Politisoitunut oikeuslaitos iski taas

Suomen oikeuslaitos osoitti jälleen vasemmistolaisen kallistumansa, kun Helsingin hovioikeus tuomitsi hakaristilippujen kantamisen ”kiihottamisena kansanryhmää vastaan”.

En erityisemiin ihaile hakaristien estetiikkaa enkä symboliikkaa. Mutta semiotiikkaa ja logiikkaa tuntemattomillekin pitäisi olla selvää, ettei symbolin esittäminen sisällä kehotusta ryhtyä minkään kansanryhmän vastaisiin tekoihin.

Ensinnäkin kausaaliyhteys symbolisen esiintymisen ja tekoon yllyttämisen välillä on sangen hontelo tai kokonaan poikki. Toiseksi näyttö rikolliseen tekoon kehottamisesta puuttui.

Uhkaavasta viestistä ei ollut todisteita vaan pelkkiä oletuksia ja tulkintoja, ja myös epämiellyttävillä tai kaikkia ihmisiä miellyttämättömillä viesteillä pitäisi olla sananvapauden suoja, toisin kuin oikeus katsoi.

Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen ”Kohti vapautta” -kulkueella ei ollut myöskään nimettyä tarkoitusta eikä kohdetta sen ajankohtana itsenäisyyspäivänä 2018. Väitetty rikos oli uhriton ja syyte ideologinen. Moitittu tapahtuma oli rauhanomainen, ja sen tehtävänä oli juhlistaa Suomen itsenäisyyttä. 

Ainoan väkivallan ilmaisun tapahtumaan toivat ”Helsinki ilman natseja” -mielenosoituksen rabulistit syytöksineen ja pois sulkemisen politiikkaa edustavine rähinöinteineen, joilla he onnistuivat tekemään Kallion ja Töölön katualueista turvattoman tilan.

Olisi muistettava, että syyttelijät ovat itse yhtä kaukana ”ääriajattelijoiksi” syyttämistään tahoista kuin nuo tahot ovat syyttelijöjistä, joten molemmat ovat toisiinsa verrattuina ääriajattelijoita.

Tänään Helsingin käräjäoikeus puolestaan hylkäsi kaikki ympäristöliike Elokapinan ja sen taustayhdistyksen toimintaan littyvät syytteet, vaikka niiden toimintaa ja rahankeruuta epäiltiin lainvastaisuudesta ja yleisen järjestyksen sekä turvallisuuden vaarantamisesta.

Vihervasemmistolaisten luontoliikkeiden toiminnassa on koulutettu kansalaistottelemattomuuteen ja rikoksiin yleistä järjestystä vastaan. Keskeisenä toimintatapana on ollut yleisen liikenteen ja yhteiskunnan toimintojen vakava häirintä ja toistuva poliisin antamien käskyjen noudattamattomuus.

Oikeus hylkäsi nämä syytteet, koska on ”yleisesti tiedossa, että Elokapinan mielenosoituksissa osa mielenosoittajista ei tule noudattamaan poliisin antamia määräyksiä”.

Tämän mukaan viranomaisten vastustaminen onkin sallittua, kunhan häiriköinti ja tavoitteet ovat ”yleisesti tiedossa”. Oikeuslaitos silitti syytettyjen päätä.

Suomen Kulttuurirahaston ja Allianssin tunnotonta apurahaa oli valahtanut 3 900 euroa vihervasemmistolaiselle Elokapinalle, mutta käräjäoikeuden mukaan rahan päätymistä nimenomaan lainvastaiseen toimintaan ei voitu ”ehdottomasti osoittaa” ja moitteen kohteena olleesta Syyskapina-tapahtumasta oli kerrottu avoimesti rahoittajalle. 

Eli kun pettää rahoittajaa avoimesti, se muuttuu muka hyväksyttäväksi. Näin kyse ei ollut oikeuden mukaan erehdyttämisestä. Uusnatsienkin lienee syytä jatkossa muistaa, että kaikki on kunnossa, jos tekee rikoksen ja kertoo siitä ja petoksestaan avoimesti.

Sitten tullaan läheisesti PVL:n tapausta muistuttavaan asiaan: kehottamiseen tai yllyttämiseen. PVL:n jäseniähän syytettiin kiihottamisrikoksesta, josta heidät myös tuomittiin.

Kun Elokapinan eräs aktivisti puolestaan oli ilmoittanut maksavansa poliisin kiinni ottamien mielenosoittajien sakot, kyseinen nainen ei ollut oikeuden mukaan syyllistynyt kehottamiseen tai houkuttelemiseen yleistä järjestystä vastaan tehtävään rikokseen.

Tässä päätöksessään käräjäoikeus luikerteli sen näkemyksensä taakse, että lahjoittajan tarkoitus oli antaa yleinen hyväksyntä Elokapinan toiminnalle eikä houkutella tietynlaiseen tai yksilöityyn rikokseen.

Asia voidaan kuitenkin nähdä myös niin, että lupautumalla maksamaan sakkoja syytetty oli antanut täysin avoimen valtakirjan minkä tahansa rikoksen tekemiseen.

Oikeus vapautti kyseisen rahoittajana toimineen rämäpään kuin laupiaan lampaan.

Erona PVL:n ja Elokapinan (molemmat äärijärjestöjä) tapauksissa oli vain se, että PVL:n toiminnan lainvastaisuudesta puuttui näyttö, mutta Elokapinaa vastaan oli selvät teonteoreettiset näytöt. 

Hakaristien esittämisen tuomitsemista puolustelevien oikeusoppineiden olisi hyvä muistaa, että hakaristien esittämistä ei ole kielletty Suomen laissa. Se on kriminalisoitu Saksassa mutta ei Suomessa, eikä sellaiseen typeryttävään historian mainepesuun ole syytä täällä mennä.

Vaarallista nationalismia

Hieraisin tänään silmiäni nähdessäni Helsingin keskustan liputettuna, vaikka 10.8. ei ole tietääkseni liputuspäivä. Kurkistaminen Suomalaisuuden liiton sivuille selvitti, että Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi liputetaan nyt myös koulujen alkamispäivänä. Koska päivä on kuntakohtainen, liput voivat liehua tangoissa eri päivinä.

