29. helmikuuta 2020

Demokratian alennustila ja EU:sta karkaamisen aika

Kun Saksan liberaalipuolueen FDP:n Thomas Kemmerich valittiin keskisaksalaisen Thüringenin osavaltion pääministeriksi AfD:n, CDU:n ja liberaalien äänillä, aloittivat valtavirtapuolueet ja media suunnattoman vyörytyksen vaatien Kemmerichin eroa. – Miksi? Siksi, että Vapaata demokraattipuoluetta edustava Kemmerich oli voittanut vaalin kansallismielisen Alternativ für Deutschlandin osittaisella tuella. Painostus johti valitun henkilön näennäisesti ”oma-aloitteiseen” eroamiseen vain päivää valintansa jälkeen.

Hullunkurista tilanteessa on, että liberaalisti ja demokraattisesti ajattelevat olisivat voineet hyvinkin puoltaa Kemmerichin pysymistä tehtävässään juuri siksi, että hän oli saavuttanut voittonsa AfD:n selässä. Hän oli pystynyt hyödyntämään myös AfD:n kannatuksen sekä sopeuttamaan puolueen äänestäjät taakseen. Valinnassa pysymistä olisi voinut puoltaa erityisesti sen vuoksi, että tulos oli kansan vapaissa vaaleissa ilmaiseman tahdon ja sitä kautta nimenomaan demokratian ja liberalismin mukainen.

Sen sijaan Saksassa on menetelty täysin toisin. AfD:tä kohtaan harjoitettu eristämispolitiikka on johtanut puolueen sekä sen jäsenten ja kannattajien kohtelemiseen spitaalisina. Erityisesti sosiaalidemokraattien vaatimukset valitun henkilön eroamiseksi tarkoittivat käytännössä vaalituloksen mitätöimistä ja äänten hylkäämistä. Uusia vaaleja päätyi lopulta vaatimaan valittu henkilö itse. Suomalainen valtamedia laati asiasta kritiikittömiä ja pelkästään toteavia raportteja, joissa kirjeenvaihtaja kuvaa tapahtumien kulkua vältellen tunnustamasta eristämispolitiikkaan liittyvää kaameaa ristiriitaa.

Tapaus osoittaa, kuinka syvälle demokratian alennustila on johtanut Saksassa ja muuallakin Euroopassa, kun kansallista etua edustavia puolueita ja niiden jäseniä syrjitään ja eristetään demokratiaan vedoten ja demokratiaa ylenkatsoen. Malli on kotoisin EU:sta, jota Saksa tosiasiallisesti johtaa omista natsitraumoista johtuvine komplekseineen. Erityisesti EU on ollut mestari hylkäämään äänestystuloksia ja äänestyttämään kansalaisia uudestaan. Kukapa ei voisi muistaa vuoden 2005 EU-perustuslakia, jonka Ranska ja Hollanti hylkäsivät kansanäänestyksissä mutta joka tuotiin uudestaan pöytään kuin joulun jälkeinen pyttipannu ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä?

Kun Irlanti päätyi hylkäämään sen niin ikään kansanäänestyksessä, EU-laittoi irlantilaiset äänestämään uudestaan, vaikka ”moninkertainen äänestäminen ei ole moninkertaista demokratiaa”. Tätä nykyä kaikkien jäsenmaiden suostumusta vaativasta yhteispäätösmenettelystä rimpuillaan eroon EU-federalistien toimesta, jotta voitaisiin siirtyä vähintäänkin määräenemmistömenettelyyn sekä ajaa läpi yhteiset veroratkaisut, jotka tähän asti ovat vaatineet kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

AfD:hen kohdistuvan hylkimisen perimmäinen syy on EU-johteinen liittovaltiopolitiikka, jonka rattaisiin puolue on onnistunut heittämään kapuloita. Sen sijaan museorasismilla ratsastava ”fasismin” kauhistelu on kääntynyt puolueen vastustajien omaan nilkkaan osoittaen eristämispolitiikan oman totalitaristisuuden ja yleiseurooppalaisen internationalismin matalamielisyyden.


Eristämispolitiikan epäviisaus

Uhkana vaaniva ja ulkopuolisuuteen sulkeva cordon saintaire -politiikka ei ole vain epäoikeudenmukaista, vaan se on myös psykologisesti epäviisasta. Ajattelematonta se on etenkin AfD:n vastustajien omalta kannalta. Tukahduttamis- ja patoamispolitiikka yleensä lisää niiden puolueiden tai aatteiden kannatusta, joista yritetään pakonomaisesti vaieta ja jotka yritetään sulkea vaikutusvallattomuuteen.

Äärivasemmistoon kuuluvien kommunistien sulauttamista Suomen hallitustyöskentelyyn vuonna 1966 on pidetty suurena ansiona, josta muutamat viitsivät edelleenkin iloita katsoen, että vastuuseen integroiminen paransi yhteiskuntarauhaa. Alternativ für Deutschland ei ole omasta mielestäni äärioikeistolainen eikä populistinen vaan moderni kansallismielinen puolue, mutta kukaan ei näytä pyrkivän integroimaan tätä puoluetta hallitusvaltaan. Epätasapaino näkyy juuri siinä.

Sama kiero asenne vaivaa suhtautumista niin Ruotsidemokraatteihin kuin Perussuomalaisiinkin. Kansalaisluottamuksen katoamisesta ja äänestysaktiivisuuden laskusta ei pidä syyttää mitään ”populismia” vaan perinteisten valtavirtapuolueiden harjoittamaa politiikkaa, jolla ne ovat pyrkineet poistamaan kilpailijansa markkinoilta, jotta kansalaisten tahto ei voisi välittyä järjestelmäpolitiikkaan.

Takana on Euroopan unionissa harjoitettava liittovaltiopolitiikka, jonka kansallismielisten puolueiden nousu on kyseenalaistanut. On vääristynyttä, että politiikan markkinoilla ei sallita muita näkemyksiä kuin liittovaltion sysimustaan syleilyyn tähtäävä politikointi. Muutoin EU alkaa puuttua kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin ja vaatia EU-kriittisten näkemysten eristämistä hallitusratkaisuista, kuten nähtiin jo vuonna 1999, kun 14 EU-maata – mallioppilas Suomi mukaan lukien – laittoivat Itävallan boikottiin Vapauspuolue FPÖ:n noustua hallitusvaltaan.

Vuonna 2000 EU:n saatettua pakotteet voimaan pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ilmoitti yksitotisen jyräävästi, että kaikki ministeritason kontaktit ja valtiovierailut jäädytetään. Samaan aikaan neljä viidestä saksalaisesta vastustivat diplomaattisia pakotteita Itävaltaa vastaan.

Tämä epädemokraattinen ja kansanvaltaa kunnioittamaton politikointi muistuttaa oireellisesti totalitarismia ja vähintäänkin anti-demokratiaa, jossa ei ole politiikkaa ollenkaan. Se on samalla eräs syy siihen, miksi demokratiaa perinteisesti arvostavat britit päättivät sanoa torpparisopimuksensa irti ja siirtyä talollisiksi.


Talousunionin valuviat

Kannanottoni ei ole EU-vastainen vaan EU-kriittinen ja Euroopalle myönteinen. EU voisi edelleenkin toimia pelkkänä vapaakauppaliittona, joka ei edellytä sen enempää yhteistä valuuttaa kuin väestöjen vapaata liikkuvuuttakaan. Se voisi toimia ulkorajojaan valvovana eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin unionina, jolla todellakin on demokraattiset, liberaalit ja valistuneeseen länsimaiseen rationalismiin perustuvat arvot ja joka ei kumartele muualta tuputetuille puujumalille.

EU:n toimimattomuutta taloudellisena unionina osoittaa yhteisvaluutta-alueen osoittautuminen kuristussilmukaksi, jonka hyväjouhiseen hirttoköyteen punottu monetarismi mitätöi taloudelliseen toimeliaisuuteen rohkaisevat voimat ja on jo johtanut julkisten talouksien krooniseen rahoituskriisiin jäsenmaiden teollisuustuotannon sekä työvoiman ulosliputusten myötä. EU ei puolusta riittävästi jäsenmaidensa yhteistä etua eikä tue EU:n omaa protektionismia vaan tulee olleeksi osa globaalia kapitalismia.

Yhteistalouden ristiriitaisuutta kuvaa lohduttomalla tavalla se, että sinänsä oikealla asialla olevat ja kansallista etuaan puolustavat Visegrád-maat (Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari) vaativat EU:n budjettikokouksessa valtioiden jäsenmaksuosuuksien kasvattamista, vaikka juuri tämä johtaa EU:n vaikutusvallan paisumiseen. Taustalla vaikuttaa V4-maiden asema nettosaajina. Toisaalta nettomaksajina toimivat maat, kuten Suomi, ovat vaarassa joutua kokeeseen, jossa mitataan, paljonko kansalaistemme kukkaro venyy ja mitä märkää rättiä vääntämällä lähtee.

Sanna Marinin tähän asti suurin epäonnistuminen ei ole suinkaan hänen ikänsä vaan siitä johtuva poliittinen voimattomuus, jonka johdosta Suomi on suostunut maataloustukiemme leikkaamiseen mutta toisaalta hyväksynyt budjettiehdotelman ilman merkittäviä kuluvähennyksiä. Suomen media vaikeni asiasta lähes täysin, vaikka tukiemme lähes puolen miljardin leikkausuhka tiedettiin jo viime kesänä.

Myös Eurooppa-tiedotuksen sivut vaikenevat Suomen bruttojäsenmaksusta keskittyen vain nettomaksuosuuteen ja osuuteen BKT:stä, aivan niin kuin valtioneuvostokin. Kerrottakoon, että EU-jäsenyyteen kuluvat bruttovarat, joiden käytöstä emme voi itse päättää, ovat jäsenmaksun muodossa ylittäneet jo 2 miljardin euron rajan, ja myös kansallisessa budjetissamme on suuria EU-jäsenyydestä johtuvia menoja, kuten Euroopan siirtolaisjärjestelyyn (”pakotettu solidaarisuus”, ”taakanjako”) liittyvät maahanmuuttokulut sekä loputtomat ilmastosankaruuteen uppoavat menot.

Asian kertoo Perussuomalaisten tämänvuotinen vaihtoehtobudjetti, jossa esitetyn kritiikin mukaan (kohta 2.2) Suomi joutuu osallistumaan myös varakkaiden maiden, kuten Saksan, Hollannin, Itävallan, Ruotsin ja viimeisimpänä myös Tanskan menojen helpottamiseen. Kitsaiksi alkaneet Alankomaat, Itävalta, Tanska ja Ruotsi kun eivät menojen lisäämistä hyväksy, toisin kuin rintaman toisella puolella tepastelevat V4-maat sekä ”integraatiota” ja ”koheesiota” ymmärrettävistä syistä kannattavat Espanja, Portugali ja Kreikka.

Tämä kaikki kertoo talousunionin repeämisestä ja yhteisen valuutta-alueen epäonnistumisesta sekä sen lisäksi tietysti myös valtavirtapuolueiden onnistumisesta sössimään niin omat asiansa kuin julkisen taloudenkin asiat täysin. Pelkkä nettohinta EU-jäsenyydestä on jokaista suomalaista kohti laskien, vauvat ja vaarit mukaan lukien, jo noin 577 euroa vuodessa.


