Maailmansota lienee alkanut – Ajatuksia ihmiskunnan puumaisesta järjestymisestä

Kun joku lähestyy baarissa ja avaa keskustelun aina tehokkaalla repliikillä ”Moi, miten menee?”, saa huonotapainen ihminen kuulla nenäkkään vastaajan suusta, että ”Hyvin meni, ennen kuin sä tulit!”

Niin traagista kuin asia onkin, tuo voitaisiin sanoa usealle tämän maailman liiderille. Maailmalla meni hyvin ennen Putinia, Trumpia, Kimin sukua Pohjois-Koreassa ja monia historian ja lähihistorian diktaattoreita.

Aina kun toivon sarastus on päässyt edes hieman pilkistämään horisontin takaa, on noussut esiin joku ääliö, joka niin sanotusti pilaa kaiken.

Ihmiskunta oli juuri päässyt irti koronakriisistä, kun Putin aloitti vuosituhannen verisimmän hyökkäyssodan. EU oli ratkaissut ainakin hetkeksi euron valuvioista johtuvan julkisen talouden rahoituskriisin helikopterirahaa kylvävillä pataljoonillaan, kun Ukrainan sodasta johtuva energiakriisi räjäytti inflaation ja pakotti vöiden kiristelyihin.

Kun Venäjän voima alkoi hiipua ja Euroopassa korot laskivat, Trump aloitti Iranissa joko pitkäksi ja sitkeäksi tai täysin epäonnistuneeksi muodostuvan sodan. Venezuelassa ja Gazassa saavutettu menestys ehkä rohkaisi häntä kokeilemaan onneaan myös Persian alueella, ikään kuin hän olisi monikätinen hindulainen jumala, jonka pitää ehtiä joka paikkaan.

Öljyn hinnannousuun katkesi sitten Suomen orastava talouskasvu, mikä tietää kovia aikoja, sillä julkisen talouden alijäämä, puolustusmenot ja korkojen nousu merkitsevät sitä, että hallitus tilkitsee budjetin aukkoja seuraavaksi kansalaisten varallisuudella, kun kaikki muut puskurit ovat käytetyt. Verotus on tapissaan, velkaa ei voida lisätä, ja leikattava on loppunut, eikä tuota viimesijaista toimeentulotuen muotoa, eli talouskasvua, näy muualla paitsi toiveikkaimpien ministerien mielikuvituksessa.

Aina siis tulee joku, joka pilaa kaiken. Varmaan Viktor Orbánkin valitaan pian jatkokaudelle, niin hänkin saa mehustella vielä muutaman vuoden EU:n kivenä kengässä. Eikä rauhan laskeutumisella Ukrainan arojen ylle vaikuta olevan kiire. Olisi Trump antanut ne Patriot-ohjuksensa sinne eikä tehnyt uutta Vietnamia Lähi-itään. Tämänpäiväisen uhkauksen erota Natosta osoittaa toivottavasti fake newsiksi aprillipäivä.

En voi väittää, ettei ihmiskunta olisi onnellisempi ilman itsevaltaisia johtajia. Sekä Suomen että koko maailman kurja tila johtuu juuri noista muutamista jästipäistä, jotka vääristyneellä, kierolla ja varmasti myös mielenterveyden häiriöitä lähestyvällä tahdonmuodostuksellaan pitävät koko maailmaa pelossa ja pihdeissä.

Syypää lähes kaikkiin Suomen ja maailman ongelmiin istuu Kremlissä, eikä Valkoisesta talosta osata tai haluta orientoitua ongelmaan oikein, vaan pahimmillaan pelataan Putinin kanssa yhteen. Juuri egomaaniset johtajat ovat käynnistäneet geopoliittisen mullistuksen, joka nojaa niin sanottuun reaalipolitiikkaan, eli vallankäyttöön, jossa ei ole oikeastaan politiikkaa ollenkaan vaan pelkkää voiman käyttämistä.

Trump peilaa Putinia tu quoque -vivutuksella (”sinä myös”) ja valloittaa maailmaa sen eri nurkilta koettaen tehdä USA:n uusista siirtomaista patsaalleen jalustan. A-studion fiksuttelijat tieteellistävät tarinan sanomalla vallan uusjakoa ”siirtymiseksi kaksi- tai yksinapaisesta suurvaltapolitiikasta moninapaiseen”, ikään kuin kyse olisi pimp-show’sta.

