Kehitysmaiden ilmastoaneet ovat käänteistä kolonialismia

Ilmastopolitiikasta on tullut kohtuuton tulonsiirtomekanismi kehittyneiltä mailta kehitysmaille. YK:n massiiviset ilmastokokoukset ovat herättäjäkokouksia, joissa ilmastopastorit koettavat puristella kehittyneiltä mailta ilmastoaneita tehosteenaan uhkaus ilmaston lämpenemisestä.

Tosiasiassa pahimpia päästölähteitä ovat Kiinan ja Intian tapaiset takapajulat, ja juurisyynä ilmaston lämpenemiseen on niissä vallitseva väestöräjähdys, joka on ylittänyt planeettamme kestokyvyn.

YK pitää messutilaisuuksiaan tiheällä aikataululla, jotta ilmasto-Angstin lietsominen olisi jatkuvaa.

Kanadan Montrealissa pidetyssä ilmastokokouksessa kolmannes maapallon pinta-alasta määrättiin suojeltavaksi globaalia viherkommunismia toteuttaen, kansallista itsemääräämisoikeutta loukaten ja omaisuudensuojaa rikkoen (kirjoitin aiheesta täällä).

Vuoden 2022 ilmastokokous järjestettiin Egyptin Sharm el-Sheikhissä, jossa kehitysmaat riistivät EU:lta miljardien ilmastopaketin vedoten virheelliseen väitteeseen, että kehittyneet maat olisivat yhteisessä ja yleispätevässä vastuussa kehitysmaiden ympäristötuhoista (kirjoitin aiheesta täällä). Bakun vuoden 2024 ilmastokokous päättyi laihoin tuloksin.

Nyt kokoustetaan Brasilian Belémissä, jossa länsimailta aiotaan kiristää 1300 miljardia dollaria kehitysmaille. Viherfundamentalistit eivät luovu tavoitteestaan vaan koettavat keskittää huomion vain siihen, miten kyseinen kyniminen toteutetaan.

Suomessa ei sentään pilkota sademetsiä saunapuiksi, kuten Brasiliassa, ja täällä on noin 150 vuotta vanha tieteellisen metsänhoidon perinne, joten suomalaisia ei pitäisi neuvoa myöskään Brysselistä, jossa metsät ovat puistoja, eikä ahdistella ilmastonsuojelu- ja metsiensuojeludirektiiveillä. 

Kyseinen ekososialistinen kiilusilmäisyys on rituaalisen aggression muoto ja kostokolonialismin ilmaus eräitä siirtomaaimperialistisia länsimaita ja niiden museorasismia vastaan. Pahinta on, että kyseinen syyllistäminen kohdistetaan kaikkiin, myös viattomiin maihin, kuten Suomeen. 

Donald Trump teki aivan oikein sanoessaan Yhdysvallat (jo toisen kerran) irti Pariisin surkeasta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa ja lisätä hiilivoimaa aina vuoteen 2030 asti. Pariisissa 2015 myönnetyn edun Kiina käyttää hyväkseen samalla, kun hiilivoimaa ajetaan alas hyvän ilmastotehokkuuden maissa, muun muassa Suomessa. Hiilineutraaliuden tavoitteen Kiina on onnistunut työntämään kauas hallitsemattomaan tulevaisuuteen, vuoteen 2060.

Suomessa olivat Euroopan vähäpäästöisimmät hiilivoimalat, kunnes valtaosa niistä pantiin romuksi. Pääosa kylmän ja pimeän Suomen hiilivoimaloista tuotti sähkön lisäksi kaukolämpöä, toisin kuin esimerkiksi Saksan hiilivoimalat, jotka yleensä tuottavat pelkkää sähköä. Hyötysuhde Keski-Euroopan hiilivoimaloissa on huono, mutta silti Saksa edelleen korvaa ydinvoimaa hiilellä (ympäristöpolitiikan epäoikeudenmukaisuuksista ja epätasapainosta täällä ja täällä).

Suomi myös joutui maksamaan pahiten saastuttavien Puolan, Romanian ja Unkarin päästöistä, jotta kyseiset maat saatiin liittymään Pariisin ilmastosopimukseen ja vaikka kyseisten maiden hiilivoimalat tuottavat yksikköä kohti kolminkertaiset päästöt Suomen purettuihin hiilivoimaloihin verrattuina.

Vihreän siirtymän edistämisestä ei ole Suomelle hyötyä, kun utopistiset viherhankkeet vetäytyvät yksi toisensa jälkeen. Vihreän energian perässä maahamme tulossa olevat datakeskukset puolestaan uhkaavat syödä kohtuuhintaisen sähkön pois.

Ilmastotoimien keskittäminen länsimaihin on ylipäätään järjetöntä, koska hiilen käytön tehokkuus on länsimaissa kehitysmaita parempi. Länsimaissa ilmastoruuvin kiristäminen johtaa laskevan rajahyödyn lain toteutumiseen. Ympäristönormien pingottaminen tulee askel askeleelta aina vain kalliimmaksi. Sen sijaan kannattavinta olisi pakottaa kehitysmaat tekemään ilmastotoimensa itse, sillä noissa maissa teolliset investoinnit vähäpäästöisiin tuotannon tapoihin olisivat halvempia.

Länsimaiden syyllistämiseksi ja painostamiseksi näytetään jääkiekkomailan lapaa.

Vertailun vuoksi laitan tähän näkyville Helsingin yliopiston observatoriorakennuksen seinästä ottamani valokuvan, joka esittää maapallon lämpökäyrää pitemmältä ajalta. Planeettamme historiaan on mahtunut huomattavasti lämpimämpiä ja kylmempiä jaksoja, jotka perustuvat luonnon omiin ilmiöihin ja joihin ihmisellä ei ole ollut vaikutusta.

Helsingin yliopiston graafi maapallon lämpötilamuutoksista. Lainattu TekijänoikL 14 §:n puitteissa.

Nykyisinkin ihmisen vaikutus planeettamme ilmakehään on melko mitätöntä verrattuna esimerkiksi tulivuorten purkauksiin ja auringon säteilyn muutoksiin.

Helsingin yliopiston seinällä oleva lämpökäyrä sahaa maan kiertoradan muutosten tahdissa.

Kannattaa myös perehtyä Massaschusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lidzenin tutkimuksiin, joilla hän on mitannut muun muassa sen lämmön määrää, jonka ilmakehä päästää lävitseen avaruuteen (aiheesta täällä). Luonto sinänsä on arvaamaton ja näyttää sopeutuvan myös ihmisen tekemiin muutoksiin.

Filosofian näkökulmasta ei ole mitään absoluuttista luonnontilaa, jota pitäisi suojella tai tavoitella, vaan myös ihmisen tekemät muutokset kuuluvat luontoon sikäli kuin ihminen on luonnonolento ja kuuluu luontoon.

Ihmisen vaikutuksista merkittävin on väestöräjähdys, jonka kehitysmaat ovat aiheuttaneet. Ihmisiä on kerta kaikkiaan liikaa, ja kehitysmaiden tukeminen vain pahentaa tilannetta mahdollistamalla väestönkasvun alueilla, jotka ovat väestönkasvultaan mustimpia ja taloudelliselta tilanteeltaan synkimpiä.

Esimerkiksi Afrikassa asuu tällä hetkellä noin 1,4 miljardia ihmistä, ja määrän on ennustettu kasvavan vuoteen 2060 mennessä 2,9 miljardiin ja vuoteen 2100 mennessä 4,3 miljardiin. Tämä on kestävän kehityksen kannalta vastuutonta ja täysin kestämätöntä.

Sir David Attenborough on oikeassa väitteessään, että ilman kehitysapua luonto hoitaisi ongelman, ja kehitysmaiden olisi itse pakotettava syntyvyytensä laskuun.

Ilmastotoimiin ei pidä sijoittaa enää yhtään länsimaista rahaa, ja ehtona kaikelle kehitysavulle pitäisi kehitysmaita vaatia sitoutumaan väestönsä vähentämiseen. 

---

Päivitys 23.11.2025: Medioiden ja kokoomuslaisen ympäristöministeri Sari Multalan mukaan Brasilian ilmastokokous päättyi vaisuin tuloksin, koska fossiilisten polttoaineiden käytön lopettamisesta ei päästy sopuun ja ”anti” oli ”riittämätön”. Oli onnekasta, että näin kävi tai tehtiin, koska kehitysmaat eivät ole osoittaneet aikeita fossiilisesta energiasta irtautumiseen eikä hiilivetyhin perustuvalle energiantuotannolle ole kattavaa ja korvaavaa vaihtoehtoa myöskään länsimaissa. Tulos oli siis tosiasioita tunnustava.

 

Aiheista aiemmin

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Suomen metsiä sosialisoidaan luonnonsuojelun verukkeella

Ilmastokokous konkurssilinjalla 

Ilmastonmuutos vastatuulessa 

Miten ilmastosota voitetaan? 

Uuden tiedon luonteesta 

Ihan hiilenä asioiden ytimessä – Vihreä siirtymä vie esiteolliseen aikaan

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Sähkösota ja sen ratkaisut – 6 keinoa

Vihreät saavat meret kiehumaan

Viherdiktaattorit ilmastonsuojelumatkalla Intiassa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

– Aargh, en pääse töihin, kotiin enkä harrastuksiin, koska Elokapina.

Tuttua?

Muuan kadunmiehenä asioita sivusta seuraava yliopistotutkija selitti Elokapina-liikkeen anarkistista aktivismia pois laittamalla ilmiöt omaan puntariinsa: vastakkain ovat kansalaisten mukavuustekijät ja ilmaston suojeluun liittyvä superarvo.

Tässä muka mietitään, kumpi on suurempi häiriö, liikennesolmu vai ilmastokriisi.

Vertailu pätisi vain, jos Elokapinan toimet puhdistaisivat ilmaa, mutta tosiasiassa ne pakottavat liikenteen etsimään pitempiä reittejä ja tuottamaan enemmän päästöjä. Ja opintonsa pilanneiden pöksyt tulevat likaisiksi heidän istuessaan kaduilla.

Elokapinan tekemiset vaikuttavat vain lähiympäristön tilaan: sekasortoa ja epäviihtyvyyttä luomalla. Asetelma ei siis ole vertailukelpoinen.

Elokapina on tyypillinen esimerkki rähjäisestä rabulismista, jossa asia hukkuu mielenosoittajien omaan huutamiseen.

Nyrkinpuinnin avuksi tulee valtavirtamedia. Suomen Kuvalehti iloitsi vähän aikaa sitten, että miljonääri-omistaja Ilkka Herlinin mielestä ”Elokapina on täyttä asiaa”. Ilta-Sanomien ja Taloussanomien aina valppaat aktivistit suurensivat kannanoton pian sivuilleen viestittäen, että ”Hei, toi kapitalistikin on meidän puolella!”

On varmaan jäänyt mopoikäisenä jotain hampaan koloon, kun täytyy nyt vanhempana hakea vallankumousromantiikkaa nuhjuisesta maailmanparannustoiminnasta.

Arvoitus on, mitä vastaan elokapinalliset oikeastaan kapinoivat, sillä Suomessahan on vihervasemmistolainen sosialistihallitus, joka tekee kaikkensa kiristääkseen ympäristönormeja ja maksattaakseen laskut kunnon kansalaisilla.

Moinen kapinallisuus on yhtä hupsua kuin vuoden 1968 kuohunta, jolloin ylioppilaat ”valtasivat” oman talonsa.

 

Mitä vihreä liike on saanut aikaan?

Suomi on taloudellisesti kuilun partaalla siksi, että ilmastopoliittista normiruuvia on kiristetty katkeamispisteeseen, ja energian hinta nousee.

Tosiasiassa energian hinnannousu ei johdu vain ”kuivasta kesästä” tai Norjan purojen uupumisesta, vaan jatkuvasta energiateollisuuden alasajosta ja päästökaupasta Euroopassa. Päästöoikeuksien kautta myös meidät suomalaiset pakotetaan maksamaan Saksan ydinvoimaloiden sulkemisesta.

