Voiko kohtaloa paeta?

Formula-ajaja Michael Schumacherin kurja tila johdattaa kysymään, onko elämässä joitakin sellaisia voimia, joille ihminen ei itse mitään voi. Onko elämä jollakin tavoin determinoitua, eli väistämättömän kaavan mukaan etenevää, tai onko esimerkiksi niin, että ihmisen elämänkulku on kirjoitettu hänen geeneihinsä?

Michael Schumacher onnistui uhmaamaan ja kiertämään kuolemaa koko uransa ajan. Hän voitti seitsemän F1-autoilun maailmanmestaruutta ja pyyhki ennätystilastoilla pöytää. Hänen saavutuksensa ovat suorastaan uskomattomia ja käytännöllisesti katsoen lyömättömiä lajissa, jossa menestyminen on kaikkien todennäköisyyksien vastaista, voittamisen mahdollisuus on häviävän pieni ja kertoimet ovat ihmistä ja hänen voitontahtoaan vastaan.

Schumacher lopetti uransa jo kerran mutta palasi malttamattomasti kilparadalle, kiertämään rataa vauhti kallossaan vain päätyäkseen paikkaan, josta lähti liikkeelle. Tuntuu kuin hän olisi aivan tarkoituksella härnännyt kuolemaa koettaen selvittää, miten paljon tai kovaa hänen pitää ajaa päästäkseen hengestään, vai ovatko viikatemies ja kohtalo unohtaneet hänet maan päälle. Edelläkävijöitä hänellä riittää.

En puutu asiaan postmodernin vauhdin filosofian näkökulmasta enkä myöskään sen tyyppisten kulttuurien hajoamista käsittelevien keskipakoisvoimien kannalta, joiden analysoimista Paul Virilio on sanonut dromologiaksi. Niin olen tehnyt jo esseessäni ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria – F1-huumaa filosofisesti formuloituna” (teoksessa Filosofiset viuhahdukset).

Schumacherissa minua kiinnostaa hänen tämänhetkiseen tilaansa liittyvä ällistyttävyys, tekisi mieleni sanoa: älytön ironia ja jopa irvokkuus, ikään kuin kohtalo siinä virnistäisi. Ajattelepa: kaveri onnistuu ajamaan 308 grand prix -kilpailua, voittamaan niistä 91, saavuttamaan 155 palkintosijaa ja päätymään eturivin lähtöpaikkaan 116 kilpailussa. Lisäksi hän johti kilpailua 5108 kierroksen ajan ja pitää hallussaan ennätystä myös saavutettujen kakkossijojen määrässä (43). Hän voitti kaikista ajamistaan kilpailuista ennätykselliset 35,4 prosenttia.

Kunnes sattui – tosin tätä emme varmasti tiedä, oliko se kohtalo – onneton tapaus. Sunnuntaipäivänä 29. joulukuuta, auringon paistaessa Alpeilla, Michael Schumacher oli perheensä kanssa pahaa aavistamatta hiihtelemässä mäenrinteessä, ja laskettelureitiltä vain aavistuksen verran poiketen hän horjahti alas tullessaan sekä iski kypäränsä kiveen. Tulos: aivoverenvuoto, kooma, mahdollisesti aivokuolema ja sitä seuraava todennäköinen kuolema.

Michael Schumacher ei ole kuollut, mutta läheisille on varmasti tuskallista elää tavalla, josta ei tiedä, onko ihminen enää täällä. Vaikea on varmistua siitäkään, tietääkö tai ymmärtääkö ihminen itse olevansa tässä maailmassa – arkiymmärryksen mukaan luultavasti ei, mikäli ihmiseltä itseltään on taju poissa.

Asian kohtaloa ja niin sanottua tahdon vapautta koskeva puoli on tämä: toteuttiko Schumacher enemmän tahtonsa vapautta lasketellessaan ”täysin vapaana ja riippumattomana” pitkin Alppien rinteitä, vai toteuttiko hän vain jotakin sisäistä, psyykensä rakenteeseen tai geneettiseen olemukseensa tai molempiin liittyvää pakkoa, välttämättömyyttä tai kohtaloa? Antiikin draamaperinteessä kohtaloon liittyy traagisuus.

Vastaavia tapauksia tulee eteen jatkuvasti, tosin pienemmässä ja vähemmän huomiota sekä julkisuutta keräävässä mittakaavassa. Kennedyjen suku on ollut tunnetusti niin voimakkaiden koettelemusten kohteena, että muutamat puhuvat jo kirouksesta, sosiologit sukupolvelta toiselle siirtyvästä normien ja odotusten kuormasta, psykologit yksilöiden yli käyvistä ihanteista tai yliminästä ja biologit konflikteja sekä haasteita kohti hakeutuvasta geneettisestä perimästä.

Amerikkalainen kenraali George S. Patton puolestaan onnistui selvitymään hengissä toisesta maailmansodasta, kun vuoden 1945 lopulla saattui onneton tapaus ja kevyehkö kuorma-auto osui Pattonia kuljettavaan Cadillaciin aivan tavanomaisessa kasarmien välisessä liikenteessä sillä seurauksella, että kenraali halvaantui kaulasta alaspäin ja kuoli kahdentoista päivän kuluttua heidelbergiläisessä sairaalassa. ”Mikä helvetillinen tapa kuolla”, kerrotaan kenraalin todenneen viimeisiksi sanoikseen.

Moni ihminen on kohdannut lähipiirissään outoja ja kummallisia tapauksia, joita ei mielellään sanoisi sattumiksi siksi, että todennäköisyyden vähyys puhuu niitä vastaan. Niitä ei sanoisi sattumiksi silloinkaan, kun logiikka puhuu armotonta kieltään niiden puolesta, sillä tällöinhän kyse olisi vain todennäköisyyksien vääjäämättömistä toteutumisista – ei sattumista.

Esimerkiksi Schumacherille olisi kaiken logiikan mukaan pitänyt sattua jotakin kurjaa jo autourheilu-urallaan, ei vasta laskiessaan mäkeä suksilla. Ja se, että pahin onnettomuus tapahtui vasta, kun vaarallisimman elämänvaiheen piti olla ohi, puhuu sen puolesta, ettei tämän olisi enää pitänyt olla sattumankaan satoa; olivathan kertoimet onnettomuuden puolesta jo olennaisesti vähentyneet.

Miten siis yhdistää se, että tapahtumaa vastaan puhuvat sekä logiikka että sattuma, jotka molemmat heikentävät onnettomuuden todennäköisyyttä? Ratkaisu taitaa löytyä kohtalosta.

Antiikin draamaperinteen mukaan kohtaloaan ei pääse pakoon. Juuri, kun luulet olevasi kohtalolta suojassa, se iskee takaa päin. Tämä perustuu siihen, että koettaessaan välttää kohtalonsa ihminen pystyy töin ja toimin pitämään kohtalonsa toteutumisen loitolla, mutta heti otteen herpaantuessa ja ihmisen tullessa holtittomaksi kohtalo tulee vastaan nurkan takaa.

