Euroopan valtioiden itsenäistyminen etenee

Britannian pääministerin Theresa Mayn siirrettyä brexit-neuvottelutulosta koskevan parlamenttiäänestyksen hamaan tulevaisuuteen Suomen valtamedia uutisoi Ison-Britannian EU-erosta aivan kuin kyseessä olisi eroa koskeva periaatepäätös: että taaskin muka tapahtuu jotain aivan dramaattista.

Lykätessään parlamenttikäsittelyä May näköjään ymmärsi, että tuloksen selvä hylkääminen olisi johtanut ongelmiin tai hallituskriisiin. Toimittajat varmaan toivoivat pääministerin vaihtamista, hallituksen kaatumista, uusia vaaleja ja uutta kansanäänestystä.

Sopimuksettoman tilan kääntäminen mutatis mutandis sovinnoksi on sekä Britannian että EU:n etu, sillä kansan jatkuva äänestyttäminen veisi pohjan politiikan uskottavuudelta. Heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella uhkaileminen on turhaa tilanteessa, jossa myös eropäätöksen periaatteellisten vastustajien kannattaa sopia kaupan, lentoliikenteen, turismin ja työn sekä opiskelun jatkumisesta, kun ero astuu voimaan 29. maaliskuuta 2019.

Tällä tavoin eroa ei juuri huomaa. Vai voitteko väittää, että Norjan kanssa on jotenkin vaikeaa, kun maa ei ole EU:n jäsen?

Samalla kun Ison-Britannian itsenäistyminen etenee, on federalismi edennyt finaaliinsa myös Ranskassa, jossa Emmanuel Macronin regime kamppailee kuolinkouristuksissaan. Neljä viikkoa jatkuneet mellakat laukaisi keskiluokan näkökulmasta hyvin konkreettinen toimenpide: polttoaineveron korotus.

Asumistuen leikkausten, eläkkeiden pienentämisen ja verojen yleisen korottelun kanssa ne ohjasivat alempaan keskiluokkaan kuuluvia (eli niin sanottuja työläisiä) vetämään päälleen kellertävät turvaliivit ja lähtemään kaduille keskustelemaan. Tästä puhe keltaliiveistä (gilets jaunes). Kuka sanoikaan, että mellakat ovat vaiettujen puhetta?

Valtamediassa on esitetty epäilyjä, että ne toista sataa tuhatta mellakoitsijaa, jotka ovat rähinöineet ympäri Ranskaa, olisivat Venäjän innostamia agentteja. Oletus johtunee huomiosta, että keltapaitojen Twitter-kannanottoja on jaeltu aktiivisesti venäläisillä tileillä.

Euroopan ongelmat ovat ehkä Venäjän valtapoliittisten etujen mukaisia, mutta ne kiinnostavat myös muista syistä. Venäläisessä sosiaalisessa mediassa länsimaiset poliitikot esiintyvät luultavasti vain siksi, että Länsi-Euroopan sosiaalisessa mediassa heidän viestejään sensuroidaan ja valtamediassa viestit tukahdutetaan ja esiintymiset kielletään.

Ranskan sisäpoliittisten ongelmien syvenemiseen ei tarvita Venäjän toimia. Macronin hallinto on saanut ongelmansa aikaan ihan itse. Suomalaisen iltapäivälehdistön tapa nähdä asia niin, että Macronilta odotetaan nyt ”tehokkaita toimia” (Ilta-Sanomat 10.12.2018), on surkuhupaisa. Itse en odottaisi häneltä yhtään mitään. Nykytila on nimenomaan hänen tehokkaiden toimiensa syytä.

Kirjoitin jo Macronin tultua valituksi presidentinvirkaan, että pankkiirin ja pörssikeinottelijan valinnasta poliittiseen tehtävään ei hyvää seuraa. Päätin analyysini vähemmän mairittelevaan ennusteeseen, jonka mukaan ”tulos merkitsi tappiota Ranskan kansalle. Viiden vuoden kuluttua Ranskan valtio ja Euroopan unioni ovat niin kurjassa tilassa, ettei länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastamiseksi voida todennäköisesti tehdä enää mitään muuta kuin turvautua avoimeen väkivaltaan.”

Juuri niin on käynyt. Ainoa hyvä puoli, joka Macronin toiminnasta voidaan osoittaa, on kansalaisten protesteina ilmenevä järkiinsä tuleminen. Ranskan kansa on nimittäin oivaltamassa, että kantaväestön selkänahkaan kohdistuva kuppaus on maahanmuuttokulujen syytä ja seuraus dynamiittityhmästä avoimesta rajapolitiikasta. Kun Iso-Britannia nyt asettelee passi- ja viisumikäytäntöään kohdalleen, on tarkoitus tehdä tiukkaa maahantulopolitiikkaa.

Kun viimeksi käsittelin Macronin Eurooppa-poliittisia näkemyksiä elokuussa, pidin hänen jakoaan ”reaktorin ytimeen” ja Euroopan ”visiokehiin” EU:n jakamisena Itä-Roomaan ja Länsi-Roomaan. Realistinen vaihtoehto on totaalinen hajoaminen, sillä korttitalot eivät koskaan lakoa puoliksi.

Mikäli Espanjan talous kellahtaa ja pitkään horjunut Italia kaatuu IMF:n syliin, ei Euroopan unionista jää jäljelle kuin savuavat rauniot. Euroopan oliiviöljymaat Kreikka ja Portugali ovat olleet jo kauan kaikkien pelastusrenkaiden tavoittamattomissa, ja Itä-Euroopan maat ovat kypsiä lähtemään, sillä niille riittää Nato. Saksan Merkel on rampa ankka, eikä kunnon johtajaa ole näköpiirissä.

Hajaannus on harmillista sikäli, että pelkkänä vapaakauppaliittona unioni voisi toimia, mutta ei väestöjen vapaaseen liikkuvuuteen eikä yhteiseen rahaan perustuvana valtioliittona.

Ensi kesän europarlamenttivaaleista tulee kuumottavat, sillä niissä EU kokee U-käännöksen. Uskon vaikutuksen säteilevän Suomeen niin, että ainoa liittovaltiopolitiikkaa aidosti vastustava vaihtoehto, eli Perussuomalaiset, voi saada yleistä EU-kriittisyyttä vastaavan kannatuksen, joka saattaa yltää 30 prosentin tasolle.

Hyvää suunnanmuutoksessa on, että itävaltalais-japanilaisen kreivin ja vapaamuurarin Richard Coudenhove-Kalergin märkä uni väestöjen etniseen sekoittamiseen ja rajattomaan Eurooppaan perustuvasta liittovaltiosta siirretään silloin lopullisesti historiaan.

Mikroskooppinen federalisti, makroskooppiset virheet

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin rupateltua maassamme on Suomen olemassaolo huomattu jälleen maailmalla. Muualla ilmeisesti katsotaan, että täällä tiedetään jotakin sellaista, mitä toisaalla ei tiedetä. Niinpä arvovieraita lappaa ja Niinistön kanssa filosofoidaan kuin Alastalon salissa.

Federalismin kaupparatsu Emmanuel Macronin vieraillessa Suomessa teki valtamedia jälleen kaikkensa pehmittääkseen kansalaisia hyväksymään EU-eliitin ajaman liittovaltiopolitiikan. Esimerkiksi sopii kolmannen maailman ongelmista aktiivisesti tviittavan Afrikka-fani Juho Takkusen juttu Yleisradion verkkosivuilla.

Kirjoituksessa siteerataan ”väitöskirjatutkijaksi” tituleerattua Ilona Lahdelmaa, joka hehkuttaa Macronin saavutuksia:

”Presidentti on sanonut haluavansa vahvemman Euroopan, joka voisi johtaa vapaata maailmaa. Ranskassakin Macron on halunnut kasvattaa suosiotaan esiintymällä suuren maailman johtajana, joka käy huipputapaamisissa ja visioi kansainvälisestä yhteistyöstä. Jos Britannian EU-ero tapahtuu hallitusti, Italian taloustilanne paranee ja Saksan sisäpolitiikka palaa raiteilleen, Macron voidaan tutkija Lahdelman mukaan nähdä jälkikäteen Euroopan pelastajana. – Macron oli ainoa, joka säilytti malttinsa, uskoi tähän eikä lähtenyt EU:n sekasortoon mukaan. Hän pelaa vähän kuin pokeripeliä ja on ainoa, joka ohjaa uppoavaa laivaa tilanteessa, Lahdelma arvioi.”

Siihen, miten vapaata maailmaa voi johtaa, kaikkien suuresti arvostama kansainvälisen politiikan asiantuntija Ilona Lahdelma ei tosin vaivaudu vastaamaan, ei myöskään siihen, paraneeko Italian taloustilanne todella, ja mitä oikeastaan ovat nuo ”Saksan raiteilleen paluu” tai ”EU:n sekasorto” (melko epämääräisiä mainintoja, jotka kuvaavat kansalaisten epäluottamuslausetta EU-eliittiä kohtaan).

Itse uskon Euroopan menevän kuin vene ilman tappia kohti pohjaa Emmanuel Macron peräsimessään. Sitä paitsi sellaista kuin ”väitöskirjatutkija” ei ole olemassakaan. Oikea nimike kuvaisi sitä, mitä jatko-opiskelijat todellisuudessa ovat, eli maistereita tai lisensiaatteja.

Yliopistomaailmassa ovat huolestuttavasti lisääntyneet myös sellaiset ilmaisut kuin ”tohtorikoulutettava” tai ”tohtoriopiskelija”, jotka herättävät yleisön mielessä kysymyksen, ”ai tohtori mikä? Varmaan paraskin asiantuntija”, vaikka kyseessä ei olisi kuin töpselinokkainen nörtti.

”Maisteriopiskelijan” oikea nimi puolestaan olisi opiskelija, mutta maisterin titteli on näköjään täytynyt välttämättä yhdistää muutamien opiskelijoiden henkilöesittelyihin, kuten tällä The Ulkopolitist -sivuston tieteellisesti kontroversiaalilla sivustolla, jolla muutamat feministis-vihervasemmistolaiset toimijat hakevat tukea toisistaan esiintyäkseen maailmanpolitiikan asiantuntijoina.


Visiokehät vinksallaan

Katsotaanpa edelleen, miltä maailma näyttää lapsen silmin. Seuraavaksi jutussa haastatellaankin ”Ranskaan ja populismiin erikoistunutta” Laura Parkkista, joka kirjoittaa aktiivisesti Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaiseman Politiikka-lehden rinnalle protestilehdeksi synnytettyyn Politiikasta-julkaisuun.

Hän puolestaan ottaa argumentikseen Macronin etevästi junailemat ”visiokehät”. Macron on jakanut Euroopan ”reaktorin ytimeen”, jonka muodostavat tiiviin talousintegraation maat, keskikehän maihin, joiden välillä vallitsevat vapaa liikkuvuus ja puolustusyhteistyö, sekä ulkokehän maihin, jotka jakavat jotakin niinkin tyrmistyttävää kuin demokratian, taloudelliset vapaudet ja eurooppalaiset arvot!

Tässä konstellaatiossa Suomi on nappi, joka Macronin mielestä kuuluu vain keskikehälle huolimatta Suomen hallituksen himosta hukuttautua euroalueen sysimustaan syleilyyn. Sumujen saari Irlanti puolestaan sijoittuu Macronin kaavailuissa ”reaktorin ytimeen” johtuen ehkä Irlannin merkityksestä Ranskalle Britannian eroneuvotteluissa. Brysseliä vastaan hangoittelevat Itä-Euroopan maat taas kuuluvat ymmärrettävästi ulkokehälle. Asian voi sanoa lyhyesti niin, että Macron piirtelee ympyröitään puhtaasti ranskalaiseen tapaan, Ranskan omasta näkökulmasta.

Samaa voi sanoa myös maisteri Laura Parkkisesta ja Juho Takkusesta, jotka pyörittelevät asioita käyttäen selvittelyyn runsaasti bittiavaruutta.

Tapahtumien kululle löytyisi kuitenkin helposti ennakkotapaus historiasta. EU:lle käynee kuin Rooman valtakunnalle 400-luvulla: se jakautuu kahtia. Maat, jotka ovat tyytymättömiä Brysselin komenteluun, ylikansalliseen vallankäyttöön, federalismiin, euroalueella vallitsevaan monetarismiin, sananvapauden kavennuksiin, ympäristödirektiiveihin, maahanmuuttoon ja sisäisiin asioihin sekaantumiseen, voivat toki erota yksi kerrallaan, mutta yhteinen etu ajaa niitä myös keskinäisiin sopimuksiin. Näin syntynevät Länsi-Euroopan Unioni ja Itä-Euroopan Unioni.

Oma visioni voi toteutua piankin, mikäli ainoana mahdollisena politiikkana EU:n sisällä pidetään jatkuvaa integraatiota ja liittovaltiopolitiikan syventämistä. Euroopan unionin voisi pelastaa sen palauttaminen takaisin vapaakauppaliitoksi ja ulkorajan parempi vartiointi.