Poliittisen unionin tarpeettomuus

Kun kansalaisilta kannetut verovarat päätyvät EU-budjetin kautta kohteisiin, joista äänestäjät eivät voi itse päättää, on seurauksena politiikan legitimaatiokriisi. Oikeusperustuksen murenemista osoittaa, että joudumme anomaan EU:lle maksamamme varat sentti kerrallaan takaisin kuin rikkinäisestä pajatosta. Siltikään sieltä vierivät kolikot eivät kieri kansalaisten haluamiin ja tarvitsemiin tarkoituksiin vaan EU:n määräämiin ideologisiin kohteisiin, kuten monikulttuurisuutta edistämään suunnattuihin tendenssitutkimuksiin ja sensuuria perääviin agendahankkeisiin, joiden tehtävänä on torjua kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen ”vihapuheeksi” julistettuna.

Näin vaikuttaa olevan erityisesti silloin, kun on kyse kansalaistemme omaan poliittisen vallan perillisyyteen ja kansansuvereniteettiin perustuvasta pyrkimyksestämme päättää itse omasta väestöpolitiikastamme, toisin sanoen siitä, mikä kansa valtiossamme asuu, käyttää valtaa ja muodostaa sen olemassaolon sekä subjektiviteetin.

EU voisi toimia ilman yhteistä parlamenttia ja komissiota, joiden jäseniä ei valita vaaleilla ja joita ei niin muodoin voida saattaa poliittiseen vastuuseen. EU voisi vähentää oman byrokratiansa sekä yli 1095 miljardin euron loppusummaan paisahtaneen budjettinsa murto-osaan nykyisestä poistamalla byrokratiaa valvomaan perustetun byrokratian, joista oireellisin on EU:n korruptoituneisuudesta kertova suunnattoman suuri Petostentorjuntavirasto. Sitä johtaa eräs suomalainen, EU:lle epäilemättä lojaali veteraanipoliitikko.

Objektiivinen tosiasia on, että myös valuuttaunioni voisi toimia vain jyrkästi kavennettuna, jolloin sen sisäpuolella olisivat ainoastaan taloudelliselta, tuotannolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan yhdenmukaiset maat. Muiden kannattaisi erota ja laittaa oma valuuttansa kellumaan. Asian täytyy olla näin, sillä myöskään taloustieteilijät laidasta laitaan – joukossa myös euroon liittymistä kannattaneitakatsovat, ”ettei jäsenyyttä eurossa voi enää taloudellisilla perusteilla puolustaa”. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, kärsivät change blindnessistä, eli muutossokeudesta, tai ovat muutoin kyvyttömiä poliittisiin tilannearvoihin ja analyysien tekoon. 


EU:sta karkaamisen aika

Kuritus- ja ripitysmenettelyllään EU tekee itse lopun itsestään olemalla suvaitsematta mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen, joka johtaa yhteiseen veropolitiikkaan, yhteiseen valtiovarainministeriin, yhteiseen armeijaan ja yhteiseen lainkäyttöön, joka jo nyt hallitsee jäsenvaltioiden lainsäädäntöä direktiivien ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tekemien drakonisten päätösten kautta.

Kansalaisten elämässä tämä näkyy totalitarismien peittelemättömimpänä tunnusmerkkinä: mielipiteistä rankaisemisena. Se näkyy myös pankkiasioinnin ja käteisen rahan käyttämisen tekemisessä mahdottomaksi EU-johteisilla laeilla, joilla näennäisesti torjutaan rahanpesua ja terrorismia mutta joilla tosiasiallisesti terrorisoidaan kansalaisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, taloudellista itsemääräämisoikeutta ja vapautta. Tuloksena on valtiososialismia, jolla ihmisistä tehdään läpivalaistuja ja ”lasisia” ja jossa ”vaikutusvaltaisten poliitikkojen” transaktioita ehdollistetaan ja tarkkaillaan stasimaisilla ilmiantovelvoitteilla. Ne, jotka sanovat takaavansa turvallisuutemme, ovat taaskin niitä, jotka ottavat maksuksi vapautemme.

Puuttuu vain, että jokin Merkelin tai Macronin kaltainen huudattaisi itsensä uudeksi Napoleoniksi omine sananvapauden korventamispyrkimyksineen. Katri Kulmunihan tuossa jo uumoili EU:lle omaa tietokoneiden käyttöjärjestelmää ja selainta, joka olisi ”kyberomavarainen” ja mahdollisesti estäisi ”varmenteillaan” anonyymin netinkäytön, ehkä poistaisi automatisoidusti myös EU-kriittiset sisällöt. Se, että heidän kaltaisensa eivät ole saaneet suurta valtaa, johtuu heidän auttamattomasta taitamattomuudestaan ja siitä jatkuvasta kaaoksesta, joka jokaisen päivänpoliitikon mielessä ja elämässä vallitsee. Siksi he eivät onneksi ole saaneet aikaan kummoisia tuloksia.

EU:n suunta ei korjaannu sisältäpäin ennen kuin Saksan politiikassa tapahtuu muutos. Muutokseen tarvitaan paitsi AfD:tä, myös Ruotsidemokraatteja, Perussuomalaisia ja muita Euroopan vapauspuolueita, jotka ovat todellisia kansanvallan lipunkantajia. Kun EU aikanaan hajoaa tai Suomi siitä irtautuu, joudutaan lainsäädännössämme toteuttamaan todellinen suursavotta, jolla kansalaisten tahdon vastaiset lait kumotaan.

EU-lakien viitekehyksellä ei ole nytkään mitään arvoa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, sillä niitä ei ole johdeltu kansanvaltaisesti maamme omien kansalaisten ja parlamenttimme tahdonmuodostuksesta eikä paikallisoloihin perustuvasta rationaliteetista vaan ylhäältä päin pakottamalla, niin kuin Neuvostoliitossa. Juuri sen merkiksi lainsäädäntöön ja sen liepeille on ilmestynyt tai ilmestymässä sellaisia alaltaan epämääräisiä, olemukseltaan ei-todistuvia tai presuppositioiden varaan rakentuvia käsitteitä kuin ”rahanpesu”, ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”, ”suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen” ja ”vihapuhe”, joita voidaan käyttää kunniallisten kansalaisten kurittamiseen, tavanomaisen toiminnan lavastamiseen epäilyttäväksi sekä taloudellisten ja henkisten vapauksien kompromettointiin.

Vikana koko ajattelumallissa on, että EU yrittää johdella normatiiviselta tasoltaan sen, miten asiat ovat yhteiskunnassa, toisin sanoen päättää yhteiskuntaolot pelkän pakottavan ja universalistis-internatsistisen eetoksensa vallassa, vaikka juuri se on ohuin kaikista. Moraalifilosofisesti ajatellen asioiden pitäisi olla täysin toisin päin. Paikallisista yhteiskuntaoloista ja kansalaisten tahdosta pitäisi johdella se, millaisia lakien pitää olla.

Samalla kun EU pyrkii määräämään myös eri maiden kilpailuolosuhteet, se on jo kieltänyt lippujen ja kansallistunnusten käytön hallintoelimissään. Lippujen ja laulujen kieltäminen on toki vain symbolinen ele, mutta tämän vuoden alussa voimaan tullut päätös osoittaa, että kansallisvaltioiden olemassaolon tunnustamista nakerretaan EU:ssa järjestelmällisesti ja vähin erin.

Nigel Faragen pitäessä Ison-Britannian jäähyväispuheen EU-parlamentissa hän totesi, ettei EU ole enää se unioni, johon britit aikoinaan liittyivät. Sen jälkeen britit laittoivat EU-parlamentissa union jackinsa liehumaan. Faragen puheen voi suomeksi tekstitettynä katsella tästä.

Karkauspäivästä voisi tehdä epävirallisen merkkipäivän, jonka kuluessa kaikissa EU-maissa pysähdyttäisin miettimään, mihin suuntaan EU:ta pitää johtaa vai olisiko karkaaminen ajankohtaista.

24. helmikuuta 2020

Hallitus kiinni vallassa kuin spitaalisen peukku – Pitkäänkö vielä?


Vihreiden sisäministeri Maria Ohisalo ja hänen avustajakaartinsa marssivat nenä pystyssä ulos Kesärannasta, sillä muut puolueet eivät tee vihreiden mielestä ”tarpeeksi kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa”.

Vasemmistoliiton Li Andersson lähetti perään uhmakkaan tviittauksen, jonka mukaan kenenkään ei kannata luulla, että hallituksessa olisi vain yksi puolue, joka ajaa tuota kunniaa himoitsevaa ilmastopolitiikkaa!

Tapaus on naurettava. Nämä valtiattaret kilpailevat nyt siitä, kuka kurittaa kansalaisia ankarimmin järjettömällä ilmastosankaruudella, joka johtaa sekä talouden että luonnon kannalta tuhoisaan hiilivuotoon ja tehottomaan toimintaan.

Lehdistö puolestaan voitelee hallitusta omalla punaviherpesullaan: väitteellä, että ”lähes kaksi kolmasosaa” kansasta on muka tyytyväistä ja tukee hallituksen politiikkaa.

Tulos on täysin epäuskottava sen valossa, että vuosi sitten kolme neljäsosaa kansalaisista ilmoitti olevansa Perussuomalaisten kanssa samaa mieltä ilmastopolitiikasta, toisin sanoen halukkaita osallistumaan ilmastopoliittiseen anekauppaan enintään satasen kolehdilla vuodessa. Tämän vuoden tammikuussa saatujen tulosten mukaan suuntaus on jatkunut. Myös maahanmuutosta samalla tavoin Perussuomalaisten kanssa ajattelee kansalaisten selvä enemmistö.

Lännen Median Taloustutkimukselta saamat tulokset kertonevatkin vain siitä, että kansalaiset ovat oppineet heidän päähänsä taotun ilmastoläksyn. He vastaavat ”poliittisesti korrektiksi” koetulla tavalla aina, kun politiikan tavoitteista puhutaan sossujen ja porvarien yhdessä mainostamalla abstraktien arvojen tasolla (”ympäristönsuojelu”, ”hyvä sosiaaliturva kaikille” jne).

Jos kysymykset esitettäisiin haastateltaville taustoitetusti (”kannatatko ilmastopolitiikkaa, kun tiedät mitä se maksaa ja miten tehotonta se on?”) voitaisiin saada täysin erilaisia tuloksia. Ihmiset ymmärtävät politiikan näyteikkunasomisteet, kuten ”vastuun”, ”arvopohjan” jne, täysin eri tavoin riippuen tutkijoiden omista kyselytavoista ja median asioihin kytkemistä mielikuvista.


Aitoa ekososialismia

Perussuomalaiset julkaisi äskettäin konkretiaa sisältävän tutkimuksen, jonka mukaan hallitus maksattaa ilmastopoliittisen moraaliposeerauksensa autoilevilla omakotiasukkailla, toisin sanoen etupäässä oppositiopuolueiden kannattajilla. Joukossa lienee paljon myös keskustalaisia, joiden sukset ovat menneet ristiin oman puoluejohtonsa ja Keskustan ministeriryhmän kanssa.

Tähän viittaa Lännen Median tulosten alkuperäinen julkaisu, joka lienee jäänyt tuloksia referoivalta muulta medialta lukematta. Siinä sanotaan, että jo kaksi kolmesta Keskustan kannattajasta ovat tyytymättömiä Marinin hallitukseen ja että vastaajien mielipiteet horjuvat hallituksen politiikan arvaamattomuuden vuoksi.

Kun päälle lisätään koko oppositio, suomalaisten enemmistö on todennäköisesti hallitukseen täysin tyytymätöntä. Väitteet istuvan hallituksen kovasta kannatuksesta antavat näyttöä valtamedian puolueellisuudesta: tulokset kaunistellaan toimituksissa punaviherhallitukselle edullisiksi.

