Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 2

Politiikka henkilöityy tiettyihin persooniin niin voimakkaasti, että kansanedustajista tulee usein puolueidensa näköisiä ja puolueista niissä toimivien ihmisten näköisiä. Niinpä esimerkiksi Kristillisdemokraattien edustama homovastaisuus on henkilöitynyt Päivi Räsäseen, joka on toiminut homofobian julkisena äänitorvena. Tämän hän on tehnyt uskonnon varjolla ja poliittisen vapauden suojista, vaikka hänen kannanottonsa ovatkin olleet vähintään yhtä epätieteellisiä ja kansanryhmää solvaavia kuin paljon paheksuttu etnisiä vähemmistöjä vastaan suunnattu rasismi.

Päivi ei malta pysyä poissa päivänpolitiikasta myöskään puheenjohtajan tehtävät jätettyään, vaan homous kiehtoo häntä kuin karhua hunaja. Homous kuumotti häntä niin, että viime kesänä julkaisemassaan kirjassa hän katsoi olevan ”julmaa, jos homoutta ei sanota synniksi”. Yhdessä pastorimiehensä kanssa hän ilmeisesti tietää, mitä synti on, sillä papithan sen ovat muillekin ihmisille opettaneet. Äskettäisen kannanottonsa mukaan Päivi kiinnittää suuria toiveita siihen, että eduskunta vielä kumoaisi homoavioliittolain.

Asia ei olisi sinänsä kommentoimisen arvoinen, mutta mielenkiintoisen siitä tekee homofoobikoiden hellittämättömyys, joka kertoo paljon enemmän heidän omasta seksuaalisuudestaan kuin kenenkään muun. Toinen mielenkiintoinen piirre on tapa, jolla seksuaalivähemmistöt on saatu kääntymään iloisesta seksuaalisen elämänvoiman juhlistamisestaan defensiiviselle puolustelukannalle.

Tämän tuloksena Päivi Räsänen on nuorten homojen ja lesbojen keskuudessa paljon tunnetumpi kuin homoliikkeen ikoniksi vuosikymmenien saatossa kohonnut kuvataiteilija Tom of Finland. Monet homoseksuaaliset nykynuoret eivät tunne Tomin kuvia lainkaan, mutta Päivin veikeät narinat tunnetaan kyllä. Niitä osataan oikein odottaa aina kun hän aukaisee suunsa TV-lähetyksessä, jota ilman homoutta koskeva asiaohjelma onkin kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Ajat muuttuvat, samoin tyylit. Mutta silti on tappiollista, että vähemmistö ei tunne omaa taustaansa ja historiaansa yhtä hyvin kuin vastustajaksi ilmoittautuneiden tarkoitusperiä ja strategioita. Tässä toteutuu väitteeni, että seksuaalivähemmistöliikkeellä on vain niukalti omaa kulttuurista pääomaa. Päivi Räsänen on ikonisoitunut monien tajunnassa paremmin kuin liikkeen omat kasvot. Päivi Räsäsestähän ei juuri puhuta. Sen sijaan kaikki lukevat Jukka Hankamäen teosta Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, ja teoksesta puhutaan lakkaamatta julkisuudessa. Huvittavaa.

Videoblogi: Johdatus teokseen ”Enkelirakkaus”

Julkaisin jokin aika sitten kirjan nimeltä Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Yritin kirjoittaa sen yleistajuisesti, joten teos lienee kohtalaisen helposti avautuva. Muutamien tiedustelujen johdosta päätin tehdä ”Kantit” ja laatia kirjaan pienen johdannon. Tässä se tulee videona, ja pääkohdat on kiteytetty myös tekstinä.

Kuten nimestäkin voi päätellä, tarkastelen kirjassani filosofian, uskonnon ja seksuaalisuuden suhteita sekä filosofian omaa luonnetta. Teoreettisina lähtökohtinani hyödynnän filosofisesti painottuneita psykoanalyysin muotoja, mutta väiteainekseltaan teokseni on itsenäinen.

Motiivin tämän kirjan kirjoittamiseen antoi havainto, että useita henkisen elämän muotoja, kuten tieteitä, taiteita, kirjallisuutta ja filosofiaa, leimaavat samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteenkuuluvuuteen perustuva homososiaalisuus, homoeroottisuus ja homoseksuaalisuus.

Toisaalta monet uskonnot ovat suhtautuneet torjuvasti ja jopa vihamielisesti homoseksuaaliseen kanssakäymiseen, vaikka myös niiden hengenelämässä nojaudutaan samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteenkuuluvuuteen. Esimerkiksi juutalais-kristillinen ja islamilainen ajatteluperinne suhtautuvat kielteisesti homoseksuaalisuuteen, vaikka ihmisen ja Jumalan välinen (ja symboliarvoltaan homoseksuaalinen) rakkaus arvotetaan niissä myös tavoiteltavaksi. Samaa sukupuolta olevien osapuolten mies–mies-rakkaus kuitenkin kielletään demonisoimalla enkeli, joka eniten rakasti Jumalaa, pahuuden vertauskuvaksi.

Ontologisen jumalaoletuksen sisältäviä suuria uskontoja näyttää vaivaavan syvä kompleksisuus. Lähdinkin kirjassani pohtimaan, mistä tämä ristiriitaisuus voisi johtua ja mitä se voi merkitä filosofian ja tieteen kannalta.

Ontologinen jumalaoletus ja filosofian vieraantuneisuus 

Pääargumenttinani esitän, että ihmisten henkiset pyrkimykset ovat perimmältään homoseksuaalisia tai vähintäänkin homososiaalisia, sillä merkitykset opitaan kokemuksellisesti ja koska samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan paremmin kehollisen ja kokemuksellisen samankaltaisuutensa vuoksi.

Tätä kautta voidaan ymmärtää tieteen ja filosofian sukupuolittumista: esimerkiksi yliopistolaitoksen patriarkaalista historiaa ja feministien toisilleen osoittamaa solidaarisuutta. Näin voidaan luoda merkityksenteoreettinen, historiallinen ja psykologinen selitys sille intuitiiviselle käsitykselle, jonka mukaan filosofiaa on tavattu pitää ”henkisenä homoiluna”.

Filosofiset, tieteelliset ja uskonnolliset perinteet jakautuvat karkeasti ottaen kahtia. Toinen vaihtoehto on harmoniaa ja tasapainoa korostava filosofinen hengenelämä, jonka vallitessa ihmisen viisaudenrakkaus on sopusoinnussa maallisen rakkauden kanssa. Tämä merkitsee rakkauden toteuttamista homoseksuaalisesti.

Toinen vaihtoehto on heteroseksuaalisen arvomaailman ja symboliuniversumin mukainen elämä, jonka tuloksena ihmiset alistavat pyrkimyksensä lajinsäilytyksellisille tarkoitusperille. Tämä johtaa valtakonflikteihin ja tuottaa vallan takuumieheksi ontologisen jumalaoletuksen. Ontologista jumalaoletusta vahvistaa heteromiehille tyypillinen oidipuskompleksi, joka perustuu miesten kilpailuun naisista. Ontologisen jumalaoletuksen myötä todellisuus on halkaistu kahtia heteroseksuaalisen elämäntavan malleissa. Islam ja kristinusko ovat syntyneet oikeuttamaan heteroseksuaalista arvouniversumia ja lajinsäilytysstrategiaa.

