Vaitiolovelvollisuus ei ole vaitiolotaito

Internet-sivusto Wikileaks on tehnyt demokratian ja totuuden hyväksi enemmän kuin mikään hallitus tai parlamentti viime aikoina. Ulkopolitiikan ja talouselämän juorukellona toimiva palvelu on pystynyt lisäämään mielenkiintoa jopa Suomen kaltaisen maan politiikkaan, vaikka täällä ei tapahdu kerta kaikkiaan mitään maailmalla kiinnostavaa. Wikileaksin suosituimmuuslistalla Suomi on edelleen jossakin Mauritanian ja Mongolian välissä.

Erään todistuksen sivuston tarpeellisuudesta on antanut Alexander Stubb, joka on pitänyt Wikileaksia ”vastenmielisenä” ja diplomaattisten asiakirjojen julkaisua ”varkautena”. Erkki Tuomioja puolestaan on tyrmännyt sivuston toiminnan ”arveluttavana”.

Epäilemättä: eiväthän valtiosalaisuudet kansalle kuulu. Omasta mielestäni salattavaa on kuitenkin lähinnä sellaisilla toimijoilla, joiden moraali ei kestä rehellistä tarkastelua. Jos kansalaisilla ei ole oikeutta salaiseen ja yksityiseen viestintään, ei hallituksillakaan tule olla. Ja kääntäen: jos tämä oikeus on hallituksilla, miksi sitä ei pidettäisi voimassa myös hallitusherroja paljon viattomampien toimijoiden eli kansalaisten keskuudessa?

Ehkä herrain ja rouvain kannattaisikin pitää paperistaan paremmin kiinni. Vaitiolovelvollisuus ei ole sama asia kuin vaitiolohalukkuus tai vaitiolotaito.


Suomalaiset ampuivat pax-pistoolilla

Wikileaks on ollut otsikoissa, sillä viime vuoden lopulla suomalaisten Irakgate-kähinöistä nousi jälleen suuri poru uusien paljastusten myötä. Valokeilaan nousseen Wikileaks-dokumentin mukaan Paavo Lipposen väitettiin kertoneen Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläälle vuonna 2004 Tarja Halosen ja Venäjän silloisen presidentin Vladimir Putinin keskusteluista. Tämä on tietenkin merkittävä paljastus ulkopoliittisen luottamuksen kannalta.

Merkittävä se on siksikin, että Halosella oli alun perin kunnianhimoinen ohjelma. Hänen vaaliteemanaan olivat ”transatlantiset suhteet” ja tarkoituksenaan asettua jonkinlaiseksi suurvaltojen neuvonantajaksi ihmisoikeuskysymyksissä. George W. Bushin hallinnossa kyseisen roolin vetäminen tulkittiin ”vain yhdeksi transsuksi lisää” pienten maiden viihteelliseen show’hun.

Myös idässä ihmisoikeusaloitteet tyrmättiin. Wikileaksin dokumenttien mukaan esimerkiksi Lahden EU-kokous, jota itse arvostelin kummallisen mahtipontiseksi ja mitäänsanomattomaksi, oli Wikileaks-paljastusten mukaan päätynyt lähestulkoon huutamiseksi (”yelling and screaming”) Puolan, Latvian ja Tanskan edustajien moitittua Venäjän puuttumista Georgian asioihin. Venäjä-kriitikot olivat varmasti oikeassa, mutta toisaalta ei ole ihme, että Lipponen myöhemmin toppuutteli EU:ta lausunnolla, jonka mukaan demokratiaoloiltaan takapajuiselle Venäjälle ei kannata saarnata ihmisoikeuskysymyksistä.

Lähimmäksi suurvaltojen valtaapitäviä pääsikin Lipponen omalla realismillaan. Hän lähes sai kaupaksi suomalaisia kranaatinheittimiä Yhdysvaltain sotatoimialueelle (vaikka ne ovat Suomesta aseidenvientikiellossa). USA:ssa tätä kädenojennusta joka tapauksessa arvostettiin. Läntinen suurvalta olisi mielellään sitonut Suomen paljon syvemmälle omaan campaigniinsa.


Huomiohuoraus ei kannata reaalipolitiikassa

Suomalaiskommellusten syynä on ollut Anneli Jäätteenmäen, Paavo Lipposen, Matti Vanhasen ja Tarja Halosen keskinäinen kilpailu Yhdysvaltain huomiosta. USA:n Helsingin-suurlähetystössä onkin varmaan ollut hauskaa, kun suomalaiset ovat selvitelleet mediassa, kuka sanoi kenellekin mitä kansainvälispoliittisesti täysin merkityksettömän kokoisessa asiassa eli suomalaisten poliitikkojen suhtautumisessa Irakin sotaan.

