Korkein oikeus suojelee HIVin levittämistä

Ryhtyminen suojaamattomaan sukupuoliyhdyntään HIV-positiivisena on suomalaisessa oikeuskäytännössä tuomittu yleensä törkeänä pahoinpitelynä tai sellaisen yrityksenä, mikäli toisella osapuolella ei ole ollut tietoa toisen tartunnasta ja siihen liittyvästä riskistä.

Korkein oikeus kuitenkin kumosi 15.9.2021 tekemällään päätöksellä Vaasan hovioikeuden tuomion, jolla oikeus oli langettanut HIV-positiiviselle miehelle kahden vuoden vankeusrangaistuksen.

Ennakkopäätökseksi kirjattu ratkaisu sai jonkin verran huomiota mediassa. Ratkaisussa ei suoraan paljasteta, onko kyse ollut homo- vai heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä, mutta päätöksestä (kohta 17) voi lukea, että kyse on ollut naisen ja miehen välisestä seksistä, jossa ”A on saanut siemensyöksyn lakanalle eikä B:n sisälle” (kohta 19). Ratkaisussa ei kerrota osapuolten henkilöllisyyttä eikä kansalaisuutta tai etnistä alkuperää.

Korkeimman oikeuden päätös antaa huonoa näyttöä oikeuden tuomarien harkintakyvystä ja erinomaista näyttöä sen puuttumisesta! On vaikea sanoa, mihin oikeus on kyseisellä kannanotollaan tähdännyt ja ymmärretäänkö kollegiossa ratkaisun ennakolta vaikuttavia oikeusvaikutuksia lainkaan – etenkään kun päätöstä voidaan nyt pitää kaikkia tapauksia jatkossa ohjaavana ratkaisuna.

Tartuntariskin sanktiointiin on perinteisesti sisällytetty vaatimus kertoa tartunnasta ennen sukupuolista kanssakäymistä, mutta Korkeimman oikeuden päätöksen tuloksena myös tämä velvoite joutuu väistymään.

Mitä vikaa ratkaisussa sitten on?

1) Päätöksellään Korkein oikeus ohjaa HIV-positiivisia olemaan kertomatta sairaudestaan ja siten vie terveiltä oikeuden saada tietää, onko heidän partnereillaan tartunta vai ei. Näin ihmiset eivät voi itse päättää, harjoittavatko he seksiä HIV-positiivisten kanssa vai eivät.

2) Istuva hallitus keuhkoaa ”Suostumus2018”-hankkeen puolesta, mutta HIV-asiassa Korkein oikeus asettui vastustamaan ihmisten oikeutta tietää, onko toisella osapuolella tarttuva (ja ilman lääkitystä varmaan kuolemaan johtava) sairaus. Oikeuden ratkaisu on ristiriidassa ihmisten seksuaalisten oikeuksien ja itsemääräämisoikeuden kanssa sekä vastustaa oikeudellisen ajattelun kehittämissuuntaa.

3) Oikeuttaessaan HIV-positiivisten suojaamatonta seksiä oikeus on asettunut vastustamaan terveiden oikeuksia. Siten ratkaisu vastustaa YK:n ihmisoikeusjulistuksessa (artikla 3 ja 25) ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (artikla 2) mainittua oikeutta terveyteen ja elämään. Viimeksi mainitun mukaan ihmisten vapautta voidaan kylläkin rajoittaa tartuntataudin leviämisen estämiseksi (artikla 5, momentti 1, kohta e).

4) Oikeuden viittaama perusväittämä siitä, että ”lääkehoidettuna HIV ei tartu”, on pohjimmiltaan kestämätön. Oikeus spekuloi ratkaisussaan laajasti ”virusten määrällä millilitrassa”, muttei ottanut huomioon, että ihmisten kyky ja halu hoitaa tautejaan vaihtelee laajasti. Niinpä ei ole ehdotonta näyttöä eikä takeita siitä, että hoidetuksi määrättyä sairautta on todella hoidettu ja lääkkeitä otettu. Sen sijaan HIV-vaaran aiheuttaneet voivat jatkossa vedota siihen, että lääkitys on, ja siten välttää rangaistuksen.

5) Päätös mahdollistaa sen, että HIV-tartuttajan ei tarvitse kertoa sairaudestaan, mutta hän voi jättää lääkkeensä tilapäisesti ottamatta, tartuttaa jonkun, ja asia tulee ilmi vasta kuukausia ja tai vuosia myöhemmin, kun epäillyn verestä ei enää näy tartuttavuus, mutta tartunta näkyy uhrin verikokeessa.

6) Jälkikäteen on vaikeaa tai mahdotonta todistella, onko epäilty käyttänyt lääkkeitään ja mikä on ollut tartuttavuuden taso rikoksen tai sen yrityksen tekohetkellä, sillä oireiden ilmaantumiseen voi kulua vuosia, ja testeissä tartunta näkyy yleensä vasta noin kolmen kuukauden kuluttua.

7) Tartuttavuus voi heittelehtiä myös muista syistä paljon. On muistettava, että HIVin ja AIDSin hoitaminen on erittäin monimutkainen ja kalliiksi käyvä asia, ja lääkehoidon vaativuutta vähätellään paljon.

8) Saattaa olla ihmisiä, jotka unohtavat hoitaa tautejaan tai jotka pyrkivät levittämään tartuntaansa tahallaan esimerkiksi katkeruuden tai mielisairauden vuoksi. Monet HIV-positiiviset jättävät lääkkeensä tarkoituksella ottamatta, jotta he kuolisivat nopeammin ja kärsimykset loppuisivat, ja osa tavoittelee tartuntaa tahallaan omassa hulluudessaan (ns. bug chaserit). Ratkaisullaan oikeus tulee suojelleeksi HIVin tahallisia tartuttajia, jotka voivat laajentaa toimintaansa tietäessään välttävänsä rangaistuksen. HIV-tartuttaja voi tukeutua siihen, että lääkitys on ja ”kaikki on kunnossa”.

9) Poistaessaan HIViin liittyvältä riskikäyttäytymiseltä rangaistavuuden oikeuden ratkaisu ohjaa laajemminkin suojaamattomaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, minkä tuloksena myös muut sukupuolitaudit voivat levitä entistä tehokkaammin.

10) Oikeuden päätös on hieno uutinen kaikille, jotka harjoittavat pitkin ja poikin suojaamatonta seksiä ja toimivat siten tautipesäkkeinä.

11) Oikeuden pohtima ongelma ei ole ensisijaisesti lääketieteellinen, eikä sitä voida ratkaista lääketieteellisillä argumenteilla, sillä ihmisten elämä ei tapahdu koeputkissa eikä laboratorio-olosuhteissa, joissa tartuntatautien riskitasoa voitaisiin valvoa luotettavasti. Niinpä huomio pitäisi keskittää ihmisten käyttäytymisen kontrolloimiseen eikä biokemialliseen todisteluun, jollaista elävässä elämässä ei voida suorittaa eikä siis pitää valintojen pohjana. Jos rangaistavuus säilytettäisiin, asiaa ei tarvitsisi ylipäänsä valvoa ja todistella jälkikäteen, kun rangaistuksen uhka ohjaisi toimimaan viisaammin etukäteen.

12) Ongelma on pohjimmiltaan moraalifilosofinen ja oikeudellinen sekä koskee sitä, onko sukupuolisen kanssakäymisen osapuolilla oikeus tietää toisen ihmisen kantamista taudeista ja riskeistä: onko ihmisillä oikeus omaan terveyteen, oikeus saada tietää toisen ihmisen terveydentilasta sekä onko ihmisillä itsemäärämisoikeutensa edellyttämä mahdollisuus päättää tiedon pohjalta omasta käyttäytymisestään.

13) Filosofian näkökulmasta ihmisten tulisi saada tietää toisen ihmisen taudeista ja päättää, harrastaako seksiä taudin kantajan kanssa, joka ehkä ottaa lääkkeensä, ehkä ei. Ihmisen terveysturvallisuutta ei pitäisi jättää vain sen varaan, että toinen ihminen mahdollisesti hoitaa omaa terveyttään tai sairauttaan.

14) Oikeuden päätöksellä vastuu siirrettiin pois HIVin kantajilta tartunnan uhreille, mikä on epäloogista ja epäoikeudenmukaista.

15) Viruksen ”mittaamattomissa oleminen” ei todista, ettei virus voisi jatkossa tarttua esimerkiksi lääkityksen laiminlyönnin vuoksi.

16) Oikeuden päätös ei ota mitään kantaa tapaukseen, jossa tartunta on todella tapahtunut, vaan ainoastaan tapaukseen, jossa tartuntaa ei ole tapahtunut ja on ilmennyt vain riski. Korkeimman oikeuden päätös on siis ennakkopäätöksenäkin kapea-alainen ja koskee vain rajattuja tapauksia sekä niitäkin ns. heikosti ohjaavana. Rangaistus voi edelleen olla edessä, jos tartuttaja onnistuu teossaan. On huomattava, että raiskaus ei ensinkään ole seuraamusrikos, jonka rikosluonne määrittyisi vasta sen perusteella, onko siitä ollut osoitettavissa olevia vahingollisia seurauksia, vaan se on rikos jo sinänsä.

17) Korkeimman oikeuden ”ennakkopäätökseksi” nimeämä ratkaisu on huono päätös, jonka ala pitäisi rajata vain tuohon yhteen tapaukseen ja sen erityisolosuhteisiin, eikä antaa päätökselle yleistettävyyden voimaa, toisin sanoen laajentaa sitä koskemaan muita tapauksia. (Korkeimman oikeuden päätösten sitovuus yleensäkin on filosofian näkökulmasta irrationaalinen asia, sillä kaikki tapaukset ovat pohjimmiltaan erilaisia.)

18) Ratkaisun tehneet Korkeimman oikeuden oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä ja Juha Mäkelä sekä esittelijä Elina Elo tuskin ovat ajatelleet kaikkia niitä seurausvaikutuksia, joihin heidän päätöksensä ohjaa. On mahdollista, että oikeuden tuomarit ovat sokaistuneet lääkärien antamasta optimistisesta ja kunnianhimoisesta informaatiosta ja unohtaneet asiaan liittyvät kauaskantoiset oikeusvaikutukset.

19) Korkeimman oikeuden päätös antaa näyttöä oikeuslaitoksen kallistumisesta vihervasemmistolaiseen tai oikeistoliberaaliin suuntaan. Siten se omalta osaltaan osoittaa oikeuslaitoksen politisoitumista ja kertoo, kuinka eräissä moraalisesti ongelmallisissa tapauksissa oikeuslaitos on luisumassa poliittisten asenteiden kiistakentäksi – oikeusfilosofisen perusteltavuuden tappioksi.

20) Korkeimman oikeuden ratkaisu antaa näyttöä vihervasemmistolaiseen ja oikeistoliberaaliin ideologiaan liittyvästä pyrkimyksestä huonontaa rikoksen uhrien asemaa ja haluun parantaa rikoksesta tuomittavien tahojen asemaa.

Tapaus sinänsä ei koske henkilökohtaisesti minua, vaan olen käsitellyt asiaa pelkästään akateemisen moraalifilosofian näkökulmasta. Tältä pohjalta kannustan rikoksen uhreja hakemaan ratkaisua Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta pääargumenttina se, että terveiden ihmisten terveysturvallisuutta ei saa jättää sen varaan, että sairaat muistavat hoitaa omia sairauksiaan heille määrätyillä tavoilla.

Vastaväitteet Korkeimman oikeuden päätöstä kohtaan voidaan kiteyttää yhteen sanaan: riski. On epäloogista, että oikeus ohjaa turvaseksin laiminlyömiseen, vaikka laiminlyönnistä ei ole epäillylle eikä uhrille mitään hyötyä mutta voi olla uhrille suurta haittaa. Tämä puoltaisi rangaistavuuden säilyttämistä.

Mediassa (joka ei kuulu tieteen maailmaan millään tavalla) on ollut paljon disinformaatiota HIVistä ja sen tarttuvuudesta. Median harjoittama painostus on saattanut vaikuttaa siihen, että Korkein oikeus on vaihtanut kantaansa.

Esimerkiksi Sanoma-yhtiöiden tukema vaihtoehtoinen Long Play -verkkojulkaisu julkaisi toukokuussa 2016 kaksikin toimittaja Ari Lahdenmäen kirjoittamaa juttua (täällä ja täällä), joissa moitittiin Korkeimman oikeuden aiempaa tapaa tuomita HIV-positiivisia suojaamattoman seksin harjoittamisesta.

Long Play myös ylpeili ja mainosti itseään toimittaja Lahdenmäen journalismilla, kunnes Lahdenmäki vuosina 2017 ja 2018 tuli tuomituksi syyskuussa 2015 tekemästään raiskauksesta yhden vuoden ja 11 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä vuonna 2016 tapahtuneesta pakottamisesta seksuaaliseen tekoon kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Helsingin Sanomien kuukausiliite julkaisi HIVin historiasta 2.11.2019 toimittaja Sami Sillanpään kirjoittaman epäkriittisen jutun, jossa voimakkaasti ajettiin suojaamattoman seksin dekriminalisointia myös tapauksissa, joissa HIV-tartunnasta ei ole annettu tietoa kumppanille. 