Mikään kansanvaltaiseksi väitetty politiikka ei voi olla sellaista yhden vaihtoehdon kaupustelua, jota EU-eliitti harjoittaa federalismia lobatessaan. Aito demokratia EU:n sisällä edellyttää vaihtoehtoja, joilla valtaa palautetaan jäsenmaille ja kamppaillaan tänne kutsumatonta siirtolaisuutta vastaan.

Näissä tavoitteissa Macron on epäonnistunut, sillä hän on omien tavoitteidensa ajamisessa onnistunut. Siksi hänen politiikkaansa tukee enää vain noin kolmannes ranskalaisista, ja sisäpoliittiset ongelmat ovat suuria (analyysini Macronin valtaannoususta löytyvät täältä ja täältä).

Juho Takkunen päättää EU:n ongelmissa kiemurtelevan ja takkuilevasti etenevän kirjoituksensa toteamukseen, jonka mukaan ”[m]yös populismi, Britannian eroprosessi ja itäisen Keski-Euroopan irtiotot oikeusvaltioperiaatteesta repivät unionia hajalle”.

Korjattakoon kirjoittajan ajatusvirheitä niin, että ei EU:ta mikään populismi rikki revi, vaan EU:ssa harjoitettu politiikka.

”Populismiksi” väitetty aktiivisuus puolestaan on kansanvaltaa, jolla ilmaistaan poliittista tahtoa demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden mukaisesti.

Sen sijaan jutussa haastateltujen mielipiteenmuodostusta leimaa voimakas ideologinen presuppositio, jonka mukaisesti EU:n ongelmat pyritään selittelemään parhain päin ja koko konglomeraatin kuolinkouristuksiin suhtaudutaan kierrellen ja kaarrellen kuin menehtymässä olevaan potilaaseen, jolle ei kehdata kertoa totuutta hänen tilastaan.


Macron valtaa Eurooppaa Napoleonin selässä

Kaikkien aikojen nuorimpana Ranskan presidentin virkaan astunut Emmanuel Macron ei käynyt Suomessa vain markkinoimassa rahaliiton syventämistä, yhteistä budjettia, valtiovarainministeriä tai euroalueen parlamenttia, vaan hän oli täällä myös kaupitellakseen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista.

Hintana Ranskan tuesta näyttäisi kuitenkin olevan, että Suomi korvaa Hornetit ranskalaishävittäjillä. Rafalea on toistaiseksi ostettu vain Qatariin, Egyptiin ja Intiaan, ja maa tuskin saa niitä kaupaksi muihin kuin poliittisissa liistereissä oleviin kehitysmaihin, joiden asiat ovat solmussa Yhdysvaltoihin päin eivätkä saa aseita sieltä.

Ranskalaiset osaavat kyllä valmistaa vaatteita, parfyymeja ja viinejä, mutta itse en ostaisi heiltä mitään giljotiinia pelottavampaa asetta. En ostaisi ranskalaista autoakaan, sillä niiden hinta puolittuu kolmen vuoden välein.

Siemensiltä ja Arevalta tilattu ydinvoimala on viivästynyt jo parikymmentä vuotta, ja saksalaista siinä ovat vain turbiinit, ei reaktoritekniikka, joka tulee Ranskasta.

Ranskalaiset ovat aivan liian affektiivisia ihmisiä, jotta heidän kanssaan kannattaisi tehdä puolustussopimuksiakaan. Napoleonin sotaretkille heidän kanssaan ei kannata lähteä.

Keväisen romanttinen yksittäistapaus

Ilta-Sanomat otsikoi pitkästä aikaa ilokseen terrori-iskusta: ”Ranskan terrori-iskussa menehtynyt sankaripoliisi avioitui vain tunteja ennen kuolemaansa”.

Voidaan ehkä huomauttaa, että uhri ei kuollut omia aikojaan, kuten maininta ”menehtynyt” vihjaa, vaan hänet tapettiin verisellä tavalla iskussa, jonka teki äärijärjestö ISISin kannattajaksi ilmoittautunut marokkolainen muslimi viime perjantaina. Siinä asioiden ydin.

Terroristin kunniaa ei kirkasta edes se, että murhattu poliisi päätyi ”sankariksi” tarjouduttuaan yhden panttivangin tilalle.

Paria astetta objektiivisemmin olisi voinut kirjoittaa: ”Pariisin terrori-iskun pääepäiltyä vapaaksi vaatinut muslimiterroristi murhasi panttivankien vaihdokiksi suostuneen poliisin lounaisranskalaisessa Trebesin kaupungissa”.

Sen sijaan eurooppalainen valtamedia kirjoitti tapauksesta kuin pyhimyslegendasta. Emmanuel Macronin ja Edouard Philippen puheissa islamistinen terrori nähtiin länsimaalaisten viranomaisten mahdollisuutena osoittaa sankaruutta, ja muuan vasemmistolaisaktivisti pääsi juhlimaan poliisin kuolemaa.

Hengestään taistelevan poliisimiehen pika-avioituminen ennen kuolemaansa puolestaan höysti tapauksen ajasta ikuisuuteen liihottelevalla dekadentilla romantiikalla. Onhan ikuinen rakkaus toki mahdollinen vain katoavana pisteenä, jota ei koskaan saavuteta. Mikä onni kaipaamaan jääneille!

Varsinaisen nyrkiniskun päin maahanmuuttoa suosivan sateenkaariliikkeen naamaa tarjosi puolestaan se ikävä tosiasia, että myös Pariisin terrori-iskussa 2015 murhatulla poliisilla oli meneillään romanttinen rakkaussuhde. Hän toimi aktiivisesti HLBTIQ-järjestössä, ja häntä jäi kaipaamaan miespuoliso, joka tuhersi tapauksen jälkeen, että ”vihaamaan ette minua saa”.

Tapaus todistaa vasemmistolaisen identiteettipolitiikan tuhoisuudesta. Kun monet seksuaalivähemmistöjen järjestöt on nyöritetty poliittiseen vihervasemmistoon, ei ideologinen klusteroituminen ole johtanut minkäänlaiseen yksimielisyyteen saati joukkovoiman kasvuun vaan eripuraan ja riitoihin. Tämä todistaa islamin ja homoseksuaalisuuden olevan toisilleen kuin tuli ja vesi.

Vasemmiston käyttöön ottama identiteettipolitiikka on merkinnyt kannatuksen tukemista vanhan sosialistisen ajattelun sijasta erilaisten vähemmistöjen varaan. Käytännössä kyseinen taktiikka on johtanut vain hajaannukseen, kun vähemmistöt ovat alkaneet kiistellä keskenään. Esimerkiksi pyrkimys osoittaa seksuaalivähemmistöjen ja muslimien edut yhteisiksi on johtanut suureen ristiriitaan.

Siksi poliittinen vasemmisto on halunnut kaikin voimin kieltää ideologisesti kahlehtimiaan vähemmistöjä kiistelemästä keskenään ja ohjannut alistumaan sen omaan keskusjohtoisuuteen väittäen, että suvaitsevuus ei voi olla valikoivaa. Tosiasiassa kaiken moraalifilosofian ydin on kykymme ja velvollisuutemme erottaa hyvä pahasta ja tehdä valintoja.

Tämänkin kurjan yksittäistapauksen kautta paljastuu muutama opetus. Ensinnäkin (1), vasemmistolaisten ja huvitteluliberaalien porvarien retoriikassa väitteet ”rasismista” on käännetty päälaelleen heidän katsoessaan, että rasismi on lisääntynyt kantaväestön keskuudessa maahanmuuton vuoksi. Todellisuudessa ainoita vaikuttavia rasismin muotoja ovat olleet ulkomaalaisten laiton maahanmuutto ja heidän länsimaalaisia ihmisiä kohtaan osoittamansa terrori ja viha.

Toiseksi (2), näin syntyy oikeutus ja toivon kipinä kansallismieliselle identiteettipolitiikalle. Sillä on mahdollisuus onnistua, koska se ei johda hajaannukseen, kuten vasemmiston ristiriitainen politikointi, vaan nojaa oman kansan etniseen yhtenäisyyteen ja yhteisiin kansallisiin etuihin, joiden motiivit ovat taloudellisia, turvallisuuspoliittisia ja yhteiseen kulttuuriin liittyviä.

Ymmärrän hyvin valtamedian ja sen kanssa ideologisessa liitossa olevien kulttuurimädättäjien tuskaa. Jos muslimiterrorismia ei olisi, ei valtamedialla olisi mitään salattavaa, ja se joutuisi toimettomaksi. Nyt kun terrori ja maahanmuutto kevään edetessä vilkastuvat, peiteltävää ja paljasteltavaa onneksi taas riittää.

Merkelin ja Macronin viimeinen taisto

Saksan vaalikautta ehti kulua melkoinen tovi pelkkään neuvotteluun, ennen kuin Angela Merkelin johtamat kristillisdemarit saivat baijerilaisen sisarpuolueensa CSU:n ja SPD:n kanssa aikaan yhteishallituksen. Hallituksen kokoon saantia voidaan pitää hallitusyhteistyön ensimmäisenä hedelmänä. Kun tuloksen saavuttaminen kestää yli puoli vuotta, ei jatkolta sovi paljoa odottaa.

Ranskalaisen naivismin lehtolapsi Emmanuel Macron on iloinnut Merkel-mummun jatkosta Saksan hallituksessa, sillä hänellä itsellään on suuria suunnitelmia. Mikäli Macron saa sairaat ideansa läpi, EU-mailla on muutaman vuoden kuluttua yhteinen puolustusbudjetti, ja maahanmuuttoa Välimeren eteläpuolelta yritetään hillitä rahoituksella, joka kerätään ”uudella eurooppalaisella verolla”.

Euromaat menettävät oikeuden omaan talouspolitiikkaan, sillä jäsenmaille luodaan yhteinen budjetti, joka varmistaa, ”ettei minkään maan tarvitse kohdata talousvaikeuksia yksin”. Maksajien roolin ihanuutta ei ajatella lainkaan.

Onneksi Macron on lipsauttanut leguaanin leveistä leuoistaan myös ohjeet tämän politiikan vastustamiseen: ”Teidän on tehtävä yksinkertainen valinta. Joko jätätte vaali vaalilta enemmän tilaa nationalisteille, heille jotka vihaavat EU:ta, ja 5–10–15 vuoden kuluttua he ovat vallassa.”

Natsikammon lietsominen ei auta silloin, kun kansallismielisyydessä on Euroopan kansallisvaltioiden, demokratian, itsemääräämioikeuden, talouden ja hyvinvointiyhteiskuntien pelastus. Macronille suosittelen eurooppalaisen maailmankuvan laajentamiseksi Erasmus Rotterdamilaisen teosta Tyhmyyden ylistys.

Merkelin onnistuminen hallituksen kasaamisessa ilman AfD:tä takaa, että kristillisdemarien ja varsinaisten demarien kannatus alenee jatkuvasti. Merkelillä ja Macronilla on edessään viimeinen taisto EU-liittovaltion luomiseksi.

Eräiden ”asiantuntijoiden” arviot, joiden mukaan federalismi on jäissä ja integraatio hyytyy, ovat vuosien päässä siitä tosiasiasta, että liittovaltiopolitiikan tiellä on jo tehty 180 asteen käännös kohti EU:n palauttamista takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi. Sen tärkeimmäksi tehtäväksi jää protektionismi ja oman väestön, tuotannon sekä työvoiman suojelu rajavalvonnan keinoin.

EU-liittovaltion luominen on niin infantiili tavoite, että se ei yllä edes isokorvaisten 10-vuotiaiden arvostelukyvyn tasolle, ja siksi kehotan Macronia ja Merkeliä hakeutumaan pois politiikasta, itselleen sopivien harrastusten, esimerkiksi postimerkkeilyn, pariin.

Se, että entisenlaisen hallituksen kyhääminen kesti loputtoman kauan, antaa näyttöä kurjasta tosiasiasta. Euroopan kansallisvaltioissa ei voida saada edes kansallisia hallituksia kokoon ilman, että koalitioiden muodostaminen riippuu Eurooppa-politiikasta ja federalistien tahdosta, jolla määrätään valtioiden sisäpolitiikkaa.

Näin ollut myös Suomessa, kun Perussuomalaiset savustettiin pois hallitusyhteistyöstä EU-peräisellä ripityksellä ja kesäteatterilavastuksella. Soraäänten sordiinovaimennus ei kuitenkaan tepsi, sillä puolifasistisilla eristämispyrkimyksillään federalistit tulevat sulkeneiksi politiikan ulkopuolelle itsensä. Sellaisella EU:lla ei tee mitään, joka polkee kansallisvaltioissa elävien ihmisten omaa tahtoa ja sotii kansanvaltaa vastaan.

Voiton päivä – Mutta kuka voitti?

Elämässä käy usein niin, että se, joka voittaa juridisesti, taloudellisesti tai hallinnollisesti, häviää aatteellisesti, filosofisesti tai ideologisesti. Häviäminen sinänsä on hyvin filosofista, sillä se osoittaa ihmisen pärjäävän ilman voiton tuomaa itsetunnon kohennusta.