Ihmeellistä tässä on ihmiskunnan laaja reagoimattomuus tai toisella tavalla sanoen se, että kansakunnat ovat luovuttaneet ja myös järjestelmällisesti luovuttavat yksittäisille ihmisille suunnattoman paljon valtaa. Kaiken huipuksi sekä Trump, Putin, Kim Jong-un että tasa-arvon mallimaan Ranskan Emmanuel Macron ja Ison-Britannian tiheästi vaihtuva pääministeri päättävät ydinaseiden käyttämisestä yksin.

Tällainen järjestelmä on ihmiskunnalle vaarallinen. Merkillepantavaa siinä on kädellisten taipumus organisoitua puumaisesti, toisin sanoen hierarkkisesti ja pyramidimaisesti: auktoriteettiasemia tuottavaan ja vahvistavaan muotoon.

Maailman suistuminen sivistyksen tieltä takaperoiseen kyräilyyn ja konfliktiin, joka aika ajoin leimahtelee selväksi sodaksi, on sangen toivoton tila. Sitä kautta menetetään monta suunnatonta etua, jotka palvelisivat ihmisiä järkevän työnjaon ja tiedonkulun muodossa. Näin häviävät tavaramaailman lisäksi myös tiede, terveydenhuolto ja luonto, kun kukaan ei kysele hävittäjien eikä panssarivaunujen hiilipäästöjen perään.

Ihmiskunta ei ole laskeutunut puusta kovin kauaksi. Hierarkkinen järjestyminen on luultavasti peräisin neandertalinihmistä edeltävältä ajalta ja jumahtanut ihmiskunnan geeneihin. Yksi apinan näköinen sanoi aikoinaan, että seuraavan maailmansodan jälkeiset sodat käydään kivillä, tosin luovuttaessaan poliitikoille ydinpommin valmistusohjeet hän tuli olleeksi Vennamoa tyhmempi, sillä Vennamon mukaan jälkiviisaus kannattaa aina esittää etukäteen.

Trump ja hänen strateginsa olivat kyllä oikeassa siinä, että diktatuurit kannattaisi murskata nopealla iskulla suoraan poliittisen vallan sydämeen, jos pitäisi paikkaansa, että kansanjoukot valtaisivat sitten kadut myös Iranissa, ja demokratia ja vapaus alkaisivat kukoistaa itsestään. Jo 1800-luvun eräät venäläiset anarkistit katsoivat, että diktatorisen hallinnon kukistaminen muutamalla laukauksella on eettistä, koska se säästää ihmishenkiä ja estää suuremman väkivallan jatkumisen.

Hekin tulivat olleiksi väärässä. Myös Neuvosto-Venäjältä jäivät puuttumaan ne Marxin maalailemat suuret kansanjoukot, jotka saapuvat kuin ratsuväki viljavien elopeltojen halki tuoden rikkauksia kaikille. Ei tullut onnen valtakuntaa Venäjästäkään, vaan kansa painettiin lattianrakoon, ja tuossa se on edelleen Neuvostoliitto, mutta uudella, toisin sanoen, vanhalla nimellä.

Iranissa käynee niin kuin antiikin myytissä Lernan hydrasta, jolla oli yhdeksän päätä. Aina kun Herakles katkaisi yhden, kaksi kasvoi tilalle, kunnes hän osui miekallaan kuolemattomaan päähän, joka pudotessaan sammutti hydran. Herakles puolestaan kastoi nuolensa hydran vereen, jolloin niistä tuli erittäin myrkyllisiä aseita.

Samoin käynee Yhdysvalloille Iranissa, mutta tuloksen saaminen kestää, sillä päitä kasvaa. Putin puolestaan rikastuu, kun öljy virtaa Itämerta. Ja Ukrainan sota jatkuu.

Emme ole missään tapauksessa saavuttaneet Francis Fukuyaman kuvailemaa historian loppua emmekä onnen satamaa vaan dystoopisen romaanin asiaintilan, jossa Oseania, Euraasia ja Itä-Aasia kiistelevät keskenään, liittolaissuhteet jatkuvasti vaihtuvat, ja Totuuden Ministeriö huolehtii tiedottamisesta.

Ihmiskunnan kannattaisi laittaa johtajansa nyrkkeilykehään ratkaisemaan ongelmansa keskenään, vähän niin kuin Frankie Goes to Hollywood -bändin klassisessa musiikkivideossa Two Tribes. Jos vikaa ei ole ollut ihmiskunnan tavassa äänestää, maailma todennäköisesti kiittäisi vapautuessaan hulluista johtajistaan.

Myöskään demokratia ei saa filosofian taholta kiitosta, sillä sehän toimii vain, jos äänestäjät tietävät oman parhaansa, mutta kun eivät tiedä. Vanhan fraasin mukaan valta kuuluu kansalle, mutta kansa vain äänestää.