Filosofisen etiikan kannalta keskeinen kysymys on: onko oikein jättää ihmisten terveys sen varaan, että heidän seksikumppaninsa muistavat ottaa lääkkeensä? Vastaus on: ei ole.

Mikäli elämä HIV-positiivisena on niin ihanaa kuin Helsingin Sanomien jutuissa kerrotaan, kannattaa jokaisen hankkiutua hiv-positiiviseksi. Tiedottihan HIV-tukikeskuskin asiasta aikoinaan niin, että mitä nopeammin asiakas saa tiedon tartunnasta, sitä parempi!

Kirjoitin valtamedian puolueellisuudesta lähteistetysti kaikkien aikojen räjäyttävimmän ja vastaansanomattomimman mediatutkimuksen, kirjani Totuus kiihottaa, sivuilla 89 ja 221 (alaviitteet).

Oikeudellisen ajattelun löystyminen ja välinpitämättömyys näkyvät myös vihervasemmistolaisten ja liberaalien yrityksessä laillistaa kannabis, perustaa huumehuoneita ja jakaa yhteiskunnan laskuun ilmaista PrEP-hoitoa, joka todistetusti ohjaa suojaamattomaan sukupuoliseen käyttäytymiseen ja siten myös muiden sukupuolitautien lähtemiseen lentoon (käsittelin aihetta täällä).

Jukka Hankamäki

FT, VTT

Filosofi, sosiaalipsykologi

 

Aiheesta aiemmin

Hallitus tuo HIV-kriisin takaisin ”ilmaiseksi”

Tuomiotaiteilujen taikaa

Palaan tässä kirjoituksessani kansalaisiamme kohahduttaneisiin rikoksiin, jotka ovat olleet toistuvia ja turruttavia ja herättäneet myös laajaa paheksuntaa.

Moniakin ihmisiä on saattanut hämmästyttää, miksi pakolaisina ja turvapaikanhakijoina maahamme saapuneet miehet ovat tehneet Suomessa seksuaalirikoksia niin laajalti, että se on nostanut heidän rikoksentekoalttiutensa pahimmillaan 40-kertaiseksi kantaväestöön verrattuna. Tämä sinänsä erikoinen käytös, jota ei esiinny heidän lähtömaissaan yhtä laajasti, on nimittäin selitystä vailla.

Sen sijaan numerot ja näyttö ovat selvät. Tilastokeskuksen ja Poliisin selvityksen mukaan suomalaiset ovat syyllistyneet seksuaalirikoksiin vain 3,33 tapauksessa 10 000 kansalaista kohti, kun afganistanilaisten kohdalla luku on 138,12, irakilaisten kohdalla 133,86 ja syyrialaisten kohdalla 41,59.

Muiden muassa Suomen Kuvalehti 3/2019 valitteli asiaa kannessaan siteeraten Helsingin Sanomien juttua ”Sarjaraiskaaja vaati tuomion lieventämistä kulttuuritaustansa takia”. Raed al Mustafa -nimisen syyrialaisen esittämän vaatimuksen takaa kajastaa tunnustus, että tuomitun kulttuurilla on tekemistä hänen käytöksensä kanssa.

Kulttuuri siis selittää asiasta osan, mutta vain osan. Ja miten muutoin voisi ollakaan? Myös uskonnolla voidaan ilmiöitä selittää. Islamin vaikutus muslimien käyttäytymiseen on yhtä ilmeistä kuin kristinuskon vaikutus kristittyjen käyttäytymiseen. Mohammadin lapsivaimollaan antamaa mallia voidaan pitää yhtä esikuvallisena muslimille kuin Jeesuksen lähimmäisenrakkaus on hurskaalle kristitylle.

Kumpaakaan vaikutusyhteyttä ei voida todistaa ehdottomasti, mutta sitä ei voida myöskään kumota ehdottomasti varsinkaan, kun suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on alitajuista tai tiedostumatonta. Asiaa koskevissa arvioissa puolestaan on kyse ihmisten käyttäytymisen tulkinnasta, ja tulkintoja puolestaan pitää tehdä, sillä ilman niitä ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä lainkaan.

Islamissa ei ole varsinaista dogmatiikkaa, vaan uskonoppi koostuu Koraanin kertomuksista ja profeetan esimerkistä, jolle uskonoppineet antavat fatwoina tunnettuja merkityksiä. Siksi toivoisi, että muslimiyhdyskunnan johtajat kieltäisivät seksuaalirikokset moraalittomina.

Kulttuurin ja siihen liittyvän islamin ohjaaman sharia-perinteen vaikutus jatkuu kaikessa seksuaalisuutta koskevassa asennoitumisessa. Muutamissa arabimaissa, kuten Irakissa, on seksuaalirikoksista säädetty ankarat rangaistukset. Niiden tuloksena hirtetään muiden muassa homoja, mikä on YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vastaista.

Paha kyllä, 57 arabimaata laativat vuonna 1990 ”Kairon julistuksen ihmisoikeuksista islamissa”, jonka ne asettivat kilpailemaan YK:n ihmisoikeuksien julistuksen kanssa. Vuoden 2010 marraskuussa islamilaiset maat äänestivät homoseksuaalisuuden pois syrjintäsuojan piiristä YK:ssa. Tämän tuloksena yleiskokous päätti poistaa seksuaalisen suuntautumisen päätöslauselmasta, jonka on tarkoitus suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Tulos merkitsee, että islamin mukaan homoseksuaalisuuden perusteella saa tuomita kuolemaan!

Miten nämä drakoniset tuomiot liittyvät muslimien tekemiin rikoksiin länsimaissa? Heidän kotikonnuillaan tuomitaan ankarasti homoseksuaalisuudesta mutta myös raiskauksista ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joita pidetään rikoksina länsimaissa.

Paradoksaalista ja samalla erittäin valaisevaa on, että selitys arabimaista tulleiden seksuaalirikollisuuteen löytyy juuri heidän kotimaidensa hurjista tuomioista. Kun karkottamisen tai palauttamisen partaalla oleva irakilainen turvapaikanhakija tekee Suomessa raiskausrikoksen, poistuu mahdollisuus lähettää irakilaista takaisin Irakiin edes tuomion suorittamisen jälkeen.

Lapsen raiskaus on Irakissa rikos, josta voidaan tuomita kuolemaan. Suomesta puolestaan ei saa lähettää ketään minnekään, missä kuolemanvaara on olemassa. Loogisesti ajatellen Suomen valtio ei voisi ottaa vastuuta kenenkään hengissä pysymisestä ulkomailla, mutta säädökset saavat aikaan hullunkurisen tilanteen.

Sen mukaisesti irakilaisten suorastaan kannattaa raiskata lapsia ja ilmiantaa itsensä viranomaisille, sillä siten he välttävät palautuksen kotikonnuilleen.

Kärsittyään Suomessa vankilatuomion he voivat hakea turvapaikkaa heitä uhkaavaan kuolemantuomioon vedoten. Todisteet kuolemanuhan olemassaolosta ovat objektiivisesti olemassa, kun ne on antanut suomalainen tuomioistuin itse (syyllisyyden todetessaan), eikä Maahanmuuttovirasto voi kuin levitellä käsiään, ja turvapaikkahakemus on pakko hyväksyä.

Lähtömaissa uhkaavat kuolemanrangaistukset ovat vahvoja ehdokkaita perusteluiksi myös silloin, kun pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat sankoin joukoin julistautuneet ”homoseksuaaleiksi” tai ”vainotuiksi kristityiksi”.

Näihin perusteisiin viitaten turvapaikka Suomesta myönnetään kuin manulle illallinen, sillä molempiin liittyy kuolemanuhka islamistisissa maissa. Arabimaissa vallitseva ankara rankaiseminen ohjaa tekemään vakavia rikoksia täällä, jotta välttäisi palautuksen sinne.

Tämä on ”tuomiotaiteilujen taikaa” ja herättää kysymyksen, pitäiskö epäillyt suoraan lähettää syytetyiksi ja tuomittaviksi Suomessa tehdyistä rikoksista kotimaidensa lainsäädännön mukaan. Myös ulkomailla rikoksen tehnyt suomalainen voidaan nimittäin haastaa ja tuomita Suomessa Suomen lainsäädännön mukaan.

Mikä tämän kaiken keskellä kiinnostaa kokoomusta, keskustaa, kristillisiä, sinisiä, vihreitä, demareita ja vasemmistoliittoa? Oikeuskäytäntömme ja maahanmuuttopolitiikkamme porsaanreiät ja suomalaisten ihmisten turvallisuusko?

Eivät, vaan ”vihapuhe” ja ”arvopohja”. Ne kun ovat kelluvia merkitsijöitä, tyhjiä vaatehenkareita, joihin kukin voi ripustaa mitä vain.

On myös syytä muistuttaa, että Irakin lainsäädäntö ei taida oikeasti kovin ankara olla, kunhan vain shariaan liittyvää suvaitsevuutta löytyy. Vastuullinen totuusmedia Helsingin Sanomat otsikoi vuonna 2014, että ”Irak suunnittelee sallivansa 9-vuotiaiden avioliitot”! Vai ei Mohammadin esimerkki vaikuta?


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Nyt terroristi on vaarallinen

Harvoin näkee oikeudenkäyntiä, jossa syytetty tekee kaikkensa saadakseen kovemman rangaistuksen. Turun terrori-iskusta syytetty ei säästellyt sanojaan tunnustaakseen motiivikseen terrorin. Miksi?

Siksi, että hänen intresseissään oli käyttää puhetilanne täydesti hyväkseen ja esittää propagandaa julkisen sanan kautta. Ja tietenkin myös siksi, että tuomion kovuus lisää tuomitun valtaa.

Tässä tavoitteessaan Abderrahman Bouanane onnistui, sillä hänet tuomittiin eilen kahdesta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhasta ja useista murhan yrityksistä elinkautiseen vankeuteen.

Ei pienellä tuomiolla mainetta saa. Pahin mahdollisuus syytetylle olisi ollut se, että hänet olisi jätetty tuomitsematta täyttä ymmärrystä vailla olevana. Syyntakeettomaksi määritellyn agenda on nimittäin arvoton.

Vasta tuomittuna ja todesta otettuna hän on aidosti vaarallinen. Ja sellaisena hän myös pysyy. Kiven sisässäkö? Kyllä.

Sillä tuomittujen vaikutusvalta ei lopu vankiloiden muureihin. Asiansa läpi saaneena, julkisuudessa paistatelleena, täysin ymmärrettynä ja tuomittuna hän nyt vasta osoittaa jihadistien valtaa ja toimii esimerkitapauksena niille kymmenille, sadoille ja mahdollisesti jopa tuhansille, jotka suunnittelevat samaa. Kyse on aidosta identiteettipolitiikasta, ehkä jopa islamistien etnonationalismista.

Muutamat oikeudenkäynnissä käytetyt vasemmistolaiset asiantuntijat koettivat jynssätä kaiken terrori-iskuun viittaavan pois tapauksesta. He toimivat jopa tehokkaammin kuin tekijän puolustusasianajaja, joka myönsi tapot ja yritykset muttei murhia, vaikka tekijä itse hehkuttikin päiden leikkaamisen ja ISISiin kuulumisensa puolesta.

”Asiantuntijat” eivät kuitenkaan vähätelleet terrorin merkitystä siksi, että he olisivat ymmärtäneet tuomitsemisen funktion, toisin sanoen vaikutuksen, jolla ankara tuomitseminen ja terrorin myöntäminen terroriksi lisäävät tuomitun valtaa. He vähättelivät tapauksen terroristisuutta humaaneista syistä: sympatiasta syytettyä kohtaan sekä saadakseen hänen tuomionsa alenemaan.

Olisiko tekijä sitten pitänyt jättää vaille tuomiota? Tuomitsematta jättäminen olisi ollut perusteltua siitä syystä, että yhteiskunnan ei pidä tunnustaa terrorin rationaalisuutta. Tunnustaessaan terrorin terroriksi yhteiskunta myöntää terrorin järkiperäiseksi, ottaa tekijät vakavasti ja vahvistaa heidän valtaansa.

Väitteeni on: vasta tuomittuna terroristi on vaarallinen. Muulla tavoin pois toimitettuna ei olisi. Siksi täydessä ymmärryksessä tehdyistä murhista langetetaan Yhdysvaltojen tietyissä osavaltioissa kuolemantuomio. Yhteiskunta myöntää teon harkituksi mutta ei tue sitä vahvistamalla tuomitun rationaaliteettia.

Jos ihminen julistetaan syyntakeettomaksi, hän on vaaraton. Mikä tappio se olisikaan tuomittavalle! Ollessaan passiivis-aggressiivisessa tilassa kiven sisällä tämä rikollinen saavuttaa todellisen päämääränsä: julkisuuden ja median huomion.

Terrorin mahdollistaa osaltaan valtamedia, joka luo terroristien vihateoille puhealustan. Siihen liittyi tietenkin myös Helsingin Sanomat, joka truuttasi viime viikolla sharia-lain puolesta ikään kuin toivoakseen pelkkää päänsilitystä terroristille.