Monet suomalaiset ovat olleet suorastaan harhaisen mustasukkaisia Yhdysvaltain huomiosta. Heidän pitäisi ymmärtää, ettei pienten maiden presidenteille ja pääministereille suoda tapaamisia suurvaltojen hoveissa kohteliaisuudesta eikä ajankuluksi. Audienssi avautuu vain, jos esikunnissa katsotaan, että tapaamisesta on jotakin valta- tai sotilaspoliittista hyötyä.

Muutoin suurvallat keskittyvät hoitamaan omia ongelmiaan ja tapaamaan joko harmeja tuottavien maiden tai liittolaisten päämiehiä. Se, että Suomen presidenttiä ei ole kutsuttu rukouksista huolimatta Valkoiseen taloon, kertoo asioiden olevan kunnossa. Suomeen isojen maiden jäpikät puolestaan tulevat vain, jos he tarvitsevat solmion suoristajaa tai puolueetonta maapohjaa toistensa tapaamista varten.

Halosen, Vanhasen, Lipposen ja Jäätteenmäen jonotus Washingtoniin on ollut nöyristelevää ja turhaa. Maailmanpolitiikan piireissä pyöriminen ei kohota kenenkään henkilökohtaista arvovaltaa myöskään täällä Suomessa. Oikeassa oli varmaankin Timo Soini, joka lausahti, että ulkopolitiikasta pitää puhua yhdellä suulla.

Siis Pentti Oinonen ulkoministeriksi, Veltto-Virtanen ulkomaankauppaministeriksi ja Soini itse eurooppaministeriksi. Wikileaksin paljastuskonetta ei enää tarvita, ja diplomatian ravintolaranska saa väistyä paremmissakin piireissä...

Eräs tulkinta Irak-gatesta

Katselin Ylen netti-tv:stä Timo Harakan ja Antti Karumon käsikirjoittaman sekä Jyri Kähösen ohjaaman poliittisen draaman nimeltä Pääministeri, joka kertoo keskustan entisen puheenjohtajan, Anneli Jäätteenmäen, matkasta pääministeriksi ja hänen pikaisesta putoamisestaan kyseiseltä pallilta. Asian taustan muodostaa tunnetusti niin sanottu Irakgate-skandaali eli ulkopoliittisten tietojen vuotojupakka, jota on pidetty Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpänä vakoilu- ja urkintatapauksena.

Kaksi vaalikautta oppositiossa olleen keskustan hinku poliittiseen valtaan oli kevään 2003 eduskuntavaalien alla kova, ja se johti Jäätteenmäen polttamaan hihansa vaalitaistelussa. Tasavallan presidentin avustajana toimineen Martti Mannisen vihjattua Jäätteenmäelle, että Tarja Halonen ja tuolloinen pääministeri Paavo Lipponen olivat päätyneet eri linjoille Washingtonin-vierailullaan, Jäätteenmäki katsoi saaneensa käteensä kortteja, joilla hän voisi pehmittää Lipposta vaalikampanjassa. Kun ilmeni, että Lipponen oli mahdollisesti ylittänyt valtuutensa luvatessaan Irak-hyökkäystä suunnittelevalle USA:lle suomalaisvalmisteisia asejärjestelmiä, hänet oli helppo vetää tilille aseidenvientikiellon rikkomisesta.

Mannisen faksattua Jäätteenmäelle Bushin ja Lipposen välillä käytyjen keskustelujen muistiinpanoja ja yhteensä 1 389 sivua salaisia asiakirjoja alettiin tosin epäillä, että köyttä syötettiin Jäätteenmäelle presidentin tai Lipposen omasta toiveesta: pyrkimyksenä lavastaa Jäätteenmäestä tietojen urkkija.

Jäätteenmäen esille nostama Lipposen virhe – aseidenvientikiellon rikkominen – johti sittemmin keskustan vaalivoittoon ja Sdp:n tappioon. Tätä kautta Jäätteenmäelle avautui tie Suomen ensimmäiseksi naispääministeriksi, jossa virassa hän istui perin lyhyen ajan. Henkilökohtaisen eronpyyntönsä Jäätteenmäki jätti 24.6.2003 tietojen urkintaan liittyvien toimiensa paljastumisen vuoksi ja istuttuaan pääministerinä 68 päivää. Yleiseen kielenkäyttöön häneltä jäi kuolematon lause ”puhun niin totta kuin osaan”, jolla hän puolustautui urkinnasta ja sen salailuyrityksistä syyttäneitä vastaan.


Motiivina pasifismi?

Timo Harakan TV-draama erehtyy mielestäni kahdessa kohdassa. Ensinnäkin Jäätteenmäen päämotiiviksi tulkitaan hänen pasifismiaan: halua säilyttää rauha Lähi-idässä. Elokuvan toteutus menee tämän väitteen esittämisessä niin pitkälle, että Jäätteenmäen puhtaan omantunnon vertauskuvaksi tekaistaan symbolinen metafora: blondi ”ystävätär”, joka antaa Annelille henkistä tukea vaalikampanjan keskellä.