Hannah Arendt esitti kerran, että maailmaa pitäisi hallita sellainen viisaiden komitea, joka ratkaisisi asiat järkiperäisesti. Tosin ei taitaisi olla pitkälle tuostakaan, kun inhimillisyys katoaisi erilaisten neuvostojen syövereihin ja sokkeloihin, joihin muutamat muita viisaammat ovat virkanneet muun muassa sananvapauden omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan. 

Maailmassa vallitsee demokratia juuri siksi, että parempaakaan ei ole keksitty. Sen tunnetusti kumoaa viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa, juuri hänen, joka äänestää valtaan suuren johtajan.

Miten tämä joukkokäyttäytyminen lopultakin liittyy ihmisen lajiominaisuuksiin? 

Kädellisillä esiintyvä dominanssihierarkia selittyy sosiobiologisesti sillä, että auktoriteetin luoma sosiaalinen tulkinta ”pelastajaan”, ”isukkiin” tai ”asiantuntijaan” liittyvästä vaikutusvallasta tai turvallisuudesta vapauttaa endorfiinejä ja aktivoi oksitosiinijärjestelmiä. Se puolestaan voi johtaa myös huonojen johtajien ihannointiin, pelkoihin ja sosiaalisiin tartuntoihin, jotka havaitaan esimerkiksi kätten taputuksina Kiinan kansankongressissa.

---

Päivitys 13.4.2026: Unkarin ”Jabba” Viktor Orbán sai sitten kansalta kenkää 16-vuotisen pääministerikautensa päätteeksi ja Putinin ja Trumpin suureksi harmiksi. ”Kansalliskonservatiivina” esiintyvän arkkityyppisen patriootin neliraajajarrutuksesta ei ollut tosin Suomen kansalliselle edulle Nato-asiassa muuta kuin haittaa.

Koska Fideszin haastajapuolue Tisza sai parlamenttiin perustuslain muokkaamiseen tarvittavan 2/3:n enemmistön yksin, vaalin tulos tuskin kumoaa diktatorista vallankäyttöä Unkarissa, ja ainakin maahanmuuttokriittisyydestä ja Ukraina-tukien maksajaksi taipumattomuudesta Péter Magyar on luvannut pitää kiinni – Unkarin aseman huomioon ottaen ehkä perustellusti. Huvittavaa muuten, että Unkarin parlamentissa ei muita puolueita olekaan kuin konservatiivisia, joten lavea on niin sanottu laitaoikeisto siellä.

Miksi hyvinvointi ei ole onnellisuutta?

Vasemmistoliitto näyttää lähtevän vaaleihin sloganilla ”Rikkaus lisääntyy jakamalla”. Tosiasiassa jakamalla ei lisäänny rikkaus, vaan rikkaus lisääntyy tuottamalla lisäarvoa, josta voidaan sitten jakaa. Tietenkin lisäarvon tuottamiseen vaikuttavat myös halukkuus jakaa kykyjään ja ihmisten yhteistoiminta. Näin päästään siihen, mitä puolue näkee myös itsessään: ”rikkauteen, jolla on arvoa”.

Vasemmistoliitossa on ajateltu myös niin, että ”kaikkien hyvinvointi on kaikkien edun mukaista”. Tämä on tavallaan totta. Poliittinen vasemmisto näkee rikkauden ja hyvinvoinnin usein synonyymeinä, sillä ihmiset eivät elä pelkästä hengestä.

Tämä ajattelu on kuitenkin johtanut hyvinvoinnin immanenttiin ja materialistiseen määrittelyyn, ainakin mikäli rikkautena pidetään pelkkää rahakkuutta. Esimerkiksi sosiaalipolitiikassa puhutaan paljon hyvinvoinnista mutta ei juurikaan onnellisuudesta, jota pidetään filosofian käsitteenä. Onnellisuuden subjektiivisuuden vuoksi onnellisuutta on vaikea mitata, eikä se sen vuoksi taivu tarpeeksi helposti tieteellisten ja poliittisten laskelmien kohteeksi. Siksi onnellisuudesta puhumista kierrellään.

Poliittisen vihervasemmiston resepti on ollut, että yhteiskunnassa pitää pyrkiä tilanteisiin, joissa kukaan ei ole täysin pahoinvoiva, mutta kukaan ei ole myöskään maksimaalisen hyvinvoiva. Jos onnellisuus mielletään materiaaliseksi hyvinvoinniksi, myös onnellisuus tulee tällöin määriteltyä keskimääräisen onnellisuuden tavoitteluksi.

