Helsingin kaupunki aikoo lämmittää asunnot ydinvoimalan lauhdevedellä

Vihreän ideologian mukainen maailmanparantaminen ei aina mene ihan nappiin. Helsingin kaupunki lopetti Sörnäisten ja Salmisaaren hiilivoimalat vuosina 2023 ja 2025, vaikka voimaloilla tuotettiin sekä kaukolämpöä että sähköä, ja voimaloiden hyötysuhde oli 90 prosentin tuntumassa. Tutkimusten mukaan Salmisaaren voimala jopa puhdisti ilmaa pienhiukkasista. Niitä oli ulos tulevassa ilmassa vähemmän kuin sisään menevässä.

Hiilivoiman alasajo oli äärimmäisen huono päätös Helsingin kaupungilta ja Heleniltä, sillä korvaavaa sähkön ja lämmön tuotantoa ei ole keksitty eikä rakennettu, ja sen myöntävät kirkkain silmin myös päätöksen tekijät itse.

Samaan aikaan Puolan, Unkarin ja Romanian hiilivoimalat tuottavat kolminkertaiset päästöt jokainen, vaikka Suomi joutui muiden mukana maksamaan siitä, että kyseiset maat saatiin liittymään Pariisin ilmastosopimukseen.

Pariisin ilmastosopimuksella puolestaan annettiin pahimpana saastuttajana tunnetulle Kiinalle lupa jatkaa ja lisätä hiilipäästöjään vuoteen 2030 asti, vaikka ilmastonsuojelun pitäisi olla yhteinen asia. Tuloksena on niin sanottu yhteislaitumen tragedia ja hiilivuotoa, kun päästörajoituksista vapauttaminen ohjaa kehitysmaita houkuttelemaan teollisuutta konnuilleen.

Alenevan rajahyödyn lain mukaan ilmastotoimet tulevat kehittyneissä maissa askel askeleelta aina vain kalliimmiksi ja hyödyttömämmiksi, kun taas kehitysmaissa investoinnit tulisivat halvemmiksi ja olisivat tehokkaampia. Silti normiruuvia kiristetään jatkuvasti täällä, ja meiltä lypsetään kehitysmaapoliittisia ilmastoaneita, vaikka aiheuttamisperiaatteen mukaista olisi velvoittaa kehitysmaat tekemään ja rahoittamaan ilmastotoimensa itse (aiheesta täällä). 

Päästökauppajärjestelmä on hirttänyt Suomen lämmön ja sähkön tuotannon EU:n ilmastopolitiikkaan niin, että joudumme nyt maksamaan noin 100 euroa jokaisesta hiilidioksiditonnista. Horjuvaa väitettä hiilinielujen romahduksesta käytetään metsätaloutemme vihersosialisoimiseen (aiheesta täällä).

Sanna Marinin vihervasemmistolainen hallitus sääti kaiken kukkuraksi 2022 ilmastolain, jolla suomalaisia pakotetaan hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä, vaikka EU:n yhteinen tavoite kimaltelee vuodessa 2050. 

Vihervetoiset poliitikot pakottavat kylmässä ja pimeässä Suomessa asuvia ihmisiä kärsimään kohoavasta energian hinnasta, vaikka Saksa korvaa ydinvoimaa suvereenisti hiilivoimaloilla, joissa tuotetaan pelkkää sähköä hyötysuhteen jäädessä vain noin 40 prosenttiin.

Sangen kannattamatonta on ollut myös Suomen hiilivoimaloiden muuntaminen hakkeella toimiviksi, sillä puun lämpöarvo on murto-osa hiilen lämpöarvosta. Inkoon hiilivoimala räjäytettiin pahuuden symbolina, ja Suomen noin tusinasta suuresta hiilivoimalasta jää jäljelle yksi ja sekin vain varavoimalaksi.

Tajunnan räjäyttävää tässä vihreässä politiikassa on se, että se on dynamiittityhmää. Nopeasti käyttöön otettavaa hiilivoimaa tarvittaisiin tuulivoiman säätövoimaksi, ja sen vuoksi ne ovat erottamattomia.

Samaan aikaan kun kansakuntamme kärsii sähköpulasta tai vähintäänkin kulutuksen ja tuotannon epätasapainosta ja hintaheilunnasta, viherjohtoinen (Osmo Soininvaara, Atte Harjanne) energiayhtiö Helen on käärinyt asiakkailtaan suuria liikevoittoja rahoittaakseen ”vihreää siirtymää”.

Suunnattomia taloudellisia pääomia tarvitaan Valituista Paloista Helsingin Sanomista kotoisin olevien illuusioiden rahoittamiseen, kuten meriveden lämpötalteenoton kehittämiseen ja samanaikaiseen trooppisten tekosaarten rakentamiseen Helsingin vesille (aiheesta täällä). 

Maailman tapahtumiin suhteutettuna hiilivoimasta luopuminen on siis ennenaikaista ja sanalla sanoen valheellista, sillä perusväittämä, jonka mukaan hiilestä on pakko luopua, ei pidä paikkaansa. ”Pakko” perustuu pelkästään poliittiseen pakottamiseen, jolla Suomessa kiellettiin kivihiilen käyttäminen sähkön ja lämmön tuotannossa 1.5.2029 alkaen.

Poliitikkojen viherpestessä imagoaan Suomessa, suomalainen Fortum on posottanut hiilidioksidia taivaalle Tšeljabinskissa, jossa se omisti kokonaisen hiilivoimayhtiön aina vuoteen 2023, jolloin Venäjän valtio otti sen haltuunsa. Mutta Helsingissä hiilivoimaa ei saisi muka käyttää, vaikka ilmakehä on sama, ja helsinkiläisten pitää kuolla kylmyyteen, säteilyyn tai rahainriistoon vain siksi, että EU-normeja kunnianhimoisempi ilmastopolitiikka täyttyisi. 