Näin ihmisen mieli toimii. Se johtaa kohtalon toteutumiseen. Mitä kauemmin kohtalonsa onnistuu kiertämään, sitä lähempänä on sen toteutumisen aika. Myös Euroopan rahaunionin hullu draama taitaa päättyä koomaan.

Jeesus sanoo: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26) On kieltämättä kurjaa, että kenenkään täytyy maata petipotilaana koomassa. Minä en haluaisi vaihtaa osia Michael Schumacherin kanssa myöskään siinä tapauksessa, että saisin omakseni hänen 350 miljoonan dollarin omaisuutensa, joka tällä hetkellä ajelehtii orpona ja isännättömänä. (Siinä nähdään, miten vähäarvoista ja vaikutusvallatonta varallisuus loppujen lopuksi on.)

Yleensäkin ihmettelen ihmisten halua samastua niin sanottuihin idoleihinsa. Suuri osa urheilu-, musiikki- ja filmimaailman suosikeista on perin juurin onnettomia ja kurjia ihmisiä, ja heidän henkilökohtaisissa katastrofeissaan heidän turmeltuneisuutensa huipentuu.

Toisaalta en yritä olla jälkiviisas. Totuus lienee kuitenkin se, että omilla vauhdikkailla roolimalleillaan Michael Schumacher on vetänyt patologien ja kirurgien peltipöydille montakin tieliikenteen uhria, jotka ovat kärsineet F1-sirkuksen tajuntateollisesta asennemuokkauksesta silvotun lihan, rampautetun kehon ja mäsäksi lyödyn elämän muodossa.

Onko kilpa-autoilu urheilua?

Formulakausi näyttää olevan taas aluillaan. Suomalaismenestyksen vaimenemisen vuoksi yleisillä teillä liikkujien ei tarvitse pelätä vauhtikalloisia autourheilufaneja yhtä paljon kuin ennen, sillä mallioppimiseen houkuttelevia suomalaisidoleja ei enää kierrä formularatoja entiseen tapaan.

Kauden avaus ohjaa joka tapauksessa erään perinteisen kysymyksen äärelle. Kilpa-autoilu on kyllä kilpailua, mutta tekeekö se siitä urheilua? Paljon kiistelty ongelma voidaan ratkaista hyvinkin yksinkertaisesti.

Urheilun määritelmään sisältyy, että (1) urheilussa tulokset tuotetaan inhimillisillä ponnistuksilla, potentiaaleilla ja resursseilla ja että (2) osallistujat asetetaan kilpailullisesti keskenään yhdenvertaiseen asemaan.

Autourheilussa suorituksia ei tuoteta kuin osaksi inhimillisin resurssein, ja ratkaisevaa osaa näyttelee tekniikka. Tästä puolestaan seuraa, että kilpailijat eivät ole keskenään yhdenvertaisessa asemassa, vaan tulos riippuu olennaisesti siitä, minkälaisen ajoneuvon kilpailija saa ajaakseen.

Näin ollen autourheiluksi sanottua toimintaa ei voida pitää urheiluna. Sen sijaan muu välineurheilu, kuten mäkihyppy tai keihäänheitto, voidaan lukea urheilun piiriin, sillä inhimilliset potentiaalit ovat ratkaisevia ja välineet suhteellisen yksinkertaisia, ja niiden yhdenvertaisuutta kontrolloidaan tarkasti. Edellä oleva määritelmä ei siis kumoa näiden muiden urheilulajien urheiluluonnetta.

Autourheilun epäurheilumaisuutta voidaan havainnollistaa esimerkin avulla. Tekisikö myös paperitehtaiden keskinäinen kilpailu niiden toiminnasta urheilua? Paperikoneita ohjataan inhimillisin ponnistuksin valvomoista aivan kuten autoja ohjaamoista, mutta silti paperitehtaiden toimintaa ei pidetä urheiluna, vaikka myös niiden valvomoissa hikoiltaisiin ja huhkittaisiin kuinka.

Kuinkas sattuikaan?

Tänään on kyllä kolmastoista päivä, mutta sunnuntai. Ja surmansa on saanut erilaisissa onnettomuuksissa neljätoista ihmistä.

Esimerkiksi viime yönä Porissa kuoli kolme nuorta 17-vuotiaan rattijuopon ajamassa kolarissa. Kun tapaus oli kahden vuoden sisällä jo kuudes ajokortittoman kohellus liikenteessä, niin MTV3:n uutistenlukija kysyi Liikenneturvan toimitusjohtajalta, ”mitä pitäisi tehdä, että tämä ikävä tilasto ei jatkuisi”.

Entinen poliisimies antoi vastaukseksi liirumlaarumia.

Itse olisin vastannut seuraavasti: ”MTV3:n kannattaisi lopettaa formulakilpailujen esittäminen televisiossa, sillä vauhdin palvonta ja onnettomuuksilla mässäily johtavat mallioppimiseen ja mallioppiminen liikenneonnettomuuksiin.” Näin olisi tämäkin arvoitus ratkaistu – ja samalla poistettu asiaan liittyvä kaksinaismoralismin ongelma.

F1-politiikkaa

F1-maailmassa on kuohunut koko kesän, kun kahdeksan tunnetuinta formulatallia ovat uhanneet vetäytyä sarjasta. Ferrarin kilpailut ovat menneet penkin alle, samoin huipputalli McLaren-Mercedeksen, joka matelee varjojen mailla. Kärkeen ovat kohonneet pienet vilttisarjan tulokkaat, kuten Brawn ja Red Bull.

Niillä molemmilla on tosin historiansa. Brawn toimi alun perin Honda-nimisenä, ja Red Bullin värit tulivat kilparadoille, kun energiajuomia valmistava itävaltalaisfirma osti Fordin hallussa olleen Jaguar-tiimin vuonna 2004 sekä liimasi logonsa autojen kylkiin.

Täksi kaudeksi formuloiden sääntöjä muutettiin rajusti. Pienet toimijat pystyivät sopeutumaan tilanteeseen paremmin kuin suuret. Suurta laivaa on tunnetusti vaikeampi kääntää kuin pientä. Niinpä formularatojen kokoomus (McLaren-Mercedes), keskusta (BMW) ja Sdp (Ferrari) aloittivat exoduksen ja päättivät vetäytyä yhdessä kavereidensa kanssa kehistä.

Ilmiö on tunnettu politiikasta. Jos suurilla alkaa mennä huonosti, ne eivät tunnusta tappiota vaan perustavat ”oman sarjan”.


Demokratian varkaat

Vastaavasta on saatu näyttöä myös Suomen politiikassa. Isoille puolueille tuli hätä käteen, kun Perussuomalaisten kannatus räjähti, maahan on perusteilla sekä Konservatiivipuolue että Piraattipuolue, ja muutamat maahanmuuttokriitikotkin tuntuvat puuhaavaan omaa puoluetta. Niinpä kolme suurinta puoluetta löysivät nopeasti toisensa ja sopivat keskenään 3 prosentin äänikynnyksestä.

Äänikynnys on tarkoitus saattaa voimaan jo vuoden 2015 eduskuntavaaleihin. Säädös kaventaisi huomattavasti suomalaista demokratiaa ja pakottaisi kansalaiset entistäkin tiukemmin suurten puolueiden ruotuun. Jos ehdokkuutta tai toimintalupaa puolueesta ei myönnettäisi, tämä johtaisi osan kansalaisista ulkoparlamentaarisen toiminnan tielle.