Traagista juutalais-kristillisyydessä ja islamissa on se, että toisaalta niiden piirissä tavoitellaan hengellisyyttä ja Jumalan rakastamista, mutta toisaalta kyseisissä uskonnoissa ihmisen rakkaus Jumalaan arvotetaan kielteisesti. Samoin suhtaudutaan rakkauden maallisiin muotoihin, kun samaa sukupuolta olevien ihmisten keskinäinen rakkaus (jonka vertauskuvaa myös Jumalan rakastaminen pohjimmiltaan on) kielletään näissä uskonnoissa. Kristinuskon ja islamin jumalakäsitykset ovat alkuperältään naturalistisia ja ainoastaan näennäisesti hengellisiä.

Parhaan mallin filosofiselle elämälle on antanut kreikkalaisesta antiikista tunnettu poikarakkaus. Sen mukaisesti henkisyys ja älylliset pyrkimykset voivat toteutua aistimaailmassa, aivan kuten Platonin myöhäisfilosofiassakin ideat ymmärrettiin ”eläviksi”. Filosofia ja henkisyys eivät olleet eriytyneet toisistaan, vaan ne liittyivät yhteen homoseksuaalisessa rakkaudessa, jossa viisaus ja aistikokemus yhdistyivät muodostaen eheän elämäntavan mallin.

Tämä viisauden perinne on kuitenkin suureksi osaksi tukahdutettu juutalais-kristillisissä länsimaissa ja islamilaisissa maissa, joita leimaa kahtiajako taivaallisen ja maallisen kesken. Homoseksuaalisen kokonaismerkitysyhteyden puuttuessa viisaus, henkisyys ja aisti-ilot ovat ajautuneet etäälle toisistaan ja tehneet niin tieteestä ja filosofiasta kuin kulttuurielämästä ja politiikastakin jakautunutta, hajonnutta, sirpaloitunutta ja pirstaloitunutta: kuin eräänlaista skitsofreniaa.

Sukupuolten välisten erojen merkitys tieteelle ja filosofialle
 
Ontologisen jumalaoletuksen sisältävät uskonnot ja niiden dualisinen maailmankuva ovat jo uudella ajalla siirtyneet tieteiden ja filosofian osaksi. Tulkintani mukaan kartesiolaiselle ajattelulle tyypilliset jaottelut järkeen ja tunteisiin, tietoon ja todellisuuteen, kieleen ja kokemukseen sekä Jumalaan ja maailmaan ovat seuranneet heteroseksuaalisten filosofien oidipuskomplekseista sekä filosofian homoseksuaalisen olemuksen torjumisesta.

Niin filosofisen ja tieteellisen kuin uskonnollisen ja taiteellisenkin kulttuurin juuret perustuvat homoerotiikan ja filosofian yhteyksiin. Ontologisen jumalaoletuksen todellisuuskäsitykseensä sisällyttäviä uskontoja voidaan pitää homoseksuaalisuuden sublimoituina muotoina, aivan niin kuin objektiivisen totuuden ja yleispätevyyden ihanteisiin vannovaa tiedettäkin voidaan pitää ylevöitettynä homoseksuaalisuutena.

Ontologinen jumalaoletus on antanut mallin tieteelliselle kirkkaan ja selvän tiedon tavoittelulle. Tästä lähtökohdasta myös merkitykset on pyritty ymmärtämään ontologista jumalaoletusta myötäillen ei-kokemuksellisiksi ja yleispäteviksi, mistä näyttöä antavat kielifilosofialle tyypilliset idealisaatiot. Pidän siis kieli- ja systeemikeskeistä ajattelutapaa vieraantuneen filosofian muotona, joka ei tunnusta filosofian ja ihmisen älyllisen aktiivisuuden homososiaalista, homoeroottista ja homoseksuaalista alkuperää. Analyyttinen systeemi- ja kielifilosofia kamppailevat aitoa homoseksuaalista filosofiaa ja viisauden pyrkimystä vastaan kiistäessään merkityskonstituution kokemuksellisuuden ja riippuvuuden sukupuolten eroista. Sen sijaan samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteiseen kokemusmaailmaan perustuva merkitysten oppiminen voisi luoda parhaat edellytykset filosofialle ja yhteisymmärrykselle.

Tieteellinen ja merkityksenteoreettinen universalismi ovat samaa korkeakirkollista ja skolastista alkuperää kuin homoseksuaalisuuden sublimoiminen Jumalan rakastamiseksi uskontojen sisällä. Ne edustavat heterotiedettä sikäli, että uskonnollisperäinen ontologinen jumalakuva, jossa on kaikuja heteromiesten oidipuskompleksista, on välittynyt myös tieteellisen rationalismin osaksi. Niinpä tieteissä ja kielifilosofiassa tavoitellaan nyt yleispätevyyttä, universalismia ja ideaalisuutta samaan tapaan kuin skolastikot etsivät Jumalaa kielen salakareista.

Uskonnonfilosofisten ja tieteenfilosofisten seikkojen lisäksi käsittelen kirjassani myös seksuaalivähemmistöpolitiikkaa. Homoseksuaaliselle rakkaudelle on ominaista teoreettinen intressi, joka johtuu – paitsi merkitysten yhtäpitävyydestä saman sukupuolen sisällä – myös siitä, että homot eivät luonnostaan voi muuttaa rakkautensa päämääriä käytännöllisiksi lapsiperheen kautta. Sen sijaan heteroiden elämää leimaavat käytännölliset intressit ja niiden mukaiset pragmaattiset arvot sekä valtapoliittiset pyrkimykset, jotka juontavat juurensa lajinsäilytysstrategioista.

Homoseksuaalien maailmasuhde on perusluonteeltaan direktiivinen eli suora ja välitön, kun taas heteroiden maailmasuhde on reflektiivisempi eli harkitseva ja heijasteleva. Tämä juontaa juurensa naisen ja miehen sukupuolisesta erilaisuudesta, jonka vuoksi heteroseksuaalista kanssakäymistä leimaavat epävarmuus ja selkeämpi roolijako. Ne puolestaan ovat välittyneet myös tieteeseen, jossa todellisuutta yritetään usein valloittaa, aivan kuten miehen pitää perinteisen käsityksen mukaan valloittaa nainen. Maailmassa projisoitumista (tai suuntautumista) korostavia eksistenssifilosofioita pidän symboliselta asemaltaan homoseksuaalisina, kun taas analyyttisen filosofian muotojen katson ilmentävän tyypillisiä heteroseksuaalisia asenteita.

Homojen arvomaailma ja kansallisvaltio

Pidän homojen samastumista heteroseksuaaliseen arvomaailmaan epäjohdonmukaisena ja katson, että suuri osa maailman ekologisista ja poliittisista ongelmista johtuu ihmisen liiallisesta lisääntymisestä.

Poliittisesti arvostelen oikeistoa siitä, että liberaalina esiintyvä oikeisto on puhunut yksilönvapauden puolesta mutta pyrkinyt suurimmalta osin kiistämään yhteiskunnan tuen seksuaalivähemmistöjen yksilölliseltä elämäntavalta. Lisäksi tulkitsen monia oikeiston ihanteita piilevästi homoseksuaalisiksi.

Poliittista vasemmistoa arvostelen siitä, että vasemmistopuolueet hyväksyvät seksuaalivähemmistöt vain osana vasemmiston yleisohjelmaa, jolla puolustetaan syrjittyjen ihmisten asemaa. Tällöin homoja nolataan lukemalla heidät vähäosaisten ja ulkopuolisten ryhmään. Ratkaisuksi esitän sellaisen yhteiskunnan organisoimista, joka perustuu homojen omaan arvomaailmaan ja symboliuniversumiin. Tätä kutsun homojen kansallisvaltioksi.