Muutamat filosofit katsovat, että ihminen ei voi saavuttaa täydellistä onnellisuutta riistämättä jotain toista ihmistä tai toisen mahdollisuuksia. Tämä johtaisi kuitenkin (paitsi itsen hyvinvointiin) myös toisten pahoinvointiin ja herättäisi kysymyksen, kuinka kukaan voi olla onnellinen aiheuttaessaan kurjuutta ja tehdessään toisia onnettomiksi? Toisessa tapauksessa ongelmaksi tulisi, miten kukaan ihminen voi olla onnellinen tyytyessään keskiarvo-onnellisuuteen. Onnellisuuden ominaisuus on se, että sen pitäisi toteutua täydellisenä.

Esimerkiksi kukaan heteromies tuskin voi olla onnellinen, jos hän haluaa harjoittaa seksiä naisen kanssa, mutta hänelle tarjotaankin korvikkeeksi miestä. Tai miten kukaan homomies voisi olla onnellinen, jos hänen onnensa täyttymyksenä pidetään naista? (Miten paljon traumaattisia esimerkkejä molemmista tapauksista onkaan saatu!)

Onnellisuuden ominaisluonne on se, että se voi toteutua vain täydellisenä, rajatta ja ehdoitta. Onnellisuuden saavuttamiseksi on tavoiteltava ääriarvoja. Joskus jo pelkkä tavoitteleminen tekee onnelliseksi ja saavuttaminen vain lopettaa tuon miellyttävän tavoittelemisen tilan. Siksi kai monet jatkuvasti tavoittelevat jotakin.

Se, että onnellisuus on ehdoton ääritila, kirkastaa myös, mitä eroa on hyvinvoinnilla ja onnellisuudella. Hyvinvointi on relatiivista, ja sitä voi myös jakaa ilman, että ihmisten onnellisuus paljonkaan heikkenee. Antaessaan rikastuu, kuten saadessaankin. Sen sijaan onnellisuutta voi harvemmin jakaa, vaikka sen voi toki saavuttaa yhdessä.

Onnellisuus on subjektiivinen, absoluuttinen ja syvästi koettu tila. Esimerkiksi keskitysleirivanki voi olla onnellinen, vaikka hän ei voisikaan hyvin. Ihminen, jota kidutetaan, voi tuntea itsensä onnelliseksi, jos hän on ollut rehellinen eikä ole tinkinyt mielipiteistään – tai on esimerkiksi kieltäytynyt kertomasta jotakin sotasalaisuutta. Hän on siis onnellinen mutta ei hyvinvoiva.

Toisaalta moni sellainen ihminen, joka voi muodollisesti hyvin, ei aina ole onnellinen. Esimerkiksi moni poliitikko, joka saa korkeaa palkkaa (ja voi ainakin siinä suhteessa hyvin), voi olla perin onneton, sillä ammattivalehtelijan roolissaan hän joutuu myötäilemään kannattajiensa mielipiteitä silloinkin kun itse ajattelee toisin. Hän on siis hyvinvoiva muttei onnellinen pettäessään ainakin osaa ihmisistä sekä itseään. Ja itsepetos on petoksista pahin, sillä sekä syyllinen että uhri ovat paikalla koko ajan.

Oma hyvinvointi ja onnellisuus eivät välttämättä vähennä toisten hyvinvointia eivätkä onnellisuutta. Usein katsotaan, että esimerkiksi kehitysmaiden kurjuus ja länsimaiden hyvinvointi johtuvat riistosta. Todellisuudessa Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaista elintasoltaan parhaita ovat ne, joissa siirtomaaimperialismin vaikutus on ollut runsainta. Ilman kartesiolaista rationalismia niissä elettäisiin todennäköisesti edelleen heimoyhteiskuntien tasolla.

Länsimaat ovat luoneet kehitysmaihin rationalismin, teollisuuden ja demokraattisen poliittisen järjestelmän. En silti väitä kehitysmaiden olevan meille velkaa mistään. Juuri näin hyvinvointi lisääntyy jakamalla. Ja eniten jaettavaa meillä on demokratian, liberalismin ja valistusihanteiden ulottamisessa myös kehitysmaihin, aidon monikulttuurisen mallin mukaisesti.

Eri asia on sitten se, lisääntyykö tällä tavoin onnellisuus vaiko pelkkä hyvinvointi. Monet kehitysmaiden ihmiset ovat onnellisia, koska heillä on elämälleen jokin fundamentti, joka länsimaalaisilta tuntuu puuttuvan, ja siksi heille ollaan lännessä joskus kateellisia. Toisaalta monet kehitysmaiden asukkaat kadehtivat länsimaalaisten ihmisten hyvinvointia, mikä tasapainottaa tilanteen poliittisen korrektiuden mukaisesti. Ruoho on aina vihreämpää naapurin haudalla.