Vaarassa eivät ole enää vain persut ja vihreät vaan kaikki. Kolmen prosentin ylittäminen vaatisi noin 80 000 ääntä valtakunnallisesti. Joku ehdokas saattaisi saada vaikkapa 75 000 omassa vaalipiirissään mutta ei silti tulisi valituksi, jos puolueen yhteiskannatus ei riittäisi. Eikö olekin pirullista? Entä minne katosivat kaikki meille niin tärkeiden Sfp:n, islamilaisen puolueen ja kommunistien puolestapuhujat? Äänikynnys tekee pienimpien ryhmien asemasta epätoivoisen, ja siinä itää myös väkivallan siemen.

Kokoomuksen, keskustan ja Sdp:n junailema hanke on osa EU:lle suopeaa demokratianriistoa, jonka tehtävänä on vaientaa kritiikki ja tehdä jäljelle jäävistä salonkikelpoisia. Kaiken takana on pelko: pelätään oman kannatuksen laskua, uusia voitokkaita mielipiteitä ja reilua kilpailua. Asiassa heilahtaa myös mielipidesensuurin verho, kun ketään järkevää ihmistä ei haluttaisi päästää eduskuntaan, ja ministerinvirat täytetään striptease-tuomareilla. Yksikin suorasanainen filosofi vastaisi eduskunnassa kymmentä bryssää!

Äänikynnys on epäreilu ja kansalaisoikeuksia kaventava lainsäädäntöhanke, joka pitäisi hylätä perustuslain vastaisena ja ihmisten kansalaisvapauksia loukkaavana. Jo D’Hondtin suhteellinen vaalitapa suosii suuria puolueita enemmän kuin tarpeeksi.

Olisi muuten kiintoisaa nähdä, kuinka hyvin niin sanotut pienetkin puolueet saisivat äänensä kuuluviin, jos puoluetuet pantaisiin tasan ja kaikki saisivat yhtä paljon. Tämä olisi perusteltua, sillä ennen vaalejahan kaikki puolueet ovat joka tapauksessa yhdenvertaisessa asemassa, ja niiden yhteiskunnallinen toiminta voidaan nähdä yhtä tärkeänä.

Melkein kaikki valtio- ja oikeusoppineet ovat asettuneet vastustamaan Tupun, Hupun ja Lupun lakijunttausta, aivan niin kuin Lex Nokian, Lex Thorsin ja lapsipornonestolain tapauksessakin. Sallitko Sinä, kansalainen, oman valinnanvapautesi vähentämisen, kun puolueet vedetään myynnistä kuin farkut ja purkkatuotteet Neuvostoliitossa? Entä sinä: kokoomuksen, keskustan tai Sdp:n edustaja: miksi teet tyhmästi, kun voisit tehdä viisaasti?


Näpit irti kansanvallasta!

Suhteellinen vaalitapa asettaa jo sinänsä liian korkean kynnyksen puoluekenttää rikastuttaville uusille tulokkaille. Suomessa ei ole tähänkään asti ollut sellaista puoluekentän pirstoutumisen vaaraa, jonka torjumiseksi suuria ryhmittymiä suosiva vaalitapa Suomeen luotiin. Esimerkiksi vapaamielisyyden mallimaassa Hollannissa monipuoluejärjestelmä toimii hyvin.

Myös pääministerivaaliksi muuttunut käytäntö ohjaa Suomea kaksipuoluejärjestelmään, juuri siihen, jolle samasta asiasta kärsivässä Britanniassa toivotaan vaihtoehtoa. Kaksipuoluejärjestelmä on demokratian kannalta vaihtoehdoton, ja monipuoluejärjestelmässä myöskään nykyinen pääministerivaali ei toimi, kun jo 23 prosentin kannatuksella saa pääministerin paikan eli sataprosenttisen vallan.

En halua Suomeen Ruotsin mallin mukaista puoluelistavaalia sen enempää kuin äänikynnystäkään. Mikäli viranomaisvalta ja suuret puolueet sellaisen saavat aikaan, ne joutuvat maksamaan häikäilemättömyydestään. Äänikynnys saattaa lisätä pienten ryhmien kannatusta, kun äänestäjät haluavat varmistaa vaihtoehtojen mukana olon. Pahimmillaan äänikynnys estää politiikan uudistumisen.

Ruotsissa ja Norjassa on 4 prosentin kynnys, mutta siksi niiden poliittinen toimintakyky onkin jäässä. Kyse ei ole kuitenkaan vain siitä, mille tasolle kynnys pitäisi laittaa. Kyllä eduskuntaan pitää päästä äänillä eli kannatuksen sinänsä riittäessä vaikka vain yhteenkin paikkaan. Sellainen on ollut aika ajoin hallussaan niin perussuomalaisilla kuin liberaaleillakin. Kaikkia edustajia pitää kohdella tässä suhteessa yhtä arvostavasti, eikä siihen saa ryhtyä pystyttämään kerta kaikkiaan mitään kynnystä!

Ylimääräisen riman asettaminen olisi äänten käytännöllistä hylkäämistä ja äänestäjien röyhkeää ylenkatsomista. Se olisi yksi niistä pienistä tämän ajan rikoksista, jotka estävät juonenpunojia itseään koskaan kasvamasta valtiomiehiksi mutta johtavat kyllä hallitsijoiden oikeusperusteiden menettämiseen ja lopulta siihen, että heidän toimensa ovat – kuten viisas Laotse sanoi– ”vastoin Taivaan järjestystä”.


Adaptiivisuuden analogia

Kiinnostavaa on, että formulasarjaa johtava Brawn on tämän kauden tulokas. Koskaan ennen sarjaa ei ole johtanut aloituskaudella oleva talli. Tämä osoittaa, kuinka nopeasti pienet ja mukautumiskykyiset toimijat voivat menestyä, kun tilanne on otollinen ja mestaruus ratkaistaan vapaalla kilpailulla eikä pykäläkoreografialla.

Toisaalta on muistettava, että Brawnin historia on yhtä pitkä kuin Smp:n. Honda on ollut formulakehissä 1970-luvulta asti. Tallin omiin nimiinsä ostanut Ross Brawn hankki viekkautensa toimimalla pitkään Ferrarin teknisenä johtajana, ja täksi kaudeksi autoon saatiin Mersun moottorit. Osatekijät loksahtivat paikoilleen, ja mestaruus on lähes plakkarissa. Asiantuntemus näyttää purevan aina, ja nuoret sudet syövät lopulta vanhat koirat.

Onnea, Obama!

Toissa viikonloppuna käytiin maailman menon kannalta kenties vähäpätöisimmät vaalit eli Suomen kunnallisvaalit. Eilen puolestaan järjestettiin koko maailman mittakaavassa ratkaisevimmat vaalit, Yhdysvaltain presidentinvaalit. Lisäksi tarjolla oli F1-sarjan autourheilumestaruus. (Tietyistä syistä uskon kuitenkin, että Suomen kunnallisvaaleilla on suurempi vaikutus suomalaisten ihmisten arkielämään kuin näillä muilla henkilövalinnoilla.)

