Woke-aktivismin kylmä tuuli – missi missattiin pöyristymisturbulenssissa

Feministinen liike on perinteisesti moittinut missikilpailuja naisten esineellistämisestä ja kauneuskäsitysten kaavamaisuudesta, jonka vuoksi niissä ei ole liioin ajateltu kehopositiivisesti.

Miss Suomi joka tapauksessa valitaan äänestyksen tuloksena, ja osallistujat ovat samalla viivalla, joten siinä mielessä kilpailu on demokratian, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden hedelmä.

Nyt kuitenkin tapahtuman järjestäjiltä meni ”kuppi nurin”, kun Miss Suomeksi valittu kosovolaistaustainen Sarah Dzafce oli mennyt esiintymään Jodel-viestipalvelun valokuvassa (joidenkin mielestä) sopimattomalla tavalla, jota luonnehdittiin ”rasistiseksi” ja ”sinofobiseksi”. Missi oli vetänyt valokuvassa silmänsä vinoon, ja ystävänsä oli julkaissut kuvan sen enempää ajattelematta verkossa.

Woke-aktivistien kylmä tuuli pyyhkäisi hetkessä yli sosiaalisen median, lehdistön ja television pääuutislähetysten, ja pian missiltä oli riistetty hänen tiaransa ja tittelinsä, ja kumpainenkin oli luovutettu ”parhaan hävinneen” eli ensimmäisen niin sanotun perintöprinsessan haltuun.

Näin tuli ikään kuin tahattomasti vahvistettua missikisafinaalien viiltävä vaatimus: lopussa voittajan täytyy itkeä ja perintöprinsessojen hymyillä, horjahdellen ja vaivautuneesti ehkä, mutta kuitenkin.

Medioiden mukaan Miss Suomi nyt noin vain ”menetti” kruununsa. Siis ihan ilman, että kukaan teki mitään.

Hullunkurista asiassa on, että rasismisyytöksellä kauneuskuningattaren roolista syöstiin sukujuuriltaan maahanmuuttajataustainen Miss Suomi, ihminen poltettiin tunteiden roviolla, ja kruunu luovutettiin tyypitellysti suomalaisen blondin haltuun.

Voi elämän käsi noita mielensä pahoittajien makutuomioita ja neronleimauksia!

 

Mediat tekaisivat mainekohun tyhjästä 

Tapaus sinänsä ei olisi kommentoimisen arvoinen, mutta sellaiseksi sen teki valtavirtamedian suurentelu.

Tiedostavaisten mankelin läpi jyrätty ex-missi tilitti asiaa Iltalehdessä näin:

”Olin ystäväni kanssa ravintolassa syömässä ja minulla oli silloin voimakas päänsärky ja kipua silmässä. Nojasin pöytään, hieroin ohimoita ja venytin silmiä, koska se helpotti painetta.”

Missin mukaan hänen ystävänsä oli pitänyt ilmettä hassuna ja halunnut ottaa kuvan. Ja:

”Hymyilin kameraan ja hän kirjoitti siihen oman tekstinsä. Se teksti ei ole minun kirjoittama eikä liity millään tavalla mun tarkoitukseen. Kuva oli tarkoitettu vain läheisille kavereille, ei jaettavaksi laajemmalle.”

Mitään suurta viisautta kyseiseen bimboiluun ei tietenkään sisälly, mutta vielä vähemmän sitä voi löytää asiasta pahastuneiden reaktioista.

Keskiajan tiedostavaiset polttivat pahasilmäiset naiset roviolla.

Sellaista mieltä, jota kyseisenlainen ilveily voi loukata, ei voi mitenkään parantaa.

Samaa voi sanoa niistä ”kriisiviestinnän asiantuntijoina” esiintyvistä moraalipastoreista, jotka arvioivat asiaa pragmaattisesti maineenhallinnan, hyödyllisyyden ja haitallisuuden viitekehyksessä – eivät oikeudenmukaisuuden kannalta.

Taas kerran annettiin vastaanottajapäädyn määrätä viestin lähettäjän tarkoittamista merkityksistä. Tyhmimmänkin ”kehonkielen asiantuntijan” pitäisi ymmärtää, että vastaanottajien vulgaareista tulkintavapauksista huolimatta ei ole vastaanottajien eikä viestin välittäjien tehtävä päättää siitä, mitä viestin tai eleen lähettäjä tarkoittaa. Viestin merkityksestä päättää sen tuottaja, joten tarkoitusperiä kannattaisi kysellä sieltä. Symbolisesta interaktionismista (eräs vuorovaikutusteoria) tohtoriksi väitelleenä voin sanoa, että tämä on kaiken viestinnän idea.

Yleisradion juttuun ”kriisiviestinnän asiantuntijaksi” haalitun Harri Saukkomaan päähän ei ole ilmeisesti putkahtanut, kuinka vaarallista on sananvapauden ja yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta se, että ihmisten asemia ja maineita tuhotaan ideologista alkuperää olevilla lyttäyksillä ja painostuksella.

Ne ovat jokapäiväistytyään muodostuneet uhkiksi kaikille ihmisille ja johtavat ennen pitkää kansalaiset sellaiseen työelämän mielipidevankeuteen, jossa jokainen pakotetaan olemaan sanomatta ja tekemättä mitään vähänkään jonkun toisen mielestä epäsoveliasta.

Rasismisyytöksistä on tullut tai tehty tarkoitushakuisen kiusaamisen muoto, ja siihen myös kohun nostaneet mediat ja niiden taustalla strippaavat maineenhallinnan eli ammattimaisen valehtelun konsulttitoimistot ilmeisesti tähtäävät. 

On hyvä muistaa, että maine koostuu siitä, mitä toiset ihmiset olettavat sinusta, kun taas luonne ja muut olemuspiirteet määrittävät sen, mitä todella olet. 

Muutamat tosikot ovat väittäneet, että ilveily ei kuulu nyky-yhteiskuntaan. Siitä, mikä kuuluu yhteiskuntaan, ei varmasti pidä kenenkään akateemisen jumalattaren päättää.

Näenkin asian täysin toisin päin kuin nuo hopeinen sädekehä päänsä päällä itseään hyvesignaloivat ja viestejä punaliputtavat moraalinvartijat, jotka omalla ahdasmielisyydellään saattavat itsensä outoon valoon.

Eettis-paatoksellinen moraalijylinä, jonka mukaan ”emme hyväksy minkäänlaista epäasiallista käytöstä, häirintää emmekä rasismia”, on mielivaltaisella tavalla arvaamatonta. Minkäänlaisen häirinnän totaalikielto tekee mahdottomaksi muun muassa tieteellisen työn ja seksuaalisen käyttäytymisen, sillä kaikki toisten ihmisten lähestyminen edellyttää jonkinlaista häirintää. Niitä pitäisi suvaita vähintäänkin ansaitakseen oikeutuksen itse samaan, tai muutoin vapauden sfääri käy olennaisesti kapoisemmaksi.

 

Huumoritoleranssi osoittaisi yhteiskunnallista luottamusta

Yhteiskunta on monella tavoin sairas ja kipuileva juuri siksi, että woke-aktivistinen liikehdintä on omalla hyökkäävyydellään sulattanut pois huumorin, luottamuksen ja kyvyn ymmärtää kognitiivista ja semanttista moniselitteisyyttä ja moniarvoisuutta.

Vitsillä on yhteys alitajuntaan, ja huumori laukaisee ja auttaa käsittelemään yhteiskunnallisia konflikteja. Mitä paremmin vitsejä siedetään, sitä terveemmällä pohjalla yhteiselämä on, kun luottamus vallitsee kaikesta huolimatta.

Woke-sakin pahantahtoisuuden ja ymmärtämättömyyden vuoksi huumorilla ei ole enää samaa tervehdyttävää, sovittelevaa ja suhteellisuudentajuisuutta ilmentävää vaikutusta kuin Speden komedian aikoina. Eräs Monty Python -koomikko sanoi yhteiskuntakriittisyyden vaikeutuvan, kun ”political correctness is killing comedy”.

Laajemmin ottaen ”rasismista” länkytteleminen kertoo yhteiskunnallisen epäluottamuksen ja ylisensitiivisyyden lisääntymisestä.

Kyky sietää huumoria osoittaisi keskinäistä luottamusta ja kertoisi ihmisten suhteellisuudentajun olevan kunnossa. Nyt näin ei enää ole, ja sen merkiksi noin 20–25 prosenttia suomalaisnuorista kärsii mielenterveyden häiriöistä. Tilannetta voi selittää tiedostavaisten lietsoma ilmastoahdistuksen, etnislähtöisen identiteettipolitiikan, differentaatio- ja klusteroitumisvaateiden sekä sukupuolihämmennyksen pumppaaminen alaikäisiin.

Tervejärkiset ihmiset pakotetaan sipsuttelemaan varpaisillaan, ikään kuin alla olisi räjähtävä miinakenttä. Rasismisyytös puolestaan on sellainen liukumiina, johon voi astua vahingossa ja tarkoituksetta, aivan niin kuin nyt tuolle Sarah Dzafce -paralle kävi tai tehtiin. Katumuksellaan hän ei tule ilmaisseeksi pelkkää itsehillintää vaan myös perusteetonta alistumista tilanteessa, jossa lehdistö toteaa hänen uransa (siis koko maineensa ja elämänsä) olevan laitettu silppurista läpi.

Minun käy sääliksi maahanmuuttajataustaista ihmistä, joka saa osakseen piilovihamielisen rasistisen kohtelun, jota harjoitetaan kierosti ja aitoa orwellilaista dialektiikkaa harjoittaen rasismisyytösten varjolla!

 

Kauneudesta kauhuun, sananvapaus silppuriin 

Kyseinen case on tietenkin vain irrallinen tapaus ja jäävuoren huippu, mutta sen yleisviesti yhteiskunnastamme on selkeä, niin kuin Miss Suomen tiara on kristallinkirkasta muovia.

Rasismisyytöksistä itsestään on tullut mielivallan välineitä. Rasismisyytöksillä kajotaan ihmisten mielipiteidenvapauteen ja ilmaisunvapauteen, eli yleiseen sananvapauteen.

Sananvapauden kahleet eivät kalise äänekkäimmin oikeuslaitoksessa muodollisina syytteinä ja tuomioina. Vaikuttavimmillaan sananvapauden kahliminen on kansalaisyhteiskunnassa työelämän mielipidevankeutena, jonka vuoksi monikaan ei uskalla enää edustaa näkemyksiään vapaasti ja totuudenmukaisesti joutumatta pelkäämään sosiaalisia rangaistuksia.

Se merkitsee persoonan kieltämistä ja luovuuden kuoliota. Enää ei lennetä avoimella ohjaamolla, ja poliittinen elämä sekä mielipiteiden ilmaiseminen ajautuvat vaaraan ja vikakurssille.

Vaikuttavinta onkin juuri epäsuora ja nonformaalinen ilmaisunvapauden kontrollointi, henkinen ilmatilanvalvonta ja kansantuomioistuimissa harjoitettava sanktiointi, sillä se vetää maton alta myös yliopistoissa, joista on tullut woke-aktivistien pääasiallisia esiintymislavoja. Moralistit palkitaan valvontakomission läpäisseistä artikkeleistaan, ja älyllisesti itsenäiset filosofit karkotetaan palavilla seipäillä pois.

Suun pesu saippualla saa herrasmiehet huonovointisiksi. Kyydissä myös J. D. Vance. © Hergé. Kuvalainaus tutkimus- ja opetustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §).

Sellainen tila, jossa ei voi tai saa ajatuksiaan vapaasti ja pelotta esittää, ei ole turvallinen tila vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle. Totuus vetäytyy helposti seinänrakoihin, kun ihmisiä aletaan pamputtaa ja kiristää asemien ja ansioiden menetyksillä. Myös oheisen kuvan piirtänyttä sarjakuvataiteilija Hergéä pyrittiin sensuroimaan poliittisen korrektiuden verukkeilla.