Jäätteenmäestä pyritään luomaan kuvaa idealistina, joka innostuu megafoneista ja mielenosoituksista. Jälkimmäisiä jopa kutsutaan lällyisellä vallankumouskielellä ”miekkareiksi”, aivan kuin Jäätteenmäki olisi ollut taistolainen kommunisti. Uskottavaa tässä on lähinnä se tyylillinen seikka, että vallankumouksellisten itseilmaisussa asioiden vakavuus ja keinotekoinen tuttavallisuus ovat aina olleet epätodellisuudentajuisessa ristiriidassa keskenään. (Edistyksellisellä 1980-luvulla Jäätteenmäki tosin toimi Suomen Demokraattisissa Lakimiehissä.)

Jäätteenmäen kuvaamista ”suurena humanistina” täydentää se, että elokuvassa Anneli tuntee solidaarista kiinnostusta omaa alter egoaan, ystävättärensä tytärtä kohtaan, joka Jäätteenmäen itsensä tavoin harrastaa taitovoimistelua. Tasapainoilun metafora ei ole huono, kun havainnollistetaan moraalista punnintaa, mutta se on ehkä liian suopea oikeuttamaan feministien keskinäistä avunantoa – ainakin siinä valossa, minkälaisiin riitoihin Jäätteenmäki oli joutunut keskustan johtavien miespoliitikkojen kanssa.

Eräs teema elokuvassa onkin Jäätteenmäen feminismi, jota valotetaan hänen johtamiskäytäntöjensä kautta: puolueen puheenjohtajana hän pidätti vallan itselleen ja antautui kaivelemaan ulkopoliittisten salaisuuksien kerroksia Mauri Pekkarisen ja Matti Vanhasen tahdon vastaisesti. En tosin väitä, ettei ulkopolitiikasta olisi pitänyt keskustella – totta kai piti, jopa salaisuuksien paljastumisen uhalla. Joka tapauksessa en itse pidä Jäätteenmäen motiivina maailmanrauhan säilyttämistä vaan hänen omia valtapyrkimyksiään.


Kun systeemi kostaa

Toinen asiakohta, jonka käsittely jää Pääministeri-draamassa kevyeksi, liittyy syyllisyyden esittämiseen. Muodollisestihan syytteeseen olisi pitänyt asettaa Paavo Lipponen, jota epäiltiin valtuutensa ylittämisestä. Hänen rikkeisiinsä verrattuna Jäätteenmäki jäi hopealle. Lipposta ei kuitenkaan syytetty kaikkien hämmästykseksi oikeudessa, ja Jäätteenmäkikin todettiin syyttömäksi Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä 19.3.2004. Tuomion sai vain Martti Manninen virkasalaisuuden rikkomisesta. Hänestä tehtiin siis poliittisen eliitin sijaiskärsijä. Kansallisen edun suojelu pelasti poliitikot, sillä ulkopolitiikassa valehtelu mielletään jokapäiväiseksi, ja kaikkien keinojen käyttämistä katsotaan läpi sormien.

Ristiriitaista asian oikeuskäsittelyssä oli se, että syytteitä ei nostettu totuuden ilmitulon pohjalta eli niistä tosiasioista, jotka paljastivat Lipposen lupaukset Suomen sitoutumisesta aseidenvientiin ja epäsuorasta osallistumisesta Yhdysvaltain Irakin-vastaiseen koalitioon. Sen sijaan syytökset ja syytteet keskitettiin pelkän muotoseikan, Jäätteenmäen valehtelun, ympärille hänen pyrkiessään salaamaan tietojensa hankintatapaa. Juridiikassa kuitenkin vallitsee periaate, että todistusaineistoa olisi pidettävä kelvollisena ja velvoittavana sen saantitavasta riippumatta, ja hankintaan liittyvät rikokset käsitellään omana kysymyksenään.

Harakan draama ei ota syyllisyyteen kantaa suunnassa eikä toisessa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuva haastaa pikemminkin moraalisella akselilla kuin juridisella. Sen sijaan erehtymättömästi Pääministeri kuvaa keskustan valtapyrkimyksiä. Ne kiteytyivät Mauri Pekkarisen kysymyksessä vaalivoittoa hamuavalle Jäätteenmäelle: ”Mitä hyötyä on voittaa vaalit, jos häviää vallan?”

Tätä kysymystä pohdittaneen myös tällä hetkellä oppositiossa olevassa Sdp:ssä. Niin hampaatonta demarien oppositiopolitiikka on ollut. Hallitusvallan tavoittelu syö oppositiopuolueiden kriittisyyttä ja katkaisee arvostelulta terävimmän kärjen, kun puolueet pyrkivät petaamaan itselleen valtaa aina seuraavaan hallitukseen. Puolueet eivät siis halua polttaa kaikkia siltoja oppositiossa ollessaan, mikä johtaa politiikan konsensusmaiseen tilaan. Lisäksi tämä osoittaa, miten systeemi kostaa kaikille niille, jotka eivät suostu herrasmiessopimusten mukaiseen vallan jakamiseen vaan kaappaavat aloitteet omiin käsiinsä – vääryyksiäkin paljastaen ja uhmaten.