Käsitykseni mukaan homojen ja heteroiden välillä vallitsee suurempia arvojen ja elämäntapojen eroja kuin samanlaistamiseen pyrkivä tasa-arvopolitiikka haluaa myöntää. Suhtaudun epäilevästi esimerkiksi kirkollisiin avioliittoihin, joita pidän jäänteinä orjanomistusoloista sekä kirkon halusta kontrolloida ihmisten seksuaalisia suhteita.

Vastaavasti arvostelen myös feminismissä näkemääni tasa-arvon kerjuuta. Yhdenmukaistamalla katoaa helposti myös erilaisuus. Osan arvostelusta kohdistan vihreiden edustamaan naturalismiin, joka nojaa seksuaalisuuden biologispainotteiseen selittämiseen myötäillen siten epäsuorasti heteroseksististä symbolimaailmaa ja muodostuen homojen kannalta epäadekvaatiksi.

Teoksen rakenne

Teokseni pääluvut ovat (1) ”Ihmisen spiritualiteetti: Filosofia, seksuaalisuus ja uskonto”, (2) ”Uskonto homoseksuaalisuutena”, (3) ”Filosofia homoseksuaalisuutena”, (4) ”Heterotiede”, (5) ”Heteroyhteiskunta”, (6) ”Poliittisen vallankäytön heteroseksistisyys” ja (7) ”Homovaltio”.

Teokseni luvuissa 1–4 argumentoin, että filosofia on perusluonteeltaan sublimoitua homoseksuaalisuutta, jonka lähtökohta on samaa sukupuolta olevien ihmisten kehollisesti ja kokemuksellisesti yhteisessä merkitysten muodostumisessa sekä vastaavuudessa ihmisen henkisten pyrkimysten, kuten uskonnon kanssa. Analyysien kohteena ovat niin kristinuskon ja islamin kuin Platonin ja Descartesinkin viitoittamat perinteet. Alun uskontokriittisissä luvuissa puretaan auki myös Jeesus Nasaretilaisen pyhimysmyyttiä tulkiten häntä homoseksuaaliksi.

Kirjan luvuissa 5–6 arvostelen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tabuja ja kaksinaismoralismia alkaen työn ja sodankäynnin jumalankuvista ja päätyen lapsiarvoilla politikoimiseen. Kirjan kuudennessa luvussa selitän myös natsismin psyko- ja sosiodynamiikkaa homoseksuaalisilla vaikuttimilla. Tulkitsen natsikultin perinnettä homoseksuaalisuuden vääristyneeksi muodoksi, ja tässä yhteydessä tukeudun muiden muassa psykoanalyytikko Walter C. Langerin ja historianprofessori Lothar Machtanin Adolf Hitleristä tekemiin tutkimuksiin.

Kirjan viimeisessä luvussa 7 luonnostelen homovaltion ihanteen. Tällaisen käänteisen utopian tehtävänä olisi luoda homoseksuaaleille oma ”Israelinsa” sekä osoittaa vallitsevan yhteiskunnan epäkohtia.

Videoblogi: Mikä ongelmana yliopistoissa?

Minulta kysytään silloin tällöin, miksi en anna opetusta yliopistoissa ja miksi en ole tavattavissa yliopistojen piirissä. Syy on luonnollisestikin se, jonka useimmat jo tietävät, eli minun ei ole annettu toimia niissä, vaan virat ja tutkimusresurssit on kiistetty, ja ne on myönnetty kanssani eri mieltä oleville. Tämä tilanne ei ole syntynyt sattumalta, vaan se on määrätietoisen painostuksen ja henkisen väkivallan tulos.

Konflikti on jyrkkä ja vallitsee joka tasolla. Se koskee yhtä hyvin filosofiakäsityksiä kuin tiedepolitiikkaakin. Yliopistoja leimaa internationalismi eli pakkokansainvälistäminen. Yliopistojen ja Suomen Akatemian julkaisupoliittiset normit tunnustavat vain kansainvälisissä yhteyksissä tuotetut julkaisut ja tuomitsevat suomenkieliset mitättömiksi. Tämä on pahinta kulttuuri-imperialismia ja kansallisen kulttuurimme riistoa.

Internatsismi yliopistoissa

Taivuttelemalla julkaisemaan kansainvälisissä yhteyksissä ja vieraalla kielellä yritetään vetää matto alta kotimaiselta kulttuurikritiikiltä. Siten koetetaan tukahduttaa suomalainen poliittinen arvostelu. Kotikielestä luopumisen vaatimukset ja painostus englanniksi julkaisemiseen kertovat halusta heikentää suomalaisten yhteiskuntakriitikoiden käsitteellisiä ja sanankäytöllisiä resursseja.

Parempi on kuitenkin puhua suomen kielellä selvästi kuin vierailla kielillä sekavasti. Kansainvälisissä seminaareissa keskusteluista tulee angloamerikkalaiselle diskurssille tyypillistä imartelua, jossa kielitaidottomuus alkaa hallita asiasisältöjä, ja argumenteista joudutaan tinkimään puolikielisyyden sekä siitä johtuvan anteeksipyytelyn vuoksi. Tämä on kieli-imperalismin seuraus tyypillisimmillään.

Keskustelut yritetään siirtää kansainvälisiin yhteyksiin, sillä tiedetään, että niissä ympyröissä monet suomalaisille tärkeät asiat kaikuvat tyhjyyteen. Toinen syy on, että suomalaisia filosofeja halutaan estää puhumasta suomalaisille ihmisille tärkeistä asioista Suomessa. Tulos on ollut, että tärkeisiin eettisiin, moraalisiin ja yhteiskuntafilosofisiin ongelmiin ei ole voitu puuttua yliopistofilosofian piirissä, vaikka filosofiseen tarkasteluun olisi ollut suuri tarve.

Toimintaoikeus ja virat on nyt myönnetty vain niille globalisaation arvostelijoille, joiden mielipiteenmuodostus on ollut valikoivaa ja perustunut poliittiseen korrektiuteen sekä tabujen suojeluun. He ovat unohtaneet globalisaation arvostelustaan esimerkiksi maahanmuuttokriittisyyden kokonaan, vaikka maahanmuutto on yksi globalisaation sivuseuraus ja ongelma. EU-jäsenyyden ja euroon kuulumisen arvostelu on käytännössä kielletty yliopistoissa, samoin monikulttuurisuuden ja feminismin kritiikki, vaikka myös ne ovat erittäin kyseenalaisia tendenssejä.

Monikulttuurisuuden toimivuudesta ei ole juuri näyttöä, ja käytännössä monikulttuurisuuden tavoittelu johtaakin sopeuttamis- ja mukauttamisvaatimuksiin, joiden tuloksena kulttuureista joudutaan hiomaan särmät pois. Seurauksena on yksiaineksinen kulttuurimonoliitti, monokulttuuri, joka lainehtii maasta toiseen yhtenä rannattomana Neuvostoliittona. Myös lähtökohtaisesti monikulttuurisen Yhdysvaltojen näennäinen rauhantila on saavutettu verenvuodatuksen kautta, ja konfliktit eri kansanryhmien välillä kytevät edelleen pinnan alla. Yksimielisyyttä ylläpidetään ulkoisella pakolla, ja suurvalta siirtää sisäisen hajanaisuuden pelkojaan yrityksiinsä hallita muuta maailmaa aseilla.

Feministinen vallankäyttö heteroideologian osana

Feminismiä ja naisia puolestaan on suosittu tieteissä, ja näin on ohitettu todellisen tasa-arvon periaate, jonka mukaan ”ansiot ratkaiskoot, sukupuoli älköön vaikuttako”. Yliopisto ei ole sellainen kehitysmaa, jossa naisten oikeuksia pitäisi loputtomasti edistää, vaan Suomessa naiset ovat jo paljon tasa-arvoisempia kuin miehet.