Sellainen on aitoa DDR:läistä sakinhivutusta mutta ei mitenkään yllättävää, sillä woke-aktivistit ja radikaalifeministit ovat äärivasemmistolaisen sosialistisen ajatteluperinteen jälkeläisiä. Pahinta on, että heitä on kasautunut suurin määrin työyhteisöjen HR-osastoihin ja rekrytointiyksiköihin, joissa he toimivat portinvartijoina oppineille.

Huomiota herättävää Miss Suomen kurjassa kohtalossa on, että häntä ei ollut tuomittu oikeudessa mistään rikoksesta. Noin vain vietiin kruunu, ja maine pyyhkäistiin ojaan median säestyksellä. Kyseinen menettely saattaa olla lain vastainen, koska Dzafce ei ole työsuhteessa ”missiorganisaatioksi” itseään nimittävään tahoon eikä työnantajan privilegio-oikeuden alainen, ja ko. ”missiorganisaatio” itse sanoitti häväistyskertomuksen medialle.

Vertailun vuoksi, vihreiden kansanedustajan Fatim Diarran sallittiin vailla seurauksia haukkua maaseudun asukkaita ja lausahtaa, että ”ainoa syy muuttaa maaseudulle on insesti”. Jopa demarien puoluelehti älähti asiasta, ja eräs ay-pomo totesi Demokraatissa, että ”jos persu sanoisi maahanmuuttajien elämästä kuten Fatim Diarra maaseudulla asuvista, seurauksena olisi syyte rasismista”.

Kyseinen puolueellisuus osoittaa moralistisen turbulenssin kaksinaamaisuutta ja ideologista kallistumaa. Sangen ristiriitaista on myös se, että monietnisyyden ja monikulttuuri-ideologian varjolla maahamme tuodaan aineksia, jotka levittävät liberaalin ja valistusfilosofisen kulttuurimme vastaista ideologiaa, eikä asiaan puutu juuri kukaan.

 

Woke-aktivistien mainetuhot vaarantavat perusoikeudet

Missimokat ja tissiasiat ovat tietenkin lehdistön leipää, sillä täytyyhän toimittajienkin elää. Mutta myös maineterrorilla pitäisi olla rajansa.

Etsimättä mieleen tulevat läpän heittoon takertunut hihamerkkikohu ja täydestä todesta otettu alpakkatapaus. Ne olivat sosiaalisesta mediasta valtavirran uutismedioihin tekaistuja skandaaleita ja sulivat pois sitä mukaa kun toimittajat huomasivat tulleensa vedätetyiksi.

Tämänpäiväisiin woke-uutisiin sisältyi myös eräs mehevyytensä menettänyt juttu, jonka viimeinen myyntipäivä on ohi. Vuoden 2024 euroviisuvoittaja oli päättänyt palauttaa palkintonsa – tueksi palestiinalaisille ja protestiksi Israelin hyväksymisestä Eurovision laulukilpailuihin.

Myös tämä raihnainen parahdus ”hyvän” puolesta ”pahaa” vastaan osoittaa nuoren sukupolven manikealaisuutta ja taipumusta nähdä maailma mustavalkoisin lasein, vaikka sateenkaaren värejä muutoin liputetaankin ja asiassa itsessään on harmaan sävyjä.

Asenteen jyrkkyys osoittaa ymmärtämättömyyttä kokonaistilannetta kohtaan. Juutalaiskansan raivokas kostosodankäynti kumpuaa syvältä venäläisen pogromin ja natsivainojen aikaisista kansanmurhista ja on siksi jokseenkin ymmärrettävää, vaikkakin kohtuuttomaksi paisunutta.

Toiseksi on hyvä huomata, että Israelin yleisradioyhtiöön kohdistuessaan kaikenlaiset kisaboikotit osuvat väärään maaliin, sillä Israelissakin paikallisella yleisradiolla on lehdistönvapaus, eli vapaus toimia hallitusvallasta riippumatta. Sotaa Palestiinan alueella on käynyt Israelin hallitus – ei paikallinen yleisradio, joka järjestää euroviisuja.

Venäjän yleisradioyhtiö puolestaan on suljettu pois EBUn euroviisuista siksi, että se ei enää nauti lehdistönvapautta vaan on Putinin kahleissa.

Kriittisen medialukijan on syytä muistaa, että woke-aktivistien tanssi medioiden pöydillä tapahtuu samoissa lavasteissa kuin kaikenlaiset luennoilta potkimiset tapauksessa, jossa joku oli epäillyt, voiko miehellä olla kuukautiset.

Kannatan kuin sattumalta useita perinteisen vasemmiston hellimiä periaatteita, kuten maksutonta koulutusta, puoli-ilmaista terveydenhoitoa ja hyvää sosiaaliturvaa Suomen kansalaisille, mutta identiteettipoliittinen nurkkakuntaisuus ja ilmastosissien kiilusilmäisyys ovat sulattaneet ajatteluperinteestä pois sen kriittisyyden ja itsekriittisyyden, josta vasemmistolaiset aiemmin kehuivat itseään.

Hereillä ja valveilla oloa korostavat woke-aktivistit eivät ilmeisesti ole kyenneet ymmärtämään edes sitä, kuinka heidän oma poissulkemisen politiikkansa tuottaa ulkopuolisuutta, jonka vuoksi ”FOMO:sta” (fear of missing out) on tullut läpi sosiaalisen median levinnyt slangisanaston meemi.

Moraalisen karisman keruu ja alarmismi ovat vaarallisia toimintamuotoja. Ne turruttavat, eli jos aina huutaa ”susi siellä ja susi täällä”, kukaan ei lotkauta korviaan, kun susi on oikeasti paikalla (aktivistien varjelema eläin sekin).

Poliittisen korrektiuden partiointi haavoittaa kansalaisluottamusta ja perusoikeuksia. Kyseisen toiminnan kautta tuotetaan katkeruutta, lööppejä, mainetuhoja, outsidereita ja julkisia ruumiita.

---

Päivitys 18.12.2025: Poliittisen hybridivaikuttamisen välineeksi missikohu päätyi, kun kiinalaiset alkoivat opettaa Suomelle ihmisoikeusasioita – oma lehmä ojassa tietenkin. Nostamalla sinänsä mitättömästä ilveilystä rasismikohun Suomen valtavirtamediat tulivat osoittaneiksi, että niiden toimittajat eivät ymmärrä informaatiosodankäynnin olemusta.

He ymmärtävät enintään sen, kuinka liata omaa pesää haukkumalla suomalaisia ihmisiä ”rasismista”, mutta niin tehdessään he liikkuvat ritisevillä jäillä. 

Skandaalijournalismi noudattelee nykyisin kaavaa, jonka totesin mediatutkimuksissani Totuus kiihottaa (2020) ja Pavlovin koirat (2022).

1) Ensin joku sanoo tai tekee sosiaalisessa mediassa jotain jonkun mielestä ”sopimatonta”. 

2) Sen jälkeen perussuomalaiset osoittavat, että ”epäsoveliaana” pidetty olikin vain mitä tavallisinta ja pohjimmiltaan mitätöntä performointia. 

3) Sitten woke-aktivistit ja muut ammattipöyristyjät välittävät asian valtavirtamedioiden tietoon.

4) Ratkaiseva teko tapahtuu, kun valtavirtamedioissa toimivat vasemmistosissien apulaiset tekevät asiasta väärin perustein skandaalin kyseenalaistaakseen perussuomalaisten maineen. 

5) Lopulta mediat levittävät kohua tahallaan syyttääkseen perussuomalaisia ”Suomen kansainvälisen maineen turmeltumisesta”, vaikka ”journalistit” itse tekevät mainetuhot tuolle perin ideologiselle ja silmät valheesta vetistäen synnytetylle ”maakuvalle”.

6) Aivan lopuksi ja uuden kohun aluksi keskustellaan televisiossa siitä, miten olla soveliaasti eri mieltä siitä, millä tavalla on soveliasta olla eri mieltä, ja palataan kohtaan 1.

Koomisinta on, että kauneuskuningattarelta lipsahtaneen lapsekkaan vinksahduksen seurausvaikutuksena pääministeri Petteri Orpo (kok.) laukkaa pitkin maailmaa aisakellot helkäten, pyydellen anteeksi ja pyllistellen perussuomalaisille, joiden oletetaan kestävän hulluimmatkin näytökset.

Ei tullut mieleen vaatia anteeksipyyntöjä kaapeleita katkoineilta kiinalaisaluksilta tai uiguurien ihmisoikeuksia polkeneilta kiinalaisilta?

Olisi mielenkiintoista tietää, milloin Petteri Orpo ja muut poliitikot vaativat medioita pyytelemään anteeksi sitä, että toimittajat rakensivat tyhjästä kansainväliset mittasuhteet saavuttaneen kohun.

Nähdäkseni syväpöyristyminen on joka tapauksessa pelkästään mediatason ilmiö, ja käytännön ihmissuhteissa luottamus edelleen vallitsee kansanryhmien kesken. 

Ämpärillinen miesvihaa

MTV3 suurensi lähetykseensä 6.10.2025 sosiaaliritualistisen truuttauksen puhdasta miesvihaa jutussa, jossa väitettiin, että miesten pitäisi kasvattaa poikia torjumaan (vaikuttavaksi väitettyä) ”naisvihaa”.

Valtavirran mediat, kärjessään valtiollinen Yle, pitävät naisvihaväitettään kuumana haukkumalla muiden muassa brittiläistä Andrew Tatea, joka tunnetaan nuorten miesten itsetunnon kohottajana, feminismin arvostelijana ja miesvastaisten syytösten alasampujana.

Vastaavien hyökkäysten kohteeksi on joutunut myös kanadalainen psykologian professori Jordan B. Peterson, joka on esittänyt perusteltua ja syvälle käyvää feminismin kritiikkiä. Hänen kalvamisessaan on kunnostautunut poliittisen vihervasemmiston rinnalla erityisesti verovaroin rahoitettu Yle.

Yhteistä feminismin kriitikoiden lyttäämisyrityksille on ajatuskulkujen nurinkurisuus.

Feministien miesvastaiset hyökkäykset (esimerkiksi miehille ominaisen seksuaalisen aloitteellisuuden laajeneva kriminalisoiminen) koetetaan kääntää niin päin, että miehet vihaavat naisia, vaikka tosiasiassa naiset osoittavat omalla hyökkäävyydellään ja syyllistämisellään jatkuvaa aggressiivisuutta miehiä kohtaan. 

Mannerheimin lasten suojeluliitosta alkunsa saaneessa MTV3:n tämänpäiväisessä jutussa tarjoiltiin väitettä, että nuoret pojat ovat alttiita propagandalle, joka mukamas kannustaa heitä vihaamaan naisia!

Kun pojat olivat tällä tavoin lavastettuja uhreiksi, siitä lastensuojeluliiton kultaiset kuohitsijat olivat saaneet itselleen ponnahduslaudan miesten syyllistämiselle ja omalle miesvihaa pursuilevalle propagandalleen. Mannerhemin selän takaa he huutelevat miehille muistamatta, että lähes kaikki sankarivainajatauluissa olevat nimet kuuluvat miehille.

Syyt ja seuraukset olivat tuossa jutussa päin seiniä.

Eivät pojat vihaa naisia siksi, että joku käskee tai kehottaa tekemään niin, vaan heillä on oma henkilökohtainen motiivinsa suhtautua penseästi feministien heille tyrkyttämään seksinvastaisuuteen ja tapaan, jolla naiset lukitsevat seksuaalisen kanssakäymisen avaimet omiin käsilaukkuihinsa ja mätkivät niillä miehiä.

Kun pojat ovat turhautuneita naisten omahyväiseen vallankäyttöön, se herättää heissä tietenkin aggressoita, jotka ovat frustraatioiden luonnollisia vastareaktioita.

Feministien hallitsemassa mediassa sokeudutaan tahallisesti tälle tosiasialle, ja mediayleisöjen silmille heitetään toistuvasti samaa pyyhettä, sillä myös yleisöt halutaan pitää sumussa.

Naisten vihaaminen ei ole syy mihinkään sui generis, vaan se on seuraus feministien omasta asennoitumisesta, kun he korkokengillään polkevat miesten kulkusia. 