Häviäminen on voitokasta siksikin, että se jättää avaimet hävinneiden käsiin. Voittanut osoittaa voittonsa oikeutuksen yksinkertaisesti: voittamalla. Sen sijaan hävinneelle jää mahdollisuus arvostella ja olla oikeassa, kun taas poliittisen voittajan on jatkossa pakko osoittaa olevansa oikealla tiellä.

Hävinnyt voi sanoa sen, mikä on totta, mutta voittajan täytyy pysyä kannattajilleen kiitollisena ja tarvittaessa myös valheellisena, sillä hän on heistä riippuvainen. Sen sijaan hävinnyttä ei ripusteta poliittiseen valtaan, joten hän ei ole riippuvainen mistään. Riippuvuus ja epävapaus ovatkin filosofian pahimmat viholliset.

Alle puolet ranskalaisista hyväksyi Macronin presidentiksi

Suomalainen valtamedia, kärjessään vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat, ehti jo iloita Emmanuel Macronin vaalivoitosta Petja Pellin ja Heikki Aittokosken kirjoittamassa jutussa ”Ranska tyrmäsi oikeistopopulisti Marine Le Penin – Emmanuel Macron rynnisti voittoon selvin luvuin”. Huomiota herättävää otsikoinnissa on sen aggressiivinen sävy ja kielikuva, joka viittaa nyrkkeilyottelun maailmaan.

Uutinen on sikäli yksipuolinen ja jopa valheellinen, että äänestysprosentti jäi 74,56:een ja äänet jakautuivat Macronin hyväksi suhteessa 66,1 ja 33,9 prosenttia. Koska Le Penin saama 33,9 prosenttia annettujen äänien prosenttiosuudesta (74,56 prosenttia) on 25,28 prosenttia kaikista äänioikeutetuista ja koska 25,44 prosenttia pidättäytyi äänensä antamisesta, 50,72 prosenttia äänioikeutetuista ei antanut kannatustaan Emmanuel Macronille.

Näin kävi siitä huolimatta, että Macronin taustajoukot tekivät kaikkensa masinoidakseen viha- ja mustamaalauskampanjan Le Peniä vastaan, kun taas Le Penin kannattajissa on todennäköisesti paljon niitä, jotka eivät uskoneet ehdokkaansa valituksi tuloon ja jättivät turhautumisen takia äänestämättä.

Koska Marine Le Penin isä Jean-Marie Le Pen sai vuonna 2002 presidentinvaalin toisella kierroksella 17,7 prosenttia äänistä, Kansallinen rintama on kasvattanut kannatustaan huikeasti. Tässä valossa on vääristelevää väittää, että vaalitulos olisi ollut tyrmäys Le Penien puoluetta kohtaan.

Koska Kansallisella rintamalla on nykyisin vain kaksi edustajaa Ranskan parlamentissa, presidentinvaalin tulos lupaa puolueelle hyvää, kun maassa seuraavan kerran mitataan kansalaisten Eurooppa-tuntoja. Alahuoneen eli kansalliskokouksen jäsenet valitaan jo kesäkuussa, jolloin puolue voi pieniä puolueita syrjivästä vaalitavasta huolimatta yltää kymmenen prosentin edustukseen parlamenttipaikoista.

Mustia pilviä Ranskan ja Euroopan taivaalle

Kansallismielisten ja EU-eliitin välinen jako jää joka tapauksessa kytemään. Kansallismielisten edustamaa EU-kritiikkiä ei voida kääntää näyttämään ”oikeistopopulismilta”, sillä ”[j]ako ei ole enää vasemmiston ja oikeiston vaan patrioottien ja globalistien välinen”, kuten Marine Le Pen on todennut.

Myös Yhdysvaltalaisen Gateston-instituutin kommentaattori Pascal-Emmanuel Gorby tunnustaa, että ”[e]llei Macronin kupla puhkea, tämä voi merkitä uudelleenlinjausta, ei vain Ranskan politiikassa vaan länsimaisessa politiikassa yleisestikin, pois vasemmisto–oikeisto-jaosta, joka on hallinnut läntistä politiikkaa Ranskan suuresta vallankumouksesta asti: kohti jakoa kansan ja eliittien välillä”.

Vaalin tulos ei ollut tappio Kansalliselle rintamalle siksikään, että Macron ei voi eikä aio tehdä mitään maansa pelastamiseksi muukalaisinvaasiolta, islamisaatiolta, terrorismilta eikä Euroopan unionin ja rahaunionin aiheuttamalta katastrofilta. Tuhoisa tapahtumakulku on Ranskassa jo niin pitkällä, että myös Le Penin mahdollisuudet kääntää kehitys olisivat vähäiset.

Le Penin voitto olisi tullut joka tapauksessa liian myöhään, sillä kehitysmaalaisten aiheuttamaa taloudellista rasitetta, islamisaation mukanaan tuomaa terroria ja muslimien muodostamien mikrovaltioiden syntymistä ranskalaisen yhteiskunnan sisälle ei pystytä oikomaan millään muulla kuin sisällissodalla tai etnisillä karkotuksilla. Politiikan yleissuuntausten kannalta voi olla parempikin, että Hollanden politiikan mädät hedelmät pahenevat Macronin käsiin, niin vastuu ja lopputulos lankeavat sille, jolle ne kuuluvat.

Tässä valossa valtamedian suitsutus Macronin saavuttamalle Pyrrhoksen voitolle oli samanlaista tyhjää sanahelinää ja hehkutusta, jota kuultiin Barack Obaman voittaessa aikoinaan Yhdysvaltain presidentinvaalit. Hänen hurmahenkiset muutos-puheensa (”Change”) ja ontoksi osoittautuneet sosiaaliturvan uudistuksensa loivat vain vääristyneen kuvan ikuisesta juhlinnasta diskopallon alla. Ne jättivät jälkeensä pelkkiä rikottuja lupauksia, entistä velkaantuneemman valtion ja jakautuneen kansakunnan. Vastaavasti käynee myös Ranskassa.

Valtamedia on ollut suu messingillä Macronin voiton johdosta, kun taas Donald Trumpin valinnan jälkeen punavihreä toimittajakunta on ollut suoranaisen henkisen vararikon partaalla niin, ettei se saa haavojaan ommeltua muutoin kuin tekemällä Trumpista likasankojournalisminsa kestoaiheen. Tätä epäsuosikkiaan murjomalla ja muotoseikkojen kanssa näpertelemällä vihervasemmistolainen toimittajakunta haluaa päättää Trumpin presidenttikauden samanlaiseen mustamaalaukseen, jolla Yhdysvaltain vasemmisto pakotti Richard Nixonin eroamaan virastaan kesken kauden.

Vaikka Macron voittikin Ranskan presidentinvaalin sikäli, että hänet valittiin jatkamaan Hollanden politiikkaa, tulos merkitsi tappiota Ranskan kansalle. Viiden vuoden kuluttua Ranskan valtio ja Euroopan unioni ovat niin kurjassa tilassa, ettei länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastamiseksi voida todennäköisesti tehdä enää mitään muuta kuin turvautua avoimeen väkivaltaan.

Etnosentrinen vaalikäytös ohittaa järjen

Hirtehistä asiassa on, että Ranskassa asuva värillinen ja ei-eurooppalainen maahantunkeutujaväestö ilmoitti Yleisradion TV-uutisissa äänestävänsä etnosentrisen ryhmäkuntaisuutensa ja intressinsä mukaisesti Macronia, vaikka nimenomaan heidän oman etunsa mukaista olisi antaa kannatuksensa haittamaahanmuuttoa vastustavalle ja rajoittavalle Le Penille.

Tämä osoittaa, että määrällisesti kasvanut ja poliittisesti aktivoitunut arabi-nekroidinen väestö ei tee äänestyspäätöksiään ajatellen valloittamansa valtion taloudellisia mahdollisuuksia turvata heidän toimeentulonsa. Kyseinen ei-eurooppalainen väestö tekee poliittiset valintansa pelkästään kolonialistisin, rasistisin ja etnonationalistisin motiivein: pyrkimyksenään tukea heimoveljiensä vyöryä länsimaihin.

Ilmiö on tunnettu myös muualta maailmasta, jossa ihmiset klusteroituvat tiettyjen poliittisten tendenssien taakse pelkästään etnisin tai vähemmistösyrjintään liittyvin motiivein, vaikka siitä olisi heille itselleen haittaa.

Tämä paljastaa valtamedian rasismitulkinnat nurinkurisiksi. Valkoisen väestön pyrkimykset puolustaa kotimaitaan leimataan mediassa ja tuomioistuimissa ”rasismiksi”, kun taas ei-eurooppalaisten nationalismi ja siihen liittyvä rotukortin heiluttelu määritellään ”rasismin vastaisuudeksi”.

Todellisuudessa kehitysmaista virranneen väestön etujen mukaista olisi äänestää loppu jatkuvalle haittamaahanmuutolle, sillä myös sen toimeentulo länsimaissa riippuu valkoisen kantaväestön kyvystä taata yhteiskunnan toimivuus ja talous. Juuri kerjäläisyytensä merkiksi kehitysmaalaiset ovat täällä; muutenhan he jäisivät Afrikkaan tai niihin Lähi-idän köyhiin maihin, jotka eivät ole rikastuneet länsimaiden syytäessä dollareita ja euroja öljymaiden itselleen pyhittämiin luonnonvaroihin, joiden pitäisi käsittääkseni olla kaikkien maapallon asukkaiden omaisuutta.

Sen sijaan nyt nämä vapaamatkustajat haluavat tuoda länsimaihin oman islaminuskoon perustuvan irrationaalisen ja takapajuisen yhteiskuntajärjestelmänsä, joka on pääasiallinen syy myös kehitysmaissa vallitsevaan kurjuuteen.

Traagista on, että Macronin kannattajaksi saatiin myös suuri osa Ranskan oikeistolaisista naisista pelkästään vihjaamalla, ettei Le Pen ole feministi. Niinpä naisäänestäjät eivät voineet tehdä ratkaisuaan sukupuoliargumentilla ratsastaen, kuten Tarja Halosen tullessa valituksi Suomen tasavallan presidentiksi.

Maahanmuuttoa, integraatiota ja länsimaiden tuhoa kiihdyttäessään EU-eliitti jatkaa eurooppalaisten ihmisten syrjäyttämistä, mistä näyttöä antaa Macronin halu vahvistaa Euroopan unionia yhdessä Angela Merkelin johtaman Saksan kanssa. Menetelmänään heillä on ”verotuksen yhtenäistäminen”. Tämä tarkoittaa hukuttautumista aina vain syvemmälle EU:n velkaunioniin, jossa vähiten velkaantuneet maat pannaan maksamaan kurimuksessa olevien maiden velat.

Macronin valinnalla poliittinen eliitti voitti itselleen lisäaikaa, mutta pitemmällä tähtäimellä EU-eliitin voitto jää parantumattomasti sairaan potilaan kuolinkoristuksia pitkittäväksi saattohoidoksi.

Miksi Eurooppa-päivä ja Venäjän voitonpäivä ovat samaan aikaan?

Irvokasta on, että Macronin voitonjuhlien huumassa vietettiin myös Eurooppa-päivää, joka Venäjällä tunnetaan voitonpäivänä. Päivien osuminen toukokuun yhdeksänneksi ei ole sattumaa, vaan sillä on historiallinen taustansa.

Todellisuudessa kyseinen päivä on Saksan antautumisen muistopäivä. Toisen maailmansodan lopusta lukien Saksa ja saksalaiset ovat olleet miehittäjävaltioiden vallassa. Saksan edelleenkin voimassa oleva perustuslaki on liittoutuneiden yksipuolisesti julistama määräys, jolla on rajoitettu sekä saksalaisten sananvapautta, poliittista toimintaa että aseellisen varustelun mahdollisuuksia.

Eurooppa-päivää ei voida juhlia beethovenilaisen harmonian havinalla, sillä neuvostokommunistit ja lännen kapitalistiset imperialistit eivät suinkaan kukistaneet sodassa vain kansallissosialistista valtiojärjestelmää ja nationalistisen puolueen poliitikkoja, vaan ne nujersivat ja murjoivat maan tasalle myös Saksan kansan, talouden, teollisuuden ja saksalaisuuden, jotka ennen toista maailmansotaa muodostivat tieteen, kulttuurin ja taiteen suurvallan.

Tuosta päivästä lukien saksalaiset on pakotettu polvilleen, harjoittamaan kansallismasokistista itsensä syyllistämisessä piehtarointia, jossa kaikenlainen kansallisen edun puolustaminen torjutaan vaaralliseksi ”rasismiksi” tai ”natsismiksi” julistettuna.

On syytä muistaa, että saksalainen nationalismi syntyi vastustamaan idästä vyöryvää raakuutta ja lännestä uhkaavaa kulttuurin pinnallisuutta. Eurooppa-päivän ja voitonpäivän osuminen yhteen valottaa ensisijaisesti sitä, että Euroopan unionia ei olisi luotu ilman kommunistien Euroopassa aloittamaa väkivaltaisuutta.

Euroopan maissa esiintynyt kansallismielisyys syntyi vastavaikutuksena 1800-luvun uudelle aatteelle, kommunismille, joka uhkasi tuhota sekä kansallisvaltiot, yksilönvapauden, omistusoikeuden että poliittisiin vapauksiin perustuvan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän, joka oli kehittynyt luonnonoikeudellisesti, toisin sanoen historiallisesti vapaassa prosessissa: kansakuntien itsejärjestymisen pohjalta.