Valtamedia vaikenee terrori-iskun suomalaisuhreista

Kun Turun terrori-iskusta syytetty Aberrahman Bouanane astui äskettäin oikeuden eteen, hän kertoi halunneensa leikata irti ihmisten päitä. Kun Helsingin yliopiston dosentti ja Eurooppa-tutkimusverkostoon palkattu asiantuntija Leena Malkki arvioi tapahtumia viime syksynä, hänellä oli suuria vaikeuksia myöntää, että kyse olisi ollut terrorismista.

Sen sijaan hän ohjasi kansalaisia olemaan ”pelkäämättä” ja kieltäytymään seuraamasta maailman tapahtumia: ”Jos terrorismi alkaa liiaksi ahdistaa, kannattaa sulkea tietokone ja televisio sekä suunnata huomio välillä muihin asioihin. Useat tutkimukset viittaavat siihen, että terrorismi pelottaa enemmän niitä, jotka seuraavat tiiviisti iskuja koskevaa uutisointia.” Oikeassa hän tuli olleeksi lähinnä siinä tunnustuksessaan, että ”me emme vielä tiedä mitään”.

Kirjoitin jo tuolloin median tavasta nyplätä sankaritarinaa iskusta epäiltyjen kanssa samaan etniseen viiteryhmään kuuluville ja jättää suomalaisuhrien ja heidän avukseen rientäneiden suomalaisten sivullisten osuus huomiotta. Sama järjestelmällinen mielipiteiden muokkaus näyttää jatkuvan yhä.

Sekä Iltalehti että Ilta-Sanomat kirjoittivat eilisissä paperinumeroissaan vain iskussa haavoittuneen Britannian kansalaisen ja Ruotsissa asuvan Hassan Zubierin kärsimyksistä. Syytetty, joka on oikeudenkäynnissä paljastanut haluavansa tehdä Suomesta islamilaisen valtion, sanoi nähneensä Zubierin ”toisen uskontokunnan edustajana”. Tämä ikään kuin selittää kaiken.

Vaikka muiden uhrien poissaoloa oikeudenkäynnistä perusteltiinkin sillä, että he eivät halunneet tulla paikalle, on median vaikeneminen heidän roolistaan omituista. Erikoista yleensäkin on, minne terrorismin länsimaalaiset uhrit ja heidän omaisensa ja läheisensä katoavat mediasta.

Kun pelkästään Ranskassa on surmattu tai haavoitettu viime vuosina useita satoja länsimaalaisia ihmisiä, on hämmentävää, että mikään valtavirran tiedotus- tai toitotusväline ei seuraa heidän verivanojaan ja tee heistä todellisuutta läpivalaisevia juttuja. Luulisi, että vähintään Alibin ja Seiskan tapaiset julkaisut olisivat kiinnostuneita asioista ja tekisivät suomalaisten uhrien elämästä raportteja tyyliin ”mitä heille kuuluu tänään”. Heitä eivät kuitenkaan seuraa paparazzit heidän käydessään noutamassa laatikolta postia. Median vaikeneminen on systemaattista ja arvatenkin tarkoituksellista.

Asiasta jää peittelyn, salailun ja sensuurin vaikutelma. Tulkintoja on kaksi. Valtamedia nostaa terroristien kanssa samaan etniseen viiteryhmään kuuluvat uhrit esille, koska se auttaa mediaa pehmentämään ja peittelemään sitä muutoin jyrkkää ja todellisuudessa itsessään vallitsevaa seikkaa, että muslimiterroristit suuntaavat iskunsa länsimaita ja niiden ei-islamilaista kantaväestöä vastaan. Toiseksi on mahdollista, että tekijöiden kanssa samantaustaisia uhreja korostetaan siksi, että se auttaa mediaa sen omassa terrorisminvastaisessa informaatiosodassa, kun iskujen suunnittelijoille voidaan tätä kautta viestittää, että uhriksi voi osua myös joku hurskas hengenveli.

Olipa viestinnän tarkoitusperän kanssa niin tai näin, uutisointia leimaa joka tapauksessa ”yhteiskuntavastuullisen”, ”sananvastuullisen” ja ”vastuuvalheellisen” journalismin sävy.


Aiheesta aiemmin:

Terrori-iskun jälki-impact
Mitä iloa iskuista? – Terrorismi ja ”positive thinking”
Valhemedian likaiset legendat
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Me emme tarvitse sharia-murhaajia

Valejoulupukki etsii ilkeitä lapsia

Meksikosta tunnetaan tarina, että joulupukilla oli kiire, ja kilttien lapsien löytämiseksi hän alkoi etsiä tuhmia. Suomen syyttäjälaitos on toiminut viime aikoina kuin meksikolainen joulupukki. Sekin etsii ilkeitä lapsia löytääkseen suuren määrän kilttejä. Eli kun pelästyttää muutaman leimaamalla heidät ”tuhmiksi”, niin kiltit oppivat, miltä pitää näyttää, jotta saisi lahjoja – tai ei ainakaan joutuisi rangaistusten uhriksi.

Pukkien pukkina toimi nyt Suomen korkein oikeus, joka päästi valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen kuin koiran veräjästä vain sakkorangaistuksella ja salli hänen palata virkaansa. Hän oli ilmeisesti ollut vain ”huolimaton” vakaassa harkinnassa tehdyissä rikoksissaan.

Koska oikeusministeriö palaa pohtimaan valtakunnansyyttäjän nauttimaa luottamusta vasta tammikuussa, tämä tarkoittaa, että asian odotetaan unohtuvan, eikä potkuja tule. Kun pukki itse palaa jälleen ahdistelemaan valtakunnan totuuspuhujia ja takaamaan orwellilaisen sananvastuun voittokulun, tämä vastuuvalheiden narraatio on jo niin absurdia, ettei se voi olla keksittyä, vaan sen täytyy olla totta!

Se, että korkeimpana syyttäjänä toimii virkarikoksesta tuomittu, voi olla hyväkin asia, sillä se sopivasti murentaa poliittisten oikeudenkäyntien ainoaa uskottavuuden perustetta, eli arvovaltaa.

Miten sitten valejoulupukki liittyy ilkeisiin lapsiin? Se sopii hyvin vihervasemmistolaiseen lapsentodellisuuteen. Valtamedia puhuu ja pölisee paljon ”valhemediasta”, mikä on ymmärrettävää, sillä valehtelu liittyy kaikkeen vallankäyttöön ja on valtamedian ikioma menetelmä ja ominaisuus. Mutta että valejoulupukki: mitä merkitystä sellaisella on, kun pukki itsekin on kuvitteellinen olento?

No, juuri tämä: se osoittaa pukin oman luonteen. ’Valejoulupukki’ on yhtä hupsu käsite kuin ’valemedia’, ’valetoimittaja’, ’valetaiteilija’, ’valefilosofi’ tai ’valepoliitikko’. Yhdenkään ammatin harjoittamiseen ei tarvita lupaa, niin kuin syyttäjän tai tuomarin ammattiin pitäisi olla.

Itse asiassa ’valetoimittaja’ on tautologia, koska median valtavirrassa seilatessaan toimittaja valehtelee entistä useammin ammatikseen, toisin sanoen työnantajansa tai punavihreän yliopiston aivopesukoneessa sertifioidun ideologiansa hyväksi. Aivan niin kuin Demla-juristitkin.

Todellisena joulupukin tuliaisena hallitus leikkasi Suomen leipäjonoilta yhden miljoonan ruoka-aputuen, mutta antoi vuoden 2018 budjettiin viiden miljoonan verran lisää rahaa – yllätys, yllätys – laittomasti maahan jäävien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden sosiaalipalveluihin. Proletariaatti varmaan nyt kiittää, sillä vasemmistohan tähän maahan on lisää leipää huutavia haalinut yhdessä globaalikapitalistisen EU-eliitin kanssa.

Paha sanoa, mutta leikkaus kohdistui oikein, mikäli leipäjonoissa äänestetään hallituspuolueita tai vasemmistoa, jotka tuovat koko ajan lisää maahanmuuttajia samoihin jonoihin. Tilanne on aivan samanlainen kuin yliopistoissa: akateeminen punaporvaristo rääkyi Suomeen lisää haittamaahanmuuttoa, mutta kiljui suu vaahdossa, kun sen vuoksi leikattiinkin sitten satoja miljoonia yliopistoilta. Minun logiikkani mukaan leikkaus kohdistui aiheuttamisperiaatteen mukaan oikein; tosin muutamia syyttömästi kärsiviä oikeamielisiä poikkeusyksilöitä kohtaan tapaus oli väärin.

Tänään on – kuten huomaatte – vuoden pimein päivä. Vihapuheeseen tai rasismiin syyllistymättä uskallan kuitenkin toivottaa kaikille uskollisille lukijoilleni ja tukijoilleni valkoista joulua.

9/11 toteutuu Euroopassa koko ajan

Televisiossa mässäillään jälleen syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskulla ja tehdään se tavalla, josta joku newyorkilainen kosher-McDonald’sissa murkinoiva yliopistointellektuelli voisi sanoa, että tapahtuma on ritualisoitunut ja karnevalisoitunut: sen toistaminen auttaa hallitsemaan jälkitraumaattista stressioireyhtymää. Tässä näsäviisaassa huomiossa ei ole kuitenkaan asian ydin.

Asian ydin on siinä, että TV-performanssien fokus on koko ajan uhrien kurjassa kohtalossa. Näkökulmaa voidaan ehkä puolustaa säälin ja empatian jakamisella, koska se on kaunista ja halpaa. Mutta tällöin tehdään kaksi suurta virhettä. Ensimmäinen on terrori-iskun todellisten syyllisten peittäminen. Ja toinen on huomion siirtäminen pois poliittisen makrotason ongelmista henkilökohtaiselle mikrotasolle, joka helposti vie ihmisten mielenkiinnon.

Pyörittämällä inhimillisesti liikuttavia 9/11-dokumentteja televisiossa yritetään lakaista näkyvistä se ikävä tosiasia, että lähes 3000 välitöntä kuolonuhria ja yli 6000 haavoittunutta vaatineen terrori-iskun syypäitä olivat aivan tavallisista muslimeista radikalisoituneet ääri-islamistit. Heitä tunnetusti johti käärmeensilmäinen arkkitehti Mohammed Atta, jonka kuolinilmoitus julkaistiin suomalaisiin ihmisiin vihamielisesti suhtautuvassa vihervasemmiston äänitorvessa nimeltä Helsingin Sanomat.

Olennaista on, että terrorismin kouriin joutuneiden länsimaiden tilanne ei tule paremmaksi osallistumalla rauhankulkueisiin tai harjoittamalla fiilistelyä sytkäri kädessä loimuten. Tilanne ei korjaannu, vaikka haavoitetut länsimaiset ihmiset kyynelehtisivät muslimien tekemien veriteurastusten vuoksi saavillisen saunavettä terrori-iskuille pystytetyillä itkumuureilla. Kaikki viittaa vain yhteen ongelmaan, jonka Yleisradion, Foxin, National Geographicin ja monien muiden TV-kanavien lähettämät dokumentit koettavat peittää kierittämällä katsojia säälissä ja itsesäälissä. Ja se on islam.

Mikäli islamia on antauduttu käsittelemään terrorismidokumenttien yhteydessä, on argumentaatio ollut poikkeuksetta länsimaita ja länsimaalaisia syyllistävää, eikä ongelmien syyksi ole myönnetty islamin ideologista julistusta. Tosiasiassa islamilaista terrorismia ei olisi ilman islamia, niin kuin länsimaissa ei olisi muslimien harjoittamaa terrorismia lainkaan ilman muslimien läsnäoloa ja muuttamista tänne.

Sen sijaan television propagandaohjelmat opettavat meille, että syy terroriin on väistämättä meissä länsimaisissa ihmisissä, jotka emme ole oppineet palvelemaan muualta tulleita tarpeeksi hyvin. Ja sen vuoksi meidän pitää muka piehtaroida maan tomussa katumuksen kalkkia niellen. Tosiasiassa islam on keskeinen ideologinen tekijä, joka estää muslimien mukautumisen länsimaiseen elämäntapaan, sulkee heidät no-go-vyöhykkeille ja toimii laukaisevana tekijänä, joka katalysoi alistamiensa ihmisten katkeruuden vihateoiksi toisia ihmisiä vastaan.

Totuusministeriön rakkauspuhe

Islam on jättiläismäinen ongelma, joka jätetään suhteettoman vähälle käsittelylle terrorismia koskevissa TV-vuodatuksissa, ja sama näkyy myös poliittisessa todellisuudessa. Viime viikolla kohistiin pääministeri Juha Sipilän koolle kutsumasta lähes neljätuntisesta kokouksesta, jossa kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajia vaadittiin allekirjoittamaan yhteinen vetoomus niin sanotun ”vihapuheen” kitkemiseksi.

Ylen uutisen mukaan ”[p]ääministeri Juha Sipilä (kesk.) ja muut eduskuntapuolueet ovat julkaisseet yhteisen vetoomuksen, jolla pyritään hillitsemään kiihtynyttä keskustelua Suomen sisäisestä turvallisuudesta ja muun muassa turvapaikanhakijoiden palautuksista.”