Jos miehet sitten vihaavat naisia, se johtuu naisten omasta toiminnasta ja on vastausta siihen. Kaiken alku ja juuri on feministien itsensä harjoittama miesten kolhiminen, josta myös median omat jutut antavat jatkuvaa näyttöä.

Tämänpäiväisen miesviha-annoksen uhreja ovat nuoret pojat, joista MLL:n feministit olivat tekaisseet ihmiskilven omalle feministiselle miesvihalleen ja vaatimukselleen, että aikuisten miesten pitäisi ripittää poikia olemaan vihaamatta naisia ja kuuntelematta epäkorrektien isojen poikien juttuja.

Siinä sitä sitten pikku Pekka ihmettelee itkusta kiitollisena, vihaako hän muka naisia.

Vähän vanhempana hän kenties pohtii, paljonko feminismin kotijumalia pitäisi kumartaa, että olisi Suomen Akatemian valtiatarten (ks. tänne) hyväksymä mies. 

Feministit tuottavat incel-ilmiön itse. 

Feminismi ei ole tasa-arvoa tavoitteleva liike vaan sukupuolten välisiä riitoja ja eripuraa synnyttävä poliittinen ideologia, jolla ei ole mitään myönteistä annettavaa suomalaiselle yhteiskunnalle.

 

Aiheesta aiemmin

Toksiset feministit lietsovat sukupuolten sotaa Ylen rahoilla

Suomen Akatemian nymfopossumainen pseudotutkimus

Monikultturellit, voidelkaa setelilaskurienne laakerit, sillä feministit ovat työntäneet rakennekyntensä veronmaksajien taskuihin ja kiskaisivat jälleen Suomen Akatemialta suuren määrän tunnotonta rahaa.

Suomen Akatemia päätti rahoittaa 756 621 eurolla hanketta, jonka nimi on ”Intiimi manikyyri: femininisoitu työ, (itse-)hoiva ja rodullistetut kohtaamiset kynsistudioissa” (rahoituspäätös 371004). 

Määräraha on akatemiatutkijalle osoitettu henkilökohtainen rahakasa, jota käytetään saajansa, sosiologi Daria Krivonosin, pitämiseen leivissä Helsingin yliopistossa. Alana on nais- ja sukupuolentutkimus.

Kyseisenlaisella toiminnalla ei ole mitään tieteellistä eikä metodologista mielenkiintoa, ja sen informaatioarvo on mitätön. Jo maininta ”femininisoitu työ” kertoo pakonomaisesta ja agendamaisesta tekemisestä, jollaisen asenteen ei pitäisi kuulua tieteelliseen tutkimukseen. 

Aiheessa yhdistyvät naisten kynsien viilaus, rotupolitikointi ja feministeille tyypillinen lillukanvarsien poimiminen. Se on yhtä aikaa woke-aktivistinen ja internatsistinen, ja rahoituksen saaja on tietysti ulkomaalaistaustainen, jotta suomalaiset jäisivät vaille resursseja.

Kyseinen ”tutkimus” on ladattu presuppositioilla, jotka sotivat tieteen ennakkoehdottomuuden ja arvovapauden perusläksyjä vastaan. Akatemian ruokkimat kansainvälisten artikkelien suoltajat eivät näytä ymmärtävän tieteenfilosofiasta ja metodologiasta mitään, ja siksi heitä ei pitäisi rahoittaa pennin jenillä.

On kysyttävä, eikö Suomen Akatemian satojen hakemusten seasta löytynyt tärkeämpiä tutkimusaiheita, joiden teoreettinen ja käytännöllinen merkitys olisi suurempi. Jos ei, sitä huonompi asia hakemusten tason tai arvioijien arvostelukyvyn kannalta.

Varoitan ketään vihaamasta Daria Krivonosia, sillä hän vain käyttää tyhmien ja lammasmaisten Suomen Akatemian asiantuntijoiden, toimikuntien ja viranhaltijoiden pölkkypäisyyttä hyväkseen.

Varoitan vihaamasta rahakasan saajaa siksikin, että siitä hän saisi näennäisoikeutuksen uhriutumiseen ja huomion kääntämiseen niin, että Suomen Akatemian omat vääryydet näyttäisivätkin vain kriittisten ja järkevien tieteenharjoittajien hyökkäävyydeltä, kateudelta tai vialta.

Tosiasiassa Suomen Akatemian tapa rahoittaa 0-tutkimuksia on häikäilemätön lyönti vasten kriittisten ja rahoitusta vaille jätettyjen tieteilijöiden naamataulua. Se on aggression osoittamista ja vittuilua kaikkia ansioituneita tieteilijöitä ja filosofeja kohtaan. Tappiota kärsii tieteen etu, jonka sanotaan olevan Suomen Akatemian ylin toiminta-ajatus.

Lehdet kiinnittivät kritiikittömissä ja pelkästään raportoivissa jutuissaan huomiota siihen, että hanketta arvostelee entinen elinkeinoministeri Wille Rydman, ikään kuin kriittisyys olisi vain perussuomalaisten ansio.

Siinä ei ole asian ydin.

Asian ydin on, että Suomen Akatemia ylipäänsä antaa yhtään mitään hankkeille, jotka ovat tieteellisesti arvioiden mitättömiä. 

Helsingin Sanomat muisti, että ”keskustelua” aiheutti vuonna 2023 aihe, joka käsittelee ”transitiopolkuja naisten osallisuuteen Nepalin muuttuvassa musiikkikulttuurissa”, ja että ”väittelyä” herätti vuonna 2021 aihe ”afroeurooppalaisen liikkuvuuden poetiikka ranskankielisessä afrikkalaisessa kirjallisuudessa”.

Eivät ne herättäneet ”keskustelua” eivätkä ”väittelyä”, vaan kriittiset tieteilijät tuomitsivat ne yhtä kaikki merkityksettömiksi ja suomalaisen tutkimustoiminnan näkökulmasta marginaalisiksi. Suomen Akatemian piiloutumista ”tieteen vapauden” taakse pidettiin laajalti mielivaltana.

Mielivalta näkyy esimerkiksi tavassa, jolla kynsisalonkitutkimuksen marginaalisuus yritetään kääntää Suomen Akatemian kotisivuilla ansioksi kirjoittamalla, että Krivonosin tutkimus käsittelee ”tähän asti vähälle huomiolle akateemisessa kirjallisuudessa jäänyttä aihetta, eli kynsisalonkeja Euroopassa”.

Nyt asiat ovat ilmeisesti Suomen Akatemian mielestä hyvin, kun aihe on saanut julkisuutta. Tämän tuloksen epätodennäköisyys puolestaan osoittaa, kuinka informatiivista vaietun aiheen nostaminen keskustelun kohteeksi sittenkin muka oli! Ja sitaatti-indeksi lähtee lentoon.

Melkein kuin sytyttelisi tulipaloja, jotta palokunta osoittautuisi tarpeelliseksi. 

Ärsyttäminen, kiusaaminen ja muu pissismäisyys eivät kuitenkaan ole tieteellisiä ansioita.

Suomen Akatemia ei ole turvallinen tila, koska oppineet joutuvat siinä talossa feministisen ahdistelun ja häirinnän kohteiksi. Me emme kuitenkaan pelkää teitä ja kynsiänne.

Kyseinen rahoituspäätös osoittaa vain sen, että Suomen Akatemian niin sanotut kansainväliset asiantuntijat ja lausuntojen kirjoittajat sekä päätöksiä tekevät toimikunnat rypevät syvällä feminismin, monikulttuuri-ideologian, internatsimin ja postmodernismin paskalietteessä.

Parhaimmillaan kyseisestä rahoituspäätöksestä voi olla se hyöty, että Suomen Akatemia saattaa itsensä naurunalaiseksi ja valtiorahoittajan kriittiseksi sekä tekee siten itse lopun Suomen Akatemiasta, josta on tullut nymfopossumaisen narsismin ja poliittisen yhteiskuntatieteen kyntöpelto.

Tendenssimäinen tutkimus eli tarkoitushakuinen toimeliaisuus jatkuu myös monissa muissa Suomen Akatemian projekteissa. Akatemia rahoitti tänä vuonna esimerkiksi Timo Kaartisen hanketta ”Korjaamisen politiikka: Anteeksipyyntö ja korvaukset kolonialistisen väkivallan oikaisukeinoina” (hanke 307751). 

Kyseisessä grievance-hankkeessa piehtaroidaan länsimaisten ihmisten syyllistämisessä ja perätään siirtomaa-ajan sekä ”väestönsiirtopolitiikan” vuoksi koettujen vääryyksien hyvittämistä. 

Suomen Akatemia ei varmasti rahoittaisi tutkimusta, jossa selvitettäisiin, kuinka väärin on esittää tuota jatkuvaa kverulatoriaa meitä köyhiä ja siirtomaaimperialismiin koskaan syyllistymättömiä kansakuntia kohtaan.

Ketään ei näytä kiinnostavan käänteinen siirtomaapolitiikka, jonka mukaisesti pakolaiset ja turvapaikanhakijat tunkeilevat tätä nykyä Suomeen istuakseen täällä valmiiseen pöytään. Juuri sitä, eli sosiaalietuusperäistä maahanmuuttoa, Timo Kaartisen hankkeella koetetaan epäsuorasti oikeuttaa. Timo Kaartinen on Vihreän Langan entisen päätoimittajan Elina Grundströmin ukko.

Suomen Akatemia on menettänyt täysin kykynsä koordinoida sitä, mikä tieteissä on älyllistä, kriittistä ja siten rahoittamisen arvoista.

Feministit keskittyvät pohtimaan kynsien viilausta Helsingin ja Varsovan salongeissa. Yhtä hyvin tai paremmin voisi ”tutkia” thai-hieromoita, niin sanottuja massimuijia ja Itä-Euroopan postimyyntiprinsessoja, paitsi että kaikki tietävät asian luonteen muutenkin. Maailmalta löytyisi tärkeämpääkin huomioitavaa.

Nollatutkimusten puolustelijat pyrkivät vetoamaan tieteen vapauteen. Sitä he käyttävät näennäisperusteluna estääkseen tieteen kritisoimisen. Tosiasiassa myös tieteen kritiikki nauttii tieteen vapautta. Mielivaltaisen vapauden puolustelijat eivät puolestaan ymmärrä, että tieteen kritisoiminen kuuluu olennaisena osana tieteellisiin menetelmiin. 

Vuoden 2026 valtionbudjetissa on ehdotettu Suomen Akatemialle 527,2 miljoonaa euroa.  

Ollaanko valtiovarainministeriössä kuulolla? Mitäpä, jos suuntaisitte saksenne kerrankin oikeaan kohteeseen eikä aina vain väärään. Kokoomus lupasi, että tieteestä ja opetuksesta ei leikata, ja hallitus on ottanut sen sijaan kansalaisten perusturvasta, kuten asumistuesta. Päin seiniä on tehty, mikä näkyy nyt Perussuomalaisten romahduksena, kun puolue on joutunut ottamaan vastaan iskut kokoomuslaisesta sosiaaliturvan runtelusta (toimintasuositus täällä).

Leikatkaa reilusti Suomen Akatemialta, propagandaministeriöksi muuttuneelta opetus- ja kulttuuriministeriöltä, maahanmuuttajien valtiobyrokraattisista kiintiöviroista, kehitysavusta, ilmastopolitiikasta, ympäristöministeriöltä, Luonnonvarakeskukselta, ekososialismin edistämisestä, ilmastonmuutoksen torjunnasta, vihreästä siirtymästä, hiilinieluvelvoitteiden rahahornista, virkamiesten palkoista, aikuisten apukouluilta ja poliittisten kansalaisjärjestöjen pullasorsilta, sillä leikattavaa valtiorahoitteisten suojatyöpaikkojen paljoudesta todellakin löytyy. 

Jättäkää EU-jäsenmaksu maksamatta, sillä EU rahoitti niillä varoilla hiljattain ”kasvatustieteellistä” tutkimushanketta, jossa selvitellään ja varmennellaan, kuinka kuuliaisesti, tottelevaisesti ja tehokkaasti Espoon peruskoululaiset ovat onnistuneet omaksumaan vihreiden ilmastopastorien syyllistämis- ja synninpäästöjulistuksen.