Median sondeeraus jatkuu myös kannatusgallupien ulkopuolella. Ilta-Sanomat välitti lukijoilleen reflektoimattoman ”tiedon”, jonka mukaan Traficom on lähestynyt hallituksen ilmastopolitiikkaa kysellen, kuinka paljon ajopolttoaineiden pitäisi maksaa, jotta ihmiset alkaisivat vähentää autoiluaan. Kysymys on samanlainen kuin se, kauanko ihmistä pitää kuristaa, jotta hänestä lähtee henki.

Tutkimuksessa esitetty kysymys on harhaanjohtava ja sisältää esioletuksen, että autoilun vähentäminen olisi jokin tavoite, josta ollaan laajalti yksimielisiä. Kipuraja kulkee Traficomin mukaan vasta 2,26 eurossa litralta. Tämä ei välttämättä kerro kansalaisten halusta saastuttaa vaan hallituksen yrityksestä rajoittaa välttämätöntä liikkumista ja perustuslaillista liikkumisen vapautta.

Punavihreässä kuplassa asuvia lukuun ottamatta monellakaan ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin ajaa töihin joka päivä. Istuva hallitus muistettaneen pöyhkeänä ilkeilyhallituksena ja media sen pönkittäjänä. Mikäli suomalainen duunari sille jatkossa kannatuksensa antaa, syynä täytyy olla pelkkä ”arvopohja” (lue: ideologia), ei käytännöllinen järki.

Vihervasemmistolainen hallitus on ajanut ekososialismiaan urheasti. Edessä on vielä suuri määrä ideologisesti kiperiä kysymyksiä, kuten translainsäädännön muutoshanke, henkilötunnusten ja yli viiden miljoonan ihmisen henkilöpapereiden repiminen sekä ”#Suostumus2018”-kansalaisaloite, jolla poljetaan miesten kulkusia. Saattaa olla, että tämä kaikki koettelee äänestäjien kärsivällisyyttä liikaa.

Entä ottaako vihervasemmisto itselleen ansiot siitä, että se joutuu tekemään noin kymmenen miljardin euron hävittäjäkaupan, jolla voidaan ajaa ”kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa”? Päätös pitäisi tehdä vuonna 2021, joten jompikumpi häviää: Suomen turvallisuus tai vihervasemmisto hallitusaitiosta.


Kepun kannatus ei kestä hallituksessa oloa

Olennainen kysymys on, kauanko kyseinen sosialistihallitus vielä istuu. Esitän asiasta näkemyksen, joka perustuu arviooni puolueiden taktiikasta ja pelisilmästä.

Tilannehan on sikäli epäoikeudenmukainen, että vaalituloksen valossa keskusta-oikeistolla olisi eduskunnassa enemmistö (PS 39 + Kok. 38 + Kesk. 31 = 108 paikkaa). Oikeistoyhteistyöhön ei päästy Keskustan mentyä punavihreän koalition tilkkeeksi ja Kokoomuksen jouduttua huvitteluliberaalin siipensä ennakkoluulojen vangiksi koskien Perussuomalaisia.

Keskusta laittautui hallitusta muodostettaessa ratkaisijan rooliin, sillä epäsuotuisan vaalituloksen myötä Keskustassa ajateltiin, että puolueen kannatus ei voisi enempää pudota, vaikka puolue olisi hallituksessakin. Mutta hallitusvastuussa sille tulisi tilaisuus paikkailla virheitään; ehkä kansalaiset ymmärtäisivät ja antaisivat Juha Sipilälle anteeksi. Hallituksessa olo myös takaisi puolueelle sen janoamaa valtaa.

Tällainen ajatuskulku on osoittautunut Kepun kannalta suureksi virheeksi. Keskustan kannatus on valliriutan alapuolella, vaikka pudotusta pohjalle riittää toki vielä kahdeksan prosenttiyksikön verran.

Niinpä Keskustalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin käyttää ainoa kortti, joka sillä on muita hallituspuolueita painostaessaan ollut: uhkaus lähteä ja kaataa hallitus. Olennaista on vain, milloin tämä tapahtuu.

Oletan, että Sanna Marinin kulissijohdettu nukketeatterihallitus kaatuu Keskustan lähtöön ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja.

Sitä, kävelevätkö kepulaiset ulos hallituksesta ennen Katri Kulmunin vaihtamista johonkin Kanki-Kaikkoseen, en osaa sanoa varmasti. Näihin asti olisi ollut liian aikaista kaataa hallitusta, sillä kulman takana olisivat odottaneet uudet vaalit. Kansanedustajia vaivaa vaaliväsymys, ja kaikki haluavat pitää palisanterituoliensa kahvoista kiinni.


Miten uusi hallitus voidaan muodostaa?

Uusi hallitus olisi muodostettavissa myös nykyisen eduskunnan pohjalle. Tätä vaihtoehtoa Kepu on karttanut, koska taustalla vaanii pelko Kokoomuksen astumisesta kepulaisten kenkiin. Vihervasemmiston tekemä politiikka on kuitenkin niin kaukana Kokoomuksen tavoitteista, että en pidä Keskustan korvaamista Kokoomuksella todennäköisenä.

Hallituksen kokoonpanoon tarvittaisiin muutoksia, jotka kääntäisivät politiikan kulkua täysin toiseen suuntaan. Nykyisen vaalituloksen pohjalta olisi muodostettavissa myös keskustaoikeistolainen hallitus Perussuomalaisten, Kokoomuksen ja Keskustan ympärille.

Perustuslakimme 61 § ei velvoita nimeämään hallituksen muodostajaksi ja pääministerikandidaatiksi suurimman puolueen puheenjohtajaa, ei myöskään hänen epäonnistuessaan toiseksi suurimman puolueen puheenjohtajaa, niin kuin usein ajatellaan, vaan siellä sanotaan tarkalleen ottaen näin:

”Ennen pääministerin valintaa eduskuntaryhmät neuvottelevat hallitusohjelmasta ja valtioneuvoston kokoonpanosta. Näiden neuvottelujen tuloksen perusteella, kuultuaan eduskunnan puhemiestä presidentti antaa eduskunnalle tiedon pääministeriehdokkaasta. Ehdokas valitaan pääministeriksi, jos eduskunnassa toimitetussa avoimessa äänestyksessä enemmän kuin puolet annetuista äänistä on kannattanut hänen valitsemistaan.
Jos ehdokas ei saa vaadittavaa enemmistöä, asetetaan samassa järjestyksessä uusi pääministeriehdokas. Jollei uusikaan ehdokas saa yli puolta annetuista äänistä, toimitetaan eduskunnassa avoimena äänestyksenä pääministerin vaali. Valituksi tulee tällöin eniten ääniä saanut henkilö.”

Tätä on tullut tavaksi tulkita niin, että suurimman eduskuntaryhmän nimeämä henkilö kutsuu valtiopäivien avajaisten jälkeen koolle kaikkien eduskuntaryhmien edustajat neuvotteluun, jossa sovitaan vetäjästä hallitusneuvottelujen tunnusteluvaihetta varten. Kyseessä on kuitenkin pelkkä käytäntö, jolle ei ole ehtinyt muodostua merkittävää traditiota.
Käytännön valossa on hyväksytty, että suurimman eduskuntapuolueen nimeämän edustajan (yleensä puheenjohtajan) epäonnistuttua, siirtyy hallitustunnustelijan tehtävä toiseksi suurimmalle puolueelle. Tässä tapauksessa pallon tulisi pudota Perussuomalaisten puheenjohtajalle, Jussi Halla-aholle.

Nähdäkseni reiluinta olisi ollut hyväksyä kansan vaaleissa ilmaisema tahto ja luovuttaa hallitustunnustelijan tehtävä ja pääministerin posti Halla-aholle jo Rinteen hallituksen kariuduttua.

Virhe on mahdollista korjata, kun Marinin hallitus jättää tehtävänsä. Pääministeripuolueen rooli päätyisi nykyisin Perussuomalaisille sekä siinä tapauksessa, että nykyinen hallitus lakoaisi ja uuden kokoamiseen päädyttäisiin nykyisen vaalituloksen pohjalta että todennäköisesti myös uusien vaalien kautta. Kyseenalaiseksi tosin jää, olisiko Perussuomalaisissa halua ottaa pääministerin penkkiä vastaan, kun päätehtävät muodostuisivat lähinnä toisten puolueiden jäljiltä jääneiden virheiden korjailusta.


Milloin hallitus kaatuu?

Länsimaisissa demokratioissa on yleensä katsottu, että hallituskoalition revetessä olisi järjestettävä uudet vaalit kansalaisten kannatuksen mittaamiseksi. Kympin kysymys onkin, milloin ne tulisi järjestää. Todennäköisiä ajankohtia hallituksen hajoamiseen on kolme.

1) Keskusta lähtee hallituksesta viimeistään puolta vuotta ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Tällöin hallitus voi jatkaa vähemmistöhallituksena voimatta ajaa ohjelmaansa. Imagohyödyn tavoittelu saattaa olla kuitenkin liian myöhäistä, sillä Kepun kannatus ehtii vajota ja poliittista vahinkoa syntyy liikaa.

2) Toinen tilaisuus olisi vuoden 2022 keväällä, jolloin syksyn 2021 kuntavaalit on käyty. Keskeistä on, kehtaako Kepu katsoa itseään peilistä kuntavaalien tuloksen nähtyään, sillä peiliin on ehtinyt kertyä paljon vierailla rattailla ajamisesta roiskunutta rapaa? – Todennäköisesti ei.

3) Taktisesti paras mahdollisuus olisi kaataa hallitus ennen kuntavaaleja, jolloin lähdön tulisi tapahtua riittävän ajoissa, mieluiten jo vuotta ennen, eli ensi syksyyn mennessä. Itse pidän todennäköisimpänä juuri tätä ajoitusta välttämättömän suorittamiseksi.

Voi olla, että Katri Kulmuni saa siihen mennessä ”kulmurin”, eli kulmapotkun Keskustan puoluekokouksessa, joka pidetään ensi kesäkuun alussa. Mikäli Kulmuni haluaa pitää kiinni pallistaan puheenjohtajana, hänen tulisi kaataa nykyinen hallitus ennen kesäkuun puoluekokousta, sillä kokouksessa häntä odottaa kentän raivo. Tyytymättömyyttä Marinin hallituksessa roikkumiseen lisää kepulaisten keskuudessa pääministerin kyvyttömyys puolustaa viime viikkoisessa kokouksessa Suomen EU:lta saamia maataloustukia, jotka nyt pienenevät.

Arvaukseni on, että hallitus kaatuu ennen juhannusta 2020. Keskeinen kysymys perussuomalaisten kannalta on, muodostetaanko maahan Perussuomalaisten johtama hallitus.

Jos nykyinen eristämispolitiikka jatkuu, Suomessa on totuttava Ruotsin mallin mukaisiin vähemmistöhallituksiin. Nekään eivät ole ihan huono vaihtoehto, sillä hallitukset joutuisivat hakemaan tuen toimilleen aina asia kerrallaan oppositiosta. Tämä estää mitään hallitusta ajamasta politiikkaansa despoottimaisesti, kuten punavihreä hallitus on tehnyt.

Mikäli poliittinen pakotus jatkuu vuoden 2023 loppuun, on totuttava myös siihen, että Perussuomalaisten mahdollisesti vetämä uusi hallitus joutuu suorittamaan melkoista savottaa kumotessaan hulluimpia lakeja urakalla.