Kesärannan oven avauduttua ja käen tultua ulos kellosta sanottiin paperille päätyneessä julkilausumassa muun muassa seuraavaa:

”Esitämme vetoomuksen rauhallisen, tosiasioihin perustuvan ja kunnioittavan keskustelun puolesta. Syyttömiä ei saa syyllistää. [...] Tuomitsemme jyrkästi terrorismin kaikissa muodoissaan sekä kaikenlaisen väkivallan ja vihapuheen.”

Alalaidassa komeilivat eduskuntapuolueiden puheenjohtajien tai heidän vikarianttiensa harakanvarpaat.

Paha sanoa, mutta minä en olisi laittanut tähän paperiin nimeäni. En olisi, koska (1) siinä ei ole mitenkään määritelty puheena olevia ”tosiasioita” eikä sitä, miten niihin päädytään, koska (2) väite ”syyttömien syyllistämisestä” on jo sinänsä paradoksi ja koska (3) kaikki-kvanttorilla varustettu lause voidaan nähdä blanco-valtuutuksena minkä tahansa teon määrittelemiseksi ”väkivallaksi” tai ”vihapuheeksi”.

Ei ole ihme, että Sipilä kitisi perussuomalaisten Laura Huhtasaarta vastaan eduskunnassa varapuheenjohtajan ilmoitettua pian, että ”Perussuomalaiset tuomitsevat terroristien vihapuheen suomalaisia kohtaan ja länsimaisia arvoja kohtaan”!

Kaiken kaikkiaan Huhtasaari sanoi:

”Radikaalin islamistisen terrorismin uhka Suomessa on kohonnut ja samalla sisäinen turvallisuus on heikentynyt. Käynnissä oleva islamisaatioilmiö etenee koko ajan. Koska islamin normit poikkeavat länsimaisen yhteiskunnan normeista, laajamittainen muslimien maahanmuutto johtaa muslimien eriytymiseen isäntäyhteiskunnasta ja muslimiväestön kasautumiseen omille alueilleen, jossa vallitsevat islamilaiset arvot. Eurooppalaiset johtajat ja poliitikot vain katselevat, kun Euroopan kaupunkien kokonaisia alueita muutetaan ulkomaisiksi vyöhykkeiksi.”

Valtaapitävien pyrkimys sitouttaa oppositiota omiin näkemyksiinsä ei ole tietenkään tuntematonta, ja eduskunnassa on aiemminkin vaadittu puoluejohtajia sitoutumaan eri näköisiin ”rasismin vastaisiin julkilausumiin”. Käytännössä ne ovat olleet oikeutetun maahanmuuttokritiikin vaientamisyrityksiä ja islamisaation vastustamisen tukahduttamispyrkimyksiä, jotka ovat onneksi kaikuneet kuuroille korville.

Järjen vastaista näissä poliitikkojen itselleen, toisilleen tai kansalaisille laatimissa vetoomuksissa, mietinnöissä ja muissa ripityksissä on yritys tuomita yhtä aikaa sekä terrorismi että sen vastustaminen. Se on yhtä epäloogista ja turhaa kuin tuomita syyttömien syyllistäminen, jota ei käsittääkseni tarvitse tuomita, jos johdonmukaisesti ajatellaan.

Toistaessaan mantraansa, jonka mukaan ”me tuomitsemme kaikenlaisen vihapuheen” pääministeri Juha Sipilä näyttää ajattelevan, että viattomien ihmisten murhaaminen olisi yhteismitallinen, vertailukelpoinen ja vakavuudeltaan samanlainen asia kuin sen arvostelu. Tällä tavoin pääministeri on tullut päästäneeksi valtioneuvoston kansliassa raikuvan pierun, jonka luulisi kuuluvan viereisiinkin pytinkeihin.

Kieroa pääministerin paperissa oli pyrkimys ohjata keskustelua väärälle raiteelle. Siinä puututtiin taaskin vain suomalaisten reaktioihin mutta ei terrorismin ja vihan juurisyyhyn, joka on kehitysmaista tulviva haittamaahanmuutto, terrorismi ja islamisaatio – siis juuri ne ongelmat, joiden syntymistä pääministeri ja hänen esikuntansa on kaikin voimin edistänyt.

Tapaus antaa näytön siitä, miten poliittinen valta puuttuu halukkaasti suomalaisten ihmisten sanankäyttöön ja käyttäytymiseen ja määrittelee ne ”vihan” leimaamiksi, vaikka tosiasiassa suomalaisten pyrkimys vastustaa hallituksen lepsua maahanmuuttopolitiikkaa on ollut maltillista, pidättyvää, perusteltua ja oikeutettua.

”Vihapuheeksi” sanottua oman kulttuurin ja turvallisuuden suojelua ei olisi lainkaan olemassa ilman ulkoa tänne pursuilevaa todellista vihaa ja muslimiterrorismia, joten syytä suomalaisten ihmisten nyrkki taskussa latelemiin jupinoihin sopii etsiä tästä ilmiön alkusyystä eikä ihmisten reaktioista. Sellainen ihminen, joka ei suuttuisi tai vihastuisi kohdatessaan islamilaisen terrorismin muodossa esiintyvää vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja raakuutta, olisi oman käsitykseni mukaan kylmä, tunteeton ja henkisesti tasapainoton. – Sellainenko pääministeri meillä on?

Hävinneet liittyvät vihollisiin

Yritys tuomita samassa lauseessa viattomien siviilien murhaaminen ja toisaalta kansalaisten sitä vastaan nostama pulina on niin älytöntä, että ajatuskulku helpostikin tyrmää ihmiset omalla kognitiivisella vaateliaisuudellaan. Poliitikkojen menettely joka tapauksessa indikoi kahta asiaa.

Ensinnäkin (1) vallassa olevat poliitikot ovat oman syyllisyytensä tiedostaen menettäneet kykynsä kontrolloida kiistojen osapuolia ja sen vuoksi turvautuvat hätäkeinona keskustelun liennyttelyyn ja laannutteluun. Toiseksi (2) poliittisen eliitin yritys hillitä kansalaisten mielenilmaisuja osoittaa, että he eivät välitä oman kansamme asioista yhtään mitään vaan menevät kriisitilanteessa luopiomaisesti ja maanpetturimaisesti vihollisen puolelle.

Tämä näkyy siinä, että länsimaalaisten ihmisten jouduttua hyökkäysten kohteiksi nämä nilkkipoliitikot eivät suinkaan asetu selvästi puolustamaan omia kansalaisiaan. Sen sijaan he kohdistavat syyttävän sormensa niitä ihmisiä vastaan, joita heidät on valittu puolustamaan mutta jotka joutuvat nyt puolustamaan itse itseään ja tekevät sen paremmin.

Sama linja koskee tietenkin myös useaa muuta kysymystä, jossa oma maamme on ollut taloudellisen terrorin kohteena. Kun Euroopan valtioiden varallisuus ja kansallinen omaisuus on valtioita velkaannuttamalla riistetty pois ja EU-federalistit pyrkivät rimpuilemaan kiristyvästä hirttosilmukasta irti ”yhteisvastuuta” lisäämällä, he toimivat näiden ongelmien edessä saman logiikan mukaisesti.

Olisi virhe kuvitella, että poliitikot, jotka länsimaisiin ihmisiin kohdistuvan kansanmurhan keskellä asettuvat vierasperäisten puolelle, olisivat valmiit puolustamaan omia kansalaisiaan myöskään taloudellisissa taisteluissa.

Päinvastoin: nämä Brysselin enkelit tulevat romuttamaan kansallisvaltioiden toimintakyvyn omalla EU-federalismillaan, maahanmuutolla, kulttuurien ja väestöjen sulauttamisella toisiinsa ja velkojen sekä varojen kuittaamisella yhteisiksi.

Monikulttuurisuuden tuhoisuudesta

Vallassa olevat ministerit eivät ole tietenkään niin älykkäitä, että he olisivat itse keksineet kaiken tämän. Myös he ovat harhaan johdettuja uhreja, mikä muodostanee heille aikaa myöten turvallisen selkänojan, johon vetoamalla he pyrkivät vapautumaan heitä kohtaavista maanpetossyytteistä.

On hyvä muistaa, että Saksan liittokansleri Angela Merkeliä vastaan on nostettu jo yli 1000 maanpetoskannetta hänen kätilöityään maahan noin miljoona turvapaikkaturistia vuodesta 2015 alkaen – seikka, josta valtamedia ei ole pitänyt suurta meteliä, ilmeisestikin toivoen jatkoa Merkel-mummun etnomasokistiselle kansojenvaihto-ohjelmalle.

Pääsyynä poliitikkojen välinpitämättömyyteen eivät ole kuitenkaan heidän taustansa, jotka ovat kristillisdemokraattisessa, sosiaalidemokraattisessa tai jossakin muussa porvarillisessa tai liberaalissa liikkeessä.

Pääsyy on, että heidät on indoktrinoitu uskomaan marxilaisperäiseen monikulttuurisuuden ideologiaan, joka on sukua eskatologisille paratiisivisioille, progressiivisille lopun ajan narraatioille ja päämäärien valtakunnan odotukselle.

Suuressa Unelmassa ja kristillisessä messianismissa kylpevät länsimaiden poliitikot eivät loppujen lopuksi poikkea pyhää sotaansa käyvistä ääri-islamistisista uskonsotureista. Kristityt vain käyvät tätä sotaa hävitäkseen tahallisesti ja kärsiäkseen oman tympeän sosialistisen solidaarisuutensa merkiksi, kun taas muslimit taistelevat voittaakseen.

Tämän kaiken yläpuolella leijailee kommunismin aave, jonka monet luulivat jo kömpineen takaisin historian tunkkaiseen komeroon, mutta josta se on jälleen levittäytynyt yli Euroopan ”edistyksellisinä” pidettyjen 1960-lukulaisten rappiopoliitikkojen mukana.

Heidän ja EU:n yhteisvaikutuksella on länsimaiden lainsäädäntöön kärsivällisesti ja vähin äänin ujutettu universaalikommunistisia pykäliä ja periaatteita, jotka toimivat kantaväestöjen etuja ja ansaittuja oikeuksia vastaan ja joilla vieraiden kansojen rajanylitykset on tehty mahdollisiksi oman kansan tahdon vastaisesti. Kommunistisilla tasa-arvon ja samanlaisuuden julistuksilla on kriminalisoitu väestöjen vaihdon sanallinenkin vastustaminen, ja resistenssi on määritelty ”rasismiksi”, josta langetetaan vuosi vuodelta ankarampia rangaistuksia.

Mikäli joku 1960-luvulla vaikuttanut Marx-peikon perillinen herätettäisiin syväjäädytyksestä keskelle nykyistä arkitodellisuutta, hänkin varmaan hieraisisi silmiään, kuinka hulluksi meno on yltynyt. Edes Neuvostoliiton harjoittaman painostuksen vuosina rajojen yli harppomiseen ei suhtauduttu kiitollisen vastaanottavaisesti, puolueet eivät vaatineet kansalaisia pidättäytymään kannanotoistaan kirjallisilla vetoomuksilla, eikä poliittisten mielipiteiden sanomisesta kirjoiteltu rapsuja, ainakaan lännessä. Arvostelukyvyn säilyminen johtui siitä, että oli selvä viholliskuva, jota vastustaa, mutta nyt viholliskuvan määritteleminen on kielletty.

Välinpitämättömyyden leviämisestä voi perimmältään syyttää sosialismin, marxismin ja feminismin myötä lisääntynyttä älyllistä veltostumista ja EU-indoktrinaation opettamaa henkistä laiskuutta, joiden vuoksi myös liberalismin hedelmät ovat tulleet syödyiksi pois omahyväisen, vastuuntunnottoman ja syy- ja seuraussuhteita ymmärtämättömän pullamössöpoliitikkosukupolven hopeavadilta.

Länsimaisten poliitikkojen raukkamaisuus ja heidän taipumisensa puolustamaan omia vihollisiaan tässä kansakuntien välisessä sodassa ei ole tietenkään pelkkä tyyliseikka. Se on merkki samasta laissez-fairesta, jonka mukaisesti kaikkialla yhteiskunnassa soi taustamusiikkina flow ja jossa pienimunaiset johtamiseen kykenemättömät nössöpoliitikot suhtautuvat käsistä karkaaviin ongelmiin löysin rantein: rauhoitellen, tyynnytellen, hilliten ja keskittyen opportunistiseen oman selustansa varjeluun EU-kollegojensa silmissä.

Hillitöntä peppukipuilua potien ja alistuvasti hymyillen nämä punapersepaviaanit perääntyvät lopulta omiin piiloihinsa, sillä sosiobiologisten havaintojen mukaan hymyilyyn tarvittavan zygomatigus major -lihaksen kiristyminen kertoo kädellisillä nimenomaan alistumisesta. Alfaurokset puolestaan hyppivät apinanleipäpuissa kuukusiaan kaivellen ja rintoihinsa lyöden.

Sakkoa yhteiskunnallisen hyvän puolustamisesta

Kuten jo aiemmissa kirjoituksissani totesin, vaarallisinta tässä länsimaista yhteiskuntaa murentavassa kurjistamiskehityksessä on yhteiskunnan vetäytyminen huurteeseen, minkä uhrina puolestaan on järki.