 

Edessä säteilevä tulevaisuus

Ikävä totuus on, että Helenin johdolla ja Helsingin kaupunkipoliitikoilla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, millä kaukolämmön vaje katetaan.

Niinpä perinteisesti ydinvoimavastaiset vihreät poliitikot ovat päätyneet epätoivossaan ratkaisuun, että lämmöntuotannossa oleva mittava aukko tukitaan Helsinkiin sijoitettavalla pienydinvoimalalla, ja lauhdevesi laitetaan kiertämään asuntojen pattereihin. Vaikka asuintaloihin lähteekin periaatteessa toisiopiirin vesi, mikään ei takaa, että siihen ei sekoittuisi reaktorivettä vikatilanteessa; aivan samalla tavoin autonmoottorien öljyt ja jäähdytysvedet sekoittuvat lohkon tai kannentiivisteen vioittuessa.

Helen on hehkuttanut aikeitaan markkinoimalla pienydinvoimaloita verkkosivuillaan ja pehmittämällä valtavirran uutismedioita tekemään myötäsukaisia juttuja pienydinvoimaloiden puolesta.

Lanseerasipa Helen myös Helsingin Sanomien sivuille ”kaupalliseen yhteistoimintaan” nojaavan jutun, jonka se mankeloi lehteen ”mainosartikkelina” (arvostelin Helsingin Sanomia journalistisesta virheestä ja harhaanjohtamisen foorumiksi antautumisesta täällä). Kyseessä oli kömpelö yritys muokata asenteita ja manipuloida mielipiteitä suopeiksi pienydinvoimaloille.

Vihervasemmistolaisilla on tapana nimitellä NIMBYiksi (sanoista ”not in my backyard”) sellaisia ihmisiä, jotka eivät halua ongelmia asuinsijoilleen. Tuohon voidaan helpostikin vastata: kukapa järkevä ihminen haluaisi ongelmia mihinkään? Vihervasemmistolainen politikointi on (eräissä muissa asioissa) muuttanut osan Helsingin asuinalueista kranaattilähiöiksi, ja ”segregaation ehkäisyllä” nuo ongelmat eivät suinkaan vähene vaan siirtyvät toisiin paikkoihin. Nyt he haluaisivat tuoda vielä ydinvoimaloitakin kotikulmillemme puhisemaan.

Perussuomalaiset vastustivat Helenin aikeita vaatimalla hiilivoimaloiden käytön jatkamista Helsingissä ainakin siihen asti, kunnes Ukrainan sodasta johtuva energia- ja talouskriisi on ratkaistu.

Perussuomalaiset vaativat valtionpolitiikassa, että Suomi noudattaisi vain EU:n yhteistä tavoitetta hiilineutraaliuteen pyrkimisestä vuoteen 2050 mennessä eikä kiirehtisi muiden EU-maiden edelle, sillä siihen ei ole mitään velvoitetta eikä siitä jaeta palkintoja.

Perussuomalaiset vaativat EU-tasolla päästökauppajärjestelmän laittamista tauolle, kunnes energian saantiongelma on teknisesti ja taloudellisesti ratkaistu.

Mihinkään näistä ehdotuksista ei suostuttu, vaan niihin suhtauduttiin ylenkatseellisesti, vaikka Venäjän öljy- ja kaasuhanat olivat kiinni, Fortumin Uniper-seikkailu oli räjähtänyt silmille, valtiontalous kitui koronakriisistä johtuvassa syöksykierteessä ja sähkön hinta oli katossa. Vasemmiston lisäksi myös porvaripuolueet lähtivät mukaan viherpesuun, ja Perussuomalaisille vastattiin länkyttämällä ”rasismista” ja Rydmanista. Vihervetoisen hyvesignaloinnin  kritisoimisessa ja turvallisuuspolitiikassa Perussuomalaiset ovat kieltämättä onnistuneet, vaikka monessa muussa asiassa, kuten sosiaali- ja työvoimapolitiikassa, puolue onkin lyönyt päätään seinään yhdessä Kokoomuksen kanssa.

Nyt Helsingin suuret puolueet kärvistelevät pohtiessaan, mistä lämpöä asuntojen lämmönvaihtimiin. Ruskohiiltä olisi saatavilla Puolasta ja Saksasta helposti Kallio- ja Eira-nimisillä ja tarkoitusta varten olemassa olevilla laivoilla, ja hiiltä varten on varastotila Salmisaaressa.

Olen aiemmin nimennyt Vihreän Liiton poliittiseksi päävastustajakseni. Vihreät ovat ryhmä, jota ei pitäisi päästää lainkaan sellaisten pöytien ympärille, joissa tehdään Suomen taloutta ja tulevaisuutta koskevia päätöksiä.

Vihreät eivät ymmärrä eivätkä välitä taloudesta eivätkä tekniikasta kerrassaan mitään ja ovat myös moraaliltaan suomalaisen politiikan syöpä. Ydinvoima muuttui kuin taikaiskusta ”turvalliseksi” heti kun hiilenpoltto lopetettiin, mutta radioaktiivinen vuoto saattaa johtaa syövän katalysoitumiseen kaupungin asukkaisiin, jolloin kyse ei ole enää pelkästä vertauskuvasta vaan metaforan realisoitumisesta todellisuudeksi.

 

Ydinvoimaloiden kaupunkikäytöstä pitää päättää kuntalaisäänestyksessä

Viitisentoista vuotta sitten Helsingin kaukolämpöongelman ratkaisemista esitettiin niin, että Loviisan ydinvoimalasta johdettaisiin putkea pitkin lauhdevettä Helsingin asuntoihin. Tuolloinen pormestari Jussi Pajunen (kok.) torjui ajatuksen toteamalla, että asia kilpistyy yhteen sanaan, ja se on ”riski”.

Pienenkin ydinvoimalan vuotaessa tai räjähtäessä asuinalueella on katastrofi aina suuri. 