Feministien vallassa oleva tasa-arvopolitikointi ei tunnusta miesten tasa-arvo-ongelmia saati miesten seksuaalisesti alistettua asemaa – ei ainakaan heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisällä, jossa tasa-arvon ongelmat heijastelevat eri sukupuolten syvää ja perustavanlaatuista yhteensopimattomuutta. Feminismillä onkin nähdäkseni ollut merkitystä lähinnä heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäpuolella, jossa kärsitään jatkuvasta konfliktista ja jonka ongelmat ovat välittyneet myös tiedeyhteisöön.

Yksi syy siihen, miksi en voi toimia yliopistoissa, on heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja homoseksuaalisen filosofian välisessä sodassa. Yliopistojen filosofianlaitokset ovat pragmatistien ja naturalistien hallussa. Pragmatismi ja naturalismi edustavat heteroideologiaa, jonka mukaisesti perheenisät ja -äidit ahnehtivat virkoja ja rahaa elättääkseen perheensä. Filosofian alkuperäiset sivistykselliset motiivit on laiminlyöty, ja oikeassa olemisensa naturalistit osoittavat yksinkertaisesti: voittamalla.

Vastakohdan kyseiselle kiistelylle muodostaisi samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteiseen merkityskonstituutioon perustuva homososiaalinen yhteisymmärrys, harmonia ja filosofinen spiritualiteetti. Se vaikuttaa kuitenkin olevan nyky-yliopistojen hysteeriselle asenne- ja arvoilmapiirille täysin vierasta. Tiede ja filosofia on erotettu henkisyydestä tavalla, joka on johtanut tieteen subjekteja tietynlaiseen jakautumiseen.

Feminismiä pidetään yliopistoissa tärkänä juuri siksi, että sen katsotaan pehmentävän heteroseksuaalisen valtakulttuurin omaan ristiriitaisuuteen liittyvää sukupuolten välistä kiistelyä. Feminismillä on siis yliopistoissa sukupuoli- ja perhepoliittinen funktio. Feminismiä kannattamalla heteromiehetkin voivat ikään kuin ostaa pois pahaa mainettaan sekä välttyä joutumasta naistensa seksilakon kohteiksi.

Niinpä sukupuolten ja seksuaalisuuden tutkimisen määrärahat ja virat annetaan hyvityksenomaisesti vain feministeille, naistutkijoille, tutkijanaisille, queer-teoreetikoille ja kaksiarvoisen sukupuolieron kiistäjille, jotka pitävät tasa-arvon lähtökohtina samanlaisuutta. He tyydyttävät tieteellisten normien mukaisia ihanteita ja julkaisevat artikkeleita kansainvälisissä yhteyksissä puhuen laskostumista, intervalleista, viitepisteistä, diasporiatiloista, poimutuksista, suonistoista, risteämistä, paikantumisista, pakenevista merkityksistä ja tietysti genderistä. Niin tehdessään he kieltäytyvät keskustelemasta sellaisilla kotimaisilla foorumeilla, joilla heidän teorioidensa vastaamattomuus todellisuuden kanssa voisi helpostikin paljastua.

Toinen tapa kieltää samaa sukupuolta olevien ihmisten spiritualiteetti filosofian yhteydestä on (sukupuolieron kiistämisen ohella) semanttinen ja kielifilosofinen universalismi. Se pitää kieltä yksilöiden kokemuksista erillisenä idealisaationa ja vaatii kaikilta merkityksiltä yksikäsitteisyyttä ja yleispätevyyttä. Analyyttisen systeemifilosofian ja kielifilosofian kautta on yritetty kieltää merkitysten sukupuolisidonnaisuus. Analyyttinen systeemifilosofia ja kielifilosofia ovat sitä kautta taistelleet filosofian ja homoseksuaalisuuden yhteenkuuluvuutta vastaan. Ne ovat koettaneet kiistää eri sukupuolten erot ja sen, että samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan paremmin, kun taas eri sukupuolten välillä vallitsee merkitysten disintegraatio: hajoaminen ja säröytyminen.

Merkityksenteorian rakentamisessa samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen kokemusmaailman ja yhteisymmärryksen varaan olisi kuitenkin hyvät lähtökohdat kreikkalaisen antiikin mukaiseen filosofiseen elämään, ja käsittelen aihetta lähemmin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Mikäli joku feministi olisi kirjoittanut tämän teoksen, hänet nostettaisiin todennäköisesti pylvään nokkaan ja juurelle tuotaisiin laakeriseppele, mutta minun ollessani kirjan kirjoittaja teokseni tuomitaan lähes katoamaan.

Yliopistofilosofian dekadenssi ja tiedepolitiikan sairaustila

Pakkokansainvälistäminen, feminismi, monikulttuurisuus ja monet muut yliopistomaailman suosimat ideologiat ovat johtaneet filosofian täydelliseen dekadenssitilaan. Tällaisella rehulla ruokittu tiedepolitiikka suosii filosofian typistämistä systeemiteoreettiseksi ja formaaliseksi, kun riitoja ja kiistoja vältellään kaivautumalla muodollisen kinastelun ja todistettavuuden poteroon. Yliopistofilosofit istuvat pullonpohjat silmillään kirjastojen kellareissa ja etsivät Jumalaa kielen salakareista. Tuloksena on ruohonleikkurin huoltokirjaa tai jääkaappipakastimen käyttöopasta muistuttavia traktaatteja, jotka sopivat kansainvälisesti julkaistaviksi. Mutta yliopistossa ei voi toimia itsenäinen eikä omaehtoinen filosofi, joka tietää mitä tekee. Itsenäistä ajattelua osoittavat filosofit ajetaan palavalla seipällä yliopistoista pois.

”Hyvät ulos ja huonot sisään”-periaate toimii molempiin suuntiin. Yliopisto on työympäristönä yksi sairaimmista. Akateeminen rekrytointijärjestelmä on vallan luovuttamista kansainvälisen tiedeyhteisön käsiin. Universalismiin perustuvissa luonnontieteissä tämä onkin ehkä hyväksyttävää, samoin esimerkiksi lääketieteessä, jossa täytyy edellyttää joitakin objektiivisia tosiasioita, tai muuten joku kuolee. Mutta filosofia ja monet muut tulkintatieteet ovat mielipiteidenvaraisia ja riippuvaisia henkilökohtaisista arvostuksista. Niinpä eri tiedekäsityksiä edustavat arvioitsijat suostuvat ymmärtämään filosofiaa vain sikäli kuin se sopii heidän näkemyksiinsä. Lopputuloksena vain sellainen filosofia hyväksytään, joka vastaa heidän mieltymyksiään tai pyrkii tyydyttämään kaikkia. Ensin mainittu on räikeän puolueellista ja jälkimmäinen sovinnaista ja keskustahakuista, siis mitätöntä ja merkityksetöntä arkiajattelua, jossa ainoiksi persoonan ilmaisuiksi jäävät artikkelin kirjoittajien etu- ja sukunimet.

Ulkomaisissa asiantuntijamenettelyissä ihmisiä arvoidaan pelkkien asiakirjojen perusteella, kun taas kotimaiset henkilövalinnat perustuvat sosiaaliseen korruptioon, jonka tuloksena virkaan nimitetään aina edeltäjän ystävä tai oppilas. Jäykän normatiivisina toimintayhteyksinä pidetyt kirkko, armeija, poliisi ja poliittinen elämäkin ovat oikeudenmukaisempia, koska niissä valtapolitiikka tunnustetaan sentään suoraan. Sen sijaan yliopistoissa valehdellaan tavoiteltavan puolueettomuutta.