Kommunismi puolestaan oli vailla näyttöjä oleva utopia, jonka toimivuutta oli syytä epäillä aivan samaan tapaan kuin nykyisin on syytä epäillä monikulttuurisuuden ideologian perusteita ja kansakunnat toisiinsa sotkevan maahanmuuton toimivuutta. Saksalainen nationalismi syntyi vastustamaan tuota nyt jo useaan kertaan väkivaltaiseksi osoittautunutta marxilaista utopiaa.

Voidaan sanoa, että Eurooppa-päivää ja voitonpäivää juhlittaessa koetetaan edistää marxilaisen monikulttuurisuusideologian levittämispyrkimyksiä, jotka on nykyaikana verhottu liberalismin kaapuun.

Koska monikulttuurisuusoppi on käytännössä johtanut suuriin yhtenäistämispyrkimyksiin ja syönyt pois länsimaisten yhteiskuntien vapautta, se on osoittanut olevansa ideologiaa pahimmillaan. Siihen liitetyt vapauden mielikuvat ovatkin mahdollisia vain kontradiktorisen vastakohtarinnastuksen kautta, toisin sanoen uskottelemalla ihmisille, että monikulttuurisuuden ja maahanmuuton vastustaminen ovat ”pahaa natsismia”.

Vaikka Hitlerin haaveilema tuhatvuotinen valtakunta jäikin vaivaisten kahdentoista vuoden mittaiseksi, hänen ja natsien syyllistäminen jatkunee tuhat seuraavaa vuotta, kun ihmisiä ripitetään toisen maailmansodan painolasteilla, kuten keskitysleireillä, ja siten pohjustetaan tietä todelliselle kansanmurhalle, joka kohdistuu viattomiin nykyeurooppalaisiin islamilaisen terrorismin muodossa.

Tosiasiassa Eurooppaa uhkasivat alun perinkin aivan muut asiat kuin saksalaiset nationalistit ja heihin liittyneet älymystön jäsenet. Euroopan todellinen uhka on nyt kehitysmaiden väestönräjähdys, islamisaatio, maahanmuutto ja siihen liittyvä länsimaisen kulttuurin mädätys, jota kosmopoliittisen EU-eliitin voimassa pitämä monikulttuurisuuden ideologia pyrkii edistämään.

Nämä uhkatekijät varjostavat Euroopan kantaväestöjä nimenomaan marxilaisen monikulttuurisuusindoktrinaation vuoksi, joten sikäli Euroopan unionilla, neuvostobolshevikeillä, kommunisteilla ja muilla punafasisteilla on perusteita yhteiseen juhlapäivään.

Eurooppa-päivästä ja voitonpäivästä antifasistien propagandapäivä

Nykyajan panslavisteja edustavat ”antifasistit” ovat saaneet propagandaansa edistettyä sen verran, että he onnistuivat järjestämään voitonpäivän kulkueita ensi kertaa myös Suomessa. Tiina Länkisen ja uutisankkuri Marjukka Havumäen kirjoittamassa Yleisradion nettiuutisessa uhomarssia yritettiin pyhittää vetoamalla siihen, paljonko ihmisiä menetti henkensä ”taistelussa fasismia vastaan”. Puheenvuoro annettiin muuan Daria Skippari-Smirnoville, jonka mukaan voitonpäivän viettäminen on paikallaan, koska ”Suomikin vuonna 1944 hääti Lapista saksalaiset eli ymmärsi loppujen lopuksi olleensa väärällä puolella”.

Tosiasiassa sodan Suomea vastaan käynnisti Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto, joka uhkasi Suomea aluevaatimuksilla ja kytki Suomen toiseen maailmansotaan lavastamillaan Mainilan laukauksilla.

Siihen nähden Saksan ja Neuvostoliiton etupiirijako oli pelkkä kuriositeetti, josta ei pidä moittia Saksaa, sillä Neuvostoliitto alun perinkin tavoitteli alueita Suomesta. Sodan jälkeen julki tulleiden paljastusten mukaan Stalin halusi valloittaa koko maan sekä liittää sen osaksi kommunistista Neuvostoliittoa.

On myös epäilty, että Saksa myöntyi Suomen määrittelemiseen ”Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi maaksi” vain siksi, että Saksa ei halunnut olla ensimmäinen miehittäjävaltio, joka laskee sotilasanturansa Suomen maankamaralle. Objektiivinen tosiasia on, että Suomen ja Saksan yhteistyö perustui jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa luotuun henkiseen ja kulttuuriseen napanuoraan ja että ilman Saksan kevätkesällä 1944 antamaa ase-, elintarvike- ja miehistötukea Neuvostoliitto olisi valloittanut maamme, rintamat olisivat murtuneet ja suomalaisia olisi odottanut Itä-Euroopan kohtalo.

Tämä olisi ollut paljon pahempi vaihtoehto kuin asema sodan mahdollisesti voittavan tai häviävän Saksan kumppanina, joten Suomen poliittisen johdon sodanaikaisia ratkaisuja voidaan pitää oikeutettuina sekä tuon ajan tilanteiden valossa että historian lopputulos huomioon ottaen.

Tässä valossa puheita, joissa suomalaisten katsotaan olleen ”väärällä puolella”, voidaan pitää törkeänä historian vääristelynä. Asiaa ei suinkaan paranna se, että Moskovan Punaisella torilla voitonpäivää juhlittiin jälleen massiivisella ajoneuvoparaatilla ja pullistelevilla puheilla, joita nyky-Venäjä jatkaa täsmälleen Neuvostoliiton perinteiden mukaisesti.

Koska Suomen nykyinen poliittinen johto ei reagoinut Suomessa järjestettyihin rauhanmarsseihin mitenkään, hiljentymistä voidaan pitää merkkinä suomettuneisuudesta, jonka tuloksena sodanaikaisen vihollisen annetaan nyt vapaasti juhlia voittoaan jäljelle jääneellä maaperällämme sekä sitä kautta herätellä esiin yli 70 vuotta vanhoja kaunoja.

Asialla on vertauskuvallista merkitystä 100 vuotta täyttävässä Suomessa, jonka itsenäisyys on lunastettu väkivallan, veren ja periksi antamattomuuden kautta. Siihen nähden nykyisen poliitikkosukupolven henkinen masokismi on yhtä tyrmistyttävää kuin suostuminen luovuttamaan taloudellisen ja poliittisen itsenäisyytemme keskeiset saavutukset Euroopan unionille, Brysselin suuntaan.

Myös Euroopan unionin perustamisasiakirjana pidetty Rooman sopimus täytti tänä vuonna pyöreitä vuosia ja on ehtinyt 60 vuoden ikään. Juuri sen kautta kansallisvaltioiden itsenäisyyttä on kavennettu ja heikennetty. Tosin keskeinen kysymys EU-eliitin salongeissa ei ole ollut enää pitkään aikaan se, miten integraatiota edistetään, syvennetään ja lujitetaan, vaan se, voitaisiinko koko unionin repeäminen vielä estää kulkemalla ravun askelin takaperin.

Susi lampaan ja lammas suden vaatteissa

Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen kierros todisti yleiseurooppalaisesta ilmiöstä. Perinteisten puolueiden kannatus on sulamassa pois, ja poliittinen kenttä on sirpaloitunut.

Tästä kertoo Emmanuel Macronin menestys perustamansa En Marche! (Liikkeelle!) -puolueen ehdokkaana. Erittäin epäsuositun sosialistihallituksen entinen ministeri ja Rothschild & Cie -pankin investointipankkiirina toiminut kannatuskomeetta keräsi eniten ääniä vain yhdestä syystä: kansalaiset ovat epätietoisia ja hämmentyneitä.

Paras esimerkki poliittisten voimasuhteiden muutoksesta on sosialistien pääehdokkaan, Benoit Hamonin, kärsimä rökäletappio, jonka tuloksena hän sai vain 6 % äänistä ensimmäisellä kierroksella. Sosialistien istuvan presidentin François Hollanden epäonnistumista sekä talous- että turvallisuuspolitiikassa heijastelee se, että sosialistit hylännyt, Fidel Castroa ja Jasser Arafatia ihaileva äärivasemmistolainen Jean-Luc Mélenchon sai 19 % kannatuksen. Näin on siitä huolimatta tai sen vuoksi, että ennen vaaleja hän möläytti pitävänsä äärijuutalaisuutta suurempana uhkana Ranskalle kuin ääri-islamia.

Monet ranskalaiset haluaisivat pitää kiinni valistusihanteista ja äänestää perinteisiä puolueita. Mutta ne ovat taistelleet kynsin hampain EU-eliitin, islamin ja haittamaahanmuuton puolesta, siis juuri niiden tendenssien vahvistamiseksi, jotka mädättävät vapaata ja kansanvaltaista yhteiskuntaa.

Ranskassa on myös voimakkaita kansallismielisiä perinteitä de Gaullen ajoilta, ja sen merkiksi toisella kierroksella on Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Hän onkin vaalien ainoa poliittinen ehdokas ja konkreettisen korjausohjelman tarjoava vaihtoehto.

Pariisin yliopiston professori Guy Millière pitää yhdysvaltalaisen Gateston-instituutin raportissa Macronin voittoa ensimmäisellä kierroksella ristiriitaisena, sillä hänet on mielletty pelkäksi jatkajaksi Hollanden politiikalle, jonka suosio on lähellä nollaa. Niinpä totuuden paljastuminen Macronista ja hänen politiikastaan voi kääntää kannatussuhteet Le Penin voitoksi toisella kierroksella.

Median, sosialistien ja kapitalistien ristiriitainen suosikki

Emmanuel Macron on näyttänyt politiikan ulkopuolelta tulleelta, eikä hän ole kärsinyt skandaaleissa ryvettymisestä, kuten keskustaoikeistolaisen tasavaltalaispuolueen ex-pääministeri François Fillon. Macron on siis se messias, jota kansa on kaivannut sovittamaan valtapuolueiden ja kansan syvien rivien välistä etääntymistä.

Tähän populistiseen rooliin kiltiltä ja puhtoiselta koulupojalta näyttävä Macron on sopinut hyvin. Hän on naimisissa entisen opettajattarensa kanssa ja näyttää rakastavan äiti–poika-leikkejä. Korkokengän alla viihtymistä symboloi myös hänen suitsutuksensa lepsua maahanmuuttopolitiikkaa harjoittaneelle Angela Merkelille, joka on joutunut julkisuudessa kieltämään pitävänsä Macronia ”Saksan puudelina”, vaikka juuri tällaisesta rajat ylittävästä vaaleihin vaikuttamisesta on kyse.

Tosiasiassa hymypoika Macron on susi lampaan vaatteissa. Hän on EU-eliitin sisäpiiriläinen ajaessaan väitettyä ”yleiseurooppalaista” etua (eli Eurooppaan tunkeutuvien vieraiden kansakuntien ja kansainvälisen kapitalismin asiaa) ranskalaisten omia intressejä vastaan.

Alkuvuodesta Macron julisti Le Figaron mukaan, että ”ranskalaista kulttuuria ei ole olemassa” ja että hän ”ei ole koskaan nähnyt” ranskalaista taidetta. Ranskalaiseen kulttuuriin kohdistuvan lyttäyksen jälkeen Le Monde puolestaan kirjoitti, että Macron tukee uusien moskeijoiden rakentamista Ranskaan samalla, kun viranomaiset ovat joutuneet sulkemaan niitä ennalta eliminoidakseen terroria.

Macronin saatua 2014 François Hollandelta nimityksen talousministeriksi Helsingin Sanomien toimittaja Inka Kovanen suitsutti häntä ”presidentin oikeaksi aivopuoliskoksi” jutussaan ”Ranskan uuden sosialismin airut”. Google-sensuuria vaativan miljardöörin, George Sorosin, tukema Macron on nyt taitavasti lavastettu ”keskustalaiseksi”, vaikka tosiasiassa hän on samanlainen internationalistisen sosialismin ja löperöliberaalin kansainvälisen kapitalismin yhteistä etua edistävä poliittinen broileri kuin Suomessa on Alexander Stubb.

Sorosiin Macronia yhdistää miljonääritausta, joka on perua hänen pankkiiriaikoinaan tekemästä yrityskaupasta. Macronia tukevat myös kaikki ne miljardöörit, joiden etua hän ajoi ministerinä toimiessaan ja edistäessään halvan työvoiman laivaamista Ranskaan. Taloudellis-teollinen eliitti maksaa nyt velkojaan Macronille tukemalla tätä sosialistihallituksen hyödyllistä hölmöään. Macron on myös vihervasemmistolaisen median lemmikki, sillä häntä tukemaan ovat asettuneet Pierre Bergé, Xavier Niel and Patrick Drahi, jotka Gateston-instituutin mukaan omistavat pääosan Ranskan ”valtavirtamediasta” (”own most France’s mainstream media”).