Tapaus herättää kysymyksen, kuka tai mikä saa aikaan tällaista nationalismin palvontaa monikulttuurisessa koululaitoksessamme.

Koulun tehtäväksi on määritelty jo vuosien ajan kansainvälisyyskasvatus, minkä tuloksena leijonakorujen käyttäminen on kielletty alakoulusta alkaen. Suvivirsi puolestaan on häivytetty lähes kuulumattomiin koulujen kevätjuhlissa, jotta muslimit eivät loukkaantuisi.

Kuinka ihmeessä liputtaminen voidaan sallia kasvatuksen nimissä? On ihmeellistä, että lastensuojelujärjestöt eivät puutu tämän tuhoisan natsi-ideologian levittämiseen.

Tulkitsen tilannetta niin, että lapset yritetään ehdollistaa ajattelemaan Suomen lipusta kielteisesti. Koska monetkaan lapset eivät tykkää mennä kouluun loman jälkeen, heitä ohjataan ajattelemaan myös Suomen lipusta negatiivisesti juhlistamalla kurjaa tapahtumaa juuri sillä!

Feministit puolestaan ovat saaneet Suomi 100 -juhlallisuuksien kertaliputuspäiviksi peräti kaksi juhlapäivää. Suomen kuvataiteen päivää juhlistettiin Helene Schjerfbeckin syntymäpäivänä 10.7., ja kansalaisvaikuttamisen päivää muistetaan sosiaalidemokraattien naiskansanedustajan, Miina Sillanpään, päivänä 1.10.

Vihreille puolestaan on pyhitetty Suomen luonnon päivä 26.8., jota ei saa pilata nationalistisella romantiikalla. Myöskään kansalaisvaikuttamisen päivää ei pidä vesittää sananvapaudella, joka todennäköisesti sensuroidaan rasismiksi tuomittuna.

Vaakunaleijonasta

EU-jäsenyyttä ja sen aiheuttamia haittoja, kuten rajatonta maahanmuuttoa, koskeva erimielisyys on edennyt vertauskuvia koskevalle asteelle Suomessa. Itsenäisyyspäivän alla kiistellään jälleen suomalaisuuden symboleista.

Vihervasemmiston ja löperöliberaalin porvariston pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat otsikoi tänään, että ”’En voisi vetää sitä ylleni’ – Suomen leijonasta on taisteltu aina, ja nyt se halutaan äärioikeistolaisilta kaikkien käyttöön”. Kirjoituksessa valitellaan, että vaakunaleijona symboloi ”muukalaisvihaa”, ja paheksutaan, että sitä käyttävät Vastarintaliike ja Suomen Sisu.

Huvittavia tuollaiset jutut, jotka kumoavat itsensä jo otsikosta alkaen. Minulle tuntemattoman Mikko-Pekka Heikkisen kirjoittamassa jutussa väitetään, että ”äärioikeistolaisiksi” sanotut tahot ovat muka pidättäneet Suomen vaakunaleijonan haltuunsa, josta sitä vaaditaan nyt ”kaikkien käyttöön”. Alusta asti kuitenkin siteerataan jota kuta henkilöä, joka ei haluaisi ”vetää sitä ylleen”.

Totuus on, että Suomen vaakunaleijonan käyttöoikeus on jokaisella suomalaisella, ihan niin kuin Suomen lipusta annetun lain mukaan jokaisella on oikeus liputtaa. Mikäli leijonapaidassa tai -koruissa esiintyminen ei jollekin sovi, vastuu kansallissymboliin liittyvien merkitysten yksipuolistumisesta kuuluu käyttöä laiminlyöneille itselleen. Vaikuttaakin siltä, että Helsingin Sanomien toimittaja haluaisi kieltää vaakunaleijonan ja muiden kansallisten symbolien käytön kaikilta niiltä, jotka niitä ovat tähän asti käyttäneet.

Olin noin vuosi sitten Maanpuolustuskorkeakoulussa järjestetyssä väitöstilaisuudessa, jossa viestinnän oppiainetta edustanut vastaväittäjä paheksui samaa asiaa kuin Helsingin Sanomien toimittaja. Hänen mukaansa ”eräs ryhmittymä” on anastanut Suomen vaakunaleijonan omaan käyttöönsä ja häpäissyt sen pahan päiväisesti. Tarkoittiko hän yleisön joukossa ollutta kenraalia, jonka kauluslaatassa kimalteli vaakunaleijona? Väri vaihteli kenraalin kasvoilla vastaväittäjän mielipiteen kuullessaan.

Vai tarkoittiko viestinnän sosialistiprofessori kokoomuspuoluetta, joka näyttää varastaneen vaakunaleijonan omaan puoluetunnukseensa? Myös vihreät yrittivät vuonna 2011 samaa käyttäessään vaakunaleijonaa eduskuntavaalijulisteessaan. He varastivat lisäksi Uusi Suomi -nimisen lehden nimen kirjoittaessaan sen mainokseensa, mistä lehden kustantaja Niklas Herlin haastoi vihreät oikeuteen. Uusi Suomi tosin hävisi jutun, sillä käräjäoikeus päätyi pitämään valtiomme nimeä julkisena omaisuutena. Adjektiivi ”Uusi Suomi” ei viitannut välttämättä lehden nimeen lainkaan ja ollut sitä kautta tekijänoikeussäädösten alainen. Vihervasemmistolainen Ilta-Sanomat iloitsi tuolloin, että ”Uusi Suomi ei enää uhkaa vihreitä”, vaikka totuus oli tietysti se, että vihreät olivat uhanneet Uutta Suomea.