Tämän maailman tärkeimmät asiat on vähäksi ajaksi ratkaistu, kun Yhdysvaltain presidentiksi valittiin Barack Obama ja F1-mestariksi Lewis Hamilton. Monikulttuuristien helpotukseksi kummallakaan pallilla ei tarvitse enää katsella ketään kalkkilaivan kapteenia, mikä varmasti lisää myös kaikenlaisten ”rasistien” päivätyötä; kansainvälisen politiikan puheenaiheita ja juoksuratojahan tummaihoiset hallitsevat jo ennestään.

Sekä Hamiltonin että Obaman etninen tausta on herättänyt paljon kiistelyä. Molempien olemukseen ja esiintymiseen liittyy sellaista intohimoisuutta, joka on luonut heille uskottavuutta. Mutta siihen on sisältynyt myös samanaikaista hyökkäävyyttä ja puolustuksellisuutta, jotka puolestaan juontavat juurensa heidän rodullisesta taustastaan. Vetoavat puheet olivat ominaisia niin Martin Luther Kingille kuin Jesse Jacksonillekin.

Obama varoi kampanjansa aikana turvautumasta rotuargumenttiin ja väisteli kaikenlaisia rotupuheita. Hän itse piti mustan rodun asemaan vetoamista rasistisena, kun taas suuri osa hänen mustista kannattajistaan olisi pitänyt rotukortin käyttämistä suotavana. Tämä puolestaan herätti monen mielessä kysymyksen, onko Obama ”tarpeeksi musta”. Tosiasiassa ihonväriin tukeutuva kampanjointi olisi johtanut hänen alas ampumiseensa jo esivaaleissa. Hillary Clintonhan hävisi Obamalle juuri siksi, että esivaaleissa onnistuttiin välttämään niin sukupuolella kuin etnisellä alkuperälläkin politikoiminen ja keskityttiin politiikan sisältöihin. Lopulta tämä itsehillintä ja kypsä taktiikka kantoivat maaliin.


Koiranviran oudot haut

Yhdysvaltain presidentin tehtävä on koiranvirka, jonka tavoittelu tietää toista vuotta jatkuvaa hikistä työtä. Kampanja ahmaisee yli sata miljoonaa dollaria rahaa ehdokkaan itsensä joutuessa kiertelemään mailikaupalla maanteitä ja nielemään pölyä esiintyessään bussikiertueella. Tehtävä on maailman kurjin myös siksi, että Yhdysvaltain presidentti tekee päätöksen ydinaseiden käytöstä tai käyttämättömyydestä – koko ajan.

Eli mikäli ihminen tuohon virkaan päätyy, edessä voivat olla ankeat ajat. Haluaisitko sinä käsillesi niiden ihmisten veret, jotka voisivat roiskahtaa koko maailman totaalisesta holokaustista? Kyseinen hepreankielinen käsitehän tarkoittaa ’kokonaan polttamista’, ja siinähän tuo maailma menisi lopultakin kokonaan. Lisäksi presidentinviran haltija saa eteensä lukuisia pienempiä murheita, kuten valtavan budjettialijäämän ja sotaa käyvän valtakunnan rauniot niin kotimaassa kuin Lähi-idässäkin. Itse en ymmärrä, miksi virka on niin haluttu, kun kansakin on kuin huono koira, joka haukkuu omaa isäntäänsä.

Selityksen tarjoaa vain tehtävään janoavien vallanhimo. Muutamat politiikantutkijat ovat sitä mieltä, että poliittista valtaa saa helposti, sillä suurin osa ihmisistä ei halua poliittista valtaa. Siksi valtaan ei tarvitse kuin tarttua. Eräät toiset taas ovat ihmetelleet politiikan johtajakeskeisyyttä: miksi maailman tärkeimpien asioiden käsittely on halki historian keskitetty perin harvoihin, yleensä vain yksiin käsiin? Muutamat sosiobiologit ovat pitäneet sitä ihmislajille tyypillisenä.

Samaan tapaan he ovat selittäneet ihmisten massa- ja joukkokäyttäytymistä: kädellisten kun väitetään tuntevan suuren johtajan läheisyydessä ”fyysistä mielihyvää”. Minulla itselläni oli mielessäni juuri tuo toteamus, kun Yhdysvaltain presidentti kävi edellisen kerran kokoustamassa Helsingissä. Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin autosaattueen pyyhkäistessä editseni Esplanadilla minulla oli tilaisuus todentaa sosiobiologisen havainnon paikkaansapitävyys ja arvio katujen varsille kokoontuneiden motiiveista.

Yhdysvaltain presidentti on maallisen vallan solmukohta. Instituution fyysiset langat ja loimet eivät ole tosin ulottuneet Suomeen yli vuosikymmeneen, mutta kenties tähänkin asiaan tulee muutos, kun Barack astuu virkaan. Onhan Obama melkein demari ja Tarja Halonen kutsunee hänet kylään. Ainakin Obama kampanjoi vahvasti muutoksella (Change), ja teema ymmärrettävästi puri, koska monet ovat tyytymättömiä nykyoloihin.

Poliittisen historian valossa muutoksella kampanjointi harvoin kuitenkaan onnistuu. Suuria myönteisiä muutoksia ei ole koskaan tehty kumouksilla, vaan ne ovat aina tapahtuneet hitaasti. Nopea muutos puolestaan on merkinnyt yleensä muutosta huonompaan suuntaan. Sen sijaan muutos parempaan on rakennettu kovalla työllä. Laman puremat ihmiset kaipaavatkin yleensä vakaita oloja, ja Amerikassa ei ole juuri mitään, mikä olisi objektiivisesti ottaen muutettavissa, paitsi tietysti asenteet.


Juuret

Kun Fernando Alonson fanit haukkuivat Lewis Hamiltonia vuoden 2007 Espanjan-osakilpailussa epäurheilijamaisesta käytöksestä McLaren tallissa, niin länsimaiden tiedotusvälineet nostivat esiin rodullisen näkökohdan ja alleviivasivat mekkalan nousseen rasistista seikoista. Samaan tapaan voidaan olettaa, että mikäli Yhdysvaltojen presidentiksi olisi valittu valkohapsinen McCain, Euroopan edistykselliset olisivat nostaneet koko vaalikauden kestävän porun siitä, kuinka väärin tai väärennetty vaalien tulos oli.

Tuota valitusta olisimme sitten joutuneet kuuntelemaan seuraavat neljä, ehkä jopa kahdeksan vuotta. Esimerkiksi Suomen poliittisesti korrektissa mediassa kyseltiin räikeästi, onko mustalla miehellä asiaa presidentinvirkaan, ja valinnan tapahduttua suitsutettiin, kuinka ”oli jo aika”.

Myös minä huokaisen helpotuksesta – mutta en suinkaan siksi, että ”virkaan saatiin lopultakin musta”, vaan siksi, että presidentinvirkaan valittiin henkilö, joka voi saada rotukorttia käyttävien hyökkäykset pysähtymään. Obama myöntänee itse olevansa tehtävässä muiden syiden kuin ihonvärinsä vuoksi, ja siksi Amerikan värilliset tekisivät viisaasti lopettaessaan heimokantaiset rotujuhlansa, jotka osoittavat vain mustien omaa apartheidia. Valkoiset puolestaan menettelisivät kohteliaasti suomalla Obamalle tukensa.