On syytä palauttaa mieleen, että hallitusohjelmassa muhii jo vuonna 2015 tehty ehdotus, jonka mukaan tuomioistuinten työtaakkaa kevennettäisiin pudottamalla alioikeuksista rangaistusmääräysmenettelyn piiriin sellaiset rikosasiat, joista voi saada sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Tämä tarkoittaa, että hallitus aikoo alentaa rankaisemisen kynnystä antamalla poliisille oikeuden sakottaa kansalaisia sellaisissa asioissa, jotka vielä nykyään käsitellään tuomioistuimissa puolustuksen paikalla ollessa.

Jatkossa poliisi voisi kirjoittaa sakon esimerkiksi ”sopimattomina” pitämistään sanoista. Korkeiden kustannusten vuoksi monikaan ei vaivautuisi kävelemään sakkolappu kädessään oikeuteen apua hakemaan, joten on todennäköistä, että suuri osa rangaistuksista jäisi voimaan. Koska rangaistusmenettelyä ei voi vastustaa eikä omaa kantaansa puolustaa sakkoa langetettaessa, tämä puolestaan avaisi tien viranomaisten mielivallalle. Juuri sitä pohjustaakseen valtiovalta perusti 200 uutta ajatusrikospoliisin virkaa kansalaisten nettikäyttäytymistä kyttäämään.

Sakkomenettelyn laajentamisen perusteeksi ei kuitenkaan kelpaa se, että alioikeudet ovat ruuhkautuneet. Nehän ovat ruuhkautuneet juuri siksi, että myös niihin on kaiken järjen vastaisesti viety mielipiteidenvaraisia juttuja, ja on käyty poliittisia näytösoikeudenkäyntejä sekä vietetty kunnianloukkausten kansanhuveja, joista on tullut yksi uhripääomaa ja itsen marttyyrisointia hyödyntävä vihervasemmistolaisen ilkeilyn ja kiusanteon muoto.

Myös tämän peittelemättömän narsismin ja nymfopossumaisuuden kautta on syntynyt huonoa näyttöä tavasta, jolla länsimaista oikeusvaltiota nakerretaan vähä vähältä palasiksi, ja syyn tähän mädätykseen on luonut maahanmuuton ja monikulttuurisuuden mukana lentoon lähtenyt konfliktien kasvu sekä siitä johtuva kansakuntien jakautuminen. Olisi kuitenkin suuri virhe kuvitella, että rankaisemalla mielipiteiden ilmaisuista voitaisiin estää niitä syntymästä tai ylipäänsä vaikuttaa kansalaisten tahdonmuodostukseen.

Jo filosofi Adam Smith julisti aikoinaan, että suhteessa ajatuksiinsa ja sanomisiinsa jokainen ihminen on oman itsensä täydellinen valtias, eikä kenelläkään ulkopuolisella ole oikeutta siihen puuttua. Tämä on nimittäin kaiken sanomisen oma idea, ja myös kantilaisen etiikan mukaan ihmisten tahdonmuodostus on itseisarvoinen ja henkilökohtainen asia, jonka tulee olla hallitusvallan ja tuomiovallan ulottumattomissa. Ihmisten tahtohan on poliittisen vallan suvereeni subjekti eikä sen objekti, niin kuin kommunismissa ajatellaan, eikö vain?

Myös minulla on mielipiteitä monista asioista, mutta en tohtisi väittää, että juuri minun mielipiteideni tai vaatimusteni vuoksi pitäisi rangaista muiden mielipiteistä. Vastaavalla tavoin muutamat juristienplantut ja puoliksi oppineet tieteen politrukit vaikuttavat kuitenkin ajattelevan omassa roolissaan.

Täällä Pariisi

Samanaikaisesti kun viranomaisvalta vie suurta osaa kansasta kuin sikaa korvasta, Pariisin yliopiston professori Guy Millière paheksuu, miksi ”Länsi-Euroopan maiden johtajat vaativat islamilaiseen terrorismiin tottumista”. Gateston-instituutille laatimassaan artikkelissa (julkaistu 5.9.2017) hän tilittää laajasti, miten länsimaiden poliitikot ja mediat ovat menneet muslimien puolelle terrori-iskuja käsitellessään ja hylänneet länsimaiden kantaväestön näkökulman kokonaan (referaatin kirjoituksesta voi lukea tästä).

Professori Millière painottaa, että kaikkialla Euroopassa suuttumuksen ilmaisut on tunnollisesti syrjäytetty. Kehotukset liikekannallepanoon ja ylipäätään mihinkään vakavaan muutokseen maahanmuuttopolitiikassa tulevat vain niiltä poliitikoilta, joita ylimielisesti ja pilkallisesti luonnehditaan ”populisteiksi”. Jopa vähäisinkin islamin arvostelu herättää välittömästi lähes yksimielisen suuttumuksen ja närkästymisen valtapoliitikkojen ja median riveissä, jatkaa hän.

Erityisen raivokasta on länsimaalaisten itsepuolustusta vastaan hyökkääminen ollut muslimien keskuudessa. He ovat järjestäneet mielenosoituksia islamin puolustamiseksi ja vaativat Barcelonan terrori-iskun jälkeen tiukempia toimia kasvavaa islamin vastustusta kohtaan.

Näissä tilaisuuksissa he ovat väittäneet olevansa terrori-iskujen ”pääuhreja” mutta eivät ole selvästi julistaneet tuomioita militanttimuslimeille tai sanoutuneet irti terroristisesta ääri-islamismista. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä islamin opin mukaan ei ole erikseen ääri-islamia ja muuta islamia, vaan on yksi islam.

Nähdäkseni länsimaiden hyväuskoiset hölmöt tekevät itselleen karhunpalveluksen kiljumalla ”me emme pelkää” tilanteessa, jossa muslimien pitäisi huutaa suureen ääneen ”me emme radikalisoidu”! Muslimit ovat tämän ongelman länsimaihin tuoneet, joten heidän pitäisi se omasta piiristään korventaa pois.

Lohduton on professori Milliéren analyysin tulos. Hänen mukaansa Euroopan johtajat ovat luopuneet oman kulttuurinsa puolustamisesta. Euroopan nykyisten johtajien mukaan kaikkia kulttuureja on pidettävä samanarvoisina tilanteessa, jossa ääri-islamistiset muslimisaarnaajat ovat saapuneet Eurooppaan vahvistamaan muslimien vihaa.

Millièren mielestä Euroopan johtajat kyllä näkevät ja ymmärtävät, että väestörakenteellinen katastrofi on tapahtumassa, ja he tietävät, että kahdessa tai kolmessa vuosikymmenessä islam hallitsee Eurooppaa. Muslimeille he esittävät toiveita kaikesta muusta islamista poikkeavan ”eurooppalaisen islamin” synnyttämiseksi tietämättä, että oikeauskoisuudesta ei ole poikkeuksia. Kantaväestöille he sanovat, että eurooppalaisten pitää oppia elämään terrorismin kanssa.

Islamin ja terrorismin yhteyksistä

Guy Millièren on nähdäkseni toivotonta ja turhaa taivastella, miksi terrori-iskuja ei pystytä estämään. Myös Millière toki tietää, miksi länsimaiden johtajat eivät syytä islamia terrorismin leviämisestä: hänen mukaansa poliitikkojen itse säätämät lait ovat tehneet terrorismin leviämisen mahdolliseksi!

Milliéren tekemät havainnot ovat varmasti oikeita, mutta niitä leimaa samanlainen sivustakatsojan rooli kuin terrorismia kuvailevia TV-dokumenttejakin. Osoittelemalla yksipuolisesti taaskin vain länsimaisia poliitikkoja ajaudutaan helposti ajattelemaan, että vikaa on vain länsimaalaisissa poliitikoissa ja turvallisuusviranomaisissa. Oikea kysymys olisi: miksi muslimit käyttäytyvät kuin vesikauhuiset eläimet?

Palaan jälleen lähtökohtaan: islamilaista terrorismia ei olisi ilman islamia. Juuri islam on se tekijä, joka yhdistää noin 98 prosenttia maailman terroriteoista (Wikipedian ajantasainen luettelo tässä). Terrorismin syy on länsimaissa leviävä syöpäkasvain, islam, joka myrkyttää nuorison mielen. Se kääntää myös länsimaiden kantaväestön vihaamaan toinen toistaan tavalla, jolla väkivaltaan perustuva terrori muuttuu poliittiseksi terrorismiksi.

Tavallaan olen samaa mieltä siitä, että ”ei pitäisi antaa pelolle valtaa”. Ei todellakaan pitäisi. Ei pitäisi antautua ajattelemaan, että islamin tuottama hirmuinen ongelma ja länsimaisiin ihmisiin kohdistuva kansanmurha olisi estettävissä tai hillittävissä nostamalla kädet ylös ja varomalla artikuloimasta ongelmien alkujuurta rehellisesti. Sen sijasta olisi taisteltava yhteiskunnallisen totuuden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta.

Ranskassa tehtiin vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen tutkimus, jossa todettiin, että nuori muslimi omaksuu radikaaleja uskomuksia neljä kertaa todennäköisemmin kuin kristitty nuori. Lukiolaisista muslimeista 33 prosenttia piti ”hyväksyttävänä” ”osallistua väkivaltaisiin toimiin ajatustensa edistämiseksi”, toisin sanoen kolmannes heistä piti terrori-iskuja hyväksyttävinä iskujen tapahduttua.

Lukiolaisista muslimeista 20 prosenttia oli samaa mieltä väitteestä, että on ”hyväksyttävää kannattaa omaa uskontoaan myös asein”. Kyselyyn osallistuneista 6824 lukio-opiskelijasta 24 prosenttia kieltäytyi tuomitsemasta jyrkästi Charlie Hebdon iskussa tehtyjä murhia. Kyselyyn osallistuneista 21 prosenttia kieltäytyi tuomitsemasta jyrkästi myös Bataclanin teatterissa 13.11.2015 tapahtunutta verilöylyä, jossa teurastettiin 89 ihmistä osana 130 ihmishenkeä vaatineita Pariisin terrori-iskuja.

Koska viimeksi mainitut prosenttiosuudet ovat lasketut kaikista kyselyyn vastanneista, on syytä olettaa, että muslimien keskuudessa terrorismin kannatus on vielä paljon korkeampaa. Periaatteessa se voi lähestyä jopa sataa prosenttia, sillä muslimeja kaikista vastaajista oli 25 prosenttia. (Oikean Median raportti aiheesta tässä.)

Tutkimuksen tulos on yhdensuuntainen vuonna 2006 tehdyn Pew Global Attitudes -tutkimuksen kanssa, jonka mukaan 42 prosenttia Ranskassa asuvista 18–29-vuotiaista muslimeista piti itsemurhaiskuja toisinaan oikeutettuina. Britanniassa lukema oli 35 %, Saksassa 22 %, Espanjassa 29 % ja Yhdysvalloissa 26 %.

Tämä kaikki viittaa siihen, että islamisaation ja terrorismin lisääntymisen välillä on selvä yhteys ja että maltillisten muslimien yhteisö tarjoaa joka tapauksessa terroristiselle islamille jalansijan länsimaissa. Esimerkiksi Gateston-instituutin tutkija Soeren Kern raportoi 3.9.2017, että Euroopan muslimien joukossa lymyilee tätä nykyä peräti 50 000 jihadistia.

Niinpä ei tarvitse ihmetellä Royal Institute of International Affairs -tutkimuslaitoksen saamaa tulosta, jonka mukaan eurooppalaisten ihmisten enemmistö haluaisi kokonaan lopettaa maahanmuuton islamilaisista maista. Miten siis olisi nollatoleranssi islamille ja muslimien maahanmuutolle, jota muiden muassa Angela Merkel jatkaa ”perheenyhdistämisten” suojissa: yön pimeydessä lentokentillemme laskeutuvilla ihmissalakuljetuksilla?

On vaikea sanoa, kuinka oikeaksi osoittautuu Laura Huhtasaaren blogikirjoituksessaan mainitsema teesi ”Otetaan Suomi takaisin” maailmassa, jossa mitään ei yleensä takaisin saa. Voisi olla viisaampaa pitää jotakin alun perin itse.

9/11, nyt!

Väitteeni on, että syyskuun yhdennentoista päivän terrori-isku on käynnissä Euroopassa koko ajan. Hallitukset puolestaan reagoivat patriot acteilla, jotka kiristävät kontrollia ja johtavat kansalaisvapauksien nipistelyyn ja näpistelyyn islamin aiheuttaman uhan vuoksi tai sen tuella.

Poliitikkojen pyrkimyksillä tukkia islamisaatiota, terrorismia ja haittamaahanmuuttoa vastustavien suita ei ole kerta kaikkiaan mitään perustetta. Ei ole myöskään oikeutusta yrityksillä lavastaa valtakunnassa leviävää totuuspuhetta ”vihapuheeksi”.

Yhtä perättömiä ja perusteettomia ovat olleet syyttäjäviranomaisten yritykset pelotella kansalaisia rikoslain ideologisilla lainkohdilla, poliittisilla oikeudenkäynneillä ja käsissään heiluttelemillaan syytekirjelmillä. Niiden takana asuu eräs valtava ajatusvirhe, jota ei ole sen koon vuoksi huomattu.

