Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia

Kaikkien ihmisten (ja tietystä epäantropomorfisuudesta huolimatta myös Venäjän palkkasoturien) odottaessa Ukrainan sodan päättymistä Kremlin diktaattori Vladimir I julisti muina miehinä, että kyllä: hän saapuu neuvottelupöytään, kunhan Ukraina vetäytyy miehittämiltään alueilta ja valta Kiovassa vaihtuu hänen kannaltaan ”lailliseksi”.

Tämä on aitoa neuvostoaikaista Brezhnevin-ystävällisyyttä, jolla asiat käännetään kuin kaleidoskoopissa päälaelleen.

Tosiasiassa hyökänneen valtion pitäisi itse vetäytyä laittomasti valtaamiltaan alueilta ja korvata aiheuttamansa tuhot. Vastuutahot pitäisi saattaa tuomiolle kymmenistä tuhansista sotarikoksista, eikä niistä voisi noin vain kävellä pois, kuten ei koko hyökkäyssodasta, joka sinänsä on rikos.

Venäjä toimii despoottimaisesti siksi, että se voi. Sillä on vivuttamiseen tarvittava momentum, ja lännessä pohditaan pragmaattisesti, olisiko haitallisempaa tehdä valtaussotia tulevaisuudessa oikeuttava rauha vai jatkaa puolustussodankäyntiä.

Putin uhoaa Venäjän olevan valmis sotaan Eurooppaa vastaan ”nyt heti”, ja Ukrainan sota on vain ”kirurginen erityisoperaatio”. Tämä pitää paikkaansa sikäli, että maksimalistinen tavoite koko maan valtauksesta sodalla on sulanut pois. ”Kirurgeja” on tarvittu haavoittuneiden paikkaamiseen. ”Normalisoiminen” on tosiasiassa gulagia ja ”denatsifikaatio” venäläistä fasismia ja panslavismia. 

Donald Trumpin pitäisi ymmärtää, että diilin teko Putin kanssa on kuin tekisi sopimusta krokotiilin kanssa.

Trump oli kuitenkin armelias ja lähetti Moskovaan krokotiilinkesyttäjänsä, erityislähettiläs Steve Witkoffin, joka neuvoi krokotiilia, kuinka Trumpin kanssa olisi meneteltävä. Trump puolestaan selitti, että kiinteistökeinottelija Witkoffin pitäisi myydä Ukraina Venäjälle.

Nyt Witkoff palasi Washingtoniin toinen käsi poikki ja hame syötynä kuin Suomi-neidolta sodan jälkeen. Kuudeskaan käynti Putinin pakeilla ei johtanut todennäköisesti mihinkään.

Tämä on tangoa, jossa otetaan yksi askel eteen ja kaksi taakse. 

Tuloksettomuus turruttaa myös iltapäivälehtien lukijoita niin, että lehtijutut Kyllikki Saaren surmaajan etsinnästä alkavat kiinnostaa enemmän kuin Ukrainan sotauutiset. 

Trumpin olisi kannattanut pidättää krokotiili, kun se tuotiin Alaskaan, ja laittaa esihistoriallinen eläin häkkiin. Sillä krokotiililla ei ole etiikkaa, eikä sen kanssa voi tehdä diilejä.

Krokotiili myös olettaa, että kukaan ei voi syyttää sitä mistään, sillä krokotiili ei tunnusta lakeja, ja se vain toimii luontonsa mukaisesti. Krokotiilille on turhaa opettaa pöytätapoja.

Donald Trumpin liikemieslogiikka ja bisnesvaistot tulevat moraalisesta tyhjiöstä, jota naturalistit sanovat reaalipolitiikaksi. Oikeudenmukaista se on vain sattumalta.

Vihreät voisivat tosin vaatia krokotiilin suojelemista sitä paijatakseen, aivan niin kuin vihreät vaativat kaikkea muutakin utopistista omassa ulkopoliittisessa ja maahanmuuttopoliittisessa idealismissaan. 

Mikä pettymys krokotiilia ruokkiville iloisille kiinalaisille olisikaan, jos länsimaat alkaisivat tuomita made in China -pingpongsettien ostajia maanpetturuudesta?

Hymynaamaiset kiinalaiset voisivat halutessaan osoittaa, että Moskovan lemmikkikrokotiili on muovia, mutta sitä he eivät rahan kiilto silmissään tee.

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Oikeudellisessa ajattelussa erotetaan virallisen syytteen alaiset rikokset ja asianomistajarikokset. Jos joku tekee esimerkiksi murhan, se on virallisen syytteen alainen rikos, josta virallisen syyttäjän pitää nostaa syyte yleisen syyttämisvelvollisuutensa perusteella, eikä asiasta voida sopia.

Jos taas jotakuta epäillään vaikkapa tekijänoikeusrikkomuksesta, kyseessä on yksityisoikeudellinen riita-asia ja asianomistajarikos, josta osapuolet voivat sopia keskenään niin, ettei asiaa viedä tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan mahdollisesta korvauksesta sovitaan esimerkiksi välimiesoikeudessa. 

Välimiesmenettelystä onkin tullut kultakaivos monille juristeille, jotka taitavia sopimuksia kirjoitellessaan ovat pystyneet tarjoamaan riitapuolille palvelujaan – vielä kalliimmiksi käyvien ja tuloksiltaan epävarmojen oikeudenkäyntien välttämiseksi.

 

Mitä on tapahtumassa?

Filosofian näkökulmasta voidaan sotarikoksen käsitettä pitää ironisena, koska hyökkäyssota sinänsä on rikos.

Jokaiselle lieneekin tullut selväksi, että Venäjän aloittama sota Ukrainaa vastaan on ollut valtava ihmisoikeusrikos, jota tehdessään Kremlin hallinto on murhannut ja rampauttanut kuusinumeroisen määrän ihmisiä ja tuhonnut siinä sivussa mittaamattoman määrän immanenttia omaisuutta.

Virallisen syytteen alaisten rikosten ja yksityisoikeudellisten riita-asioiden ero näyttää unohtuneen Ukrainan sodan rauhanpyrkimyksissä kokonaan Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin alettua hieroa ”diiliä” sotarikoksista epäillyn Vladimir Putinin ja hänen hallintonsa kanssa.

Putinille ja hänen hallinnolleen kuulusi kyyti Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen ja tuomio tekojensa mukaisesti.

Mutta mitä tapahtuu?

Donald Trump pyrkii sopimaan Ukrainan sodan lopettamisesta ja Ukrainan ja Venäjän välisestä tulitauosta, aselevosta ja jopa rauhasta Putinin kanssa. 

Trump siis pyrkinee jonkinlaiseen välimiehen rooliin tavalla, joka on yleinen amerikkalaisessa oikeuskäytännössä. Se tunnetaan elokuvista ja TV-sarjoista, joissa esimerkiksi huumausainerikoksista epäillyille tarjotaan ”diiliä” ja syytteiden madaltamista sillä ehdolla, että epäillyt suostuvat yhteistoimintaan viranomaisten kanssa.

Tällainen lähinnä tapaoikeudellinen common law -menettely on ristiriidassa roomalaisperäiseen oikeuteen ja kirjoitettuun lakiin nojaavan säädösoikeudellisen perinteen kanssa. 

Ajatellaanpa hieman.

Jos joku ihminen vaikkapa pahoinpitelee toisen, niin eipä hätää. Apuun tulee Donald Trump, joka tarjoaa uhrille ”diiliä” ja epäillyn rahapussista suoritettavaa korvaussummaa – ja epäillylle puolestaan syytteestä luopumista, jos molemmat allekirjoittavat paperin.

Tämä ei kuitenkaan poista rikoksen rikosluonnetta, mutta on omiaan tekemään rikoksesta yleisesti hyväksytyn.

Jos taas jonkun ihmisen auto kolhitaan parkkipaikalla, hätään rientää Donald Trump, joka selittää, että minä tunnen tekijän ja tiedän, että hän vie kotterosi kokonaan, jos et suostu ”diilin” mukaiseen korvaukseen ja pitämään turpaasi sen jälkeen kiinni.

Tämä ei tarkoita, ettei omaisuusrikosta olisi tapahtunut ja ettei se sinänsä kuuluisi tuomittavaksi.

 

Ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa

Roomalaiseen oikeusjärjestelmään kuuluvassa eurooppalaisessa oikeusfilosofiassa on ajateltu niin, että etenkään ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa, vaan ne kuuluvat yksiselitteisesti tuomiolle.

Sama ajatus sisältyy suomalaisessa oikeuskäytännössä vallitsevaan kantilaiseen näkemyksen, joka nojaa kirjoitettuun lakiin ja sääntöpohjaiseen etiikkaan – erotuksena angloamerikkalaisesta tapaoikeuteen perustuvasta common law -tulkintakehyksestä.

Yhdysvaltain presidentinhallinnon näkemys kansainvälisen politiikan menettelytavoista polkee pahoin niin sanottua sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, joka perustuu valtioiden välisiin ihmisoikeussopimuksiin, valtioiden suvereeniin toimijuuteen sekä rajojen, itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen.

Donald Trumpin menettelytavat ovat järkyttäneet maailmaa juuri siksi, että hän näyttää ohittavan rikosten ja riita-asioiden välisen eron ja hieroo sopimuksia sellaisen hallinnon kanssa, joka on ryöstänyt noin viidesosan ystävällismielisen naapurimaan pinta-alasta.

Putinin oikea nimi on ryöstömurhaaja.

Ukrainan sodan rauhantunnusteluissa on sivuutettu kokonaan kysymys, onko mikään kestävä rauha Kremlissä vallitsevan hallinnon kanssa mahdollinen ja voidaanko tai pitääkö kyseisen regimen kanssa sopia yhtään mistään.

Moraalifilosofian näkökulmasta vastaus on: ei voida eikä pidä.

Miksi sitten niin koetetaan tehdä?

Siksi, että tappaminen, sotiminen ja muu väkivalta pitäisi saada loppumaan.

Kun asia en näytä ratkeavan taistelukentällä kummankaan osapuolen antautumiseen, juuri siksi neuvottelut näyttävät ainoalta tieltä sotatoimien keskeyttämiseen.

Jos sota päätetään tilanteeseen, jossa sotarikolliset jäävät valtaan, seurauksena on kuitenkin konfliktin jäätyminen, molemminpuolinen varustelukierre, seuraavaan sotaan varautuminen ja aselepo, jota vain sanotaan ”rauhaksi”.

Rauhanteko Putinin kanssa on kuin tekisi sopimuksen krokotiilin kanssa. 

 

Mitä siirtyminen sääntöpohjaisuudesta reaalipolitiikkaan merkitsee?

Donald Trumpin aiheuttama käänne ”maailmanpoliisina” toimineen Yhdysvaltain asennoitumisessa on mullistanut kansainvälistä politiikkaa siksi, että se on johtanut (mediassa usein toistettuun) sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vaihtumiseen niin sanotuksi reaalipolitiikaksi.

Reaalipolitiikalla tarkoitetaan ”vahvemman oikeutta”, jonka mukaisesti asioita ratkotaan aseiden tai taloudellisen vallan antamalla voimalla.

Siirtyminen sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan on pitkälti samanlaista kuin rikosten katseleminen sormien läpi ja sopimusten tekeminen vain sillä perusteella, kenellä on parhaat kortit, taloudelliset resurssit ja panokset piipussa.

Juuri tällaista ajattelutapaa Donald Trump on suosinut.

Sopimiseen väkivaltaisen ja rikollisen hallinnon kanssa ohjaa se, että sotaa ei voida jatkaa tappion uhan tai väsymyksen vuoksi.

Sopimisen varjopuoli on kuitenkin siinä, että samalla tultaisiin legitimoineeksi rikollisen hallinnon asema ja luotaisiin edellytykset uusille valloitussodille Euroopassa.

Moraalisen tappion kärsisi länsimainen oikeusjärjestys, joka vaatisi rikollisten saattamista tuomiolle.

Niin sanotun arvopohjaisen realismin tulisi nähdäkseni perustua realistiseen arvopohjaan, jollaista luonnosteli Köningsbergissä asunut preussilainen filosofi Immanuel Kant teoksessaan Zum ewigen Frieden (suom. Ikuiseen rauhaan).

Hänen mukaansa sotiminen on oikeutettua (1) puolustussodan käymiseksi ja hyökkäyksen torjumiseksi, (2) diktatuurin syrjäyttämiseksi ja (3) vielä suurempien vahinkojen välttämiseksi.

Ukraina on käynyt tällaista oikeutettua sotaa, ja myös NATO varautuu nimenomaan hyökkäykseltä puolustautumiseen.

Vertauskuvallisesti puhuttelevaa on, että myös Kantin kotikaupunki Köningsberg on nykyisin Venäjän valtaama ja nimetty ”Kaliningradiksi”.

 

Kansainvälisoikeudellinen perustattomuus

Siirtymää sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan valaisee Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy analyysillään ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta”.

Kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, joihin se voitaisiin ankkuroida. Vaikka sääntöjä ja sopimuksia onkin, niiden noudattamiselle ei ole juuri muuta kontrollia kuin pakotteiden ja voimakeinojen käyttö.

Jos säännöistä luovutaan, vain valtapoliittiset intressit määrittelevät asioiden laidan. 

Donald Trump on muuttamassa sääntöpohjaisen maailmajärjestyksen ”diiliksi”, jossa taloudellisilla intresseillä ohitetaan oikeudelliset velvoitteet ja pahimmillaan koko oikeusfilosofinen ajattelu.

Diilien teko rikollisten kanssa kuuluu gangstereiden maailmaan.

Se on tyypillistä moottoripyöräkerholaisten keskinäisille sopimuksille ja jengisodille sekä terroristijärjestöjen toiminnalle. 

Yhdysvallat aloitti sodan terrorismia vastaan George W. Bushin hallinnon aikana. Nyt USA on tekemässä sopimusta Venäjän kanssa, jonka EU on julistanut terrorismia tukevaksi valtioksi, ja samaa harkitsi myös Yhdysvallat vielä vuonna 2022.

Näkemykseni mukaan mikään kestävä rauhantila ei olisi Venäjän nykyisen hallinnon kanssa mahdollinen.

Sen asemasta, että tämä huomio olisi nostettu julkisiin keskusteluihin, on mediassa menty pitkälle asioiden edelle ja pohdittu jo rauhanturvaamisen yksityiskohtia, vaikka Ukrainan ja Venäjän välillä käydään täyttä sotaa, jossa pataljoonan tai jopa prikaatin verran sinibaretteja jauhautuisivat pikavauhtia palasiksi.