Voidaan väittää, että Suomen vaakunaleijonan ei pitäisi olla minkään puolueen omaisuutta. Lisäksi myöskään mitään kiistattomia vaatimuksia tai yleisesti hyväksyttyjä kriteerejä sen ”hyvämaineiselle” käytölle ei ole esitetty. Kansallisten symbolien, kuten vaakunaleijonan ja Suomen lipun, käyttäminen isänmaallisissa tilaisuuksissa on nähdäkseni ymmärrettävää ja oikein, eikä poliittisella vihervasemmistolla ole mitään perustetta rajoittaa tällaista vertauskuvallisia arvoja ilmaisevaa toimintaa.

On väärin lavastaa kansallissymbolien käyttäjät ”äärioikeistolaisiksi”, sillä Suomen vaakunaa ja lippua käytetään yleensä täysin neutraaleissa yhteyksissä. Väittämällä, että ”pieni vähemmistö on ominut vanhat tunnukset itselleen ja luonut niiden ympärille rasistisia mielleyhtymiä” ja että ”muut eivät halua silloin sotkeutua asiaan”, kuten symbolitutkijana esiintyvä Liisa Väisänen Suomen vaakunaa koskevassa Wikipedia-artikkelissaan, hänen kaltaisensa arvostelijat tulevat itse sotkeneeksi itsensä äärivasemmistolaisuuteen. Kansallissymbolien käyttäjien näkeminen joinakin kuunatseina on merkki arvioijan omasta harhaisuudesta.

”Muukalaisvastaisuus” liittyy aiheeseen sikäli, että kansallisista symboleista Suomessakin käytävä kiistely osoittaa Harvard-professori Robert Putnamin teorian oikeaksi: liiallinen maahanmuutto ei ole vain lisännyt juopaa kantaväestön ja maahanmuuttajien kesken, vaan se on jakanut myös kantaväestöä kahtia ja heikentänyt yhteiskunnallista luottamusta kantaväestön omassa keskuudessa.

Maahanmuuttokritiikin syy ei ole maahanmuuttokritiikki, niin kuin rasisminkaan syy ei ole rasismi. Niiden molempien syyt ovat niiden ulkopuolella eli kansallisvaltioihin tulvivassa haittamaahanmuutossa. Näin ollen myös muukalaisvastaisuus on aidosti isänmaallista yhteiskuntamme hyvään pyrkivää toimintaa, johon erinomaisesti sopii kansallisten symbolien käyttäminen.

Alkuvuodesta Helsingin Uutiset kertoi, että helsinkiläiskoulu oli kieltänyt kahdeksanvuotiasta Eemeliä käyttämästä joulupukin tuomaa leijonakorua koulussa. Äidille oli pamahtanut sähköpostitse viesti opettajalta: ”Monen (kuten minunkin) mielestä koru yhdistyy niihin arvoihin, jotka tuovat monikulttuuriseen kouluumme sopimatonta asennetta.” Tällä tavalla siis vanhempia ripitti Eemelin opettaja.

Pian sen jälkeen kaksi muuta opettajaa paheksuivat yleisönosastokirjoituksessaan, miten suomalaiset melkein häpeävät kansallisidentiteettiään. Heidän mielestään kansallisen identiteetin korostaminen vaatteissa tai koruissa tulkitaan helposti kansalliskiihkoiluksi, elleivät ne ole käytössä vain joissakin jääkiekkopeleissä. Opettajat kysyivät, eikö jokaisella ole oikeus olla ylpeä kansallisuudestaan.

Kansallisten symbolien käyttäminen on lasten ja nuorten tyypillinen keino identifioitua kansalaisuuteen, ja siksi niiden käytön opettaminen ja salliminen kuuluvat hyvään pedagogiikkaan. Vai pitäisikö vain muslimeilla olla oikeus käyttää uskontonsa määräämiä tunnuksia, kuten huiveja, tai velvoittaa muut syömään halal-lihaa kouluissa? Nähdäkseni hyvään integraatiopolitiikkaan kuuluisi se, että maahanmuuttajat opetettaisiin käyttämään suomalaisuuden symboleja, sillä siten hekin oppisivat käsittelemään murroksessa olevaa kansallista identiteettiään.

Kansallisten symbolien käyttäminen ei ole viesti ”rasismista” vaan keino identifioitua omaan ryhmäänsä. Jos suomalaisuuden symbolit yritetään kieltää suomalaisilta itseltään, kyseessä on vääristynyt monikulttuurisuuteen ja kansainvälisyyteen kasvattaminen, joka saattaa tuottaa tuota paljon paheksuttua rasismia.

Vihervasemmistolaisten poru kansallisten symbolien käyttämisestä on täysin turhaa peppukipuilua, jonka syy on siinä, että heidän vaatimustaan monikulttuurisesta yhteiskunnasta ei kannata juuri kukaan, mutta suomalaisuusmielisyydellä on kasvava kannatus myös nuorten keskuudessa.

Voiman pimeä puoli

Monet ajattelevat, että Tähtien sota -elokuvasaagan antagonisti (eli varsinainen pahis) on Darth Vader, toisin sanoen se mustakypäräinen, metallisella äänellä puhuva ja osittain kyberneettinen luomus.

Tosiasiassa elokuvasarjan varsinainen konna on sith-hahmo nimeltä Darth Sidious, muun muassa viimeisessä taistelussa esiintyvä huppupäinen hemmo, jolla on käärmeen silmät, jota lapset pelkäävät ja joka tunnetaan vuorosanoistaan ”Feel your angriness” ja ”I will show you the power of the dark side!”

Palautetaanpa mieleen, miten Darth Vader, eli oikealta nimeltään Anakin Skywalker, tuli pahaksi. Kaikkihan alkoi Galaktisessa Senaatissa, johon kuului kolme tuhatta senaattoriedustajaa Imperiumin eri laidoilta.