On erehdytty ajattelemaan, että yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja ihmisten poliittisista kannanotoista pitää tuomioistuinten päättää. Ei ole ymmärretty, ettei asiassa vallitse mitään sellaista yhtä totuutta, johon ihmiset pitäisi tai voitaisiin pakottaa sen enempää juristien nuijilla kuin poliitikkojen vetoomuksillakaan.

Näyttää siltä, että tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee kaksi todellisuuden tulkintalinjaa, joista toisen muodostaa kantaväestön kokema todellisuus, ja toisen maahanmuuttajamuslimien sekä punavihreässä kuplassaan elävien poliitikkojen todellisuus.

Näiden kahden yhteiskunnallisen todellisuuden tulkintalinjan tai rinnakkaisen näkökannan oikeutuksesta eivät voi viimeksikään päättää sellaiset viranomaiset, jotka ovat aina kuin automaattisesti valtiovallan puolella ja käyttävät ”totuuden” esiin saamiseen rangaistuksen uhkaa.

Pyrkimys oikeuden tuomioiden vaatimaan mielipidekonformismiin viittaa haluun omistaa totuus. Siten se kertoo juuri sellaisesta totalitarismista, jota myös islamin totuus edustaa, toisin sanoen kurinpidollista ja normatiivista pakottamista vallankäytöllisen ideologian alaisuuteen.

Poliitikkojen ja intellektuelleina itseään pitävien täytyisi ymmärtää, että jokainen uskontokunta saa sellaista palautetta, jota sen edustama brändi yhteiskunnassa ansaitsee. Mikäli ei sitä kestä, pitää parantaa omaa käytöstään eikä olla raakkumassa mielipidepoliiseja apuun.

Sillä tavalla toimiessaan länsimaiden idealistiset poliitikot ja heidän suojelemansa kiilusilmäiset terroristit tulevat ilmentäneiksi pelkkää fanaattisuutta. Ja fanaatikko on Winston Churchillin mukaan ”ihminen, joka ei pysty muuttamaan mieltään ja kieltäytyy vaihtamasta aihetta”.

Oikeus ja strutsinmuna

Tunnustan avoimesti, että pelkään vain kahta asiaa: juristeja ja pahoja akkoja. Kumpaisillakaan ei ole järkeä eikä suhteellisuudentajua. Jumalia kunnioitan toki, mutta heitä en kuitenkaan pelkää, sillä arvelisin heiltä löytyvän huumorintajua.

Jos itse olisin Jumala, kokisin oloni tylsäksi, mikäli ihmiset aina vain kumartelisivat ja palvoisivat eivätkä koskaan esittäisi vaikkapa luomistyötä koskevaa kritiikkiä. Sen sijaan suomalaiset syyttäjäviranomaiset ovat kuin vihaisia vanhojapiikoja, jotka haastavat perussuomalaiset poliitikot yksi kerrallaan kinkereille ”uskonrauhan rikkomisesta” tai ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”.

Joulukuun alussa kansanedustajan avustaja Terhi Kiemunki tuomittiin 450 euron sakkoon toteamuksesta, jonka mukaan ”kaikki Euroopan terroristit ovat muslimeja” (”kaikki”-kvanttorin käyttöä luonnollisessa kielessä voidaan pitää perusteltuna, sillä muslimien osuus terroristeista on todellakin niin suuri, ettei lähemmäksi sadan prosentin edustusta voitaisi juuri päästä). Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen puolestaan tuomittiin viime viikolla 1160 euron sakkoon hänen tehtyään ajatusrikoksen ja todettuaan Nizzan terrori-iskun jälkeen, että ”kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja”.

Helsingin varavaltuutetun Olli Sademiehen tapausta käsiteltiin niin ikään viime viikolla, ja kotkalaisvaltuutettu Freddy van Wonterghem joutui vuonna 2011 maksamaan valtiolle 420 euroa hänen paheksuttuaan muslimitytön raipparangaistusta. Kukapa ei muistaisi James Hirvisaaren tuomiota ja erottamista eduskuntaryhmästä, minkä hän sai palkaksi parhaasta eduskunnassa koskaan pidetystä puheesta? Eilen käsittelyssä oli Sebastian Tynkkysen tapaus.

Edes homojulkkikselle tyypillinen teflonpinta ja vähemmistökansalaisen pressure proof eivät riittäne suojelemaan Tynkkystä islamintoilijoiden vihalta: heidän halultaan murjoa perussuomalaiset lyttyyn ja yritykseltään rakastaa muslimit hengiltä omalla holhousmielialallaan, jota eivät ole pyytäneet sen enempää muslimit kuin heidän loukattu jumalansakaan.

On syytä muistaa, että islamin opin mukaan ei ole erikseen ääri-islamia ja varsinaista islamia, sillä islam ei tunnusta harhaoppisuutta. Sen mukaan on vain yksi islam, joten syyttäjä ja oikeus vaativat Kiemungilta perusteettomia penätessään ”keskittymistä ääri-islamismin arvosteluun”. Looginen totuus on, että ilman islamia ei olisi myöskään muslimiterrorismia, joten kyllä islam on muslimiterrorismin välttämätön alkuehto, jota on arvosteltava, mikäli kritisoi, vastustaa tai ei kannata terrorismia.

Kun 1960- ja 1970-lukujen Suomessa langetettiin jumalanpilkkatuomiot Hannu Salaman Juhannustansseista ja Harro Koskisen Sikamessias-taulusta, ratkaisuja pidettiin taantumuksellisina, niitä paheksuttiin mediassa ja älymystön riveissä, ja tuomittu lähestyi armon anomuksilla jopa tasavallan presidenttiä. Sen sijaan nykyisin Suomessa pyörivät ympärivuotiset sananvapauskäräjät, jotka rankaisevat todenperäisistä lauseista täysin automatisoidusti ja rutiininomaisesti. Tässä on häpeämistä sekä syyttäjälaitoksella että tuomioistuimilla.

Kannatan lämpimästi Perussuomalaisten Nuorten aloitetta ideologisten lainkohtien poistamiseksi rikoslaista. Perusteluni olen esittänyt jo Jussi Halla-ahon oikeuskäsittelyä koskevissa kirjoituksissani, kun taas Tynkkysen, Hakkaraisen ja Kiemungin tapauksista olen argumentoinut tässä ja tässä. Näkemykseni voi kiteyttää lyhyesti näin:

Yhteiskunnallista totuutta ei voida saavuttaa keskusteluilmapiirissä, jota rajoittaa viranomaisvallan langettamien rangaistusten uhka.

Totuutta yhteiskunnan tilasta ja vallitsevasta mielipideympäristöstä voidaan tavoitella vain täysin vapaassa keskusteluilmapiirissä, jossa väitteitä voidaan esittää ja arvioida pidäkkeettömästi ja kansanvaltaisesti.

Myöskään jälkikäteissensuurilla ei ole oikeutusta, sillä se kiertyy perustuslain ja järjen vastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat sensuroida näkemyksiään itse. 

”Vastuullisen” sanankäytön vaatiminen on paradoksi, sillä yhteiskunnalla sen enempää kuin julkaisufoorumeillakaan ei ole oikeutusta puuttua kansalaisten kannanottoihin, jotka perustuvat yksilöiden itsemääräämisoikeuteen.

Niinpä ”asioihin puuttuvan”, ”yhteiskuntavastuullisen” ja ”velvoittavan” sensuurijournalismin pyrkimykset kariutuvat suodatuksen totuudenvastaisuuteen, kun vallitsevasta mielipideympäristöstä koetetaan luoda valheellinen, peitelty ja häveliäisyyden piloille kuohima kuva.

Aina kun tuomioista iloitseva media neuvoo sormi pystyssä, että sananvapauden mukana tulee myös ”vastuu” ja että vastuuseen joutuminen ei ole ”sananvapauden vastaista”, argumentti on samanlainen kuin väite, että myös Saudi-Arabiassa vallitsee täysi vapaus harjoittaa vaikkapa homoseksuaalisuutta, mutta jos asia tulee viranomaisten tietoon, joutuu hirteen roikkumaan. Sitten todetaan, ettei tuomiossa ole mitään ”vapauden vastaista”, koska ihmisten ”pitää kantaa vastuu teoistaan”.

Perusaksioomaa, eli tuomittujen tekojen moraalista oikeutusta sinänsä ei pohdita lainkaan sen enempää seksuaalisuuden kuin uskontokritiikinkään yhteyksissä, vaan tuomioita jaellaan drakonisesti, mekanisoidusti ja despoottien mielivallalla. ”Vastuu” onkin yksi ideologisimpia käsitteitä, ja siihen vedotaan aina, kun on tarvetta painostaa ihmisiä uskonnolla ja murentaa uskonnonvapauteen liittyvää oikeutta olla katselematta mitään uskontoa sisältä päin: sen sanelemilla ehdoilla.

Myös apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen olisi hyvä muistaa, että Suomessa ei ole muutamien muiden valtioiden lainsäädäntöön ujutettua ja epämääräistä vihapuheen (hate speech) käsitettä, joka näyttää kattavan kaiken muun paitsi kantaväestöihin kohdistuvan arvostelun ja johon Toiviainen on toistuvasti viitannut. Eräissä sivistysmaissa kansanedustajat nauttivat suorastaan syytesuojaa, jotta he voisivat tehdä työtään.

Paljon pitempäänkin voisin puhua, mutta en nyt viitsi, sillä uskon jo kastematojenkin ymmärtävän tikapuuhermostollaan sen, kuinka keinotekoista ja naurettavaa tuo maahanmuuton, islamin ja terrorismin arvostelijoiden vainoaminen on. Jos kysytään, mitä syntyy, kun Pohjois-Korea douppaa, vastaus on: Suomen valtakunnansyyttäjänvirasto.

Syyttäjät tuskin uskovat omiin kannanottoihinsa edes itse. Ehkä Sebastian Tynkkysen syyttäjä onkin niin ovela, että hän salaisesti toivoo Tynkkyselle tuomiota ja sitä kautta vaalivoittoa! Mainoksena palvelevan näpäytystuomion tavoitteluun viittaa myös syyttäjän esittämän argumentaation leväperäisyys, josta Perussuomalaisten kannuslainen valtuutettu Aleksi Hernesniemi esitti henkeäsalpaavan perusteellisen ja logiikan kaipuullaan liikuttavan analyysin.

Sananvapauden tukahduttamistuomioista on kehkeytymässä subsooninen kansallinen vakuumi, todellinen tutkan alapuolinen oikeusumpio, jossa katoamaan tuomitaan yhteiskunnallinen totuus ja kansalaismielipide sinänsä. Näin syntyvässä infantiilissa todellisuudessa kansalaiset nähdään toinen toisiaan kavaltavina pieninä palohälyttiminä ja oikeusviranomaiset heitä sättivinä Mikki Hiirinä, jotka kääntelevät kilpikonnia selälleen ja nauravat päälle.

Surkuhupaisaa on, että poliittisten oikeudenkäyntien ja ideologisten oikeusmurhien välttämiseksi Suomeen on vaadittu perustuslakituomioistuinta. Tosiasiassa vaatimus perustuu väärään käsitykseen perustuslakituomioistuimen roolista. Se vain syventäisi ongelmaa, sillä perustuslain sallima tulkinnallinen liikkumavara on hyvin suuri. Tämä jättäisi vallan avaimet tuomarien käsiin, joissa ne jo ovat.

Olisi myös varottava ripustautumasta mihinkään perustuslakeihin, sillä ne eivät toimi oikeudenmukaisuuden absoluuttisina takeina. Kansalaisten oikeustajun toteutumisen voisi paremminkin varmistaa amerikkalaistyyppinen tuomioistuinkäytäntö, jossa kansanvaltainen valamiehistö päättää syyllisyydestä. Voisi riittää sekin, että juristit kallistaisivat korvansa rationaaliselle argumentaatiolle.

En kehota ketään minkäänlaisiin toimenpiteisiin enkä esitä asiaa koskevia toivomuksia. Mutta sanon lopuksi mielipiteen itse asiasta. Mielipiteeni on se, että myös minun nähdäkseni maamme olisi parempi ja onnellisempi, mikäli islamin vaikutusvalta ei leviäisi Suomessa ja että se vähenisikin. Sama pätee myös muihin Euroopan maihin ja islamin asemaan, sharia-lakiin ja islamistiseen terrorismiin niissä.

Väistymisen sijasta turvapaikkahakemusten tulvalla alkanut ongelma vain jatkuu kansalaisuushakemuksilla. Kun esimerkiksi Saksaan humahti kahtena viime vuonna yhteensä toista miljoonaa laitonta turvapaikanhakijaa, joista suurin osa on muslimeja, nämä ryhmät ovat niin valtavia, että toive molempien ryhmien perääntymisestä on helppo ymmärtää sekä kansalaismielipiteissä, mediassa että niiden juridisissa arvioissa samaksi asiaksi.

Kun vielä terrorismin ja islamin leviämiselläkin on kategoriset ja apriorisiin totuuksiin perustuvat yhteytensä (ilman islamia ei olisi islamistista terrorismia – mitä enemmän islamia on, sitä enemmän on myös islamistista terrorismia – islamistien väheneminen todennäköisesti vähentäisi islamistista terrorismia), voidaan kysyä, mikä Tynkkysen halussa vähentää islamia olisi epäoikeutettua.