Nyt Helsingin energiayhtiö on tuomassa pienydinvoimalaa asutuskeskuksen kupeeseen tai jopa kaupungin keskelle, sillä ylimitoitettu ja ”kunnianhimoinen” (tosiasiassa kunniaton) ilmastopolitiikka sitä vaatii, ja sen taakse ovat asettuneet lähes kaikki Helsingin suuret poliittiset ryhmät.

Vihreä ideologia on saastuttanut kaikki merkittävät vanhat puolueet, jotka kilpailevat kiiluvin silmin siitä, kuka nopeimmin laittaa kuntalaisten päät pölkylle.

Olen aiemmin kirjoittanut laajasti siitä, kuinka Helsingin kaupungin surkea johto velkaannuttaa asukkaat samalla, kun kaupunki satsaa miljardeja euroja raideliikenteen kehittämiseen ja muuhun vihreään infrastruktuuriin. Päättipä kaupunki lopettaa Malmin lentokentänkin (jopa vihreiden luontoarvojen vastaisesti), vaikka kaupungissamme ei tarvita lisää asuntoalueita, kun kysyntää ei ole ja keskeneräisetkin kituvat rakentamattomina laman vuoksi.

Kaupungin johto pitää kysymystä pienydinvoimaloiden rakentamisesta poliittisen prosessin ulkopuolella. Se esittelee asian jonkinlaisena valmiiksi junailtuna firmatason veivaushankkeena, joka vain tiedotetaan kaupunkilaisille yksisuuntaisissa propagoimistilaisuuksissa, jollaisia järjestetään asukkaille 18.3., 25.3. ja 1.4. (ilmoittautuminen täällä).

Näin toimitaan lakisääteisten minimivaatimusten täyttämiseksi, jotta kukaan ei voisi sanoa, ettei asiasta ole kerrottu asianosaisille. Kuntalaisille suodaan mahdollisuus esittää kysymyksiä, koska viestintätoimistojen fiksuttelijat tietävät, että kysyminen on vallan luovuttamista niille, jotka ottavat oikeudekseen vastata (ja siis päättää). Asukkaiden vaikutusvalta koetetaan typistää taustasäteilyn tasolle samalla kun heitä taivutellaan polvistumaan asiantuntijavaltana esiintyvän epädemokraattisen vallankäytön edessä.

Ydinvoimaloiden rakentamisesta asuntoalueiden läheisyyteen ei pitäisi päättää ilman kuntalain 410/2025 24 ja 25 §:n mukaista neuvoa-antavaa kansanäänestystä, jonka toimeenpanosta päättää valtuusto. Aloitteen kunnallisen kansanäänestyksen järjestämisestä voi tehdä vähintään 3 % alueen 15 vuotta täyttäneistä asukkaista, ja sitä voi esittää kuntalaisaloitteessa.

Tämä asia jos mikä olisi alistettava demokraattiseen prosessiin ja annettava kaupunkilaisten itsensä päättää, mitä haluavat ja mitä eivät.

Muutoin kyseessä on samanlainen vihervasemmistolainen junttaus ja totalitarismin ilmentymä kuin pyörätien rakentaminen Eteläesplanadin ajoradalle, mistä eräs Eiranrannassa asuva juristi valitti viitaten asukkaiden oikeuksien sivuttamiseen prosessissa. Mittakaava on nyt tosin suurempi ja koskee kaikkia helsinkiläisiä.

Helenin ja Helsingin kaupungin pomojen kädet ovat liekeissä ajaessaan ydinvoimalaa Helsinkiin, sillä valtionhallitus on parhaillaan muokkaamassa ydinenergialakia, jolla aiotaan helpottaa pienydinvoimaloiden perustamiseen tarvittavaa prosessia ja lyhentää siihen kuluvaa aikaa.

Tässä maassa tarvitaan kyllä ydinvoimaa, ja kannatankin suurten ydinvoimaloiden lisärakentamista ja nykyisten korvaamista ajan myötä. Osa vanhoista reaktoreista on jo jatkoajalla. Niiden rakenteet eivät kestä ikuisesti, sillä ydinsäteily syö paineastioita.

Niinpä uusien suurten ydinvoimaloiden luvituksella on jo kiire. Ydinturvallisuuteen liittyvät käyttö- ja varastointiriskit eivät kasva, mikäli lisäydinvoimaa rakennetaan nykyisille ydinvoimalapaikkakunnille tai lähes asumattomille alueille, ja sähkön ajoittainen ylikapasiteetti voidaan tulevaisuudessa vedyttää.

Tosiasiassa myös Helsingin Salmisaareen tai muualle Helsinkiin suunnitteilla oleva ydinvoimala olisi suuri noin 500 megawatin laitos, jonka reaktoriteho vastaa lähes yhtä Loviisan yksikköä, joten puhe ”pienydinvoimalasta” on propagandakieleen liittyvää kikkailua. Jo pelkkä voimalarakennus olisi Kampin kauppakeskuksen kokoinen.

Härskiä on, että Helsingin ydinkeskustan tuntumaan on sovittu rakennettavaksi jo koereaktori ilman, että kuntalaisille olisi annettu mitään mahdollisuutta päättää asiasta tai vaikuttaa siihen. 

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Helenillä ja kaupunginkansliassa ajatellaan sotilaspolitiikasta. Ydinpannunhan ei tarvitse vikaantua itsestään katastrofin aiheuttaakseen. Riittää, että Moskovan suunnalta saapuu nootti, joka varoittaa harhautuneesta vahingonlaukauksesta, joka saattaa osua ydinvoimalan läheisyyteen... Tämä velvoittaa evakuoimaan koko kaupungin vihollisen vallattavaksi.

Ydinlaitoksen sijoittaminen asutuskeskukseen tai sen läheisyyteen olisi typeristä typerin teko.