Enemmän koominen kuin paha

Timo Harakan kirjoittama draama on kuvaus vallan tekopyhyydestä ja siitä, kuinka ei-toivottu henkilö karkotetaan hienostuneilla tempuilla. Vaalien jälkeenhän muodostettiin kaikesta huolimatta keskustan ja Sdp:n hallitus, joka oli oraalla jo vaalikampanjoiden aikana. Jäätteenmäki sai lähteä, koska Lipponen piti häntä vaarallisena Suomen ulkopoliittiselle turvallisuudelle. Eräänä merkkinä tästä Jäätteenmäki palasi aiheeseen vielä yli kolme ja puoli vuotta kohun jälkeen, 30. joulukuuta 2006 Iltalehden haastattelussa, jolloin hän väitti, että kaiken takana oli tarkoitus palauttaa Paavo Lipponen pääministeriksi. Väitteen tueksi voi nähdä muun muassa sen, että vaatimuksen Jäätteenmäen erosta esitti Sdp:n eduskuntaryhmä.

Politiikan kielellä lausuttuna Jäätteenmäki ei ollut ymmärtänyt poliittisen toiminnan ”realiteetteja”, ja siinä mielessä tulkinta hänestä ”parantumattomana idealistina” on osuva. Toisaalta Jäätteenmäenkin pelasti lopulta kansa äänestäessään hänet 150 000 äänellä europarlamenttiin, jossa hän istuu toista kautta pääministeriä paremmilla palkkatuloilla.

Mieleen tulevat Jussi Halla-ahon ihanan ilkeät sanat viime eurovaalien jälkimainingeissa. Hänen mukaansa Anneli Jäätteenmäki on ”enemmän koominen kuin paha”, ja vähemmän haittaa hänestä on Euroopan unionissa kuin Suomessa.

Urkkilandiassa

Jouduin nuorena miehenä asumaan harmikseni kyläpahasessa, jossa toimi niin sanottuja juoruakkoja. Oli Hiljaa, Saimia ja Naimia. Aina kun kylänkulmilla sattui jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, esimerkiksi käpy putosi puusta, Saimi nähtiin kylänraitilla matkalla kertomaan asiasta Hiljalle. Huh sentään. Himot ne olivat hiirilläkin.

Entä mikä yhdistää muisteloa nykypäivään? Tietysti se, että Saimin reaktiot olivat nopeat kuin rakettina reagoivan Nokian, ja viestit kulkivat sumppia latkiessa vauhdikkaammin kuin nykyaikainen sähköposti.

Olen kirjoittanut tällä palstalla jo aiemmin siitä, kuinka kaikkien rakastama tietoliikenneyritys Nokia on lobannut hallituksen esityslistalle lain, jolla halutaan murentaa kansalaisten perusoikeuksiin kuuluvaa yksityisyydensuojaa ja ihmisoikeuksiin sisältyvää tietosuojaa. Eilen Helsingin Sanomat kirjoitti, miten kaikki käytännössä kävi. Toisin sanoen lehti kertoi, että Nokia on tuomittu aiemmin työntekijöidensä sähköpostiviestien urkinnasta ja että tästä turhautuneena yritys uhkasi lähteä Suomesta, mikäli sen vaatimuksiin ei suostuta.

Suomalaisten halutaan ilmeisesti lukevan Hesarin tämä juttu alusta loppuun, sillä se ilmestyi kokonaisuudessaan netissä. Joka tapauksessa Helsingin Sanomien halukkuus nostaa asia esiin osoittaa, että lehdessä voidaan tehdä myös tasokasta journalismia.

Lehden kannanmuodostus ei ole toisaalta ihme, sillä Lex Nokian kaltaiset tietoliikenteen urkintalait voivat tuoda ylimääräisiä velvoitteita Sanoma-konsernin palveluntarjoajille, kuten Welholle. Vaarassa ovat myös Helsingin Sanomien omat sähköpostit ja viestit. Joka tapauksessa laki koskisi kaikkia internetpalvelujen yhteisötilaajia, kuten kouluja, kirjastoja ja taloyhtiöitä. Pahimmillaan se merkitsisi yksityisten tahojen päästämistä valvomaan muiden yksityistahojen välistä viestintää. Siten Lex Nokia mahdollistaisi ihmisten yksilönsuojan vakavatkin rikkomukset. Tämän kaikki alkavat ymmärtää.