Vaje puolestaan korvataan Saksassa nerokkaasti: hiilivoimalla! Siis maassa, jossa ydinvoiman tuottaminen olisi täysin turvallista ja tuulivoimaloille ei ole enää tilaa.

Tärkein syy sähkön hinnan nousuun Suomessa on paneurooppalainen sähkökauppajärjestelmä, johon Suomi kytkeytyi vuonna 2014. Pohjolan sähköpörssin Nord Poolin ja läntisen Keski-Euroopan sähkömarkkinoita yhdistää nyt yhteinen laskentajärjestelmä Euphfemia, jossa pohjoisnorjalainen sähköntuottaja voi käydä kauppaa vaikkapa kreikkalaisen ostajan kanssa.

Sähköpörssien välinen kilpailu alkoi viime vuonna, yhteiset sähkömarkkinat peittävät käytännössä koko Euroopan, ja yhteinen markkina kattaa pitkälti yli 90 % eurooppalaisesta sähkönkulutuksesta.

Sen hulluus ja järjettömyys vallitsee siinä, että sähkönsiirron verkkokapasiteetti on täysin riittämätön, mikä nostaa hintaa. Hintaa nostaa myös Suomen joutuminen samaan veneeseen Saksan kanssa, jonka vihreä energiapolitiikka on johtanut sekä sähkön hinnan että hiilidioksidipäästöjen nousuun.

Sähkön hinnan pöyristyttävä nousu Suomessa johtuu siis Euroopan unionista ja sen liittovaltiopolitiikan hedelmästä: yleiseurooppalaisesta sähköjärjestelmästä ja markkina-alueesta, mikä puoltaisi eroamista koko EU:sta.

Energian hintaa nostaa ja sähköpulaa lisää tietysti myös hiilivoimaloiden lopettaminen Suomessa ja erityisesti Helsingissä, jossa kaukolämpö ongitaan jatkossa merivedestä (aiheesta täällä). 

Erilaisilla energiaveroilla ja polttoaineiden hinnankorotuksilla on lähetetty kaiken tavaran hinta ja inflaatioprosentti nousuun, sillä energiantuotanto on alkutuotantoa, joka heijastuu jokaiseen hintalappuun. 

Energiantuotannon täytyisi tuottaa vähintään itsensä, jotta se olisi kannattavaa ja siitä olisi perustaksi kaikelle muulle tuotantoelämälle. Tuulivoiman kohdalla näin ei ole, vaan valtio tukee sitä veronmaksajien miljoonilla tuulivoiman syöttötariffijärjestelmän kautta, ja voiton asiassa keräävät pankkiiriliikkeiden tuulivoimarahastot. Tilanne on samanlainen kuin DDR:ssä, jossa hevosille syötettiin leipää, koska se oli rehuviljaa halvempaa.

”Vihreä siirtymä” on sotaan verrattava uhka Suomen taloudelle ja huoltovarmuudelle. Taulukkolähde: YLE.

Ja kaikki tämä vain vihervasemmistolaisen omahyväisyyden, moraalisen poseeraamisen ja hyvesignaloinnin varmistamiseksi, jotta ”muita paremmat ihmiset” voisivat piehtaroida narsismissaan ja kustantaa ilmastopoliittisen kunnianhimonsa kulut veronmaksajien aarrearkusta.

 

Vihreä epä-älymystö tuhoaa ilmastoa ja ympäristöä

Ilmastoa täytyy tietenkin suojella, mutta vihervasemmistolla on väärät menetelmät. Todellisia ilmastotekoja tekevät ne, jotka vaativat kehitysmaita laittamaan omat asiansa kuntoon, jotta hiilivuoto ja teollisuuden pako paljon päästäviin maihin voitaisiin estää.

Ilmaa parantavat ne, jotka sanoutuvat irti Pariisin ilmastosopimuksesta ja vaativat uutta tasapuolisempaa sopimusta, sillä Pariisin sopimuksessa suursaastuttaja Kiinalle annettiin lupa jatkaa ja lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti.

Vaikuttavia ilmastotekoja saavat aikaan kaikki, jotka vaativat kehitysmaiden päästöjen rajoittamista, väestönkasvun hillitsemistä ja ilmastopoliittisen vapaamatkustuksen lopettamista. Esimerkiksi Pakistanin ja Intian tapaisissa maissa ei tunneta juuri minkäänlaisia rajoituksia, ja yli puolet maailman kasvihuonepäästöistä tuleekin kolmannesta maailmasta – EU:sta enää vain noin 15 prosenttia.

Suomen päästöt olivat vuonna 2020 vain noin 0,13 prosenttia globaaleista päästöistä, joten maailmaa ei pelasteta sillä, että suomalaiset lopettaisivat hengittämisenkin.

Vaikka henkeä kohti laskettu hiilijalanjälki olikin suomalaisilla 40 prosenttia korkeampi kuin globaali keskiarvo, Suomessa tuotettiin runsaasti vientihyödykkeitä, joiden kulutus tapahtuu muualla kuin Suomessa.

Siksi päästöjen vertailu asukasta kohti ei anna oikeudenmukaista kuvaa ilmastopolitiikan moraalisuudesta, ja parempi olisikin laskea päästöt tuotettuja hyödykeyksiköitä kohti. Sitä paitsi Suomi on pimeä ja kylmä maa, joten suorat vertailut maailman muihin maihin ovat epäoikeudenmukaisia.

Oikeita ilmastopolitiikan pioneereja ovat ne, jotka puurtavat teknisissä laboratorioissa ilmastotehokkaamman teollisuuden ja keksintöjen innovoimiseksi ja tuotantoon saattamiseksi Suomessa.

Se on todellista älykkyyttä ja älymystön asenteiden mukaista. 

Siksi olisi perustettava Elokapinalle vastakkainen liike nimeltä Kuolemakapina, jolla vastustetaan älyllisen kulttuurin kuolemaa ja huuhtoutumista rähinöivän massakulttuurin mereen.

Kiilusilmät eivät tietenkään ymmärrä realismia eivätkä relativismia vaan pelkästään omaa fundamentalismiaan.

Siksi myös Vihreä Liitto voi puristella elokapinallisista täyden hyödyn. Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) on varonut ilmaisemasta kielteistä kantaa kadulla istujiin ja mennyt kuin hiiri koloonsa huomauttaen vain muotoseikoista, kuten lain rikkomuksista.

Jälleen ääni valheesta värisee – kaksinaismoralismin merkiksi. Vaikuttaa, kuin sisäministeriöstä olisi käynyt käsky, että Elokapinan mielenilmaisuihin ei saa puuttua.

Tosiasiassa Elokapina on Vihreän Liiton käsikassara. Se on Vihreiden markkinointijärjestö, joka tekee likaisen työn poliittisen puolueen puolesta. Vihreä poliisiministeri antaa elokapinallisten mielihyvin jatkaa toimintaansa, sillä sen ajatellaan ropisevan ääninä Vihreiden laariin.

Vihreiden kannattajat toimivat myös Euroopan liittovaltiopolitiikan hyödyllisinä hölmöinä, jotka edistävät pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden tuhoa ja järjen rappiota. Sen seurauksena sähkö ja lämpö ovat katoamassa kaapeleista Suomessa.

Jokainen nuori on tietysti lähtökohtaisesti vihervasemmistolainen, ja vasta aikuinen ymmärtää, kuinka maailma toimii. Elokapina-ilmiö antaa näyttöä siitä, miten valtamedia panikoi nuoria ilmastoahdistuksen lietsonnallaan, ja nuoret ilmaisevat rituaalista aggressiota, kun vihreä Piru on livahtanut korvasta sisään.

---

Päivitys 11.10.2021: Olin taaskin harmikseni oikeassa. Maria Ohisalo tunnusti tänään ripittäneensä poliisivoimia vaatimuksella, että poliisin on viestittävä Elokapinan kanssa ”neutraalisti”, jotta vältyttäisiin ”mielikuvalta, että poliisi on valinnut puolensa”. Käsittääkseni poliisin tuleekin olla lain ja järjestyksen puolella. Ohisalo ilmeisesti haluaa välttää mielikuvan, että hän itse on epäsovun, rähinöinnin ja sekopäisyyden puolella.

Arvio: Teräviä analyyseja ympäristöpolitiikasta

Kesäisen säätilan jatkuessa on luontevaa pohtia ympäristöpoliittisia kysymyksiä. Suomen Perusta julkaisi äskettäin kokoelmateoksen Ympäristörealistin käsikirja, jossa eri alojen asiantuntijat ja vaikuttajat arvioivat ympäristöpolitiikan tilaa ja tulevaisuutta, etenkin ilmastopoliittisen argumentaation asemaa poliittisen retoriikan välineenä. Teoksen voi ladata täältä.

Simo Grönroosin ja Marko Hamilon toimittamassa artikkeliteoksessa kirjoittavat muiden muassa valtiotieteen tohtori Heikki Koskenkylä, filosofian tohtori Tiera Laitinen, päätoimittaja Matias Turkkila sekä tekniikan tohtori Eero Paloheimo. Vahvimmiksi teoksesta nousevat juuri heidän artikkelinsa.


Ydinvoima voidaan korvata vain ydinvoimalla

Suomen Pankin pitkäaikainen asiantuntija Heikki Koskenkylä arvioi Saksan Energiewendeä, eli maan energiapolitiikan suurta käännettä hätäisesti tehdyksi ja kohtalokkaaksi virheeksi.

Saksa päätti lopettaa ydinenergian käytön Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkimainingeissa. Energiantuotantoon syntynyttä vajetta ei pystytä nyt kattamaan sen enempää tuulivoimalla kuin hiilivoimallakaan. Tuulivoimaloita on rakennettu hurjalla panostuksella noin 30 000, mutta tarve olisi 200 000, ja soveltuvat alueet on jo käytetty. Hiileen turvautuminen puolestaan nostaa päästöjä ja päästömaksuja.

On huomattava, että Fukushiman onnettomuus ei johtunut ydinvoimasta itsestään vaan maanjäristyksestä ja tsunamista, eli luonnonilmiöistä, joten ydinvoimasta luopuminen on järjetöntä alueilla, joilla maa ei järise. Koskenkylän mukaan Suomessa ei pitäisi tehdä Saksan virhettä, vaan ydinvoiman käyttöä voidaan jatkaa ottamalla käyttöön Olkiluodon kolmas yksikkö, rakentamalla Kivennavalle lisäkapasiteettia sekä saneeraamalla vanhoja voimaloita. Vain näin voidaan tyydyttää myös vihreiden intohimoa hiilidioksidipäästöjen alentamiseksi.


Lentotomaattikuorman päällä ilmastokokoukseen

Ilmatieteen laitoksella työskentelevä Tiera Laitinen puolestaan arvioi ilmastopoliittisen keskustelun populistisuutta. Hän muun muassa toteaa, että hiilidioksidiin kiinnitetään liikaa huomiota, vaikka metaani muodostaa tuhoisamman kasvihuonekaasun. Myös kasvisruokavaliosta vouhotetaan, ja mediassa eri ruoka-ainesten aiheuttamia päästöjä verrataan niiden massaan, kun oikeampi vertailukohta olisi niiden sisältämä energia tai ravintoarvo. Argumentaatiossa olisikin paljon korjaamisen varaa.

Samaa teemaa jatkaa Matias Turkkila artikkelissaan, jossa hän pohtii ”lasten ristiretkenä” tunnetun ilmastolakkoilun asemaa poliittisen retoriikan keppihevosena. Terävään tapaansa Turkkila analysoi, mikä tekee lasten ja nuorten protesteista ”vastustamattomia” ja kuinka media sekä sen kanssa symbioosissa elävä vihreä liike käyttävät nuorten kokemattomuutta hyväkseen.