Entä mitä merkitystä etnisellä alkuperällä oli vaalien kannalta? Yhdysvalloissa ihmisten etnisellä alkuperällä on perin juurin toisenlainen asema kuin monessa muussa maassa, sillä lähes kaikki Amerikan nykyiset asukkaat ovat maahanmuuttajia tai heidän jälkeläisiään. Ehkä juuri tästä johtuvan defensiivisyyden merkiksi Yhdysvaltain perustuslaki vaatii, että presidentin pitää olla syntyperäinen Yhdysvaltojen kansalainen. Barack Obama on ”melkein maahanmuuttaja”, sillä hän on syntynyt Havaijilla, hänen isänsä oli kenialainen, ja lapsuutensa hän vietti Indonesiassa. Toinen syy siihen, miksi presidentin pitää olla syntyperäinen yhdysvaltalainen, on tietysti se, ettei ”aivan juuri” maahan muuttanut siirtolainen voisi päätyä presidentinvirkaan, jolloin kyseessä voisi olla esimerkiksi vallankaappaus.

Obaman kannatuksen eräs selitys on nykyisen maahanmuuttajaväestön kasvu. Mustat, latinot ja orientaalisen rodun edustajat eivät ole enää vähemmistö, eikä muutos tapahdu eurooppalaisperäisen väestön kannalta välttämättä myönteiseen suuntaan, sillä Yhdysvaltain väestörekisterikeskuksen ennuste lupaa valkoisen rodun jäävän vähemmistöksi vuonna 2042 muiden väestönosien suuren syntyvyyden ja siirtolaisuuden vuoksi. Huomiota ja sympatiaa on riittänyt jopa Amerikan alkuperäiskansoille eli intiaaneille, mutta kuka kiinnittäisi huomiota eurooppalaisten kansojen meneillään olevaan syrjäytymiseen maailmassa?


Amerikkalaisen unelman ruumiillistuminen

Yhdysvallat on maailman suurin siirtolaisvaltio, ja niinpä etnisellä alkuperällä on Yhdysvalloissa erilainen rooli kuin muissa maissa. Koska myöskään valkoinen väestö ei ollut alun perin amerikkalaista, yhdelläkään muualta muuttaneella kansakunnalla ei ole ollut alkuperäiskansalle ominaista moraalista etulyöntiasemaa Amerikassa. Sen sijaan etnisistä eroista puhumisen kautta välittyy vain orjuuden ja sisällissodan muisto. Siihen liittyvien haavojen ompelu on tapahtunut yksimielisesti, sillä kantaväestöön kuulumattomilla kansakunnilla ei ole ollut eettistä prioriteettia oman paikkansa määrittelemiseen, vaan eri rodut ovat olleet Yhdysvalloissa samalla lähtöviivalla.

Juuri tämä selittää, miksi Obaman kampanja puri tehokkaasti. Hän tulkitsi Yhdysvalloissa asuvia kansakuntia toisin kuin edeltäjänsä: kokoavasti ja yhdenvertaisuutta korostaen. Niinpä hän totesikin, että hänellä on ”erilainen käsitys USA:n kansasta kuin muilla”. Koska Obaman sanoma oli perimmältään tosi, se upposi kuin kuuma veitsi voihin, ja puheillaan hän sai kosteiksi nuorilta naisilta ainakin silmät. Samasta syystä Obaman ympärille saattaa kehittyä maailmanlaajuinen fani-ilmiö.

Obama onnistui kampanjassaan, sillä hän kytki itsensä ja oman maansa yhteen sekä tulkitsi monikulttuurisen USA:n menneisyyttä oman persoonansa kautta. Ihmiset näkivät hänessä samastumisen kohteen, johon he saattoivat projisoida oman henkilökohtaisen historiansa ja toiveensa. Tämäntapaisen Forrest Gump -efektin kautta Obaman onnistui herättää myös isänmaallisten amerikkalaisten kannatus. Hänen taktiikkanaan oli julistaa, että valkoisilla ja mustilla on yhteisiä etuja ja uhkia, ja hänen sanottiin olevan whiteman in blackface.

Monien mielestä Harvadista valmistunut juristi onkin konservatiivisempi kuin republikaanit itse. John McCain, joka on Vietnamin sodan veteraani ja viisivuotinen sotavanki, alkoi näyttää Obaman rinnalla eräänlaiselta Jimmy Carterilta. Tämän kohtalokkaan paradoksin lisäksi 72 vuoden ikä tuomitsi McCainin menneen maailman mieheksi.

Erään keskeisen ongelman mustan miehen tiellä Valkoiseen taloon muodosti se, miten hän voisi saavuttaa yhtä aikaa sekä kristinuskoa tunnustavan mustan väestön että amerikanarabien kannatuksen. Asiassa helpotti tietysti tosiasia, että arabit tuskin menisivät Bushin puolueesta ponnistavan McCainin tueksi, eikä heillä olisi Obamaa parempaakaan vaihtoehtoa. Sen sijaan suuri osa mustien kiihkokristittyjen äänistä olisi hyvinkin voinut löytää tiensä aborttiin kielteisesti suhtautuvan McCainin piikkiin. Yhdysvalloissahan presidentit politikoivat nimenomaan sukupuolimoraalilla, jolloin erilaiset vähemmistöt nousevat helposti vaa’ankieliasemaan.

Tällä kertaa seksuaalivähemmistöjen vaikutus jäi varsin vähäiseksi, ja ihonväri kaappasi suuremman roolin. Esimerkiksi homojen asema vaiettiin vaalikampanjassa lähes täysin, vaikka ehdokkaat olivatkin ilmaisseet kantansa selvästi: Obama äänestäessään perustuslakiin esitettyä avioliittokieltoa vastaan ja McCain linnoittautuessaan kristillisen moraalin taakse jo aborttikysymyksessä. Se, että presidentit esittelevät aborttikantojaan kampanjoissa, on käsittämätöntä, sillä abortti on jo laillistettu Yhdysvalloissa – ellei sitten kyse ole voimassa olevien oikeuksien takavarikoinnista.

Varsin vaaralliseksi Obaman kannalta osoittautui hänen omiin riveihinsä lukeutunut musta fundamentalistipastori Jeremiah Wright, jonka rotupuheita pidettiin Obaman omina kannanottoina, kunnes ehdokas sanoutui irti hänen saarnoistaan. Rodulla on siis edelleen politiikkaan vaikuttavaa merkitystä, mikä saattaa paitsi yhdistää, myös jakaa ihmisiä. Obaman tapauksessa huomiota herättää se, että aina rodullisen näkökohdan pulpahdettua esiin hän sivuutti kyseisen argumentin muiden poliittisten asiakysymysten tieltä.