21. helmikuuta 2020

Kärsimysmystiikan noviisit ja hyvyyden abbedissa

Suomen maailmankuulu pääministeritar Sanna Marin taisteli menneellä viikolla globaalin ilmaston puolesta osallistuessaan EU:n budjettineuvotteluihin Berliinissä. Helsingin Sanomien toimittaja laati tapahtumasta seikkaperäisen mutta kritiikittömän jutun, jonka mukaan merkittäväksi aiheeksi keskusteluissa nousi hiilivoimaa Saksassa käyttävä Uniper-yhtiö. Yhtiön suurin omistaja on Suomen valtion enemmistöomistama Fortum.

Lehden mukaan saksalaiset ympäristöjärjestöt ovat hyökkäilleet jo aiemmin suomalaista Fortumia vastaan Uniperin rakentaessa Saksan Datterniin hiilivoimalaa. Nyt lehti kertoi Merkelin ripittäneen Suomea hiilivoiman käytöstä ja EU-jäsenmaksusta.


Ilmastopolitiikan pylväspyhimykset

Vihervasemmistolaisten maailmanparantajien ja huvitteluliberaalien porvarien hallitsemasta Euroopan politiikasta on tullut hullujen hienostelua. Poliitikot moraaliposeeraavat ilmastopolitiikasta, tyhjän päällä lentävän julkisen talouden ongelmista ja maahanmuuton kuluista muodostuvan triangelin melodraamassa.

Siloposkinen noviisi-Sanna signaloi nyt hyveellisyyttään hopeinen sädekehä päänsä päällä kimaltaen, vieressään hyvyyden abbedissa Angela Merkel, joka sisarellisesti rangaisten ohjaa ilmastomagian tieltä poikenneita takaisin kohti sielua kirkastavaa kärsimysmystiikan piikkikruunua, niin kuin karmeliittanunnat aikoinaan Ávilan Teresaa.

Moraalin messiaat eivät ilmeisesti tajua, millä tavoin Saksan energiakriisi, julkisen talouden rahoituskriisi ja maahanmuutto liittyvät toisiinsa. Eikä ihme, sillä Saksaa on johdettu CDU:n täynnä kuumaa ilmaa olevalla idealismilla, josta tosin on unohdettu pois hegeliläinen kansallisvaltioajattelu. Pohjimmiltaan tämä ei lainkaan poikkea SPD:n ja vihreiden ideologiasta.

Ilmastopoliittisissa synninpäästörahastoissa ja anekaupassa piehtaroivien sisäistetyt ristiriidat ovat levinneet vihreän fundamentalismin kautta järjestelmäpolitiikkaan ja lopulta valtionpolitiikan ylimmäksi sääntökirjaksi.

Forbes-lehti julkaisi viime vuonna artikkelin, jossa argumentoitiin, että vasemmisto pitää ydinvoimaa ongelmana, koska se ei edellytä yhteiskunnan radikaalia uudelleenjärjestelyä eikä tarjoa miljardikaupalla rahaa vasemmistolaisille eturyhmille. Ydinvoima siis ratkaisee yhteiskunnan energiaongelman ”liian helposti” eikä tarjoa aseita käteen vasemmistolaisille luokkateoreetikoille yhteiskunnallisen kurjuuden uusintamiseen.

Vasemmistolainen toimittaja Naomi Klein puolestaan julkaisi 2014 kirjan This Changes Everything – Capitalism vs. The Climate (Simon & Schuster), jossa hän ei peitellyt sosialistisia ja totalitaristisia motiiveijaan lainkaan. Hänen mukaansa ”todellisten ilmastoratkaisujen” pitääkin lisätä kansalaisiin ja elämäntapohin kohdistuvaa poliittista kontrollia.

Forbes-lehden mukaan ydinvoimalla olisi voitu ratkaista aineellisen köyhyyden ongelmat ja siten vetää matto alta sosialistiselta agendalta, luokkataistelulta ja vallankumouksen vaateilta. Tästä johtuu, että uusvasemmisto vihreät mukaan lukien pyrki leimaamaan ydinvoiman ongelmalliseksi ympäristölle.

Marxilaisen luokkataistelun sijasta vasemmisto löysi uuden vastakkainasettelun ihmisten ja ympäristön väliltä. Sitä toistamalla ja syventämällä vasemmisto keksi voivansa tehostaa kurjistumista ja pitää yllä luokkakaunaista kannatustaan. Syyllisenä pidettiin edelleen kapitalismia, sillä ydinvoima lavastettiin kapitalistiseksi paheeksi.

Seurauksena tästä Green New Dealin mukaisesta politiikasta on, että Saksan valtio on käyttänyt ydinvoiman alasajoon ja sen korvaamiseen muilla energiamuodoilla – myös hiilellä – tähän mennessä noin 580 miljardia euroa. Vuoteen 2019 mennessä sähkön hinta oli Forbes-lehden artikkelin mukaan noussut Saksassa jo 50 prosenttia, ja sähkön tuotannosta oli tehty kymmenen kertaa hiili-intensiivisempää kuin naapurimaassa Ranskassa.

Olisi väärin kuvata ympäristöjärjestöjä perinteiseen tapaan: politiikan ulkokehällä oleviksi vaihtoehdoiksi. Nämä ekoaktivistit toteuttavat eräänlaisia ”järjestettyjä mielenosoituksia”, jotka tukevat järjettömäksi muuttunutta valtionpolitiikkaa niin Suomessa kuin kaikkialla muuallakin.

Näyttöä tästä antaa Marinin Der Spiegelille antama haastattelu, jossa hän kertoi politiikkansa yhdeksi painopisteeksi juuri ilmastonmuutoksen hillitsemisen. Ympäristöfanaatikot ainoastaan kannustavat hänenlaisiaan ja tekevät samalla likaisen propagandatyön hallitusten puolesta. Reuhaajat osoittavat siten, että valtioiden politiikka on mennyt yhtä järjettömäksi kuin noiden rabulistijärjestöjen oma rikkalapiopolitikointi.

Vasemmisto on vihreiden kanssa entisillä kumouksellisilla linjoillaan. Luokkataistelun lavaste on nyt taistelu ilmaston puolesta, vaikka todellisuudessa vihervasemmisto kamppailee energiarationalismia vastaan.


Sanna Marin: ilmastopolitiikan Milla Magia

Mitä se järjettömyys sitten on?  – Minäpä kerron. Ensinnäkin (1) Saksa päätti Fukushiman ydinvoimaonnettomuuden jälkeen luopua ydinvoimasta ja joutuu nyt korvaamaan energiavajettaan hiilivoimalla. Fortumin välillisesti omistaman Uniper-energiayhtiön halu rakentaa hiilivoimaa johtuu juuri tästä eikä suomalaisten ihmisten ratkaisuista ensinkään.

Niinpä saksalaisten on väärin mesota suomalaisia tai Suomen omia energiaratkaisuja vastaan. Tapaus on argumentti myös sen puolesta, että kotimaisten valtionyhtiöiden ja -rahastojen kannattaisi pitää pääomansa Suomessa eikä hakeutua ulkomaisten firmojen osakkaiksi. Seurauksena voi olla poliittisia kriisejä ja painostusta.

Toiseksi (2), ilmastoahdistuksen lietsominen ja paniikin kylväminen länsimaissa on moraalisesti väärin. Kehitysmaat, muiden muassa Kiina, saivat Pariisin ilmastosopimuksessa oikeuden lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti. Esimerkiksi Kiina aikoo käyttää tämän edun täydesti hyväkseen.

Niinpä Kiinassa on käytössä noin 2600 hiilivoimalaa ja rakenteilla peräti 1171 uutta. Kiina tuottaa maailman hiilidioksidipäästöistä 29 prosenttia, ja maa lisää päästöjään joka kuukausi Suomen kaikkien vuosipäästöjen verran. Kaiken kaikkiaan yli puolet maailman kasvihuonepäästöistä tulee kehitysmaista. Suurin yksittäinen päästölähde on asuminen, mikä kertoo, että väkeä on liikaa. Niinpä myös vastuu ekokatastrofista kuuluu aiheuttamisperiaatteen mukaan kehitysmaille itselleen.

Mitä tekee länsi? – Jatkaa kehitysavun ja ilmastotukien maksamista kehitysmaille, vaikka länsimaiden pitäisi lopettaa kaiken taloudellisen avun antaminen tai asettaa avustamisen ehdoksi, että jokainen apua saava maa laittaa väestönkasvunsa kuriin ja pysyy siinä.

Tämän sijasta länsimaat ovat sitoutuneet vähentämään omia päästöjään, ja Marin ilmoittaa kirkkain silmin Berliinissä poseeraten, että ”Suomi on tehnyt kansallisen päätöksensä luopua hiilivoimasta”.

Totuus asiassa on, että Suomessa ovat Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetut hiilivoimalat: tusinan verran yhteiskäyttövoimaloita, joissa tuotetaan sekä sähköä että kaukolämpöä ja joiden hyötysuhde on lähellä 90 prosenttia. Sen sijaan Saksan voimaloista suuri osa tuottaa pelkkää sähköä, ja Puolan, Unkarin ja Romanian hiilivoimaloista lähes jokainen aiheuttaa Suomen voimaloihin verrattuna noin kolminkertaiset päästöt energiantuotantoyksikköä kohti.

Näiden parametrien valossa hiiltä kannattaisi polttaa mieluummin Suomessa kuin noissa Keski-Euroopan voimaloissa, mikäli sitä jossakin EU:n alueella käytetään. Tätä vaatisi moraalinen järki.

Joten turhaan kannat orjantappurakruunua, oi suomalainen ilmastofanaatikko! Ja syyttä rankaiset suomalaista autoilijaa ruoskallasi, oi kärsimysmystiikan Milla Magia!

Ja what is more (3): talouden taikamaailma se vasta ihmeitä paljastaakin. Ilmastosopimusten hulluuksien vuoksi ympäristöpoliittisia investointeja tehdään nyt niissä maissa, joissa ne ovat kalleimpia, ympäristötehokkuus jo muutenkin korkea ja investointien tehokkuus alhainen.

Sen sijaan ympäristön parannustoimia ei tehdä siellä, missä ne tulisivat halvimmiksi, kuten kehitysmaissa, joissa ne myös olisivat eniten tarpeen ja parhaiten hyödyksi suhteessa sijoitettuun pääomaan.

Lisäksi Kiinan tapaisilla mailla olisi varaa maksaa parannustoimet suoraan valtionkassastaan, mutta saamillaan aneilla maa rakentaa itsestään talousimperiumia, joka harjoittaa uuskolonialismia Afrikan luonnonvaroja riistäen ja maita velkaannuttaen.

Koska Kiina lentää ilmastopolitiikan siivellä sen eräänlaisena vapaamatkustajana, maa on nyt yksi maailman pääomalähteistä, joille muiden muassa Yhdysvallat on tähtitieteellisesti velkaa. Tähän on ohjannut etenkin Pariisin ilmastosopimus, josta Donald Trumpin johtama governanssi älysi sanoutua omalla laskukoneen logiikallaan irti. Niin EU-maidenkin pitäisi tehdä, sillä päästökaupassa ja ilmastotuissa on kyse pelkistä Kiina-kaupan subventiomuodoista.

On muistettava, että myös rahtiliikenne Kaukoidästä on merkittävä hiilidioksidipäästöjen aiheuttaja ja kuluttaa energiaa. Tosin maailman koko energiatalous ja ekosysteemi ovat perin relatiivisia asioita, ja luonnonilmiöillä on taipumus tasapainottua talousilmiöiden tavoin, sisäisten korjausliikkeiden kautta. Kukaan tuskin on laskenut, paljonko ilmastonmuutoksen tuotteeksi väitetty lämmin talvi on vähentänyt Suomen hiilidioksidipäästöjä ja siten hidastanut ilmastonmuutosta!