Kysymys Ukrainan sodan lopettamisesta on lähtenyt alusta pitäen väärälle raiteelle Trumpin mennessä sovittelemaan asioita Putinin kanssa, riippumatta Ukrainasta ja Euroopan maista.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin.

Toisaalta Trumpin ja Zelenskyin keskinäisessä epäonnistumisessa piilee mahdollisuus sikäli, että Euroopan mailla on nyt tilaisuus osoittaa päättäväisyyttä ja esitellä Yhdysvalloille oma rauhanhahmotelmansa, josta Trumpin ei kannata kieltäytyä.

 

Varustelukierre ei takaa rauhantilaa

Harmillista Euroopan maiden hätääntyneissä reaktioissa on ollut, että Trump näyttää saavan läpi sparraajan tavoitteensa: pelästyttää Euroopan maat varustautumaan hampaisiin asti.

Tämäkin noudattaisi Putinin pelikirjaa, sillä Venäjän toivehan on, että Euroopan maat ajautuisivat taloudellisesti ahtaalle ryhtyessään kilpavarusteluun Venäjän kanssa ja Atlantin takaista liittolaistaan tyydyttääkseen. Näin EU:n pakotepolitiikka kääntyisi nurin.

Kun EU:n pakotteet jäisivät vaikutuksettomiksi Yhdysvaltain osoittaessa ymmärtämystä Kremlille, Putin pystyisi pelastamaan asemansa, ja ainakin osa Euroopan maiden kansalaisista alkaisi vastustaa omaa elintasoamme huonontavia puolustusmenojen lisäyksiä.

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen synnyttäisi Euroopan maissa eripuraa ja Venäjä-mielisyyttä, josta on nyt näyttöä esimerkiksi Saksassa ja Unkarissa.

Juuri tähän tilanteeseen joudutaan, jos Euroopan maat lähtevät mukaan Donald Trumpin peräämään varusteluun ja jos Yhdysvallat vetää tukensa Ukrainalta, NATOlta ja Euroopalta.

Tämä kaikki sopii mainiosti Putinille, ja siksi myös kilpavarusteluun ajatumista kannattaa välttää, vaikka Euroopan maiden puolustusministerit ovat juosseet hihat palaen kiskomaan kansalaisilta miljardeittain varoja asevarusteluun. Jälleen suunnitellaan yhteisvelkoja ja tukipaketteja, vaikka Suomen nykyisen hallituksen piti tehdä niihin osallistumisesta loppu.

Monissa muissa Euroopan maissa kuin Suomessa puolustusmenojen lisäämiseen onkin tarvetta.

On kuitenkin perin virheellistä varautua Venäjän aseelliseen hyökkäykseen NATOa ja EU-maita vastaan. Asevoimansa kuluttanut Venäjä tuskin ryhtyy edes kokeilemaan NATOn viidennen artiklan toimivuutta. Sen sijaan ei-aseellisia sotilaallisiakin operaatioita voi tulla esimerkiksi tietoverkoissa.

Hopealuotipolitiikka ja aseellinen panssaroituminen ovat epäviisaita ja jopa itsetuhoisia menettelytapoja Euroopan maiden talouden ja hyvinvoinnin kannalta.

Suomessa suurimman Venäjä-uhan aiheuttaa Venäjällä mahdollisesti sattuva sisäpoliittinen kaaos, joka voisi tuoda rajoillemme miljoonittain venäläisiä turvapaikanhakijoita. Sarkastista onkin, että Putinin hallinnon jatkuminen voi olla Suomen kansallisten etujen mukaista, koska se pitää venäläiset herran nuhteessa ja poissa täältä.

Kestävään rauhaan tarvitaan aggressiiviseen valtioon kohdistuvat aseistariistuntasopimukset ja aserajoitusten valvonta, mikä näyttää nyky-Venäjän kanssa mahdottomalta, ja siksi tilanne on umpikujassa vielä pitkään.

Saattaa olla, että Trumpille itselleen avautuu tie ulos Valkoisesta talosta ennen kuin Putinille erääntyy eläke ja ennen kuin Ukrainaan syntyy rauhantilaa. 

Aiheesta aiemmin

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Tuhat päivää turhaa hyökkäyssotaa

Venäjän aloittama julma hyökkäyssota on jatkunut Ukrainassa jo tuhat päivää. Turha se on sikäli, että Venäjä ei tarvitse lisää tonttia, kun maa hallitsee noin yhtätoista prosenttia maapallon kuivasta pinta-alasta. 

Ukrainan sodassa ei olekaan kyse aroista vaan arvoista. Sota on näyttö Venäjän hallinnon ylimielisyydestä, uusimperialismista, kulttuurikolonialismista, panslavismista ja yrityksestä korvata sääntöpohjainen maailmanjärjestys reaalipoliittisella väkivallan käytöllä ja geopolitiikalla.

Totuus on, että nykyaikaista maailmaa ei voida hallita aseilla vaan tiedolla ja sivistyksellä, jossa yhteisvastuun myös luonnosta pitäisi painaa entistä enemmän. Jo Churchill lausui 1943, että ”tulevaisuuden imperiumit eivät valloita alueita vaan mieliä”.

Kirjoitin ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja, että käypä vaaleissa kuinka tahansa, vaalien jälkeen sotarintamalla alkaa tapahtua. Venäjä onkin jo parannellut asemiaan valmistautuen neuvotteluihin.

Saksan liittokansleri Olaf Scholz puolestaan soitteli ensimmäisenä länsimaisena valtiojohtajana pitkästä aikaa Putinille, joka vastasi raketti-iskulla. Media ei kerro, mitä puhuttiin, mutta jokainen ymmärtää, ettei vihollisvainoharhasta kärsivä Putin ole halukas vetäytymään.

Bidenin hallinto antoi eräänä viimeisenä tekonaan Ukrainalle luvan iskeä Yhdysvaltain luovuttamilla ohjuksilla Venäjän maaperälle. Ilmeisenä kostona siitä Venäjä näpelöi ydinasedoktriiniaan ja katkoi Suomen ja Saksan välisiä tietoliikenneyhteyksiä tavalla, jonka tekijöitä on vaikea osoittaa. Tosin kaikki tietävät, etteivät merenalaiset kaapelit katkea kahdessa paikassa Itämerta ilman tarkoitusta.

Venäjä ei saisi tätä sotaa voittaa, koska se kannustaisi vastaaviin sotiin myös jatkossa. Siksi Ukrainan puolustussota ja sen tukeminen on kaikkea muuta kuin turhaa.

Vaikka Venäjä voittaisi sodan, se ei voi voittaa rauhaa, sillä Ukrainan kaltaista kansakuntaa on mahdotonta hallita.

Venäjä on aiheuttanut myös maailmantaloudelle niin valtavat tappiot, että ilman perusteellisia muutoksia Venäjän valtiojohdossa ei kyseisellä maalla pitäisi asiaa mihinkään pöytiin tulitauon ja aselevon saavuttamisen jälkeen. Venäjä olisi pantava maksamaan kaikki Ukrainassa aiheuttamansa tappiot ja vetäytymään kaikilta valloittamiltaan alueilta. 

Ihmishenkien menetyksistä ja kärsimyksistä Venäjän hallinto olisi pantava rikosoikeudelliseen vastuuseen ja tuomiolle.

Putinista saattaa tuntua, että koko maailma on tullut hulluksi ja vain hän itse pysynyt järjissään. Sillä tavoin ajattelevan voi löytää yleensä mielisairaalan suljetulta osastolta.

Putinin taakse on mennyt omaksi häpeäkseen myös Venäjän ortodoksinen kirkko, vaikka Putinin ”arvoilla” on tapettu ja vammautettu satoja tuhansia ihmisiä.

Putin ja hänen esikuntansa ovat yksiselitteisesti tämän vuosituhannen pahimpia murhaajia.

Rauha Putinin kanssa ei olisi rauha. Sota vain muuttaisi muotoaan, sotatilanne jäisi voimaan, ja sitä ainoastaan sanottaisiin ”rauhaksi”.

Sellainen asiaintila olisi sotatoimien puuttumista, ei rauhan rakentamista.

Jos Putinin hallinto jää entiselleen, se merkitsee, että Venäjän varustautuminen seuraavaan sotaan jatkuu. Koska tämän estämiseksi ei ole muuta keinoa kuin sodan jatkaminen ja Putinin regimen nujertaminen, sota Ukrainassa jatkuu.

Tässä nähdään myös kansainvälisen politiikan niin sanottu perustattomuuden ongelma. Koska valtiot ovat suvereeneja, ongelmien ratkaisemiseksi ei näytä olevan muita vaihtoehtoja kuin väkivallan käyttö.

Ihmisellä dinosaurusten kohtalo?

Venäjän hyökkäys Ukrainassa jatkuu. Kiina kolistelee Taiwanin portteja. Pohjois-Korea ampuu ohjuksia Japanin yli. Israelissa ja Gazan alueella leiskuu.

Näiden paikalliskonfliktien ympärille ovat kerääntyneet suuret blokit, jotka ovat jatkuvassa ideologisessa sodassa keskenään, aivan niin kuin mantereenlaajuiset valtiot Orwellin romaanissa, ja pienistä kahakoista voi tulla äkkiä suuria.

Hulluuteen hervahtamisessa ällistyttävintä on, että suursota uhkaa nyt maailmaa ilman mitään merkittävää syytä.

Olisiko ollut vaikeaa jatkaa Jeltsinin-aikaista demokratisoitumiskehitystä Venäjällä ja antaa venäläisten pitää Ikeansa? Mitä haittaa pohjoiskorealaisille olisi dynastian kumoamisesta ja siitä, että kurjuudessa pidetty kansa saisi Kimien kimityksen sijasta Samsungeja? 

Ei mitään. Päinvastoin: mikään ei olisi ollut helpompaa kuin jatkaa liberaalien demokratioiden ja vapaan markkinatalouden edistämistä maailman ympäri.

Mutta siihen puuttuivat ja kaiken pilasivat kyseisten maiden paukapäiset liiderit.

Putin vetosi Venäjän kansan vainoharhaisuuteen, ulkoisen valloittajan uhkaan, Venäjän tsaristiseen perinteeseen, ortodoksiaan ja kommunismin ajalta tunnettuun totalitarismiin sekä pönkitti sen varaan KGB-regimensä.

Kiina on maailman ainoa kommunistisesti hallittu kapitalismi ja natisee liitoksistaan sekä projisoi sisäisiä pelkojaan pienen saarivaltion ahdistelemiseen. Pohjois-Korean rakettimies kärsii hänkin klaustrofobiasta, ja hänen mukanaan koko kansa.

Kaikkialla maailmassa jo muutaman vuoden ajan jatkunut aseiden kalistelu on herättänyt pohtimaan, mikä kyseisen hulluuden kaivoi maasta.

Yksi syy voi olla monikulttuuri-ideologiaan perustuva universaali maahanmuuttoliikehdintä, joka on lähtenyt vyörymään rajojen yli ja joka on ohjannut ampumaan sisäpoliittiset rivit suoriksi eri maissa.

Kaikki maat eivät kestä myöskään globalisaatiota eivätkä megatrendinä esiintyvää metropolisoitumista ja siihen liittyvää keskittämispolitiikkaa, joka hajottaa kansakuntia sisäisesti.

Yksi syy vainoharhaisiin hyökkäyksiin ja defensioihin voi olla viime aikoina koettu koronakriisi, joka saattoi ihmiset poteroihin.

Joka tapauksessa ihmisyhteisön pölkkypäät ovat rikkoneet rauhan täysin tyhjästä.

Jos kysytään, mitä syytä Venäjällä oli hyökätä suurin surmin Ukrainaan, vastaus on: ei mitään. Venäjä käy sotaa ja tappaa sekä tapattaa ihmisiä täysin turhien ja tarpeettomien syiden vuoksi.

Tyhmimmänkin ihmisen olisi pitänyt ymmärtää, että nykyaikana ei kannata tapella Ukrainan aroista, kun ihmiskuntaa hallitaan tiedolla, eikä valloitettua kansakuntaa olisi voinut missään tapauksessa pitää aisoissa.

Putin ja hänen hallintonsa ovat vajonneet apinan tasoa alemmaksi. Nyt on maailmansota ovella keskellä nykytärkeää ja sofistikoitunutta yhteiskuntaa, jossa juuri äskettäin oli keksitty nanoteknologiaa ja monta muuta hienoa ihmiskunnan saavutusta.

Ihmiskunta on juuri menestyksensä kynnyksellä tuhoutumassa mahdollisessa ydinsodassa kokonaan, ja Putinin kaltaiset paskapäät uhkaavat tehdä elinkelvottomaksi koko planeetan.

Mikäli tilanne näyttää hetkellisesti valoisammalta ja aurinkokin kurkistaa esiin, voidaan olla varmoja, että jossakin Absurdiassa muutamat ääliöt jälleen kyllä pilaavat kaiken ja tekevät parhaansa, jotta inflaatio edelleen kiihtyisi, energianhinta nousisi ja elinolot jatkuvasti kurjistuisivat sekä siellä että täällä.

On siis käymässä, kuten psykoanalyytikko C.G. Jung katsoi puheissaan, että aika ajoin hyvinvoinnin maljan valahdettua yli ihmiskunta turhautuu omaan onnen tilaansa ja alkaa romuttaa olojaan kompleksisesti. Hän kuvaili sitä wagneriaanisella legendalla Wotanista.

Eksistentiaalisesta katoamisen uhasta ei kärsi vain ryssäinmaa vaan koko maailma.

Ihmisellä saattaa olla lähiaikoina dinosaurusten kohtalo. Murheellista mutta tavallaan myös onnekasta tässä visiossa on, että se olisi vältettävissä helposti: viemällä poliittisten hallintojen tyhmät päät giljotiinin alle, niin olisi päivän hyvä työ tehty.

Milloin Ukrainan sota päättyy?

Jatkuessaan näin se ei pääty koskaan, paitsi ammusten ja sotilaiden loppumiseen, jolloin se hiipuu itsestään. Tällöin on tuloksena samanlainen tulitauko kuin Pohjois-Korean ja Etelä-Korean rajalla.

MTV3:n uutisten Jouko Luhtala kirjoitti pari päivää sitten, että Ukrainan vastahyökkäys on epäonnistunut, mutta sitä ei ole haluttu sanoa julkisesti. Tuon ymmärtääkseen ei ole tarvinnut olla sotilasasiantuntija.