Maailman pihamaat

Barack Obaman valintaa puolsi tavallaan se Ilta-Sanomien mainitsema seikka, että McCain oli myös ”al-Qaidan ehdokas”. Terroristijärjestö nimittäin ilmoitti ennen vaaleja, että se toivoo republikaaniehdokkaan valintaa, sillä tämä oli luvannut jatkaa sotaa Afganistanissa ja Irakissa. Tämä kertoo jotakin terrorismin logiikasta. Terrorismi on mahdollista vain vastustajan eli vihollisen olemassaolon kautta. Niinpä al-Qaida koki McCainin valinnan oman toimintansa jatkamisen ehdoksi.

Mutta al-Qaidan ilmoitukseen sisältynee myös informaatiosodankäynnillinen näkökohta: se on terroria jo sinänsä. Ennen vaaleja annetulla ilmoituksella oli itse asiassa tarkoitus heikentää McCainin kannatusta. Kun yhdysvaltalaiset saataisiin ajattelemaan, että McCainin tultua valituksi myös al-Qaidan harjoittama terrori jatkuisi, ihmiset ryntäisivät äänestämään Obamaa. Tämän ajattelutavan valossa al-Qaidan suosikiksi paljastui Obama. Ja terroristihan ei koskaan lausu todellisia ajatuksiaan, vaikka muutoin rikollinen tekee tietysti kaikkensa paljastaakseen itsensä. He ovat siis tuon ääneen lausumattomuuden todellisia moniosaajia.

Amerikan ulkopuolinen maailma on joka tapauksessa nähnyt Yhdysvaltojen presidentinvalinnassa yksipuolisesti vain sen ulkopoliittiset ulottuvuudet. Yhdysvaltalaisille itselleen valinta oli ensisijaisesti sisäpoliittinen, ja sisäpolitiikan kenttää varjostavat asuntoluottokriisi, valtion velkaantuminen sekä pitkään jatkunut laskusuhdanne. Yhdysvaltalaiset pitävät näihin ongelmiin vastaamista paljon tärkeämpänä kuin ulkopolitiikkaa, jonka päälinjoista vallitsee kansalaisten keskuudessa suurempi yksimielisyys. Irakin sodasta ei puhuttu vaalikampanjan lopulla vähänlaisesti vain siksi, että tilalle tuli taloudellisia puheenaiheita, vaan siksi, että monet myöntävät sodan perustelluksi. Esimerkiksi Irakin sotaa vastustaa moni, mutta juuri kukaan ei vastusta Yhdysvaltojen joukkoja tai tehtävän oikeutusta sinänsä.

Myöskään rodullisella näkökohdalla ei ole ollut Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa niin suurta merkitystä kuin muualla on ajateltu. Sen enempää Colin Powellia, Condoleezza Ricea kuin 1960-luvun Robert McNamaraakaan ei ole arvioitu heidän ihonvärinsä vaan heidän työsuoritustensa perusteella. Poikkeuksen tosin muodostaa Powell, joka lipsahti vaalitaistelussa Obaman kannattajaksi, vaikka hän toimikin republikaanisen Bushin ulkoministerinä. Ihonvärillä voi siis olla jopa puoluerajojen ylityksiin ohjaavaa merkitystä. Ehkä juuri tässä valossa on ymmärrettävää, että eurooppalaiset monikultturistit näkivät Obaman valinnassa lähinnä hänen etnisen taustansa pitäen häntä erityisesti vähemmistöjen suosikkina.


Vähemmistöjen puolustaja?

Entä miten Obama itse on asennoitunut muihin kuin etnisiin vähemmistöihin? Ulottuvatko hänen tasa-arvon ja solidaarisuuden julistuksensa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen piiriin? Suvaitsevaistohan on aina opettanut, että aitoa monikulttuurisuutta toteutetaan yleisen suvaitsevaisuuden eikä tiettyyn ryhmään kohdistuvan valikoivan suvaitsevaisuuden perusteella.

Todellisuudessa Barack Obaman afrokristilliset taustat sekä hänen riippuvuutensa afroamerikkalaisten ja latinojen kannatuksesta sitoivat häntä homofoobisuuteen. Homofobia puolestaan on vaivannut niin etnisten vähemmistöjen kristillisyyttä kuin suurkaupunkien skeittareita ja koripalloilijoitakin. Etnisesti erilaiset ihmiset eivät haluaisi kuulua rodullisen vähemmistöominaisuutensa lisäksi mihinkään muuhun, esimerkiksi seksuaalivähemmistöön. Siksi he siirtävät avointa vihamielisyyttään pelkojensa kohteisiin, kuten juuri homoihin. Meille homoille New Yorkin etnisissä ghetoissa huudellaan suoraan, ja onpa meihin kohdistettu myös selvää väkivaltaa.

Ammentaessaan kannatustaan näistä piireistä Obama joutui pyörtelemään puheitaan etukäteen, vaikka hän mahduttikin homot jopa viisiminuuttiseen voitonpuheeseensa. Tämä olikin tarpeen, sillä amerikkalaiset äänestivät presidentinvaalin yhteydessä myös homoja koskevista lakialoitteista, ja esimerkiksi Kaliforniassa 52 prosentin heteroenemmistö näyttää kumoavan osavaltion korkeimman oikeuden viimekeväisen päätöksen, jolla sallittiin samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitot.

Toisaalta McCainilla oli asenteiltaan liberaali ja nykyaikainen varapresidenttiehdokas: tämä hieman pimumaisen kuvan itsestään antava Sarah Palin. Aborttikysymys saikin heti käytännöllisen luonteen, sillä Palinin 17-vuotiaan tyttären ilmoitettiin olevan raskaana. Kuin kostoksi mutsinsa porvarillisuudesta teinityttö pullautti itsensä paksuksi. Kuinka paljon avioton teiniraskaus tuokaan Palinille kannatusta, kun kaikenlaiset pervosedät ryhmittyvät hänen taakseen? Liberaalius ei ole tosin sinänsä mikään itseisarvo, kuten ei yleinen suvaitsevaisuus tai monikulttuurisuuskaan. Harva homoseksuaali voi hyväksyä esimerkiksi islamiin tai kristillisyyteen perustuvaa politikointia, ja siksi myös suvaitsevuuden pitää olla aina järkiperäistä ja valikoivaa.


Tulevaisuus

Mitä sitten itse ajattelen Obaman valituksi tulemisesta? Pohdin hänen menestystekijöitään pitkään. Obamalla on varmasti terapeuttinen vaikutus Yhdysvaltoihin kansakuntana. Siksi olen tyytyväinen, että amerikkalaiset päättivät valita hänet. Obaman tapa puhua on intohimoinen ja runollinen. Se merkitsee, että hänestä voi tulla suuri poliitikko, jonka sanoja siteerataan patsaissa ja kirjojen alkulehdillä. Hänen esiintymisensä säteilee hallitsijamaista määrätietoisuutta. Siinä, missä McCain lupasi amerikkalaisille ”taistelun jatkuvan”, Obama puolestaan lupasi yhdistää kansakuntaa. Tämäntapainen isänmaallisuus on paljon parempi lähtökohta mille tahansa politiikalle, onpa sen sisältönä sitten finanssikriisin, kansainvälisten konfliktien tai juoksevien asioiden hoito. Tässä mielessä Obama on yhtä moderni ja avoin lupaus tulevaisuudelle kuin Ayaan Hirsi Ali on ollut muslimien yhteisölle.

