikeustilanteessa.

Oikeusvaltioperiaatteet ovat olleet vaarassa nimenomaan Suomessa syyttäjälaitoksen politisoituneisuuden ja poliittisten oikeudenkäyntien vuoksi. Voidaankin kysyä, mihin VKSV oikein pyrkii. Sosio- ja psykodynaamisesti arvioiden viraston harjoittama ripitys voi olla vaikutuksiltaan vihaa lietsovaa.

Mikäli kaikenlainen kielteisyys homoja kohtaan olikin jo laantumassa eikä vihaa esiintynyt juuri lainkaan, niitä Raija Toiviaisen nostaman syytteen vuoksi taas pian varmasti nousee. Suuri yleisö ymmärtää tapauksesta todennäköisesti vain sen, että ihmiset eivät saa tulkita ja harjoittaa omaa uskontoaan kuten haluavat ja että kaikkien pitää palvella homoja, jotka VKSV tosiasiassa tulee leimanneiksi yhteiskunnallisen pilkan maalitauluiksi. Olisi antanut Raikuli-Raija tuon asian olla.

Loogisesti ajatellen valtakunnansyyttäjällä voi olla lähinnä neljä tarkoitusperää: (1) poistaa sanotut asiat julkisuudesta, jolloin ne tosiasiassa saavat ennennäkemätöntä julkisuutta, (2) estää syytettyjä sanomasta vastaavaa jatkossa, (3) pelottaa muita ihmisiä niin, että hekään eivät sanoisi kielletyiksi julistettuja asioita, ja (4) laittaa sanojat kärsimään. Mitään ei syyttely eikä tuomitseminen korjaa.

Taustalla täytyy koko ajan olla yksi suuri päämäärä: poistaa tietyt mielipiteet yhteiskunnasta. Koska mielipiteet eivät katoa eikä kaikkien ihmisten suita voida tukkia trasselilla, mielipiteiden poistaminen ei voisi käydä päinsä muutoin kuin poistamalla myös niiden potentiaaliset sanojat, joiden tajunnassa heidän ajatuksillaan on asunto. Tällöin kyseessä on ihmisten likvidointi, ja siitä syystä sananvapauden kuohiminen on aina hirmuinen ihmisoikeusrikos.

Autodafé

Lopuksi voidaan kysyä, kumpi tädeistä on pahempi, Räsänen vai Toiviainen. Minun mielestäni Toiviainen, sillä vaikka Räsänen olisikin harhaoppinen, Toiviainen edustaa modernia inkvisitiota, jolla ovat käytössään rangaistuksella uhkaaminen ja rangaistuksen uhkaan liittyvä väkivaltapotentiaali.

Tulossa on siis autodafé, jonka seurauksena Räsänen ja hänen kirjoituksensa palavat roviolla ainakin vertauskuvallisesti. Tosiasiassa ne palavat ihmisten verkkokalvoille kiinni.

Olen täysin varma siitä, että kyllä tuosta Räsäselle tuomio tulee, sillä tuomitsemiseen on poliittisia paineita, ja poliittisista syistähän oikeutta käydäänkin – ei minkään vähemmistön etujen vuoksi, sillä niitä ei ole osoitettu tässä asiassa olevan. Syyte ei ehkä ole kunniaksi Päiville, mutta se ei ole kunniaksi myöskään VKSV:lle eikä homoille, joita käytetään nyt suvaitsevuusideologian kauppatavarana kenenkään pyytämättä.

Homot ovat kyseisessä sananvapauden syömisessä pelkkiä pelimerkkejä, juuri noita Toiviaisen itsensäkin tarkoittamia vaihtuvia muuttujia, jotka ovat kukin vuorollaan puolustettavien vähemmistöläisten roolissa, jotta universaalisosialistinen holhousvaltio saataisiin toteutumaan.

Oikeudenkäynti ei ole kunniaksi myöskään valtiovallalle, jossa syyttäjien Coltti paukkuu liian usein ja erilaiset kasvottomat ja tunnottomat vihapuhealgoritmit lonksuvat ruokkien näennäisliberaalien kyltymätöntä saalistuksenhalua.

Ainoa pätevä keino moisen hulluuden lopettamiseen on poistaa kansanryhmää vastaan kiihottamista ja uskonrauhan rikkomista koskevat ideologiset säädökset laista tai luoda niille selvät soveltamisohjeet, kuten tein myös kirjani Kuinka Suomi korjataan? (2019) luvussa 15.2.

Osoittakaamme Päivi Räsäselle armeliaisuutemme, suvaitsevuutemme ja todellinen vapaamielisyytemme sallimalla hänen esittää pienipäiset näkemyksensä pidäkkeettömästi. Hän on varmaan uskossaan hurskas ja vakaumuksensa puolesta vilpitön ja tekee kaiken vailla erityisempiä sortoon tähtääviä tarkoitusperiä.

Meidän Jumalaa pelkäävien ihmisten tulee antaa anteeksi niin poliitikoille kuin viranomaisillekin heidän tyhmyytensä, sillä he eivät ilmeisesti tiedä, mitä he tekevät.

---

*Päivitys* 12.8.2021: Myös perussuomalaisten kansanedustaja Mauri Pelkokankaalle luettiin syyte heti, kun oli saatu tieto hänen asettumisestaan ehdokkaaksi Perussuomalaisten varapuheenjohtajavaalissa (jossa hän tuli sittemmin valituksi). Varapuheenjohtajana on toiminut ja toimii edelleen myös Sebastian Tynkkynen. Ja Räsänenkin on ollut pitkään oman puolueensa puheenjohtaja. Syytettynä näyttää siis olevan poliittinen aktiivisuus ylipäänsä.

*Päivitys* 30.3.2022: Tätien taiston ensimmäinen erä päättyi Räsäsen voittoon, kun Helsingin käräjäoikeus kaatoi syytteet kansanryhmän vastaan kiihottamisesta ja 120 päiväsakon rangaistusvaatimuksen. Prosessi sinänsä on älytön, sillä vastakkain ovat Raamattu ja lakikirja, eikä järkeä käytetä ollenkaan.

Täytyyhän tosin tunteet ilmaista niin vihassa kuin rakkaudessakin, sillä kiistanalaiset näkemykset tuskin ovat tukahdutettuina vähemmän vaarallisia kuin julkisesti esitettyinä. Mutta silti toivoisin, ettei järjen käyttöä säästettäisi muissakaan jutuissa, sillä se on asianajajapalkkioita olennaisesti halvempaa.

Raija Toiviaisen nostamaa syytettä oikeudessa ajanut valtionsyyttäjä Anu Mantila vetosi tuomitsemisen perusteena ”yhdenvertaisuuteen”. Se onkin peruste, jolla Räsästä olisi voinut hieman sakottaa. Lähes kaikki muut ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta” syytetyt on nimittäin tuomittu.

*Päivitys* 29.4.2022: Aikansa märehdittyään syyttäjä ilmoitti valittavansa Päivi Räsäsen saamasta vapauttavasta tuomiosta hovioikeuteen, joten kyllä tästä Räsäsen missiolle pysyvä mainos ja ikuinen vainoriita tulee. Ilta-Sanomien mukaan ”[k]ansanedustaja sanoo iloitsevansa siitä, että keskustelu Raamatusta jatkuu”.

 

Aiheesta aiemmin:

Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 1

Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 2

Kirkko tarvitsee eheytystä