Wikipediassa kirjoitetaan sith Darth Sidiouksesta näin:

”Senaatin tehtäviin kuului säätää lakeja ja edustaa demokratiaa. [...] Senaattia johti ylikansleri, arvovaltainen mielipidejohtaja, joka nautti senaatin luottamusta. Vielä Galaktisen tasavallan kulta-ajalla senaatin toimintakyky oli mutkaton, mutta se alkoi heiketä byrokratian, korruption ja sithien juonittelun vuoksi. Kloonisotien seurauksena, vuosina 22 BBY – 19 BBY senaatti antoi poikkeusvaltuuksia kansleri Palpatinelle, luotetulle demokratian puolustajalle, jotta päätöksiä syntyisi nopeammin. Palpatine ei kuitenkaan ollutkaan niin lempeä kuin miltä vaikutti, ja hän uudelleenjärjesti koko Tasavallan Imperiumiksi senaatin edessä ja nimitti itsensä uuden järjestyksen galaktiseksi keisariksi. Vuonna 0 BBY, kun Uuden Toivon tapahtumat lähenivät, keisari hajotti, nyt Imperiumin senaattina tunnetun lainsäädäntöelimen. Tämän jälkeen oli viimeinenkin jäänne Tasavallan ajalta poissa.”

Palpatinen eli Darth Sidiouksen (englannin kielen sanasta ”insidious”, suom. ’kavala’, ’petollinen’) varhaisvaiheista tiedetään, että hän surmasi oman mestarinsa tämän nukkuessa nousten Voiman mustaksi valtiaaksi. Myöhemmin Palpatine ryhtyi poliitikoksi ja korruption suosijaksi, mikä raivostutti Kauppaliiton johtajat sillä seurauksella, että galaksin tasavaltalaiset ja Palpatinen kotiplaneetta ajautuivat kauppasaartoon.

Tavoitteidensa edistämiseksi Palpatine otti suojelukseensa nuoren jediritari Darth Vaderin, jota hän opetti käyttämään valosapelia aiheuttaen sepratismia jediritarien yhdyskunnan sisälle. Separtistinen toiminta johti ennen pitkää Kauppaliiton harjoittamaan piiritykseen koskien Imperiumin miehitettyjä osia.

Voima taas koostui ihmisen pimeästä puolesta, johon kuuluivat viha, pelko ja aggressio. Niiden varaan sith perusti valtansa, kun taas jediritarit onnistuivat muuntamaan ne ketteryydeksi.

Elokuvasarjan nähneet tietävät, miten kaikki päättyi, eli lopulta Darth Vader paiskasi sith Palpatinen reaktorikuiluun, josta hän päätyi Lotho Minorin jäteplaneetalle. Näin rauha ja vauraus palautuivat Kauppaliittoon ja tasavaltaan. Darth Vader puolestaan palautui takaisin hyväksi.

Kertomus herättää kysymyksen, mitä ihmisen persoonalle tapahtuu, kun hän saa poliittista valtaa. Millä tavoin ihmisen rooli yhdistyy hänen persoonaansa tai miten ihmisen persoona muuttuu, kun hän on vallassa pitkään? Kuinka valta muuttuu osaksi ihmisen minuutta ja identiteettiä? Psykologit ja sosiologit ovat tutkineet kysymystä melko vähän, samoin politiikantutkijat, vaikka ilmiö on yleinen ja arkipäiväinen.

Yleensä jo kymmenen vuotta vallan kahvassa riittää.

Parannukseksi voisi kelvata erään takavuosien ministerin muistutus: jokaisen poliitikon tulisi pitää mielessään esimerkiksi se, että vallan symbolina tunnettu virka-auto tulee aamuisin hakemaan aina sitä ministeriä eikä suinkaan itse henkilöä. Kuinka helppoa ja luontevaa nämä onkaan yhdistää, usein sillä seurauksella, että ennen pitkää ihminen ymmärtää roolinsa osaksi persoonaansa ja alkaa pitää asemaansa tai valtaansa henkilökohtaisena omaisuutenaan?

Luulen, että niin on nytkin päässyt käymään jossain päin maailmaa.

Ei-paha

Symbolisia kieltoja

Saksan oikeusministeri Brigitte Zypries (sd.) ilmoitti äskettäin tähtäävänsä hakaristien kieltämiseen oman maansa lisäksi koko Euroopan unionissa. Saksassa hakaristin käyttö on jo perustuslaissa kiellettyä opetustarkoituksia lukuun ottamatta, ja myös Saksan parlamentti ehti ehdottaa kiellon laajentamista pari vuotta sitten Britannian prinssi Harryn toikkaroitua naamiaisasuna käyttämässään natsiunivormussa.

Mielestäni tuon kaltainen ideologinen valvonta on typerää ja ajattelematonta. Se ei ole hyväksi poliittisille oloille vaan kääntyy itseään vastaan. Kieltäminen tekee hedelmistä entistäkin houkuttelevampia. Samalla pitäisi tietenkin kieltää myös sirpit ja vasarat sekä ristit ja puolikuut, sillä niidenkin nimissä on tehty hurjia väkivallantekoja. Näiden symbolien kieltämistä ei ole kuitenkaan edes ehdotettu, vaikka vielä 1800-luvulla esimerkiksi kristityt kiduttivat ihmisiä polttamalla heitä roviolla. 

Ne, jotka nykyään koristelevat sirpeillä ja vasaroilla t-paitansa, eivät näköjään piittaa lainkaan siitä tiedossaan olevasta tosiasiasta, että setä-Lenin ja setä-Stalin murhauttivat Hitleriäkin enemmän ihmisiä keskitysleireillään. Islamin nimissä puolestaan tehdään nykyisin samanlaisia terroritekoja kuin natsismin lipun alla aikoinaan.

Kyseessä ovat siis poliittiset ideologiat, eikä niihin pitäisi reagoida ainakaan vastaideologioilla tai poliittisella paimennuksella vaan järjellä. Zypriesin toteamukseen, että ”sananvapaudellakin on rajansa”, voi vastata, että niin pitää olla myös sananvapauden rajoittamisella.


Tehdäänkö hakaristi taas suosituksi?