Yliopisto myös sitoo ihmiset riippuvuuteen. Riippuvuus on filosofian vastakohta. Filosofian olemus on vapaus, ei kontrollissa olo. Yksi pahimpia riippuvuuden muotoja on referée-järjestelmä. Kirjoitukset lähetetään vihollisten arvioitaviksi ennen niiden julkaisemista. Tämä on samanlaista kuin kokoomuslaiset pakotettaisiin hyväksyttämään puolueohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Läpi ei voisi tällöin päästä mitään, mikä edustaa ihmisiä itseään. Mikäli niin pääsee käymään, se johtuu siitä, että kirjoitukset on lähetetty samaa mieltä olevien kavereiden hyväksyttäviksi. Jotkut kysyvät, mitä pahaa on vertaisarvioinneissa. Minä vastaan: referéet eivät ole vertaisasemassa vaan valta-asemassa, josta he voivat hyväksyä tai hylätä julkaisun täysin puolueellisesti ja häikäilemättömästi, ja joka päivä niin myös tapahtuu. Olen aina sanonut referée-menettelyn vaatijoille, että te puolestanne voitte milloin tahansa lähettää omat kirjotuksenne minun vertaisarvioitavikseni, mutta yhtään postia ei ole tullut.

Yliopistomaailman epäviihtyisyyttä lisäävät myös jatkuva taloudellinen ahdinko, massakulttuurin levittäytyminen yliopistoon sekä ihmisten pyyteellisyys, mielistely ja pyrkyryys, joiden tuloksena tieteestä ja filosofiasta on tullut pelkkää kurpitsapikkelsiä. Myös tässä on yksi syy siihen, miksi en voi toimia yliopistoissa ja miksi en niiden ahdasmielisyyttä erityisemmin kaipaa. Yleensäkin katson, että kaikki se aika, jota en käytä filosofiaan ja kirjoittamiseen, on hukkaan heitettyä, ja yliopistoissa suuri määrä ihmisten ajasta ja energiasta kuluu tyhjänpäiväisissä tilaisuuksissa istumiseen ja paikasta toiseen siirtyilemiseen, puolusteluun, oikeuttamiseen ja kinasteluun. Yliopistomaailma on hallinnollisena ja sosiaalisena yhteisönä filosofan perimmäisten arvojen ja ihanteiden vastainen. Sen ei tietenkään pitäisi eikä tarvitsisi olla sellainen, mutta asioiden muuttamiseksi olisi tehtävä akateeminen vallankumous.

Olen oma itseni ja toteutan näkemystäni – Vituttaako?

Entä miksi minun itseni pitäisi toimia yliopistoissa? Kuten jo edellä selitin, motivaationi on vähäinen, sillä en halua antautua henkisen holhouksen ja painostuksen kohteeksi. Toisaalta en halua olla yhtä tyrkky kuin kollegani ovat tylyjä. He ottavatkin yhteyttä lakiasiainosastoon aina kuullessaan nimeni ja pohtiessaan, kuinka minut voitaisiin pitää mahdollisimman tiukasti yliopiston ulkopuolella. Mutta asian taustoja minulta usein kysytään, joko toivoen osallistumistani tai pyrkien estämään läsnäoloni, ja niinpä vastaan lyhyesti.

Ensinnäkin (1) on tieteen kokonaisedun vastaista, että opiskelijat ja tutkijat eivät saa tietää, mitä asioista ajattelen. Toiseksi (2) on väärin antaa tutkimusresurssit ja virat puoliksi oppineille kollegoille, sillä se on epäoikeudenmukaista sinänsä ja johtaa myös tieteilijöiden väliseen epätasapainoon ja edustuskiistaan. Kolmanneksi (3) vaientaminen ei ole yliopistojen oman edun mukaista, sillä en voi luonnollisestikaan tukea sellaisia yliopistoja, jotka menettelevät puolueellisesti ja epäreilusti. Neljänneksi (4) yliopistojen nykyinen tiedepoliittinen tendenssimäisyys johtaa opiskelijoita harhaan ja antaa asioista valheellisen kuvan.

Yksilöiden kannalta ongelma on eksistentiaalinen. Jos olen yliopistossa, lapsenvahdit alkavat ahdistella minua normeillaan, ja olen vankilassa. Jos taas en ole yliopistossa, he onnistuvat tuhoamaan talouteni ja toimeentuloni samalla kun he itse riistävät rahat ja saavat työrauhan jatkaakseen ideologiansa levittämistä. Ulkopuolisiksi ajamilleen he vastaavat, että karkotetuille on annettu samat mahdollisuudet kuin kaikille muillekin. Nämä töpselinokat pyrkivät näsäviisaudessaan kiertämään sen tosiasian, ettei kukaan halua heidän sanelemiaan mahdollisuuksia heidän itsensä määrittelemillä ehdoilla, vaan omansa. Olenkin mieluummin täydellinen versio itsestäni kuin epätäydellinen jostakin toisesta.

Toivon, että oheisen videon ja tämän kirjoituksen tuloksena ymmärtäisitte paremmin sitä, miksi en ole toiminut – miksi en ole voinut toimia – yliopistoissa. Filosofiakäsityksiä koskevan arvokonfliktin tuloksena oma asemani on saatettu niin jyrkkään ristiriitaan kompetenssini ja potentiaalieni kanssa, etten tiedä tällaista olevan missään muualla.

En tietenkään epäile, etteivät yliopistojen laitoksille kuukausipalkatut henkilöt olisi ylpeitä viroistaan, lukaaleistaan, Jaguareistaan ja veronmaksajilla laskutetuista ulkomaanmatkoistaan, ja monet tuntevatkin mielihyvää tavasta, jolla yliopistot pyrkivät häpäisemään minua pakottaessaan itse kouluttamansa tohtorin nuolemaan nurkkapieliä kerjäysmuki kädessään. Asioista vastuussa olevat professorit saavat hävetä tätä asiaintilaa enemmän kuin minä häpeän heidän tekemiään ihmisoikeusrikoksia. Niinpä viestini heille ei sisällä mitään sellaista, minkä voisin sanoa tässä, mutta voin vakuuttaa, että se on toivotusmuotoinen ja yksisuuntainen.

Niille, jotka haluavat asiasta lisätietoja, suosittelen kirjaani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä.

Videoblogi: Esa Saarinen suosittelee

”Ee”-Saarinen fokusoi esiin upeuksia: Esa Saarisen kirjacornerissa tarkastellaan tällä kerralla häikäisevää suomalaista filosofiaa, joka on paitsi kukoistavaa ja sähköistävää, myös briljanttia ja fasinoivaa.

Homoavioliitoista

Kirkkolain uudistamisen yhteydessä kohdataan kysymys, pitäisikö avioliittoinstituutiota laajentaa niin, että myös homopareja voitaisiin vihkiä kristilliseen avioliittoon evankelisluterilaisissa kirkoissa. Hanketta uudistuksen puolesta sanotaan ”sukupuolineutraaliksi avioliittolaiksi”.

Tätä nykyä noin puolet Suomen kansasta näyttää kannattavan ajatusta, kun taas papeista vain noin kolmannes suostuisi vihkimään homopareja. Toisaalta pääkaupunkiseudun papeista kaksi kolmesta siunaisi homojen avioliitot, mikä osoittaa, ettei kirkko ole myöskään kielteisyydessään yksimielinen. Mielipiteiden alueellinen hajonta ohjaa lisäksi epäilemään, että pappien osoittama vastustus johtuu pelosta, jota seurakuntalaisten kielteiset kannanotot herättävät kirkon työntekijöissä.