Uskonnonvapaus koskee myös ilmastopolitiikkaa

Edellä sanottu ei tarkoita, että olisin ilmastodenialisti tai että kiistäisin ihmisten toiminnan vaikutukset ilmakehään. On mahdotonta ajatella, ettei ihmisen toiminta vaikuttaisi ilmastoon mitenkään.

Mutta ne keinot, joilla päästöjen määrää on yritetty vähentää, ovat totaalisen vääriä. Totalitarismeihin palaan hetken kuluttua vielä uudestaan.

Edellä esittämääni kritiikkiin liittyvät ajatuskulut eivät ole kognitiivisesti kovin vaikeita ymmärtää, joten niiden pitäisi sopia myös vihervasemmistolaisille ympäristöfanaatikoille. Myös ”älymystönä” esiintyvien vihervasemmistolaisten jongleeraajien pitäisi pystyä nämä johtopäätökset ymmärtämään. Arvelenkin vastaanottamisen esteiden olevan lähinnä asenteellisia, jos viesti ei mene perille.

Ilmastofanatismista on tullut heille uskonto, hieman kommunistisen maailmanuskonnon kaltainen. Se toimii heille metafyysisenä kiinteänä pisteenä eksistentiaalisen Angstinsa torjumiseksi.

Yliyksilöllinen ja universalistinen ajatteluperinne on jäykistynyt osaksi heidän psyykensä rakenteita niin, että he ovat korvanneet kommunistisen materialismin toisella immanentilla, apokalyptisia visioita sekä ylirajaisia tuho- ja romahdusennusteita lupaavalla narratiivilla, jota aiemmin edusti heidän sosialistinen utopisminsa. Näin kävi myös silloin, kun venäläiset saivat uskonnonvapauden. Totalitarismi jatkuu.


EU:n talous liitää Aladdinin taikamatolla

Entä sitten syyt joiden vuoksi Berliinissä kokoustettiin? Euroopan unionissa on työn alla vuosien 2021–2027 budjetti.

Sekä Suomi että Saksa ovat jatkuvasti olleet EU-budjetin nettomaksajia, ja Saksa haluaisi tinkiä osuuttaan alaspäin. Syyksi sanotaan brexit.

Koska brexit myös vähentää menoja, sen ei pitäisi nostaa muiden jäsenmaiden maksuosuutta lainkaan, vaan budjettia voisi myös supistaa Ison-Britannian erosta johtuvassa suhteessa. On erikoista, mikäli menot yhden maan lähtiessä jäävät ennalleen ja muiden maiden rahoitettaviksi. Tilannetta selvittää vain se, että myös Iso-Britannia oli EU:n menojen nettomaksaja. Yhden nettomaksajan heitettyä pyyhkeen kehään on lisää nettomaksettavaa kertymässä entisille nettomaksajille.

Kun britit lopulta päättivät sanoa EU-vuokrasopimuksensa irti ja siirtyivät omilleen pyrkimyksenään tehdä Great Britanniasta great again, muut EU-maat yrittivät tehdä eroamisen mahdollisimman vaikeaksi ja taivuttelivat brittejä perumaan koko lähdön parlamenttivaaleissa, joissa konservatiivit kuitenkin saivat voiton. Erosopimukseen pääsyä vaikeuttamalla EU-byrokraatit koettivat tehdä Britanniasta varoittavan esimerkin muille, mutta eivät onnistuneet murtamaan brittien tahtotilaa. Tosiasiassa Iso-Britannia ratkaisi erolla monta asiaa edukseen, ja päätöksessä pysymisen viisaus kirkastuu ajan myötä.

Euroopan unionin epädemokraattisuutta osoittaa, että kansakunnat eivät voi itse päättää verovarojensa käytöstä, vaan osa niistä kierrätetään EU:n kautta, josta ne osoitetaan EU:n nimeämiin kohteisiin. Tämä näkyy pahiten tutkimustoiminnassa, kun EU jakaa varat omia poliittisia tavoitteitaan edistäviin tendenssitutkimuksiin sekä niiden kylkiäisinä seilaaviin ideologisiin demokratian kaventamishankkeisiin ja sananvapauden korventamisohjelmiin. Myös suomalaiset joutuvat anomaan rahansa takaisin valtavan byrokratian kautta kolikko kerrallaan kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Omasta mielestäni EU:n menoja pitäisi vähentää roimasti. Budjetti olisi leikattavissa helposti puoleen lopettamalla rahan kierrätys EU:n kautta ja karsimalla neuvostototalitarismia muistuttavaksi paisunut byrokratia. Sen kukoistavimpia kukkasia on brysseliläisessä pilvenpiirtäjässä majaansa pitävä EU:n Petostentorjuntavirasto, jonka palkintovirassa on kokoomuksen entinen, lyhytaikainen ja toimessaan epäonnistunut puheenjohtaja Ville Itälä. Se, että petosten torjuntaakin varten tarvitaan megalomaaninen virasto, osoittaa kuinka korruptoituneeksi, valheelliseksi, vieraantuneeksi ja kansanvallan vastaiseksi koko EU on mennyt, ja kontrollin päälle lisätään kontrollia.

Helsingin Sanomat myös kysyy (jälleen täysin epäkriittisessä jutussa), ”mitä sinä tekisit 1094 miljardilla” koettaen viedä järjestelmäpoliittisen ongelman henkilökohtaiselle tasolle, jossa kansalaiset voivat sitten henkeään haukkoen todeta kasassa olevan paljon rahaa ja ”olemmepa rikkaita”. Lehti asettaa ongelman ja kysymyksen täysin väärin.

Oikea kysymys on, millä oikeudella EU nettomaksattaa muiden valtioiden menoja toisilla jäsenvaltioillaan ja miksi koko konglomeraattia ylipäänsä tekohengitetään. Ja vastaus on: koko EU:n hallinto, parlamentti, virastot, komissio, EKP ja (EU:n rakenteisiin kuulumaton) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin pitäisi lakkauttaa ja tehdä unionista pelkkä EEC:n tapainen vapaakauppaliitto, jossa ei ole yhteistä valuuttaa eikä väestöjen ja työvoiman vapaata lompsimista maasta toiseen.

Erään maahanmuuttofanaatikon vuonna 2002 murhaama Pim Fortuyn katsoi omassa yhteiskunta-ajattelussaan, että EU on käyttökelpoinen viimeksi mainittuihin tehtäviin, mutta yhteistä parlamenttia, hallintoa, taloutta, ulkopolitiikkaa ja budjettia hän ei koskaan hyväksynyt.

Jo moraalifilosofian puhtainta sydänverta pulppuava Immanuel Kant kirjoitti teoksensa Ikuiseen rauhaan ensimmäisessä pääluvussa näin:

”Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.”

Näissä jylhän jykevissä sanoissa kansallisvaltioiden oikeutus ja valtiollinen itsemääräämisoikeus kytketään kansalaisten ihmisoikeuksiin. Kuinka häikäilemättömästi EU ja sen etuja ajavat poliitikot ovatkaan tuon periaatteen rikkoneet, kun valtiot on velkaannutettu pankeille? Sitten valtiot kärvistelevät tuossa energiapulan ja maahanmuuttokulujen kolmiossa, jonka kolmannen kulman muodostaa koko euroaluetta koetteleva julkisen talouden rahoituskriisi.

Tämän yhtälön krooniset valuviat voi korjata vain kunkin maan ero euroalueesta tai koko EU:n sisältäpäin tapahtuva romahdus jonkin Italian tai Espanjan kokoisen valtiontalouden luhistuessa kokoon korttitalon tavoin. Yksi mahdollisuus on hajoaminen Länsi-Roomaan ja itsenäisten maiden omaa etua paremmin varjelevaan ja kunnioittavaan Itä-Roomaan.


Vaihtoehto Saksalle on saksalaisuuden pelastus

Ai niin, mitä ajattelinkaan sanoa niistä totalitarismeista, joihin lupasin palata? Angela Merkel jankutti kuin purkkaa jauhaen ”oman puolueensa periaatteena pysyvän sen, että AfD:n kanssa ei tehdä yhteistyötä”.

Ajatus löysi tiensä Helsingin Sanomiin, sillä onhan Merkelin linjaus osa kansallismielisen, yksilöä kunnioittavan ja oman kansakunnan etua ajattelevan ihmisystävällisen politiikanteon vastainen kannanotto, joka sopii lehden linjaan.

Minkään puolueen sulkeminen hallitusvastuun ulkopuolelle ei ole demokratian mukaista politiikkaa. Se on tyypillistä totalitarismeille, jollaisen kasvatti Merkel entisenä DDR:läisenä on.

Merkeliä parempi ajattelija saksalaisen filosofian ylähyllyltä – Friedrich Nietzsche – kirjoitti teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886, ajatelma 146) näin: ”Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Jos nimittäin taistelee fasismia vastaan fasistisilla keinoilla, kuten sananvapauden ja poliittisten vapauksien rajoituksilla, ei ole enää mikään antifasisti vaan fasisti.

Monikulttuuri-ideologian läpitunkevuutta ja kokonaistilanteen oireellisuutta osoittaa se, että aitoa saksalaisuutta edustava Vaihtoehto Saksalle -puolue joudutaan näkemään tai esittämään vaihtoehtona, vaikka sen tarkoitus on puolustaa alkuperäistä saksalaisuutta.

Perkeleen enkeli? Sellaisenako pitää nähdä ja niinkö itseään toivoo arvioitavan tuo liittokanslerin vallankahvaan kouristusmaisesti takertunut össipoliitikko Angela Merkel, jota vastaan on nostettu yli tuhat tuloksetonta kannetta maanpetoksesta hänen avattuaan rajat ja kätilöityään maahan yli miljoona lähi-itäläistä pakolaista?

Merkeleellisen politiikan tuloksena on osassa Etelä-Saksaa vieraiden kansakuntien osuus noussut jo 30 prosentin yläpuolelle, ja parinkymmenen vuoden kuluttua kolmannes koko Saksan väestöstä on erään tutkimusennusteen mukaan maahanmuuttajia tai heidän jälkeläisiään.

Tämä härski ja kavala Euroopan valtaus on Lähi-idästä tänne kohdistuneen ikiaikaisen muhamettilaisen valloituspolitiikan röyhkeä hyökkäys, joka on käyttänyt hevosten ja keihäiden sijasta aseinaan nykyajan hybridisodankäynnillisiä keinoja, kuten ihmisoikeussopimuksia ja kansainvälisiä pakolaissopimuksia.

Mikä tahansa valtio lakkaa olemasta olemassa, jos sen alueella asuu toinen kansa, sillä valtion subjektiviteetti koostuu sitä hallitsevan kansan omasta subjektiviteetista. Mikäli se vaihdetaan, putoaa koko kansakunta kulttuureineen ja väestöineen pimeään syvyyteen.

Ikävä sanoa, mutta tulos on yhtä huono aina, kun valtioiden johtoon valitaan kelvottomia yksilöitä ja poliittinen vihervasemmisto nousee tekemään taloutta koskevia päätöksiä niiden pöytien ääreen, joilla tanssimiseen heillä ei pitäisi olla mitään asiaa. Ote vallankahvassa onneksi vapisee.

7. helmikuuta 2020

Vasemmisto rikkoo arvopohjansa sekä omat yhteisö- ja puhenorminsa


Vesilaseissa raivoaa jatkuva hirmumyrsky poliittisen vihervasemmiston ja sitä tukevan median vuoksi. Kun valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen pyysi lupaa asettaa Perussuomalaisten kansanedustajan Juha Mäenpään syytteeseen ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”, jouduimme lukemaan valtamedian lehdistä, että puolueet sopivat jättävänsä lähetekeskustelun käymättä, kun asia menee arvioitavaksi perustuslakivaliokuntaan.