Sen sijaan Matti Vanhanen ei yllätä toteamuksellaan, että hän ei tiedä Nokian väitetyistä uhkauksista mitään. Pääministeri sanoisi tietenkin näin, jos mitään ultimatumeja ei olisi ollut. Toisaalta vastaus olisi sama, vaikka niitä olisi ollut kuinka paljon. Omituista on, että oikeusministeri Tuija Brax haluaa edistää Lex Nokiaa edelleen, vaikka hänen puoluetoverinsa Heidi Hautala kertoi juuri itse kuulleensa näitä uhitteluja jostakin. Samasta syystä demarien entinen liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen painoi hankkeelle jarrua nähden sen edistävän vain yritysten etua ja heikentävän työntekijöiden asemaa.


Perusoikeuksien vastainen laki

Kiistellystä lapsipornonestolaista poiketen Lex Nokia kävi sentään perustuslakivaliokunnassa, mutta tuli sieltä ulos ongelmattomaksi leimattuna marraskuussa 2008. Lain kelvollisuus on kuitenkin täysin näennäinen. Kahdeksan professorin kielteinen kanta Lex Nokiaa kohtaan ei pitäisi olla sivuutettavissa varsinkaan, kun lakia ovat lisäksi vastustaneet sekä tietosuojavaltuutettu että eri kansalaisryhmät.

Vastuussa perustuslakivaliokunnan valkopyykkäyksestä näyttää olevan sen puheenjohtaja Kimmo Sasi, joka venyttää terminologiaa semanttisella poppakonstilla. Hän on vedonnut muun muassa siihen, ettei työnantaja (jolle laajennettua oikeutta urkintaan sorvataan) ”ole viranomainen”. Juuri tämähän on lain ongelma. Se ei auta valtiovaltaa pesemään käsiään asiasta vaan tuottaa itse pulman: työntekijä, opiskelija tai asukas asetettaisiin tällöin alisteiseen asemaan toiseen yksityiseen tahoon nähden. Sellainen voi olla esimerkiksi työnantaja tai taloyhtiö.

Kokoomus näyttääkin pitävän tätä myönteisenä seikkana, eli puolueessa ajateltaneen, että työntekijälle ei työpaikalla kuulu oikeutta luottamukselliseen viestintään. Sasin kierot perustelut tuovat mieleen Anneli Jäätteenmäen, joka puolusteli Irakgateen liittynyttä tietojen urkintaa sillä, ettei hän pyytänyt salaisia asiakirjoja haltuunsa ”virallisesti”. Rikoksia harvemmin tehdään virallisesti, ja siksi myöskään tietovuotoja ei pitäisi virallistaa yksityistahojen päivänvalossa harjoittamaksi vakoiluksi.

En vastusta yksityisyyttä sinänsä mutta kylläkin sitä, että viranomaisvallan ja lakien takaamaa suojelua purkamalla yksityisyydensuojaa tosiasiassa heikennetään. Julkisen vallan kauttahan on tähän asti varmistettu ihmisten yhdenvertaisuus. Nyt yksityinen yritys tai muut taho oikeutettaisiin urkkimaan toisten yksityisten kansalaisten asioita.

Todellisuudessa Lex Nokian kaltainen laitosvalta-ajattelu muuttaisi työpaikat henkisiksi vankiloiksi. Ajatuksena on tällöin se, että ihmisen täytyy menettää kaikki oikeutensa astuessaan työpaikan ovesta sisään. Kyseessä on eräänlainen 1800-luvun teollistuvasta yhteiskunnasta välittynyt herran ja rengin suhteen toistomuoto. Tämäntapaiselle ajattelutavalle on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sanonut vastalauseensa ratkaisuissaan, ja myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannattaisi pysyä tehtäviensä tasalla.

Näin vältyttäisiin kalliin perustuslakituomioistuimen perustamiselta. Sellainen tähän maahan ennen pitkää tarvitaan, jos ihmisten oikeuksien loukkaukset eri muodoissaan jatkuvat. Juttuja voi tietenkin kantaa asia kerrallaan myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Siellä ne eivät ruuhkaudu ainakaan kiireen vuoksi, sillä tuomioistuin antaa päätöksensä noin viidessä vuodessa. Tätä muutoksenhakutietä Electronic Frontier Finland ry aikoo kuitenkin nyt kokeilla ilmoittaessaan valittavansa laista tuomioistuimeen. EIT:n ratkaisut ovat vihdoin ehdottomia ja sivuuttavat Suomen korkeimpien oikeusasteiden päätökset.


Sopii hallituksen valvomiseen

Lain käsittelyyn eduskunnassa on aikaa hieman yli viikko. Torstaina eduskuntatalon etupihalla järjestetään hanketta koskeva mielenosoitus. Hallituspuolueissakin on asiasta kahta verta, mutta esittelevän ministerin Suvi Lindénin tajuntaan se ei tunnu mahtuvan. Miksi sitten hallitus ajaa voimaan säädöstä, josta viimeisin asiantuntijakannanotto sanoo, että kyseessä on täysin turha laki?