Kirkolliskokous ja piispainkokoukset miettivät asiaa eksegeettisesti ja teologisesti. Toistaiseksi piispojen kanta on pysynyt kiinni kuin sammakon pimppi, ja homot on rajattu pois avioliittoinstituution piiristä. Tosin rekisteröityä parisuhdetta piispainkokous ei pidä esteenä kirkon virassa toimimiselle. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta, sillä näin linjatessaan kirkko sallii työntekijöidensä ”käydä vieraissa” eli olla mieluummin maistraatin kuin omien palvelujensa asiakkaita avioitumisasioissa.

Tiedotusvälineiden toiminta on ollut homoavioliittokysymyksiä käsiteltäessä lähes yhtä neutraalia kuin sukupuolineutraali avioliitto itse. Toisaalta tiedotusvälineiden suostuminen asioiden laajaan tarkasteluun on jo sinänsä sisältänyt kannanoton homoliittojen puolesta.

Maakuntalehdet ovat joka tapauksessa uutisoineet homoavioliittojen esteistä näkyvämmin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Yleisradio. Alma Median viestimet puolestaan ovat tarttuneet mieluummin homoavioliittoja jarruttaviin kannanottoihin ja esitelleet niitä.

Esimerkiksi Aamulehti uutisoi viime maanantaina selvityksestä, jonka mukaan ”homopari eroaa heteroparia useammin”. Kyseessä on tyypillinen esimerkki tarkoitushakuisesti sorvatusta otsikosta, jolla osallistutaan homoavioliittoja koskevaan ideologiseen kamppailuun. Puheena olevasta tutkimuksesta ja sen tulosten raportoinnista puuttui vastatodistelu kokonaan, mutta siihen viittaamalla homot yritettiin todistella heteroita huonommiksi.

Jutussa rinnastettiin joka tapauksessa kaksi hyvin erilaista parisuhdetta. Huomiotta jätettiin, että heteroiden liittoja pidetään useasti koossa myös väkisin, esimerkiksi lasten vuoksi. Koska homoilla on harvemmin lapsia, homot pääsevät toistaan eroon helpommin, ja yleensäkin olisi kai kauheaa, jos ihmiset eivät voisi erota, mikäli se on osapuolten tahdon mukaista. Heteroiden avioliitot ehkä koetaan myös sitovammiksi kuin homojen rekisteröidyt parisuhteet, joten tilanne voisi olla toisenlainen, mikäli homot olisivat alun perin voineet solmia oikeita avioliittoja. Toisaalta on syytä välttää käsitystä, että suhteen pitkäaikainen kesto olisi jokin itsetarkoitus.

Suurimmat puolueet kannattavat nykyisin homoavioliittoja, kun taas tietyt poliittiset ryhmät ovat Kristillisdemokraattien johdolla pitäneet elämäntehtävänään kaiken homoseksuaalisuuden vastustamista – ihme jos ei homoavioliitojen. Myös homojen omassa piirissä avioliittoajatus on herättänyt hämmennystä. Tämä on ymmärrettävää, sillä kristinusko on näyttäytynyt homoseksuaalisuuden ideologisena vastustajana lähes koko olemassaolonsa ajan.


Kristinuskon kompleksisuus

Käsitykseni mukaan kristinuskon homovastaisuus johtuu kristinuskon omasta homoseksuaalisesta, homoeroottisesta ja homososiaalisesta olemuksesta, joka puolestaan juontaa juurensa siitä, että ihmisen ja Jumalan rakkaus on symbolisesti homoeroottista. Se heijastelee samaa sukupuolta olevien keskinäistä yhteisymmärrystä, joka puolestaan perustuu samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteiseen merkityskonstituutioon. Vaikka kyseessä on älyllisperäinen rakkaus, se on perimmältään seksuaalisen rakkauden sublimaatiota ja vertauskuvaa.

Kristinusko onkin perin pohjin ristiriitainen ja kompleksinen uskonto pyrkiessään peittämään homoseksuaaliset, homoeroottiset ja homososiaaliset taustaehtonsa. Niin se on tehnyt lähinnä varmistellakseen naturalistista alkuperää olevien lajinsäilytys- ja laajenemishankkeidensa menestyksen.

Myös toinen merkittävä ontologisen jumalhahmon ja rakkauden kohteen sisältävä uskonto, islam, on tässä suhteessa samanlainen: islam perustuu kristinuskon tavoin ihmisen ja jumalan keskinäiseen rakkauteen, joka on luonteeltaan homoeroottista ja patriarkaalista mutta joka kaikin voimin yritetään tukahduttaa, torjua ja selittää pois uskonnon oman laajenemisen ja väestönlisäyksen takaamiseksi.

Tässä valossa kristinuskon ja islamin homokielteisyys on tietenkin traagista ja heijastelee kyseisten ontologiseen jumalaoletukseen perustuvien uskontojen oidipaalista luonnetta. Niiden homokammoisuus on perimmältään naturalistista alkuperää ja nojaa psykoanalyyttisesti selitettävissä olevaan eksogamian normiin, toisin sanoen pariutumista ja avioitumista säätelevään käytäntöön, joka määrää miehen rakastamaan Jumalan luomaa maaläjää Jumalan itsensä asemasta. Jätän kuitenkin uskonnollisen metafysiikkakritiikin tällä kertaa tähän, sillä olen kirjoittanut aiheesta jo 574-sivuisen kirjan nimeltä Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008).


Homoavioliittohankkeen kompleksisuus

Koska kristillinen ideologia on sekä uskontona että kirkkohallintona esiintyessään suhtautunut homoihin vihamielisesti ja koska tämä asennoituminen on ollut tieteen kanssa ristiriidassa, kirkkoa on ollut syytä pitää homojen ja samalla myös yleisesti hyvän seksuaalielämän vastustajana. Kirkon kannanottoja on sanottu ahdasmielisiksi ja estoisiksi, ja sen edustajia seksuaalisuuden vaarallistajiksi. Ja onhan kirkko ollut suhteessa kaikkeen seksuaalisuuteen täysin retardi. Ei Nietzschekään esittänyt omaa uskontokritiikkiään turhaan.

Monia homoja puolestaan ihmetyttää, miksi muutamat poliitikot nyt suorastaan tyrkyttävät avioliittoa meille. Toiset taas pitävät avioliittoa jonkinlaisena ihmisoikeutena ja vaativat sen vuoksi avio-oikeutta myös homoille.

Kyse taitaa olla kannatuksen kalastelusta. Koska agendaa ei ole enää paljoa jäljellä, ajetaan sitten näitä sinänsä mitättömiä rippeitä, kuten avioitumis- ja adoptio-oikeutta. Poliittis-juridisen ajattelun kehittymättömyys näkyy juuri siinä, että huomiota kiinnitetään vain muotoseikkoihin, ja tasa-arvoa ajetaan samanlaisuuden oletuksen varassa: pitämällä homoja ja heteroita sekä elämäntapojamme ja arvojamme yksiselitteisesti samanlaisina.

Kuinka homojen sitten kannattaisi asennoitua meille tarjottuun avioitumismahdollisuuteen?. Seksuaalivähemmistöliikkeen asennoituminen on tähän asti ollut ristiriitaista. Avioliittoa tavoitellaan tasa-arvon nimissä, mutta puu näyttää kasvavan naapurin maalla. Naapurin maakin sijaitsee toisaalta meidän kaikkien yhteisessä valtiossa, joten asia ei ole pelkästään kirkon.

Homojen kannalta kyseessä on tyypillinen dissonanssitilanne. Yhdenvertaisuuden, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen hyväksynnän nimissä olisi paikallaan, että homoilla olisi jokseenkin sama asema kuin heteroilla. Ongelman muodostaa kysymys, miksi kerjätä mitään taholta, joka on sortanut homoja vuosisatojen ajan ja asettunut homojen pääasialliseksi vastustajaksi. Ja kun olemme itsekin esittäneet kristillisen ideologian kritiikkiä, miksi kirkko puolestaan hyväksyisi meitä nyt sen enempää kuin koskaan ennenkään? Tämä kaikki johtaisi vain turhaan teatteriin.