Kukaan ei voi varmasti sanoa, mitä ydinsähkön ja lämmön tuottaminen pienydinvoimaloissa lopulta maksaa ja millä valuutalla tai arvoilla maksu suoritetaan. Olkiluoto 3 viipyi ja hinta nousi nimenomaan siksi, että kyseinen reaktori on prototyyppi. Kokeiluasteella ovat nyt nuo pienet modulaariset reaktorit. Tšernobylissä meni pieleen epäonnistuneen kokeen vuoksi, ja Zaporižžjassa voimalat muodostavat räjähdysalttiin miinan, joka vain odottaa osumaa.  

Olemme jo pitkään olleet vaikutuksiltaan peruuttamattomassa maahanmuuttokokeessa, jossa panoksena ovat kielemme, kulttuurimme ja väestökoostumuksemme. Täytyykö meidän olla jatkossa myös ydinkokeessa, jonka tuloksena saattaa olla Fuskuhimaa Fukushimaa kohdannut tulevaisuus? Näyttö pienydinvoimaloiden onnistumisesta puuttuu.

---

Päivitys 26.3.2026: Ympäristö- ja asuntoministeri Sari Multala (kok.) esitteli MTV3:n uutisissa työ- ja elinkeinoministeriön tilaamaa selvitystä, jonka mukaan perinteiset ydinvoimalat eivät muka olisi taloudellisesti kannattavia ja pitäisi rakentaa pieniä ydinvoimaloita. Kyseinen selvitys on syntyessään vanhentunut. Datakeskukset ja liikenteen sähköistyminen haukkaavat sähköntuotannosta jatkossa erittäin suuren palan, joten Suomessa tarvitaan lisää tasaisesti sähköä tuottavia suuria ydinvoimayksiköitä. Korvaavia yksiköitä puolestaan tarvitaan, koska nykyisten tekohengittäminen kasvattaa käyttöriskejä.

 

Aiheista aiemmin

Sähköistävä klikinvastainen uutinen 

Ihan hiilenä asioiden ytimessä – Vihreä siirtymä vie esiteolliseen aikaan

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Sähkösota ja sen ratkaisut – 6 keinoa

Vihreät saavat meret kiehumaan

Viherdiktaattorit ilmastonsuojelumatkalla Intiassa

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Ydinenergiapolitiikka ja internatsismi 

Taktinen äänestäminen ja äänestämisen paradoksi

Ideologisuuden olemus: politiikassa riittää vaihtoehtoja, mutta taloudessa niitä on vain yksi.

Eduskuntavaalien tämänvuotinen meemi on ”taktinen äänestäminen”.

Sillä tarkoitetaan äänten suuntaamista niin, että vaalin lopputulos olisi tyydyttävä, vaikka ääni ehdokkaalle ei menisikään ihan nappiin.

Taktiseen äänestämiseen on ohjannut pääministerin salkusta kisaavien puolueiden täpärä tilanne.

Erityisen houkuttelevaa taktinen äänestäminen on vihreille ja vasemmistolaisille. Demarit ovat takamatkalla ja pumppaavat lisää ääniä Vihreiltä ja Vasemmistoliitolta. Taktinen äänestäminen kannattaa nimenomaan vasemmistolaisille, koska siitä hyötyy enemmän vasemmistoblokki.

Kokoomus ja Perussuomalaiset puolestaan syövät toistensa kannatusta. Oikeistohallitusta kaipaavat joutuvat omalta osaltaan pohtimaan, kumpaa puoluetta kannattaisi äänestää, jotta jommastakummasta tulisi hallituksenmuodostaja.

Koska kumpikaan ei ole selvässä johdossa, tästä ei seuraa äänten keskittämistä, niin kuin käy vasemmistossa, jossa äänestetään vihervasemmiston veturina toimivaa SDP:tä.

Taktiseen äänestämiseen kannustaa vihervasemmistolainen media, joka piirtää tilanteen selväksi niille, jotka eivät sitä muuten keksi.

Tällaisessa tilanteessa ihmiset voivat antautua äänestämään omasta mielestään huonoa ehdokasta tai puoluetta, jotta ei tulisi vielä huonompaa lopputulosta. Taktisen äänestämisen perustilanteen sondeeraavat media ja tutkimuslaitokset kattamalla pöydän omilla gallupeillaan, joten myös vaalin tulos on suurelta osin medialuomus.

Ja tietäähän sen, kuinka käy, kun juostessa sutta pakoon tuleekin karhu vastaan.

Taktinen äänestäminen on siis epäviisasta, vaikka siinä on oma logiikkansa. Vaalista ei tule kreikkalaista ostrakismosta (poistoäänestystä) vaikka kuinka äänestäisi ehdokasta A, ettei valituksi tulisi ehdokas B.

Nimittäin jos kaikki menettelevät noin, läpi pääsee vain ei-toivottuja tai toiseksi parhaita ehdokkaita.

Minusta tosin tuntuu, että juuri tämä selittää vaalien lopputuloksia oikein hyvin.

 

Äänestyskopissa eivät päätä yksilöt vaan ryhmät

Usein kuulee sanottavan, että politiikassa asiat ratkaistaan äänestyskopin yksinäisyydessä.

Medioituimisen vaikutuksesta äänestyskopeissa eivät kuitenkaan päätä yksilöt vaan ryhmät. Tämä selittää, miksi vasemmistoa äänestää kolmasosa kaikista, vaikka sosialismin ja kommunismin kannatus on paljon heikompaa. Vasemmiston kannatus kasvaa median mankelissa, sillä media klusteroi ihmiset ryhmiin ja sitouttaa heidät puolueiden ulkopuolisessa toiminnassa.

Tällaista toimintaa on esimerkiksi aktivismi ay-liikkeessä, Elannossa, Silakkaliikkeessä, Varisverkostossa, ilmastopoliittisissa yhteenliittymissä ja muissa klustereissa, joissa toverit muistuttavat toisilleen, että käyhän sitten äänestämässä vihervassareita.

Oikeistossa sitouttamisen vaikutus ei ole yhtä vahvaa. Oikeistolaiset äänestävät yleensä yksilöinä ja yksilöllisesti, sillä se on individualistisen ja oikeistoliberaalin ihmiskuvan mukaista. Tästä johtuu myös se, että oikeistolaiset harvoin kokoontuvat mielenosoituksiin kaduille, vaikka kansalaistemme perusoikeuksia poljetaan EU-direktiivien vihersosialismilla jatkuvasti (aiheesta täällä ja täällä).