Olen kirjoittanut Suomen Akatemian ja yliopistojen mädästä tiedepolitiikasta luonnollisesti myös aiemmin. Esimerkkejä löytyy täältä, täältä ja täältä. 

Aiheista aiemmin

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Ulkopoliittinen instituutti ja Sitra: sosiaalisen korruption pimeä ydin

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu 

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Koulutuksesta voidaan säästää tason kärsimättä 

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
”Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä

Maailmanmestari kommentoi naisia humoristisessa podcastissa – Ylen feministit antoivat potkut

Sukupuolten välinen hybridisota on edennyt tilanteeseen, jossa naisten sallitaan potkia miehiä munille ja sanoa mitä tahansa törkeyksiä ja syytöksiä jopa akateemisissa yhteyksissä.

Mutta jos mies antautuu lausahtamaan vähäpätöisimpiäkin kritiikin sanoja naisista viihteellisissä yhteyksissä, feministit osoittavat miehiä kohtaan silmitöntä vihaa ja raivokasta kostoa, joilla he pyrkivät tuhomaan miehen työn, uran, perhesuhteet ja aivan koko elämän.

Tätä on feministien ajama ”tasa-arvo”, toisin sanoen pahasta kallistumasta kärsivää makutuomarointia, ja sellaisen vallan naisille ovat antaneet valtavirtamedia ja naisten asema mediassa.

Kun moninkertainen alppihiihdon maailmancupvoittaja ja maailmanmestari Kalle Palander kommentoi eräitä naisurheilijoita humoristisessa podcastissaan, Ylen naispomot vetivät purut nokkaansa ja katkaisivat Palanderin uran Ylen lähetysten asiantuntijana. Palanderin kulkusten polkemisesta kirjoitti tyytyväisenä muiden muassa Helsingin Sanomat.

On yleisön kannalta vaivaannuttavaa, että kaikenlainen suora ja rehellinen puhe koetetaan karsia pois julkisesta sanasta. On sensuroijien itsensä kannalta noloa, kun he eivät ole kestäneet kritiikkiä.

Lennokkaaseen yksityiseen podcastiin osallistuivat myös pahiksiksi jo aiemmin leimatut Aleksi Valavuori ja Juha Perälä. Aleksi Valavuori muistetaan muun muassa kohusta, jonka hän aiheutti kommenteillaan toimiessaan Espoo Unitedin valmentajana vuonna 2016. Myös hänen työsuhteensa katkaistiin tuolloin, ja kirjoitin aiheesta täällä ja täällä.

Juha Perälä puolestaan muistetaan siitä, että hän yhdessä kirjailija Juha Vuorisen kanssa laittoi ”Mikki Hiiri merihädässä” -laulun soimaan Välimerestä ongittuja pakolaisia koskevan uutisen taustalle Radio Suomi-popissa tuona samana vuonna. Myös heille Ylen ja JSN:n giljotiini vilahti heti, ja kirjoitin kyseisestä herkkyydestä täällä.

Pitkälti samanlaista oli myös muusikko Kari Peitsamon karkottaminen eräiltä festareilta (aiheesta täällä) ja kirjankustantaja Timo Hännikäisen häätäminen Helsingin kirjamessuilta (aiheesta täällä).

Nämä kaikki ovat näyttöjä vihervasemmistolaisten feministien, cancel-aktivistien ja muiden woke-vouhottajien harjoittamasta maineterrorista. Ikään kuin ihmiset eivät voisi tai saisi esittää mielipiteitään vapaasti joutumatta maksamaan näkemyksistään koko elämänsä hinnalla. Ja ilman, että koko maa ajautuu syvään poliittiseen kriisiin.

Sen sijaan feministien, eläinaktivistien ja muiden vihervasemmistolaisten kulttuurituholaisten sallitaan reuhata ympäri yhteiskuntaa ja levittää perättömiä ja yleistäviä syytöksiään, joiden kohteena on yleensä ei-vasemmistolainen suomalainen ja useimmiten melko ansioitunut mies.

Esimerkiksi yliopistoissa saa esittää mielihyvin vaikkapa pornoa, jos se on feministisen agendan mukaista ja miehiä häväistään tai miehet häpäisevät siinä itseään ja koko sukupuoltaan.

Kun vihreiden kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra sanoi vuonna 2017, että ainoa syy muuttaa maaseudulle on insesti, niin hänen sallittiin jatkaa politiikassa, ja Ilta-Sanomat seppelöi hänet myöhemmin ”taksikuningattareksi”.

Sen sijaan Spede ja hänen kirjoittamansa sketsit tuomitaan ankarasti äärisovinistisiksi ja vakavasti loukkaaviksi Helsingin Sanomissa!

Palanderin ja Ylen yhteistyön esitetään päättyneen ”yhteisymmärryksessä”, joten Palander ei ilmeisesti jää kaipaamaan puheilleen lapsenvahtia.

Myös muussa mediassa kyseinen konflikti on koetettu siloitella niin, ettei potkuja kuvata potkuiksi vaan ”yhteistyön päättymiseksi”. Hänen pestinsä vain ”päättyy” tai hän ”ei jatka Ylellä”. Kyseisestä sensuroimisesta valtavirtamedialla ei ole mitään itsekriittistä sanottavaa, vaikka kyseessä on selvä sananvapauden ja työoikeuksien loukkaus.

Ylen kannalta kiusallista on, että Yle pyrkii rajoittamaan sananvapautta myös lähetysten ulkopuolella siksi, että puhujan näkemykset eivät ”vastaa sitä arvomaailmaa, mitä me Yle Urheilussa edustamme”, kuten tuottaja Kristiina Kekäläinen asian ilmaisi omassa valtiattaren asemassaan.

Onko siis niin, että kukaan Ylessä joskus esiintyvä ihminen ei saisi esittää näkemyksiään Ylen ulkopuolisessa maailmassa vapaasti, vaan hänen pitää toimiakseen Ylellä pysyä valtiollisen viestintäkonsernin ajatusvankilassa ja noudattaa jotakin tarkemmin määrittelemätöntä Ylen ”arvomaailmaa”, eli siellä työskentelevien toimittajien mielipiteitä ja ideologiaa?

Myöskään minä en siis voi esiintyä Ylellä, jos jokaista ihmistä koskee linja, että ”totta kai seuraamme, miten hän toimii muissa yhteyksissä”. Muutoin joutuisin luovuttamaan ajatukseni hermosoluja ja synapseja myöten Yleisradion paimennettavaksi.

Sensaaatiojournalismi kävi tietenkin heti käsiksi Palanderin yksityiselämään ja alkoi levittää juoruja hänen meneillään olevasta avioeroprosessistaan. Se kuuluu cancel-aktivistien taktiikkaan, jotta tuho olisi täydellistä.

Valtavirtamedioiden likasankojournalismi ja sikamaisuus ylittävät monin verroin kansalaisten yksityisissä podcasteissaan, tubetuksissaan ja someviestinnässään esittämät ylilyönnit.

Uhriksi näyttää joutuvan jokainen, joka ei kumarra median, politiikan ja tieteen kultaista vasikkaa: feminismiä ja naisten ikuisia syytöksiä miesten pahuudesta.

Seksuaalisuuden rikollistaminen ja feminismin myrkky

Ylen jutussa valiteltiin jälleen, että suomalaisten syntyvyys laski vuonna 2024 kolmatta vuotta peräkkäin ja on tilastointihistorian matalin. Jutussa viitattiin Tilastokeskuksen mittaamaan kokonaishedelmällisyyteen.

Asiaa on turha ihmetellä, sillä tulos on feminismin hedelmä, jota Yleisradio itse on tarjoillut.

Miksi sitten ratkaisijan roolissa olisivat nimenomaan naiset? Siksi, että syntyvyyttä ei ole ilman seksiä, ja naisliike on saanut ihmiset kavahtamaan seksuaalista kanssakäymistä.

Feministinen liike ajoi ”Suostumus2018”- ja ”Me too”-hankkeillaan läpi rikoslain uudistuksen, jolla seksuaalisten aloitteiden tekeminen kriminalisoitiin vuonna 2022 käyttäen muun muassa ahdistelun käsitettä.

Ahdistelu on kriminalisoitu rikoslain 6 §:ssä, jossa sillä tarkoitetaan paitsi koskettelua, myös sanallista ja muuta viestintää sekä ”itsemääräämisoikeuden” loukkausta. Häirintä puolestaan on yhdenvertaisuuslain 14 §:ssä kiellettyä syrjintää.

Eräs professori kysyi aikoinaan, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi edetä, jos sitä ei saa ensin edes ehdottaa, vaan kaikki seksuaalinen aloitteellisuus voidaan tuomita ahdisteluna tai häirintänä.

Eipä taida enää sanakirjasta löytyä ihmisten väliseen kanssakäymiseen viittaavia suomen kielen sanoja, joita ei olisi jo ehditty käyttää seksuaalisuuden rikollistamiseksi. Mikä vielä on kriminalisoimatta? Kontaktin luominen? Vuorovaikutus?

Kun viranomaisvalta antaa signaaleja, joilla vaarallistetaan sukupuolinen kanssakäyminen, sitä kautta vedetään ihmissuhteet huurteeseen, ja virallinen syyttäjä astuu ihmisten makuuhuoneisiin. Vaarallistamisen käsitettä on käyttänyt muiden muassa Sexpon entinen toiminnanjohtaja Tommi Paalanen väitöskirjassaan.

 

Huonoa näyttöä ”Me too” -hankkeen tuloksista ja seksuaalirikoslain uudistamisesta

Helsingin Sanomat julkaisi muutama vuosi sitten jutun, jossa taivasteltiin, miksi nuoret eivät enää hakeudu seksuaaliseen kanssakäymiseen myöskään muualla länsimaissa, kuten Yhdysvalloissa.

Asiaa on turha ihmetellä, sillä valtavirtamediat ovat yhdessä viranomaisten ja poliitikkojen kanssa tehneet kaikkensa saadakseen seksuaaliset aloitteet näyttämään siltä, kuin kyseessä olisi suurikin rikos.

Surkeana esimerkkinä voin mainita tapauksen, jossa 19-vuotias poika tuikkasi treffien päätteeksi pusun täysi-ikäiselle nuorelle neidille, joka omassa ymmärtämättömyydessään vei asian poliisille. Syyttäjä nosti syytteen, jonka perusteella dynamiittityhmä tuomioistuin langetti pojalle tuomion seksuaalisesta ahdistelusta.

Ei ollut oikeutta eikä kohtuutta, kuten ei myöskään lainsäätäjän seksinvastaisessa kiimassa.

Kun poliitikot ja viranomaiset viestittävät, että seksuaalinen kanssakäyminen on pahaa, väärin ja rangaistavaa, ei tarvitse ihmetellä, miksi miehet koteloituvat ja erakoituvat. Sinkkuna pyöriminen lisääntyy, ja asiasta kärsivät nimenomaan heteromiehet, jotka muutoin olisivat aloitteentekijöiden roolissa naisten ja miesten suhteissa.

 

Ahdistelu ja häirintä eivät ole rikoksia ilman niihin liittyvää tahallista tarkoitusta

Olisi muistettava, että rikos voi olla vain tahallinen teko. Vahinko ei ole rikos. Jos esimerkiksi liikenteessä sattuu onnettomuus, asia viedään yleensä suoraan vakuutusyhtiöön, eikä poliisi puutu siihen, mikäli lain vastaisuutta ei ole tapahtunut.

Samaan tapaan myös muissa ihmisten suhteissa rikos voi olla vain sellainen teko, joka tehdään rikollisessa tarkoituksessa.

Näin ollen seksuaalista ahdistelua tai häirintää voi olla vain teko, joka tehdään nimenomaisesti ahdistelu- tai häirintätarkoituksessa, eikä esimerkiksi tarkoituksena osoittaa hellyyttä, luoda kontakia tai etsiä seuraa.

Oikeudelliset prosessit velvoittavat tarkastelemaan tekoja syytetyn näkökulmasta, koska vain siten voidaan saada esille tekojen tarkoitukset. Ne puolestaan ovat tärkeitä syyllisyyden arvioimiseksi.