Yhden mahdollisuuden ristiriitatilanteen ratkaisemiseksi tarjoaisi se, että kirkko suostuisi muuttamaan kantaansa suopeaksi homoja kohtaan. Itse asiassa tämä on ainoa vaihtoehto tilanteen oikaisemiseksi, sillä homot tuskin voivat heittäytyä nykyistä enempää kontalleen kirkon edessä. Tämä merkitsee, että kirkon pitäisi omassa piirissään märehtiä kantansa valmiiksi, aivan niin kuin se on pohtinut monta muutakin kysymystä, jotka liittyvät sukupuolten tasa-arvoon ja seksuaalikäyttäytymiseen. Esimerkin tarjoavat naispappeuden ja sukunimilain syheröt. Kirkon virallisesta kannasta sitten riippuu, minkä kannan järkiperäisesti toimiva yhteiskunta voi siihen ottaa.


Homoavioliittoja voi yhtä hyvin vastustaa kuin kannattaa

Koska tilanne on perin ristiriitainen, homoavoliitoista voi olla yhtä hyvillä perusteilla kahta päinvastaista mieltä. Olen myös itse (täysin johdonmukaisesti) homoavioliitoista kahta eri mieltä, sillä asiaa voidaan sekä puolustaa että vastustaa homojen ja koko tasa-arvoisen yhteiskunnan hyväksi.

Huomautettakoon, että sekä vastustava että puolustava kantani johtuvat yksinomaan kirkon oman suhtautumisen ja sen instituutioiden ristiriitaisuudesta, ei omasta mielipiteenmuodostuksestani. Tavoitteeni ei ole mikään muu kuin moraalisesti parempi yhteiskunta.

Platonin aikakaudella vapailla miehillä oli tapana kokoontua viettämään syöminkejä, joita sanottiin pidoiksi. Koska tuolloin ei ollut televisiota eikä elokuvia, näiden illanistujaisten kuluessa osallistujat viihdyttivät toisiaan pitämällä puheita. Kertomuksessaan Symposium (suom. Pidot) Platon kuvaa aterioimaan kokoontuneen bileporukan puheita Erokselle (175a–d). Hän muun muassa tilittää, kuinka Sokrates saattoi usein pysähtyä pihalle vastaanottamaan viestejä jumalilta. Faidros-dialogissa Platon kuvaa, miten Sokrates saattoi yhden puheen pidettyään katua sanojaan sekä koota ajatuksensa esittääkseen kuulijoille uuden puheen, jossa hän argumentoi ensin esittämäänsä retorista taidonnäytettä vastaan (242a–d).

Myös minä aion nyt pitää teille – kautta Heran – kaksi puhetta. Ne käsittelevät, kuten varmaan arvaattekin, homoavioliittoja. Puheet ilmestyvät tässä blogissa peräkkäisinä päivinä. Ensin seuraa puhe homoavioliittojen puolesta.

Keskusvaraston tyhjennysmyynti

Vuoden lähestyessä loppuaan on kirjojeni myymälöissä keskusvaraston tyhjennysmyynti.

Akateeminen Kirjakauppa näyttää tarjoavan useita kirjojani 15–20 prosentin alennuksella nettikirjakaupassaan.

Niitä, jotka ovat lukeneet Sensuurin Suomen (2009), saattaisi kiinnostaa tämän vuoden alussa julkaisemani jatko-osa Kansanvallan varkaat (2010).

Työelämän salaisuuksista kiinnostuneille voisi olla paikallaan Työttömän kuoleman uudistettu ja laajennettu painos, joka niin ikään ilmestyi vuoden alussa. Kansien välissä on sekä työpolitiikan analyysia, manifesti paremman työyhteiskunnan puolesta että selviytymisohjeita työelämän mankeleissa. Huumoripitoista asiaa.

Älkää ostako filosofiaa yliopistoista, joissa hinnan suhde laatuun on hyvä. Ostakaa filosofiaa Hankamäeltä, saatte parempaa halvemmalla!

Seitsemästoista toukokuuta

Seitsemäntoistavuotiaana nuori mies on kauneimmillaan. Samoin toukokuu on kuukausista kukkein ja kukoistavin. Niinpä seitsemästoista toukokuuta sopii hyvin homoliikkeen juhlapäiväksi: virallisesti ilmaistuna ”homofobian vastaisen päivän” viettämiseen.

On kuitenkin ikävää, mikäli seksuaalivähemmistöliike näkee itsensä jatkuvasti uhkakuvien kautta. Osittain siihen saattaa olla aihetta, mutta itse korostaisin gay lifen valoisia puolia. Defensiivisyys eli puolustuksellisuus on alisteisuuden ja kurjistelun muoto. On varottava tulemasta foobiseksi suhteessa homofobiaan. Juuri niin se alkaa: sinä luulet, että minä luulen, että hän luulee...

”Tietoa” tosin löytyy edelleen varsinkin arabimaista ja entisistä sosialistimaista, joissa homojen asema on huono. Esimerkiksi sopivat vaikka Moskovan Euroviisujen yhteydessä nähdyt pidätykset, joiden yhteydessä suomalaisia lesbolikkoja vietiin putkaan, eikä Setan hyväntahdon lähettilääksi viime vuonna nimetty Alexander Stubb puuttunut asiaan mitenkään, vaikka hänellä on ”Sergei Lavrovin numero matkapuhelimessaan”. Homojen asemaa onkin voitu korjailla lähinnä liberaalin valtiofilosofian kautta, kuten Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kun taas venäläinen elefantti on edelleen se suurin elefantti.

Minä en muuten ymmärrä, miksi Eurovision laulukilpailut ovat homojen suosiossa. Tapahtumahan on kuin suoraan 1970-luvulta iskelmäperinteineen ja tuulikoneineen. Ehkä homot ovat sellainen rajat ylittävä vähemmistö, jonka edustajia on siunaantunut jokaiseen maahan ja jotka voivat äänestää omia suosikkejaan rajojen yli sekä todistaa siten omasta olemassaolostaan. Tai sitten kyseinen happening luo tunnelman kuulumisesta johonkin tavoiteltuun perheeseen. Saa nähdä, milloin viisut voittanut namipoika Alexandr Rybak tulee kaapista ulos parin vuoden takaisen voittajan tavoin. Ainakin tämän uutisen mukaan myös hän pitää Euroviisujen finaalia ”suurimpana gay-paraatina”.

Eräs homofobian vastaiseen päivään liittyvä varomisen aihe on siinä, että seksuaalivähemmistöliike tavoittelee nyt täysin heteroseksististä elämäntapaa. Tämä näkyy jatkuvassa etukäräjöinnissä ja esimerkiksi viimeviikkoisessa adoptiolain hyväksymisessä, jota muutamat pitivät edistyksenä. On ilmeisesti kiva protestoida aina jostain. Se luo tunnelman, että on jossakin tärkeässä mukana, vaikka itse asialla ei olisi omalta kannalta mitään merkitystä.

Politikointi luo harhakuvan vaikutusvallasta ja tarjoaa mahdollisuuden sielua ravitsevaan purnaamiseen. Varottava on siis sitä, ettei homoliike muutu liian heteroseksistiseksi, sillä mitäpä omaleimaista meille sen jälkeen jäisi. Kuitenkin identiteetti muodostuu kyvystä poiketa normeista ja olla yksilöitä. Ristiriitaista on, että muutamat homot arvostelevat heteroseksuaalista valtakulttuuria mutta itse kerjäävät tuota heteroseksuaalista elämäntapaa, johon kuuluu lapsia, avioliitto ja niin edelleen.