Sen sijaan vasemmistolaisen ja puoluejärjestelmän ulkopuolisen sitouttamispropagandan kautta syntyy joukkoliikkeitä. Tämä merkitsee, että vasemmistolaisten ajatussuuntien todellinen kannatus on paljon pienempää kuin niiden edustus äänestäjien määrässä mitattuna. Vasemmistolla on siis suhteettoman paljon valtaa.

Sitä kautta vasemmisto on saanut ja saa edelleen läpi päätöksiä, joilla ei ole kansan enemmistön kannatusta. Tämä on näkynyt nykyiselläkin hallituskaudella, kun eduskunnassa on selvä oikeistoenemmistö, mutta Keskusta hurahti vasemmiston tueksi, eikä oikeistohallitusta saatu kokoon Kokoomuksen persuvihan vuoksi, joka oli pelkästään ideologista alkuperää.

Poliittiset virkanimitykset ratkaisevat enemmän kuin vaalit

Monille saattaa olla yllätys, että politiikan tärkeimpiä valintoja ei tehdä vaaleissa. Ne tehdään siinä, kun valitaan toteuttavat virkamiehet hallintoon. Heitä taas ei valita demokraattisesti vaan keinottelemalla ja juonittelemalla. 

Esimerkiksi tämän hallituskauden lopulla demarit aikoivat perustaa valtioneuvoston kansliaan erityisen turvallisuuspoliittisen neuvonantajan viran saadakseen oman ehdokkaansa peliä sotkemaan. He epäonnistuivat, mutta valtioneuvoston kansliaan perustettiin kuitenkin tietojohtajan uusi virka, jotta vasemmisto voi saada pääministerin kansliaan oman etäispäätteensä.

Samoin Li Anderssonilla (vas.) oli kova kiire nimittää opetusministeriön opetusneuvokseksi oma puoluetoverinsa Turusta, jotta näin saatiin penkki täyteen vuosiksi eteenpäin ja tuleva perussuomalainen tai kokoomuslainen ministeri olisi vasemmistolaisten virkamiestensä armoilla.

Reilua? – Ei varmasti. Turhia virkamiehiä ja -naisia pitäisi myös karsia, mutta vihervasemmistolainen hallitus nimitti heitä kaaderillisen lisää, perusti vihreille suojatyöpaikkoja ympäristöministeriöön ja palkkasipa sitä ”parempaa väkivaltaa” puolustelleen Dan Koivulaakson (vas.) valtiosihteeriksi oikeusvaltion kehittämistä pohtivaan työryhmään. Hän kävi tietenkin myös ”Ilmianna pomosi” -kampanjaa työnantajia vastaan.

Tällä tavoin äärivasemmiston luokkakaunaisista kätyreistä on tehty järjestelmäpolitiikan osasia, jotka voivat laittaa kapuloita rattaisiin virkakoneistossa toimiessaan. Ja sen vuoksi vaaleilla valitut poliitikot eivät pysty toteuttamaan haluamiaan uudistuksia.

Ollessani itse ehdokkaana eduskuntavaaleissa vuonna 2019 pelkäsin jonkin verran vasemmistolaisperäistä väkivaltaa. Siihen on ollut ilmeinen syy, kuten näette esimerkiksi täältä; tosin julkisuuden näkökulmasta jokaisen ehdokkaan kannattaisi toivoa tulevansa kohtuullisesti pahoinpidellyksi ihan vain säälipisteiden ja uhripääoman saamiseksi.

Tasapainotuksen vuoksi on sanottava, että ollessani edelleenkin tavallisen kansalaisen kengissä minä pelkään jonkin verran myös sitä väkivaltaa, jota poliitikot itse alkavat harjoittaa meitä kansalaisia kohtaan, kun he pääsevät toteuttamaan käsissään polttelevia leikkauslistojaan.

Siitä olen joka tapauksessa varma, että mitään vaaleja ei ole voitettu poistoäänillä, taktisella äänestämisellä eikä myöskään uhriutumalla, sillä aitoja turpaan vetoja ei kerta kaikkiaan riitä kaikille niitä haluaville ehdokkaille, vaan niitä täytyisi alkaa lavastaa.

Signalointiäänestäminen, ja miksi äänestäjät nukkuvat?

Lopuksi muutama sana äänestämisen vaivasta ja nukkuvien äänestäjien logiikasta.

Äänestämisen paradoksin mukaan kansalaisen todennäköisyys vaikuttaa päätöksentekoon on niin pieni, että siitä keskimäärin koituvat hyödyt alittavat asioihin perehtymisen vaivan ja vaivan käydä äänestyspaikalla.

Asioihin perehtyminen puolestaan olisi tärkeää, koska demokratia voi toimia vain, jos ihmiset tietävät, millainen politiikka on heille parhaaksi.

Mutta kun eivät tiedä. Ja sehän näkyy esimerkiksi ilmastohysteriassa ja maahanmuuton haalimisessa maailman takapihoilta työvoimapulaa muka paikkaamaan.

Demokratia on huono hallintomalli, sillä se antaa vallan asioita tuntemattoman rahvaan käsiin.

Sen vuoksi puhutaankin edustuksellisesta demokratiasta, jonka mukaisesti poliittinen eliitti pyrkii uusintamaan asemansa vaaleissa ja kaappaamaan vallan kansalaisilta pitääkseen sitä hallussaan vaalikauden ajan. Näin kansa ei voi käyttää valtaa omaksi vahingokseen (tosin heidän edustajansa voivat tehdä sen).

Asian voi sanoa myös niin, että demokratia toimii heikosti, koska yksittäisen ihmisen ei kannata perehtyä riittävästi poliitikkojen tekemisiin, ja järkevän äänestämisen hyödyt koituisivat kaikille kansalaisille eivätkä välttämättä asioihin paneutuvalle äänestäjälle itselleen.