Hitlerin hyödyntämä hakaristi on kauniina pidetty symboli, joka on esiintynyt niin suomalaisessa kansanperinteessä kuin kreikkalaisessa ja hindulaisessa mytologiassakin. Kun nelisakarainen kuvio asetetaan pyöreälle pohjalle, se näyttää suorastaan hypnoottiselta, ja sen taivutetut kärjet luovat vaikutelman kinesiksestä, liikkeestä. Sama symboli esiintyy edelleen Suomen Ilmavoimien lipuissa ja muissa merkeissä lentokoneiden siipitunnuksia lukuun ottamatta.

Niihin se puolestaan välittyi tunnetusti ruotsalaiselta kreivi von Rosenilta, joka lahjoitti Ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Hän piti hakaristiä onnen symbolina. Sillä ei siis ole mitään tekemistä natsi-ideologian kanssa, vaikka symbolin käyttö sotakoneissa saattaakin johdattaa ajattelemaan niin. Se on kuitenkin jälkikäteistä tulkintaa eikä perustu historiallisiin tosiasioihin saati merkityksiin, jotka kuva-aiheeseen on liitetty Suomessa ja Intiassa. Minä ainakin toivon, että Ilmavoimat pitää tunnuksensa. Näillä koneilla puolustettiin hyvää ja oikeaa asiaa vuosien 1939–1944 sodissa.

Sen sijaan sirppien ja vasaroiden kieltämiseen voisi olla todellista syytä, sillä kyseisillä symboleilla ei ole takanaan pitkää historiaa, kuten hakaristillä, joka on ollut yleinen koriste eri aikakausien kuvataiteissa, koruissa ja arkkitehtuurissa. Kommunismin tunnus oli pelkkä poliittisia tarkoituksia varten luotu embleemi, ja siksi sen merkitys on yksiselitteisesti sama kuin kommunismin nimissä suoritettujen tekojen.


Sofismia

Kirjailija Sofi Oksanen kysyikin tämän jutun julkaisemisen jälkeen Parnasso-lehden numerossa 1/2007, miksi sirppejä ja vasaroita voidaan käyttää t-paitojen koristeina, mutta natsisymboleilla parodioimista ei ymmärretä samanlaiseksi retrotaiteeksi tai huumoriksi. Terävän ja selitysvoimaisen vastauksen hänelle antoi historioitsija Markku Jokisipilä blogissaan.

Olen Jokisipilän kanssa samaa mieltä siitä, että symbolien toisistaan poikkeava suosio johtuu niiden takana olevien ihanteiden toteutumisesta tai toteutumattomuudesta nykypäivän maailmassa. Monissa maissa voimassa oleva liberaalikapitalismi muistuttaa nyt kansallissosialismin arkipäivää. Niinpä reaalisosialismin humoristinen nostalgoiminen voidaan helposti ymmärtää pelkäksi vitsiksi, kun taas hakaristeillä varustautuvien voidaan olettaa tosissaan kannattavan kyseisenlaista yhteiskuntajärjestelmää.

Selitysvoimaisena pidän myös Jokisipilän näkemystä, että sirppi-, vasara- tai DDR-paidan päälle pukemista voidaan pitää kommunismista selvinneen ihmisen vastalauseena nyt jo kuolleelle järjestelmälle. Se voidaan myöntää kommunisminvastaiseksi yhteiskuntakritiikiksi, sillä Marxin ja Leninin kritisoimat kapitalistit tekevät sosialismin rekvisiitalla selvää rahaa. Ajatuksen takana piilee ehkä tietynlainen tunnustus: kommunismin uhrit myönnetään enemmän uhreiksi kuin natsi-Saksassa eläneet tavalliset ihmiset. Entisille neuvostokansalaisille suodaan siis suurempi oikeus myös järjestelmän parodioimiseen kuin saksalaisille, joita on tyydytty vain syyllistämään jälkikäteen.

Omat näkemykseni kuitenkin poikkeavat Jokisipilän ajatuksista muutamassa suhteessa. Mikäli kansallissosialismia ja kommunismia arvioidaan ideologioina, kommunismi paljastuu vähintään yhtä pahaksi kuin natsismi, eikä niiden tosiasiallisella pahuudella ole suurta aatteellista eroa, toisin kuin Jokisipilä väittää. Myös kommunismi perustui väkivaltaisen vallankumouksen ideaan, ja se nimesi suoranaiseksi vihollisekseen porvarillisen yhteiskuntaluokan – aivan kuten natsismi nimesi juutalaiset. Sen sijaan Jokisipilä on varmasti oikeassa käsityksessään, että kommunismin pahuutta ei ole yksinkertaisesti ehditty tuomita, koska Neuvostoliitossa järjestelmä pysyi yllä yli 70 vuotta. Muuallakin se vakiintui yhteiskuntaelämän tunnustetuksi muodoksi, eikä se sallinut sellaista kritiikkiä, jota liberaalissa lännessä on voitu esittää natsismia kohtaan heti toisen maailmansodan jälkeen. Sen sijaan varsinainen kansallissosialismi voitiin mieltää vain 12 vuoden mittaiseksi häiriötilaksi.

Toivottavaa on, että vuosien 1933–1945 poliittiset virheet eivät riittäisi vesittämään hakaristin käyttöä koristeena, kun toinen maailmasota alkaa olla henkisesti yhtä etäällä meidän päivistämme kuin vuosina 1853–1856 käyty Krimin sota. Hakaristikuviot on kuitenkin poistettu esimerkiksi Suomen tasavallan presidentin käädyistä. Lentokoneiden siivistä ne vaati poistettaviksi valvontakomissio, joten palauttaminen voisi merkitä Suomelle aiheutetun neuvostotrauman laukeamista.


Sanokaa ”Fazer” kun haluatte anonyymejä henkilöitä

Toisen huonon esimerkin poliittisen korrektiuden vaalimisesta tarjosi Fazer, joka ilmoitti, että lakritsipatukoiden kääreet ja pakkaukset ”uudistuvat”. Kääreessä on ollut musta neekerinpää vuodesta 1927, ja se on kyseisen tuotteen brandi. Helsingin Sanomat (joka usein itse käyttää sanaa ”neekeri”) raportoi uutisessaan, että Fazer on päätynyt ratkaisuunsa ”antamalla periksi arvostelulle”. Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisten tosikkojen ja tasa-arvolla touhottajien harjoittamasta painostuksesta on ollut kyse. Kerrottiinhan sen kohdekin avoimesti. Mutta arvaan, että kysymyksessä on, kukapas muu kuin virkaintoinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen.