Kun joku perussuomalainen seuraavan kerran pullauttaa suustaan jonkin strutsinmunan kokoisen totuuden, oikeusviranomaisten ei kannata kokoontua pähkäilemään, miten se saataisiin tungetuksi takaisin, vaan hyväksyä tosiasia ja se, että se todellakin on siinä.

Anders Breivik sai mitä halusi

Oslon käräjäoikeus tuomitsi Norjan terrori-iskun tekijän, Anders Breivikin, eilen 21 vuoden vankeusrangaistukseen pitäen syytettyä syyntakeellisena. Siten oikeus tarjosi Breivikille iloelämyksen.

Koomista on, että syyttäjä oli hakenut Breivikille pelkkää pakkohoitotuomiota, kun taas Breivik toivoi tuomitsemista täysissä järjissä olevana.

Asiassa on sairas logiikkansa, sillä pakkohoitoon tuomitseminen olisi leimannut Breivikin julkisessa sanassa hulluksi, jota ei pidä ottaa vakavasti.

Breivikin toiveita täyttäessään oikeus tavallaan vahvisti syytetyn jokseenkin järjissään olevaksi. Siten se legitimoi hänen mielipiteensä ”todesta otettaviksi”.

Hulluja on yleensäkin kahdenlaisia: hauskoja hulluja ja vaarallisia hulluja. Breivik lienee jälkimmäistä lajia, vaikka hymy kareilikin hänen huulillaan tuomiota julistettaessa.

On vaikea sanoa, miksi tuomioistuin päätyi pitämään Breivikia vakavasti otettavana. Oliko syytetty järjissään ja syyntakeellinen objektiivisesti? Vai oliko tuomiossa mukana poliittista harkintaa, jonka kautta halutaan ennakolta eliminoida sellaista mahdollisuutta, että tuomio ohjaisi jatkossa uusiin terroritekohin, joista vapautusta haetaan viittaamalla mielenhäiriöön, hulluuteen tai syyntakeettomuuteen.

Hulluus on suuri filosofinen kysymys, ja sitä ovat modernina aikana tutkineet monet yhteiskuntatieteilijät Foucault’sta alkaen. Pitäisiköhän ydinsodalla uhkaajatkin tuomita jo ajoissa elinkautiseen tai pakkohoitoon, kun jälkikäteen se saattaa olla mahdotonta? Nyt monet heistä kulkevat vapaalla jalalla, ilmeisen syyntakeettomina mutta hulluiksi julistamattomina.

Korkein oikeus antoi tukensa Halla-ahon uudelleenvalinnalle

Maahanmuuton arvostelu oli vähällä unohtua Perussuomalaisen puolueen eduskuntatoiminnasta kokonaan. Tai ainakin se on jäänyt eurotalouden romahdusta koskevan kritiikin jalkoihin puolueen Dupontien taistellessa homoseksuaalisuutta vastaan.

Korkein oikeus on joka tapauksessa päättänyt antaa tukensa Jussi Halla-ahon uudelleenvalinnalle korottamalla Halla-ahon tuomion 50 päiväsakkoon nyt kunnallisvaaleja edeltävänä aikana.

Näin se auttaa pitämään maahanmuuttokritiikkiä otsikoissa ja kiihottaa kansaa uurnille syksyn kunnallisvaaleissa.

Pieni korotus tuomioon olikin tässä valossa paikallaan jo ihan Halla-ahon parantuneen tulotason vuoksi: jotta kansa ei tulisi kateelliseksi. Monet äänestäjäthän äänestävät mielellään oikeudessa tuomittuja, sillä heillä itselläänkin saattaa olla jotakin viranomaisvaltaa vastaan. Siksi he kokevat eräänlaista rikoskumppanuutta ja pitävät julkisesti lynkattua sankariuhrina.

Näin Korkeimman oikeuden feministit ja muut hyvää tarkoittavat tuomarit varmistavat, että Hallis uusii paikkansa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan Korkeimman oikeuden toiminnassa ei silti ole kysymys, vaan aivan tavanomaisesta poliittisesta innostamisesta ja kannatuksen hankkimisesta suosikilleen. Myöskään uskonrauhaa Korkein oikeus ei rikkonut sen enempää kuin itsekään teen arvostellessani esimerkiksi kristillisten halua ahdistella homoja tai muslimien tapaa pakata naisensa kaapuun, jossa silmien tasolla on pelkkä postiluukku. Nyt myös muslimit saavat vapaasti jatkaa tätä repressiivistä toimintaansa.

Ilman Korkeimman oikeuden päätöstä maahanmuuttokritiikki olikin vähällä kadota hallintovaliokunnan papereiden joukkoon. Mikäli tuettu ei tykkää saamastaan tukitoimesta, hän voisi valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, paitsi että EIT ei ota lainkaan käsiteltäväkseen rasistisina rikoksina pidetyistä kannanotoista tuomittujen ihmisoikeusasioita.

Jonkinlainen kontrolli ihmisoikeusteollisuudessa olisi kuitenkin tarpeen, sillä nyt tuomioistuimet antavat päätöksiä kuin hedelmäpelit. Esimerkiksi Geert Wilders vapautettiin kaikista syytteistä hyvin samantapaisessa jutussa. Brigitte Bardot puolestaan sai julkisuutta 15 000:n ja Susanne Winter 24 000:n kahisevan arvosta omilla puheillaan. Halla-aho tuskin pystyisi samoihin lukuihin, vaikka hän strippaisi mandariineista valmistetuissa tekotisseissä koko Korkeimmalle oikeudelle. Näin on pääteltävä, että hän on ”parempi kuin Bardot”.

Kenties on hyväkin, että KO myös sensuroi kiistellyn blogikirjoituksen, sillä oikeudenkäynnit ovat jo tarjonneet sille enemmän julkisuutta kuin yhdellekään muulle nettijutulle tässä maassa. Näin kirjoittajalle ei jää kiitollisuudenvelkaa, vaikka oikeus onkin takonut tekstin jokaisen tallaajan tajuntaan. Suosion haastanee lähinnä vain oman blogini kävijälaskuri, joka pyörähti eilen yli 200 000:n.

Onko Anders Breivik hullu?

Hulluutta on monenlaista. Tämän mukaisesti on olemassa hauskoja hulluja ja vaarallisia hulluja.

Mediassa on pohdittu viime aikoina, onko Norjan ampumatragediaan syyllistynyt Anders Breivik hullu. Hulluuden suhteellisuudesta todistaa se, että asiasta on kaksi päinvastaista psykiatrinlausuntoa.

Hulluuden medikalisointia kritisoivan antipsykiatrisen liikkeen arvostettu perustajahahmo Thomas Szasz arvioi jokin aika sitten Yhdysvaltain massamurhaajien psyykkistä tilaa kirjoituksessaan ”Senseless – Did the perpetrator of the Tuscon massacre have a reason?”.

Szaszin mukaan ihmiset uskovat mieluummin, että massamurhaaja on mielisairas kuin että hän toimisi vapaan tahdon ja järkiperäisen harkinnan pohjalta. Ajatus hulluudessa piilevästä järkevyydestä kyseenalaistaisi suuren yleisön oman järkevyyden ja olisi siksi liian vaikea hyväksyä. Sen sijaan skitsofreenikoksi leimaaminen on turvallista ja helppoa. Se ulkoistaa vaaralliselta tuntuvan järjettömyyden arvostelijoiden itsensä ulkopuolelle.

Anders Breivikin tekoja ei pidä hyväksyä, mutta niitä voidaan ymmärtää. Sen sijaan julkinen sana ja normatiivinen juridinen eetos leimaavat poikkeusyksilöt helposti hulluiksi, tekevätpä he hyvää tai pahaa.

Mielisairauden myytti -teoksestaan (alkut. The Myth of Mental Illness, 1960) tunnettu Szasz katsoo, että useassa tapauksessa sarjamurhaaja on vain epätoivoinen. Epätoivoiset päätelmät tulevaisuudesta johtavat suisidaalisuuteen ja itsen näkemiseen marttyyrina. Tässä mielessä sarjasurmaaja on elävä kuollut, joka vie loppuun kohtalokkaat tekonsa tai ideologiansa. Erään esimerkin tarjoavat muslimiterroristit, jotka ovat suorittaneet kuolinrituaalinsa.

Szasz siteeraa artikkelissaan Carl von Clausewitzin lausetta ”sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”. Tämä saattaa tuoda mieleen Breivikin pitämän puolustuspuheen, jonka mukaan syytetty todellakin käy omaa sotaansa ja tekee sen sangen epäpoliittisin asein.

Kaivoin Thomas Szaszin esiin tieteen lähihistoriasta siksi, että vertailu hänen aikakauteensa paljastaa tietyn ilmastonmuutoksen. Vielä 1960- ja 1970-luvulla yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta osattiin lähestyä älyllisesti. Nykyisin asioita koetetaan ratkoa väkivallalla. Yhteiskuntasuhteet ovat väkivaltaistuneet, ja äly on köyhtynyt. Siitä kertovat myös perhe- ja parisuhdeväkivalta.

Joku Georg Lukácsin tapainen yhteiskuntateoreetikko voisi sanoa, että näennäisesti hyvinvoivissakin perheissä yleistyneet perhesurmat kertovat korutonta kieltään siitä, miten porvareilta menee järki. Rahakas on tässä suhteessa yhtä köyhä kuin kokonaan varaton. He vain kuolevat eri syistä: toinen tulottomuuteensa ja varattomuuteensa – toinen yli varojensa elämiseen, asuntovelkoihin, luottokorttilaskuihin ja turpeaan merkityksettömyyteen. Rikas voi olla köyhäkin, kun taas rahakas ei kestä vähenevän voiton lakia. Tuloksena on pelkkää pettymystä sen johdosta, että kaikki on saavutettu tässä turhuuden tavoittelun taivaassa.

Myös pankkiryöstäjien motiivit voivat olla järkiperäisiä. Kun pankit ryöstävät jatkuvasti meitä, voi tuntua järkevältä, jopa eettiseltä, käydä hakemassa aseen kanssa omansa pois. Tai kun työmarkkinat kiristyvät, saattaa tuntua oikealta mennä ampumaan kerroksellinen liian hyvinvoivia kollegoita jollakin yhteiskunnan laitoksella. Pullamössösukupolveahan he kuitenkin ovat, eikä omakaan asema siitä kenties huonone, vaikka veisivät sellin perukoille lopuksi iäksi.

Yhteiskunnallisten ristiriitojen purkautuminen väkivallaksi kertoo järkyttäviä asioita yhteiskuntamme jakautumisesta ja älymystön kyvyttömyydestä luoda sellaista uutta yhteiskuntateoriaa, joka tukisi oikeudenmukaisuutta.

Siksi ymmärrän myös elokuvaohjaaja Aki Kaurismäkeä, joka The Guardian-lehdessä ehdotti maailman rikkaimman omistavan luokan surmaamista: ”En näe ihmiskunnalle muuta vaihtoehtoa kuin terrorismin. Tapamme sen yhden prosentin, joka omistaa kaiken. Tämä yksi prosentti on saattanut meidän tilanteeseen, jossa ihmisyydellä ei ole enää arvoa”, Kaurismäki sanoi The Guardianin toimittajan mukaan.

Elokuvaohjaajan kannanotto kertoo taiteilijan neuvottomuudesta mutta myös siitä, että politiikasta vastuussa oleva älymystö on lannistunut ja luovuttanut. Aivan samalla tavalla Björn Wahlroosin (kapitalistin perikuvan) huolestuminen kertoo tavasta, jolla ”se nalle vinkaisee, johon piikki ampaisee”.

Väkivaltaisten johtopäätösten takana ei ole välttämättä kuitenkaan hulluutta. Aseisiin tarttuminen perustuu usein vakaaseen järkiperäiseen harkintaan niin valtioiden kuin yksilöidenkin välillä. Anders Breivik käy omaa kamppailuaan, jonka hän on määritellyt ”itsepuolustukseksi”. Hän siis varjonyrkkeilee ja taistelee tuulimyllyjä vastaan.

Vihollista hänen määrittelemässään muodossa tuskin on olemassa. Mutta se voi olla olemassa jossakin toisessa muodossa. Anders Breivik murhasi syyttömiä. Sen sijaan hänen olisi kannattanut kohdistaa vihansa oikein ja käydä yhteiskunnan kurjistumisesta vastuussa olevan politiikan kimppuun.

Sikäli Breivikin kohde oli oikea, että hänen epätoivonsa kertoo poliittisen vasemmiston epäonnistumisesta. Vasemmisto on epäonnistunut toimiessaan tavalla, joka on johtanut työväenluokan kurjistumiseen. Maahanmuutto ja globalisaatio ovat ensimmäiseksi vieneet leivän nimenomaan työväenluokan pöydästä, kun tuotantoa on siirretty kolmanteen maailmaan ja ulkomainen halpatyövoima on vallannut alaa läntisessä Euroopassa. Silti vasemmistolainen ay-liike on hoilannut Kansainvälistä ja tehnyt sen omaksi vahingokseen.