Kirjoitin jo ajat sitten, että Ukrainan sodassa ovat vastakkain liian suuret osapuolet, jotta sitä voisi kumpikaan selvästi hävitä. Silloin sitä ei voi kumpikaan selvästi voittaa. Ja silloin ei päästä myöskään Ukrainaa tyydyttävään rauhaan.

Suomessa tiedettiin jo jatkosodan jälkeen, että sieltä, mihin ryssän päästää, sitä on miltei mahdotonta saada pois. Ukraina tarvitsisi venäläisten häätämiseen ylivoimaisen ihmeaseistuksen ja massiivisen tuliylivoiman. Toinen mahdollisuus on, että talouspakotteet ja poliittinen ahdinko purisivat niin vahvasti, että Venäjä itse ottaa Itä-Ukrainasta ja Krimiltä ritolat.

Niin ei käyne, vaan Venäjä jatkaa Leningradin piirityksen aikaisissa saartotunnelmissa. Se kerää aseet Iranista ja liittolaiset BRICS-maista.

Lännen kitsastelu pitkän kantaman aseissa on pitkittänyt sotaa, mikä on ollut Putinin tavoitteena siitä asti, kun maanvaltaus epäonnistui ja koko hyökkäys osoittautui jättiläismäiseksi virhearvioksi.

Sekä Ukrainalla että Venäjällä on suuri intressi irrottautua sodasta, jolloin ainoa mahdollisuus on kompromissimainen rauha. Ikävä sanoa, mutta sitä ei tule ilman, että osa vallatuista alueista jää Venäjän haltuun.

Antakaa, kun arvaan. Yhdysvaltain upouudeksi presidentiksi valitaan Donald Trump, joka tuo kuvioon yhdysvaltalaisten halun lopettaa aseellinen apu Ukrainalle. Vaatimusta tehostaa yhdysvaltalaisväestön vaatima aseapu Israelille.

Trump tarjoutuu rauhankyyhkyseksi Putinin ja Zelenskyin välille ja tekee ehdotuksen, jonka mukaan Venäjä vetäytyy Dneprin itäpuolelta sekä Donetskin ja Luhanskin alueilta, mutta Krim jää Venäjälle.

Professori Matti Klinge oli oikeassa huomauttaessaan, että Krim on ollut osa Venäjää vuoteen 1954 asti. Sata vuotta tuosta ajankohdasta käytiin Venäjän ja Osmanien valtakunnan välistä Krimin sotaa.

Kukaan ei jaksa pitempää sodankäyntiä. Resurssit ehtyvät, kärsivällisyys kaikkoaa, ihmiset väsyvät ja lannistuminen uhkaa. 

Zelenskyi suostuu lopulta Trumpin mestaroimaan ehdotukseen, koska ei voi muuta. Ukrainan aseellinen voima ei riitä kaikkien alueiden takaisinvaltaamiseen. Länsi ei käynnistä maailmansotaa Krimin vuoksi, ja huonoon vaihtoehtoon mukaudutaan, koska parempaa ei ole. 

Voi käydä niinkin hullusti, että Krim jää Venäjälle, mutta se vuokrataan Ukrainalle. Näinhän Suomelle tehtiin sodan jälkeen, kun Saimaan kanava ryöstettiin osaksi Neuvostoliittoa, mutta sekin vuokrattiin takaisin meille riistohintaan (aiheesta täällä).

Trumpin ehdotuksilta voi Ukrainan pelastaa vain se, että Suomi-neidon Nato-sugardaddy Joe Biden vetäytyy ehdokkuudestaan jatkokaudelle, ja Trumpin haastajaksi nousee viime hetkellä joku Anthony Blinkenin tapainen demokraatti, joka olisi ikänsä puolesta enemmän ”Kennedy” kuin nyt tarjolla oleva Kennedy. Silloin taas on vaara, että sota jatkuu.

On itsepetosta väittää, että sotaa pitäisi jatkaa vain siksi, että muuten Venäjä osoittaa pystyvänsä muuttamaan rajoja sodalla. Ikävä sanoa, mutta tämä on sodan olemus. Vain voittojen ja tappioiden aste sekä hinta vaihtelevat.

On myös valheellista väittää, että Ukraina on käynyt sotaa Suomen ja koko länsimaailman puolesta. Tosiasiassa Suomi ei ole eikä ole ollut Ukrainan asemassa, ja meidän suomalaisten vetäminen mukaan slaavikansojen väliseen sapelienkalisteluun olisi historian vääristelyä.

Totuus on, että Ukraina ei kuulu Eurooppaan, vaikka Euroopan unionissa muuta väitetään taktisista syistä.

Ukrainaa ei tule myöskään liittää Euroopan unioniin samoista syistä kuin ei Turkkiakaan.

Nämä maat eivät kuulu Eurooppaan kulttuurinsa eivätkä sijaintinsa puolesta.

Integraation vaatiminen pelkästään sillä perusteella, että muuten kyseiset valtiot liukuvat Venäjän vaikutuspiiriin, on yhtä hupsua kuin väittää, että Intia tulisi liittää Euroopan unioniin, koska muuten maa liukuu Venäjän alamaiseksi.

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen

Monet tuntevat tarinan sammakosta kattilassa. Jos sammakko heitetään kuumaan veteen, se hyppää sieltä heti pois. Mutta jos vettä hiljalleen lämmitetään sammakon ollessa kattilassa, se ei huomaa veden kuumenemista ja kiehuu hetken kuluttua hengiltä.

Venäjän yksiselitteisesti kiero ja mätä hirmuhallitsija Vladimir Putin yrittää ilmeisesti samaa temppua uhatessaan ihmiskuntaa ydinaseilla. Hänen epäillään valmistelevan myös omaa kansaansa ydinsotaan valtavilla väestönsuojeluharjoituksilla.

Kyse lienee pehmityksestä, jolla koetetaan murtaa kansakuntien vastarinta ja yritetään arkipäiväistää joukkotuhoaseen käyttöä. Psykologian näkökulmasta uhkauksen toistaminen onkin tehokasta: kun jotakin ärsykettä toistetaan, reaktiot aikaa myöten sulavat pois. Asiat piirtyvät ihmisten mieleen näennäisesti hyväksyttyinä, vaikka (tai koska) uhkaukset jäävät toteutumatta.

Myös käänteisvaikutus on ilmeinen. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä vähemmän uhkaajaa uskotaan, ja pelote sammuu pois. Nopeinta inflaatio onkin ollut ydinpelotteen kohdalla.

Käyttääkö Venäjä ydinaseita?

Mitä hyötyä Putinille ja hänen hallinnolleen olisi ydinaseiden käyttämisestä Ukrainan sodassa? Vastaus on sama kuin jokaisen muunkin ydinasevaltion kohdalla: ei mitään.

Suuret räjähteet keräävät maailman tuomion. Ne jäävät historiankirjoihin vuosisadoiksi, kuten Viipurin pamauksesta muistetaan. Lisäksi ne tuhoavat valloitettavan omaisuuden. Radioaktiiviset laskeumat sataisivat myös venäläisten omaan niskaan, sillä tuuli käy useimmiten Ukrainasta Venäjälle päin.

Ydinasetabun rikkomisesta seuraisi moraalinen tuomio, jonka vuoksi Putin menettäisi liittolaisensa sekä ulkomailla että kotimaassaan. Ei taitaisi myöskään täyttyä ydinaseiden käyttödoktriini, jonka mukaan Venäjä käyttää ydinasetta vain, jos sen valtiollinen olemassaolo on uhattuna tai sitä itseään vastaan hyökätään ydinaseilla.

Putin ja hänen hullu tai hullua näyttelevä hallintonsa voi kuitenkin tehdä niin. Kun ikänsä puolesta lähestyy krematorion luukkua, tulee helposti välinpitämättömäksi muita ihmisiä kohtaan.

Hullu mies painaa nappia aloittaakseen ydinsodan.

Kyse ei ole välttämättä vain ikääntyneen hallitsijan hiipivästä mielisairaudesta tai harkitusta hullun miehen strategiasta, joka saattaa olla Venäjän näkökulmasta järjellistä. Länsimaissa ydintuhon uhkaa pidetään vaarallisempana kuin on sen todennäköisyys. Venäjä toistaa uhkauksensa juuri siksi, ettei riski länsimaiden näkökulmasta vähenisi.

Tältä kannalta katsoen ydinasetta käytetään Ukrainassa koko ajan uhkauksena, sillä se estää länsimaita kasvattamasta aseapuaan Ukrainalle.

Myös ydinaseen konkreettista käyttöä Ukrainassa puoltaa Venäjän kannalta se, että länsimaat eivät varmasti tekisi vastaiskua ydinasein. Venäjä voi aivan hyvin ja huolettomasti räjäyttää ydinlatauksen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella pelotteeksi ja odottaa Ukrainan antautumista aivan kuten Yhdysvallat valkoista lippua Japanilta toisessa maailmansodassa.

Peilailutaktiikkaansa soveltaen Venäjä voisi vieläpä perustella omaa ydinhyökkäystään Yhdysvaltain toimilla Hiroshimassa ja Nagasakissa sekä halullaan lyhentää sotaa. Tu quoque.

Länsimaat voisivat tietenkin vastata Venäjän toimiin myös omalla halullaan lyhentää sotaa, jolloin ydinaseen käyttäminen johtaisi sodan laajenemiseen niin sanotuksi maailmansodaksi. Yhdysvallat on viestittänyt Venäjälle, että ydinaseen käyttämisen jälkeen Venäjällä ei olisi enää muun muassa pohjoista laivastoa.

Putinia ei kaivattaisi enää Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen, vaan laskuvarjojääkärit kävisivät etsimässä hänet käsiinsä kuin Osama bin Ladenin. Putinilla olisi veitsi kurkulla myös omiensa keskellä. Voi olla, että ennen ydinasenapin painamista joku hänen lähipiiristään ampuisi kuulan hänen umpinaiseen kalloonsa, eivätkä sotilaat yksinkertaisesti laukaisisi ydinaseita. Toveri Vladimirin ymmärrettäisiin menneen liian pitkälle, ja hänet siivottaisiin vallasta.

Missä ovat pasifistit?

Huomiota herättävää Venäjän ydinaseuhkausten keskellä on maailman rauhanliikkeen toimimattomuus. Kun Yhdysvallat kävi sotaa Vietnamissa ja Irakissa, Yhdysvaltain suurlähetystöjen edessä oli jatkuvia mielenosoituksia, joissa rauhanaktivistit vaativat Yhdysvaltain vetäytymistä. Venäjän uhatessa maailmaa ydintuholla rauhanliike on hiljaa tai vähäpuheinen.

Onko kyse ihmisten kognitiivisesta lukkiutumisesta, eli eräänlaisesta hyytymisestä liian suuren ja käsittämättömäksi käyvän uhkauksen edessä? Vai onko kyse taktisesta vaikenemisesta?

On esitetty, että ydinasekorttia väläyttämällä Venäjä pyrkii aiheuttamaan levottomuutta länsimaissa ja lisäämään vaatimuksia aseavun lopettamiseksi. Tästä syystä rauhanliikkeen taktinen vaikeneminen olisi viisasta. Putinin pelko on tyhmyyden alku.

Jo pelkästään ydinaseilla uhkaaminen on joka tapauksessa rikos ihmiskuntaa vastaan. Mikäli kukaan ei tuomitse ydinaseiden käyttöä kuuluvasti, voidaan vaikenemista pitää myöntymisen merkkinä.

Uhatessaan maailmaa joukkotuholla Putin on käärme, joka aloitti sodan ystävällismielistä maata vastaan, on rikkonut useita kansainvälisen oikeuden säädöksiä ja suunnittelee nyt myös ihmiskunnan lopettamista Harmageddonin tulella.

Sauli Niinistö on ilmeisesti pitänyt ydinaseiden käyttöä mahdollisena, sillä hänen mukaansa kynnys on laskenut ja lisäksi käytöstä seuraisi hänen arvionsa mukaan maailmanlaajuinen joukkotuho.

Hänen on ehkä taktisista syistä sanottava niin, jotta myös Naton ydinasepelote pysyisi yllä.

Tosiasia on, että ydinaseiden käyttämisestä vastaiskuun olisi kaikkein vähiten hyötyä kenellekään, ja juuri siksi puheet ”ydinasesateenvarjon” turvasta ovat makaabereja ja mitättömiä.

Länsimaat eivät voi käyttää ydinaseita Venäjää vastaan, vaikka Venäjä käyttäisi niitä Ukrainassa. Juuri tämän vuoksi Venäjällä on ydinasepolitiikassaan etulyöntiasema.

Ydinaseet ovat käyttökelvottomia valtioiden välisissä sodissa, ja siksi myös puheet turvasta, jonka Naton ydinaseet muka tuovat Suomelle, ovat perättömiä. Vihollisen pitää Suomesta loitolla edelleenkin muu aseistus kuin ydinlataukset.

Ydinaseet ovat käyttökelpoisia vain terroristisessa tarkoituksessa ja tuhoamissodassa, jota ei ole tarkoituskaan voittaa. Mitä selvemmältä Venäjän tappio näyttää, sitä selvemmältä näyttää myös se, että Venäjä käy juuri tuollaista terroristista sotaa, jossa myös ydinaseiden käyttäminen alkaa näyttää tarkoituksenmukaiselta.

Sen vuoksi kansalaisten mellakoimisesta Putinin ydinaseuhkailuja vastaan ei olisi varmasti haittaa, sillä jälkiviisaus on varminta esittää etukäteen. Erityisen ajattelevaista se on tässä asiassa.

Ydinaseiden käytöstä pidättäytyminen ei toisaalta merkitse, että olisi moraalisempaa tappaa tavanomaisilla aseilla, kuten Venäjä jatkuvasti tekee Ukrainassa.

Wagneriaaninen matka Valhallaan

Pari viimeksi kulunutta vuotta ovat sujuneet noidutusti. Vaikuttaa kuin myyttinen jumalhahmo Wotan olisi noussut TV-tuolien takaa ja lähtenyt lentoon maailman ympäri.

Tuolla Richard Wagnerin operetisoimalla käsitteellä psykoanalyytikko Carl Gustav Jung kuvasi kollektiivisessa alitajunnassa piileviä tuhon voimia, jotka aika ajoin ottavat vallan ihmiskunnasta, kun hyvinvoinnin malja on valahtanut yli. Ylellisyyteensä turhautuneet lähtevät silloin poteroistaan hiilihangot edellä, sillä aggressio on turhautumisen vastareaktio.