Menettely on poikkeuksellinen kahdella tapaa. Ensinnäkään Suomessa ei ole asetettu kansanedustajia tällä tavalla syytteeseen sitten vuoden 1979, ja sitä edellinen tapaus oli ennen toista maailmansotaa. Toiseksi, valiokuntakäsittelyä edeltää yleensä lähetekeskustelu. Vaikeneminen ajaa Perussuomalaisia ahdistelevien muiden puolueiden etua.

Itse olisin rikkonut hiljaisuuden, sillä perustuslakivaliokunta on menettänyt luottamuksensa sen käyttämien tendenssijuristien Juha Lavapuron ja Tuomas Ojasen vuoksi. Kolmas usein käytetty tietäjä on SKP:n keskuskomitean entinen jäsen Martin Scheinin, joka vaati syytettä Mäenpäälle ja jonka toimista esitin arvioni jo täällä.

On väärin antautua pohtimaan sitä, millä perusteella ihminen voidaan asettaa syytteeseen poliittisten mielipiteidensä kertomisesta tai kuinka hänen mielipiteen- ja ilmaisunvapauttaan pitäisi rajoittaa.

Oikea kysymys on: Kuinka kukaan kehtaa olla niin typerä, että katsoo voivansa puuttua parlamentin edustajan poliittisessa toimielimessä esittämään mielipiteeseen, jonka tarkoitus oli sitä paitsi parodioida hallituksen omaa ohjelmaa? Sieltähän tuo kiistelty vieraslajin käsite oli lähtöisin, ja asian rinnastamista turvapaikanhakijoihin voidaan pitää hallituksen itsensä tarjoamana retorisena tilaisuutena.

Tästä asiasta media on kyllä jaksanut vaahdota, ihan vain lavastaakseen Perussuomalaisista rasisteja, jotka raiskaavat lapsia, puukottavat ihmisiä ja heittelevät pommeja ympäriinsä. Vai miten se meni?

En näe lähetekeskustelun sivuuttamiseen ja hiljenemiseen muuta syytä kuin sen, että muiden puolueiden edustajat ovat lopultakin ymmärtäneet ampuvansa itseään omaan jalkaan vaatiessaan syytteitä eduskunnan jäsenille. Sellaisen nuijimisen vaikutukset ovat tuhoisat yhteiskunnallisen totuuden tavoittelua ajatellen. Syytteet ja tuomiot kiertyvät pelotevaikutustensa kautta ennakkosensuuriksi ja itsesensuroinniksi, joka on kontrollin muodoista pahin. Vertauskuvallista on, että keskustelu asian lähettämisestä valiokuntaan kuihtui jo sekin.

Mikäli tuosta tuomiolle joutuu, se on taas vain yksi argumentti kiihotuspykälän poistamisen puolesta.


Paskapuheesta

Syytettä Juha Mäenpäälle toivova vihervasemmisto ei ole omasta puolestaan säästellyt sanojaan yhtään, saati noudatellut puhemies Matti Vanhasen (kesk.) toivetta maltillisemmasta kielenkäytöstä. Vasemmistoliittolainen opetusministeri Li Andersson antoi esimerkin tyypillisestä vasemmistolaisesta kielenkäytöstä haukkuessaan Jussi Halla-ahon näkemyksiä televisiossa paskapuheeksi, ja media valitsi heti puolensa alkaen puolustella Anderssonin rähjäistä rabulismia.

Helsingin Sanomat lauloi ”paskapuhe”-termin oikeaoppisesta käytöstä, ikään kuin solvaukset olisivat parempia ”oikein” esitettyinä. Tämä lähestyy Anderssonin omaakin ajatusta, että on myös sitä ”parempaa solvausta”.

Sanoma-yhtiöiden Ilta-Sanomat puolestaan tilasi päivystävältä dosentilta Vesa Heikkiseltä arvion, jonka mukaan sanan ”paskapuhe” käyttäminen ei ole kiroilua. Persuvihaajana tunnetun Heikkisen kannanotosta ei käy ilmi, kumman keskustelijan sanankäyttöön hän viittasi. Olisiko niin, että hänen mukaansa Halla-ahon kuuluisi saada sakot sopimattomasta kielenkäytöstä ja Anderssonin kiitosta asian paljastamisesta medialle?

Heikkisen mukaan ”[k]iroilu on noitumista ja solvaamista, ja sellaista Andersson ei tehnyt”. – Miten niin? Omasta mielestäni Anderssonin kannanotto oli argumentaatiosääntöjä ja hyviä tapoja rikkova läimäytys päin arvollisen kanssakeskustelijan naamaa. Se on kuin heittäisi märän rätin toisen kasvoille, ja sillä tavoin lausuja tietenkin vain nolasi itsensä.

Pomminvarma olen siitä, että jos ”paskapuhe”-termiä olisi käyttänyt Halla-aho Anderssonin sijasta, Suomen punavihreä valtamedia ja yliopistojen vasemmistolaiset etäispäätteet olisivat sankoin joukoin rääkymässä Halla-ahoa erotettavaksi eduskuntaryhmästä ja tuomiolle kunnianloukkauksesta.

Mitä Halla-aho sitten oli sanonut? ”Keskusta pyrkii puolustamaan alueellisia näkökohtia ja vihervasemmisto taas ajaa sellaista politiikkaa, joka käytännössä johtaa siihen, että alueet Suomessa muuttuvat vähitellen asuinkelvottomiksi ja ihmisten on pakko keskittyä”, hän sanoi Ylen A-talkissa.

Käsittääkseni tämä on täyttä totta. Myös tutkimusnäyttöä vihervasemmistolaisen hallituksen tuhoisasta talouspolitiikasta syntyy koko ajan – viimeksi Suomen Perustan julkaistessa Samuli Salmisen tutkimuksen siitä, kuinka suuri määrä toimeentulotuen saajista on tietyistä maista tulleita maahanmuuttajia. Luvut ovat häkellyttäviä.


Popartistin hyväksikäyttö persufobian mannekiinina

Helsingin Sanomien sota perussuomalaisia vastaan jatkuu myös viihteen sektorilla freelance-toimittaja Oskari Onnisen Hesariin kirjoittamassa arviossa, jossa hän kehuu Antti Tuiskun uutta albumia ja tekee sen Perussuomalaisia moittivan reuhaamisen tuella.

Toimittajan täytyy olla hyvässä henkisessä tasapainossa katsoessaan kohottavansa artistin ansioita perussuomalaisen puolueen kustannuksella. Rinnastukset ovat todella omituisia.

Antti Tuiskun albumi Valittu kansa on Onnisen mukaan hyvä muun muassa siksi, että mallina ovat esitykset, joissa ”palavat ristit” ja takana on eräitä maailmanluokan artisteja sekä ”lähtökohtaisesti tekoja – heidän tapauksissaan poliittisia kannanottoja afrikkalais-amerikkalaisen kulttuurin puolesta”. – Jaahas. Mitä jos palaisivat vihreät liput, koraanit tai punaiset puolikuut?

Kirjoittaja ihastelee Hannu Salaman Juhannustansseja ja Timo K. Mukan syntisiä lauluja tavoitellen ilmeisesti jonkinlaista lennokkuutta tai historiallista syvyyttä sekä hakien niiden suurenmoisuudesta vertailukohtia Tuiskulle. ”On järjetöntä ajatella, että suomalaiskansallinen, riemastuttavalla tavalla old school jumalanpilkka ja perinnetietoinen taidekohuhakuisuus voivat olla jopa sekulaarissa nykyhetkessä näin raikas konsepti”, Onninen sanoo.

Olisiko hän samaa mieltä ”raikastavuudesta”, jos Hannu Salamaa vastaan nostettua oikeudenkäyntiä verrattaisiin perussuomalaisia ihmisiä vastaan suunnattuihin poliittisiin sensuurioikeudenkäynteihin? Entä jos todettaisiin, että Ilja Janitskinista voisi (Mukan kohtaloon verraten) sanoa oikeuslaitoksen naulinneen hänet ristille?

Vihollinen on nykyisinkin sama: sensuurin pyrkimys. Sitä meidän aikanamme ajaa nimenomaan poliittinen vihervasemmisto, jonka huvitteluliberalismi on täydellisessä ristiriidassa vapauden perusideoiden kanssa.

Onninen olettaa ja toivoo hänen esiin nostamiensa uskonnollisten aiheiden ärsyttävän perussuomalaisia ja toteaa, että siinä ”muutama täky Niikon Mikalle”. Toimittaja haki musiikkiarvosteluunsa vielä toisenkin perussuomalaisen nimen: Toimi Kankaanniemen.

Huvittavaa kyllä, kummallakaan ei ole Tuiskun eikä hänen levynsä kanssa mitään tekemistä, joten rinnastusten etsiminen on väkinäistä. Niinpä toimittajan pyrkimys lavastaa Tuiskusta jonkinlainen persuvastaisuuden symboli muistuttaa paljon parjattua maalittamista. Vähintäänkin takaa kuultaa taiteilijan hyväksikäyttö: halu tehdä Tuiskusta persuvastaisuuden sankari ja perussuomalaisista ihmisistä voodoo-nukkeja poliittisen vihervasemmiston harjoittaman räkimisen kohteeksi.

Onninen on epäonninen siksi, että hänen tarkoitusperänsä ovat läpinäkyvän selvät ja vihjailutekniikkansa alkeellinen. Lopputulos on epäoikeudenmukainen sekä perussuomalaisia että popmusiikin ystäviä kohtaan, sillä kiitosta yksille yritetään tehostaa toisia haukkumalla. Tämä rikkoo journalismin tiettyjä peruskäytänteitä eikä toimi, sillä toimittaja käyttää taitelijan tuotoksia poliittiseen mudanheittoon ja euforisessa persufobiassa piehtarointiin.

Kunnon kalpeanaama Cheek heittikin jo Onnisen ulos eräästä konsertistaan, mutta Helsingin Sanomiin takkutukkaiset apurahakapinalliset saavat mielihyvin kirjoittaa. Ja onhan se selvä, kun lukee Journalisti-lehden juttua kirjoittajasta itsestään:

Brändääminen yhdistyy Onnisen mielessä ajatukseen paskan myymisestä kultana”, todetaan Journalisti-lehdessä. Jutun kirjoittanut Marja Honkonen luonnehtii Onnista näin: ”Oskari Onninen, 27, populaarikulttuuriin erikoistunut freelancetoimittaja, joka tunnetaan juttujensa naljailevasta sävystä”. – Sehän selittääkin kaiken.


Erään lynkkauksen lopputulos

Valtamedian myllytystä arvioidessa tulee ikävä vanhaa kunnon MV-lehteä, joka peitti epäkorrektina pidetyn nimensä akronyymillä. Valtavirtamedia julisti sivuillaan isänmaanystävä Ilja Janitskinin kuolleeksi. Nähdäkseni hänen työnsä myönteiset tulokset olivat suuremmat kuin ne muutamat vähäiset, joskin selvästi erottuvat varjopuolet, josta häntä voitiin arvostella. Juridinen jahti syöpäsairasta ihmisparkaa kohtaan meni aivan liian pitkälle, niin kuin hänelle langetetut rangaistukset ja korvaustuomiotkin.