Ei siis kannata äänestää yhteiskunnan kokonaisedun hyväksi, jos omistaa pakolaiskeskuksen.

Siksi ihmiset usein äänestävät vain signaloidakseen eli viestiäkseen muille tietynlaisia asioita itsestään, sillä siitä hyödyt koituvat itselle. Se luo Tiktok-julkisuutta ja Instagram-suosiota. Kannattaa esimerkiksi näytellä solidaarista, hyväntekeväistä ja anteliasta, vaikka se ei olekaan järkevää, mutta sitä kautta voi kerätä kunniaa (ainakin tietyltä ihmisjoukolta).

Politiikan tutkijat Geoffrey Brennan ja Loren Lomasky arvioivat, että tämän vuoksi poliitikot keskittyvät vaikuttamaan ekspressiivisiin (ilmaisullisiin) motiiveihin sisällöllisten motiivien kustannuksella.

Tämä johtaa äänestyskäyttäytymisen irrationalisoitumiseen. Esimerkiksi ihmiset saattavat kannattaa vasemmistoa ilmaistakseen ”liberalismiaan”, vaikka vasemmisto vastustaa vapaamielisyyttä, kun on kyse sananvapauden käytöstä tai vapaudesta tehdä seksuaalisia aloitteita.

Vastaavasti monet oikeistolaiset puolestaan kannattavat poliisivaltiota ja poliisien lisäämistä, vaikka lisääntyvä tarkkailu ja valvonta vähentävät oikeiston ihanteenaan pitämää yksilönvapautta.

Tuloksena on populismia, korruptiota, lehmänkauppoja, lobbaamista sekä välistävetoa, sääntelyhäiriöitä ja vapaamatkustajan ongelma, sillä joku hyötyy aina muita enemmän, kuten velvoitteita epätasaisesti jakavassa globaalissa ilmastopolitiikassa.

Tämän symbolisen ja tunteenomaisen signalointipolitiikan jalkoihin jää politiikan tärkein asia, jonka varassa koko hyvinvointia pyöritetään: talouden hoito.

Aiheesta ovat kirjoittaneet muiden muassa edellä mainitut Brennan ja Lomasky teoksessaan Democracy & Decision sekä Kenneth Arrow Nobel-palkitussa kirjassaan Social Choice and Individual Values.

Demokratian alennustila ja EU:sta karkaamisen aika

Kun Saksan liberaalipuolueen FDP:n Thomas Kemmerich valittiin keskisaksalaisen Thüringenin osavaltion pääministeriksi AfD:n, CDU:n ja liberaalien äänillä, aloittivat valtavirtapuolueet ja media suunnattoman vyörytyksen vaatien Kemmerichin eroa. – Miksi? Siksi, että Vapaata demokraattipuoluetta edustava Kemmerich oli voittanut vaalin kansallismielisen Alternativ für Deutschlandin osittaisella tuella. Painostus johti valitun henkilön näennäisesti ”oma-aloitteiseen” eroamiseen vain päivää valintansa jälkeen.

Hullunkurista tilanteessa on, että liberaalisti ja demokraattisesti ajattelevat olisivat voineet hyvinkin puoltaa Kemmerichin pysymistä tehtävässään juuri siksi, että hän oli saavuttanut voittonsa AfD:n selässä. Hän oli pystynyt hyödyntämään myös AfD:n kannatuksen sekä sopeuttamaan puolueen äänestäjät taakseen. Valinnassa pysymistä olisi voinut puoltaa erityisesti sen vuoksi, että tulos oli kansan vapaissa vaaleissa ilmaiseman tahdon ja sitä kautta nimenomaan demokratian ja liberalismin mukainen.

Sen sijaan Saksassa on menetelty täysin toisin. AfD:tä kohtaan harjoitettu eristämispolitiikka on johtanut puolueen sekä sen jäsenten ja kannattajien kohtelemiseen spitaalisina. Erityisesti sosiaalidemokraattien vaatimukset valitun henkilön eroamiseksi tarkoittivat käytännössä vaalituloksen mitätöimistä ja äänten hylkäämistä. Uusia vaaleja päätyi lopulta vaatimaan valittu henkilö itse. Suomalainen valtamedia laati asiasta kritiikittömiä ja pelkästään toteavia raportteja, joissa kirjeenvaihtaja kuvaa tapahtumien kulkua vältellen tunnustamasta eristämispolitiikkaan liittyvää kaameaa ristiriitaa.

Tapaus osoittaa, kuinka syvälle demokratian alennustila on johtanut Saksassa ja muuallakin Euroopassa, kun kansallista etua edustavia puolueita ja niiden jäseniä syrjitään ja eristetään demokratiaan vedoten ja demokratiaa ylenkatsoen. Malli on kotoisin EU:sta, jota Saksa tosiasiallisesti johtaa omista natsitraumoista johtuvine komplekseineen. Erityisesti EU on ollut mestari hylkäämään äänestystuloksia ja äänestyttämään kansalaisia uudestaan. Kukapa ei voisi muistaa vuoden 2005 EU-perustuslakia, jonka Ranska ja Hollanti hylkäsivät kansanäänestyksissä mutta joka tuotiin uudestaan pöytään kuin joulun jälkeinen pyttipannu ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä?

Kun Irlanti päätyi hylkäämään sen niin ikään kansanäänestyksessä, EU-laittoi irlantilaiset äänestämään uudestaan, vaikka ”moninkertainen äänestäminen ei ole moninkertaista demokratiaa”. Tätä nykyä kaikkien jäsenmaiden suostumusta vaativasta yhteispäätösmenettelystä rimpuillaan eroon EU-federalistien toimesta, jotta voitaisiin siirtyä vähintäänkin määräenemmistömenettelyyn sekä ajaa läpi yhteiset veroratkaisut, jotka tähän asti ovat vaatineet kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

AfD:hen kohdistuvan hylkimisen perimmäinen syy on EU-johteinen liittovaltiopolitiikka, jonka rattaisiin puolue on onnistunut heittämään kapuloita. Sen sijaan museorasismilla ratsastava ”fasismin” kauhistelu on kääntynyt puolueen vastustajien omaan nilkkaan osoittaen eristämispolitiikan oman totalitaristisuuden ja yleiseurooppalaisen internationalismin matalamielisyyden.