Wotan tunnetaan paitsi Wagnerin oopperasta Nibelungin sormus, myös pohjoismaisesta mytologiasta nimellä Odin.

Tarinan mukaan Wotan [Odin] joi viisauden lähteestä ja katkaisi Maailman saarnesta oksan, josta hän teki keihään. Tämän seurauksena saarni ja viisauden lähde kuivuivat, ja valkyriat joutuvat saattelemaan suuren määrän ”korppien kuninkaan” sotasankareita Valhallaan.

Myös Reininkullasta valetulla valtasormuksella on Wagnerin tetralogisessa legendassa osansa, jonka vuoksi J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta himmenee omassa jäljitelmämäisyydessään. 

Oopperadramaturgian kukoistusaikana kertomukset olivat korskeita, koska ei ollut elokuvatuotantoa eikä televisiota, jossa hirviöt rymistelevät digitaalisissa lavasteissa.

Nykyisin tuo wagneriaaninen maailmanlopun ja jumalten tuhon narraatio tulvii koteihimme televisiosta käsikirjoittajanaan Vladimir Julma.

Mistäpä muualtakaan Putin olisi saanut idean Wagner-palkkasotureihinsa ja ”luotetuille” lahjoittamiinsa valtasormuksiin? Hulluus on selvästi ottanut vallan hänen ja hovinsa kallossa.

 

Wotan on irti Venäjällä

Virukset ovat aiemminkin aiheuttaneet poliittisia mullistuksia, joten en ihmettelisi, vaikka koronaviruksen aikaansaamat eristystoimet olisivat lisänneet diktaattorien klaustrofobiaa, jonka tuloksena he nyt uhittelevat koko maailmalle.

Venäjä pullistelee ydinaseilla, Kiina uhkaa Taiwania, Pohjois-Korea ampuu Japanin yli, ja Iranin valmistelema ydinpommi on jo pitkällä.

Jungin mukaan ihmiskunnalla on toisinaan tapana laittaa kaikki romuksi, ja vieläpä turhan tähden: oman psyykkisen harhaisuutensa vuoksi.

Venäjän Ukrainassa aloittama sota on traaginen paitsi suurten tuhojen takia, myös siksi, että kyseessä on täysin turha sota. Ukrainan arot eivät ole minkään arvoisia Venäjälle, jolla riittää tonttia maan hallitessa noin yhtätoista prosenttia maapallon pinta-alasta.

Sodan motiivi on pelkkä ahneus, täsmälleen valtasormuksesta kirjoitetun draaman mukaisesti. Ja nyt tuo valtava sotadramaturgia tulvii televisiosta olohuoneisiimme tuhottuina sotajoukkoina, tuskana ja kärsimyksinä.

Slaavien välistä aseiden kalistelua sanotaan harjoitettavan arvojen vuoksi. Totuus on, ettei sotaa minkään arvoerojen vuoksi käydä, vaan symbolisen vallan osoituksen tähden. Siitä voi tulla Venäjän noin 500 vuotta ja kolme aikakautta käsittäneen historian kuolinkouristus ja loppunäytös.

Nuo kolme aikakautta ovat (1) Moskovan Venäjä, jonka aikakaudella 1500-luvulla Iivana Julma laajensi Venäjän monikansalliseksi valtioksi, (2) Venäjän keisarikunta ja (3) Neuvosto-Venäjä, jonka jatkoa myös nykyiselle vuosisadalle jatkuva totalitarismi on.

 

EU hajoaa internatsismiin ja ilmastohumppaan

Koronakriisi ja Ukrainan sota ovat saaneet aikaan kriisien syöksykierteen, kun länsimaiden talouspakotteet ovat kuristaneet ahtaalle länsimaat itsensä.

Euroalueeseen kuuluvien maiden kroonisen talouskriisin päälle syntynyt energiakriisi olisi jo tehnyt lopun Euroopan unionista itsestään, ellei sitä pitelisi koossa kriisin syventäjä ja yhteinen uhka: nippuside nimeltä Venäjä.

Mikäli sota Ukrainassa joskus taukoaa, Euroopan unioni lakoaa kokoon kuin korttitalo, sillä ylivelkaantuneet valtiot eivät enää suoriudu hyvinvointiyhteiskuntien ylläpitokuluista. Yhteisen vihollisen hävitessä nousevat esiin taas valtioiden krooniset rahoituskriisit ja eurovaluutasta johtuvat loppumattomat ongelmat. Venäjän lisäksi romahtaa myös EU, ja Putin todennäköisesti pääsee tavoitteeseensa.

Richard Wagnerin kuvaaman maailmanlopun taustalla puolestaan saattoi olla noin vuosina 536–545 sattunut äkillinen auringon sumeneminen ja sitä seurannut ilmaston muuttuminen, jonka tuloksena kristillisperäiset tuomiopäivän pasuunat alkoivat soida Euroopassa.

Myös tätä ilmestyskirjamaista visiota olemme joutuneet seuraamaan televisiosta erilaisten ilmastopastorien ja tuomiopäivän profeettojen saarnaamana.

Ilmasto on muuttunut aikojen saatossa luonnon omien ilmiöiden vuoksi enemmän kuin ihmisen nykyisen ja kieltämättä tehokkaan toiminnan tuloksena. Tulivuorenpurkaukset, auringon aktiivisuuden vaihtelut ja komeetat ovat vaikuttaneet maapallon ilmakehään ihmisen ponnistuksia enemmän.

Ihminen on siis hävinnyt luonnolle luonnon tuhoamisen kilpailussa. Ihmislaji saattaa hävitä myös sinänsä: samalla tietäen joko ihmiskunnan hävittävän luonnon tai luonnon hävittävän ihmisen. Luonnolla ei ole moraalia, eikä leijonalle kannata opettaa etiikkaa, kun pää on sen kidassa. Leijonaa ei voi myöskään syyttää, jos tulee syödyksi, sillä syöminen kuuluu sen omaan luontoon.

Ilmastohätätilasta paasaavien moraalin messiaiden taustalta kajastelee henkilökohtaisen narsismin ja julkisuudenkipeyden lisäksi myös ihmiskunnan vaikutusvaltaa paisutteleva omahyväisyys.

Vähäpätöinen on ihmisen kyky kontrolloida luonnon kokonaisuutta, kun ihmiskunta ei kykene rajoittamaan edes omaa lisääntymistään ja lopettamaan väestön paisumista, joka on merkittävin syy kaikkiin ekologisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin.

Väestöräjähdyksestä johtuva aineellinen puute on aliravitsemuksen, nälänhädän, kansainvaellusten, kulttuurieroosion ja sitä kautta sotien perimmäinen syy, joka on halkaissut arvomaailmat kahtia: yhtäältä kansallisen edun puolustajiin ja toisaalta niihin hurmahenkiin, jotka kulkevat maailman ympäri kansainvälisyyden wotaninen julistus kädessään.

Kun antauduin sanomaan tämän kirjassani Totuus kiihottaa, sain osakseni myrskyisän ajojahdin, josta ei ole puuttunut wagneriaanisiakaan aineksia.

Toimittajat sekoittivat asiat tiedotus- ja toitotusvälineissään, joissa käytiin uskonsotaisaan taisteluun internatsismin ja feminismin puolesta halpahallihameiden alta huudellen. Tässäkin asiassa naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.

Poskivalssia median kanssa

Väitteet kirjani ”naisvihasta” olivatkin oikein sopivia woke- ja cancel-aktivistien harjoittaman maineterrorin välineiksi, sillä siten media, puolueet, byrokraatit ja yliopistojen punavihreät etäispäätteet tulivat paljastaneiksi, että suuri osa kulttuurimme kuolemasta, kansallisvaltioiden rapautumisesta ja yhteiskuntiemme tuhotumisesta johtuu politiikan ajatumisesta ämmämäiseksi.

Olen siis joutunut taistelemaan median minua vastaan suuntaamia keihäitä vastaan, mikä varmistaa, että hävitessäni voitan enemmän kuin voittaessani.

Eräs henkilö sanoi minulle, että kaikki kohtaamani väkivalta johtuu vain hyökkääjien kateudesta. En myöntänyt.

Jos olisin myöntänyt, sitä pidettäisiin merkkinä omahyväisyydestä. Sen sijaan katson, että minua vastaan suunnatussa vihassa on ollut kyse kostosta, joten laitoin tuon käsitteen tänä vuonna julkaisemani kirjan Pavlovin koirat alaotsikkoon.

Mutta on asemassani ollut aineksia myös kateuteen. Kirjoitin jo vuonna 2009 filosofisessa omaelämäkerrassani Suomalaisen nykyfilosofian historia seuraavasti (s. 443):

Heterot kadehtivat minua, koska minulla ei ole perhettä. Homot ovat minulle kateellisia, koska minulla on nuori poikaystävä, joka sanoo rakastavansa minua, enkä tarvitse vähemmistöliikkeen avokätistä sääliä.

Professorit kadehtivat minua, koska minulla ei ole virkaa eikä minun tarvitse noudattaa kuria. Alikvalifioituneet tieteenharjoittajat puolestaan kadehtivat minua töideni vuoksi ja kauniit ihmiset syystä, jota en tiedä. Köyhät ovat minulle kateellisia, koska tulen toimeen, vaikka minulla ei ole omaisuutta, ja rikkaat samasta syystä.

Olenkin usein sanonut, että minulla on yhtä paljon maata ja rahaa kuin cherokee-intiaanilla, mutta aarteeni on vapaus. Kiitän sen vuoksi kaikkia kollegojani taloudellisten huolien tuottamisesta tutkimuksilleni, sillä elämäni on kerta kaikkiaan niin filosofiantäyteistä, että ilman rahahuolia en olisi pystynyt hetkeksikään irrottamaan ajatuksiani minulle tärkeän filosofian piiristä.

Vaikka siis virkamiehet kumittaisivat nimeni pois kaikista filosofimatrikkeleista, joita maa päällään kantaa, he ovat kiistäneet minulta jo niin paljon tutkimustukea, että ennen pitkää pääsen tuolla summalla Guinnessin ennätystenkirjaan.

Onhan tuossa kaikessa aineksia kateuteen. Muutamien mielestä vastoinkäymiseni johtuvat siitä, että ”filosofit ovat vaikeita ihmisiä”, mutta samalla on jätetty vastaamatta siihen, kenelle tai miksi.

Vastaukseni on, että tunnen itseni parhaiten, enkä pidä itseäni ollenkaan vaikeana tyyppinä. Olen itselleni mitä parhainta seuraa ja täysin sovussa kanssani. Me filosofit vain joudumme vaikeisiin tilanteisiin.

Se taas johtuu siitä, että maailma vaatii valheellisuutta ja näyttelemistä, joka on filosofeille mahdotonta. Filosofit eivät pyri vetämään roolia, vaan meillä on autenttisuuden eli aitouden ihanne.

Pyrimme siis sanomaan asiat, niin kuin ne ovat. Se taas johtaa konflikteihin. Mutta valitan: se on osa filosofian olemusta.

On mahdotonta olla filosofi ja toteuttaa filosofin tehtävää tähtäämättä totuuteen ja polttamatta jonkun partaa. Siitä sitten seuraa helposti tuo johtopäätös, että filosofit ovat vaikeita ihmisiä. Vika on kuitenkin maailmassa, joka on ideologinen.

On aivan eri asia olla lääkärin, tuomarin, pastorin, muurarin, maalarin tai hovimestarin roolissa kuin seurata omaa tähteään ja olla oma itsensä. Siitä on kyse.

Mikäli joku vielä ihmettelee, olenko poikkeuksellisen halukas hakeutumaan konflikteihin, vastaus on, että maailman valheellisuus vain tekee filosofina olemisesta vaikeaa, ja niin on ollut aina.

Mikäli me filosofit antautuisimme samaan valheen suohon, jossa suuri osa ihmisistä on, ristiriita itsen ja maailman välillä sovittuisi. Tällöin konflikti siirtyisi kuitenkin sisäiseksi ristiriidaksi suhteessa omaan itseen: roolivaatimusten ja itsen välille.

Olen mieluummin sovussa itseni kanssa ja riidoissa sovinnaisen yhteiskunnan kanssa kuin riidoissa itseni kanssa ja sovussa valheellisuutta vaativan maailman kanssa. Näin ajattelen siksi, että maailma on heikompi ja helpompi vastustaja itselleni kuin itse olisin.

On asiasta kieltämättä haittaa ja vaivaakin, mutta se on kuitenkin pientä. Aina kun tulen sohaisseeksi muurahaispesään ja paljastaneeksi rooleissa olemisen valheellisuuden, alkavat muurahaiset kipittää kepin vartta kohti. Juuri niin kävi kirjani Totuus kiihottaa julkaisemisessa.

Eräät ovat lohdutelleet, että kaikista vastoinkäymisistäni huolimatta tai niiden vuoksi historia minut kyllä muistaa. He siis katsovat, että minun pitäisi olla kuollut ansaitakseni olemassaolon oikeuden. Kiitän toki tuostakin huomionosoituksesta mutta toivon, ettei heidän ilonsa täyttymyksellä olisi kiire.

Minusta olisi tympeää päätyä tilanteeseen maius ab exequiis nomen in ora venit, joten kiitän nyt vain siitä mielenkiinnosta, josta olen joutunut nauttimaan ja kärsimään eläessäni. Kuoleman jälkeen myös kritiikki todennäköisesti vaikuttaa vähemmän.

Anastasia Vorosilova kirjoittaa Venäjältä

Vaikka tämä blogini onkin kuulemma sensuroitu Venäjällä, muuan Anastasia Vorosilova on onnistunut pääsemään kirjoitusteni äärelle.

Hän lähetti minulle sähköpostia, jossa hän toivoo, että julkaisisin hänen kirjeensä laajalti luetussa blogissani ja että se tätä kautta saisi poliittista julkisuutta.

Hyvä on, toteutan hänen toiveensa. Tässä se on: Anastasia Vorosilovan kirje Suomen päättäjille.

 

ANASTASIA VOROSILOVAN HÄTÄHUUTO

Hyvä Suomen Kansa, kirjoitan teille laajalta Venäjänmaalta. Vaikka meillä onkin tonttia huolenamme enemmän kuin muilla ja hallitsemme peräti kahdeksasosaa maapallon kuivasta pinta-alasta, meillä on halu jakaa hyvinvointia muiden maiden kanssa. 