Ilmastoahdistuksella ja ilmastopaniikin lietsonnalla on nähdäkseni myös selvä vasemmistoretorinen tehtävänsä. Ilmastonsuojelu ja vasemmistolainen ajatteluperinne nojaavat samaan metafysiikkaan, toisin sanoen globaaliin, yliyksilölliseen ja kaikkia ihmisiä ylirajaisesti pakottavaan politiikkaan, jolla syyllistetään aiheettomasti myös syyttömiä ihmisiä ja hyvällä ympäristösuhteella toimivia valtioita. Turkkilan mukaan itsensä rankaisemisesta on tehty jonkinlainen hyve, jolla signaloidaan moraalista poseerausta ja yritetään näytellä parempia ihmisiä.

Turkkila kiinnittää huomiota vihreiden poliitikkojen häpeämättömän räikeään kaksinaismoralismiin, joka ilmenenee viehtymyksenä matkustamiseen ja erityisesti lentomatkailuun. Outi Alanko-Kahiluoto ja Maria Ohisalo ovatkin jo näyttäneet esimerkkiä tekemällä ympäristöteon, jättämällä autonsa kotiin ja kiitämällä lentokoneiden nokassa pitkin ja poikin Japania sekä Etelä-Amerikkaa huvimatkoillaan tai ympäristöseminaareissaan.


Vihreän liikkeen kaksinaismoralismi

Ilmiö ei ole uusi. Filosofi Georg Henrik von Wright totesi jo 1990-luvun puolivälissä, että maailman merkittävin ympäristöongelma on massaturismi, joka aiheuttaa kulttuurieroosiota ja kuluttaa luonnonvaroja. Hänen mielestään parasta ympäristöpolitiikkaa olisi energian säästäminen. Eräs filosofian laitoksen tutkija totesi silloin Yliopisto-lehdessä, että von Wright oli täysin sopimaton arvostelemaan matkailua, sillä hän oli yksin matkustanut enemmän kuin muu filosofian laitos yhteensä.

Väittämä matkailun tuhoisuudesta ympäristölle on sinänsä valitettavan tosi. Turkkilan analyysin kautta valottuukin, että yhtäaikaiseen moralismiin ja aitoon huoleen sisältyy aimo annos elitismiä. Asian voi sanoa niin, että ihmisten pitäisi elää kuten opettavat.

Olen samoilla linjoilla kuin Turkkila asioita arvioidessaan, ja tuon näkemyksiäni esille lähiaikoina ilmestyvän mediatutkimukseni ympäristöpoliittisissa osioissa. Viittaan erääseen jo aiemmin lanseeraamaani ilmiöön nimeltä ”ekokatastrofin intimiteetti”. Tarkoitan sillä vihreän liikkeen vaikeutta tunnustaa, että ihmisen luonnonvarainen ja pidäkkeetön lisääntyminen on lähes kaikkien ympäristöongelmien (ja myös poliittisten ongelmien) primus motor.

Todettakoon kuitenkin, että tähän Ympäristörealistin käsikirjaan ei omaa artikkeliani sisälly, joten nyt käsillä olevassa arviossa ei ole kyseessä omakehu eikä pyrkimys arvostella omia tuotoksia!


Ympäristönsuojelun ydinongelma: väestöräjähdys kehitysmaissa

Väestön lisääntymisen teemasta päästäänkin artikkelikokoelman lopussa olevaan kirjoitukseen, jonka on laatinut pitkän kokemuksensa pohjalta suomalaisen ympäristöliikkeen legenda ja veteraani Eero Paloheimo. Hän toteaa suurimmaksi ympäristöongelmaksi väestön määrän. Hänen arvionsa mukaan maapallo voisi kantaa enintään miljardin ihmisen populaation.

En päässyt heti jyvälle Paloheimon näkemyksestä, jonka mukaan ongelma ei ole väestönkasvu vaan väestön määrä. Väestön määrähän on seuraus väestön kasvusta.

Yksi mahdollisuus ymmärtää Paloheimon argumentti on ajatella, että väestö voisi maapallon tietyissä osissa kasvaakin, kunhan se toisaalla vähenisi. Juuri tästä syystä ratkaisevaa maapallon tulevaisuudelle on väestön yhteismäärä, ei vain paikallinen kasvu.

Paloheimo näyttää olevan samaa mieltä kuin Sir David Attenborough, joka on pitänyt kehitysmaiden väestönkasvua niin suurena ongelmana, että hänen mielestään myös kehitysapu pitäisi lopettaa. Tällöin kehitysmaiden asukkaat joutuisivat harkitsemaan lisääntymistään tarkemmin, tai luonto hoitaisi asian itsestään. Olen omasta puolestani esittänyt poliittisessa manifestissani (s. 81), että kehitysavun ehtona pitäisi apua saavien maiden laatia suunnitelma väestönsä määrän kääntämiseksi laskuun ja pysyä siinä.

Paloheimo pitää Kiinan yhden lapsen politiikkaa merkittävimpänä ympäristötekona. Murheellista onkin, että Kiina on lopettanut yhden lapsen politiikan. Vihreän liikkeen ristiriitaisuus näkyy myös siinä, että toisaalta liikkeen feministit vaativat yhden lapsen politiikasta luopumista naisten vapautumisen puolustamiseksi, mutta toisesta suupielestään he vaativat ympäristörasituksen keventämistä ja kulutuksen hillitsemistä. Sitä kautta hekin tulevat vaatineiksi myös väestön määrän rajoittamista.


Taustamusiikkia ilmastotuhotieteilijöille

En kuitenkaan spoilaa kirjan sisältöä. Lukekoon jokainen itse ja päättäköön, mitä ymmärtää. Teos on tärkeä lisä ympäristöpoliittiseen keskusteluun ja tuo esille perussuomalaisten näkemyksiä ympäristönsuojelusta. Perussuomalaiset asettavat nykyisin standardin myös ekologisille keskusteluille, mistä näyttöä antaa Eero Paloheimon kääntyminen vihreistä perussuomalaisille linjoille.

Ympäristönsuojelun tavoite ja päämäärät meillä perussuomalaisilla ovatkin luonnon kannalta myönteiset, ja mielestämme politiikkaa tulisi tehdä tehokkailla eikä ristiriitaisilla keinoilla. Kirjan viestinä voi pitää sitä, että ekofundamentalismi ei kannata, ja ympäristönsuojelussa tulisi noudattaa suhteellisuudentajua niin, että hyvän ympäristöpolitiikan taloudelliset edellytykset säilyisivät. Vain siten hyvää ympäristöpolitiikkaa voidaan jatkaa.

Mainittakoon, että kirjan kirjoittajat eivät ole ilmastodenialisteja, eli ilmastonmuutokseen liittyvien vaikutusten kieltäjiä. Erimielisyys vihreän liikkeen kanssa koskee lähinnä sitä, millä keinoilla ympäristöä voidaan parhaiten suojella. Tässä suhteessa menetelmiä koskevat ehdotukset ovat usein osoittautuneet vastakkaisiksi, mikä on ymmärrettävää aina, kun vastakkain ovat realistit ja idealistit.

Aihetta esittelevän minidokumentin voi katsella täältä (https://youtu.be/LGwHu7hht7A).


Jukka Hankamäki
FT, VTT

Suomalaisista ei saa tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä

Jos muistaa jotakin 1970- ja 1980-luvuista, tietää, mitä olivat happosateet. Tuolloin kasvoi tiedostava punk-sukupolvi, jonka maailmankatsomus oli musta, sillä jo alakouluissa lasten ja nuorten päähän taottiin, että Saksasta – tarkemmin sanoen Ruhrin teollisuusalueelta Länsi-Saksasta – tulee pahoja happosateita, jotka tuhoavat kaikki Suomen metsät.

Sen jälkeen paha Ronald Reagan räjäyttää päämme yläpuolella ydinpommin, ja kaikki ihmiset kuolevat, ja koko maailma tuhoutuu. Koska tuohon aikaan koetut uhat olivat absoluuttisia, eräänlaisia lekalla päähän taottuja totaaliuhkia, myös nuorisosta kasvoi hyvin periaatteellista.

Päiväkerhojen koleissa eteishalleissa lastentarhanopettajat rämpyttivät epävireistä pianoa ja lauloivat euforiseen tilaan antautuen, että ”harakalla kolme suurta munaa on”. Ja mikä pahinta, vaarilla on (kapitalismin merkiksi) saari. Kommarien mielestä se oli huolestuttavaa, sillä: ”Ai, ai, vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on.”

Kasvavien aikuisten mielipiteet eivät nykyisin poikkea kovin paljon noiden aikojen ajatuksista, sillä nykyäänkin ihmisiä ahdistellaan erilaisilla globaaleilla uhilla, joita tosin on aina ollut olemassa. Yleensä ne katoavat muutamassa vuodessa jälkiä jättämättä.

Omasta mielestäni nykyisten suvaitsevaisten asenteissa on paljon samaa kuin 1970-luvun kiilusilmäisten kommunistien näkemyksissä. Vain he kykenevät kilpailemaan hyvyydessä nykyisten maailmanparantajien kanssa, ja ovat usein samoja henkilöitäkin.

Tämän päivän megatrendi on käyttää sanaa megatrendi. Sellainen on myös ilmastonmuutoksesta vouhottaminen ja vihreällä anekaupalla ratsastaminen.

Jokaisena historiallisena ajanjaksona ihmiset kanavoivat eksistentiaalista olemassaolon Angstiaan erilaisten poliittisten huolten kautta. Ajassa taaksepäin katsellen ne näyttävät usein koomisilta, mitä ne eivät ole tietenkään olleet sisältä päin nähtyinä. Onhan menneisyys jo turvallisesti eletty, ja jokaista mennyttä nykyaikaa leimanneet epävarmuustekijät eivät enää varjosta nykyisyyttä. Sen sijaan nykyisyyteen liittyy aina omia uhkia.

Niinpä on paikallaan suhtautua tyynen rauhallisesti, kun joku tieteen ja politiikan rajapinnalla operoiva mittarimato tuo ihmeteltäväksemme raportteja, jotka aivan ehdottomasti näyttävät velvoittavan meitä tietynlaiseen käytökseen.

Eräs sellainen on YK:n alaisuudessa toimivan kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n erikoisraportti nimeltään Special Report on Global Warming of 1.5°C. Edellinen julkaistiin 2014, ja seuraava on odotettavissa 2022.

Raportin mukaan ilmasto on lämminnyt esiteolliselta ajalta yhdellä asteella, ja puolen asteen muutos on odotettavissa kasvihuonekaasujen vuoksi. Koska hiilidioksidi ja pienhiukkaset pysyvät ilmakehässä vuosikymmeniä, muutos ei ole käännettävissä eikä edes pysäytettävissä.

Ilmastosopimukset eivät auta tilanteessa, jossa väestö paisuu kolmannessa maailmassa ja kehitysmaat puskevat ilmakehään hiilen kaasuja täysin piittaamattomasti. Kiina avaa uusia hiilivoimaloita muutaman viikon välein.

Aktiivinen ilmastonmuokkaus taas ei onnistu hankkeen huonon hyötysuhteen ja energiaintensiivisyyden vuoksi.

Melkein kaikki alkavat ymmärtää, että ilmastopolitiikasta on tullut länsimaissa pelkkä retorinen veruke. Ilmaston lämpenemisestä muistuttaminen luo huolta, jonka odotetaan kaatuvan kannatuksena vihreiden puolueiden laariin ilman, että vihreän liikkeen tukemisesta olisi mitään todellista hyötyä ilmaston kannalta. Myös mielipideilmasto heikkenee, kun vihreät saavat valtaa, joka johtaa vain valtioiden johtamiseen vihreiden mimosoiden ja huvitteluliberaalien logiikalla, aivan kuten EU:ssa on käynyt.