Lain tehottomuus teollisuusvakoilun estämiseen on tullut kaikille selväksi. Hallitukselle asia onkin kahden kauppa. Nokia vaati lain säätämistä, vaikka se on vanhentunut muiden vakoilukeinojen yleistyttyä. Yritykselle siitä tulisi pelkkä muodollinen pelote työntekijöitä kohtaan. Hallitus kuitenkin tarttui uutta lakia penäävän firman tarjoamaan tilaisuuteen, sillä urkintalain avulla hallitus voi heikentää kansalaisten perusoikeuksia ja lisätä internetin tarkkailua sopiviksi katsomissaan muissa asiayhteyksissä. Niin sanotut sivuseuraukset näyttävätkin olevan ne tarkoitetut pääseuraukset.

Kiintoisaa on, että Nokiasta itsestään ei saa mitään kommenttia irti. Yhtiö on vaiennut kuin muuri. Tämä johtunee siitä, että se ei tarvitse suomalaista julkisuutta mihinkään, ei myöskään demokratiaa. Jos yhtiö vastaa, se vastaa juristien suulla.

Mikäli asiassa paljastuisi selvää lahjontaa, kestitystä tai painostusta, se voisi olla kohtalokasta sekä hallitukselle että Nokialle itselleen. Tuskinpa kuitenkaan Hesari ja Yle ovat keksineet uhkailu-uutisia itse, ja niiden omaan valtaan jää, pitävätkö ne kiinni lähdesuojastaan vai alkavatko ne tuoda lähteitään esiin todistajien roolissa.

Toisaalta uudessa laissa on hyvätkin puolensa. Jos Lex Nokia olisi jo voimassa, tätäkään asiaa ei tarvitsisi enää selvitellä, vaan sähköinen tietoliikenne voitaisiin avata ja tarkistaa, ketkä ovat uhanneet ja keitä. Ja mitäpä salattavaa rehellisillä ministereillä ja johtajilla voisi olla?

Poliittisesti asia on kummallinen, sillä niin kokoomus (joka näyttäytyy yksilöllisyyden puolustajana) kuin keskustakin (joka pyrkii luomaan imagoa niin sanottuna keskustaliberaalina puolueena) vetävät suomalaisten ihmisten perusoikeudet huurteeseen. Toivon, että hallitus peruisi esityksensä tai että se hylättäisiin käsittelyssä, ja samaa voi toivoa myös pikapuoliin äänestykseen tulevalle ulkomaalaislain muutokselle.


Poliitikot saapasrenkeinä

Noin 60 prosenttia Nokiasta on amerikkalaisomistuksessa. Yhdysvaltain yritysmaailmaa moititaan kähminnän ja vyörytyksen salaperäiseksi ihmemaaksi. Siksi on outoa, miten vain viisimiljoonainen kansa onnistuu omalla urkkimisen, vakoilun ja panettelun himollaan sekä turhien tietojen onkimishalullaan luomaan itsestään yhtä takaperoisen, ummehtuneen ja liiterin takaa tulleen kuvan. Vai Kiinastako tämä käry käy? Nokian menettelymuodot ovat kuin totalitarismeissa, joista se tilaa alihankintansa.

Kiintoisaa on, miten kumisaappaita valmistaneesta firmasta on aikojen kuluessa tullut sellainen valtio valtiossa, jossa sillä ovat käytössä omat lait ja oma raha (eli optiot) teollistumisen ajan suuryritysten tapaan. Nyt bisnestä yritetään tehdään tietoliikenteellä, mutta firman harjoittama yritysviestintä panee umpisolmuun kansalaisten viestinnälliset perusoikeudet. Tämä on vaarallista yhteiskunnassa, jossa hallitus julistaa panostavansa erityisesti kansalaisten sähköiseen asiointiin.

Matkapuhelin sinänsä on metafyysinen esine. Se muodostaa kulttuurisen merkin, joka viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen. Matkapuhelinteollisuus on eräänlainen vastaus kysymykseen, mitä suomalaiset pitävät tärkeänä. Tuppisuina pidetyt ihmiset näyttäisivät arvostavan puhumista ja viestintää. Mutta riittävätkö ihmisten henkiset taidot todelliseen vuorovaikutukseen, vai sublimoivatko suomalaiset viestinnänhalunsa pelkkään teknisesti hienostuneiden laitteiden kokoon ruuvailuun? Kommunikaatiokyvyttömyyden pakeneminen välineellisen vaikuttavuuden taakse on tyypillistä viestinnälliselle filosofiattomuudelle.

Tässä mielessä sana ”kännykkä” kuulostaa yhtä raikkaalta kuin ”känsä”, ”jalkarätti” tai ”villasukan läpi uitettu kotikalja”, eikä Nokian uhkailupolitiikka anna yhtään vähemmän tunkkaista kuvaa firman henkisestä tilasta. Jos kiristyksen keinona on maasta vetäytyminen, sellaisen uhittelijan voisi antaa mennä. Lama-aikana Nokian verotulot valtiolle jäisivät muutenkin pieniksi. Viime vuonna Nokian yhteisöveron tuotolla maksettiin pelkät lapsilisät. Kyllä Suomi siitä selviäisi. Liike-elämän suosiminen poliittisten olojen kustannuksella ei ole aina yhteiskunnan kokonaisedun mukaista, vaikka siitä ropisisi aika ajoin myös rahaa.