Fazer meni mukaan aivan samanlaiseen hysterisointiin kuin Brunberg, joka jo muutama vuosi sitten muutti neekerinsuukkonsa ”vaahtounelmiksi”. Yksi mahdollisuus ratkaista neekerinpäitä koskeva kiista olisi ollut neliväripainokoneen hankkiminen ja lakritsipatukoiden kääräiseminen paperiin, jossa on musta, valkoinen, keltainen, punainen, vihreä ja sininen pää sekä kaikki sateenkaaren värit, jotta myös erilaiset poliittiset suuntaukset olisivat tulleet huomioon otetuiksi. Fazerin periksianto poliittisen korrektiuden vaatimuksille johtunee siitä, ettei sen makeistuotanto ole enää suomalaisten omaisuutta vaan on ajautunut ruotsalaisen Cloetta-yrityksen omistukseen.


Etnisten tuotemerkkien turmio?

Entä miten on muiden perinteisten suomalaisten tai muihin kansallisuuksiin viittaavien brandien laita? Sanaa ”neekeri”on pidetty epäsuotavana, sillä sen katsotaan perustuvan halventavana pidettyyn ilmaukseen. Tosiasiassa sana ”neekeri” perustuu sanaan ”negro”, joka tarkoittaa ”mustaa”. Niinpä sana ”neekeri” ei ole loukkaava, kuten sana ”nekru”, jota tulee sanasta ”nigger”. Se puolestaan on halventavassa merkityksessä käytetty sana. Tuskin myöskään sana ”Lakupekka” katoaa suomen kielestä, vaikka kaikki maailman lakritsipatukat vedettäisiin myynnistä. Toistaiseksi hyllyllä kilpailee vielä ”Halvan maukasta lakritsaa”, vaikka halpaa tai halventavaa sekään ei ole.

Tuotepakkausten sensuroimista on helppo jatkaa. Poliittisen korrektiuden nimissä saattaa sensuurin kohteeksi joutua myös Eloveena-tyttö, sillä sen esittäminen voidaan mieltää arjalaisen ihmisihanteen lietsomiseksi! Uncle Ben’s -riisi olisi vedettävä myynnistä, sillä se sisältää viittauksen juutalaisuuteen. Geisha-patukat voivat loukata japanilaisia naisia, kun feministinen liike näkee siinä vain ”naisten alistamista ja hyväksikäyttöä”. Karhu-olut esineellistää eläimiä. Pringles-purkki alentaa meksikolaisia latinoja. Sun Maid -rusinoissa on tummaihoinen ja -tukkainen tyttö, mikä voidaan mieltää sangen epäilyttäväksi viittaukseksi tämän väestön käyttämiseen orjatyövoimana plantaaseilla. Lopulta myynnistä vedetään Fazerin sininen suklaa kiihkoisänmaalliseksi ja väriltään kansallismieliseksi tuomittuna.

Todellisuudessa yhtäkään näistä merkeistä ei ole aikoinaan tehty loukkaaviksi, eikä niissä ole myöskään nykyisin mitään siihen viittaavia merkityksiä. Viime vuosisadan alussa ne olivat osa sen aikaista ajattelutapaa ja arjen estetiikkaa, eikä niiden esittäminen nykyisinkään ole sen paheellisempaa kuin minkä tahansa retrospektion tekeminen 1920-luvusta. Vastaavasti esimerkiksi Oliviero Toscanin valokuvat ja hänen suunnittelemansa Benetton-tuotteet suorastaan hyödyntävät ihmisten erilaista etnistä alkuperää. Tasa-arvon kiistämiseen ja todelliseen rasismiin johtaa se, jos ihmisten ei sallita olla näkyvästi omaa rotuaan, neekereitä, valkoihoisia, homoja tai heteroita – tai mikäli meitä ei saa esittää kuva-aiheissa eikä mainoksissa.

Monet vähemmistöt ovat ottaneet heihin liitetyt pilkkanimet ja symbolit omasta aloitteestaan käyttöön – tosin merkitykseltään päinvastaisiksi muunneltuina. Esimerkiksi homoseksuaalit käyttävät vaaleanpunaisia kolmioita ja pinkkiä väriä koko seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena, vaikka kyseisten tunnusten käyttö on lähtöisin Hitlerin toimeenpanemista vainoista. Merkityksen kääntämistä sanotaan amelioraatioksi: pilkkanimi adoptoidaan käyttöön ja sen merkitys käännetään positiiviseksi. Sen sijaan juridisessa diskurssissa keskitytään tosikkomaisesti vain paheiden vastustamiseen ymmärtämättä, mitä subjektiivisia merkityksiä asioihin liittyy ja kuinka vallankäytöltä suojaudutaan jo muovaamalla merkitysten antoprosesseja.


Valkoinen kulttuuri syrjäytymisvaarassa

Entä millaista tasa-arvopoliittinen holhous nykypäivänä on? Esimerkin siitä antaa betoniporsaiden pikainen katoaminen katukuvasta, kun muuan espoolainen seurakunnan työntekijä kanteli niiden ”epäesteettisyydestä”. Espoon betoniporsaat olivat kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelemia vaaleansinisiä, sian muotoisia katukalusteita, jotka poistettiin Espoon keskuksesta kaupungin virastotalojen lähistöltä alkuvuodesta 2001 kaupunginjohtaja Marketta Kokkosen vetämän johtoryhmän päätöksellä. Yksi kommentoijista, Kanta-Espoon seurakunnan kappalainen Marja-Liisa Nokelainen, oli maininnut johtoryhmälle, että ”sika on saastainen eläin tiettyjen etnisten ryhmien keskuudessa”, ja näin ollen porsaiden arveltiin loukkaavan alueella asuvia muslimeja. (Helsingin Sanomat 10.3.2001 jutussa ”Betonipossut värjäsivät Espoon julkisuuskuvaa”.)