On vaikea sanoa, kuinka laukaiseva tekijä oikeudenkäyntien aiheuttama stressi on vakavien sairauksien puhkeamisen kannalta. Osoittamatta on, mistä hänen syöpänsä oikeastaan ilmaantui tai myrkytettiinkö hänet radioaktiivisella aineella vankeuden aikana. Joka tapauksessa siitä olen varma, että uhattuna oleminen ei hänen tervehtymistään edistänyt. Oikeudenkäyntien kautta harjoitettu painostus oli yksi hänen kuolemaansa todennäköisesti vaikuttanut tekijä.

Suomen poliittisessa diskurssissa joudutaan kinastelemaan liiaksi poliittisen vihervasemmiston omassa ilkeydessään kehittämiä skandalisaatioita ja vihapuheväitteitä vastaan sekä painiskelemaan muotoseikkojen kanssa, kun keskittyä pitäisi talouden tervehdyttämiseen ja omien kansalaistemme hyvinvoinnin turvaamiseen.


Aihepiiristä aiemmin

Polpo ja media perussuomalaisten kimpussa

3. helmikuuta 2020

Heppatyttöhallitus ympäristönsuojeluorgastisessa viidakkokuumeessa


Kun on kerran pistänyt päänsä ilmastopolitiikan silmukkaan, siitä ei niin vain irrottauduta. Heppatyttöhallituksen ministerit ovat kaulaansa myöten ympäristöpoliittisten sitoumustensa, lausuntojensa ja velvoitteidensa suossa niin, että he ovat nyt ryhtyneet lunastamaan lupauksiaan omille kiilusilmäisille ilmastofanaatikoilleen.

Ilta-Sanomat kertoi juuri, että hallitus on perustamassa satojen miljoonien eurojen ilmastorahaston, jolla suomalaisten veronmaksajien varoja ohjataan erilaisiin ilmastotoimiin! Paha sanoa, mutta tällaista jälkeä syntyy aina, kun nuoria neitejä päästetään johtavaan asemaan missä tahansa: valtioissa, kunnissa, yliopistoissa tai yrityksissä. Järki katoaa, logiikka floppaa ja suhteellisuudentaju himmenee kokonaan.

Vihervasemmistolainen uustaistolaishallitus aikoo tappaa Suomen talouden omaan sairaaseen ilmastosankaruuteensa, jonka takana ei ole tietoa eikä ymmärrystä maamme talouden tilasta eikä kyvystä vaikuttaa maailman ilmaston kokonaistilaan. Ja kaikki tämä tilanteessa, jossa talouden asiantuntijatyöryhmä lateli juuri hallitukselle madonluvut.

Suomi tuottaa maailman kokonaispäästöistä noin 0,175 %, joten mitään vaikutusta ei ole sillä, vaikka suomalaiset lopettaisivat hengittämisen kokonaan. Päästöjä pitää hillitä siellä, missä niitä eniten tuotetaan, eli Kiinassa ja muissa kehitysmaissa.

Kasvihuonepäästöjä ei ensinkään pitäisi verrata eikä arvioida suhteessa asukaslukuun vaan tuotantoyksiköihin, jolloin selviäisi tuotannon ympäristötehokkuus. Se on jo nyt Suomessa tarpeeksi hyvä. Tuotantoa pitäisi siirtää takaisin länsimaihin, maahanmuutto pohjoiseen pitäisi lopettaa, ja kehitysavun ehdoksi pitäisi asettaa se, että kehitysmaat kääntävät väestönkasvunsa laskuun heti. Kehitysmaiden väestöräjähdys uhkaa ympäristöä ja ihmiskuntaa enemmän kuin mikään muu.

Ei ratkea velkaisen Suomen budjettirahaa polttamalla heppatyttöjen ongelma ja itkunaihe: kansallismasokistinen ja itsensä jatkuvaan ruoskimiseen ohjaava kaikesta kieltäytymisen pihtauspolitiikka. On järjetöntä höylätä ja viilata päästöjä täällä, kun Kiina lisää hiilidioksidin tuotantoa joka vuosi Suomen kokonaispäästöjen verran. Siis Kiina, jolle Suomi on pakotettu maksamaan ilmastotukia monen vuoden ajan epäoikeudenmukaisten ilmastosopimusten vuoksi.

Tietenkin myös länsimaissa pitäisi toimia. Pitäisi muun muassa lopettaa hallituksen toiminta, niin kuin kanoilta katkaistaan kaula.

Ilta-Sanomat näyttää varautuneen jo uuden hallituksen muodostamispaineisiin. Lehti rakentaa Perussuomalaisten ja Kokoomuksen välille eripuraa kaivamalla esiin patologisen persuvihaajan Jan Vapaavuoren blogitekstin, jossa vuoden 2017 hallituseron harmaa eminenssi väittää, että Kokoomuksen ja Perussuomalaisten ”rakenteelliselle yhteistyölle ole sijaa edes oppositiossa”. Jan Vapaavuori on osoittautunut niin uppiniskaiseksi Halla-aho-foobikoksi ja puoluedemokratian ylenkatsojaksi, että joudun tuntemaan häpeää sen johdosta, että hän on kotikaupunkini pormestari.

Kokoomuksessa esiintyy kipuilua, sillä Jussi Halla-aho on aivan oikeassa todetessaan, että juuri kukaan ei halua hallitukseen Kokoomuksen kanssa. Kokoomuksen toveruus ei ole perussuomalaisille mitään vallan hunajaa. Voi olla, että paremmin kokkarit viihtyisivätkin kommarien kanssa. Viettiväthän he lähes neljä vuotta kestäneen kihlauksen jo Jyrki Kataisen hallituksessa.

Kokoomusta kuumentaa myös sisäinen eripura. Puolue rakoilee (Kepun tavoin) järkevien äänestäjien ja huvitteluliberaalien kesken. Näyttöjä antavat Liike Nytin ja Paavo Väyrysen Kansalaispuolueen aiheuttamat repeämät sekä aivan tänään Wille Rydmanin (kok.) näkemys, että Kokoomuksen vuoden 2017 linjaus erilaisesta arvopohjasta ”oli historiallinen virhearvio” (aiheesta täällä). Sitä ei paranna entisen perussuomalaisen ja sittemmin sinisen Simon Elon luikertelu Kokoomuksen listalle kuntavaaleihin. Hänen eronsa Perussuomalaisista oli nimittäin myös virhearvio.

Valtakunnanpolitiikka näyttää olevan täynnä pelkkiä virhearvioita virhearvioiden perään. Miten saisimme valtakunnan johtoon ihmisiä, jotka eivät ole sekopäisiä hulluja?

1. helmikuuta 2020

Vihervasemmisto ja Pavlovin koirat

Poliittisen vihervasemmiston sytyttämä informaatio- ja kulttuurisota on saamassa kylmän sodan aikaisen Zersetzungin muotoja. Tällä hajoamista merkitsevällä sanallahan on viitattu Itä-Saksassa toimineen Stasin yrityksiin tuhota ”vääränlaisia” poliittisia ajatuksia esittäneiden ihmisten maineita.

Suomessa tuo ilmiö tunnettiin taistolaisuutena ja stalinismina sekä yleisenä suomettuneisuutena, jonka mukaisesti vaadittiin kallellaan oloa Neuvostoliittoon kaikessa. Jos siihen ei suostunut, maine ja yhteiskuntakelpoisuus tuhottiin vasemmistolaisten vaikutusyrityksillä.

Nykyisin tuo sama ideologia vaikuttaa epäsuorasti uustaistolaisuutena, jota koetetaan levittää niin yliopistoissa kuin yhteiskunnassakin. Sen metafyysisenä perustana on vaatimus tunnustaa uskoa yliyksilöllisille periaatteille, kuten ilmastonsuojelulle, ylirajaiselle maahanmuutolle, monikulttuuri-ideologialle ja ylikansalliselle globalisaatiolle. 

Ne nojaavat perimmältään samanlaisiin olettamuksiin kuin marxismi-leninismi ja kommunismi yleensäkin sekä niiden sisältämä yksilöitä mitätöivä maailmankuva. Sen vuoksi niitä on ollut helppoa juurruttaa vasemmistolaisesti ajattelevien mieleen. Niiden varjopuolena on kuitenkin niin sanottu yhteismaan tragedia, joka seuraa yksilönvapauden ja vastuun katoamisesta.

Tämän vuoksi yliyksilölliset ideologiat pyrkivät vetoamaan vastuuseen ja etenkin yhteisvastuuseen, joista luonnollisesti seuraa myös paljon aiheetonta syyllistämistä. Pahiten se näkyy ilmastopolitiikassa, jossa väärät ja syyttömät tahot laitetaan maksamaan toisten laskuja.

Globaalin ja universalistisen ideologian messiaat ovat nykyajan uustaistolaisia, jotka pyrkivät esiintymään intellektuellien kaavussa mutta jotka todellisuudessa paljastuvat pelkiksi vanhan luokkakaunan lietsojiksi, kun moralismin kaapu riisutaan pois.

Kommunistinen ideologia ei ole kuollut, vaan se ainoastaan vetäytyi valtiojohtoisuuden sektorilta seinän rakoihin, josta kyseisen ideologian kannattajat koettavat nyt ”liberaaleina” esiintyen harrastaa mielipidekontrollia ja instituutioiden, kuten yliopistojen ja median, politisointia.

Paradoksaalisesti tämä täyttää erään marxilaisen teoreetikon, Antonio Gramscin, ajatuksen hegemoniasta. Hegemonisesti toimittaessa poliittista vaikuttamista levitetään koko kulttuurielämään: koulutukseen, mediaan, taiteeseen ja oikeuslaitokseen. Gramscin arvostelun kohteena oli kapitalistinen hegemonia, mutta kyllä kommunistinen hegemonia on ollut monin verroin väkevämpää.

 

Woke, cancel, deplatforming, doxing...

Todellisuuskäsitysten muokkaus ja kansakunnan yhteishengen murentaminen olivat kommunismin kukoistusaikana yhtä määrätietoisia kuin nykyään on monikulttuurisuuden ja maahanmuuton läpiajaminen.

Tuloksia tavoitellaan nykyään identiteettipoliittisen klusteroimisen ja intersektionaalisen viiteryhmäpolitiikan keinoilla, kun vihervasemmisto kerjää kannausta erilaisilta vähemmistöryhmittymiltä pyrkien sitouttamaan niitä omaan ideologiaansa ja hintana poliittisesta tuestaan vähemmistöille.

Tämä vaihtokauppa on pohjimmiltaan kompensoivaa suvaitsevuutta. Sen mukaisesti vihervasemmisto vaatii sitoutumista omaan puolueideologiaansa kaikissa kysymyksissä maksuksi siitä, että vihervasemmisto asettuu ajamaan erityisryhmien etuja joissakin vähäpätöisissä yksityiskohdissa.

Puhutaan hereillä oloa ja valveutuneisuutta korostaen woke-tietoisuudesta ja tilaisuuksien kulkuun sekä puhetilanteiden keskeyttämisiin liittyen cancel-aktivismista. Nämä kaikki puuttumisen ja sekaantumisen muodot ovat nilkkimäisiä osoituksia sananvapauden ja tieteen vapauden häiritsemisestä.

Tavoittena on voimakkaiden uhkausten, kuten ilmastoahdistuksen lietsomisen, kautta jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin. Joukkueisiin jakamisen jälkeen heidät siirretään ajattelun maailmasta identiteetin korostamiseen, jonka piirissä ei sallita kyseenalaistamista.

Tähän ansaan suostumattomia ei-vasemmistolaisia ihmisiä puolestaan maalitetaan maineen tuhoamisella (character assassination), joukkoistetulla kohdehenkilöiden yksityiselämän penkomisella, työnantajien ja kaupallisten yhteistyötahojen painostamisella irtisanomisiin sekä perättömillä ilmiannoilla (doxing) ja sulkemalla heitä pois sosiaalisen median alustoilta (deplatforming).