Toivotan siis Obamalle onnea. Hän näyttää reilulta jätkältä ja pystyy poliitikoille epätyypilliseen tapaan vakuuttamaan ihmiset siitä, että tarkoittaa mitä sanoo. Hänessä on lisäksi tiettyä karismaa, ja hän näyttää saaneen myönteisiin tekoihin tarvittavan vaihteen päälle. Onhan se kieltämättä hieman hullua, että Osaman ennustetaan lopettavan, kun valituksi tuli Obama, jonka sukunimi on kuin huono väännös sanasta ”Osama” ja toinen nimi (Hussein) tuo mieleen Irakin syrjäytetyn hallitsijan. Kun markkinoitavan ehdokkaan brandiin liittyy niin ylitse käymättömiä imago-ongelmia kuin Obaman nimeen, mutta hän siitä huolimatta tuli valituksi, ei tuotekaan voine olla huono. Ellei sitten ole niin, että muslimiksikin luullun Obaman valinta oli jatkuvan pakolaisvirran seuraus ja eräänlainen luonnon kosto kaiken sen kärsimyksen lisäksi, jota Yhdysvaltain kansa oli joutunut kestämään terrorin pelossa. Minulle itselleni on tietysti samantekevää, mitä väriä poliitikko edustaa, kunhan hänen toimissaan on järkeä.

Koska B. Obama on suhteellisen nuori, hänestä välittyy energinen tahtotila. Mutta hänellä on edessään niin suuria haasteita, että järjen lisäksi hän tarvitsee myös paljon hyvää tuuria. Vaikka Obama saikin taakseen peräti 365 valitsijamiestä Yhdysvaltain vaalitavan vuoksi, hänen voittonsa oli äänissä mitattuna täpärä, sillä annetuista äänistä hän sai vain 53 prosenttia. Samanaikaisesti pidetyissä kongressivaaleissa demokraatit eivät saaneet 100-paikkaiseen senaattiin täyttä 60 paikkaa, mikä olisi tehnyt opposition filibusterin eli puhumalla jarruttamisen mahdottomaksi. Obamalla ei ole myöskään taskussaan mitään sellaista korttia, jolla Yhdysvaltain talous voitaisiin laittaa taikaiskusta kuntoon ja kansainväliset suhteet selvittää. Ilman Yhdysvaltojen omaksumaa maailmanpoliisin roolia tämä maapallo ajautuisi luultavasti entistäkin sekasortoisempaan tilaan. Irakin sodan on arvioitu päättyvän aikaisintaan ensi vuosikymmenen puolivälissä, ja sotaan ehtii todennäköisesti vielä Obaman seuraajakin.

Tunnen itseni formulakuskiksi

Tunnen itseni formulakuskiksi hakiessani toistuvasti työpaikkaa. Koska kokemus on oravanpyöräksi muuttuneessa työelämässä yleinen, juuri siksi kai julkisuudessa keskustellaankin formulasuharien työsopimuksista. Ihmiset näkevät heidän sopimustensa katkeiluissa ja jatkumisissa omia elämäntilanteitaan, toisin sanoen siirtymisiä pätkätöistä toiseen.

Muutoin akateemisen tutkijan työnhakutilanteet eivät trasselijussien sopimuksia vastaakaan. Erona ovat muun muassa ne rahavirrat, jotka teknisen lajin harjoittajille maksetaan – suurimmaksi osaksi tyhjästä. Kun Heikki Kovalainen kuittaa ensi kaudesta 10 miljoonaa dollaria ja Kimi Räikkönen tuplaten, saa kumpikin yhdestä kilpailuviikonlopusta puoli miljoonaa tai kokonaisen millin. Koska minulla ei ole televisiota, en onnekseni formulakisoja seuraa enkä niin muodoin osallistu heidän kassansa kartuttamiseen. Mutta aina on mahdollista, että liikenteessä tulee vastaan joku heidän malliensa mukainen kurvien kauhu.

Bloggaus: humaani täsmäase

Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskusta. Nyt on luonteva hetki aloittaa internetpohjaisen blogin pitäminen. Aion kommentoida tällä palstallani keskeisiä ja tärkeitä poliittisia ilmiöitä, joten päivä sopii aloittamiseen hyvin.

Historiallisten tapahtumien vuosipäivinä kysytään usein, missä sinä olit silloin, kun jotain sattui. Minä olin netissä. Tieto New Yorkin terrori-iskuista tavoitti minut lähes reaaliaikaisesti tietoverkon välityksellä, josta saatoin seurata tapahtumien kulkua niiden ollessa dramaattisesti kesken.

Median puheenaiheet ovat mittakaavaltaan usein varsin mahtavia, mutta tällä palstallani koetan löytää niihin inhimillisen, yksittäisten ihmisten kokemusmaailmasta avautuvan näkökulman. Sanonkin suoraan, että tarkasteluni pyrkivät olemaan aina pienen ihmisen puolella. Arki-ilmiöiden filosofinen havainnoiminen on minulle tärkeässä asemassa, ja tämä on myös osa järjestelmäkriittistä ja ihmisläheiseen politiikkakäsitykseen perustuvaa filosofianäkemystäni.

Keskeisimmät tieteelliset analyysini ja filosofiset näkemykseni esitän jatkossakin kirjoissani. Painettuun sanaan perustuva viipyminen pohjustaa tilaa laajakantoiselle merkitysten arvioimiselle paremmin kuin sähköinen viestintä. Mutta on myös asioita, joita pitää kommentoida silloin, kun ne tapahtuvat ja ovat tuoreita. Siihen kirjojen kirjoittaminen on hidasta. Toivon, että ne lukijani, jotka ovat kiinnostuneita ajankohtaisia asioita koskevista näkemyksistäni, saisivat kuvaa mielipiteistäni tältä foorumilta, sillä ajattelen työkseni joka päivä.


Turvalliset käräjät

Samalla kun Yhdysvalloissa surraan mahtivaltion sydämeen lyötyä haavaa, eräiden Aasian maiden edustajat kokoontuvat Helsinkiin pohtimaan, mitkä valtiot voidaan seuraavaksi kelpuuttaa itäisen maanosan talousvetureista koostuvaan kerhoon: Pakistan, Mongolia, Intia? Samalla, kun avataan rajoja, pystytetään toisia rajoja. Rajat kulkevat elintasokuiluja pitkin. Eräiltä osin ne ovat välttämättömiä. Mutta myös terrorismi on ilmaus siitä, että rajojen eri puolilla vallitsevat erilaiset olot, ja ne puolestaan pohjustavat eriarvoisuutta. Se taas lietsoo väkivaltaa ja terroria.