Paikallinen imaami puolestaan lausui, ettei asia lainkaan kiinnosta heitä, ja myös pastori Nokelainen täsmensi, ettei hänen lausumansa johtunut muslimeilta tulleista vaatimuksista: ”Kukaan ei ole vaatinut mitään. Minä vain mainitsin sian symboliikasta.” Tapaus antaa kuitenkin näyttöä Suomen viranomaisten harjoittamasta sensuurista, itsesensuurista ja poliittisen korrektiuden ylivarjelusta. 

Samantyyppisen hysterian vuoksi varmaan kohta kielletään joulun, pääsiäisen ja juhannuksen viettäminen, koska nekin voisivat ”loukata” jotakuta. Suvivirsihän onkin jo sensuroitu muutamien koulujen kevätjuhlista, ja kristillisen joulujuhlan sijasta Itä-Helsingin muslimivaltaisissa kouluissa vietetään ”joulutalenttia”. Ongelmallista on, että maahanmuuttajat eivät sopeudukaan meidän yhteiskuntaamme ja omaksu kaikista kotouttamis-, integroimis- ja mukauttamispyrkimyksistä huolimatta suomalaisten arvoja vaan vaativat meitä luopumaan omista perinteistämme ja käytännöistämme.

Suomessa on kielletty myös erilaisia mustaan väriin liittyviä asioita pitäen niitä ”rasistisina”. Esimerkiksi Mustan-Pekan pelikortit on vedetty myynnistä, ja niiden tilalla on enää ”Pekka”-nimisiä pelikortteja. Mustaa-Pekkaa voitiin ehkä pitää ”rasistisena pelinä”, sillä häviäjälle jäi käteen kortti, jonka voitiin ajatella herättävän ei-toivottuja mielikuvia. Mutta miksi mielikuva neekeristä olisi ei-toivottu? Vaikuttaa siltä, että sensuroija ajattelee itse kielteisellä tavalla eri rotua olevista. Sensurointi on joka tapauksessa vielä kesken, sillä on olemassa ”Musta Pekka” -niminen tietokonekauppa, eikä lähiaikoina päästäne eroon mustastamaijastakaan.


Kailotusta

Asiaa eivät auta feministien eikä naistutkijoiden, kuten Oulun yliopiston määräaikaisen (1999–2004) naistutkimuksen professorin, Kaarina Kailon selvitykset, että mustan miehen pelko muka kertoo valkoisen miehen syyllisyydentunteista, joita he projisoivat entisiin riiston kohteisiinsa (Helsingin Sanomien ”Nyt”-liite 1.3.2002). Peniskateudesta kirjoittanut Freud näyttääkin kelpaavan naistutkijoiden poliittisiin tarkoituksiin aina, kun on kyse heidän omien tarkoitusperiensä edistämisestä, vaikka muutoin nämä vihervasemmistolaiset feministit ovat tuominneet edellä hyödyntämänsä psykoanalyyttisen näkökulman aina pelkästään ”rasistis-fasistiseksi valkoisen miehen propagandaksi ja falloskeskeisyydeksi”. Siinä siis näyttöä kateuden ja ”projisoimisen” todellisesta ilmenemismuodosta!

Poliittisen korrektiuden vuoksi myös lastenlaulut, kuten ”Kuka pelkää mustaa miestä?”, ovat syrjäytymisvaarassa. Alun perin laulun ”musta mies” viittasi kuolemaan eikä mihinkään rotuun. Myös ”Tiernapojat”-kuvaelmaa saatetaan joutua muuttamaan, sillä nykyaikana Muriaanien kuningas ei saisi kumartaa valkoista miestä. Kansanperinteeseemme kohdistuva uhka on todellinen, koska samoilla perusteilla hävitettiin leikkisä neekeripoika lakritsikääreistä. Tällä tavoin kyseinen rasistinen herkku saadaan tietysti pois ahdistamasta ”suvaitsevaisiksi” ja ”monikulttuurisiksi” manipuloitavien lasten mieltä, mutta järkeä tuollaisessa kaitsemisessa ei ole aikana, jona valkoihoinen väestö muodostaa vain kuusi prosenttia koko maailman väestöstä.

Kyseisessä holhoamisessa olisikin varottava sitä, ettei kielletyistä asioista tule liian houkuttelevia niiden kieltämisen vuoksi. Tämän mahdollisuuden johdosta en itse usko tendenssimäisen tiedonintressin toimivuuteen edes siinä tapauksessa, että jonkinlainen kansainvälisyyskasvatus voitaisiin nostaa tieteellisen kasvatusperinteen osaksi ei-poliittisen järjenkäytön ohi. Kiellot kun nostavat vastarintaa, jota muuten ei esiintyisi lainkaan.

Tämän kaiken keskellä kukaan ei ole huomannut vaatia esityskieltoon niitä päiväkotien Malla-tätejä, jotka soittavat kaikuvassa eteishallissa epävireistä pianoa ja hoilottavat lastenlaulujen kaapuun verhottuja sosialistisia vallankumouslaulujaan: ”Harakalla kolme suurta munaa on – ai ai vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on...” Tämä maskuliinisen olemassaolon ja yksityisomistuksen vastainen joiku on niin kauhea, että sen kieltämisestä olisin ikionnellinen.


Ihmisarvoisuus toteutuu erilaisuuden tosiasiassa

Entä mitä filosofisia johtopäätöksiä symbolien kieltämisestä voidaan tehdä? Tasa-arvovouhotuksen kautta ihmiset yritetään nähdä samanlaisina, vaikka ihmiset ovat todellisuudessa erilaisia. Vasta se, että ihmisellä on oikeus olla erilainen ja että erilaisuus myös esitetään avoimesti, luo tasa-arvolle mahdollisuuden.