Median ja internationalismin yhteen liittyminen on yleismaailmallinen ilmiö, eikä se ole jäänyt huomaamatta myöskään Suomessa, jossa vihervasemmistolainen media tekee jatkuvaa propagandatyötä kansainvälisen kapitalismin etujen edistämiseksi ja oman näennäisliberaalin ideologiansa kautta. Tässä sokeudessa ideologinen vieraantuminen loistaa pahimmillaan. Valtamedia on määritelmällisesti aina valhemedia, sillä valehtelu on vallan käytön keskeinen ominaisuus ja instrumentti.

Tässä on Ranskan seuraava presidentti

Emmanuel Macron julkaisi ohjelmansa vain kuusi viikkoa ennen vaalin ensimmäistä kierrosta. Se vaikuttaa hätäisesti laaditulta, eikä hänen puheissaan ole konkretiaa vaan pelkkää hyminää ”eurooppalaisista arvoista”. Tähän viittaa pölinä ”sosiaalisen ja ekologisen liikkuvuuden” (mobilité sociale et écologique) vauhdittamisesta ja kymmenien miljardien lisäämisestä valtion ”ekologisiin transitioihin” (transition écologique), joiden tarkoitus on edistää ”planeettamme pelastamista”.

Hänen on epäilty kopioineen Hollanden vuoden 2012 kampanjapuheita, ja on arveltu, että joko hän ei ole ymmärtänyt lukemiensa lauseiden merkitystä tai ei ole lukenut hänelle kirjoitettuja puheita ennen niiden julkista esittämistä. Retoriikka on pitkälti samaa, jota on totuttu kuulemaan poliittiselta vihervasemmistolta myös muualla.

Ratsastaapa hän myös 1962 itsenäistyneen Algerian ammoisella siirtomaaimperialismilla ja tuomitsee ”kolonalisaation” ”ihmisoikeusrikoksena”. Poliittinen vasemmisto on tämän moraaliposeerauksen tuloksena tietysti sulaa vahaa Macronin käsissä, mutta keinot ja välineet islamistisen terrorismin ja valloituspolitiikan pysäyttämiseen puuttuvat täysin. Macron tukee islamin leviämistä ”tasavaltalaisten arvojen” (les valeurs de la République) nimissä, vaikka The Washington Postin mukaan muslimit ovat pystyneet perustamaan Ranskaan ”kasvavia islamistisia minivaltioitaan” (growing Islamist mini-states).

Talouspolitiikasta Macronilla ei ole muuta sanottavaa kuin Hollandelle ministeriaikanaan laatimansa ohjelma, jonka tuloksena yli 10 % työvoimasta on työttömänä, 14 % elää köyhyysrajan alapuolella, valtion menot ovat 57 % bruttokansantuotteesta eikä talouskasvua ole.

Terrorismi on yleistynyt ja raaistunut, ja Ranskan rajojen sisäpuolella asuu poliisin mukaan 12 000 radikalisoitunutta muslimia ja murhapaikanhakijaa, joita viranomaisvalta ei pysty pitämään silmällä. Ratkaisuksi kaikkeen Macron tarjoaa vapaan liikkuvuuden lisäämistä ja EU-liittovaltion sysimustaan syleilyyn heittäytymistä.

Epäpoliittisuuden tavoittelustaan ja retorisuudestaan huolimatta Macronia ei kuitenkaan sanota populistiksi vaan ”positiiviseksi populistiksi”, kuten Yleisradion toimittaja Petri Burtsov vaivaannuttavan puolueellisessa ja väkinäisessä jutussaan. Varsinaisen populistin arvonimi näyttää olevan varattuna Le Penille, samoin kuin muutkin vaille määrittelyä jätetyt blanco-läimäytykset (”natsi”, ”fasisti”, ”rasisti”), joiden sisältönä voi nykyään olla mitä tahansa. Macroniin verrattuna Le Pen on lammas suden vuodan alla.

Tohtori? Ei

Macron yrittää ammentaa kannatusta kansallista etua tavoittelevien keskuudesta syöttämällä heille pajunköyttä ja jakamalla patrioottien rivit kahtia. Hänen taktiikkanaan on esiintyä ”patrioottien ja isänmaanystävien puolesta nationalisteja vastaan”.

Esimerkiksi Yleisradion Sampo Vaarakallio iloitsi ensimmäisen kierroksen voittaneen Macronin puolesta ”analyysiksi” otsikoidussa kirjoituksessaan, jonka mukaan Macron ”[...] sanoi puolustavansa patriootteja, kansallismielisiä ranskalaisia nationalismin uhan edessä”. Hänen mukaansa oli jopa ”[i]hailtavan taitavaa, että Macron nappasi patriotismi -termin omiin tarkoituksiin”.

Mitä isänmaanystävyyttä sellainen on, että vastustetaan kansallismielisyyttä? Todellisuudessa tämän tapainen sanojen uudestaan määrittely merkitsee vain valheen suohon hukuttautumista.

Orwellin romaanista tunnetulla retorisella tempulla saa varmaankin paljon kannatusta, sillä se tarjoaa ihmisille mahdollisuutta hyvin omintunnoin äänestää jotakuta ”kansallisen edun edistäjäksi” sanottua ilman siihen liittyvää natsismin leimaa. Mutta käytännössä tällainen propaganda on pahinta ideologista sumutusta, juuri sellaista, jota vihreät ja vasemmisto harjoittavat kaikkialla mediassa.

Valhetta Hesarissa.

Emmanuel Macronista liikkuu myös paljon muuta väärää tietoa ja propagandaa, jolla yritetään promovoida ja laakeroida Macronin voittokulkua. Esimerkiksi Helsingin Sanomat väitti edellä viitatussa jutussaan 20.10.2014, että ”filosofiaa opiskellut Macron teki gradunsa Macchiavellistä [nimi kirjoitettu väärin] ja väitöskirjansa Hegelin filosofiasta”. Sama valhe näyttää kulkeutuneen myös suomenkielisen Wikipedian hakusanaan ”Emmanuel Macron” (tilanne 4.5.2017).

Tosiasiassa Macron ei ole tohtori.

Väärää tietoa Wikipediassa.

Hän opiskeli filosofiaa Nanterressa suorittaen diplôme d’études approfondies (DEA) -tutkinnon, joka rinnastetaan maisterintutkintoihin muutamista jatko-opintoihin valmentavista osioista huolimatta. Lisäksi hän suoritti ranskalaisilta virkamiehiltä vaadittavan tutkinnon Ècole nationale d’administration (ENA) -oppilaitoksessa valmistuen 2004.

Englanninkielisessä ja ranskankielisessä Wikipedia-hakusanassa virheellistä mainintaa Macronin tohtoriksi väittelystä ei ole, ja virhe voi johtua ’tutkielmaa’ merkitsevän sanan ”dissertation” virheellisestä kääntämisestä ”väitöskirjaksi” esimerkiksi tästä lähteenä mainitusta The Guardianin lehtijutusta, joka väittää, että ”[w]hile studying philosophy he wrote a dissertation on Machiavelli and Hegel [...]”.

Pitää kyllä paikkaansa, että Macron toimi historianfilosofi Paul Ricœurin assistenttina vuosina 1999–2001 tutkien Hegelin Oikeusfilosofiaa ja valistusfilosofista yhteishyvän käsitettä. Hän kuitenkin keskittyi niin vahvasti Hegelin kansallismielisyyden murjomiseen, ettei hän ymmärtänyt aiheestaan mitään.

Hegelin mukaan itsenäiset kansallisvaltiot ovat järjen instrumentteja ja hyvinvointiyhteiskuntien välttämättömiä edellytyksiä. Tälle on helppo löytää havainnollinen todistus nykyisestä Euroopasta, joka vaikeroi kurjuudessa kansallisvaltioiden alennustilan ja itsemäärämisoikeuksien menetysten vuoksi.

Macronin penseä suhtautuminen kansallismielisyyteen ei ole sinänsä yllättävää, sillä ranskalaisten on yleensäkin ollut vaikea ymmärtää Hegeliä. Hänen filosofiansa yhdistetään automaattisesti natsismiin, eikä myöskään snellmanilainen ajattelu saisi Ranskassa kovin korkeaa kannatusta. Samoista syistä Ranskassa vältellään jopa Sibeliuksen musiikkia; sitäkään ei ymmärretä ”luonnon” tai ”yleisinhimillisten tuntemusten” romanttissävyiseksi kuvailuksi, kuten Britanniassa ja Yhdysvalloissa, vaan ”natsismin” välineeksi. Sen uskon kyllä, että gradunsa Macron teki Niccòlo Machiavellistä, sillä niin opportunistista ja mafiamaista on hänen politiikkansa.
 

Ranskassa äänestetään EU:n menneisyydestä ja Euroopan tulevaisuudesta

Ranskassa on kuningasvallan ja imperialismin ajalta perinne, jonka mukaan ei ole väliä, vaikka kansa eläisi kurjuudessa, kunhan eliitti voi jatkaa huoletta oloissaan. Esimerkiksi talvella vuonna 1709 Versaillesissa juhlittiin loisteliasta hovielämää samaan aikaan, kun muualla maassa kuoli 630 000 ihmistä nälkään ja kylmyyteen. Osittain tästä syystä giljotiinille tuli myöhemmin töitä.

Myös nykyisin ihmiset juhlivat Ranskan hyvinvointialueilla, Pariisin katukahviloissa ja Élysée-palatsissa samalla, kun siirtolaishäiriköt ovat polttaneet toistuvasti noin tuhat autoa tavallisten ranskalaisten asuinalueilla joka uudenvuodenyö. Macron on luvannut jatkaa ”rajat auki” -politiikkaa ja edistää etenkin maahanmuuttajien asioita luoden heille työpaikkoja ranskalaisten omaksi tappioksi.

Käsittääkseni Macronin äänestäjät tulevat vain varmistaneiksi ranskalaisen yhteiskunnan tuhon. Hänen kaudellaan näemme ranskalaisen yhteiskunnan muuttumisen täydelliseksi roskaläjäksi, sellaiseksi punaisten lyhtyjen aluetta muistuttavaksi bordelliksi, jonka kaduilla pauhaa ghettoblaster ja jollainen Pariisin Pompidou-keskus jo on haittamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden vuoksi.

Myös pariisilaisprofessori Guy Millièren mielestä Macron olisi ”katastrofi Ranskalle”, ja oman käsitykseni mukaan katkolla on nyt Euroopan unionin tulevaisuus.

Macronin kokemattomuus ja puoliksi oppineisuus näkyy hänen EU-federalismissaan. Tämä messias vaatii ankarampia rangaistuksia maille, jotka eivät tottele EU:n määräyksiä ja ota vastaan EU:n tuputtamia siirtolaisia muista Euroopan maista.

Hän ei ole ymmärtänyt, että Britannia lähti Euroopan unionista juuri siksi, että EU on puuttunut liiaksi valtioiden sisäisiin asioihin ja väestöpolitiikkaan. Jos EU:n halutaan pysyvän koossa, olisi yhteistuumin peräännyttävä muun muassa Schengenin sopimuksesta ja eurosta, mutta kuristamalla valtioita pakolla yhteen EU:sta lähtee henki.

Niinpä Macronin vastustamiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Riittää, kun päästää hänet ja hänen kaltaisensa irti Euroopassa. Paljon vaikeampi olisi menestyä omalla vaihtoehtoisella agendalla, niin kuin Le Penin täytyy.

Mikäli Macron valitaan presidentiksi, niin käy kahdesta syystä. Ensinnäkin kansalaiset pelkäävät sitä suurta ja ajan myötä välttämättömäksi käyvää muutosta, jonka Le Penin esittämän EU-kritiikin todesta ottaminen toisi politiikkaan.

Toinen syy Macronin valintaan on sama, jonka vuoksi Trump päätyi Yhdysvaltain presidentinvirkaan: hänen vastaehdokkaansa ei kykene tarjoamaan mitään todellista vaihtoehtoa. Le Penin kampanja ja hänen lähipiirinsä on keskittynyt jatkamaan Ranskan vallankumoushistoriaa lupaamalla kumota samaa sukupuolta olevien avioliittolait.

Ranskan oma arjatar on tässä asiassa täysin eri linjoilla kuin Hollannin Geert Wilders, joka ymmärtää, mitä liberalismin puolustaminen Euroopassa merkitsee. Le Penin argumentaatio homoja vastaan on retorisesti yhtä huonoa kuin se, että professoripuolueena tunnettu Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutschland) julistaisi avaavansa Buchenwaldin uudestaan. Sen asemasta puolue nimittikin toiseksi pääehdokkaakseen lesbon.

Keljua on, että kansallismielisyyteen liitetään usein arvokonservatismi tilanteessa, jossa Euroopan kansallismielisiltä odotetaan kykyä uudistaa Euroopan unionia. Kolmas susi, joka vaanii tilaisuuttaan Ranskan vaaleissa, on nimittäin Vladimir Putin, jonka tuki Le Penille on todellinen avuliaan Aatun kädenojennus ja jota jokainen järkevä kampanjapäällikkö voisi pyytää lopettamaan tukemisen.