Ilmastopolitiikassa esiintyy paljon retorista kannatuksen kalastelua, kun myös sinivihreä hallitus on käynyt autoilijoiden kimppuun (aiheesta täällä ja täällä). Suomalaisista ihmisistä ei pidä tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä.


Ilmastopolitiikassa tiivistyy länsimaiden vastuu ja kehitysmaiden vastuuttomuus

Tilastokeskuksen mukaan Suomi tuottaa maailman kasvihuonepäästöistä ainoastaan 0,175 prosenttia. Enää vain noin 15 prosenttia tulee EU:sta ja jo yli puolet kehitysmaista, joissa suurin päästöjen lähde on asuminen. Pelkkä ihmismäärän paisuminen ja olemassaolo siis luo ympäristötuhoja.

Brittiläinen naturalisti Sir David Attenborough kritisoi vuonna 2013 ruoka-avun antamista kehitysmaihin, piti kehitysmaiden auttamista ”sekopäisenä” ja peräänkuulutti keskustelua sekä toimenpiteitä väestönkasvun hillitsemiseksi.

Hänen mukaansa nälänhädät johtuvat siitä, että liian pienellä alueella on liikaa ihmisiä. Luonto on yrittänyt korjata asiaa, mutta ihmiset ovat kehitysmaita auttamalla pahentaneet tilannetta. Attenboroughin mukaan maapallo on menossa kohti katastrofia, mutta luonto tasapainottaisi tilanteen, jos ihmiset eivät tekisi mitään.

Luonnossa ei ole mitään luonnotonta, ja evoluutiossa on pyrkimys tasapainoon, mukautumiseen ja sopeutumiseen. Asia onkin aivan niin kuin Attenborough katsoo, mikäli asiaa ajatellaan luonnossa vallitsevien itsesäätelyjärjestelmien kannalta.

Suomi on pitkien etäisyyksien pimeä ja kylmä maa, jossa energiankulutus ja päästöt ovat perusteltuja olosuhteiden vuoksi.

Nykyinen ilmastomaksujärjestelmä kohtelee meitä epäoikeudenmukaisesti, sillä se ottaa huomioon lähinnä kokonaispäästöt tai päästöt henkilöä kohti. Niitä ei suhteuteta tuotannon tasoon eikä hyötysuhteeseen, ja näin ollen teollisen kulttuurimme hyvä ilmastosuhde jätetään huomiotta. Ei pohdita, mitä päästöillä saadaan aikaan.

Koska läntisissä ja pohjoisissa teollisuusmaissa ilmastollinen hyötysuhde on parempi kuin Aasian kehittyvissä maissa, tuotantoa ja työtä tulisi palauttaa täällä tehtäväksi. Lisäksi pitäisi siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jossa arvioitaisiin ympäristötehokkuuutta, ja päästöt suhteutettaisiin saavutettaviin hyötyihin.

Koska kehitysmaissa hyötysuhde on huono, työ ja tuotanto kannattaisi suorittaa länsimaissa.

Moraalifilosofisen aiheuttamisperiaatteen mukaan vastuu heikosta ilmastosuhteesta ja väestöräjähdyksestä kuuluu kehitysmaille itselleen. Esimerkiksi Kiina voisi maksaa ympäristön parannustoimet suoraan valtionkassastaan ilman, että meitä laskutetaan Kiinan ongelmista.

Ilmastosopimusten pohjana oleva nykyinen arviointijärjestelmä kohtelee kaltoin Suomen teollisuutta ja esimerkiksi lentoliikennettämme. Vaikka Finnairin päästöt ovatkin lukumääräisesti suuria, ovat ne matkustajaa ja kilometriä kohti laskettuina pieniä, sillä yhtiö lentää paljon pitkiä reittejä, ja koneiden energiatehokkuus on erinomainen.

Globaalisti ajatellen ilmastonmuutosta ei pitäisi pyrkiä hillitsemään tappamalla suomalaista teollisuutta päästödirektiiveillä. Meidän ei pitäisi suostua myöskään ilmastopoliittiseen anekauppaan, jolla meitä pakotetaan maksamaan muiden tehottomuudesta ja vastuuttomuudesta suorilla almuilla ja kolehdeilla.


Mitä ilmastopolitiikassa pitäisi tehdä?

Kasvihuonepäästöjä hillitsemään pyrkivä ilmastopolitiikka voidaan kiteyttää kolmen kohdan ohjelmaan.

1) Koska suurin yksittäinen päästölähde on asuminen, pitäisi hillitä väestöjen siirtymistä eteläisistä maista pohjoisiin. Massamaahanmuuton rajoittamista vaatii siis myös luonnonsuojelu, ja ristiriitaista onkin, että vihreä ympäristöliike ei pyri rajoittamaan maahanmuuttoa kehitysmaista.

2) Pitäisi säilyttää teollisuus länsimaissa, joissa ympäristötehokkuus on parempi, ja siirtää tuotantoa takaisin läntisiin maihin.

3) Pitäisi rajoittaa tavaraliikennettä kehitysmaista, sillä rahtaus on suurimpia ympäristön pilaajia nykyisin. Samasta syystä voidaan vaatia massamatkailun ja turismin rajoittamista erilaisin taloudellisin sanktioin ja tehostein.

Tulli ja verot ovat kuitenkin vain yksi ja melko keinotekoinen instrumentti, enkä kannata kauppasotaa. Onkin huomattava, että kolmas kohta toteutuu osittain jo, mikäli toisen kohdan asiaintila saadaan voimaan. Siksi poliittisen vallan pitää kannustaa pitämään investoinnit, työ ja tuotanto kotimaassa, mikä puolestaan tapahtuu kansantalouden sisäisillä veropoliittisilla ratkaisuilla.


Mitä ilmastopolitiikassa ei pitäisi tehdä?

1) Ei pitäisi tuomita eikä kurittaa yksipuolisesti autoilijoita, sillä hiilidioksidipitoisen autoilun jatkuessa ja fossiilisia polttoaineita käytettäessä voidaan ostaa halvalla lisäaikaa ympäristön parantamista koskevien keksintöjen kehittelyyn.

Innovaatioiden toteuttaminen vaatii suuria investointeja, mutta tuloksena voidaan löytää kokonaan uusia energiamuotoja, esimerkkinä nyt vaikkapa maaperän syväkairauksilla saatava energia. Halpaan hiileen turvautumalla voidaan löytää rahoitus pitkäkestoisille muille energianlähteille.

Siksi ei pitäisi ajaa alas myöskään Helsingin hiilivoimaloita, jotka on todettu Euroopan ympäristöystävällisimmiksi. EU:n kontekstissa alasajo pitäisi aloittaa esimerkiksi Puolasta, jossa nyt käytettävä hiili kannattaisi polttaa meidän huomattavasti paremmissa voimaloissamme.

2) Ei pitäisi lopettaa ydinvoiman käyttöä. Yhteiskunnallinen tosiasia on, että jos hiilestä luovutaan, jäljelle ei jää mitään muita mahdollisuuksia tuottaa suuria määriä energiaa kuin ydinvoima. Ydinvoimaa vaatii myös liikenteen sähköistyminen.

Saksa teki Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen hätäisen ydinvoimasta luopumispäätöksen, vaikka Keski-Euroopan maaperä ei liioin järise (ainakaan seismisten vaikutusten vuoksi) eikä muitakaan luonnonmullistuksia ole odotettavissa. Silti maa aikoo korvata ydinvoiman, milläpä muulla kuin hiilellä, kunnes joutuu todennäköisesti pyörtämään päätöksensä. Ruotsi on ydinvoiman lisärakentamisesta luovuttuaan sallinut korvaavien voimaloiden rakentamisen, ja näin on pakko tehdä myös Suomessa.

Ydinvoiman käyttöönotto on tietenkin ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä saasteiden pitkäaikaisuuden vuoksi. Kun tuo virhe on kertaalleen tehty, olisi toinen suuri virhe olla käyttämättä resursseja loppuun, sillä kaksinkertainen määrä ydinjätettä ei yhteen paikkaan sijoitettuna aiheuta nykyistä suurempaa varastointiriskiä.

Käyttöriskit puolestaan pienenevät uusien ydinvoimaloiden myötä, sillä uusi ydinvoimalaitos on kuin uusi BMW verrattuna vanhaan Trabantiin, jollaisia puhisee Suomenlahden pohjukassa neljä: kaikki grafiittihidasteisia Tshernobyl-tyyppisiä reaktoreita.

Mitä enemmän ydinvoimaa käytetään, sitä enemmän voitetaan aikaa uusien energiamuotojen kehittelyyn. Siksi ydinvoimasta luopuminen pelkän moraalipaniikin vuoksi on pelkkää populismia, vihreiden onnenongintaa ja kannatuksen kalastelua sekä epätoivoista moraaliposeerausta.

Ydinvoiman arvostelun sijasta ympäristöliikkeen tulisi keskittyä vaatimaan IAEA:lta maailmanlaajuisia turvallisuusnormeja ydinvoimaloille. On käsittämätöntä, että YK on saanut aikaan globaalit standardit sananvapaudelle ja ihmisoikeuksille mutta ei ydinvoimaloille, joiden vaikutukset voivat olla konkreettisia ja maailmanlaajuisia.

3) Ei pitäisi tuomita ilmastopolitiikan toisinajattelijoita, jotka epäilevät valtavirran ilmastopolitiikkaa ja tekevät ilmastonmuutoksesta erilaisia tulkintoja.

On selvää, että ihmisen toiminta vaikuttaa ilmastoon, sillä miljardit hiilidioksiditonnit eivät ole voineet olla vaikuttamatta ilmakehään. Jotakin vaikutusta ihmisen toiminnalla väistämättä on. Niinpä väite ilmastonmuutoksesta on analyyttis-apriorinen eli käsitteellinen totuus ja sellaisena hieman banaali.

Olennaista onkin, miten ihmisen toiminta suhteutuu luonnon omaan toimintaan. Kukaan tuskin voi kiistää ihmisen vaikutuksia, mutta tulkinnat vaikutusten merkityksistä vaihtelevat. Ihmisen aikaansaamat muutokset ovat jääneet historian aikana luonnon omien muutosten, kuten auringon aktiivisuuden, tulivuortenpurkausten ja meteoriittien, rinnalla usein marginaalisiksi.

Maapallon ilmakehä myös säätelee itseään, mistä näyttöä antaa Massachusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lindzenin löytämä iirisilmiö. Satelliiteilla tehdyt tarkat mittaukset osoittavat, että ilmakehän yläkerros mukautuu kuumenemiseen ja supistuu tai laajenee silmän iiriksen tavoin sekä päästää lisälämpöä ulos avaruuteen.

Tätä adaptiivisuutta voidaan pitää läpi koko luonnon ulottuvana toimintaperiaatteena, jonka syistä ja olemuksesta filosofit keskustelevat seminaareissa.

Myös Aalto-yliopiston dosentin Antero Ollilan ilmastoskeptiset kirjoitukset kuuluvat tieteeseen. Kriittinen, haastava ja valtavirran paradigmoista poikkeava argumentaatio on tieteenfilosofisesti katsoen usein osoittautunut tieteen arvokkaimmaksi osaksi, sillä sen kautta on voinut tulla esille jotakin uutta.

Ilmastovouhotuksesta ei pidä tehdä uskontoa, jolla kuristetaan Suomen talous ja teollisuus ja jota myötäilemällä tullaan ampuneeksi itseä nilkkaan.

Autoverotuksen aggressiivisuus vihertävän virhepolitiikan vika

Liikenteen verottaminen on Suomessa tehty häikäilemättömän aggressiiviseksi, jotta valtio saisi rahaa sosiaaliämmien, turvapaikkaturistien ja muun joutoväen elättämiseen.

Autojen hinnassa kannettava autovero, vuotuinen päästöihin perustuva ajoneuvovero sekä polttoaineverot ovat tuottaneet valtiolle nettovoittoa, joka ei ole perusteltavissa liikenneyhteyksien ylläpitokustannuksilla. Varat eivät palaudu liikenteen hyväksi vaan päätyvät aivan muiden menojen kattamiseen.