Eristämispolitiikan epäviisaus

Uhkana vaaniva ja ulkopuolisuuteen sulkeva cordon saintaire -politiikka ei ole vain epäoikeudenmukaista, vaan se on myös psykologisesti epäviisasta. Ajattelematonta se on etenkin AfD:n vastustajien omalta kannalta. Tukahduttamis- ja patoamispolitiikka yleensä lisää niiden puolueiden tai aatteiden kannatusta, joista yritetään pakonomaisesti vaieta ja jotka yritetään sulkea vaikutusvallattomuuteen.

Äärivasemmistoon kuuluvien kommunistien sulauttamista Suomen hallitustyöskentelyyn vuonna 1966 on pidetty suurena ansiona, josta muutamat viitsivät edelleenkin iloita katsoen, että vastuuseen integroiminen paransi yhteiskuntarauhaa. Alternativ für Deutschland ei ole omasta mielestäni äärioikeistolainen eikä populistinen vaan moderni kansallismielinen puolue, mutta kukaan ei näytä pyrkivän integroimaan tätä puoluetta hallitusvaltaan. Epätasapaino näkyy juuri siinä.

Sama kiero asenne vaivaa suhtautumista niin Ruotsidemokraatteihin kuin Perussuomalaisiinkin. Kansalaisluottamuksen katoamisesta ja äänestysaktiivisuuden laskusta ei pidä syyttää mitään ”populismia” vaan perinteisten valtavirtapuolueiden harjoittamaa politiikkaa, jolla ne ovat pyrkineet poistamaan kilpailijansa markkinoilta, jotta kansalaisten tahto ei voisi välittyä järjestelmäpolitiikkaan.

Takana on Euroopan unionissa harjoitettava liittovaltiopolitiikka, jonka kansallismielisten puolueiden nousu on kyseenalaistanut. On vääristynyttä, että politiikan markkinoilla ei sallita muita näkemyksiä kuin liittovaltion sysimustaan syleilyyn tähtäävä politikointi. Muutoin EU alkaa puuttua kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin ja vaatia EU-kriittisten näkemysten eristämistä hallitusratkaisuista, kuten nähtiin jo vuonna 1999, kun 14 EU-maata – mallioppilas Suomi mukaan lukien – laittoivat Itävallan boikottiin Vapauspuolue FPÖ:n noustua hallitusvaltaan.

Vuonna 2000 EU:n saatettua pakotteet voimaan pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ilmoitti yksitotisen jyräävästi, että kaikki ministeritason kontaktit ja valtiovierailut jäädytetään. Samaan aikaan neljä viidestä saksalaisesta vastustivat diplomaattisia pakotteita Itävaltaa vastaan.

Tämä epädemokraattinen ja kansanvaltaa kunnioittamaton politikointi muistuttaa oireellisesti totalitarismia ja vähintäänkin anti-demokratiaa, jossa ei ole politiikkaa ollenkaan. Se on samalla eräs syy siihen, miksi demokratiaa perinteisesti arvostavat britit päättivät sanoa torpparisopimuksensa irti ja siirtyä talollisiksi.


Talousunionin valuviat

Kannanottoni ei ole EU-vastainen vaan EU-kriittinen ja Euroopalle myönteinen. EU voisi edelleenkin toimia pelkkänä vapaakauppaliittona, joka ei edellytä sen enempää yhteistä valuuttaa kuin väestöjen vapaata liikkuvuuttakaan. Se voisi toimia ulkorajojaan valvovana eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin unionina, jolla todellakin on demokraattiset, liberaalit ja valistuneeseen länsimaiseen rationalismiin perustuvat arvot ja joka ei kumartele muualta tuputetuille puujumalille.

EU:n toimimattomuutta taloudellisena unionina osoittaa yhteisvaluutta-alueen osoittautuminen kuristussilmukaksi, jonka hyväjouhiseen hirttoköyteen punottu monetarismi mitätöi taloudelliseen toimeliaisuuteen rohkaisevat voimat ja on jo johtanut julkisten talouksien krooniseen rahoituskriisiin jäsenmaiden teollisuustuotannon sekä työvoiman ulosliputusten myötä. EU ei puolusta riittävästi jäsenmaidensa yhteistä etua eikä tue EU:n omaa protektionismia vaan tulee olleeksi osa globaalia kapitalismia.

Yhteistalouden ristiriitaisuutta kuvaa lohduttomalla tavalla se, että sinänsä oikealla asialla olevat ja kansallista etuaan puolustavat Visegrád-maat (Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari) vaativat EU:n budjettikokouksessa valtioiden jäsenmaksuosuuksien kasvattamista, vaikka juuri tämä johtaa EU:n vaikutusvallan paisumiseen. Taustalla vaikuttaa V4-maiden asema nettosaajina. Toisaalta nettomaksajina toimivat maat, kuten Suomi, ovat vaarassa joutua kokeeseen, jossa mitataan, paljonko kansalaistemme kukkaro venyy ja mitä märkää rättiä vääntämällä lähtee.

Sanna Marinin tähän asti suurin epäonnistuminen ei ole suinkaan hänen ikänsä vaan siitä johtuva poliittinen voimattomuus, jonka johdosta Suomi on suostunut maataloustukiemme leikkaamiseen mutta toisaalta hyväksynyt budjettiehdotelman ilman merkittäviä kuluvähennyksiä. Suomen media vaikeni asiasta lähes täysin, vaikka tukiemme lähes puolen miljardin leikkausuhka tiedettiin jo viime kesänä.