Tekeillä oleva tietosuojalain muutos muistuttaa vuoden 1973 poikkeuslakia, jolla kansalta vietiin äänioikeus 1974 järjestetyissä presidentinvaaleissa. Molemmat hankkeet ovat selvästi perustuslainvastaisia. Pelko on huono lähtökohta mille tahansa politiikanteolle, ja siksi Nokia muodostaa nyt samanlaisen realiteetin kuin Neuvostoliitto, Kekkonen ja YYA-sopimus aikoinaan. Maailma ei kuitenkaan kaatunut niidenkään väistymiseen.

Vaikka Nokian ei voitaisi osoittaa suoraan ripittäneen poliitikkoja, selvää on, että poliitikkokunta ”ottaa huomioon” erilaisia intressejä, ja heille kenties epäsuorasti viestitetään, mitä henkilökohtaista etua vispilänkaupasta kertyy. Suomessa suora korruptio eli rahalahjonta kierretään sosiaalista pääomaa jakamalla, ja tileille kertyneet saldot realisoidaan virkojen ja tehtävien täytössä. Suuri yritys voi tarjota poliitikoille ja virkamiehille esimerkiksi rauhaisan sataman eläkepäivien odotteluun, aivan kuten Nokia teki Esko Aholle ja Veli Sundbäckille.

Nokiassa toimii myös Marko Ahtisaari ja suuri määrä muita pieniä edam-julkkiksia, joista kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä he siellä tekevät, paitsi edustavat itseään, juonittelevat ja sumplivat asioita poliittisilla suhteillaan. Erkki Liikaselle puolestaan pedattiin teknologiakomissaarin paikka vuonna 1999 Nokian lobbaamiseksi EU:ssa. Kyse on siis liike-elämän etujen ajamisesta politiikassa: samasta kuin vaalirahoitusjupakassa.


Nokia on sorminukke

Tietosuojalain muutosesityksen nimeäminen Lex Nokiaksi on ollut harhaanjohtavaa sikäli, että perustuslain rikkomus on aivan samanlaista riippumatta siitä, kuka sitä tekee. Asialla voi olla huomispäivänä vaikka Yleisradio tai Sanoma Oyj. Nokia on vain sopinut kritiikin kohteeksi siksi, että se on etulinjassa. Kun taikuri on saanut kansan katsomaan yhteen käteen, laitetaan toisella jänis hattuun, ja uuden lain myötä kontrolli ulottuu taloyhtiöiden kellarikoppeihin, joissa yhteisötilaajien internetmodeemit sijaitsevat.

Suvi Lindénin väite, että Lex Nokia parantaa ihmisten oikeusturvaa, kun ”tiedetään pelisäännöt”, edustaa samanlaista logiikkaa kuin Anneli Jäätteenmäen päätös puhua ”niin totta kuin osaa”. Perustuslainvastaisten pelisääntöjen sorvaus muistuttaa myös taannoisen ministeri Tanja Karpelan virkanimityspäätöstä, jolla hän koetti kiilata korkeaan virkaan erään puoluetoverinsa työhaastattelujen ohi ihan vain siksi, että ”näin ihmiset saavat tietää, kuinka politiikassa toimitaan”. Todellisuudessa Lex Nokia on hallituksen tietoyhteiskuntastrateginen hanke, jolla halutaan murentaa yksityisyydensuojaa ja sinänsä viatonta anonyymia internetviestintää.

Pienessä maassa korruptio ja mafia eivät toteudu verikostojen vaan verkostojen kautta. Uhkana eivät siis ole vain vahvat yhtiöt vaan moraalisesti heikot poliitikot.

Ruotsin hallitusjupakka

Koville otti vaalitappio Ruotsin demareille. Jo kaksi uuden oikeistohallituksen ministereistä on joutunut eroamaan heidän taustoistaan paljastuneiden pikkurikkeiden vuoksi. Lehdistö aloitti heitä vastaan viime viikolla kuranheiton, jossa tuotiin esiin maksamattomia televisiolupamaksuja ja piikatytöille pimeästi maksettuja lastenhoitopalkkioita. Eroamaan joutui kulttuuriministeri, ja toista arvosteltiin jo siitäkin, että hän käyttää puvun kanssa t-paitaa ja että hänellä on korvakoru! Myös vierasperäisen maahanmuuttoministerin palli heilui rikkeiden vuoksi, mutta hän on kieltäytynyt jättämästä virkaansa.