Miksi emme voisi elää vapaina ihmisinä? Libertaarifilosofina en kannata valtion interventiota yksityisten ihmisten suhteisiin muissakaan asioissa. Seksiä ei sitä paitsi voita mikään. Itse keskityn seksuaalisissa asioissa seksiin. Lastenhankinnasta olisi siinä vain haittaa. Lisäksi sellainen ideologia erehtyy väistämättä, joka olettaa, että yksilöiden kokemuksia ja merkityksiä luodaan julkisen vallan kautta.

Olen kirjoittanut aiheesta eräänlaisen homomiesten ”Koraanin”: teoksen nimeltä Enkelirakkaus, jonka päiväsin täsmälleen vuosi sitten saatuani käsikirjoituksen valmiiksi. Teos ilmestyi viime syksynä. Piirrän kirjassani kuvaa muun muassa homovaltiosta, joka olisi järjestynyt meidän normiemme ja arvojemme mukaan. Jos kriittinen homokirjallisuus kiinnostaa, suosittelen sitä luettavaksi. Korostan kuitenkin, että teos on tarkoitettu kypsille ihmisille, eikä se ole terapiakirjallisuutta. Avointa mieltä.

Tänään on loistava päivä, ja ilma on mitä ihanin. Niinpä en jatka enempää vaan poistun ulkosalle nauttimaan kauniista kevätpäivästä.

Enkelirakkaus

Kuten jo aiemmin lupasin, olen julkaissut jälleen uuden kirjan: Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Kirja on pääteokseni, ja sen esittely löytyy tästä.

Teoksen julkaisija, Books on Demand GmbH, toimii Saksassa, jossa kirja painetaan, ja sitä jakelevat lähes kaikki verkkokirjakaupat, esimerkiksi adlibris.com. Teosta välittävät kirjastoille BTJ Finland Oy ja kirjakaupoille Kirjavälitys Oy. Kirjan ilmestymispäivä on Taiteiden yönä 22.8., mutta se näyttää olevan jo saatavissa ainakin nettikirjakaupoista.

Ai niin. Mitä kirja käsittelee? Tällä kertaa tarkastelen filosofian, tieteen, uskonnon ja erotiikan yhteyksiä. Tulkitsen asioita niin, että tiede ja filosofia ovat suureksi osaksi sublimoitua seksuaalisuutta. Sen, millaisesta seksuaalisuudesta eri yhteyksissä on kyse, voitte lukea 574-sivuisesta kirjastani.

Mikäli seuraavat kysymykset kiinnostavat, kannattaa ehkä lukea kyseinen teos:

1) Filosofian ensimmäinen homomurha: oliko uhrina Sokrates vai Jeesus?
2) Millä tavoin kristinuskon ja islamin kahtiajaot seuraavat heteromiesten oidipuskompleksista ja miksi homovastaisuutta ei tavata hindulaisessa eikä buddhalaisessa perinteessä?
3) Ovatko kristillinen ja kartesiolainen dualismi vain saman asian käänteispuolia – entä uskonnot ja tiede?
4) Miten homoseksuaalien poliittinen identiteetti ja arvomaailma poikkeavat heteroseksuaalisen arvomaailman ympärille rakentuvasta poliittisesta järjestelmästä?
5) Kuinka olympialainen uimastadion kuvaa heteroseksuaalista valtakulttuuria pienoisyhteiskuntana?
6) Mitä eroa on direktiivisellä ja reflektiivisellä ajattelulla, ja miten ne liittyvät homoseksuaalien ja heteroseksuaalien asenteisiin sekä persoonallisuuteen?
7)Kuinka naturalismi, egoismi ja utilitarismi seuraavat heteroseksuaalisesta valtakulttuurista?
8)Millaisia ristiriitoja luonto- ja ympäristöliikkeisiin sisältyy, ja mitä ne mahdollisesti salaavat?
9) Mitä tarkoitetaan ekokatastrofin intimiteetillä?
10) Sisältävätkö tiede ja uskonnot torjuttua homoseksuaalisuutta tai homoseksuaalisuuden torjumista ja miksi?
11) Millä tavoin Hitlerin homoseksuaalisuudesta ja homoseksuaalien joukkotuhosta vaikeneminen muodostavat avaimen koko holokaustin ymmärtämiseen?
12) Mikä asema feminismillä on seksuaalivähemmistöjä koskevan filosofian osana?
13) Millä eri tavoilla seksuaalisuus on vaarallistettu yhteiskunnassa, ja missä yhteyksissä tuo vaarallistaminen näkyy?
14) Miksi se, jonka mielestä myös Pihtiputaalla voi tulevaisuudessa elää avoimena homoseksuaalina, on epärealistinen, kun taas se, joka luottaa kansainvälisen homovaltion toteutumiseen, on todellisuudentajuinen?

Vastaan muun muassa näihin ja moniin muihin kysymyksiin psykoanalyyttisesti painottunutta filosofian tutkimusta soveltaen: tuloksena uudenlainen kokonaistulkinta filosofian historian seksuaalisista jännitteistä.

Kirjan ohjehinta on 39,90 euroa, mutta yllä mainitut nettikirjakaupat näyttävät välittävän sitä jopa runsaan kolmen kympin hintaan, mikä alittaa teoksen tuotantokulut! Koska kirjani painos jää joka tapauksessa pieneksi, sen hinta ei tulevaisuudessa laske, sillä demand-julkaisuna se ei tule alennusmyynteihin. Joten kannattaisiko hankkia tämä keräilyharvinaisuus?

Uusi kirja

Uusi kirjani Enkelirakkaus tuli tänään painosta. Ja aurinko pimeni! Kummallista muuten, että kirjoittaessani loppusanoja kyseiseen kirjaani viime keväänä, oli kuunpimennys. Ja nyt, kun kirjapaino lähettää minulle ensimmäisen kappaleen kirjastani, pimennys iskee taas.

Kirjoja ja kuunpimennyksiä

Kirjoitin tänään viimeiset rivit uuden teokseni Enkelirakkaus käsikirjoitukseen, joka lähtee tuota pikaa taittoon. Enää vain jälkisanat, ja työ on valmis.

Olen joskus kuullut väitteen, että niin sanottua Mustaa Kirjaa luettaessa alkaa tapahtua outoja ilmiöitä, eli kirjat putoilevat itsekseen hyllyistä ja koirat haukkuvat olemattomille asioille. Kirjoittaessani anarkismia käsittelevää teosta Filosofi räjähti, tulevaisuus palaa keväällä 2004 olin viimeistelemässä kirjan uskontokriittisiä kohtia kuntoon (painetun kirjan sivut 24-25), kun kylpyhuoneeni vesihana alkoi valua itsestään äkillisen pamauksen seurauksena. Lähempi tarkastelu osoitti, että vipuhanan sisältä oli rikkoutunut jokin osa, joka aiheutti tämän harvinaisen onnettomuuden.

Nyt minua hieman pelottaa, sillä tänä yönä, 3.3.2008, on kuunpimennys. Mooseksen kirjan 6. ja 7. luvun eli niin sanotun Mustan Kirjan mukaan paholaista kutsutaan nimenomaan kuunpimennyksen aikaan. Kaikesta huolimatta julkaisen jälleen uuden opuksen, jota haluan sanoa pääteoksekseni. Sivuja siihen tulee viisi tai kuusi sataa, ja kirjaan sisältyy kaikki, mitä olen halunnut filosofiassa sanoa.