Paradoksaalista on, että ihmiset äänestävät Macronia pitääkseen EU:ta koossa, vaikka tosiasiassa EU tuhoutuu hänen kaltaistensa politikointiin. Macronin tyypillinen äänestäjä on sellainen, joka vakuuttaa pelottomuuttaan terrorismin edessä mutta pelkää sisällään asuvaa toivetta päästää todelliset ajatuksensa irti ja äänestää loppu Euroopassa jatkuville maahanmuuttopolitiikan hulluille päiville.

Poliittisen kentän hajoamisen vuoksi Ranskan vaaleissa ei näytä olevan yhtäkään todellista johtajaa, joka voisi saattaa EU:n takaisin oikealle tielle ja pitää yhteisön elinkelpoiset osat hengissä. Ohjelmaan perustuvan johtajuuden puuttuessa EU:n politiikanteko on täysin hukassa, ja nähdään tähdenlentoja.

Pravdan jälkeisestä ajasta

Yliopistojen vihervasemmistolaisen politrukkisiiven edustajat kokoontuivat viime lauantaina mielenosoituksiin järjestääkseen – kuten he itse asian ilmaisivat – ”marsseja ja iskuja totuuden jälkeistä aikaa vastaan”. Helsingin yliopisto houkutteli opiskelijoitaan ja palkollisiaan tähän ”tiedemarssiksi” kuvailemaansa tapahtumaan jutussa, jossa annettiin käytännön neuvoja poliittiseen mielenosoitukseen osallistumiseksi.

Paha sanoa teille rähinöitsijät, mutta totuuden eli tuttavallisemmin Pravdan aika on ollut ohi jo kauan sitten. Vaikka lehti onkin lopetettu, sitä lukenut väki näyttää riehuvan yhä.

Huvittavaa asiassa on muutamakin seikka. Ensinnäkin (1) paikallislehti Helsingin Sanomat on mainostanut itseään samalla sloganilla, jossa myös on paheksuttu siirtymistä ”totuuden jälkeiseen aikaan”. Kannanotto antaa ymmärtää, että totuus omistetaan lasitalossa ja että ihmisten tuleminen kriittisiksi valtamedioiden julistusta, salailua, asenteiden muokkausta ja mielipiteiden manipulaatiota kohtaan on muka jotenkin pahasta.

Aina naurettavammaksi tilanne menee, kun huomataan, että punavihreä media on nojannut pitkälti postmodernistiseen ja jälkistrukturalistiseen yhteiskuntateoriaan, jonka mukaan mitään ehdotonta totuutta ei pitäisi olla olemassakaan. Nyt kun median ja yhteiskuntatieteiden valtavirta velloo punavihreässä liemessä ja ”vaihtoehtoiseksi” leimataan puolueeton, EU-kriittinen tai yleensäkin ei-sosialistinen ajattelu, nämä vaihtoehdot eivät kelpaakaan vihervasemmistolle, joka pitää kriittistä ajattelua tuomittavana.

Toiseksi (2), kyseinen punavihreä porukka ja heidän kellokkaansa ovat itse halki vuosikymmenten edustaneet poliittisesti motivoitua tendenssitutkimusta yliopistoissa. Sen vuoksi heillä ei ole varaa sanoa todellisia kriittisiä tieteenharjoittajia ja ”toisinajattelijoina” pidettyjä vastaan yhtään mitään.

Ja kolmanneksi (3), Yhdysvalloista levinneet March for Science -mielenosoitukset ovat pelkästään poliittisia kannanottoja Donald Trumpin presidentiksi valintaa vastaan. Niiden kautta tiedettä ja tieteen organisaatioita yritetään käyttää Trumpin esittämien vaihtoehtojen vastaiseen lietsontaan.

Yliopistolliset punakaartit näyttävät edelleen uskovan tieteelliseen sosialismiin ja omaan objektiivisuutensa. Niihin vedoten tieteen kiilusilmät arvostelevat kaikkia vaihtoehtoisia totuuksia ja ”vaihtoehtoista mediaa” sekä paheksuvat laissez faire -politiikalle esitettyjä vaihtoehtoja.

Kyseinen mellakointi on heijastusta kommunistiseen totalitarismiin sisältyvästä oikeauskoisuuden periaatteesta. Ei ole ymmärretty että epäily ja vaihtoehtoiset näkemykset kuuluvat niin tieteelliseen totuuden tavoitteluun kuin kansanvaltaiseen ja vapaamieliseen yhteiskuntaankin.

Yleisradio selvensi asiaa jutussaan, jonka mukaan ”marsseilla vastustetaan presidentti Donald Trumpin suunnittelemia tutkimusrahoituksen leikkauksia ja ilmastonmuutoksen väheksymistä”. Väite voisi olla relevantti, jos sitä täydennettäisiin huomautuksella, että Trump leikkaa tutkimusrahoitusta samasta syystä kuin Suomen hallitus. Akateemisen vihervasemmiston vetoomuksillaan maahamme rääkymä haittamaahanmuutto on syönyt resursseja koulutuksesta, opintotuesta ja tutkimuksesta.

Koska maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta ovat vaatineet erityisesti vihervasemmistolaiset yliopistotoimijat, minusta olisi oikein, että niihin hupenevat kulut otettaisiin suoraan heidän henkilökohtaisista palkoistaan. Tieteelle ja yhteiskunnallemme tutkimusrahoituksen yleiset heikennykset ovat tietysti vahingoksi, niin kuin monet muutkin vihervasemmiston pyörittämät kuolontanssit, sillä vaarassa on nuorisomme tulevaisuus.

Trumpin hallinto ei myöskään väheksy ilmastonmuutosta vaan pitää nykyisiä ilmastonsuojelutoimia tehottomina ja siksi kannattamattomina ja epäoikeudenmukaisina. Totuushan asiassa on, että USA:n ja Euroopan on järjetöntä hirttää talouttaan ilmastonsuojeluun samanaikaisesti, kun Kiina avaa uuden hiilivoimalan lähes joka viikko.

Ilmastonmuutosta ei pysäytetä teollisuusmailta nyhdettävillä ilmastonsuojelumaksuilla eikä kehitysmaille suunnatuilla subventioilla vaan talouden ja teollisuuden innovaatioilla, kuten led-lampuilla ja sähköautoilla, jotka ovat ympäristöpolitiikan kaipaamia konkreettisia keinoja päästöjen hillitsemiseksi. Jos ympäristöliike olisi johdonmukainen, sen kannattaisi tukea länsimaiden autoteollisuutta liikenteen sähköistämiseksi ja uusien keksintöjen saamiseksi markkitantaloudellisesti kannattavaan tuotantoon.

Suomi pakotetaan nyt maksamaan ilmastonsuojelumaksuja Kiinalle, joka voisi kustantaa parannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Totuus on, että ilmastonmuutosta koskeva totuus on kiistanalainen ja että näkemyksiä on useita. Niihin kuuluvat myös Massachusetts Institute of Technologyssa toimivan meteorologian professori Richard Lindzenin esittämät kontroversiaalit.

Kaksinapaiset suhteet moninapaisessa maailmassa

Yksi epätotuuden julistamisen laji vasemmistolaisen pseudotieteen penetroimissa yliopistoissa ja mediassa on kaksiarvoisen sukupuolieron kiistävä politikointi. Järjestö- ja vähemmistöpoliittisista intresseistään lähtien transgenderistit ja queer-teoreetikot ovat pyrkineet muokkaamaan tiedettä sekä biologian, fenomenologian että arkikokemusten vastaiseen suuntaan.

Näyttöä asiasta saatiin Ruben Stillerin juontamassa viime perjantaisessa Pressiklubissa, jossa feministipuolueen helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu, graafinen suunnittelija Katju Aro julisti aivan ehdottomana tieteellisenä tosiasiana, että ”biologia tuntee 30 sukupuolta”.

Vaikka tällaiseen päätelmään voitaisiinkin tulla sukupuolen käsitettä äärimmilleen venyttävässä retorisessa jongleerauksessa, kyseisen sössölogian pohjalta ei voida vaatia sen tapaista sukupuolen käsitteen uudelleen määrittelyä, joka pakottaisi kieltämään kaksiarvoisen sukupuolieron.

Tämän politikoinnin hullunkurisuus on siinä, että äärimmäisen pieniin ja määrällisiltä edustuksiltaan mitättömiin vähemmistöihin viitaten yritetään kiistää sekä biologiset, fenomenologiset että arkikokemukselliset tosiasiat. Biologisesti ihmisillä on joko XX-kromosomit tai XY-kromosomit, ja sen mukaan he ovat joko naisia tai miehiä. Biologisen ilmiötason poikkeukset voidaan edelleenkin määritellä lääketieteellisesti vaikkapa Klinefelterin syndroomiksi, jolloin ihmisellä voi olla esimerkiksi XXY- tai XXXY-kromosomisto.

Myös fenomenologisesti havaittavalla ilmiötasolla ihmiset ovat miehiä tai naisia sukupuolielintensä mukaan. Ristiriitaista transgenderistien argumentaatiossa on ollut se, että he ovat vedonneet fenomenologiseen filosofiaan pyrkiessään oikeuttamaan näkemystään kymmenistä sukupuolista. He ovat viitanneet ihmisen ”kehollisuuteen” yrittäessään kiistää sukupuolielinten ratkaisevan merkityksen sukupuolen kannalta, vaikka kehosta saatavat havainnot antavat nimenomaisen todistuksen siitä, että miehellä on kulli ja naisella pillu (Kotimaisten kielten keskuksen suosittamat nimitykset sukupuolielimille).

Tämän sukupuoleen liittyvän empiirisen ja ilmiötason totuuden he ovat yrittäneet jynssätä pois vähättelemällä sukupuolielinten merkitystä myös seksuaalisen kanssakäymisen kannalta. He ovat pyrkineet liudentamaan pois sukupuolielimiin liittyvän kaksiarvoisen sukupuolieron ja hämärtämään seksuaalisen kanssakäymisen erot (homoseksuaalisuus vs. heteroseksuaalisuus) sillä melko vulgaarilla ja epäolennaisella fraasilla, että lihavalla miehellä voi olla pienipovista naista suuremmat tissit. Tällöin myös seksi on yritetty hukuttaa läskiin.

Tosiasiassa ihmiset voivat olla homoja, heteroita ja biseksuaalejakin vain kaksiarvoisen sukupuolieron pohjalta. Tämä vastaa ihmisten valtaenemmistön tapaa kokea oma sukupuolensa ja seksuaalisuutensa. Paradoksaalista on, että transgenderismin ja queer-teorian pääideologit ovat pakottaneet myös seksuaalivähemmistöliikettä kiistämään oman alkuehtonsa, eli kaksiarvoisen sukupuolieron, jonka kautta ihmiset voivat olla homoja, heteroita tai biseksuaaleja.

Transgenderisteille ja queer-teoreettisen pseudotieteen edustajille ihmiset eivät ole homoja, heteroita eivätkä biseksuaaleja, vaan kyseinen liikehdintä pyrkii vastustamaan kaikenlaista olemusajattelua. Olemusten vastustaminen tarkoittaa kannanottoa, jonka mukaan ihmisillä ei muka ole ominaisuuksia. Tämä on ristiriitaista jo siksikin, että monet transgenderistit paljastavat kaksiarvoisen sukupuolieron merkityksen vaatimalla kynsin hampain sukupuolensa vaihtamista tai – kuten he itse sanovat – ”korjaamista”, ikään kuin he olisivat rikki.

Yhden lähestymistavan asiaan tarjoaa analyyttis-käsitteellinen filosofia. Sen pohjalta sukupuoliero on apriorinen käsitteellinen tosiasia, joka ohjaa havaitsemaan sukupuolen kaksiarvoisessa konseptiossa. Se vastaa myös kielen kuvateorian mukaisesti sekä biologiasta että fenotyyppiseltä ilmiötasolta saatavaa todistusta.

Sitä vastaan transgenderistit ja queer-teoreetikot ovat pystyneet esittämään lähinnä yhden argumentin. He ovat vedonneet omaan subjektiiviseen tuntemukseensa sukupuolestaan. Koettu sukupuoli ei kuitenkaan ole sukupuoli, niin kuin itsensä kokeminen linnuksi ei tee kenestäkään lintua, jonka kannattaisi kokeilla taitojaan hyppäämällä räystäältä. Itsensä kokemista joksikin muuksi kuin on, pidetään usein myös mielenterveyden häiriönä.

On epäilemättä selvää, että pieni osa ihmisistä kokee sukupuolensa joksikin muuksi kuin sukupuolielintensä mukaiseksi. Ehkä heitä pitää myös kohtuullisesti tukea korjausprosesseissaan silloin, kun kokemisen adekvaattiudesta vallitsee varmuus. Mutta tästä ei voida johdella sellaista yleispäätelmää, että kaksiarvoinen sukupuoliero pitäisi kumota tai että kaikkien toisten ihmisten pitäisi määritellä sukupuolensa uudelleen.

Nythän transgenderistit ovat pyrkineet kieltämään oppilaiden sanomisen tytöiksi tai pojiksi kouluissa, ja liike neuvoo lopettamaan puheet naisista ja miehistä sekä puhumaan sen sijaan ”cis-naisista” ja ”cis-miehistä” (latinan sanasta ”cis”, joka merkitsee ”tällä puolella” toimien vastakohtana sanalle ”trans”).