Tekijän tarkoituksista puolestaan eivät voi päättää asianomistajat, syyttäjät eivätkä niin sanotut uhrit, sillä viestien merkityksistä ja tekojen tarkoituksista päättävät yleensäkin vain ja ainoastaan viestien lähettäjät ja tekojen tekijät.

Tämä on kaiken kanssakäymisen olemus: viestin merkityksestä päättää lähettäjä, ei vastaanottaja, vaikka nykyisessä somejulkisuudessa monet woke- ja cancel-aktivistit yrittävät mustamaalata ja terrorisoida toisten ihmisten asemaa ja mainetta pyrkimällä päättämään siitä, mitä toiset ihmiset tarkoittavat viesteillään ja toiminnallaan.

Koettu seksuaalinen ahdistelu tai häirintä eivät ole rikoksia, mikäli niihin ei liity tekijän toimesta sellaista tarkoitusta.

Lähestymiset, kontaktin luomiset ja ehdottelut eivät siis välttämättä ole rikoksia, vaikka toinen osapuoli voi kokea ne ahdisteluna tai häirintänä.

Keskeinen kysymys on, miten erottaa rikokset ja ei-rikokset toisistaan, ja juuri siihen vastaaminen on tehty nykyisin vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi, koska myös raiskauksen käsitettä on lavennettu rikoslaillisessa merkityksessä.

 

Vuorovaikutuksen yliseksualisoiminen ja kokeilut sekä erehdykset kanssakäymisessä

Huomiota feministien taipumuksessa tavanomaisen käyttäytymisen kriminalisoimiseen herättää kontaktinhaun yliseksualisoiminen. Lähestymiset ja ehdottelut, nähdäänpä ne sitten ahdisteluna tai häirintänä, eivät sinänsä ole seksiä. Kuitenkin ne tuomitaan seksuaalirikoksina.

Tässä näkyy feministien ja lainsäätäjän kiilusilmäinen halu jynssätä pois ihmisten aloitteellisuutta ylipäänsä. Sen vaikutus on lannistava ja tappiollinen koko yhteiskunnalle.

Ensin seksualisoidaan hyvän päivän sanomiset, ja sitten tuo seksualisoitu tavanomainen käytös rikollistetaan laissa.

Psykoanalyyttista teoriaa seuraten voisi ajatella, että tuon kaiken torjunnan ja ehdottomuuden takaa pilkistävät rikollistajien omat seksuaaliset mutta tyydyttymättömiksi jääneet toiveet ja viettiyllykkeet, yleinen ahdasmielisyys tai kateus siitä, että toisilla ihmisillä seksiä vielä on.

Viittasin edellä siihen, että tahaton teko ei ole rikos. Laajenevan kriminalisoinnin kautta on kuitenkin saatettu tuomion nuijan alle paljon tahattomia tekoja tai tekoja, joiden merkitys on ollut tekijän näkökulmasta täysin toisenlainen kuin kohteen.

Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, mikäli hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Seuraus on aiheutettu tahallaan myös, jos tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä.

Näin ollen tarkoitustahallisuuden lisäksi määritelmä kattaa varmuustahallisuuden ja todennäköisyystahallisuuden. Suuressa osassa ahdistelu- ja häirintätapauksista on kyse on tahallisuuden harkitsemisesta.

Mikäli teoilla ei ole tarkoitettu ahdistella eikä häiritä, kyse ei ole tarkoitustahallisuudesta. Hyvin harvoin kyse on myöskään varmuustahallisuudesta, jolloin tekijän voitaisiin varmuudella sanoa tienneensä teosta johtuvan tiettyjä seurauksia kausaalisella välttämättömyydellä. Jäljelle jää todennäköisyystahallisuus, jonka mukaan tekijän voidaan olettaa todennäköisesti aiheuttavan lainvastaista haittaa.

Rikoslain soveltaminen on tältä osin mielenkiintoista. Lainkäytössä todennäköisyyden käsite on tilastomatemaattista siten, että seurauksen pitää olla todennäköisempää kuin sen syntymättä jääminen.

Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä KKO 2013:82 on käsitelty tapausta, jossa muuan henkilö oli kaksi kertaa pyöräyttänyt sattumanvaraisesti revolverin patruunarullaa ja laukaissut aseen kohti toisen henkilön päätä, jolloin tämä kuoli. Revolverissa oli ollut yksi patruuna, ja patruunapesiä oli kuusi, jolloin todennäköisyys sille, että patruuna osuu iskurin kohdalle oli kummallakin kerralla yhden suhde kuuteen. Koska seurauksen (kuolema) syntymättä jääminen oli epätodennäköisempää kuin sen syntyminen, kyse ei ollut korkeimman oikeuden mukaan tahallisesta teosta.

Filosofian näkökulmasta voidaan huomauttaa, että asiaa arvioitaessa jätettiin huomiotta teon merkityskerroin. Teon kokonaisarvo on todennäköisyys kerrottuna merkityksellä. Koska merkitys oli toisen osapuolen näkökulmasta äärettömän suuri, eli koko elämän menettäminen, pienikin todennäköisyys kerrottuna äärettömällä antaa tulokseksi äärettömän menetyksen. Näin ollen voidaan väittää, että tuomioon olisi pitänyt vaikuttaa tekijän tietoisuus tekonsa suuresta merkityksestä, vaikka todennäköisyys jäikin alle viiteenkymmeneen prosenttiin.

Esimerkin kautta voidaan havaita, että oikeuskäytännössä tekojen tahallisuutta on vakavissa väkivaltarikoksissakin katseltu yksinomaan matemaattisesti, ei subjektiivisia merkityksiä arvottaen.

Entä miten on laita ahdistelun ja häirinnän tapauksissa?

Suuri osa niistä esiintyy vailla vahingollista tarkoitusta, ilman kausaalista varmuutta negatiivisista peruskokemuksista ja vain todennäköisyyden puitteissa. Lisäksi teot ovat seurauksiltaan ja merkityksiltään vähäpätöisiä ja jäävät alle de minimis -periaatteen. Sen mukaan vähäpätöisistä teoista ei pitäisi rangaista, sillä rikosoikeudelliset oikeussuojakeinot ovat viimesijaisia ja usein enemmänkin loukkaavat henkilökohtaisia vapauksia kuin puolustavat oikeuksia.

Koska kielteisten seurausten syntyminen on ahdistelun ja häirinnän tapauksissa vain todennäköisyyksien varaista ja koska tekojen merkitykset jäävät de minimis -periaatteen alle, ahdistelun ja häirinnän rangaistavuutta ei voida perustella ihmisoikeuksilla, jotka siirtäisivätkin asian absolutistiseen ja objektiivistiseen viitekehykseen. Sellainen laki tekisi henkilökohtaisesta koskemattomuudesta jumalallisen periaatteen, joka puolestaan tekisi ihmissuhteista mahdottomia.

Huomiota herättää ahdistelusäädökseen sisällytetty itsemäärämisoikeuden käsite, jota ei ole tarkemmin määritelty laissa. Filosofiassa on paljon pohdittu sitä, mikä tuo ”itse” on, ja mihin perustuu yksilön oikeus vain itse päättää asioista. Itsemääräämisoikeus ei ole absoluuttinen, sillä kaikkia ihmissuhteita leimaavat monenlaiset rajoitukset ja ehdot, ja myös ”itset” ovat viime kädessä toistensa peilejä, ainakin symbolisen interaktionismin mukaan.

Asian voi sanoa niin, että jokaisen tulisi sietää entistä enemmän myös epämukavaksi kokemaansa käyttäytymistä hintana oikeudesta omasta puolestaan samaan.

Muussa tapauksessa kavennetaan yhteiskunnallisen vapauden sfääriä tavalla, josta laajenemaan lähtenyt ylisensitiivisyys on nyt antanut huonoja esimerkkejä.

 

Suostumushanke on johtanut todistelutaakan kääntymiseen nurin

Tarkastellaanpa sitten raiskauksen olemusta ja raiskauksen käsitteen laajentamista viimeisimmässä rikoslain kiristyksessä.

Raiskauksella tarkoitetaan ja ymmärretään yleensä väkisin makausta, eli tahdonvastaista seksuaalista kanssakäymistä. Oikeudellisessa ajattelussa on hyväksytty periaate, että säädöstekstien käsitteet on ymmärrettävä ja tulkittava siten kuin niitä myös todellisessa elämässä käytetään, toisin sanoen lakitekstillä tulisi olla lainkäytössä sama merkitys, joka vastaa tavanomaista kielenkäyttöä arkielämässä.

Feministisen suostumushankeen myötä raiskauksen määritelmää laajennettiin niin, että raiskauksena alettiin pitää kaikkea seksuaalista kanssakäymistä, jolle ei ole nimenomaista suostumusta. Aiemmin kiellon puuttuminen merkitsi, että teko ei ollut raiskaus. Nykyisin pelkkä tahdon vastaisuuskaan ei riitä raiskauksen tunnusmerkkien täyttymiseen. Raiskaukseksi on siis määritelty nykylaissa kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen, jolle ei ole selvää suostumista, eli seksiin vaaditaan suostumus, joka ilmaisee myös toisen osapuolen aktiivisuutta.

Tähän liittyy suuri todistelun ongelma, sillä seksuaaliset kanssakäymiset tapahtuvat yleensä tilanteissa, joissa ei ole esteettömiä tai muitakaan todistajia. Ja ilman todisteita ei pitäisi voida tuomita. Silti tuomitaan.

”Selvän suostumuksen” perääminen on tietenkin jo sinänsä kömpelö tapa lähestyä ketään ihmistä, ja toisaalta myös selvän suostumuksen antaminen voidaan mieltää sellaiseksi tarjoutumiseksi, jolla silläkin voi olla lähinnä karkottava vaikutus toiseen ihmiseen. Vaikuttaa, kuin lainsäätäjät eivät ymmärtäisi ihmisten kohtaamisesta ja seuranhaun käytännöistä mitään. 

”Suostumuksen vastaisena” nähdystä seksuaalisesta kanssakäymisestä on jo ehditty langettaa useita tuomioita, joiden taustalla ei ole ollut pitävää todistelua vaan toisen osapuolen kertomus. Tuloksena on ollut ”sana sanaa vastaan” -oikeudenkäyntejä.

On oletettu, että ”kukaan ei valehtelisi eikä valittaisi seksuaalirikoksista” joko asian häveliäisyyden vuoksi tai ”uhrin” pään päällä kimaltavan sädekehän takia. Näin on päädytty tilanteisiin, joissa asiasta valittaminen tuottaa automaattisesti tuomion, ja tuomion avaimet on lukittu asiasta valittajien käsilaukkuihin.

Oikeudellisissa prosesseissa kohdataan tavan takaa tilanteita, joissa etenkin naisosapuolet ovat pyrkineet lavastamaan heteroseksuaalisessa suhteessa kokemansa seksuaalisen kanssakäymisen jälkikäteen rikokseksi vedoten omaan suostumattomuuteensa.

Motiivina perättömiin ilmiantoihin, rikosilmoituksiin ja syytöksiin ovat voineet olla esimerkiksi tyytymättömyys seksiin, kostonhalu, kiristäminen, pyrkimys aiheuttaa mainehaittaa toiselle, vanhojen kaunojen aktivoituminen tai mielenterveysongelmat.

Näyttöä perättömistä raiskausväitteistä on syntynyt paljon, ja varoittavia esimerkkejä löytyy muun muassa täältä, täältä ja täältä. Kaikissa linkatuissa tapauksissa perättömän syytöksen on esittänyt nainen, joka sittemmin on tuomittu väärästä ilmiannosta tai muusta asiaan liittyvästä lainvastaisesta toiminnasta.

Niinpä tuomioistuinten ei tulisi pitää naisten väitteitä ahdistelusta, häirinnästä tai raiskauksesta suorasukaisesti uskottavina, niin kuin ne tätä nykyä tekevät.