Siksi käymme isänmaallista sotaa myös Ukrainassa, josta koetamme ajaa nationalistit ja imperialistit viimeinkin pois.

Varsinainen asiani koskee turistiviisumeja. Käynnistämämme sotilaallinen erikoisoperaatio on pitkittyessään tavattoman rasittava, ja siksi toivomme, että sotilaamme pääsisivät lomamatkoille kauniiseen maahanne.

Saksassa asia on ymmärretty – ehkä juuri siksi, että siellä osataan jo arvostaa nationalismin kritiikkiä. 

Niinpä ehdotan, että paukkunahkatakkinen pääministerittarinne Sanna Marina (meillä naisen sukunimeen lisätään aina A) ei narisisi Olof Scholzia vastaan vaan kuuntelisi tärkeintä kauppakumppaniaan, kuten kaikissa muissakin asioissa. Muutenhan koko EU:n yhtenäisyys on vaarassa, ja sitähän emme tietenkään toivo.

Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon merkeissä on kohteliasta, että Saksa kannattaa turistiviisumien myöntämistä meille venäläisille, vaikka (tai koska) maamme uhkaa Saksaa ja muuta Eurooppaa kaasutoimitusten keskeytyksillä.

Asiat eivät varmaan olisi myöskään täällä entisessä Neuvostoliitossa kovin paljoa nykyistä paremmin, mikäli gospodin Hitler olisi voittanut taannoisen sodan ja ajanut meidät neuvostoliittolaiset Uralin taakse.

Kunnon johtajaa toivoen minäkin äänestin aikoinani Putinia ja nostin hänet valtaan. Kansamme kannattaa laajasti Putinia tukevaa Yhtenäinen Venäjä -puoluetta, jolla on 49,8 %:n ääniosuudella peräti 324 paikkaa 450-paikkaisessa parlamentissamme, mikä puolestaan osoittaa, että demokratia todellakin toimii. Sergei johtaa silovikkeja ja Dimitri (leikkisästi Dima) sivilikkejä.

Olemme täysin vapaasti äänestäneet nykypolitiikan puolesta ja kannamme asiasta vastuuta aina ulkomaita myöten, joissa oleskellessamme isänmaamme puolustaa meitä myös sotilaallisesti (siitähän 1800-luvulla käyty Krimin sota aikoinaan alkoi).

Vastavuoroisesti suuri osa kansastamme kannattaa nykyistä sotaa, jolla kitkemme väkivaltaa ja torjumme imperialismia, joten miksi ette päästäisi meitä maahanne?

Lisäksi olemme Venäjän lain mukaan velvollisia avustamaan Venäjän viranomaisia ja luovuttamaan tietoja salaiselle poliisille. Kaksoiskansalaisinanne ovat Venäjän miesoletetut asevelvollisia myös täällä Venäjällä, jossa jo Neuvostoliiton aikana ymmärrettiin miehitysten lisäksi myös sukupuolisen neutraloinnin ja oikean pronominisoinnin tärkeys.

Meillä on – Ugandan tapaan – täysi sanomisen vapaus, vaikka emme voikaan taata vapautta sanomisen jälkeen. Toisaalta sitä ei juuri tarvita, sillä toisinajattelijoita on vain muutama, ja hekin tulevat toisiin ajatuksiin, kun saavat borssikeittoonsa suolaa. Kirjailijoita, filosofeja ja toimittajia on tapettu vain kohtuullinen määrä.

Foucault’n mukaan yhteiskunnan inhimillisyys näkyy siinä, miten se kohtelee vankejaan. Venäjän täytyy olla maailman humaaneimpia valtioita, sillä täällä kaikki ovat vankeina, ja silti elintaso ei ole aivan huono.

Älkää siis ihmetelkö haluamme matkustella. 70 prosenttia venäläisistä ei ole koskaan poistunut Venäjältä, ja osa kosmonautteinakin yrittäneistä palasi takaisin Laika-koirana.

Siihen aikaan oma valtiojohtomme ei antanut meidän matkustaa, ja nyt te ette päästä meitä matkalle! Meillä on vartija sekä sisällä että ulkona, ja kavaltaja toisissamme ja itsessämme.

Neuvostoliiton romahdettua saimme uskonnonvapauden, eli vapauden valita, mitä pidämme valheena.

Tosiasiassa kukaan täällä ei välitä totuudesta eikä valheesta mitään, koska ero on vain pragmaattinen. Venäläisen pragmatismin mukaan sana pravda merkitsee kyllä totuutta, mutta se ei ole väärän eikä valheen vastakohta vaan eräänlainen taktinen valhe, joka koostuu viiteryhmämme omasta edusta ja muistuttaa taqiyyaa.

Sen sijaan valheen vastakohta on istina, joka diplomatian kielelle käännettynä olisi la vérité tai vrai.

Yhteiskuntamme ei kehity, koska valheella ja totuudella ei pidetä väliä, ja ihminen tuomitaan joka tapauksessa, kun vain poliittinen valta sitä haluaa. Siksi jokaisen kannattaa lannistua ja ilmiantaa itsensä. Tämän kaksoisajattelun vuoksi yhteiskuntamme alkaa olla sananvapauden suhteen samanlainen kuin Euroopan unioni, ja vain talousjärjestelmä on erilainen, niin kuin Neuvostoliitossakin.

Se puolestaan oli liitto, joka neuvoi. Ilmaiset neuvomme edelleenlähetti Toimittajaliitto, International Organization of Journalists ja Suomen Yleisradion ”Näin Neuvostoliitossa” -ohjelma. Nyt samaa lähetystyötä tehdään monikulttuuri-ideologian nimellä, ja ongelma on, että kukaan ei tunne tuonkaan tiedon janoa.

Sain juuri äsken ilokseni lukea luotettavasta suomalaisesta lähteestä, että talouspakotteista huolimatta me venäläiset olemme onnistuneet ostamaan Suomesta jälleen yli 200 kiinteistöä. Kiitän tästä mahdollisuudesta, joka osoittaa, että inhimillisyys voittaa Teilläkin sodan raakuuden.

Myös minä haluaisin turistiviisumin lisäksi kesämökin Suomesta, mielellään turvalliselta paikalta jonkin sotilaskohteen läheltä, ellei suorastaan konsulaattimme vierestä demilitarisoidulta Ahvenanmaalta, mikäli siellä vielä tilaa on.

Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että Ukraina sattuisi onnistumaan väkivaltaisessa hyökkäyksessään Venäjälle, haluaisin anoa turvapaikkaa Suomesta. Pelkään pahoin, että viisumitta saapuvia länsirajamme ylittäjiä on odotettavissa Suomeen myös Syyriaan suuntaamamme erikoisoperaation vuoksi.

Tunnuksettomat rauhanturvaajamme, jotka ovat haavoittuneet turismia harjoittaessaan jo Krimillä, tarvitsevat kipeästi hoitoa Suomesta. Kerrassaan pöyristyttävä ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden loukkaus on, mikäli maanne suvaitsee rikastuttaa itseään ottamalla turvapaikanhakijoina vastaan vain ukrainalaisia mutta ei meitä, vaikka meillä menee vielä huonommin.

Jos suostutte osoittamaan meitä kohtaan nyt tarvitsemaamme solidaarisuutta, lupaamme unohtaa vuonna 1939 Karjalaan tekemänne fasistisen hyökkäyksen ja painaa sen villaisella.

Mikäli taas ette suostu vaatimuksiimme, emme enää vuokraa teille Saimaan kanavaa, jonka varastimme teiltä kostoksi häikäilemättömyydestänne.

Nyt kaakkoistuulten vallitessa olisi myös sangen ikävää, jos väsyneet ydinvoimalatyöntekijämme epäonnistuisivat ydinreaktioiden hallinnassa vain siksi, ettei heillä ole ollut lomaviisumia, mikä puolestaan ylittäisi vaikutuksiltaan sen, että joku vain laittaa poloniumia kahviin.

Se tunnustettakoon, että ikävin tilanne on kuitenkin Ukrainassa, jossa jatkuva nationalistinen ja maahanmuuttokriittinen vihapuhe on johtanut vihatekoihin. Siksi mottoni on:

Kukaan ei ilmeisesti johda oikeudenmukaisuutta. Kaikenlaisia ”anti-autoritaarisia rintamia” ilmestynee siis aina ”demokratiaa” edustamaan.

Ystävällisin terveisin,

ANASTASIA VOROSILOVA

Ukraina ei saa unohtua

Ukrainan kriisi on jatkunut pian kolmen vuoden ajan. Sen olemassaolo on voinut unohtua monilta, sillä useat yhtäaikaiset huonot uutiset (esimerkiksi pakolaiskriisi ja kehnot taloustiedot) syövät huomiota toisiltaan. Tällä kirjoituksellani haluan muistuttaa, miksi Ukraina ei saa unohtua, miten koko kriisi syntyi, millainen sen pitkä historia on ja mitä siitä voisi oppia. Johtopäätökseni Suomen kannalta esitän kirjoitukseni lopussa. Oheinen teksti on lyhennelmä esitelmästä, joka on pidetty maanpuolustusalan seminaarissa.


Miksi Ukrainassa on separatisteja?

Separatismi on liikehdintää jonkin alueen erottamiseksi (engl. separate) vallitsevasta valtiomuodostelmasta. Syynä voivat olla esimerkiksi etniset erimielisyydet tai taloudelliset ja sosiaaliset erot. Separatismi johtaa usein kansallisvaltioiden hajottamispyrkimyksiin ja sitä kautta nationalismiin niin yhtenäistä kansallisvaltiota puolustavien kuin separatistienkin riveissä.

Separatismista rangaistaan ankarasti, sillä siihen liittyy maanpetturuutta ja terroristista väkivaltaa. Suurten näkemyserojen vuoksi separatistit eivät yleensä myönnä tai tunnista olevansa separatisteja lainkaan vaan pitävät itseään hyvyyden lähettiläinä, joiden tehtävä on auttaa ja pelastaa oma kansansa.

Ukrainan historiaan liittyy monensuuntaista separatismia, sillä maa on ollut muiden valtioiden astinlauta idästä länteen ja lännestä itään. Ukraina kuuluukin yhteen niistä monikulttuurisista vyöhykkeistä, joista professori Samuel P. Huntington totesi kirjassaan The Clash of Civilisations, että maailman lähes kaikki konfliktit paikantuvat juuri noille monenkirjaville alueille: kulttuuripiirien rajoille.

Ukrainan varhaishistoriaa pähkinänkuoressa

Ukrainan alueella ovat asuneet antiikin ajoista lähtien muiden muassa skyytit ja gootit, ja vanhalta ajalta asti siellä on tavattu sekä kreikkalaisten, kasaarien että itäslaavien vaikutteita. Myöhäiskeskiajalta eli 1200-luvulta asti Ukrainan alueella valtaa pitivät mongolit, jotka tekivät sinne sotaretkiään ja väistyivät vasta 1500-luvulla.

Ensimmäinen venäläisperäinen ryhmittymä Ukrainan alueella olivat kasakat, jotka kapinoivat 1600-luvun puolivälissä Puolaa vastaan ja tukeutuivat Venäjään. Kamppailussa katolista länttä, etelästä uhaksi koettuja turkkilaisia sekä islamilaista Osmanien valtakuntaa vastaan Itä-Ukraina ja Kiova liitettiin vuonna 1667 Venäjään ja länsiosa Puola-Liettuaan.

Suuressa Pohjan sodassa Itärannan Ukraina pyrki Ruotsin tuella eroon Venäjästä mutta hävisi Pultavan taistelussa, minkä tuloksena kasakoiden hallitsema Ukraina liitettiin entistä tiiviimmin Venäjään. Kun Puolan vaikutusvalta hiipui 1700-luvulla ja maa jaettiin Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken, myös pääosa Länsi-Ukrainaa liitettiin Venäjään.

Venäläismielisten ja lännelle myönteisten välinen juopa on ukrainalaisten keskuudessa vuosisatoja vanhaa. Erityistä painoa asialle antaa se, ettei ukrainalaisista edelleenkään ole venäjänkielisiä kuin kymmenisen prosenttia, vaikka Ukrainan kansallinen kielipolitiikka pyrittiin tuhoamaan neuvostoaikana. Ukrainan virallinen kieli on edelleen ukraina ja vain paikallisesti venäjä. Maalla ovat siis sen repaleisuudesta, mosaiikkimaisuudesta ja läpikulkua sisältäneestä historiasta huolimatta oma kieli, kulttuuri ja kansakunta.

Ukrainan epäonnistunut itsenäistyminen

1800-luvun puolivälissä virinnyt kansallisuusaate tukahduttiin venäläisten toimesta, ja Ukrainan itsenäistyminen alkoi Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen yhteydessä. Venäjän väliaikainen hallitus myönsikin Ukrainalle autonomian, ja 22. tammikuuta 1918 ukrainalaiset julistautuivat itsenäiseksi kansantasavallaksi.

Koska Neuvosto-Venäjä ei suostunut alueiden luovutuksiin, valtaa lähes koko Ukrainan alueella pitivät Itävalta-Unkari ja Saksa, joka kaappasi vallan 29. huhtikuuta, ja kansantasavalta lakkasi olemasta. Saksaan tukeutuvat kansallismieliset menettivät kuitenkin vaikutusvaltansa, kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, ja kansantasavalta palautettiin voimaan joulukuussa 1918.

Ukrainan itsenäistyminen oli monivaiheinen prosessi, jossa Venäjästä erottautuvia kutsuttiin alun perin separatisteiksi. Jako kansallismielisiin ja venäläismyönteisiin oli jo tuolloin voimakas. Itsenäistä kansantasavaltaa (myös sosiaalidemokraatteja) vastustaneet bolševikit määrittelivät maaliskuussa 1919 säätämällään perustuslailla valtionsa nimeksi ”Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta”, joka luovutti ulkosuhteensa Venäjän hoidettaviksi ja kävi sotaa Länsi-Ukrainan kansantasavaltoja sekä Etelä-Venäjän armeijaa vastaan Venäjän sisällissodassa 1919–1920.

Tästä eteenpäin riidan osapuolet olivat Ukrainan länsiosissa valtaa pitävä kansantasavalta ja itäosia hallitseva Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta. Jako tuo mieleen myös kansallismielisten ja venäläismyönteisten nykyisen jaon, ja se voidaankin nähdä historiallisena jatkeena nykytilanteelle, jota erottaa lähes sadan vuoden takaisista oloista vain Neuvostoliiton ajan kestänyt itsenäisyysliikkeen tukahduttamisen kausi.