Etenkin doxausta käytetään laajalti, sillä yksityisyydensuojan murennuttua ja ihmisten muututtua ”lasisiksi” on helppoa kaivella jokaisen ihmisen taustoista vuosien takaisia, irrallisia tai muutoin vähäpätöisiä heikkouksia, joihin vihervasemmisto voi työntää miekkojaan ja asioita paisuttamalla tuhota kokonaisia työuria.

Myös valikoivalla tarinankerronnalla myrkytetään ihmisten persoonaa, kun vasemmiston tekaisemilla meemeillä ja erilaisia kokemustarinoita hyväksi käyttämällä synnytetään yksilötotuuksista yleisiin johtopäätöksiin eteneviä ajatuskulkuja. Niitä levittävät herätysliikkeiden tavoin toimivat hämäräkerhot, joista esimerkkejä tarjoavat niin sanottu Silakkaliike ja Varisverkosto.

Ilmiötä on tullut tavaksi nimittää kertomustaloudeksi tässä nykyisessä narratiivisuuteen sekä verkossa vaikuttamisen raivoon perustuvassa ”tapaustutkimusten” kakofoniassa. Menetelmä ei ole käyttökelpoinen vain vastustajien mustamaalaukseen, vaan se kelpaa myös oman itsen uhriuttamiseen. Esimerkin siitä tarjoaa sosiaalidemokraattisen kuntapoliitikon Abdirahim Husseinin pyrkimys haalia julkisuutta perättömällä kertomuksella, jossa hän uhriutui tavoitellen myötätuntoa omalle viiteryhmälleen ja joka paljastui myöhemmin valeeksi (kirjoitin aiheesta täällä).

Vihervasemmiston omissa sääliä kerjäävissä uhriutumistarinoissa yksilöiden kokemuksista tehdään suurta joukkoa edustavia yleistäviä johtopäätöksiä, joiden mukaan jokainen vastavoimaksi noussut henkilö onkin kiistat voittaessaan ”rasisti”, ”fasisti” tai sananvapautta estävä ”natsi”.

Kertomustalouteen perustuva parkuminen on ollut vihervasemmistolta sikäli tehokasta propagandaa, että uhriuttaessaan omat yksilötoimijansa ja loatessaan hyökkäystensä kohteena olevat yksilöt kertomusten levittäjät tekevät tarinoistaan edustuksellisia. Tällöin edes faktojen tarkistuksesta ei ole hyötyä, sillä tarinat ovat lähteneet lentoon omina kokonaisuuksinaan, ja todellisuudesta voi aina löytyä joitakin aineksia niiden todistamiseen huterasti ”oikeiksi”. Keijo Kaarisateen graafinen esitys asioiden kulusta täällä.


”Oikeusvarmuus” on nykyisin vain hyvää parodiaa

Lopulta vihervasemmisto muuntaa tarinansa normatiivisiksi, jolloin väitetään, että sanoista on lyhyt matka tekoihin. Erääksi esimerkiksi tästä sopii Perussuomalaisten kansanedustajaan Juha Mäenpäähän kohdistettu maalitus. Hänen sinänsä irrallinen ja viaton poimintansa hallitusohjelmasta (vieraslajin käsite) laajennettiin hetkessä vihervasemmiston toimesta spekulaatioihin keskitysleireistä!

Muiden muassa Martin Scheinin väitti, että ”kansanmurha alkaa tuollaisella puheella”, ja vihervasemmiston vihapuhealustaksi muuttunut Uusi Suomi suurensi hänen syytöksensä otsikkoonsa (Keijo Kaarisateen esitys maalituksen piiloviestinnästä täällä ja ajatuskulusta täällä).

Huomiotta jäi, että Mäenpää oli nostanut vieraslajin käsitteen suoraan hallituksen omasta ohjelmasta. Sen sijaan media alkoi nähdä yhden lainauksen käytössä suunnattomia poliittisia manifesteja, jotka olivat muka oppositiossa olevan puolueen kynästä.

Asiassa ei ollut osoitettavissa mitään tosiasioita eikä viitteitä siihen, että kansanedustajalla olisi ollut aikomusta käyttää lausahdustaan kansanryhmän vastaisiin tekoihin tai yllyttämiseen (muihin) rikoksiin, mutta sen pohjalta vihervasemmisto saattoi helposti käynnistää hyökkäyksen, jossa käytettiin mitä mielikuvituksellisimpia syytöksiä. Kansanmurhaväite oli tietenkin vaikuttava ase ja argumentti jokaista omaa kansakuntaamme puolustavaa ihmistä vastaan. Tarina perussuomalaisten pahuudesta oli muuttunut immuuniksi vastaväitteille, sillä onhan väite kaasukammioista sinänsä tosi.

Huomaamatta tosin jäi sen yhdistymättömyys Suomen eduskunnan jäsenen puheenvuoroihin. Myöskään ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskevassa lainkäytössä ei ole ihmisiä tuomittaessa yleensä pystytty osoittamaan sanankäytön yhteyttä mihinkään tekoihin, seurausvaikutuksiin tai edes uhrien olemassaoloon, vaan nuo kaikki ovat jääneet osoittamatta.

Silti Suomessa on 78 tapauksesta vain 5:ssä syytteet hylätty, ja tuomioistuimet ovat jakaneet tuomioita ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” kuin liukuhihnalta: Valtakunnansyyttäjänviraston käsikirjoitusta kuuliaisesti noudattaen. Viimeksi niin kävi oululaisen kaupunginvaltuutetun Junes Lokan tapauksessa (oikeudenkäynnin mielivaltaisuudesta Oikean Median jutussa).

Parodiapoliisti Keijo Kaarisateen väite koirapillimaalituksesta on sikäli osuva, että vihervasemmistoa ja Pavlovin koiria yhdistää sama asia: molemmat alkavat kuolata kuullessaan sanan ”perussuomalainen”.

On ennenkuulumatonta, että Valtakunnansyyttäjänvirasto perää syytteitä kansanedustajien ja valtuutettujen poliittisista puheenvuoroista. Mielipiteistään poliitikot ovat vastuussa valitsijoilleen, ja poliittisista puheenvuoroista syyttäminen kumoaisi demokratian koko idean. Sananvapaus on myös alun perin säädetty ”hallintoalamaisina” pidettyjen kansalaisten suojaksi esivaltaa vastaan. Jos poliitikon pitäisi noudattaa viranomaisen määräämää ”poliittista korrektiutta”, politiikan teon määrittelisi silloin viranomainen eikä kansa.

Olenko ainoa, joka näkee sellaisessa ajatuskulussa viranomaisten mielivaltaa ja suoranaista hulluutta? Tuo mielivalta on todennäköisesti lähtöisin Demlasta, joka on pyrkinyt kärsivällisesti ja vähin äänin ujuttamaan lainsäädäntöön universaalikommunistisia periaatteita ja täyttämään suuren määrän juristien virkoja omilla etäispäätteillään keskushallinnossa ja oikeuslaitoksessa.

Juuri siinä tuo uustaistolaisten pitkä marssi läpi hallinnon, oikeuslaitoksen ja yliopistojen näkyy.


Oikeiston ja vasemmiston konflikti on ikuinen

Saadessani pian laajan mediatutkimukseni valmiiksi olen vakuuttunut siitä, että lähes kaikki sananvapauden ongelmat ovat Suomessa yksinomaan poliittisen vihervasemmiston aloittamia ja käynnistämiä: heidän syytään ja seuraustaan.

Vielä 1990-luvulla sanankäyttö ei ollut mikään ongelma, vaikka Internet jo toimikin. Vasta vihervasemmiston lietsoman maahanmuuton ja monikulttuuri-ideologian seurauksena ovat asiat ajautuneet arvo-, etu- ja kulttuuriristiriitoihin todellisuudessa itsessään, kun on syntynyt pulaa työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista.

Mediassa esiintyvä eripura ei ole syy mihinkään, aivan niin kuin vihapuheeksi väitetty ja omaa kansakuntaa puolustava vastarintakaan ei ole ongelmien syy. Ne ovat seurauksia huonosta maahanmuutto- ja väestöpolitiikasta, jonka arvostelemisen haluaisivat virheitä tehneet vihervasemmistolaiset ja huvitteluliberaalit porvarit nyt kieltää.

Asiasta on myös kansainvälistä tutkimustietoa. Eettisen johtamisen professorina New Yorkin yliopistossa toimiva sosiaalipsykologi Jonathan Haidt on havainnut, että oikeistolaisten mielikuvat vasemmistolaisista ovat paljon realistisempia kuin vasemmistolaisten käsitykset oikeistolaisista. Oikeisto on ollut kannanotoissaan maltillisempi ja suopeampi vasemmistoa kohtaan kuin vasemmisto oikeistoa kohtaan. Ongelma näkyy myös siinä, että valtamedia on koko ajan työskennellyt vasemmiston tukena sen maalituskampanjoiden tehostamiseksi.

Vasemmiston argumentaatiolle tieteissä on ollut tyypillistä, että se etsii tukea argumenteilleen jonkun auktoriteetiksi koetun tieteilijän omista tulkinnoista, jotka ovat tyypillisesti mielipiteidenvaraisia ja todistumattomia, kuten Michel Foucaultn historiantulkinnat. Silti niihin vedotaan esimerkiksi sukupuolten tutkimusta koskevina faktoina, jolloin mielipiteet asetetaan biologisten argumenttien ja tosiasioiden kanssa yhteismitallisiksi, ja mielipiteidenvarainen näkemys sukupuolesta ”sosiaalisena rakenteena” julistetaan voittajaksi.

Sen sijaan oikeistolaiselta perätään aina laboratorioissa todistettavia faktoja, onpa kyse sitten sukupuolesta, rodun käsitteestä tai vieraslajeista, vaikka juuri nämä käsitteet voidaan nähdä myös pelkkinä käsitteellisinä luokkina ja niminä ominaisuusjoukoille, jotka tiettyjen olentojen kyseessä ollessa ovat ryhmien jäsenille samat. Näissä tapauksissa väitteet esimerkiksi sukupuolesta tai rodusta eivät saisi olla vasemmistolaisten mielestä pelkästään käsitteellisiä luokitteluja, vaan tueksi vaaditaan ”faktoja”. Biologisiakin faktoja kyllä löytyy, mutta esitettyinä ne eivät sitten kelpaa.

Sosiaalisista konstruktionisteista ja postmodernisteista on tullut positivismin mukaisia faktoja takaisin kaipaavia 1920-luvun tieteilijöitä. Erona on vain se, että tosiasiat eivät kelpaa heille silloin kun ne ovat silmien edessä, ja omat unelmansa he taikovat ”tosiasioiksi” aina kun heillä itsellään ei ole esittää kokeellista näyttöä.

Paikkaansa pitää poliittisen ja yhteiskuntatieteellisen argumentaation tapauksessa seuraava. Sanoessasi jonkin asian ilman viitettä lausut vain väitteen, kun taas lausuessasi jotakin viitteen kanssa, sanot sen, mitä joku toinen väittää.

Ja: nykyisessä polarisoituneessa viestintätodellisuudessa ei kansallismielisesti ajattelevan kannata perustella mitään eri mieltä olevalle, sillä hän jää erimieliseksi kuitenkin omien aatteellisten sitoumustensa vuoksi. Samaa mieltä olevalle perusteleminen taas on turhaa, sillä hän on jo ymmärtänyt asian ja on samaa mieltä muutenkin.