Suojatyöpaikoissaan kellottelevien tasa-arvoviranomaisten pää näyttääkin olevan täysin tyhjä. He yrittävät leipoa kaikista ihmisistä anonyymeja, kasvottomia ja sukupuolettomia ”henkilöitä”, joilla ei saisi olla kansallista identiteettiä. Neekerisymbolien poistaminen onkin itse asiassa loukkaavaa, sillä se kertoo arjalaisesta ihmisihanteesta, jonka mukaisesti ihminen ei saa olla avoimesti neekeri edes lakritsipakkauksessa.

Mikäli mustien kasvojen esittäminen loukkaa jotakuta, valkoinen naama loukkaa jotain toista. Näin ollen jokainen naamataulu loukkaa aina jotain yksilöä tai ryhmää, ja tämän mukaan emme voisi tehdä kuvaa mistään ihmisestä tai käyttää sellaista mainonnassa tai tuotepakkauksessa – aivan islamin kuvakieltoa muistuttavasti. Jos nämä ihmisryhmät eivät halua sopia yhteen poliittisesti, päädytään tulokseen, että erilaisten ihmisryhmien olisi viisainta välttää keskinäistä kanssakäymistä konfliktien ehkäisemiseksi. Muuten poistolistalle joutuvat vielä Kallen mätitahnat ja Heinzin ketsuppipurkitkin.

Erään kysymyksen muodostaa tietenkin se, onko ihmisrotuja olemassa vai ei. Tähän voidaan vastata, että ihmisrodut ovat sekä genotyyppisiä (eli biologisia) että fenotyyppisiä (eli rodun ulkoiseen ilmenemiseen perustuvia) tosiasioita, eikä tämän ajattelun mukaisessa rotuopissa ole mitään moraalisesti arveluttavaa. Niin sanotuksi rotuerotteluksi (sen ongelmallisessa merkityksessä) kutsutaankin ajattelua, jonka mukaan jotkut rodut ovat joissakin asioissa toisia parempia. Mutta tämäkin on pelkkä tosiasia – esimerkiksi itäafrikkalaiset ovat muita rotuja parempia kestävyysjuoksijoita. Todelliset moraaliset pulmat alkavat vasta siitä, jos rotuun viittaamalla kiistetään ihmisten ihmisarvo. Sitä puolestaan kutsutaan rasismiksi eli rotusyrjinnäksi tai rotusorroksi.

Erilaisuuden hyväksymisessä, erilaisena olemisessa ja erilaisuuden esittämisessä ei siis ole mitään eettisesti kyseenalaista, vaan ne ovat ihmisarvon toteutumisen edellytyksiä. Ihmiset ovat tietenkin monissa käytännön suhteissa eriarvoisia, eikä tasa-arvo toteudu missään kovin hyvin varsinkaan, kun suuri osa yhteiskunnan omista laitoksista pitää nimenomaisena tehtävänään valikointia, jota tapahtuu esimerkiksi kouluissa.

Mutta ihmisarvon tulee olla kyseenalaistamaton. Sitä taas ei voida sen enempää perustella kuin loukatakaan millään makeispapereilla. Loukkaavaa voi kylläkin olla se, jos rodullisia piirteitä ei saa esittää ja karamellin kuoriin jää vain anonyymeiksi pakotettuja ja persoonattomia ”makeishenkilöitä”. Tässä mielessä samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvon pyrkimys on keinotekoinen ja ihmisyyttä rajoittava vaatimus, joka koettiin ahdistavaksi muun muassa Maon Kiinassa. Kukahan opettaisi tasa-arvotoimistojen juristinplantuille filosofiaa?


Symbolien repiminen ei muuta asenteita

Minun mielipiteen- ja ilmaisunvapauttani loukkaa se, että toiset ihmiset pyrkivät päättämään minun puolestani, mikä minua ja muita ihmisiä saa loukata. Vaikka minulla itsellänikin on tietysti mielipiteitä monista asioista, en tohtisi edellyttää, että muiden ihmisten pitäisi järjestää yksityinen käyttäytymisensä ja yksityiset asenteensa omien ohjeideni mukaan. Sen sijaan julkinen hallinto rikkoo tätä periaatetta pyrkimällä jatkuvasti määrittelemään, mitä yksityishenkilöt saavat osata ja tietää.

Poliittisen korrektiuden pyyteillä uhkaileminen rajoittaakin ihmisten henkistä liikkumatilaa pahasti. Sellaista mieltä, jota pelkät paperikääreet voisivat loukata, ei mikään voi parantaa. Ja musta väestö tuskin voisi vähempää välittää siitä, miten kyseinen rotu esitetään ja missä yhteydessä. Rajoittamisessa on kyse ideologiasta, jossa makeiskääreet nähdään suurina ongelmina mutta terrorismin vastaista sotaa pidetään ”rasismina pahimmillaan”.

Lakritsikääreiden säilyttäminen ennallaan olisi ollut merkki yhteiskunnallisesta luottamuksesta. Vitseillä ja symbolisella esittämisellä on yhteys piilotajuntaan, ja huumorin sietäminen kertoisi ihmisten suhteiden olevan kunnossa. Sen vuoksi rotuun liittyviä kiistoja on turha repiä auki pelkillä näennäisillä ja merkitykseltään marginaalisilla seikoilla, kuten karamellinkääreitä koskevalla sensuuri-innolla.

Varsinaisen rasismin ehkäisemiseksi kokonaisten kansakuntien asenteiden olisi muututtava omaehtoisesti. Sitä puolestaan ei edistä kieltotaulujen pystyttäminen eikä asenteiden konkreettisten ilmaisujen, kuten symbolien, repiminen.

Aatteet jatkavat elämäänsä patsaiden kaatamisesta riippumatta, ja ihmisten luomat ideat ja ajatukset myös säilyvät, vaikka niiden kehittelijöiltä putoaisi pää. Sen enempää hakaristit kuin lakritsipojatkaan eivät ole ydinpommeja vaan ajatusten symboleja. Vaikka emme olekaan Euroopan unionissa enää kansallisesti itsenäisiä, on ihanaa, että olemme niin autonomisia, että tämänkin saa vielä sanoa.