Riian rauhassa 1921 Ukrainan läntisin osa luovutettiin Puolalle, ja bolševikkien vakiinnutettua valtansa Ukraina liitettiin 1922 perustettuun Neuvostoliittoon yhdessä Venäjän, Valko-Venäjän ja Transkaukasian maiden kanssa. Keskeisiä syitä itsenäisen kansantasavallan häviämiseen ja venäläisten alaisuuteen joutumiseen olivat (1) Saksan tappio maailmansodassa, (2) kansantasavaltalaisten epäonnistuneet liittopyrkimykset Puolan kanssa ja (3) ukrainalaisten keskuudessa vallinnut kansallinen erimielisyys, joka oli Suomen kansalaissotaan liittyvää eripuraa syvempi ja voimasuhteiltaan tasaväkisempi. Neuvosto-Venäjä ei myöskään antanut tukea maan itsenäistymiselle vaan vastusti sitä aseellisesti.

Aika Neuvostoliiton alaisuudessa: suuri nälänhätä ja kansanmurhat

Aika Neuvostoliiton yhteydessä oli Ukrainalle sarkastisesti sanoen ohraista. Maatalouden kollektivisointi aiheutti Ukrainaan vuosina 1932–1933 nälänhädän, jonka aikana 3–14 miljoonaa (lähteestä riippuen) ukrainalaista kuoli nälkään ja tauteihin. Venäläiset kommunistit varastivat ukrainalaisten siemenviljan lisätäkseen vientiä ulkomaille, mistä johtuen Ukrainan nälänhätää on kutsuttu kansanmurhaksi ja nälällä tappamiseksi (holodomor). Holodomor oli niin kovaa, että Ukrainassa ajauduttiin kannibalismiin pistelemällä poskeen menehtyneitä ihmisiä, ja vähäisenkin ruokamäärän varastamisesta jaettiin kuolemanrangaistuksia (mikä helpotti ravitsemustilannetta tietenkin kahdella tavalla).

Holodomorin uhreista ja kansanmurhan statuksesta kiisteltiin Neuvostoliiton hajottua; esimerkiksi Ukrainan maltillinen kansallismielinen presidentti Viktor Juštšenko (virassa 2005–2010) pyrki saamaan sille tunnustuksen kansanmurhana. Hänen päävastustajansa ja seuraajansa Viktor Janukovytš puolestaan on kiistänyt, että kyse olisi ollut kansanmurhasta, ja hän on pitänyt sitä ”neuvostokansan yhteisenä tragediana”. Kansanmurhaksi tapahtuman on tunnustanut parikymmentä valtiota, ja myös Euroopan unioni hyväksyi 2008 päätöslauselman, jossa se tunnustaa holodomorin (Ukrainan vuosien 1932–1933 keinotekoisen nälänhädän) järkyttäväksi rikokseksi Ukrainan kansaa ja ihmisyyttä vastaan. Venäjälle paennut Janukovytš puolestaan on tätä nykyä etsintäkuulutettu joukkomurhasta.

Jo vuonna 1930 neuvostovaltio oli pakkolunastanut 30 prosenttia Ukrainan sadosta. Satojen pienentyessä pakko-otto oli seuraavana vuonna 41,5 prosenttia. Viljan kätkeminen johti viljelijöiden kidutuksiin, ja maataloustuotteiden löytämiseksi naisten jalkoja ja hameita valeltiin paloöljyllä sekä sytytettiin ja sammutettiin toistuvasti. Kolhoosilaisia joko riisuttiin kylmään palelemaan tai pakotettiin kuumille liesille, ja viimeisen kidutetun jälkeen aloitettiin uudestaan ensimmäisestä.

Neuvostoliiton virallisen historiankirjoituksen mukaan ukrainalaiset talonpojat sabotoivat maatalouden kollektivisointia, kun taas Stalinin näkemys oli, että maataloustyöläisten lakko jättää puna-armeijan leivättä. Tähkälain perustella yli 125 000 ukrainalaista tuomittiin sosialistisen omaisuuden varastamisesta vankileireille tai vankiloihin, joissa oli viisinkertaisesti väkeä paikkoihin verrattuna, ja 5 400 ihmistä teloitettiin, joista 85 prosenttia ilman oikeuden tuomiota.

Toisen maailmansodan aika ja saksalaismiehitys

Ukrainan pääkaupungiksi vaihdettiin 1934 Harkovan sijaan Kiova, jota rakennettiin Stalinin ajan arkkitehtuurin mukaiseksi venäläisväestölle tarkoitettuine kivitaloineen ja prospekteineen. Saksan ja Neuvostoliiton 23. elokuuta 1939 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Puola ja Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin, ja Puolan itäosat liitettiinkin Ukrainaan Neuvostoliiton hyökättyä Hitlerin tukemana Puolaan.

Saksan asevoimat vapauttivat ukrainalaiset neuvostovallasta ajaessaan panssarinsa 1941 Ukrainaan, jolloin muodostettiin miehityshallinto, mutta vain hetkeksi, sillä puna-armeijan edettyä 1943–1944 neuvostohallinto palautettiin, ja Puola pakotettiin luovuttamaan Neuvostoliiton 1939 ja 1944 uudelleen valtaamat eteläiset alueet virallisestikin Ukrainalle.

Saksalaismiehityksen aika koetteli myös karvaasti Ukrainaa, sillä saksalaiset natsit eivät enää olleet valmiita myöntämään Ukrainalle itsenäisyyttä, kuten vielä ensimmäisen maailmansodan aikaan, vaikka Ukrainan kansallismieliset olivatkin julistaneet itsenäisen valtion heti miehityksen alettua. Saksan miehityshallinto alisti Ukrainan suoraan Saksan valtaan, ja natsimiehityksen aikana arviolta 600 000–900 000 Ukrainan juutalaista tuhottiin, mukana myös kasaarikansan jäseniä, jotka eivät olleet etniseltä alkuperältään juutalaisia vaan 900-luvulla juutalaiseen uskoon kääntyneitä.

Toisen maailmansodan lopussa myös Tšekkoslovakian itäisimmät osat liitettiin Ukrainaan, ja huomiota herättävää Ukrainan nykyisessä sodassa onkin se, että Puolan, Tšekin ja Slovakian alueellisista suhteista Ukrainaan ei keskustella lainkaan, vaikka mailla on paljon yhteistä historiaa. Keskeinen syy tähän on, että nämä maat ovat Naton sateenvarjon alla, ja Naton rajat ovat idän suunnalle pyhät.

Historian perusteella Saksalla on aina ollut keskeinen asema ukrainalaisten itsenäisyyskamppailuissa. Esimerkiksi vuonna 1918 Saksa esti kommunistien suunnitteleman maareformin, ja sillä on merkittävä rooli myös Ukrainan EU-linjan vetäjänä nykyisin.

Hruštšovin ja Brežnevin aika

Stalinin jälkeisistä Neuvostoliiton johtajista sekä Nikita Hruštšovilla (vallassa 1953–1964) että hänen seuraajallaan Leonid Brežnevillä (vallassa 1964–1982) oli sidos Ukrainaan. Hruštšov syntyi Kurskissa mutta vietti nuoruutensa Ukrainassa, jona aikana hänen väitetään ukrainalaistuneen. Hruštšov toimi vuodesta 1938 vuoteen 1941 (eli saksalaismiehityksen alkuun) asti Ukrainassa Stalinin eräänalaisena varakuninkaana eli Ukrainan kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteerinä, jolloin hän pyysi Moskovasta lupaa vangita yhteensä noin 30 000 ukrainalaista. Hruštšov sai myös huomattavasti omaa toimintavaltaa tottelevaisuutensa ja kiipimispyrkimystensä vuoksi. Stalinin puhdistusten aikana näennäisesti ukrainalainen Hruštšov lähetti 8 500 petturia ammuttaviksi ja 33 000 vankileireille, joilta ei yleensä ollut paluuta.

Stalinin kuoltua 1953 ja Hruštšovin noustua valtaan uusi johtaja yritti ostaa ukrainalaisten kannatusta siirtämällä Krimin niemimaan Venäjästä osaksi Ukrainan sosialistista neuvostotasavaltaa vuonna 1954. Ele oli pitkälti kosmeettinen, aivan kuten myös perustuslakiin 1945 tehdyt muutokset, joiden seurauksena Ukraina kykeni joissakin asioissa toimimaan Neuvostoliitosta erillisenä ulkopoliittisena subjektina. Tämän johdosta Ukraina esiintyi Valko-Venäjän tavoin Yhdistyneissä kansakunnissa erillään Neuvostoliitosta, vaikka todellisuudessa erillisasemalla ei ollut mitään merkitystä, eikä kumpikaan maa harjoittanut itsenäistä ulkopolitiikkaa.

Maassa, joka oli pystynyt tuottamaan leipäviljaa vientiin vielä 1900-luvun alkupuolella, kärsittiin jälleen nälänhätää toisen maailmansodan jälkeen. Valtavat taistelut olivat runnelleet maata aineellisesti ja sotaväenotoilla. Syntyjään itäukrainalainen mutta kansallisuudeltaan venäläinen Leonid Brežnev yritti suudella ukrainalaiset hengiltä omalla pysähtyneisyyden ajaksi sanotulla valtakaudellaan, jonka kuluessa Ukrainaan rakennettiin aseteollisuutta ja maa palveli jälleen Neuvostoliiton leipäaittana. Tehoton maatalous ei kuitenkaan kyennyt ruokkimaan omaa väestöä, teollisuus ei pystynyt vastaamaan kysyntään ja noin puolet kansantuotteesta valui armeijaan, mikä puolestaan johti asuinolojen rapautumiseen, koulutuksen ja terveydenhuollon alamäkeen sekä tuottavuuden ja elintason laskuun.

Teollistamisen vertauskuvallisestikin huomionarvoinen epäonnistuminen oli Tšernobylissä sijainneen suuren Vladimir Lenin -ydinvoimalan räjähdys, joka kohteli kaltoin Ukrainan maaperää ja väestöä.

Itsenäisyyden aika

Ukrainan voi sanoa esiintyneen itsenäisenä valtiosubjektina (jolla on muiden valtioiden tunnustus ja itsenäinen ulkopolitiikka) vasta vuodesta 1991 asti, jolloin maa erosi Neuvostoliitosta. Kahden ensimmäisen presidentin Leonid Kravtšukin (virassa 1991–1994) ja Leonid Kutšman (virassa 1994–2005) aika koostui skandaaleista, korruptiosta, inflaatiosta ja jopa poliittisista murhista.

Ukrainan inflaatio oli Kravtšukin kaudella 1992–1994 noin 10 000 prosenttia vuodessa, palkkoja jätettiin maksamatta ja kauppalaivasto myytiin ulkomaille. Ydinvoimavastaisuuden vuoksi maa luovutti hallussaan olevat ydinaseet Venäjälle sillä ehdolla, että Venäjä kunnioittaa Ukrainan koskemattomuutta. Tämä oli ilmeisen huono kauppa, kuten ydinaseiden pois luovuttaminen aina on, sillä sopimus luonnollisesti rikottiin vahvemman sopimusosapuolen taholta.

Kravtšuk oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsen ja Ukrainan korkeimman neuvoston puhemies aina elokuuhun 1991 asti, jolloin hän alkoi tukea Ukrainan itsenäisyysliikettä, ja tämän vuoksi häntä on arvosteltu takinkääntämisestä ja opportunismista. Hävittyään vuoden 1994 presidentinvaalit venäläismielinen ja Nato-vastainen Kravtšuk on esiintynyt Ukrainan yhdistyneen sosiaalidemokraattisen puolueen riveissä. Käytännössä puolue yhdistetään kuitenkin suurpääomaan, järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja korruptioon.

Kravtšukin tavoin myös hänen seuraajansa Leonid Kutšma oli kommunisti ja Ukrainan neuvostotasavallan kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen, mistä tehtävästä hänet valittiin Ukrainan korkeimpaan neuvostoon. Ennen presidentiksi valintaansa hän ehti toimia vuosina 1992–1993 Ukrainan pääministerinä, josta asemasta hän erosi asettuakseen ehdolle presidentinvaaliin. Hänet valittiin uudelleen 1999, vaikka maan talous sukelsi neuvostoaikoja heikommalle tasolle, sillä hän onnistui lähentymään länttä.

Vuonna 2000 Kutšmaa epäiltiin osallisuudesta korruptioon, rahanpesuun ja toimittaja Georgi Gongazen murhaan, josta saatiin todisteita vuonna 2009, kun murhan tunnustanut entinen sisäministeriön kenraali Oleksi Pukatš todisti toimineensa Kutšman käskyn perusteella. Vuonna 2004 Kutšma ja hänen pääministerinsä Viktor Janukovytš (josta tuli Ukrainan neljäs presidentti) hävisivät vaalit länsimieliselle Viktor Juštšenkolle, joka piti tärkeimpänä tavoitteenaan lähentymistä Naton kanssa. Hanke kuitenkin epäonnistui, sillä vain 30 prosenttia ukrainalaisista antoi kannatuksensa Natolle, vaikka Juštšenko voittikin vaalit 54 prosentin ääniosuudella.

George W. Bush tuki koko ajan voimakkaasti Ukrainan ja Georgian liittymistä Natoon, ja hän olisi ollut valmis hyväksymään molemmat jäseneksi jopa ilman jäsenyyteen valmistavaa Membershit action plan -ohjelmaa.

Vuoden 2004 presidentinvaalikampanjaa käytiin likaisesti, ja sen aikana Juštšenko yritettiin myrkyttää KGB:n suosimaan tapaan, toisin sanoen suun kautta annetulla dioksiinilla, minkä tuloksena häntä jouduttiin hoitamaan wieniläisellä klinikalla. Myrkytyksen seurauksena Juštšenkon ulkonäkö pilaantui, kun hänen kasvonsa turposivat ja muuttuivat rokonarpisiksi, mutta vastapuoli kiisti myrkytysyrityksen.

Presidentinvirkaan astuttuaan oikeistolainen Juštšenko lausui heinäkuussa 2005, ettei ole varma, kannattiko Ukrainan luopua ydinaseista, ja talousvaikeuksiin haettiin hänen kaudellaan helpotusta korottamalla Ukrainan läpi kulkevan Venäjän maakaasun siirtomaksuja. Tämä johti Ukrainan ja Venäjän välien kiristymiseen, ja vastineeksi Venäjän Gazprom ilmoitti nostavansa Ukrainalle myytävän kaasun hinnan kolminkertaiseksi.