Juha Sipilän hallitus yritti nyhtää rahaa vielä moottoripyörä- ja veneverollakin, kunnes joutui perumaan aikeensa. Venevero kaatui paljon veneitä omistavien suomenruotsalaisten vastustukseen ja siihen, että veneiden verottamista autoveron kohtuullistamiseksi olivat hallituksessa ajaneet epäsuosioon joutuneet entiset Perussuomalaiset (nykyiset Siniset).

Anne Bernerin ehdotus autoveron poistamiseksi oli perusteltu mutta huonosti valmisteltu, sillä kertarysäyksenä se olisi leikannut kaupasta vastikään ulos ajettujen ajoneuvojen arvoa dramaattisesti ja vienyt autokaupan kuolioon aina uudistuksen toteuttamiseen asti. Kumoon meni sekin ehdotus.

Erään mahdollisuuden liikenteen rokottamiseen tarjoaa Euroopan unionin uusi hiilidioksidipäästöjen testimenetelmä, jolla on mahtipontinen nimi: Worldwide Harmonised Light Vehicle Test Procedure, WLTP. Sillä korvataan tähän asti käytössä ollut laboratoriotesti NEDC (New European Driving Cycle), joka luotiin 1980-luvulla.


Uusia instrumentteja hallituksen käsiin

Valtiollinen liikenteen turvallisuusvirasto TRAFI on kirjoittanut uudistuksesta seuraavasti: ”EU:n autoteollisuus kannattaa uudistusta ja se on ollut aktiivisesti mukana uuden päästömittaustestin kehittämisessä. NEDC-testissä arvot määritellään teoreettisen ajotavan perusteella, kun taas WLTP-sykli pohjautuu eri puolilta maailmaa kerättyihin todellisiin lukemiin. Siksi se antaa paremman kuvan päivittäisistä ajoprofiileista.”

Todellisuudessa autoteollisuuden aktiivisuus ei johdu innokkuudesta veroa kohtaan. Teollisuuden mukana olo johtuu ainoastaan pyrkimyksestä varjella etujaan ja estää EU:n hulluimmat verotusratkaisut.

Autoteollisuus on vanhan mittaustavan voimassa ollessa virittänyt tuotteensa niin, että ne kuluttavat ja saastuttavat mahdollisimman vähän niissä idealisoiduissa olosuhteissa, joihin ne alistettiin NECD:ssä. Tällä tavoin 200 hevosvoiman BMW tai Mersu saatiin kuluttamaan 3,9 litraa tasaisella 90 kilometrin tuntinopeudella tuulettomissa oloissa, yhden henkilön kuormalla, suurimmalla vaihteella ja matalakitkaisilla renkailla. Resurssien vapauttaminen nosti kulutuksen 15 litraan.

Tehokkaiden laatuautojen valmistajat onnistuivat joka tapauksessa pelastamaan itsensä sovittamalla kulutus- ja päästölukemat EU:n normeihin. Keinottelua mikä keinottelua, mutta vihreän politiikan painostukseen oli vastattava samalla mitalla.

Koska uusi testi WLTP on ”monipuolisempi” ja ”ottaa huomioon erilaiset olosuhteet”, silmukka kiristyy. Uusi verotusjärjestelmä kohtelee suuripäästöisiksi osoittautuvia autoja, niiden valmistajia ja omistajia häikäilemättömän epäoikeudenmukaisesti. Verottajan kannalta uudistusta on väitetty ”kustannusneutraaliksi”, mutta tosiasiassa uusi laki kompensoi mittaustapamuutoksen vain alle 137 g/km päästäviltä autoilta, kun taas noin 250 g/km päästävien autojen hinnat voivat nousta parikymmentä prosenttia.

Tämä on väärin, sillä mittaustapa ei ota huomioon tehokkaiden autojen kokonaispäästöjä. Esimerkiksi päästöarvojen yläpäässä olevalla Ferrarilla (300 g/km) ajetaan sen elinkaaren aikana suhteellisen vähän (tyypillisesti noin 100 000 km), eli kokonaisvaikutus ympäristöön jää lopulta pienemmäksi kuin kuutiotilavuudeltaan down shiftatulla pjongjangilaisella koppimopolla tai japanilaisella riisikupilla (130 g/km), joilla ajetaan niiden elinkaaren aikana tyypillisesti 300 000 kilometriä.

Silti näiden ajoneuvojen omistajia verotetaan progressiivisesti eri tavoin. Hammaslääkärien verottaminen on tietenkin ongelma myös ansiotuloverotuksen yhteydessä, mutta heidän autojensa sosialisoiminen valtiolle hinnoittelun kautta ei ainakaan korjaa tilannetta.

Suomessa WLTP-mittausta aletaan soveltaa syyskuun alussa eduskunnan hyväksyttyä hallituksen ehdotuksen kesäkuun lopulla. Raskaan autoverotuksen ja pitkien välimatkojen Suomella ei olisi ollut mikään kiire hyväksyä EU:n uusia verotusperusteita varsinkaan, koska Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa luvattiin panostaa liikenteeseen ja keventää autoverotusta tavalla, joka olisi vähentänyt autoveron tuottoa 200 miljoonaa. Nyt puhutaan vain ”kustannusneutraaliudesta”.

Hallitus on ollut mestari pyörtämään kaikki lupauksensa ja oman ohjelmansa. Ensi töikseen Kokoomus ja Kepu pettivät koulutuslupauksen, ja sitten ne rikkoivat yhdessä Sinisten kanssa tavoitteen hillitä haittamaahanmuuttoa. Nyt pelkäksi paperiksi osoittautuivat myös liikenteen edistämiseksi annetut lupaukset.

Median suhtautuminen hallituksen toimintaan on ollut epäkriittistä ja kaunistelevaa. Myös Tekniikan Maailman arviot vihertävät: ”Suomi on ensimmäinen maa, jossa verotusperusteeksi otetaan suoraan WLTP-perusteinen lukema. Päätös on ryhdikäs, joskin se sisältää aimo annoksen pimeään sukeltamista”, lehti kirjoittaa kansalaisten EU-kriittisyyttä hillitsemään pyrkien.

MTV3:n uutissivut puolestaan kiirehtivät valehtelemaan kansalaisille, että heidän ”lempparimerkkinsä” Toyotan hinnat putoilevat, vaikka tosiasiassa hinnanalennus kohdistuu puoliksi sähköistettyihin hybridimalleihin, joita myydään varsin vähän niiden kalleuden vuoksi. Sen sijaan suosikkimallien hinnat nousivat, ja klassisen Land Cruiserin hinta räjähti, kuten myös monen muun tehokkaan ja käyttökelpoisen auton. Media on aktiivisesti mukana EU-bluffissa.

Oikein olisi ollut kirjoittaa: ”Tehottomien ja helposti hajoavien romujen hinnat laskivat ja kunnon autojen hankkiminen tuli entistäkin vaikeammaksi samalla, kun yksilitraisista yliviritetyistä turbo-oravanpyöristä on tulossa korjaamojen kultakaivoksia”. Siinä totuus.


Ilmastopoliittinen anekauppa lopetettava

Autovero on tietenkin vain yksi symbolinen yksityiskohta sodassa, jota käydään teollisen länsimaailman ja kehitysmaiden välillä. Se on rangaistus ja hinta, jota länsimaalaiset pakotetaan kärsimään kehitysmaissa vallitsevan väestönkasvun ja ympäristökuormituksen vuoksi.

On muistettava, että Suomen kasvihuonepäästöt (56 miljoonaa tonnia) muodostavat vain noin 0,175 % koko maailman päästöistä (32 000 miljoonaa tonnia), joten maailmaa ei pelasteta sillä, vaikka suomalaiset tuhoaisivat taloutensa ja teollisuutensa tai lakkaisivat hengittämästä kokonaan.

Enää vain noin 15,6 % maailman kasvihuonepäästöistä tulee Euroopan unionista (5 000 miljoonaa tonnia), ja jo yli puolet kolmannen maailman kehitysmaista. Suurin päästölähde on lämmöntuotanto ja asuminen, mikä indikoi, että pelkkä ihmisten läsnäolo ja runsastuminen on suurin syy ekokatastrofiin ja ympäristötuhoihin.

Vihreillä on erityisoikeus pilata ympäristöä.

Tätä ei kuitenkaan painoteta julkisessa sanassa poliittiseen korrektiuteen vedoten. Vihreä ympäristöliike vaikenee ympäristötuhojen todellisista syistä, sillä se pelkää ideologisesti harhaan johtamiensa hipstereiden kannatuksen menetystä, joka seuraisi, jos heille kerrottaisiin, että ympäristötuhojen todellinen syy onkin kehitysmaiden väestönkasvu. Kutsun aiheeseen liittyvää kaksinaismoralismia ekokatastrofin intimiteetiksi.

Kehitysmaiden asukkaat aina Afrikasta Eestiin ajelevat jo paremmilla autoilla kuin suomalaiset, mikä on sairaan verotuspolitiikan seuraus. En tarkoita, ettei ilmakehää tai muuta ympäristöä pitäisi suojella. Mutta tarkoitan, että luontoa ei tule suojella tavalla, jolla länsimaiden ympäristötehokas ja hyötysuhteeltaan hyvä teollisuus tuhotaan mutta ei puututa ekokatastrofin todellisiin syihin. Ne piilevät kehitysmaissa ja niiden uskonnoissa, jotka kannustavat lisääntymiseen ja joiden vuoksi naisia käytetään lapsitehtaina.

On ylipäänsä väärin, että Euroopan maat pakotetaan maksamaan kehitysmaiden hiilidioksidipäästöistä johtuvia laskuja. Ilmastosopimusten pohjana olevissa laskelmissa tuijotetaan pelkästään eri maiden kokonaispäästöihin, mutta ei huomata, paljonko hyödykkeitä niillä saadaan aikaan läntisissä teollisuusmaissa.

Länsimaissa ympäristötehokkuus on parempi, sillä päästöt tuotettuja yksiköitä kohti ovat paljon rohkaisevampia kuin ympäristötehokkuudeltaan kehnoissa kehitysmaissa. Harhaanjohtavaa tilastointia edustaa myös maakohtaisten päästöjen laskeminen kansalaista kohti. Tällöinkään ei oteta huomioon tuotannonalakohtaisten ominaispäästöjen mukaista ympäristötehokkuutta eikä kylmän tai lämpimän ilmaston vaikutusta päästöihin ja niiden oikeutukseen.

Esimerkiksi päästötilastoja johtavassa ja valtamedian puolustelemassa Kiinassa ympäristötehokkuus on huono, ja maa voisi maksaa ympäristön parannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Koska Kiina luetaan YK:n tilastoissa kehitysmaaksi, se on ympäristötukien nettosaaja, jolle muiden muassa Suomi joutuu pulittamaan ilmastomaksuja. Tilanne on epämoraalinen, sillä Suomi ei ole ollut pitkään aikaan mikään rikas länsimaa vaan köyhä ja velkainen valtio, jolla ei ole vähäisimpiäkään siirtomaa-ajan moraalivelkoja mihinkään suuntaan.

Myös Yhdysvallat on velkaantunut Kiinalle tavalla, joka on kääntänyt rikkaan ja köyhän asetelmat päälaelleen. Yhdysvallat ja Donald Trump ovat nähdäkseni oikeassa sanoutuessaan irti ilmastopolitiikasta, joka kohtelee teollistuneita länsimaita epäoikeudenmukaisesti. Pohjan vihreältä anekaupalta vie lopullisesti se tosiasia, että ratkaiseva osuus hiilidioksidipäästöistä ei ole ihmisen aiheuttamia (asiallista tietoa tässä ja tässä sekä dosentti Antero Ollilan sivuilla ja hänen blogissaan).