Koska suostumuksen todisteleminen on jälkikäteen vaikeaa ja suostumuksesta etukäteen sopiminen puolestaan tökeröä, on oikeudellisissa prosesseissa päädytty tilanteisiin, joissa todistelutaakka on kääntynyt nurin, ja epäiltyä tai syytettyä pidetään automaattisesti syyllisenä, kunnes toisin todistetaan. Todistelutehtävä on käännetty syytetylle, vaikka todisteiden esittämisen pitäisi olla syyttäjän velvollisuus.

Suostumushankkeeseen perustuvalla rikoslain muutoksella on haavoitettu koko oikeusjärjestystä, kun epäiltyä tai syytettyä ahdistellaan painostuksella, että todistapas syyttömyytesi!

 

Suostumuksen suhteellisuus

Voidaan hetken pohtia myös suostumuksen käsitteen intentionaalista olemusta, ja otetaan muutama esimerkki.

Arkielämässä ja vaikkapa parisuhteessa toinen osapuoli saattaa ehdottaa toiselle, että mennään päiväkävelylle. Toinen vastaa, että ”en mä nyt viitsi”, mutta hetken kuluttua suostuu kuitenkin. He menevät kävelylle, ja on mukavaa, vaikka toinen ei alun perin suostunut.

Suostumus tai kieltäytyminen eivät ole mitenkään yksiselitteisiä vaan perustuvat tulkintoihin, ja kaikki maailman aloitteet perustuvat lohen loimutukseen.

Tai ajatellaanpa, että joku ihminen tarjoaa toiselle täytekakkua. Toinen puolestaan sanoo, että ”ei kiitos” esimerkiksi kursaillakseen kohteliaasti tai välttääkseen lihomista. Hänen oma intentionsa voi olla sisäisesti ristiriitainen: toisaalta hän haluaa kakkua, mutta toisaalta hän ei haluaisi lihoa. Sitten hän muuttaa mielensä, suostuu sanatta, syö vähäsen ja on tyytyväinen, ja näinhän ihmiset normaalisti toimivat.

Koska ihmisten intentioista ei ole juuri koskaan täyttä varmuutta toiselle osapuolelle, eikä kukaan ihminen ole myöskään selvänäkijä, joka voisi täysin luotettavasti ymmärtää toisen aivoituksia, ei lakiin olisi pitänyt kirjata niin hataraa käsitettä kuin suostumuksen käsite on sekä intensioltaan (sisällöltään) että ekstensioltaan (alaltaan).

Suostumus ilmaistaan usein myös ei-kielellisesti ja ei-tiedollisesti esimerkiksi diskossa, jossa ihmiset kohtaavat kehollisesti läheisellä tavalla ja antautuvat kanssakäymiseen. Pitäisikö tämä kaikki kieltää feministien puritaaniliikkeen tyydyttämiseksi?

 

Feminismin myrkky yltää myös miesten suhteisiin

Laki ja oikeus, jotka tuomitsevat vääristä osumista seuranhaussa, ovat epäoikeudenmukaisia ja johtavat drakonisiin tuomioihin.

Tuloksena muutamat häijyt ja pahanilkiset ihmiset voivat käyttää tuomioistuimia oman ilkeytensä välineinä saadakseen tuhottua sellaisten ihmisten elämän, joiden kanssa he ovat jostakin syystä eri mieltä tai riitautuneita.

Useimmiten ”ahdistelusta”, ”häirinnästä” ja ”raiskauksista” ovat valittaneet naiset, koska heteroseksuaalisten suhteiden olemukseen kuuluu, että ”työn” seksissä tekee mies. Siksi epäilyt ja syytökset kohdistetaan yleensä luontaisesti aktiivisempiin osapuoliin: miehiin.

Heteroseksuaalisesta asiayhteydestä kyseinen seksinvastaisuus ja vaarallistaminen on levinnyt myös homoseksuaalien kanssakäymiseen. Tosin homojen kesken on valitteluvainoharhaisuutta hillinnyt se, että homot voivat löytää vaikeammin seuraa oman vähemmistöasemansa vuoksi. Tämä on ohjannut suhteellisuudentajuiseen toimintaan miesten keskinäisissä suhteissa.

Miesparit eivät yleensäkään koe yhtä helposti erimielisyyttä kuin nais-mies-parit, koska miesten kokemusmaailma ja merkitysmaailma vastaavat paremmin toisiaan, jolloin myöskään ”ahdistelusta”, ”häirinnästä” ja ”raiskauksista” valitteleminen ei ole lähtenyt sellaiselle laukalle kuin heterofeministien keskuudessa. Homoille on riittänyt vapautuminen homoseksuaalisuuden kriminalisoimisesta sinänsä, eikä juuri kukaan homomies halua lisää rajoituksia ja normeja kurittamaan omaa elämäänsä.

Mutta täysin vaikutuksetonta seksuaalisuuden kiristyvä rikollistaminen ei ole ollut myöskään homojen ja muiden seksuaalivähemmistöjen piirissä, koska feministit ovat onnistuneet kylvämään omaa myrkkyään kaikkialle.

Vaarallisinta tuo myrkky on ollut nuorten poikien keskuudessa. Ei tarvitse ihmetellä, miksi pojat ja nuoret miehet innostuvat Andrew Taten ja Jordan B. Petersonin tapaisista voimahahmoista, jotka uskaltavat taistella feminismiä vastaan. Valitettavasti valtavirtamedia on alkanut loata heidänkin mainettaan. Myöskään feminismin penetroima tiedeyhteisö ei ole uhrannut ajatustakaan sille, mistä poikien protestit saattavat perimmältään oirehtia (aiheesta täällä).

Aggressiivisuus on frustraation vastareaktio. Kun ihmiset turhautuvat valtavirtamedian kritiikittömästi suoltamaan feministiseen seksuaalisuuskielteisyyteen, he tulevat aggressiivisiksi tai passiivis-aggressiivisiksi.

Aloitteiden tekijät ottavat aina suuren riskin koettaessaan kepillä jäätä, ja torjutuksi tuleminen johtaa epätietoisuuteen ja hämmennykseen sekä lopulta turhautumiseen ja vihamielisyyteen.

Jos ärsykkeeseen ei reagoida, ärsyke sammuu pois, eikä torjutuksi tulemisia tarvita kovin monta, minkä jälkeen miehet eivät enää tee aloitteita.

Feministit saavat niin sanotun incel-ilmiön aikaan ihan itse omalla typeryydellään, jonka merkiksi he eivät ymmärrä ihmisten sosio- ja psykodynamiikasta kerrassaan mitään.

 

Feministisen politiikan tuloksia

Feminismi ei luo tasa-arvoa vaan epäluuloa, vainoharhaisuutta ja katkeruutta. Feministien pillin mukaan ovat tanssineet lähinnä ne kuhnurimiehet, jotka olettavat pääsevänsä lipaisemaan seksin hunajaa mehiläiskuningattaria mielistelemällä. Sitä kautta he ovat saattaneet koko heteroseksuaalisen valtakulttuurin naurettavaksi.

Ahdisteluksi, häirinnäksi tai raiskaukseksi koetusta kontaktin hausta on tietenkin hyvin pitkä matka siihen, että osapuolet heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä hankkisivat lapsiakin.

Suomalaisten syntyvyyden romahtaminen nälkävuosien tasolle osoittaa omalta osaltaan sitä, minkä olemme joutuneet lukemaan kaiken vallan ja viisauden äänitorven, Helsingin Sanomien, edellä viitatusta jutusta: nuoret eivät enää harjoita seksiä länsimaissa.

Muitakin syitä heikkoon lisääntymiseen luonnollisesti on, ja vain osa niistä liittyy seksuaalisen kanssakäymisen lavastamiseen ongelmaksi. Yksi syy on, että ihmiset laittavat työuran perheen perustamisen edelle. Toinen se, että parisuhteet hajoavat ennen kuin mitään perhettä ehditään edes suunnitella. Kenties siinäkin kytee feministinen tiedostavaisuus.

Taloudellinen syy suomalaisten heikkoon lisääntymisen on, että Suomen sosiaaliturvajärjestelmä tukee entistä heikommin suomalaisia itseään, ja nykyhallitus vain pahentaa tilannetta ja tekee sen julkilausuttujen tavoitteidensa vastaisesti.

Hallitus leikkasi asumistukea, eli otti perusturvasta, jolloin kaikkien perheiden ja tietenkin myös lapsiperheiden asema huononee. Samanaikaisesti perusturvaleikkaukset kiertyvät toimeentulotuen täytettäviksi, jota tosin voivat saada vain lähes täysin varattomat.

Koska valtaosa maahamme tulleista turvapaikanhakijoista ja pakolaisista on täysin varattomia ja täyttää siten toimeentulotukijärjestelmän varattomuus- ja tulottomuusehdot ihanteellisesti, julkinen valta kattaa täydellisesti pöydän ulkomailta tulleille.

Sen sijaan suomalainen työttömäksi jäänyt ei saa toimeentulotuesta mitään, jos hänellä on vähänkin rahaa tai helposti rahaksi muutettavaa varallisuutta.

Kun varattomuusehtoa laajennettiin koskemaan toimeentulotuen lisäksi myös asumistukea, sillä tavoin kolhittiin pahasti kantaväestön asemaa. Mutta toimeentulotukeen, jonka saajista suhteettoman suuri osa on maahanmuuttajia, on tehty jopa indeksikorotukset!

Kyseessä on kierteinen ilmiö: suomalaisten sosiaaliturvasta leikataan, koska maahanmuutto on räjäyttänyt sosiaaliturvan kulut ja tehnyt sen vierasperäisten eduksi.

Eipä siis kannata paljon ihmetellä, miksi suomalaiset ovat lopettamassa lisääntymisen, ja suurperheitä Suomessa perustavat lähinnä ulkomaalaiset väestöryhmät, jotka tekevät sen myös osittain uskonnollisista syistään.

Esimerkiksi islamin seksuaalinen normisto on syntyvyyteen kannustava ja monin tavoin ristiriidassa naisten itsemääräämisoikeuden kanssa, mutta siihen ongelmaan ei ole puututtu, vaikka lakien ja ihmisoikeuksien vastaisuutta muhamettilaisuuden sisäpuolella esiintyy paljon. Pro et contra -näkökulmasta islamissa on toisaalta myös paljon hyvää, kuten alkoholittomuus, eikä islamilaisissa maissa esiinny juurikaan feminismiä, pidimmepä tästä tosiasiasta tai emme. Osittain siksi muslimikulttuuri on niin vahva.

Sosiaaliturvahakuista maahanmuuttoa ovat edistäneet etenkin vihervasemmisto ja feministit, jotka ovat sitä kautta luoneet maahamme kulttuuriristiriitoja. Lisäksi he ovat olleet huolissaan nimenomaan maahanmuuttajien taloudellisesta hyvinvoinnista Suomessa.

Se ei ole enää tasa-arvon tavoittelua vaan etuoikeuttamista, jonka tukena käytetään tottahan toki myös niin sanottua positiivista erityiskohtelua, kun syrjityiksi väitettyjä alikvalifioituneita nimitetään virkoihin heitä pätevämpien ohitse sinänsä kuvitteellisissa ”tasatilanteissa”.

Suosiminen puolestaan ei ole tasa-arvoa eikä ansaintaperiaatteeseen perustuvaa meritokraattista oikeudenmukaisuutta vaan epäoikeudenmukaisuutta, joka luo vääryyttä.

Näin väestöjenvaihto etenee, ja sitä nykyinenkin hallitus tukee omassa hölmöydessään.

 

Aiheesta aiemmin

Toksiset feministit lietsovat sukupuolten sotaa Ylen rahoilla 

Väestökadon syyt

Feministi lyttäsi ”takarivin koulupojat” ja teki sen naisten hallitsemassa koulumaailmassa

Tuottavuuden lisäys seksuaalisuuden vaarallistamisessa: kriminalisointi onnistunut täydellisesti

Taas uutta näyttöä: feminismistä tulossa lysenkolaisuuden nykymuoto

Miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Miksi kenenkään ei pidä pukeutua ”Suostumus2018”-aloitteen punaviherburkaan?