Suhteet Venäjään heikkenivät lopulta niin, että Venäjän Ukrainan-lähettilään Viktor Tšernomyrdinin jäädessä eläkkeelle 2009 Venäjän silloinen presidentti Dmitri Medvedev ilmoitti, ettei Tšernomyrdinin seuraaja saavu maahan ennen kuin vuoden 2010 vaalit on käyty. Suurlähettilään pois vetäminen oli suoraa puuttumista Ukrainan presidentinvaaliin.

Toukokuussa 2009 Ukrainan suurlähetystö Helsingissä joutui ilkivallan kohteeksi, kun iskun takana olleet niin sanotut ”antifasistit” syyttivät Juštšenkoa yhteistyöstä äärioikeiston kanssa. Voidaankin kiinnittää huomiota siihen, millaisella asialla nuo ”antifasistit” liikkuvat myös Suomessa.

Venäjän harjoittama kiristys puri Ukrainan kansalaismielipiteeseen. Venäjän pahentama talousahdinko johti Juštšenkon epäsuosioon ja hänen putoamiseensa vuoden 2010 vaalien toiselta kierrokselta, jolloin valituksi tuli Ukrainan venäjänkielisten ja teollistuneiden itäseutujen sekä Venäjän tukema Viktor Janukovytš, joka oli voittanut jo vuoden 2004 vaalien ensimmäisen kierroksen mutta joutunut väistymään epäillyn vaalivilpin vuoksi sekä oranssin vallankumouksen aiheuttaman kansannousun seurauksena.

Tultuaan valituksi vuoden 2010 vaaleissa Janukovytš sopi Venäjän presidentti Dmitri Medvedevin kanssa Venäjän Mustanmeren laivaston Sevastopolin tukikohdan vuokrasopimuksen jatkamisesta 25 vuodella kaasun hinnasta annettuja alennuksia vastaan, ja suhteet Venäjään kohentuivatkin huomattavasti.

Varjopuolena on ollut Ukrainan itsenäisyyden heikentyminen ja EU-suhteiden huonontuminen sekä Venäjä-riippuvuuden palautuminen. Janukovytšia on syytetty vallanhaluiseksi ja diktaattorimaiseksi hänen omittuaan käyttöönsä historiallisen Mežyhirjan kartanon, jolle suomalainen Honkarakenne toimitti päärakennuksen ja jota nykyään pidetään turistinähtävyytenä. Diktaattorin elkeitä omaksunut patriisi oli muun muassa tilauttanut sinne 39 miljoonaa euroa maksaneen kynttilänjalan.

Vallankumous 2014

Viimeinen pisara Janukovytšin edustamalle korruptiolle ja demokratian taannuttamiselle oli se, kun hän syystalvella 2013 hylkäsi EU:n kauppa- ja yhteistyösopimuksen Venäjän mieliksi ja siksi, ettei EU ollut suostunut tinkimään oikeusvaltioperiaatteista. Lopulta Janukovytš erotettiin 22. helmikuuta 2014 Ukrainan parlamentin hätäistunnossa, jossa 340 läsnä olleesta jäsenestä erottamisen puolesta äänesti 328.

Janukovytš lähti pääkaupunki Kiovasta Donetskiin, jossa hän yritti nousta Venäjälle lähtevään lentokoneeseen, mutta rajaviranomaiset estivät tämän. Lopulta Janukovytš onnistui pakenemaan Venäjälle, jossa hän pitää itseään edelleen Ukrainan laillisena presidenttinä. Myös häntä tukeva Venäjä on samaa mieltä.

Valtaan noussut hallitus kertoi, että Janukovytšin hallitus oli ryöstänyt yli 50 miljardia euroa valtion varoja, ja toukokuun lopussa Ukrainassa järjestettiin presidentinvaalit, joissa Petro Porošenko voitti ensimmäisellä kierroksella saaden yli puolet annetuista äänistä. Tapahtunutta vallankumousta voidaan pitää täysin oikeutettuna eikä minään äärioikeiston protestina.

Venäjä puolestaan käytti Ukrainan sisäistä hajaannuksen tilaa hyväkseen ja siirsi joukkojaan Sevastopolin laivastotukikohtaan helmikuun lopussa 2014 alkaen, josta lukien Krim on ollut Venäjän hallussa. Tuosta ajankohdasta lukien Itä-Ukraina on ollut osittain Venäjän hallinnassa, ja maassa käydään sotaa Ukrainan hallituksen joukkojen ja Venäjän tukemien joukkojen välillä.

Krimin liittämistä Venäjään on yritetty perustella sillä, että Venäjä luovutti neuvostoaikana Krimin Ukrainalle Brežnevin aloitteesta. Tuolloinen luovutus oli itse asiassa historiallisesti katsoen palautus, sillä alun perin alue kuului Ukrainaan ja Brežnevin mainostettiin olevan ukrainalainen sekä ajatelleen maansa ja kansansa parasta! Itä-Ukrainan miehitystä Venäjä on perustellut halullaan auttaa maan venäjää puhuvaa väestöä humanitaarisesti.

Näissä argumenteissa näkyvät venäläisten kaksi keskeistä metodia: toinen on vetoaminen historiallisiin rajoihin ja vanhoihin karttoihin, ja toinen on 1800-luvulla käydyn Krimin sodan ajoilta periytyvä ulkopoliittinen doktriini, jonka mukaan Venäjä auttaa sotilaallisesti omia kansalaisiaan, venäjää puhuvia ja ortodokseja myös omien rajojensa ulkopuolella.

Venäjän ulkopolitiikan neljä muuta modus operandia ovat tunnetusti propaganda, pelottelu, provokaatio ja projisoiminen (eli peilailu). Venäjän viestinnästä tekee propagandaa se, että maa uskottelee valheidensa olevan vain ”toisenlaisia tulkintoja tai mielipiteitä” tai ”tasapuolisia näkökulmia”, joita se syöttää länsimaiselle medialle. Pelottelusta puolestaan tekee vaikuttavaa se, että Venäjällä on jo valmiiksi huono maine, joten sen ei tarvitse piitata maineensa kolhiintumisesta, ja siksi maa voi tehdä uskottavasti mitä tahansa. Provokaatioon Venäjä puolestaan viittaa pyrkiessään osoittamaan tekosyitä omille hyökkäyksilleen. Projektiolla eli peilailulla Venäjä pyrkii klassista tu quoque (”sinä myös”) -argumenttia viljellen kääntämään syyt omista toimistaan muiden maiden kontolle.

Näin tapahtui myös Krimillä, jossa Venäjä katsoi olevansa oikeutettu kaappaamaan vallan ja järjestämään vaalit siksi, että ukrainalaiset olivat kaapanneet Kiovassa vallan ja järjestäneet siellä vapaat vaalit. Samaan tapaan Neuvostoliitto piti oikeutettuna hyökätä Afganistaniin sillä perusteella, että Yhdysvallat suojeli vapaata demokratiaa Vietnamissa.

Venäjän pussiin pelaavat hyödylliset hölmöt kiljuvat usein Suomessa, että täytyyhän Venäjällä olla oikeus miehittää Ukrainaa, kun Nato osallistui Bosnian-Hertsegovinan sotaan! Todellisuudessa maailma ei ole tällainen nollasummapeli, sillä olennaista on, mitä nämä asioihin puuttujat edustavat. Länsivallat ovat edustaneet valistusihanteita, demokratiaa ja liberalismia, kun taas Venäjä ja Neuvostoliitto ovat edustaneet hämärää ihmisoikeuksien polkemista, totalitarismia ja diktatuuria.

Mitä Ukrainan kriisistä voi oppia?

Miksi Ukrainassa on separatisteja? Maassa on separatisteja, koska Ukraina on läpikotaisin köyhä maa, ja siellä juututtiin pohtimaan, kehittyisikö maa paremmin EU:n huomassa ja Naton sateenvarjon alla vai Venäjän aina anteliaassa syleilyssä. Ei ole epäilystäkään, etteikö maan taloutta ja tuotantoa olisi saatu paremmin tolpilleen EU:n vapaakauppasopimuksen myötä, mutta presidentti torppasi sen Venäjää mielistelläkseen. Tällaisia hedelmiä Venäjän myötäileminen kantaa.

Venäjä puolestaan on energiaa, raaka-aineita ja puolivalmisteita vievä maa, eikä edes energianjalostusta ole saatu siellä maata hyödyttävään kuntoon. Pietarissa juomavesi pitää keittää, ja maan infrastruktuuri on retuperällä samalla kun maa panostaa aseisiin ja polkee ihmisoikeuksia. Erkki Toivanen julkaisi aiheesta aikoinaan analyysin, joka on klassikko.

Venäjä on vain yksi maa Euraasian valtioiden joukossa. Sen kansantalous on Espanjan kokoluokkaa, ja väestöpohja vastaa Saksan ja Ranskan yhteenlaskettua väestöä. Kehittymistä EU:n kumppanina tarjottiin aikoinaan myös Venäjälle, mutta maan konservatiivit ovat linnoittautuneet siilipuolustukseen ja kieltäytyneet ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisesta. Mitään vastakkainasettelua ei olisi, jos Venäjä suostuisi noudattamaan länsimaisia oikeudenmukaisuuskäsityksiä.

Venäjä on ratkaisijan roolissa myös Syyriassa, jossa se tukee al-Assadin hallitusta länsivaltojen tukiessa demokratiaa tavoittelevia kapinallisia. Venäjä voisi lopettaa kriisin vetäytymiskäskyllä, mutta maa ei suostu perääntymään, koska se haluaa rakentaa alueelle omaa sillanpääasemaansa. Länsivallat eivät puolestaan taivu Venäjän tahtoon Syyriassa, koska Venäjä pitää laittomasti valtaa myös Ukrainassa. Niinpä Venäjän tulisi vetäytyä molemmilta alueilta (aiheesta enemmän tässä).

Vaarallista on, mikäli triumfisaatossa Yhdysvaltain presidentiksi edennyt Donald Trump tekee Putinin kanssa diilin, jossa konfliktialueet jaetaan kansainvälisessä politiikassa vanhentuneeksi tuomitun etupiiriperiaatteen mukaisesti. Yksi tulos voisi olla, että Venäjä vetäytyy Syyriasta mutta pitää Krimin ja osan Ukrainasta. Tämä olisi kuitenkin tappio lännelle, koska Venäjä saisi pysyvästi voimaan puolet jo hankkimistaan voitoista mutta länsi ei yhtäkään uutta parannusta. Venäjä astuisi kaksi askelta eteenpäin ja peräytyisi yhden, jolloin se jäisi yhden voitolle. Siksi EU ei saa antaa periksi eikä tinkiä pakotteista Venäjää vastaan.

Ukrainassa taistellaan myös Suomesta

Mitä merkitystä Ukrainan sodalla ja lukkiutuneella kriisillä on Suomelle? Ukrainan sodan käsittely on projektio siitä, miten Suomea kohdeltaisiin, jos olisimme samanlaisessa tilanteessa. Siksi kannanotot Ukrainan kriisiin ja siellä käytävään sotaan ovat suoria kannanottoja omaa maatamme kohtaan, eikä aihetta saa haudata eikä unohtaa.

Kysymys ei ole vain siitä, haluammeko olla länsimaalaisia, sillä vaihtoehtoina ovat itämainen synkkyys, takapajuisuus ja alkukantaisuus. Kysymys on ennen kaikkea siitä, kuka määrittelee meidän arvomme ja kenen lippua seuraamme, ja erityisesti siitä, kuljemmeko itse eteenpäin vai taaksepäin.

Siksi Suomessa ei voi olla koskaan liian länsimielinen. Suomessa ei voi koskaan kannattaa liikaa Natoa. Suomessa ei voi koskaan kallistua liikaa länteen, sillä itäinen vaihtoehto on tuossa kuin luonnostaan. Muussa tapauksessa Venäjän hybridisotilaat ovat täällä kuin Tšernobylin pääskyset.

Länsimaisiin arvoihin eivät kuulu kidutus, laittomat vankilat eivätkä mielipidevangit, jotka katoavat jäljettömiin. Länsimaisten arvojen mukaiseen vallan ylläpitämiseen ei tarvita valedemokratiaa tai lehdistönvapauteen ja sananvapauteen puuttumista valtiovallan pakkotoimin eikä myöskään hampaisiin asti aseistettua poliisia, joka tappaa pienimmästäkin tekosyystä.

Sen sijaan Venäjä on maa, joka vääristelee historian tosiasioita ja kirjoittaa niiden päälle oman historiantulkintansa, jonka se pyrkii esittämään näennäisesti tasa-arvoisena tai pelkkänä näkemyserona. Tilanne on tältä kannalta samanlainen kuin poppamies laittaisi omat hoitomenetelmänsä kilpailemaan lääketieteen kanssa esittäen käsityksensä yhdenvertaisena tulkintana, jonka erot ovat vain ”mielipiteidenvaraisia”.

Voiman pimeä puoli

Monet ajattelevat, että Tähtien sota -elokuvasaagan antagonisti (eli varsinainen pahis) on Darth Vader, toisin sanoen se mustakypäräinen, metallisella äänellä puhuva ja osittain kyberneettinen luomus.

Tosiasiassa elokuvasarjan varsinainen konna on sith-hahmo nimeltä Darth Sidious, muun muassa viimeisessä taistelussa esiintyvä huppupäinen hemmo, jolla on käärmeen silmät, jota lapset pelkäävät ja joka tunnetaan vuorosanoistaan ”Feel your angriness” ja ”I will show you the power of the dark side!”

Palautetaanpa mieleen, miten Darth Vader, eli oikealta nimeltään Anakin Skywalker, tuli pahaksi. Kaikkihan alkoi Galaktisessa Senaatissa, johon kuului kolme tuhatta senaattoriedustajaa Imperiumin eri laidoilta.