Autovero poistettava kokonaan

Mitä tämän kaiken keskellä tekee Suomen vasemmisto-oppositio? Vuonna 2014 vasemmiston vaatima autoveron korotus johti autokaupan vähenemiseen ja verotuottojen pienenemiseen. Mikäli vasemmisto voittaa seuraavat vaalit, ovat kansalaiset jälleen unohtaneet, mitä vasemmisto hallituksessa ollessaan sai aikaan.

Omasta mielestäni autovero pitäisi poistaa asteittain kokonaan, eikä muutosta tarvitsisi kompensoida ajoneuvoverojen tai polttoaineverojen korotuksilla. Veromenetykset korvattaisiin leikkaamalla kehitysyhteistyövaroja ja ilmastomaksuja, käännyttämällä sosiaalietuusperäisiä maahanmuuttajia sekä puolittamalla EU-jäsenmaksu rangaistukseksi EU:n sotkeutumisesta kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin sananvapauskysymyksissä.

Näin autoilun verottaminen saataisiin yleiseurooppalaiselle tasolle, eikä valtiovallan tarvitsisi jatkaa sosialismin ajalta periytyvää feministis-vihamielistä politiikkaansa, jolla miehiltä viedään heidän penissymbolinsa ja ihmisten perustuslaillista liikkumisen vapautta rikotaan kansalaisia syrjivällä verokohtelulla.

Hirtetäänkö Suomen talous hiilikieltoon?

Istuva hallitus tekee apilanvihreän elinkeinoministerinsä Olli Rehnin johdolla vihreämpää politiikkaa kuin vihreät itse. Helsingin Sanomat iloitsee tänään, että ”[h]allitus suunnittelee kieltävänsä kivihiilen käytön energiantuotannossa vuoden 2030 jälkeen”. On vaikea sanoa, onko kyseessä joudutus vai lykkäys, kun aikaraja häämöttää noinkin kaukana tulevaisuudessa: yli kymmenvuotisen aikahorisontin takana, jonne poliittinen vastuu ei yleensä kanna. Mutta hanketta voidaan pitää merkkinä myös asiantuntemuksen ”vihreydestä”.

Erityisen kaltoin kyseinen päätös kohtelisi Helsinkiä, sillä Helsingin Energia tuottaa energiastaan kolmanneksen kivihiilellä. Helsingin kaupungilla on myös oma itsemurhahanke, 2020-suunnitelma, jonka mukaan kaupungin pitäisi tuottaa 20 prosenttia energiastaan uusiutuvilla polttoaineilla vuosikymmenen vaihteeseen mennessä. Kustannukset nousevat, tehokkuus heikkenee ja tuloutukset kaupungille hiipuvat. Mikäli tavoite toteutuu, on myös veroäyri tuolloin vähintään 20.

Kaupungilla, jolla on noin 2 miljardia euroa velkaa, ei pitäisi olla tällaiseen varaa. Vaatimus hiilestä luopumiseksi on vaatimus veroäyrin korottamiseksi, lisävelan ottamiseksi tai peruspalvelujen leikkaamiseksi. Vaihtoehtoja siis on, mutta ne kaikki ovat huonoja tai ainakin huonompia kuin kivihiilen käyttäminen.

Hanke on myös turha, sillä Salmisaaren kivihiilivoimala on todettu Euroopan ympäristöystävällisimmäksi. Suomi on pimeä ja kylmä maa, ja siksi kivihiilestä luopumista ei pidä aloittaa täältä. Voimaloiden muuntaminen kotimaisella turpeella toimiviksi on kallista ja toisi kaupunkiin 200 kuorma-auton vuorokausirumban turvealueilta. Tekninen hyötysuhde heikkenisi. Hiiltä saadaan kätevästi Puolasta laivaten, ja sen varastointi onnistuu maan alla.

Hiililaiva Eira Helsingin Ruoholahdessa elokuussa 2016. Kuva: J. Hankamäki.

Syyt Suomen kansallisten etujen vastaiseen toimintaan löytyvät tietenkin Euroopan unionista, sillä ”[i]lmastopolitiikan suuret linjat sovitaan EU-tasolla.” Ja: ”Jäsenmaat ovat sitoutuneet vähentämään päästöjä 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä”. Lisäksi Hesarin juttu kertoo, että ”[t]änä vuonna uusiutuvien tuotantotukeen on varattu valtion budjetista runsaat 230 miljoonaa euroa”.

Tiedättekö, että alkutuotannossa (kuten energiantuotannon piirissä) mikään subventoitu ei voi kannattaa taloudellisesti, koska voidakseen toimia perustana muulle tuotannolle sen pitäisi pystyä tuottamaan vähintään itsensä? Jos energiantuotantotapa ei tuota itseään ja voittoa päälle, se ei pysty toimimaan pohjana muulle tuotantoelämälle. Tämä on looginen totuus.

Sama pätee myös tuulivoimaan, biopolttoaineiden kiskomiseen pelloista ja ravinnon tuotantoon, minkä luulisi kiinnostavan etenkin Keskustaa. DDR:ssä hevosille syötettiin leipää, koska se oli rehuviljaa halvempaa valtion subventioiden vuoksi. Siksi järjestelmä romahti heti, kun piikkilanka kerättiin ihmisten ympäriltä pois.

Parasta mitä tulee Vantaalta: ekosähkö? Kuva: J. Hankamäki.

En tarkoita, ettei ympäristönsuojelu olisi tärkeää. Vastuuta ympäristönsuojelusta ei vain tule siirtää energiaa paljon tarvitseville pohjoismaille, kuten EU:n johtamassa ja jäsenmaita syyllistävässä politiikassa käy. Ainoastaan 14 prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä tulee nykyisin Euroopan unionista. Yli puolet tulee kehitysmaista, joiden joukkoon luetaan myös Kiina.

Kiina on maailman suurin kivihiilen tuottaja ja käyttäjä, ja maa saa 75 % energiastaan hiilestä. Uusia hiilivoimaloita otetaan käyttöön viikoittain.

Kiina on nykyisin yksi maailman pääomalähteistä ja samalla päästölähteistä, ja maa voisi maksaa ympäristön parantamiseen tarvittavat toimet suoraan valtionkassastaan. Silti velkaantuva Suomi muiden EU-maiden mukana maksaa ilmastomaksuja myös Kiinalle osana ideologista ja ympäristöpoliittisesti ristiriitaista ideologiaa. Tähän ideologiaan sisältyy se, että samaan aikaan ydinvoimasta luopuva Saksa suunnittelee korvaavansa ydinvoiman – milläpäs muulla kuin kivihiilellä!

Vuoden 2015 alusta voimaan tulleen rikkidirektiivin arvioitiin tuovan Suomen teollisuudelle 600 miljoonan euron vuosilaskun, mikä vastaa 12 000 työpaikkaa. Öljyn hinnan tilapäisen laskemisen vuoksi hinta jäi ensimmäisenä vuonna 400 miljoonaan, mikä sekin on paljon. Kysymys kuuluukin, pitääkö Suomen talouselämä hirttää ympäristömääräyksiin.

Suurin yksittäinen päästölähde maailmassa ei ole näkyvin, kuten autoilu tai lentomatkustus, vaan huomaamattomin: rakennusten valaistus ja lämmitys. Tämä paljastaa, että keskeinen syy ekologisiin ongelmiin on väestönkasvu kehitysmaissa. Ympäristöliike ei kuitenkaan vastusta sitä aktiivisesti, sillä se pelkää kannatuksensa katoamista, mikäli yksilövapauteen kajoavat lisääntymisrajoitukset koettaisiin kannattajien keskuudessa poliittisesti epäkorrekteina. Olen sanonut tätä häveliäisyyden varjossa tapahtuvaa totuuden salailua ekokatastrofin intimiteetiksi.

Askel oikeudenmukaiseen energiapolitiikkaan otettaisiin, jos kasvihuonepäästöjen oikeutusta ei arvioitaisi asukaskohtaisella hiilijalanjäljellä eikä maan kokonaispäästöilläkään, vaan tuotannonalakohtaisella ominaispäästöjärjestelmällä, toisin sanoen ympäristörasituksella verrattuna tuotantotavan kautta saavutettuihin hyötyihin. Tämä hyötysuhde on teollisuusmaissa paljon parempi kuin asiasta piittaamattomissa kehitysmaissa.

Lisää energiapolitiikasta tässä.

Niukkuuden aika – Mistä se johtuu?

Filosofi Ville Lähde on rakentanut käsityksensä tulevaisuuden filosofiasta niukkuuden käsitteen ja ilmiön ympärille kirjassaan Niukkuuden maailmassa (Niin & Näin 2013). Valinta on luonteva sikäli, että filosofien oma leipä on usein yhtä kapea kuin pitkäkin. Siksi oman tieteenalamme piirissä esiintyvän talousahdingon projisoiminen koko maailmaa koskeviin yhteyksiin käy vaivattomasti.

Kirjansa alussa Lähde lausuu (s. 9), että ”[s]uomalaisilla on enemmän vaurautta kuin koskaan aiemmin. Nautimme ennennäkemättömän historiallisen kehityksen hedelmistä. Asumme väljemmin, liikumme ympäri maailmaa ja syömme ravinnoksemme ravitsevaa ja monipuolista ruokaa. Elämme kuitenkin rajallisessa maailmassa, ja tieto kasvun rajoista lisääntyy koko ajan. Miljoonat kärsivät aineellisesta kurjuudesta. Niukkuus ei silti näy arkipäivässämme.”

Vai ei? Ilmeisesti Lähteen omaan elämään niukkuus ei yllä. Mutta muutoin rohkenen olla eri mieltä. Jo alkusanoissaan Lähde on nähnyt länsimaat laiskanpulskeina ja hyvinvoivina, ja onkin kysyttävä, keitä tosiasiassa ovat ne miljoonat hyväntekijät, jotka kärsivät tuosta monille ihmisille tutusta aineellisesta kurjuudesta. Totuus lienee se, että aineellisesta kurjuudesta on tullut varsin konkreettista ja läsnä olevaa myös hyvinvointivaltio Suomessa.

Niinpä Lähde olisi helpottanut asemaansa myöntämällä niukkuuden koettelevan myös ja nimenomaan hyvinvointivaltioina pidettyjä teollisuusmaita eikä piirtämällä ensi töikseen vastakohta-asetelmaa entisten hyvinvointivaltioiden ja entisten kehitysmaiden välille. Länsimaiset hyvinvointivaltiot ovat henkihieverissä ja elävät yli varojensa samalla, kun maailman keskeinen pääomalähde on kehitysmaaksi virallisesti luokiteltava Kiina, ja Intian talous kasvaa kohisten.

Länsimaiden kurjistumisen syy ei ole tuhlailevana pidetty elämäntapa. Esimerkiksi EU tuottaa enää vain 14 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä yli puolen tullessa kehitysmaista. Taloudellisessa mielessä syynä hyvinvointivaltioiden illankoittoon ja jatkuvaan pulaan kaikesta on se, että kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeus on menetetty ja ylikansalliset yhtiöt pystyvät globaalin maailmantalouden vallitessa kilpailuttamaan kansallisvaltioiden veropolitiikan, mikä on johtanut valtiot verokilpailuun ja ennennäkemättömään velkaantumiseen.

Se, että ylikansalliset yhtiöt ovat hyödyntäneet myös kehittyviä valtioita, on tuonut niihin enemmän runsautta kuin tuotannontapaan tai riistoon perustuvaa niukkuutta, toisin kuin Lähde näkee.