Yleisönosastokirjoituksista ja blogeista päätellen suurimmalle osalle kansalaisista kyseiset rikkeet ovat yhdentekeviä. Yhteiskunta itse menettelee yksilöitä kohtaan usein varsin epäreilusti, ja julkisen hallinnon omat päätökset voivat olla vaikka kuinka mielivaltaisia. Miksi poliittisessa paitsiossa pitkään olleiden poliitikkojen pitäisi olla muita ihmisiä parempia? Se, että ministeri syyllistyy johonkin, osoittaa, että hän on inhimillinen ja yksilörationaalisesti ajatteleva olento. Näin kansalaiset löytävät itselleen rikoskumppanin, ja rötöstelleiden poliitikkojen kannatus vain kasvaa, sillä he ovat ilmaisseet tuota aina niin ihailtavaa holhous- ja tarkkailuyhteiskunnan vastaisuutta, kansalaisrohkeutta ja yleistä kapinallisuutta. Ehkä juuri siksi on niin kiinnostavaa tietää, mihin nämä kansan palvelijat (lat. minister = palvelija) ovat todella syyllistyneet.

Ruotsin tapauksessa kyse oli demarien katkeruudesta ja heidän vaalitappiostaan. Se ajoi heidät kavalluksiin ja paljastuksiin: kaivelemaan vaalit voittaneiden henkilöiden taustoja. Sillä tavoin demarit yrittivät kääntää huomion pois omaa mainettaan varjostaneesta vakoiluskandaalista. Heidän oma edustajansahan tunkeutui taannoin liberaalin ryhmittymän puoluetoimistoon ”tiedonhankintatarkoituksessa”, mikä paljastui juuri ennen vaaleja. Ruotsissa alkanut loanheitto leviää todennäköisesti myös lahden yli Suomeen, sillä meilläkin on odotettavissa vaalit. Niinpä se osoittaa jotain myös ihmisten pahansuopuudesta ja ilkeydestä.

Toisaalta voidaan sanoa, että ruotsalaiset saivat vasta nyt oman Watergatensa. Myös Suomessa koettiin edellisten vaalien yhteydessä niin sanottu Irakgate eli tietovuotojupakka, joka johti (sittemmin syyttömäksi todetun) pääministeri Anneli Jäätteenmäen eroon keväällä 2003. Varsinainen ongelmahan oli se, että edeltävä pääministeri Paavo Lipponen oli ylittänyt valtuutensa neuvotellessaan Washingtonissa suomalaisen asejärjestelmän toimittamisesta Irakin sotaa käyneelle USA:lle. Julkinen sana kuitenkin hämärsi asian syy–seuraus-suhteet pitäessään ongelmana sitä, että Anneli Jäätteenmäki paljasti asian vaaleja edeltäneessä TV-väittelyssä vedoten tasavallan presidentin avustajalta, Martti Manniselta, saamiinsa salaisiin tietoihin.

Aivan kuten Suomen Kuvalehden Pekka Ervasti toteaa kirjassaan Irakgate – Pääministerin nousu ja ero (Gummerus 2004), salaisen Washingtonin-raportin käyttö muuttui hirmubumerangiksi, joka osui ensin Lipposeen, mutta kaatoikin sen jälkeen sinkoajansa Jäätteenmäen. Vielä kummallisempaa on, miksi jo Koiviston ja Ahtisaaren ajoilta jämptinä pidetty virkamies Manninen olisi pitänyt faksia kuumana lähettääkseen peräti 1 389 sivua salaisia asiakirjoja Jäätteenmäen eduskuntatulostimen viereen, ellei tarkoituksena olisi ollut lavastaa Jäätteenmäkeä tietojen urkkijaksi. Kuvaa antaa, että Jäätteenmäki todettiin syyttömäksi Helsingin käräjäoikeuden 19.3.2004 antamalla päätöksellä, kun taas Manninen tuomittiin virkasalaisuuden rikkomisesta sakkoon. Mutta kuka oli Jäätteenmäen käräyttämisen takana? – Halonen? Lipponen?

Ruotsissa koettu ajojahti on siis suhteellisen vähäpätöinen verrattuna siihen, että Suomen Irak-vuotoa pidetään edelleen kaikkien aikojen myyräntyönä, johon viitattaneen vielä vuosikymmenienkin päästä aina, kun halutaan etsiä vertailukohtaa ulkopolitiikan käyttämiselle sisäpolitiikan välineenä. Ja kaikki tämä Kekkosen ja Neuvostoliiton jälkeisenä aikana!

Minusta on huolestuttavaa, että yhteiskunnallisiin virkoihin pitää nimittää aina joku demari. Jos he eivät saa haluamaansa värisuoraa itselleen, alkaa mustamaalaus. Puoluepolitiikka on aivan samanlaista kuin tiedepolitiikkakin. Jos virkaan ei pääse analyyttinen systeemifilosofi tai postmoderni feministi, he aloittavat meitä muita filosofeja vastaan solvauskampanjan pilatakseen maineemme asioista tietämättömien silmissä.