Tytöistä ja pojista tai naisista ja miehistä puhuminen ei ole kuitenkaan mitään ”cisnormatiivisuutta” eikä ”cisgenderismiä”, joita pitäisi vastustaa poliittisin perustein, kuten transgenderistit pyrkivät tekemään. Juuri tällöinhän tieteellinen kysymys sukupuolten olemassaolosta käännettäisiin pelkäksi suvaitsevaisuuskeskusteluksi siitä, mitä poliittista mieltä saa tai pitää olla!

Tässä poliittisessa vaateliaisuudessa ei lainkaan huomata, että ihmisyksilöiden tapa kokea sukupuolensa voi olla häiriintynyttä ja vähintäänkin epäadekvaattia suhteessa omaan kehoon. Ontologisten totuuksien myöntämisen sijasta transgenderistit ja queer-teoreetikot vetoavat yksilöiden liberaaliin oikeuteen itse määritellä oman sukupuolensa.

Subjektiivinen kokeminen voi kuitenkin olla täysin vääristynyttä, niin kuin se psykopatologioissa yleensä on. Tämän toteajia he haukkuvat sitten ristiriitaisesti ”liberaaleiksi” tai ”populisteiksi”, kuten nyt esimerkiksi minua kirjoitettuani aiheesta erääseen vasemmistolaiseen kulttuuriaikakauslehteen (ikimuistettava vastineeni heille tässä; artikkeli sisältyy myös kokoelmateokseeni Filosofiset viuhahdukset).

Ristiriitaista on, että transgenderistien ja queer-teoreetikoiden taustalla vaikuttava postmoderni ja jälkistrukturalistinen yhteiskuntateoria on pyrkinyt vastustamaan medikalisointia pitäen lääketieteellisiä lähestymistapoja yksinkertaistavina. Nyt he kuitenkin itse torjuvat sukupuolen kokemisen yhteiskunnallisiin vaikutustekijöihin liittyvät seikat ja vaativat sukupuolen muokkaamista pillereillä ja kirurgien veitsillä. – Eikö tämä ole epä-älyllistä?

Asiassa kamppaillaan totuudesta siksi, että sukupuolieron tasaiseksi jyrääminen ei ole sen enempää tieteen kuin arkikokemuksenkaan mukaista. Vihervasemmiston hallitsemissa yliopistoissa kaksiarvoisen sukupuolieron pois taikomisesta on kuitenkin tehty valtavirta, jota pönkitetään Yleisradion ja Sanomien lehtien tuella.

Jakamalla taloudelliset toimintaresurssit, virat ja varat yksinomaan feministisen, transgenderistisen ja queer-teoreettisen hölynpölyn edustajille on yliopistoista tehty bunkkereita, joista näiden ideologioiden kannattajat julistavat omaa vääristynyttä ja järjestöpolitiikan määräämää totuuttaan sekä lavastavat ihmisten valtaenemmistön hyväksymän ja tähän asti vallinneen ontologisen totuuden ”vaihtoehtoiseksi ajatteluksi”, jolla ei muka ole oikeutusta.

Sitten he lukkiutuvat akateemisten turvamuurien taakse ja kutsuvat oman totuutensa varjelua paljastavan defensiivisesti ”turvallisen tilan politiikaksi”, ikään kuin heidän totuutensa olisi suuressa vaarassa murentua palasiksi pienimmästäkin vastaväitteestä.

Omassa kuplassaan elämistään vastaan kohdistetut epäilykset he pyrkivät leimaamaan ”väkivaltaisen miehen vihamielisyydeksi”, jota kohtaan naiskosmonautti Raisa Irina Gulakovan näköiset lesbottaret kailottavat omaa koleaa sanomaansa samalla, kun heidän argumentaationsa sinkoutuu jonnekin kokonaan omalle kiertoradalleen: arkitodellisuudesta vieraantuneeseen ulkoavaruuteen.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että transgenderistien ja queer-teoreetikoiden retoriikka ilmentää naisten tapaa ymmärtää sukupuoli ja seksuaalisuus, eikä se vastaa sen enempää hetero- kuin homomiestenkään näkemyksiä. Siten aiheita koskevat mielipide-erot heijastelevat perimmältään feminismin kohottamista tieteen asemaan. Asiaa koskeva kiistely todistaa näin ollen kaksiarvoisen sukupuolieron vaikuttavuudesta, ja käsittelen asiaa tarkemmin teokseni Enkelirakkaus feminismikriittisissä osissa.

Ranskan oman arjattaren noitajahti

Näyttöä olkiukkojen rakentelusta ovat tarjonneet myös viime päivien maailmanpoliittiset tapahtumat. ”Totuuden jälkeiseen aikaan” liittyy vihervasemmistolaisen median kampanjointi kansallista etua puolustavia poliitikkoja ja valtioiden kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan.

Vihervasemmistolaisilla toimittajilla täytetty media on tehnyt kaikkensa mustamaalatakseen Marine Le Penin presidentinvaalikampanjan moraalittomaksi ja Euroopan tuhoa enteileväksi. Noitavainoa on käyty koko kevään ajan.

Le Penin selviydyttyä vaalin toiselle kierrokselle median ja EU-eliitin vihanlietsonta Le Penia vastaan jatkuu tavalla, jolla myös Äiti Teresasta voitaisiin helposti lavastaa ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä” -sadun paha kuningatar. Valtamedian mukaan Le Penin ainoa pyrkimys on pilata ranskalainen yhteiskunta ja eurooppalainen elämäntapa.

Totuus on tässäkin asiassa aivan päinvastainen. Le Penin haastaja Emmanuel Macron on luvannut pitää Ranskan rajat auki, kun taas Le Pen on vaatinut muutosta niin tähän asiaan kuin Ranskan keskeisiin valtiosopimuksiinkin. Juuri niitä eurooppalaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastaminen Lähi-idästä vyöryvältä barbarialta vaatisi. Näyttää kuitenkin siltä, että ranskalaiset eivät ole vielä saaneet islamistisesta terrorismista tarpeekseen vaan haluavat sitä lisää.

Kiusallista asiasta uutisoimisessa on median ja EU-kritiikittömien poliitikkojen peittelemätön ja suorasukainen asettuminen vasemmistolaisen, poliittisesti täysin kokemattoman ja näyttöjä esittämättömän Macronin puolelle ja Le Peniä vastaan. Tilanteen kieroutumisesta kertoo myös Suomen porvaripuolueita edustavien Juha Sipilän ja Petteri Orpon iloitseminen sosialistisesta yhteiskuntanäkemyksestä juurensa juontavan Macronin puolesta.

Media ei ole ymmärrettävästi pitänyt kovin suurta melua tosiasiasta, että muslimiterroristin Champs-Elyseèsillä viime torstaina kuoliaaksi ampuma poliisi oli homoaktivisti. Tämän pitäisi kyllin selvästi osoittaa, että islamin levittämistä Eurooppaan ei voida perustella myöskään seksuaalivähemmistöjen selässä ratsastaen tai sateenkaarenvärinen rauhanlippu hulmuten.

Sen asemasta valheellinen valtamedia laatii vastauutisia, joilla se pyrkii viemään huomion muualle ja syyttää länsimaita (a) integraatiopolitiikan epäonnistumisesta sekä (b) viranomaisvaltaa siitä, että viranomaiset eivät pysty estämään muslimiterroristien muita vähemmistöjä vastaan tekemiä terrori-iskuja.

Tosiasiassa vika on aivan muualla kuin poliisien, terrorismintutkijoiden tai tiedustelupalvelujen toiminnassa. Se on muslimien ja poliittisen vihervasemmiston halussa yhteistoimin tuhota länsimaiden kulttuurinen järjestelmä ja etnis-sosiaalinen väestörakenne. Tämän totuuden puolesta ja kulttuurimädättäjien tarkoitusperiä vastaan tieteen ja median pitäisi taistella.

Ranskan presidentinvaalit: Auttaako Le Pen sosialistit valtaan?

Kun François Hollande päätti olla asettumatta ehdokkaaksi toiselle presidenttikaudelle, oli selvää, miten pesänjakajien kesken kävisi. Oikeiston ehdokkaista François Fillonilla olisi periaatteessa mahdollisuus kerätä taakseen yksinkertainen enemmistö viimeistään vaalin toisella kierroksella, mutta Marine Le Penillä ei ole.

Häneen kohdistuva vastustus on nimittäin niin suurta. Myös poliittinen vasemmisto äänestäisi mieluummin keskustaoikeistolaisen tasavaltalaispuolueen Fillonia kuin päästäisi oikeistolaisemmaksi sanotun Le Penin valtaan.

Koska Fillonin kannatus on laskenut ”Penelopegateksi” nimetyn skandaalin ryöpyttelemänä, hän ei selvinne toiselle kierrokselle. Niinpä toisella kierroksella nähtäneen Marine Le Penin lisäksi joko vasemmistolaisen En Marche!-puolueen Emmanuel Macron tai sosialistipuoleen Benoît Hamon. Kuitenkin vain Fillonin tapaisella maltillisella oikeistolaisella olisi mahdollisuus kerätä riittävän laaja kannatus Macronia tai Hamonia vastaan, joten etenemällä vaalin toiselle kierrokselle Le Pen tulee edistäneeksi sosialistisen ehdokkaan valituksi tuloa.

Näin voi toki käydä jo ensimmäiselläkin kierroksella. Koska Le Pen ei saane missään oloissa yli puolta äänistä, hän syö oikeiston äänisaalista ja mahdollistaa sen, että keskustalaisesti ajattelevat taktikoivat äänensä jo ensimmäisellä kierroksella vasemmiston ehdokkaalle.

Kuviossa toistuu Yhdysvaltain presidentinvaalin tilanne, mutta käänteisenä. Trump valittiin, koska Clinton oli niin mitäänsanomaton. Ranskassa taas vasemmiston ehdokas valitaan, koska Le Peniä vihataan niin paljon.

On kuitenkin filosofisten periaatteiden mukaista muistaa, ettei mikään tule hyväksi sanomalla jotain muuta huonoksi, kuten niin sanottu valtamedia on pyrkinyt tekemään töhrimällä Le Penin naamatauluun kaikenlaista. Esimerkkinä toimikoon vaikkapa Yleisradion eilen lähettämä Ulkolinja ”Marine Le Penin matka valtaan”, jossa paheksuttiin Le Penin maahanmuutto- ja EU-vastaisuutta sekä hänelle luettua syytettä.

EU:n tuomioistuinhan luki Le Penille poliittisesti masinoidun syytteen, sillä hänen on katsottu levittäneen ”väkivaltaista videomateriaalia”. Monetkaan ihmiset tuskin tietävät, mistä aineistosta oli kyse. Le Pen oli valistanut kansaa paljastamalla ISIS:in jakamaa raakalaismaista videomateriaalia, eikä hänen tekemänsä paljastus ollut varmastikaan suurempi rikos kuin järjestön jatkuvasti tekemät murhat.

Tilannetta voi viime hetkellä muuttaa Pariisissa eilen tehty rynnäkkökivääri-isku, josta tiedetään varmasti se, että epäilty on 39-vuotias muslimi Karim Cheurfi (Abu Yusuf al-Baljik) ja että vastuun teosta on ottanut islamilaiseksi valtioksi itseään kutsuva islamilainen terroristiryhmittymä ISIS. Tämän tuloksena Ranskaan on julistettu jälleen hätätila.

Terrorin vuoksi myös demokratian toteuttaminen vaaleissa on ajautunut pelkäksi taktikoinniksi. Tässä kamppailussa eivät ole vastakkain perinteiseen tapaan oikeisto ja vasemmisto vaan kansallisen edun tavoittelijat ja ne, jotka eivät piittaa kansallisesta edusta vaan pyrkivät ajamaan asioita ”yleiseurooppalaisen” politiikanteon kautta. Viimeksi mainitun toimimattomuus on kuitenkin nähty, ja niinpä tässäkin vaalissa äänestetään EU:n tulevaisuudesta.

Itse en toivo EU:n repeämistä, sillä periaatteessa EU olisi edelleenkin hyvä instrumentti esimerkiksi ulkorajojen hallintaan, mutta sen pitäisi perääntyä kunnianhimoisista tavoitteistaan muutaman askeleen verran. Ilman valuuttaunionia ja vapaata liikkuvuutta EU voisi edelleenkin palvella eurooppalaisten ihmisten yhteistä etua, vaikkapa EEC:n tapaiseksi vapaakauppaliitoksi kavennettuna.

Toisaalta toivon Le Penin valituksi tuloa, sillä hän on luvannut muun muassa irrottaa maansa epäreiluksi osoittautuneesta Schengenin sopimuksesta, järjestää kansanäänestyksen työllisyys- ja asuntopolitiikasta sekä poistaa kaksoiskansalaisuuden jihadistiyhteyksistä tuomituilta. Siinä olisi opiksi otettavaa myös muilla Euroopan mailla.

Erikoista onkin valtamedian kampanjointi Le Peniä vastaan. Hänen politiikkansa ei ole populistista vaan realistista, kansanvaltaista, järkevää ja periaatteellisia suunnanmuutoksia artikuloivaa. Ihmeellistä on myös feministien osoittama vastustus; nythän olisi mahdollisuus valita Ranskaan kaikkien aikojen ensimmäinen naispresidentti!