Kepeähköjä keinoja ehtyvän maailman pelastamiseen

Kaikki ei tietenkään johdu vain ihmisten itsemääräämisoikeuden ja hyvinvoinnin katoamisesta ja kieroutumisesta globaalin talouden pyörteissä. Maailmassa vallitsee myös tosiasiallinen pula resursseista, ja Lähde käsitteleekin erityisesti öljyn, puhtaan veden, ravinnon ja viljelysmaan loppumista. Se, että energiavarat ehtyvät ja asuinhuoneiden lämpötiloja joudutaan pudottamaan aste asteelta niin, ettei lämmintä saa pian olla 12 astetta enempää, ei ole suinkaan Vihreän liiton keksintöä. Se ei ole myöskään seurausta pietistisestä, säästäväisyyttä korostavasta tinkimisen ja nuukuuden eetoksesta vaan reaktiota siihen tosiasiaan, että maailma on ehtymässä.

Lähde on monille filosofeille tyypilliseen tapaan antautunut analysoimaan myös resurssin, niukkuuden ja runsastumisen käsitteitä, ja hän pohtii markkinoihin, ihmisen kekseliäisyyteen, politiikkaan ja uusiin teknologioihin liittyviä mahdollisuuksia (vielä kerran) pelastaa maailma. Kyse on siis ”vaihtoehtoisten ajattelutapojen” kertailusta, vaikka kirjoittaja kieltääkin, että niukkuuden maailman politiikka olisi ”maailman pelastamista”. Parannuskeinoiksi hän tarjoaa kuitenkin vain ”eriarvoisuuden välttämistä” (s. 158) ja ”talouden ja politiikan suhteen murrosta” (s. 160), jotka ovat kovin epämääräisiä keinoja.

Lähteen havainnot ovat sinänsä paikkaansa pitäviä, mutta tärkeimpiin asioihin hänen teoksensa ei yllä puuttumaan. En tarkoita nyt vain sitä, että filosofisesti katsoen ahdingossa on ollut kyse naturalismista, josta jo Nietzsche kirjoitti, että ”darvinismista huokuu eräänlainen englantilaisen liikaväestön ummehtunut ilma, kuin hädässä ja ahtaudessa ahertavien pikkueläinten haju” (Iloinen tiede, ajatelma 349).

En tarkoita sitäkään, että Lähde olisi voinut pohtia paremmin teknologisen kulttuurin ja maailmantalouden metafyysistä perustaa. Tarkoitan vain, että jo pelkästään sillä immanentilla tasolla, jolla Lähde liikkuu, hän olisi voinut miettiä, mistä jatkuva materiaalinen ahdinko varsinaisesti johtuu.

Runsauden aikakauden lopuksi niukkuuden profeetta Lähde esittää vain sen vaatimuksen, että kulutuksen ja kasvun pitäisi vähentyä. Se ei kuitenkaan toteudu, jos kuluttajat eivät vähene, mutta tähän tosiasiaan Lähde varoo viittaamasta.


Heteroseksuaalisuus ja väestöräjähdys syinä niukkuuteen

Syynä lähes kaikkeen maailmassa vallitsevaan energiapulaan, elintarvikepulaan, aliravitsemukseen, saastumiseen, poliittisiin levottomuuksiin, sotiin, väkivaltaan, kaaokseen sekä pulaan demokratiasta ja ihmisoikeuksista on liiallinen väestönkasvu kehitysmaissa. Väestöräjähdys eli ihmislajin liiallinen runsastuminen koettelee koko maapalloa, ja se uhkaa myös niin sanottuja kehittyneitä länsimaita, joiden väestö vähenee sekä tosiasiallisesti että suhteellisesti.

Tästä Lähde ei kuitenkaan puhu mitään, vaikka se on koko ympäristöä koettelevan katastrofin pääasiallinen syy.

Ympäristöliikkeen piirissä on vältelty sanomasta tätä tosiasiaa ääneen kannatuksen menetyksen pelossa. On arveltu, että naturalismille rakentuva ympäristöliike menettää tukijoitaan, mikäli sen piirissä lausutaan ajatus, että tuhon tielle ihmiskunnan on johtanut sen ”luonnollisena” pidetty lisääntyminen. Tämän näkemyksen artikuloiminen on leimattu linkolalaiseksi fundamentalismiksi, ja sitä on pidetty ekofasismina myös ympäristöliikkeen sisällä.

Ihmiskunnan ei pitäisi kuitenkaan sulkea silmiään tosiasioilta, vaikka ne saattavat tuntua joistakin ihmisistä sietämättömiltä. Jo teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) kirjoitin, että lisääntymisintoiset heteroseksuaalit ovat eräänlaisia biologisia aseita. Maailmaa uhkaa heteroseksuaalinen lisääntymisstrategia, joka on maailman vaarallisin ekologinen, taloudellinen, turvallisuuspoliittinen ja kulttuurinen uhka sekä uhka hyvinvoinnille kaikkialla.

Poliittista korrektiutta vaaliva vihreä liike kuitenkin vaikenee näistä perussyistä taktisesti: pitääkseen kannatuksensa nuorten heteroparien piirissä. Vaikka puoluetta ovat suosineet myös monet seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset, Vihreä liitto nojaa pohjimmiltaan heteroseksuaaliseen arvomaailmaan edustaessaan naturalismia. Myös Pentti Linkola lausui taannoin, että jokainen yö, jota mies ei vietä naisen seurassa, on vastoin luonnon järjestystä. Niinpä hänen ja muiden kumisaapas- & risupartaideologien ekologinen ajattelu sisältää selvän ristiriidan.

Ilmastonmuutosta ja vedenpaisumusta ei saada aisoihin ilman perussyyn eli lisääntymisen tunnustamista ongelmaksi, ja siinä olisikin haastetta kaikille niukkuudesta kärsiville! Poliittisen korrektiuden tavoitteluun perustuvassa kansainvälisessä toimintaympäristössä on kuitenkin lähes mahdotonta saada ajetuksi hankkeita, jotka tunnustavat ekokatastrofin ja siihen liittyvien ongelmien syyksi väestöräjähdyksen. Asian myöntäminenhän merkitsisi, että länsimaiden pitäisi vaatia lisääntymisrajoituksia Aasian ja Afrikan maissa, mikä heittäisi länsimaiden niskaan hirmumyrskyäkin pahemman vastalauseiden aallon.

Eipä taida niukkuuden filosofeille jäädä täällä Suomessa muuta mahdollisuutta kuin pureskella kynsiään kivien ja kantojen alla. Oireellisesti Lähde kirjoittaakin (s. 11), että ”ei voi olla niukkuuden puoluetta”. Vahinko vain, että kyseinen toteamus ei ole ihmisten poliittisia motiiveja tiedostava terävä huomio, vaan se jää tahattomaksi epätoivon tunnustukseksi.


Arvioitu teos:

Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa. Tampere: Niin & Näin, 2013.

Kettutytöt ja rukoilijasirkat

Koska nyt on ilmeisesti tämän kesän viimeinen helleviikonloppu, olen minäkin ollut heinikossa ottamassa aurinkoa. Pääskysiä näkyy vielä taivaalla runsaasti, eivätkä heinäsirkat ole lopettaneet siritystään. Kuulen siis vieläkin hepokatit, vaikka olen 45. Tosin feministien siritykselle olen tullut kuuroksi.

Tässä esseessä kirjoitan kettutytöistä ja rukoilijasirkoista. Rukoilijasirkat eivät ole suinkaan niitä hurskaita sädekehänunnia, jotka vaativat esimerkiksi seksuaalisen kanssakäymisen nollatoleranssia eduskuntaan ja kaikkialle muuallekin. Eivätkä he ole niitäkään, jotka käyvät kamppailuaan homoavioliittoja vastaan päivänkakkaroiden heiluessa hatussa. Sitä paitsi nimi kirjoitettaisiin tällöin muodossa ”rukoilija-Sirkka”. Sen sijaan rukoilijasirkka on eräs hyönteislaji.

Rukoilijasirkat tunnetaan siitä erikoisesta ominaispiirteestään, että parittelun lopuksi naaraspuolinen rukoilijasirkka usein syö koiraan elävältä. Mikä sitten yhdistää rukoilijasirkkoja kettutyttöihin, jos karut mielleyhtymät feministeihin jätetään pois?

Kettutytöt ovat puhuneet eläinten oikeuksien puolesta aivan niin kuin monet filosofitkin tai sellaisina esiintyneet. Miespuolisten rukoilijasirkkojen kohtalo ohjaa kysymään, missä kohdassa luonnonjärjestystä eläinten oikeuksien rajat kulkevat. Miksi kettutytöt puhuvat ”eläinten oikeuksista”, kun he tarkoittavat ihmisten suhdetta eläimiin, mutta eivät katso eläimillä (eivätkä liioin ihmisillä) olevan oikeuksia niiden käyttäytyessä luonnonvaraisesti? Miksi kettutytöt eivät ole huolissaan miespuolisten rukoilijasirkkojen oikeuksista?


Puhe ”eläinten oikeuksista” on harhaanjohtavaa

Näkemykseni on, että eläimillä ei voi ensinkään olla oikeuksia, sillä eläimet eivät voi olla persoonia eivätkä subjekteja eivätkä myöskään potentiaalisesti sellaisia, kuten ihmislapset ovat. Eläimet eivät toimi tietoisesti vaan käyttäytyvät reaktiomaisesti ja refleksinomaisesti. Eläimet eivät tee valintoja vaan reagoivat sisäisten impulssiensa tai ulkoisten ärsykkeiden yllyttäminä. Eläin ei voi esimerkiksi kieltäytyä pyyteistään ja sanoa ”ei”, mitä puolestaan pidetään inhimillisen moraalin lähtökohtana.

Näin ollen eläimillä ei ole myöskään vastuuta, eikä oikeuksien käsitettä voida laajentaa ihmisten yhteiskunnasta koskemaan eläinten käyttäytymistä ilman, että käsite laajenee kohtuuttomasti ja menettää merkityksensä.

Puhe eläinten oikeuksista on harhaanjohtavaa, sillä tutkimuskohteen (eläinten) ontologisen olemuksen analyysi on tällöin jätetty suorittamatta ja oikeuden käsitettä on käytetty asiayhteydestään irrotettuna, pelkän mekanistisen puntaroinnin välineenä. Oikeuden käsitettä ei missään tapauksessa voida käyttää samassa merkityksessä eläimestä kuin ihmisestä, vaikka kettutytöt ja eläintensuojelijat pyrkivätkin tekemään niin.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei eläimiä pitäisi kohdella hyvin. Se, miten suhtaudumme eläimiin, kertoo paljon myös siitä, miten suhtaudumme toisiimme ja kuinka inhimillisiä olemme. Mutta eläimet eivät ole ihmisiä, mistä erään merkin antaa jo kieleen sisältyvä konventionaalinen totuus: jos eläimet olisivat samalla viivalla ihmisten kanssa, mihin me tarvitsisimme niitä erottavia käsitteitä? Vai hyväksyisikö kettutyttö esimerkiksi sen, että häntä itseäänkin sanottaisiin eläimeksi? Monet feministit ovat kylläkin menneet naturalismissaan niin pitkälle, että he nimittävät kunnianarvoisia miehiä erään rakastettavan eläimen nimellä...


Heppatyttöjen filosofointia

Eläintensuojelun taustalla vallitsevan filosofoinnin heikkous on sen pinnallisuus. Ihmisen ja eläimen ontologista olemuseroa ei ole vaivauduttu pohtimaan eikä määrittelemään. Mitä on olla ihminen? Mitä merkitsee olla eläin?

Monet nuoret siirtävät omassa elämässään kokemiaan pelkoja ja uhkia ulkoisiin asiayhteyksiin, joissa niitä on kenties helpompi käsitellä. He näkevät eläinten asemassa omia elämäntilanteitaan. Niinpä eläintensuojeluun liittyviä ilmiöitä ei pitäisi käsitellä vain immanentteina, systeemikeskeisinä tai oikeudelliseen puntarointiin perustuvina kysymyksinä, kuten tehdään yliopistojen filosofian laitoksilla, vaan eläintensuojelijoita ja heidän ongelmiaan pitäisi pyrkiä tulkitsemaan psykologisesti.