Ihmisoikeuksia Kiinaan ja Myanmariin vaativat Smash Asem -liikkeen kansalaisaktivistit yrittivät pienehköä mielenilmausta postitalon edessä Helsingissä viime viikonloppuna. Virkavalta piiritti heidät heti sankalla mellakkapoliisien parvella. Suomi on tylsä maa juuri siksi, että täällä ei saa tapahtua mitään. Mielenilmaukset tukahdutetaan ennen kuin on kuultu, mitä asiaa protestoijilla on. Pääministeri Matti Vanhanen kiirehti jälleen tuomitsemaan kansalaisaktivistien toimet, aivan niin kuin Marskin kasarmien roihutessa taivaan tuuliin viime kesänä. Onneksi Tarja Haloselta löytyi luonnetta ja persoonaa todeta, että mielenilmaukset kuuluvat demokratiaan ja ovat olennainen osa keskustelevaa kansalaiskulttuuria. Moralisoiminen ja kansalaisten toiminnan tuomitseminen yleensä vain murentavat luottamusta poliittiselta vallalta itseltään. Kun kansa kapinoi, poliitikkojen kannattaisi myöntää, että he itse ovat tehneet virheitä.

Korostettu turvallisuusajattelu saattaa johtua siitä, että Suomi ei ole koskaan ollut turvallinen maa, kuten väitetään. Sen sijaan maamme on ollut erittäin epäturvallinen. Meitä ovat uhanneet halki vuosisatojen hurrit, halla ja ryssä. Suomalaiset saattavat rimpuilla ennen pitkää toistensa tukassa ja kurkussa kiinni myös sen vuoksi, että valtakunnan sisäinen eriarvoistuminen kasvaa tuloerojen, sukupolvien kuilun ja työllisyysongelmien myötä. Asem-kokouksesta koituvat 16 miljoonan euron kustannukset ovat suuri summa pelkistä ryhmävalokuvista ja lausunnoista, joissa ”asiat vain korostuvat voimakkaasti”.


Tiedeloton kehitysapu

Suomen pyrkimys kansainvälistyä ja vetää roolia myös EU-puheenjohtajamaana on yhtä kosiskelevaa kuin halu kilpailla Millennium-palkinnolla ruotsalaisen Nobel-palkinnon kanssa. Nyt se myönnettiin japanilaiselle professori Shuji Nakamuralle led-lamppujen kehittämisestä. (Minulla muuten on hänen nimisensä maantiepyörä, jolla ajoin viime kesänä 3000 kilometriä, ja suomeksi nimi tarkoittaa ”kotikylää”.) Nakamuran kotikylä tosin on vielä tuotakin välimatkaa kauempana, tällä hetkellä Kaliforniassa.

Valaistukseen käytettyinä led-lamput säästävät sähköä, ja Nakamuran kehittämät siniset laserit viihdyttävät meitä blue-ray-soittimissa. Maailman avokätisin teknologia-palkinto meni oikeaan osoitteeseen, kuten myös ensimmäistä kertaa jaossa ollessaan kaksi vuotta sitten. Tuolloin palkinnon sai world wide webin kehittäjänä tunnettu Tim Berners-Lee.

Mutta kannattaako tekniikkaa erityisesti palkita ja tukea? Se kun näyttää itse palkitsevan itsensä taloudellisesti? Suomen Akatemia, Tekes ja yliopistot ovat investoineet pelkästään uusien valonlähteiden tutkimukseen 100 miljoonaa euroa 2000-luvulla. Suomen asemaa kulttuurielämän takapajulana kuvaa se, että ruhtinaallisella rahapalkinnolla kruunataan vilkkuvien valojen ja piipittimien kehittäjiä, mutta mikään taho ei tue kirjallisuutta eikä poliittis-intellektuaalista toimintaa yhtä voimakkaalla satsauksella. Yhteiskuntakriittisen kirjallisuuden ja toiminnan tukeminen saattaisi tuoda Suomelle paljon enemmän kansainvälistä huomiota kuin teknologiapalkinto, joka hautautuu alan erikoislehtien tapahtumaluetteloihin.

Myönteistä Millennium-palkintosäätiön jakamassa kunnianosoituksessa on se, että kyseessä on innovaatiopalkinto, joka annetaan ihmisten elämänlaatua edistävästä ja kehittelyn kohteena olevasta keksinnöstä – toisin kuin Nobel-palkinto, jolla laakeroidaan valmiita tuloksia. Tietysti Millennium-palkintoon liittyy riski, että tulokset jäävätkin tuottamatta.

Joka tapauksessa palkitseminen sinänsä on epäterve ilmiö tieteessä. Tiedettä pitäisi tehdä tietämisen itseisarvoon liittyvistä sisäisistä motiiveista, eikä sen rahoitusta pitäisi järjestää sen enempää kaupallisiksi hyötymis- tai riippuvuussuhteiksi kuin pelkäksi satunnaiseksi palkitsemiseksikaan. Palkitseminen saattaa kylvää katkeruutta, eivätkä tieteen tulosten arvomerkitykset ole useinkaan mitattavissa saati keskenään vertailtavissa. Myös markkinoinnillisesti Millennium-palkinto on kyseenalainen. Se ei henkilöidy keneenkään ihmiseen, kuten Nobel-palkinto dynamiitin keksijään. Lisäksi palkinnon nimi saapui myöhässä kuin joulupukki vappujuhliin. Millennium oli ja meni jo kauan sitten, ja seuraavaan on vielä aikaa. Mutta ymmärrän: kyse on rahamiljoonasta, ei tuhatluvun vaihtumisesta, mihin latinan kielen ”tuhatta” tarkoittava sana mille myös viittaa.


Maranellonpunaista

Lopuksi urheilua: viime viikonlopun keskeinen ”urheiluun” liittyvä uutinen oli se, että Kimi Räikkönen sai uuden työpaikan. Hän ajaa sitten Ferrarilla, josta Mika Salo antautui kehumaan, että kun Ferrari-kuski menee Milanossa kauppaan, hänen ei tarvitse maksaa. Kun hän menee baariin, hänen ei tarvitse maksaa, ja kun hän menee torille, hänen ei tarvitse sielläkään maksaa. Ferrarilaiset ovat kuulemma kuin yhtä perhettä ja muodostavat uskonnon tapaisen yhteisön. Herää kysymys, mitä ihmeen toteemiheimoa nämä hevoshahmon ympärille kokoontuneet henkilöt oikein edustavat.

Fani-ilmiöiden kautta ilmaistaan ritualisoitunutta aggressiota. Kun yhteiskunta ei luo turhautuneelle työväenluokalle muita järjestymisen mahdollisuuksia, ihmiset koettavat asettaa arvojärjestyksiä itse, kuten myös brittiläisessä jalkapallohuliganismissa. Urheilu ei siis ole formuloidenkaan yhteydessä vain ”kuntoa ja terveyttä edistävää” vaan syvästi ideologista toimintaa, jonka kautta kansaa höynäytetään. Kilpa-ajot tarjoavat mahdollisuuden purkaa aggressioita ja luoda symbolisia arvojärjestyksiä, tosin samalla käy vierailija myös kuluttajan kukkarolla. Autoilu on teollista bisnestä ja suunnattomien taloudellisten uhrausten kohde, mutta tuotetaanko sen kautta muita kuin epäarvoja, kuten lihan silpomista, luonnonvarojen tuhlausta, saastumista ja onnettomuuksia? Haitat ovat suuremmat kuin autoiluun perustuvan elämäntavan edut. Luulisi ainakin, että 42 miljoonan vuosituloista nauttivilla kuskeilla olisi varaa omiin drinkkeihin.