Ne lähinnä vihervasemmistolaiset tahot, jotka äänekkäimmin ovat vastustaneet globalisaatiota, eivät ole myöntäneet, että myös maahanmuutto on globalisaation osa. Maahanmuuton varjopuolista on vaiettu rasismisyytösten pelossa, vaikka maahanmuuttoa voitaisiin arvostella yleispoliittisin ja moraalisin perustein. Laaja maahanmuutto ei ole kantaväestöjä kohtaan oikeudenmukaista eikä yhteiskunnallemme hyväksi.

On mielenkiintoista nähdä, miten Anders Breivik tuomitaan. Tuleeko hänestä Norjan ensimmäinen kuolemaantuomittu Vidgun Quislingin jälkeen, vai tuomitseeko oikeus hänet elinkautiseen, joka voi rangaistuksena olla kuolemantuomiotakin ankarampi?

Me kaikkihan olemme joka tapauksessa kuolemaantuomittuja; täytäntöönpanon ajankohta vain vaihtelee. Siksi marttyyriksi itsensä tunteva voi jopa nauttia kuolemantuomiosta. Esimerkiksi muslimiterroristi ei saa tehdä itsemurhaa terroritekonsa jälkeen, mikäli hän on jäänyt henkiin, sillä itsemurha on syntiä. Sen sijaan kuolemantuomio palauttaa hänet marttyyriksi. Samaan tapaan myös vastaterroriin syyllistynyt Breivik voi iloita jo etukäteen päänsä pudottamisesta (jota Jaakko Ilkan aikoihin sanottiin teilaukseksi). Niin terroristin kuin sotasankarinkin mielestä on siis hyvä kuolla jonkin tärkeäksi kokemansa asian puolesta, sillä siten ei ainakaan kuole turhan tähden, kuten suurin osa muista ihmisistä. Parhaassa tapauksessa jää vuosisadoiksi ihmisten mieleen.

Merkille pantavaa on, että julkisuudessa Breivik on tuomittu paljon ankarammin kuin monet niistä muslimiterroristeista, jotka ovat räjäyttäneet lentokoneellisen viattomia ihmisiä. Myös Mohammed Atta sai kunniallisen kuolinilmoituksen Helsingin Sanomiin pian valitettavan poismenonsa jälkeen, eli myös ymmärrystä medialta on löytynyt.

Ilmeisesti Breivik ei ole juuri sen hullumpi kuin Bulevardin perhesurmaaja, keskiverto pankkiryöstäjä, käynnissä olevien Hullujen Päivien kuka tahansa asiakas tai joku taiteilija, joka ehdottaa taloudellisen ja poliittisen eliitin pysyvää viraltapanoa. Uskottavan poliittisen ohjelman puuttuessa ja epätoivon vallitessa jokaisesta tavallisesta pulliaisesta voi löytyä murhaaja, ja ”hulluus” on vain pilkkanimi valtasuhteisiin liittyvässä taistelussa oikeudenmukaisuudesta.

Wilders on syytön kuin Suomi sodan jälkeen

Suomalaiset vaiennusvälineet eivät ole seuranneet juuri lainkaan hollantilaisen Vapauspuolueen PVV:n (Partij voor de Vrijheid) johtajan Geert Wildersin oikeudenkäyntiä, vaikka se onkin muodostanut yhteiseurooppalaisen huvinäytelmän. Tämänpäiväisen uutisen mukaan hollantilainen tuomioistuin vapautti Wildersin lopultakin kaikista syytteistä. Syyte oli ehtinyt typistyä muodolliseen yhden euron rangaistusvaatimukseen, jota maahanmuuttajavähemmistöjen edustajat hakivat Wildersille perusteenaan, että hänen lausuntonsa olivat lisänneet väkivaltaa muslimeja vastaan.

Ei ole ihme, että vaatimus kaikui kuuroille korville Hollannissa, jota traumatisoivat edelleen Pim Fortuynin ja Theo Van Goghin murhat. Molemmat kun tehtiin nimenomaan islamin nimissä ja islamin puolustamiseksi. Wildersiä vastaan käytiin oikeutta kaksi kertaa, joista myös ensimmäinen päättyi vapauttavaan ratkaisuun vuonna 2009. Mielipidetutkimukset arvioivat tuolloin, että vapauttamisen kannalla oli 50 prosenttia hollantilaisista, kun taas päätöstä vastusti 43 prosenttia.

Myös oikeudenkäynnin toisen osan alku oli traaginen ja lopputulos farssi. Jatko-osaa varjostivat muiden muassa lahjontayritykset, kun kävi ilmi, että oikeuden tuomari oli koettanut taivutella erästä todistajaa Wildersiä vastaan (aiheesta lisää tässä). Lisäksi julkinen mielipide kääntyi entistä selvemmin arvostelemaan Wildersin syyttelemistä, ja oikeuden käyminen vain lisäsi hänen julkisuuttaan ja kannatustaan.

Harhaanjohtavaa Yleisradion uutisessa on se, että Wildersiä luonnehditaan ”äärioikeiston johtajaksi” ja hänen puoluettaan ”äärioikeistolaiseksi”. Kannanotto on tyypillinen parlamentaarisesti hallitun tiedotusvälineen toimittajakunnalle, jonka mielestä demarikin on äärioikeistolainen. Tosiasiassa Wilders ja hänen puolueensa ovat ajaneet vain maahanmuuton rajoittamista, islamin tekemistä yhteiskuntakelpoiseksi ja liberaalin länsimaisen yhteiskunnan säilyttämistä. Hän pitääkin itseään lähinnä oikeistoliberaalina. Wilders on sanoutunut irti esimerkiksi Jean Marie Le Penin ja Jörg Haiderin poliittisista linjanvedoista, ja kirjoituksessaan Klare Wijn (2006) hän on muotoillut ohjelman, joka on kaukana niin konservatiivipuolueiden kuin äärioikeistonkin päämääristä. Voisi ehkä sanoa, että hän puolustaa vapaamielisenä tunnetun Hollannin parhaita perinteitä.

Koska sen enempää syyttäjä kuin puolustusasianajajakaan eivät ole ilmoittaneet hakevansa päätökseen muutosta, juttu tuskin jatkuu ainakaan Hollannin kansallisissa tuomioistuimissa. On tietenkin mahdollista, että jokin taho vaatii Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ottamaan asian käsiteltäväkseen. Ennakkoratkaisun saamiseksi EIT:llä on myös intressi suostua pyyntöön, mikäli se esitetään. Tuomiolla olisi kaikkien EU-maiden lainkäyttöä sitova vaikutus, joten suomalaisen median vaikeneminen Wildersin aiemmista prosesseista on ollut tältäkin kannalta hämmästyttävää. Ymmärrettävää se sen sijaan on, sillä vapauttava päätös ei ole tyydyttänyt vihervasemmistolaista toimittajakuntaa, joka ei mielellään kerro vapaaseen sanankäyttöön rohkaisevista ratkaisuista.

Entä mitä Wilders loppujen lopuksi teki tai vaati ja mitä merkitystä koko oikeudenkäymisellä loppujen lopuksi on? Useinhan sanotaan, että sitä, mitä ihmiset tekevät, ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai moititaan.

Kansan Vapauspuolueen puheenjohtajana Geert Wilders toivoi pitkään, että muslimimaahanmuuttajat sopeutuisivat hollantilaiseen yhteiskuntaan. Hän oli verrannut Koraania Hitlerin Taisteluni-teokseen ja arvosteli dogmaattiseen uskonnollisuuteen sisältyviä fasistisia vaaroja elokuvassaan Fitna. Hollannin oikeusviranomaiset puolestaan huolestuivat tästä ja alkoivat sopeuttaa Wildersiä siihen sharia-lakiin, jonka he olivat itse juuri oppineet.

Koska Wildersiä vastaan nostettu poliittinen oikeudenkäynti ei saanut tukea eikä kansan oikeustajuun perustuvaa legitimaatiota hollantilaisilta, oikeudet joutuivat pyörtämään aikeensa. Niinpä poliittiset puolueet alkoivat sopeuttaa koko yhteiskuntaa muslimien lain mukaiseksi tavoitteenaan saada Wilders tällä tavoin myöntymään Koraanin lakiin. Koska Wilders oli sillä aikaa saanut Hollannin kansan sopeutumaan omaan käsitykseensä siitä, että islamin leviämiselle olisi pantava stoppi, myöskään Wildersiä vastaan nostettu poliittinen vyörytys ei ottanut tuulta purjeisiinsa. Sen sijaan tulos oli, että niin oikeuden tuomiot kuin yhteiskunta laajemminkin oli pakko sopeuttaa maassa vakituisesti asuvan alkuperäisväestön tahtoon, mikä oli demokraattista ja oikein.

Ihme vain, ettei tämä tullut kaikille heti mieleen. Mutta eiväthän viranomaiset koskaan tee mitään viisaasti, kunnes vasta sitten, kun jäljellä ei ole muita vaihtoehtoja ja on pakko. Ainoa hyvä puoli Wildersin tuomitsemisessa olisi ollut se, että vankilassa hän olisi ollut suojassa vielä suuremmalta väkivallalta – täsmälleen sotasyyllisinä tuomittujen Risto Rytin, Väinö Tannerin ja Edwin Linkomiehen tapaan.

Oikeus ihannoi Pride-kaasuttajia

Suomeen valitaan hallitus päättämään Portugalin asioista. Sisäpolitiikassa ei ole pitkään aikaan muusta puhuttukaan kuin Portugalista. Katsottakoon siis vaihteeksi, mitä tapahtuu kotimaisillakin areenoilla.

Suojelupoliisin mukaan Osama bin Ladenin tappaminen ei lisää terrorin uhkaa Suomessa. Ei varmaan. Suomessa näyttää olevan terroria ihan omastakin takaa. Paheksuttavaa on, että Helsingin käräjäoikeus tuomitsi viime heinäkuisesta pride-iskusta syytetyt ainoastaan neljän kuukauden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin.

Kolmen parikymppisen miehen ehdolliset tuomiot ovat pelkkää päänsilitystä ja rohkaisevat uusiin yrityksiin. Väkivaltarikoksista tuomitut nauravat ehdollisille tuomioille ja kokevat ne vapauttaviksi. Kyse oli joka tapauksessa mittavasta vahingonteosta, sillä vastaajat tuomittiin syyllisiksi 88 pahoinpitelyyn ja 71 poliittisten toimintavapauksien loukkaamiseen sekä toisen vahingoittamiseen soveltuvan esineen tai aineen hallussapitoon.

Korkeammissa oikeusasteissa ei ole yleensä suhtauduttu yhtä hyväksyvästi syrjintä- ja viharikoksin. Terrori on ankarasti tuomittava mielivallan muoto. On muistettava, että hovioikeus kumosi myös Helsingin käräjäoikeuden päätöksen taannoisessa Johanna Korhosen riitajutussa, jossa käräjäoikeus oli vapauttanut Alma Median vahingonkorvausvaatimuksista. Kiista korvauksista työsyrjintäasiassa päättyi lopulta Korhosen voittoon, sillä valituslupaa Korkeimmasta oikeudesta ei tullut.

Kiintoisaa nähdä, valittaako syyttäjä pride-tuomiosta. Omasta mielestäni tässä olisi jatkokäsittelyn paikka rangaistusten korottamiseksi. Myös äskettäin alkaneessa Johanna Korhosen työsyrjintää käsittelevässä rikosoikeudenkäynnissä riittää seurattavaa. Käräjäoikeuksien tuomarit ja lautamiehet käyttävät yleensä pururataansa seksuaalivähemmistöjä vastaan suunnattujen tekojen hyväksymiseen.

Ilta-Sanomien jutun mukaan Johanna Korhonen kertoi Kaj Telanteen todenneen hänelle: ”Meille on käynyt ilmi ettei sulla ole miestä vaan nainen. Olet valehdellut meille. Tästä seuraa, ettei tämä työsopimus ole voimassa enää, tämä on mitätön.” Mikäli Korhosen mainitsemat sanat on lausuttu todellisuudessa, kyse on ollut avoimesta seksuaaliseen suuntautumiseen kohdistetusta diskriminaatiosta.

Tällöin ei ole merkitystä sillä, onko Korhonen salannut suuntautumisensa, ovatko Alma Median edustajat sulkeneet asialta silmänsä tai onko asiaa edes tiedusteltu. Olennaista on, että ihmistä on aiheettomasti diskriminoitu sillä perusteella, mitä hän on.

Ainakaan Alma Media ja Telanne eivät salaa homovastaisuuttaan. Mutta pitäisikö siitä palkita tai jättää rankaisematta aikana, jolloin seksuaalisuuteen kohdistuva rasismi hyväksytään ”rehellisyyden” varjolla ja väkivaltaa pyritään oikeuttamaan vastauksina ”provokaatioihin”? Tuomioistuinten pitäisi nyt skarpata. Työpaikkaterrori, katujen kaasuiskut ja kansainvälisen terrorismin hyökkäykset ovat rikollisuutta yhtä kaikki.

Myös homokielteisten tahojen kannattaisi etsiä parempia iskuareenoita eikä antautua seksuaalivähemmistöjen tapahtumiin ketään iskemään. Seuraavaksi terroristien kohdelistalla ovat varmaankin gay-kansan suosiossa olevat Eurovision laulukilpailut, joiden liepeiltä tavoitettiin jo viime perjantaina pari al-Qaidaan kuuluvaa heppua.