Yliopistofilosofian rappiosta kertoo omalta osaltaan juuri eläintensuojelijoina toimivien yliopistofilosofien naiivius: virkoihin nimitetyt feministit projisoivat omassa elämässään kokemiaan ahdistuksia siirtymäobjekteina toimiviin eläimiin ja niiden asemaan. Nuorten kannattaisi olla pikemminkin huolissaan omasta asuntokurjuudestaan kuin supikoirien tilanteesta Pohjanmaan tarhoissa.

Se, että filosofian laitoksilla parveilevat tytöt keskittyvät marginaaliongelmiin, kuten eläinten oikeuksiin, kertoo yliopistofilosofian tämänhetkisestä epä-älyllisyydestä. Puhutaan aidan seipäistä muttei itse aidasta. Tässä yhteiskunnassa olisi tärkeämpiäkin puheenaiheita.


Huonoa politiikkaa eläintensuojelun varjolla

Eläintensuojelijoiden politiikka ei toimi myöskään pragmaattisesti. Esimerkin tarjoaa turkistarhauksen vastustus. Eläintensuojelujärjestö Peta levitti maailmalle jokin aika sitten videota, jossa esitettiin, kuinka turkistarhausta toteutetaan Kiinassa: supikoirilta nyljetään niiden turkit elävältä ”kauniimman leikkauksen” aikaansaamiseksi. Sen jälkeen eläinparat viskattiin kasaan, jossa ne kituivat kuoliaiksi. Se olikin hirveää.

En puutu nyt siihen, että videon kuvaamiseksi Peta oli maksanut kiinalaisille turkistarhureille taloudellisen palkkion. Sen sijaan haluan pohtia, miten kävisi, jos eläintensuojelijoiden vaatimukset turkistarhauksen lopettamisesta Suomessa toteutuisivat ja turkistarhaus kiellettäisiin.

Totuus on, että Suomessa eläimiä ei nyljetä tuolla tavalla elävältä, vaan niiden kohtelu on lähes inhimillistä. Jos turkistarhaus lopetettaisiin Suomessa, tuotanto siirtyisi todennäköisesti ulkomaille. Koko maailma ei ole suomalaisen lainsäätäjän eikä edes Euroopan unionin hallittavissa, ja niinpä asiat vuotavat tynnyrin lautojen väleistä ja niiden yli.

Turkistuotannon lakkautettu osa siirtyisi todennäköisesti Kiinaan tai muihin sellaisiin maihin, joissa olot ovat yhtä huonot. Siksi tässä asiassa ei pidä olla fundamentalisti vaan relativisti: on valittava monesta pahasta pienimmät ja pysytettävä turkisten tuotanto Suomessa. Sen sijaan eläintensuojelijat vaativat ehdotonta kieltoa EU-maihin ymmärtämättä, mihin se johtaisi.


Eläintensuojelun symbolisuus

Ristiriitaista on, että eläintensuojelujärjestöt eivät ole puuttuneet juurikaan eläinten rituaaliteurastuksiin. Johdonmukaiselta tämä politiikka alkaakin näyttää, kun huomataan, että eläintensuojelujärjestöihin ovat klusteroituneet yleensä samat henkilöt, jotka vihaavat suomalaisia miehiä, rakastavat irrationalismia ja puolustavat esimerkiksi islamin leviämistä länsimaissa.

Suojelijoina ovat toimineet huomiota herättävän usein tytöt niin, että eläintensuojelijoita sanotaankin kettutytöiksi, kun taas kettupoika on paljon harvinaisempi ilmiö. Heteropojat menevät tuohon toimintaan mukaan useasti ”ketunhäntä kainalossa”: saadakseen tytöiltä jotakin vastalahjaksi.

Sen sijaan yksikään kettutyttö ei ole huolissaan siitä, että Suomessakin eläinlääkärit kiskovat urospuolisilta lemmikkikoirilta ja -kissoilta irti heidän pallinsa! Sukupuolisuuden poisriistämistä harjoitetaan kastraation muodossa pohtimatta lainkaan asian eettisiä puolia ja niin sanottuja eläinten oikeuksia. Tämäntapaisessa eläimiin asennoitumisessa voidaan nähdä feminististä ja miesvihamielistä symboliikkaa. Siirtymäobjektithan edustavat tyttöjen poikaystäviä sellaisina kuin heidän toivotaan olevan. Mielellään nämä tahot ovat laajentaneet kuohitsemista myös ihmisen seksuaalisen käyttäytymisen piiriin, sillä rangaistuksena ja ”hoitomuotona” kastraatio voidaan kohdistaa tietenkin vain miehiin, ei naisiin. Eikö tämä miesvihamielinen politiikka olekin mitä hirveintä seksuaalista ahdistelua?

Turkistarhauksen vastustuksessa on havaittavissa myös naisten omaa seksuaalisuuden torjuntaa. Turkikset koetaan usein eroottisiksi, ja niitä käyttävät eniten naiset itse. Niinpä turkistarhauksen arvostelu on tulkittavissa naisten omaksi eroottisuuden ja seksuaalisuuden torjunnaksi symbolisella tasolla. Nainen ei siis hyväksy omaa seksuaalisuuttaan ja kieltää itsensä.


Lopuksi

Ihmisessä on tietysti paljon luontoa. Ihminen on luonnosta riippuvainen, sillä ihminen on kehoaan myöten biologinen organismi. Lisäksi olemme riippuvaisia ulkoisesta luonnosta. Luonto on monille ihmisille hartaan palvonnan kohde. Luonnonsuojelijat ja naturalistit ovat kuitenkin tehneet luontokeskeisestä maailmakatsomuksestaan itselleen uskonnon: kaikki selitetään luonnolla tai luonnontieteellä. Juuri se on sitä banaalia naturalismia, joka disintelligoi filosofian sisältöjen lisäksi myös tyylin.

Ehkä kaupunkilaiset nykynuoret ovat niin vieraantuneita maatalousyhteiskunnasta, että he sen vuoksi eivät suhtaudu kovin luonnollisesti eläinten hyötykäyttöön ja asemaan luonnon kiertokulun osana. He eivät suhtaudu luonnollisesti myöskään valkoiseen hetero- tai homomieheen sekä hänen asemaansa luonnon kokonaisuudessa.

Ekofilosofian suhteellisuus

Ekonomisti Nicholas Sternin ilmastonmuutosraportin valmistuttua kävi selväksi, että ihmiskunta uskoo vain yhtä argumenttia: taloudellista. Kun kasvihuoneilmiöstä ja vedenpaisumuksesta varoitetaan taloudellisilla perusteilla ja väitetään ekokatastrofin syöksevän maailmantalouden lamaan, argumentti alkaa tepsiä.

Sternin raportin mukaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kolminkertaistuu alkaneella vuosisadalla teollistumista edeltävään aikaan verrattuna. Tällöin maapallon lämpötila kohoaa 3–10 astetta ja napa-alueiden jäätiköt sulavat, mikä voi nostaa meren pintaa 5–12 metriä. Kasvihuoneilmiö ei merkitse vain vedenpaisumusta, vaan maailman vilja-aittoja koetteleva kuumuus ja kuivuus nostavat myös ruoan hintaa. Vakuutusmaksut puolestaan nousevat myrskyjen seurauksena. Pääoman tuotto heikkenee, kun tehtaita ja kiinteistöjä joudutaan korjaamaan tai siirtämään ennen niiden arvioidun käyttöajan päättymistä. Pahimmillaan prosessi alkaa kiihtyä, kun ikiroudan sulaminen vapauttaa ilmakehään vaarallista metaania. Tulvat ja kosteuden vaihtelut saattavat heikentää kasvillisuuden kykyä sitoa hiilidioksidia, ja hiilen sitoutuminen valtameriin kohottaa merien happamuutta. Napa-alueiden sulaminen puolestaan vähentää auringon energian heijastumista avaruuteen, mikä edelleen nopeuttaa lämpenemistä.

Näyttö ihmisen toiminnan ja ilmastonmuutoksen yhteydestä on Sternin mielestä enemmän kuin riittävä. Taloustieteilijänä hän pitää ilmastonmuutosta vakavimpana markkinoiden epäonnistumisena, minkä maailma on kokenut. Markkinat pilaavat ilmaston, mutta ne voivat myös pelastaa sen. Markkinaehtoisuus tarjoaa kuitenkin hyvin ongelmallisen näkökulman asiaan. Parin asteen lämpeneminen olisi hyvä uutinen esimerkiksi turismille ja uuden teknologian kehittäjille. Luottamus rationaalisesti toimiviin markkinoihin ei siis riitä, vaan lisäksi tarvitaan sääntelyä. Sternin mukaan tärkein ilmastonsuojelun instrumentti on päästökaupan kehittäminen, jolloin kustannusten on kohdistuttava sekä päästöjen tuottajiin että loppukäyttäjiin.

Sterin raportti on ilmeisen poliittinen, koska se uskoo optimistisesti huomiseen. Koska olot eivät korjaannu ruikuttamalla, olisi luovuttaminen poliittisesti vastuutonta. Siksi myös Stern maalaa raportissaan tulevaisuudenuskoisen kuvan. Hän analyysinsa mukaan ihmiskunnalla on ”hyvät mahdollisuudet” sopeutua ilmastonmuutokseen, mikäli yksi prosentti kokonaistuotannosta käytetään vuosittain hiilidioksidipäästöjä vähentäviin toimiin. Jos mitään ei tehdä, ihmiset joutuvat tyytymään 5–20 prosenttia vaatimattomampaan elintasoon. Lisäksi hän painottaa länsimaiden vetovastuuta. Vaikka kasvihuonepäästöistä jo puolet tulee kolmannen maailman maista ja ainoastaan 14 prosenttia Euroopan unionista, rikkailla mailla on moraalinen velvollisuus toimia tiennäyttäjinä, sillä rikkaat maat ovat aiheuttaneet valtaosan niistä päästöistä, jotka nyt lämmittävät ilmakehää.

Nicholas Sternin poliittisuus johtuu muun muassa siitä, että hän on Iso-Britannian hallituksen taloudellinen neuvonantaja. Niinpä ei ole ihme, että Tony Blair palkkasi Al Goren saarnaamaan Kioton sopimukseen liittymisen puolesta, kuten Iso Antti Rannanjärven. Tosin tässäkään yhteydessä ei ole kyse filosofisesta eikä eettisestä argumentaatiosta vaan hyötyjen ja haittojen puntarointiin perustuvasta laskelmoinnista. Jos taloudelliset laskelmat olisi saatu osoittamaan jotain muuta, hiilidioksidin tuottamista voitaisiin pidettäisiin kai perusteltuna jatkaa.

Tämä on seuraus nykyfilosofian ajautumisesta pragmatiikan tielle, jolloin asioiden oikeutusta arvioidaan vain niihin liittyvien hyötyjen tai haittojen mukaan: suhteellisesti. Ongelmana on, että virallisesti hyväksytyssä tieteen valtavirrassa ei tunnusteta todellisia arvoja, joiden kannattaja muiden muassa Platon oli. Sen vuoksi ei ole olemassa myöskään kunnollista ympäristöfilosofiaa, josta toiminnan moraaliperiaatteet voitaisiin johdella. Kun taloudelle on luovutettu kaikki valta, asiat kääntyvät suhdanteiden vaihdellessa kuin kaleidoskoopissa päälaelleen, aina kunkin ajan trendin mukaisesti. Siksi myös päätöksiä ja sopimuksia puretaan ja rikotaan, eikä pitkällä tähtäimellä saada mitään aikaan. Näyttöä tästä antaa se, että heti kun kansakuntia alkavat koetella ”tärkeämpinä” pidetyt kriisit, kuten talouslamat ja sodat, ilmasto- ja ympäristökysymykset siirretään taka-alalle, ja katastrofiin johtava tuhoisa kokonaislinja jatkuu.


Lähde:

Stern, Nicholas, The Economics of Climate Change 5 – The Stern Review. Cambridge University Press, 2007.