25 perustetta, miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Toksiset feministit lietsovat sukupuolten sotaa Ylen rahoilla

Tammikuun uutistyhjiössä, kun eduskunta on lomalla ja kansanedustajat paratiiseissaan, Yleisradiolla ei ole aiheita riitojen kylvämiseksi. Niinpä Ylen TV1 päätti näyttää jo viime keväänä ensiesitetyn dokumentin I am Andrew Tate, josta kirjoitetaan Areenan sivuilla seuraavasti:

”Shokeeraava dokumentti toksisen maskuliinisuuden esikuvan, Andrew Taten, noususta ja tuhosta. Vaarallista viestiä levittävä somevaikuttaja on suosittu nuorten miesten keskuudessa. He uskovat miehen myymään elämäntyyliin ja naisia alistavaan asenteeseen.”

Tosiasiassa sukupuolten välisen sodan lietsominen on ollut pääasiassa uustaistolaisten ja äärivasemmistolaisten feministien tekosia.

Miehiä syyllistävää vaikutusta tehostaakseen Yle julkaisi 9.1.2025 myös verkkojutun, jossa paheksuttiin, että ”naisvihamielinen Andrew Tate villitsee poikia yläkouluissa”. Koska poikien juttupalaute olikin toimittajan tarkoitusperiin verrattuna negatiivista, pian jutun loppuun ilmestyi lisäys:

”Muokattu 9.1.2025 kello 14.31: Artikkelin keskustelun sulkeutumista on aikaistettu moderoinnin ruuhkautumisen vuoksi.”

Ylen sensuurilta loppuivat voimavarat poikien vastalauseiden paljouden vuoksi. Mielestäni feminismiä vastustavat pojat ovat nuorisomme parhaita, ja heistä tulee hyviä miehiä, joilla ovat tunne ja järki kohdallaan.

Ei ole lainkaan ihmeellistä, että nuoret miehet ovat turhautuneita naisten omahyväisyyteen ja feministien suosimaan woke- ja cancel-aktivismiin, jolla he syyllistävät, pieksevät ja tietenkin myös torjuvat miehiä sekä heidän rakkaudenaloitteitaan tuossa naisten ja miesten välisessä heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä.

Paineen kasvaessa kattilankansi pamahtaa luonnollisesti auki.

Ilmapiirin ovat myrkyttäneet feministit itse nalkutuksellaan ja henkisellä miesten pahoinpitelyllään sekä jatkuvalla ”tasa-arvon” eli etuoikeuksien ja helpotusten peräämisellään.

Siksi on hyvä, että syntyy myös vastareaktioita, joista yhden tarjoaa tunnetun amerikkalaisen psykologian professorin Jordan B. Petersonin puheet miesten puolesta. Feminismin ja vasemmistolaisuuden kyllästämä Yle haukkui tietenkin myös hänet tässä jutussaan.

Kun antauduin arvostelemaan Yleisradion ja muutamien muiden medioiden feminististä puolueellisuutta kirjassani Totuus kiihottaa vuonna 2020, muuan mediatutkijana esiintyvä Pasi Kivioja moitti tutkimustani perusteettomasti Suomen Kuvalehden kolumnissaan sekä syytti minua naisvihamielisyydestä, vaikka olin vain paljastanut median puolueellisuuden näissä asioissa.

Vertailun vuoksi hänen oma alustansa Suomen Kuvalehti julkaisi vuonna 1979 toimittaja Mauno Saaren jutun, jossa puitiin erästä samoihin aikoihin pidettyä feministien järjestäytymiskokousta.

Arvovaltaisena pidetty Suomen Kuvalehti varusti kantensa tuolloin nymfopossun kuvalla, ja jutussa kirjoitettiin, että ”Feministisiat: pahempia kuin sovinistisiat, ja tyhmempiä”!

Näin siis toimittajat itse ovat ajatelleet, mutta tuosta Pasi Kivioja ei ilmeisesti tiedä mitään, sillä hän oli vasta potkuhousuissaan silloin kun minulla oli jo munakarvat.

Tietty omahyväisyys vaivaa medioita myös nykyisin. Siitä on kirjoittanut ja puhunut kanadalainen psykologian professori Keith Stanovich, jonka ajattelua avaa Osmo Tammisalo tässä Tieteessä tapahtuu -lehden kirjoituksessaan.

Perussuomalaiset ovat olleet oikeassa vaatiessaan oikaisua Yleisradion poliittiseen kallistumaan ja tavoitellessaan Ylen budjetin ja Yle-veron leikkaamista noin puoleen.

Sen sijaan hallitus on leikannut asumistukea, vaikka parempi säästö olisi saatu aikaan ottamalla Ylen pöhöttyneisyydestä ja laittamalla koko Yle runsaine johtajineen ja päälliköineen (vuonna 2016 yhteensä 257 päällikköä) laihdutuskuurille.

Mitään ei ole Ylen puolueellisuuden korjaamiseksi ja ajatuskurin palauttamiseksi tehty, ja säästöt ovat olleet vähäisiä indeksijäädytyksiä. Hallituksen ainoat hyvät päätökset ovatkin vain omalääkärijärjestelmän palauttaminen, itärajan sulkeminen ja se, että paskahanhia saa jatkossa harventaa.

Toimittajien lannanlevitykseen poliitikot eivät ole uskaltaneet puuttua. Kostojen pelossa.

Ylhäällä kaikki kotona?

Ylellä julkaistiin jonkin aika sitten juttuja, joissa kerrottiin, että Lapin yliopiston hallintolähetystö oli tehnyt ratsian professori Mauri Ylä-Kotolan luennolle ja keskeyttänyt sen muitta mutkitta.

Muutama päivä tuon jälkeen mediasta voitiin lukea, että ”Lapin yliopisto antoi potkut sekavasti käyttäytyneelle ex-rehtorille”, Mauri Ylä-Kotolalle.

On vaikea ottaa asiaan kantaa, koska mitään muita perusteita irtisanomiselle ei ole kerrottu. Mutta sen tiedän, että suuri osa yliopisto-opettajista pitäisi sanoa irti, jos syy olisi ”sekava käytös”.

Todellinen syy irtisanomiseen lieneekin se, että Ylä-Kotola oli puolustanut elokuvaohjaaja Lauri Törhösen väitöstä. Lauri Törhöstä taas vihattiin feministien bunkkereissa, koska heidän mielestään Törhönen oli tehnyt sovinistisia elokuvia. Juuri kostoksi tuosta hänen väitöksensä hylättiin.

Kyse ei siis ollut mistään ”hyvän tieteellisen käytännön loukkaamisesta” (mikä antaisi olettaa, että Törhösen menetelmissä tai argumentoinnissa olisi ollut jotakin vikaa) vaan tulkintaerimielisyyksistä koskien taiteellisen väitöksen ja tieteellisen väitöksen hyväksymiskriteerejä.

Törhönen luettiin samaan tiede- ja taidepoliittisesti syrjittyjen miesten kaaderiin, johon oli aiemmin eristetty myös professori Panu Rajala ja moni muu ansioitunut tieteilijä ja taiteilija.

Ja kukapa voisi unohtaa tapaa, jolla opiskelija Joakim Vigelius poistettiin naistutkimuksen alaan liittyvältä luennolta Tampereen yliopistossa, koska hän oli kyseenalaistanut luennoitsijan väitteen, että miehellä voisi olla kuukautiset?

Ylä-Kotolan mukaan hänen roolinsa omalla luennollaan oli juontaa ja kommentoida luennolla esitettyjä vierailijavideoita performatiivisesti ja esittää filosofisia kommentteja. ”Oudoksi” luokitellussa puheessa oli Ylä-Kotolan mielestä kyse performatiivisesta videokommentoinnista.

– Olen taustaltani filosofi ja pidän myös konventioiden harkitusta rikkomisesta. Toimin aikanaan myös Kuvataideakatemian rehtorina, jossa performanssitaide on tärkeää, hän totesi Ylelle esittämässä viestissään.

Koska muita syitä kuin ”sekava käytös” ei ole Ylä-Kotolan irtisanomiselle esitetty, joudun otaksumaan, että myös Ylä-Kotolan tiedepoliittisen syrjinnän syy on woke-jengin omahyväinen paremmin tietävyys, jonka erehtymättömyydellä he canceloivat oppineiden näkemyksiä yliopistoissa.

Ja media suhtautuu asiaan pelkästään raportoivasti, vailla vähäisintäkään kriittisyyttä, aivan kuin potkujen antamisessa olisi kyse jostakin itsestään selvästä ja mitä luonnollisimmasta asiasta.

En kuulu Ylä-Kotolan kavereihin, ja tunnenkin hänet vain julkaisuistaan. Mutta haluan puolustaa filosofikollegojeni oikeutta ja velvollisuutta sanoa luennoillaan muutakin kuin banaliteetteja tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta.

Tämä tapaus on jälleen uusi lenkki siihen pitkään ketjuun, joka osoittaa, kuinka matalamieliseksi ja suvaitsemattomaksi poliittinen korrektius on mädättänyt koko yliopistolaitoksen.

Mitä suuremmista valeista on kyse, sitä vaikuttavampaa on aina myös sensuuri. Ja sananvapauden rajoittaminen puolestaan on varmasti kaiken tieteen ja filosofian vastaista.

Väestökadon syyt

Syntyvyys on laskenut Suomessa nälkävuosien tasolle, ja asiasta syytellään tietenkin homoja ja muita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, jotka eivät ole olleet ahkerimpia lisääntymään.

Eräs vaivautui tuomaan asiaa koskevan moitetaulun auton perävaunulla Prideen. Voi tuota ihmisten aktiivisuutta.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät varmasti lisääntyisi yhtään innokkaammin ilman kyseistä heteropropagandaa eivätkä myöskään sen vuoksi. Homot kun eivät muutenkaan paneskele maailmaa paksummaksi, eivätkä pahenna globaalia väestöräjähdystä.

Eikä kukaan tule homoksi tai heteroksi kehottamalla. Kokeilkaa vaikka. Mutta silti myös Suomen väestökadosta syytellään ”homopropagandaa” niin kuin Venäjällä.

Se, että heterot eivät lisäänny tai antaudu muuhun seksuaaliseen kanssakäymiseen, johtuu heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäisestä ongelmasta: feminismistä.

Syynä Suomen ja muidenkin länsimaiden väestökatoon (verrattuna kehitysmaihin) on feministisen liikkeen harjoittama seksinvastaisuus.

Siihen liittyy miesten henkistä ahdistelua ja syyttelyä melkein kaikesta. Seksuaalista aloitteellisuutta on rikollistettu ja rangaistuksia kiristetty, vaikka intohimorikokset ovat usein vain niin sanottuja rikoksia, ja niitä tehdään hyvässä tarkoituksessa: toiveena tuottaa toisille ja itselle mielihyvää.

Ihmisten haluttomuutta hakeutua seksuaaliseen kanssakäymiseen ihmetellään sitten Yhdysvaltoja ja Helsingin Sanomia myöten.

Sopisi syytellä heteroseksuaalisen kanssakäymisen omaa kompleksisuutta ja feminismiä.

Väite naisten alisteisuudesta pätee ehkä kehitysmaissa, mutta jos samaa läksyä taotaan myös täällä Suomessa, se johtaa tasa-arvopoliittiseen kallistumaan naisten hyväksi.

Kovapintaiset ja jakkupukuiset naiset kävelevät kaupunkien kaduilla korkokengät kopisten ja koppava ilme naamallaan sekä potevat tyytymättömyyttä ja dysforiaa. Muutama vuosikymmen sitten tiedostavat naiset polttelivat pikkupöksyjään ja rintsikoitaan vapaamielisyyden merkiksi.

Saatan vaikuttaa konservatiiviselta, mutta haluaisin 1980-luvun ja siihen liittyvän seksuaalisen vallankumouksen takaisin. Ihan vain ihmisten hyvinvoinnin vuoksi.

Feministi lyttäsi ”takarivin koulupojat” ja teki sen naisten hallitsemassa koulumaailmassa

Lehdistötiedotetieteellä tarkoitetaan sitä, kun tieteilijä tai sellaisena esiintyvä markkinoi itseään medioissa laatimalla tekosistaan mainoksia. Onlyfans-sivustoa tutkijan ei sentään tarvitse nykyisinkään perustaa, vaikka yliopistot kannustavatkin portfolioiden laadintaan.