Wikipediassa kirjoitetaan sith Darth Sidiouksesta näin:

”Senaatin tehtäviin kuului säätää lakeja ja edustaa demokratiaa. [...] Senaattia johti ylikansleri, arvovaltainen mielipidejohtaja, joka nautti senaatin luottamusta. Vielä Galaktisen tasavallan kulta-ajalla senaatin toimintakyky oli mutkaton, mutta se alkoi heiketä byrokratian, korruption ja sithien juonittelun vuoksi. Kloonisotien seurauksena, vuosina 22 BBY – 19 BBY senaatti antoi poikkeusvaltuuksia kansleri Palpatinelle, luotetulle demokratian puolustajalle, jotta päätöksiä syntyisi nopeammin. Palpatine ei kuitenkaan ollutkaan niin lempeä kuin miltä vaikutti, ja hän uudelleenjärjesti koko Tasavallan Imperiumiksi senaatin edessä ja nimitti itsensä uuden järjestyksen galaktiseksi keisariksi. Vuonna 0 BBY, kun Uuden Toivon tapahtumat lähenivät, keisari hajotti, nyt Imperiumin senaattina tunnetun lainsäädäntöelimen. Tämän jälkeen oli viimeinenkin jäänne Tasavallan ajalta poissa.”

Palpatinen eli Darth Sidiouksen (englannin kielen sanasta ”insidious”, suom. ’kavala’, ’petollinen’) varhaisvaiheista tiedetään, että hän surmasi oman mestarinsa tämän nukkuessa nousten Voiman mustaksi valtiaaksi. Myöhemmin Palpatine ryhtyi poliitikoksi ja korruption suosijaksi, mikä raivostutti Kauppaliiton johtajat sillä seurauksella, että galaksin tasavaltalaiset ja Palpatinen kotiplaneetta ajautuivat kauppasaartoon.

Tavoitteidensa edistämiseksi Palpatine otti suojelukseensa nuoren jediritari Darth Vaderin, jota hän opetti käyttämään valosapelia aiheuttaen sepratismia jediritarien yhdyskunnan sisälle. Separtistinen toiminta johti ennen pitkää Kauppaliiton harjoittamaan piiritykseen koskien Imperiumin miehitettyjä osia.

Voima taas koostui ihmisen pimeästä puolesta, johon kuuluivat viha, pelko ja aggressio. Niiden varaan sith perusti valtansa, kun taas jediritarit onnistuivat muuntamaan ne ketteryydeksi.

Elokuvasarjan nähneet tietävät, miten kaikki päättyi, eli lopulta Darth Vader paiskasi sith Palpatinen reaktorikuiluun, josta hän päätyi Lotho Minorin jäteplaneetalle. Näin rauha ja vauraus palautuivat Kauppaliittoon ja tasavaltaan. Darth Vader puolestaan palautui takaisin hyväksi.

Kertomus herättää kysymyksen, mitä ihmisen persoonalle tapahtuu, kun hän saa poliittista valtaa. Millä tavoin ihmisen rooli yhdistyy hänen persoonaansa tai miten ihmisen persoona muuttuu, kun hän on vallassa pitkään? Kuinka valta muuttuu osaksi ihmisen minuutta ja identiteettiä? Psykologit ja sosiologit ovat tutkineet kysymystä melko vähän, samoin politiikantutkijat, vaikka ilmiö on yleinen ja arkipäiväinen.

Yleensä jo kymmenen vuotta vallan kahvassa riittää.

Parannukseksi voisi kelvata erään takavuosien ministerin muistutus: jokaisen poliitikon tulisi pitää mielessään esimerkiksi se, että vallan symbolina tunnettu virka-auto tulee aamuisin hakemaan aina sitä ministeriä eikä suinkaan itse henkilöä. Kuinka helppoa ja luontevaa nämä onkaan yhdistää, usein sillä seurauksella, että ennen pitkää ihminen ymmärtää roolinsa osaksi persoonaansa ja alkaa pitää asemaansa tai valtaansa henkilökohtaisena omaisuutenaan?

Luulen, että niin on nytkin päässyt käymään jossain päin maailmaa.

Ei-paha

Maa vieras on ja kylmä kevät sen

Krimin valtaus oli Venäjän nykyhallinnolle suuri poliittinen ja sotilaallinen voitto. Venäläiset pystyivät pelkän propagandan ja sotilaallisen pelotteen avulla valloittamaan osan itsenäisestä valtiosta ilman, että Ukraina ja toiset maat esittivät asiasta muuta kuin paheksuntaa ja sinänsä naurettavia pakotteita, jotka jäävät mitättömiksi. Tässä nähdään voimapolitiikan teho.

Länsimaiden ja muiden valtioiden puuttumattomuus pelkästään vahvistaa eikä heikennä totalitarismin asemaa Venäjällä. Liennyttely, sormien läpi katseleminen ja relativismi eivät siis kannata. Tämä on pikkusormen antamista Pirulle ja liekanarun pidentämistä Hitlerille. Putin on esikuntineen ehtinyt piirtää jo kartatkin uusiksi, vaikka yksikään maa ei ole tunnustanut tätä häikäilemätöntä alueliitosta.


Tyynnyttelyn tehottomuus

Monet ovat ihmetelleet, miten noin voi ylipäänsä käydä. Selityksiä on useita. Ukrainan armeija ei ryhtynyt sotaan, koska se osaa laskea. Ukrainassa kenties ajateltiin, että Krimistä ei kannata alkaa taistelemaan aseellisesti, jos siten voidaan välttää täysimittainen sota ja Venäjän tunkeutuminen koko Ukrainan alueelle. Muita syitä ovat Euroopan unionin taloudellinen ja poliittinen heikkouden tila, riippuvuus Venäjän energiasta ja Yhdysvaltain uskottavuuden puute.

Länsi on näiden asioiden kanssa samanlaisessa umpisolmussa kuin homosensuurilakienkin kanssa. Niitä ei vastusteta lännessä, koska arvellaan, että se johtaisi välien huononemiseen. Venäjä-suhteiden heikentymisestä syytettäisiin sitten homoja myös länsimaissa. Näin Venäjä pääsisi tavoitteeseensa: homokammon levittämiseen ja homojen lavastamiseen syntipukeiksi myös länsimaissa. Nyt Venäjän-suhteet heikkenevät muistakin syistä.

Myönnyttelypolitiikkaa ja diplomaattista relativismia sovellettaessa Venäjän totalitarismi leviää kuitenkin nopeammin kuin torppaamalla valtioiden itsemääräämisoikeutta ja ihmisoikeuksia loukkaavat toimet alkuunsa. On syytä muistaa, että Putinin ja hänen duumansa vaikutusvalta ei ole todellisuudessa kovin vahva, ja juuri sen merkiksi hallinto toimii omavaltaisesti. Julkisessa sanassa on paljon syytelty Putinia, mutta todellisuudessa hän toimii vainoharhaisesti tukijoistaan riippuvuutensa merkiksi.

Tiedotusvälineet ja politiikantutkijat ovat kaivaneet esiin Venäjän vanhan ulkopoliittisen opinkappaleen, jonka mukaan Venäjä puolustaa kansalaisiaan myös omien rajojensa ulkopuolella. Se on peräisin 1800-luvun puolivälissä käydyn Krimin sodan ajoilta, jolloin Venäjä ryhtyi puolustamaan ortodoksien asemaa Osmanien valtakunnassa. Britannia ja Ranska menivät tuolloin osmanien puolelle, minkä osoituksena Krimin sotaa (1853–1856) käytiin myös Ahvenanmaalla ”engelsmannin seilatessa maittemme rannoilla”. Viittasin tähän monien jo unohtamaan doktriiniin muutaman vuoden takaisessa kirjoituksessani, mutta kukaan ei ottanut sitä silloin vakavasti. Nyt se on kaikkien huulilla.

Tosiasiassa Venäjä ei tule puolustaneeksi eikä edistäneeksi voimapolitikallaan yhdenkään kansalaisensa asemaa missään maassa vaan heikentää sitä kaikkialla. Tällä menolla venäläiset ovat yhtä epäsuosittuja muissa maissa kuin homot ovat Venäjän viranomaisten silmissä. Myös taloudellisille suhteille Venäjän politiikka tuottaa korvaamatonta tuhoa. Kaikkien Venäjältä emigroituneiden siirtolaisten kannattaisikin ilmaista vastalauseensa Venäjän toimintaa kohtaan ja liittoutua vastustamaan Putinin hallintoa ihan oman etunsa vuoksi.


Suomi housut kintuissa

Kiintoisaa on Suomen reagoiminen tai reagoimattomuus. Jokainen strategian asiantuntija tietää, että Suomi on yllätetty housut kintuissa. Krimin kohtalo on mahdollinen myös Suomessa. Lehdistössä asiaa on sievistelty selittelemällä, että ”Suomen ja Venäjän historia on erilainen”, Venäjällä arvostetaan ja pelätään ”Suomen periksiantamattomuutta talvi- ja jatkosodassa”, maidemme välinen raja on ainoa ”Venäjän kannalta ongelmaton” ja että ”mikään ei kiinnosta Venäjää Suomessa”.

Todellisuudessa Venäjän natsistiset piirit lukevat historiaa pitäen Suomea Venäjään kuuluvana alueena, joka pitäisi palauttaa. Puolustustahtoa ja -kykyä pidetään heikentyneenä, ja Suomen ja Venäjän välinen raja on ongelmaton nimenomaan siksi, että Suomea pidetään Venäjän myötäilijänä, joka ei uskalla edes hakea Naton jäsenyyttä.

Ajatellaanpa asiaa hieman. Jos Venäjä päättäisi jostakin syystä valloittaa esimerkiksi Lapin (mikä kävisi arviolta muutamassa päivässä), miten Suomen poliitikot ja kansalaiset reagoisivat?

Suomessa varmaakin laskelmoitaisiin, että sotaan ryhtyminen ei kannata, jos siten voidaan säästää Suomen asutuskeskukset Venäjän hyökkäykseltä. Pohjoisessa asuvien suomalaisten puolustamiseksi ei ole syytä aseelliseen konfliktiin, kun lappalaisilta menisi siinä touhussa henki.

Samoin ajateltaisiin Euroopan unionissa ja Natossa: pientä ja eurotaloudessa vastaan hangoittelevaa Suomea ei kannata puolustaa, jos siten voidaan taata energiatoimitukset Venäjältä. Samalla logiikalla Venäjä voi saattaa hallintaansa myös Lappeenrannan, Imatran, Kotkan ja Kouvolan, sillä asuuhan niissä runsaasti venäläisiä, joiden etua täytyy varjella. Länsimaissa rajojen siirtely ja karttojen uusiksi piirtely nähtäisiin pelkkänä poliittisena evoluutiona poliitikkojen levitellessä käsiään.

Relativismi ja reaalipolitiikka ovat vastakohtia sikäli, että reaalipoliitikot tunnustavat voiman käytön yhdeksi politiikan välineeksi. Venäjällä tapahtunutta ajattelutavan muutosta ei ole vielä ymmärretty.

Suomen ulkopolitiikan keskeiseksi virheeksi saattaa paljastua Natoon liittymättömyys kahden edeltävän presidentin kaudella. Jatkossa Natoon hakeutuminen on entistä vaikeampaa, kun länsiliittoutuminen voitaisiin tulkita Venäjällä ”provokaatioksi”. Sitä, miksi Suomi ei hyvän sään aikana käyttänyt tilaisuuttaan vaan hukkasi etsikkoaikansa, on selitelty kaunistelevilla kannanotoilla, joiden mukaan emme halunneet näyttää ”Pohjois-Baltialta” ja mennä mukaan siihen defensiiviyyteen, jolla Viro, Latvia ja Liettua kiirehtivät Naton helmoihin.

Tosiasiassa Baltian maissa tapahtunut taloudellinen kehitys on ollut mahdollista nimenomaan Naton ansiosta ja Naton sateenvarjon alla. Naton rajat ovat pyhät, ja sen vuoksi Venäjän jääminen kiinni käsi piparipurkissa johtaisi automaattisesti rangaistukseen ja sotatoimiin.


Kun valta alkaa horjua...

Ukrainan tapahtumien vaikutus Suomeen on paljon suurempi kuin on haluttu tunnustaa. Sauli Niinistö sanoo jatkavansa yhteydenpitoa Venäjään ”kaikin välttämättömin tavoin”. Vaikka yhteydenpito on lausunnossa kutistettu minimiinsä, se osoittaa, että pakotteisiin ei erityisemmin haluttaisi osallistua – toisaalta Venäjän uhan ja toisaalta taloudellisten tappioiden vuoksi.

Tosiasiassa elämme ”Israelissa”, ja myönnyttelypolitiikka saattaa olla itsellemme kaikkein vahingollisinta. Suomen tapainen maa tarvitsee demokratiaa ja liberalismia kannattavan liittolaisen tai oman ydinaseen.

Kenties monissa maissa ajatellaan niin, että on samantekevää, minkä valtioiden poliittiset viirit lipputangoissa liehuvat, kun poliittisella hallinnalla ei näytä muutenkaan olevan mitään merkitystä. Vain yritysten toiminnalla on. Siksi jokin Nokian kaappaus saa suuremman merkityksen kuin valtioiden rajojen siirto ja karttojen uudelleen värjäys.

Todellisuudessa ihmisten hyvinvointi tuotetaan nimenomaan kansallisvaltioissa, jotka ovat ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden keskeisiä instrumentteja. Ikävä sanoa, mutta todennäköisesti Krim jää osaksi Venäjää siinäkin todennäköisessä tapauksessa, että Putin ja hänen hallintonsa väistyvät ja ”tuhatvuotisiksi” aiotut homosensuurilait kumotaan.

Uskon kuitenkin, että viimeksi mainittuihinkaan ei päästä ilman länsimaiden yksimielistä ja vaikuttavaa painostusta ja mittavia Venäjällä tapahtuvia poliittisia mullistuksia. Toistaiseksi Putinin menestyksekkäät Ansclussit ovat vahvistaneet hänen valtaansa. Silmukkaa diktaattorin ympärillä ei voida kiristää muilla keinoilla kuin johdattamalla Venäjän kansalaiset huomaamaan voimapolitiikan tuhoisuus heidän omalta kannaltaan.

On mielenkiintoista havaita, mitä poliittisten johtajien persoonallisuudelle tapahtuu heidän ollessaan  vallassa pitkään. He alkavat samastaa tehtävänsä persoonallisuuteensa, viran minuuteensa ja asemansa omaan henkilöönsä.

Myös Putin oli alun perin melko mitäänsanomaton, limppulapiomainen ja virkamiesmäinen poliitikko, kunnes hänen brezhneviläinen kovuutensa tuli yllättäen esiin KGB-kuoren alta. Tässä nähdään, kuinka tärkeää on, että lait leikkaavat presidenttien ja muiden valtiaiden toimikaudet enintään kymmeneen vuoteen.