Oliko Nizzan terroristi hullu?

Sosiaalisessa ja muussa valheellisessa mediassa on esitetty useita arvailuja siitä, oliko Nizzan terroristi, tunisialaistaustainen muslimi Mohamed Lahouaiej-Bouhlel, mielisairas tai kansanomaisemmin sanottuna hullu.
Näin käy aina, kun terroristi on muslimi: vikaa etsitään kaikesta muusta, paitsi taustalla vaikuttavasta uskonnosta. Kysymykseen on helppo vastata arkiajattelun näkökulmasta, että totta kai tekijä oli vakavasti sairas, sillä eihän kukaan järjissään oleva ihminen käytä kuorma-autoa niittokoneena ja aja sitä aseellisesti tulittaen väkijoukkoon.

Mielenterveystutkimuksessa on jouduttu kuitenkin pohtimaan terveyden ja sairauden eroa tarkemmin. Ihminen, jota yhdessä ympäristössä pidetään hulluna, onkin toisessa ympäristössä kunnioitettu ja arvostettu kansalainen. Ja ihmistä, jota tietyn yhteisön piirissä pidetään korkeassa arvossa, paljastuukin toiseen yhteisöön siirrettynä täysin epärationaaliseksi tai jopa hulluksi. Mielenterveyden määritteleminen on suhteellista ja riippuu järkevyyskäsityksistä, jotka ovat sidoksissa maailmankuviin.

Entä miten on Nizzan terroristin tapauksessa? Se, mikä on meidän mielestämme sairasta, julmaa ja rikollista käyttäytymistä, voi hänen oman ääri-islamistisen taustansa näkökulmasta olla tervettä, arvostettua ja suositeltavaa toimintaa, josta radikalisoitunut papisto ja uskontokunnan oma moraalikoodi jakelevat palkintoja.

Uskontonsa näkökulmasta muslimiterroristin toiminnassa ei ole välttämättä mitään moittimista, eikä hän ollut varmaankaan omasta mielestään hullu. Enintään hänen uskontonsa on, mutta siihen nähden hän toteuttaa vain määräyksiä. Hulluksi paljastuu tätä kautta uskonto sinänsä.

Onko sitten meidän länsimainen kulttuurimme sen järkevämpi, terveempi tai viisaampi? Ainakin se toimii erilaisen logiikan varassa. Länsimaista järkevyyttä on varjostanut ydintuhon uhka, ja ehkä juuri siinä näkyy järkevyyden suhteellisuus. Mutta nuo pommit eivät ala itsestään paukkua, eivätkä varmasti kenenkään yksittäisen ihmisen tai ryhmän päätöksellä. Tässäkin asiakysymyksessä suurin riski on, että jokin äärimuslimien ryhmittymä saa käsiinsä ydinpommin...

Hullun tietää hulluksi siitä, ettei hän tunnista olevansa hullu. Tähän voivat vaikuttaa monet seikat, jotka pimentävät ihmisen pään, kuten köyhyys, kurjuus ja epätoivo. Nizzan terroristi ei ollut kuitenkaan rasismin uhri vaan hyvin toimeentuleva, ja hän näyttää olleen rahoissaan.

On myös kysyttävä, miksi länsimaalaiset köyhät, kurjat ja mielisairaat eivät ylläpidä terroritekojen systemaattista sarjaa. Miksi noin 98,9 prosenttia tänä vuonna tapahtuneista terrori-iskuista on muslimien tekosia?

Nizzan terrori-iskun motiiveja ei selitä edes tekijän rikollinen historia. Rikoshistoriaahan on useilla länsimaisilla ei-muslimeillakin, mutta silti länsimaiden rikollisliigat eivät harjoita systemaattista terroria, jota voitaisiin sanoa jihadiksi, eli pyhäksi sodaksi.

Vastaus löytyy uskonnosta. Terrorismin oikeutus tulee islamista. Vertailukohtaa asialle voidaan hakea 1970-luvulta, jolloin Eurooppaa kauhistuttivat Punaisen armeijakunnan ja Baaderin sekä Meinhofin kaltaiset terroristit. Myös heidän taustamotivaationsa oli ideologinen.

Aivan samoin on laita islamilaisessa terrorismissa. Terrorismin ilmiötä ja aaltoa ei synny ilman aatteellisia tekijöitä. Islam on poliittinen ideologia, joka antaa ratkaisevan motiivin, näennäisoikeutuksen ja toimintamallin terroritekoihin ryhtymiseksi. Ilman islamia ei olisi islamilaista terroritekojen jatkumoa vaan ainoastaan sinänsä harvinaisia yksittäisten hullujen vihanpurkauksia.

Lopuksi voidaan kysyä, miksi terroristit moukaroivat nimenomaan Ranskaa. Tähän on kaksi pääasiallista syytä.

Ensinnäkin (1), Ranskassa on suuri muslimivähemmistö siirtomaa-ajalta, jolloin Ranska hallitsi muun muassa Algeriaa. Vaikka Ranskan valtio nauttiikin luottamusta monissa Afrikan maissa ja on avokätisesti pyrkinyt auttamaan kehitysmaita, monet muslimit kokevat avustussuhteen negatiivisena riippuvuutena ja haluavat rikkoa välinsä ranskalaiseen yhteiskuntaan.

Myös valhemedian Suomessa haastattelema näennäisasiantuntija Hussein al-Taee pyrkii selittelemään asiaa muslimien kannalta parhain päin pitämällä terrori-iskuja seurauksena siitä, että länsimaat koettavat pommittaa Lähi-itää demokratiaksi. (Martti Ahtisaaren perustamassa CMI:ssä toimivaa al-Taeeta on pidettävä epäluotettavana ja epätieteellisenä lähteenä, sillä hän ei ole puolueeton vaan taustansa vuoksi intressiryhmän jäsen.)

Toiseksi (2), Ranskasta on tietoisesti ja tarkoituksellisesti tehty ”monikulttuurista” (eli islamisoitua) yhteiskuntaa, jossa toisen ja myöhempien sukupolvien muslimit ovat radikalisoituneet. Ääri-islamin lisääntyminen ei ole kuitenkaan ollut ranskalaisen kantaväestön syytä vaan on johtunut suurimmalta osaltaan siitä, että islamin käytännöt eivät ole sopineet nykyaikaiseen länsimaiseen elämänmenoon. Niinpä Ranskassa asuvista muslimeista noin 35 prosenttia on sitä mieltä, että itsemurhapommitus on silloin tällöin oikein.

Pariisissa, jossa ghettoblaster soi Pompidou-keskuksessa ja tuhat autoa kärähtää toistuvasti jokaisena uudenvuodenyönä, ei ole enää vuosiin voitu tehdä mitään islamistisen barbarian ja muslimiterrorismin ennalta ehkäisemiseksi tai lopettamiseksi. Muslimeja on niin paljon, ettei potentiaalisia terroristeja voida mitenkään profiloida eikä saada kiinni. Tuloksena on eräänlainen ”Jerusalem”, jossa konepistoolimiesten pitää vartioida elokuvateatterien ovilla, mikäli niissä nyt sensuurin vuoksi voi mitään enää esittääkään.

Mitä enemmän maassa on muslimeja, sitä todennäköisemmin ja sitä enemmän on myös muslimiterroristeja. Jos Suomessa halutaan ennalta eliminoida terrorismia, on syytä estää muslimiväestön kasvu lopettamalla Lähi-idästä virtaava maahanmuutto ja palauttamalla epäperäiset ja laittomat tulijat mahdollisimman nopeasti takaisin kotikonnuilleen.

Ainoa poliittisesti toimiva ratkaisu on muslimien määrän, vaikutusvallan ja edustuksen rajoittaminen valtionpoliittisella makrososiologisella toimintatasolla. Tämän ei kuitenkaan pidä eikä tarvitse merkitä muslimien syrjintää henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen liittyvällä mikrososiologisella tasolla.

Kuinka väärässä olen ollut?

 
Kun kuukausi sitten antauduin kirjoittamaan islaminuskon ja terroristisen väkivallan yhteyksistä, Uusi Suomi sensuroi kirjoitukseni ja poisti kirjoitusoikeuteni Puheenvuoro-palstalta. Olin silloin arvioinut Orlandossa tapahtuneen terrori-iskun vaikutuksia ja yhteyksiä muun muassa seksuaalivähemmistöjä koskevaan vihaan. Tuo isku osui tavallaan myös minuun. Kirjoitukseni löytyy edelleen tästä. Sen sijaan Uuden Suomen ylläpito arvosteli minua ”valheellisen tai perättömän tiedon” levittämisestä näin: 

Olet saanut varoituksen asiattomasta sisällöstä Uuden Suomen blogipalveluissa.

Otteet tekstistä: ”Ei ole erikseen myöskään ’uskontoa’ ja ’terroristien värväystä’.” ”Koska islamin olemus on joukkosuggestio, on vaikea erottaa uskonnon harjoittamista kansankiihotuksesta.” ”Itse en tiedä islamin lisäksi mitään muuta suurta uskontoa, joka edistäisi tavoitteitaan terrorin keinoin.” 

Keskusteluohjeen (https://oma.uusisuomi.fi/keskusteluohje) kohdat: ”Valheellisen tai perättömän tiedon levittäminen on kiellettyä.” ”Älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyviä asiattomia viestejä.”

On yhteiskunnallinen tosiasia, että muslimit ovat jatkuvasti syyllistyneet hirvittäviin terroritekoihin viattomia ihmisiä vastaan, viimeksi myöhään eilen illalla Nizzassa, kun terroristi ajoi kuorma-autolla väkijoukkoon. Kausaaliyhteyksistä ja ilmiön systemaattisuudesta voi lukea kansainvälisistä julkaisuista esimerkiksi tästä ja tästä. Tilastodataa terroritekojen sidoksista islamiin tässä.

On mielenkiintoista, kuinka kauan Suomen niin sanottu valtamedia aikoo jatkaa ongelman poisselittelemistä. Niiden kirjoittajien näkemykset, joissa kiistetään uskonnon ja väkivallan yhteydet, nostetaan esille, vaikka ideologiset selitystekijät sivuuttava suhtautumistapa on filosofisesti kaikkein mitättömin ja vähäarvoisin. Jopa Uuden Suomen kustantaja Niklas Herlin pyrkii suhtautumaan Nizzassa tehtyyn terroritekoon tunnepohjaisen tyynesti, vaikka isku liippasi läheltä myös paikan päällä oleskellutta kustantajaa itseään.

Mielestäni tässä on jotain todella kummallista. Huvittavaa ja kohtalonomaista on se, että kun Uusi Suomi äskettäin palautti kirjoitusoikeuteni, ensimmäisenä minua tervehtii uutinen, jonka mukaan muslimit ovat jälleen tehneet terrori-iskun – aihe, jonka kritisoimisen vuoksi lehti vei minulta kynän kädestä moneksi viikoksi.

Koska en saa enää Uudessa Suomessa tuoda julki sitä tietoa, joka minulla asioista on filosofina ja valtiotieteilijänä, lukijani joutuvat päättelemään näkemykseni ”rivien väleistä” ja ikään kuin ”aavistellen arvaamaan” ajatukseni. Ja koska varsinaisesta ongelmasta ei saa myöskään puhua, kirjoitan sitten vain mahdollisimman varovaisesti ja kautta rantain median suhtautumisesta siihen.

Ennusteeni itse ilmiön jatkumisesta on (ja on ollut jo useita vuosia) se, että ongelma jatkuu. Sitä niittää, mitä kylvää.

[Lisäys 16.7.2016: Myös tämä kirjoitus poistettiin Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalta muutaman tunnin kuluttua julkaisemisesta, tällä kerralla syytä ilmoittamatta. Ikäväkseni on todettava, että Uuden Suomen harjoittama sensuuri luo valheellisen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.]

[Lisäys 22.7.2016: Tällä päivämäärällä Uuden Suomen ylläpito lähetti minulle seuraavan selityksen: ”Keskusteluohjeessamme lukee muun muassa: Älä laita viestiisi linkkejä laittomaan tai epäasialliseen materiaaliin, älä jankkaa, älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyviä asiattomia viestejä. Kirjoitus on poistettu.”

Totean, että kirjoituksessani ei ollut mitään laitonta, epäasiallista eikä sukupuoleen, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyvää asiatonta. Sen sijaan Uuden Suomen toimitus itse jankuttaa, sensuroi ja esittää omaan asemaani liittyvää jatkuvaa painostusta, joka loukkaa sekä kirjoittajan että lukijoiden sananvapautta, on asiatonta ja useasti kohdistuu sensuroitujen ihmisten omaan syntyperään, kieleen, uskontoon tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen.

Olen päätellyt, että Uuden Suomen foorumille ei voi kerta kaikkiaan enää kirjoittaa mitään älyllistä eikä perusteltua. Siksi neuvon jokaista lukijaani seuraamaan ensisijaisesti tätä blogiani ja lopettamaan Uuden Suomen lukemisen kokonaan.]