Lehdistöreportaasitiede puolestaan on kirjassa Pavlovin koirat antamani määritelmän (s. 30) mukaan sitä, että toimittaja tulee avuksi (tai kiusaksi) ja joko selittää tutkijan tulokset omasta näkökulmastaan parhain päin tai naulaa ne haukkujen kera lattiaan kiinni korkokengillä poljettaviksi.

Kun väitöskirjatutkija (eli jatko-opiskelija) nimeltä Leea Lakka julkaisi teoksensa Takarivin tekstikäytänteet (Dissertationes universitatis Helsingiensis 52/2024), jossa moitittiin ”takarivin oppilaita”, kyse oli poikien haukkumisesta ja heidän koulukiinnostumattomuutensa paheksunnasta.

Yleisradio ja muu media riensivät heti apuun myöntäen Lakalle laajasti myönteistä julkisuutta. 

Naistoimittaja Laura Kangas kirjoitti Ylen verkkosivujen jutussa ”Tutkija vietti vuoden ysiluokan takapenkissä ja sanoo nyt, että koulun pitää vaatia oppilailta enemmän” Leea Lakan väitöksestä 12.3.2024 näin:

”Monet hänen tapaamistaan takarivin pojista eivät nähneet lukemista tai oppimista kovin tärkeinä. Heille oli selvää, että he menevät peruskoulun jälkeen ammattioppilaitokseen. Asiat, joista ei ollut selvää hyötyä tulevassa ammatissa, eivät kiinnostaneet.”

Tärkein jätettiin kuitenkin kysymättä ja vastaamatta: miksi eivät kiinnostaneet? Vastaukseni on sama kuin jo toista kymmentä vuotta sitten.

Siksi, että opettajakunta on naisistunut ja kouluissa suositaan naisellisia työskentelytapoja. Tytöille tyypilliset toimintatavat (kuten viittaaminen, nöyrtyminen ja alistuminen) arvotetaan opettajattarien piirissä älyllisyydeksi, kun taas pojille tyypitellyt toimintatavat (reippaus, kovaäänisyys ja kyseenalaistaminen) arvotetaan naisopettajien keskuudessa epä-älyllisyydeksi, ja se tuomitaan.

Aivan niin kuin Leea Lakan epä-älyllisessä tutkimuksessa.

Moralisoiva eetos on alhaisin, koska se ei selitä eikä vaivaudu kyseenalaistamaan ja pohtimaan asioita erilaisista kulmista. Siksi Lakan väitös on mitätön.

Ylen jutussa selvennetään, että ”[n]uorilta pitää vaatia vastuunottamista, Lakka toteaa.”

”Koulujen pitäisi pitää kiinni siitä sivistyksen ihanteesta, että koulun tehtävä on opettaa myös asioita, jotka eivät kiinnosta,” Lakka maalaa.

Mutta entäpä, jos siellä ei opeteta pojille juuri muuta kuin sellaista, mikä ei kiinnosta? Eikä opeteta sitä, mikä kiinnostaisi poikia heidän maailmassaan ja muutenkin nykyisessä todellisuudessa?

Ratkaisuksi Lakka tarjoaa patistelua.

Taaskaan ei vaivauduttu kysymään, miksi asiat eivät kiinnosta. Vastaukseni on: muun muassa siksi, että kielten oppikirjojen kehyskertomukset koostuvat tyttöjen maailmaan liittyvistä aiheista. Jos niissä puhuttaisiin mopoista, autoista, moottoripyöristä, peleistä, tietokoneista ja pornosta, ne voisivat kiinnostaa myös poikia.

Naiset tukevat solidaarisesti naisia opettajien suosiessa tyttöjä ja toimittajien suosiessa Lakan tapaista yliopistofeministiä. He kaikki yhdessä syyttelevät poikia ja miehiä. Tämä on pahinta henkistä pahoinpitelyä. Ja sen tuloksena seppelöidään tohtoriksi.

Onko liikaa sanottu minulta? Ei ole. Väitöskirjatutkijan (eli jatko-opiskelijan) metodi ja ratkaisuesitykset eivät poikkea entisaikojen näpeille lyömisestä tai siitä, kun oppilaita vietiin kuin sikoja korvista luokkien nurkkiin. Lakan vaihtoehdot ovat nimittäin pelkästään normatiivisia.

Oppilaita pitäisi hänen mukaansa pakottaa kiinnostumaan. Opettajakunnan naisistuminen käännetään kotien ja politiikan ongelmaksi: ”poliitikkojen pitäisi puuttua siihen, miten perheillä menee: kuinka paljon kotona arvostetaan ja tuetaan oppimista”, sanotaan Lakan haastattelussa Ylellä.

Näin tuomitaan jälleen ”toksinen maskuliinisuus”. Punavihreät feministit saavat lisää aiheita tuomita oppilaat isiensä tyhminä poikina, kun he eivät viitsi opiskella jotain niin turhaa kuin pakkoruotsia. Ei huomata, että äiditkin voisi altistaa koulukritiikille.

Väitöskirjassa väittelijän suosittelema pakottaminen perustellaan näin:

”Pakko on perustavanlaatuinen osa oppivelvollisuuskoulua. Kunta on velvollinen järjestämään oppivelvollisuusikäisille asukkailleen esi- ja perusopetusta ja oppivelvollisen on osallistuttava siihen tai saatava muutoin perusopetuksen oppimäärää vastaavat tiedot (perusopetuslaki 1998/628 4 §; 26 §). Oppilaan huoltajalla on sakkorangaistuksen uhalla velvollisuus valvoa oppivelvollisuuden toteutumista (oppivelvollisuuslaki 2020/1214 22 §).”

Tutkija astuu siis pykäläkoreografian piiriin ja puhuu omassa psykologisessa ymmärtämättömyydessään ”pakkopääomasta”. Hänen väitöskirjansa mukaan pakkopääomaa on ”eniten niillä opettajilla, jotka onnistuvat luomaan oppilaisiin lämpimän suhteen ja edellyttävät näiltä työskentelyä”.

Miten kummassa sellainen opettaja voi luoda lämpöisen suhteen mihinkään, jolla on pykälien näköiset kidutusvälineet mukanaan?

Pakkoruotsilla ei ole tässä asiayhteydessä muuta merkitystä kuin klassinen asema alistumisen, nöyristelyn ja kyyristelyn kansallismasokistisena vertauskuvana.

Nykyisyyteen tullaan, kun huomautetaan, että matkapuhelin ei olekaan ainoa syy koulukiinnostuksen kääntymiseen muuhun maailmaan, vaan syy on kaveriporukkaan kuuluminen. Tutkijattaret ja toimittajattaret ovat näköjään oivaltaneet, ettei mikään väline ole koskaan syy siihen, miten sitä käytetään. 

Matkapuhelinta ei tietenkään voi uskottavasti syyttää väitöksessä, koska poikaongelmaksi koettu mielenosoitus oli koululuokissa meneillään jo ennen TikTokia.

Omassa matalamielisyydessään naisopettajat rankaisevat poikia henkisesti siitä, että he hakeutuvat omiin kaveripiireihinsä, sikäli kuin heillä kavereita on. 

Feministit ovat aina paheksuneet sitä, että miehet muodostavat omia porukoitaan ja tekevät naisten ja miesten välille muureja (joihin on syynsä).

Tutkijalta jää huomaamatta, että monet pojat kärsivät kaverittomuudesta ja masentuvat siksi. He eivät ymmärrä, että poikien linnoittatuminen kaveripiireihinsä ja takariveihin on passiivis-aggressiivinen reaktio koulumaailman naisistumista ja epä-älyllistymistä vastaan. Siihen voi olla useita selityksiä ja syitä.

Jatko-opiskelija Lakka löytää kuitenkin syyt liian helposti ja korostaa, että vikaa onkin tasa-arvopolitiikassa, ”sillä kaikilla ei ole tasa-arvoista mahdollisuutta kiinnostua asioista.”

Pitäisikö pojat jättää jälki-istuntoon ja paukuttaa heidän päähänsä lisää feminististä tasa-arvopolitiikkaa, jolla heitä pakotettaisiin muuttumaan tytöiksi? Juuri näin opetushallinto toimii.

Feministi Chimamanda Ngozi Adichien kirja Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä? jaeltiin kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille aivan äskettäin, ja lahjoituksen taakse oli saatu opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu. 

”Ruskeiden tyttöjen” etevyyttä ja tuen tarvetta korostetaan kyllä, mutta kun on kyse ongelmista, Lakka ei ”etnografista” lähestymistapaa soveltavassa väitöskirjassaan selvitä, kuinka suuri osa takarivin ongelmallisista häirikköpojista, muotivaatteiden ryöstäjistä, katujengiläisistä ja alaikäisistä puukkojunkkareista on maahanmuuttajataustaisia.

Tästä ongelmasta valtamedia vaikenee viitaten näkemykseensä, ettei asialla ole merkitystä rikosten selvittämisen kannalta. Tosiasiassa sillä voisi olla merkitystä koko ongelmakokonaisuuden selvittämisen kannalta.

Yleisradion ja Sanomien mediat kaiuttivat Leea Lakan väitöstä kautta maan useissa julkaisuissa ja Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa sekä suuressa henkilöjutussa. Se oli myös Ylen TV-uutislähetyksessä ja MTV3:n sivuilla sekä herätti paljon julkista keskustelua. Väittelijän oma referaatti (lehdistötiedote) ”Takarivi kirjoittaa porukalla, helpolla, läpällä ja pakolla” on täällä.

Väitös on innostanut feministien lisäksi myös niitä vanhoillisia moraalinvartijoita, jotka ovat aina halunneet takoa kuria oppilaiden tajuntaan. Opettajattaret saivat komentelun ja kurinpidon vaatimuksista lisää vettä myllyynsä ja käyttivät väitöstä ahmiakseen lisää määräysvaltaa opettajille.

Eräs opettaja nimeltä Aili Kämäräinen Lohjalta huomautti (ehkä ironisesti), että aiemmin opettaja laittoi välkyimmät ja vähiten ohjausta tarvitsevat takariviin, kun taas nykyisin oppilaat saavat valita paikkansa itse, ja ongelma on muka siinä.

Tosiasiassa kouluissa tarvittaisiin miesopettajia, miehistä otetta ja maskuliinisia työskentelytapoja: miesten maailmaa. Ongelma on, että suomalaisia miehiä kehutaan aivan liian vähän.

Sen sijaan kehutaan tyttöjä, kuten professori Kirsi Tiiran taannoisessa selvityksessä, jonka mukaan tytöt [muka] piilottavat lahjakkuutensa koulussa ja ovat siksi jatkuvan kannustuksen tarpeessa!

Väitöskirja Takarivin tekstikäytänteet on puolivillaista sosiologista sanakohinaa, eikä siinä ole tutkittujen oppilaiden (poikien) omaa ääntä juuri ollenkaan. Heiltä itseltään ei kysytty, miksi sä toimit noin. Suurimmaksi osaksi väitös on tutkijan itsensä päälle puhumaa ”etnografista” ja ”sosiokulttuurista” jargonia, jotta se vaikuttaisi metodologisesti edistykselliseltä.

Voitte tietenkin pitää tätä kirjoitustani äänenä takarivistä, josta se tulee nyt feministien hallitsemiin luentosaleihin.

Keskeinen kysymys onkin sitten se, miksi takarivin pojista tulee kuitenkin eturivin miehiä, vaikka feministien mielestä ei pitäisi, kun he ovat koulussakin niin huonoja.

Vastaus on: pojat osoittavat älyllisyytensä kapinoimalla. He eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille yritetään opettaa tai tuputtaa.

Tämä mieshormonien aiheuttama piirre vaikuttaa niin, että takarivistä tullaan eturiviin kaikkialla, missä tarvitaan järkiperäistä otetta eikä vihervasemmistolaista feminismiä.

Tutkija olisi voinut vähemmälläkin sivumäärällä salata peitellyn miesvihansa.