Myös Eurooppa-tiedotuksen sivut vaikenevat Suomen bruttojäsenmaksusta keskittyen vain nettomaksuosuuteen ja osuuteen BKT:stä, aivan niin kuin valtioneuvostokin. Kerrottakoon, että EU-jäsenyyteen kuluvat bruttovarat, joiden käytöstä emme voi itse päättää, ovat jäsenmaksun muodossa ylittäneet jo 2 miljardin euron rajan, ja myös kansallisessa budjetissamme on suuria EU-jäsenyydestä johtuvia menoja, kuten Euroopan siirtolaisjärjestelyyn (”pakotettu solidaarisuus”, ”taakanjako”) liittyvät maahanmuuttokulut sekä loputtomat ilmastosankaruuteen uppoavat menot.

Asian kertoo Perussuomalaisten tämänvuotinen vaihtoehtobudjetti, jossa esitetyn kritiikin mukaan (kohta 2.2) Suomi joutuu osallistumaan myös varakkaiden maiden, kuten Saksan, Hollannin, Itävallan, Ruotsin ja viimeisimpänä myös Tanskan menojen helpottamiseen. Kitsaiksi alkaneet Alankomaat, Itävalta, Tanska ja Ruotsi kun eivät menojen lisäämistä hyväksy, toisin kuin rintaman toisella puolella tepastelevat V4-maat sekä ”integraatiota” ja ”koheesiota” ymmärrettävistä syistä kannattavat Espanja, Portugali ja Kreikka.

Tämä kaikki kertoo talousunionin repeämisestä ja yhteisen valuutta-alueen epäonnistumisesta sekä sen lisäksi tietysti myös valtavirtapuolueiden onnistumisesta sössimään niin omat asiansa kuin julkisen taloudenkin asiat täysin. Pelkkä nettohinta EU-jäsenyydestä on jokaista suomalaista kohti laskien, vauvat ja vaarit mukaan lukien, jo noin 577 euroa vuodessa.


Poliittisen unionin tarpeettomuus

Kun kansalaisilta kannetut verovarat päätyvät EU-budjetin kautta kohteisiin, joista äänestäjät eivät voi itse päättää, on seurauksena politiikan legitimaatiokriisi. Oikeusperustuksen murenemista osoittaa, että joudumme anomaan EU:lle maksamamme varat sentti kerrallaan takaisin kuin rikkinäisestä pajatosta. Siltikään sieltä vierivät kolikot eivät kieri kansalaisten haluamiin ja tarvitsemiin tarkoituksiin vaan EU:n määräämiin ideologisiin kohteisiin, kuten monikulttuurisuutta edistämään suunnattuihin tendenssitutkimuksiin ja sensuuria perääviin agendahankkeisiin, joiden tehtävänä on torjua kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen ”vihapuheeksi” julistettuna.

Näin vaikuttaa olevan erityisesti silloin, kun on kyse kansalaistemme omaan poliittisen vallan perillisyyteen ja kansansuvereniteettiin perustuvasta pyrkimyksestämme päättää itse omasta väestöpolitiikastamme, toisin sanoen siitä, mikä kansa valtiossamme asuu, käyttää valtaa ja muodostaa sen olemassaolon sekä subjektiviteetin.

EU voisi toimia ilman yhteistä parlamenttia ja komissiota, joiden jäseniä ei valita vaaleilla ja joita ei niin muodoin voida saattaa poliittiseen vastuuseen. EU voisi vähentää oman byrokratiansa sekä yli 1095 miljardin euron loppusummaan paisahtaneen budjettinsa murto-osaan nykyisestä poistamalla byrokratiaa valvomaan perustetun byrokratian, joista oireellisin on EU:n korruptoituneisuudesta kertova suunnattoman suuri Petostentorjuntavirasto. Sitä johtaa eräs suomalainen, EU:lle epäilemättä lojaali veteraanipoliitikko.

Objektiivinen tosiasia on, että myös valuuttaunioni voisi toimia vain jyrkästi kavennettuna, jolloin sen sisäpuolella olisivat ainoastaan taloudelliselta, tuotannolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan yhdenmukaiset maat. Muiden kannattaisi erota ja laittaa oma valuuttansa kellumaan. Asian täytyy olla näin, sillä myöskään taloustieteilijät laidasta laitaan – joukossa myös euroon liittymistä kannattaneita – katsovat, ”ettei jäsenyyttä eurossa voi enää taloudellisilla perusteilla puolustaa”. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, kärsivät change blindnessistä, eli muutossokeudesta, tai ovat muutoin kyvyttömiä poliittisiin tilannearvoihin ja analyysien tekoon. 


EU:sta karkaamisen aika

Kuritus- ja ripitysmenettelyllään EU tekee itse lopun itsestään olemalla suvaitsematta mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen, joka johtaa yhteiseen veropolitiikkaan, yhteiseen valtiovarainministeriin, yhteiseen armeijaan ja yhteiseen lainkäyttöön, joka jo nyt hallitsee jäsenvaltioiden lainsäädäntöä direktiivien ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tekemien drakonisten päätösten kautta.

Kansalaisten elämässä tämä näkyy totalitarismien peittelemättömimpänä tunnusmerkkinä: mielipiteistä rankaisemisena. Se näkyy myös pankkiasioinnin ja käteisen rahan käyttämisen tekemisessä mahdottomaksi EU-johteisilla laeilla, joilla näennäisesti torjutaan rahanpesua ja terrorismia mutta joilla tosiasiallisesti terrorisoidaan kansalaisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, taloudellista itsemääräämisoikeutta ja vapautta. Tuloksena on valtiososialismia, jolla ihmisistä tehdään läpivalaistuja ja ”lasisia” ja jossa ”vaikutusvaltaisten poliitikkojen” transaktioita ehdollistetaan ja tarkkaillaan stasimaisilla ilmiantovelvoitteilla. Ne, jotka sanovat takaavansa turvallisuutemme, ovat taaskin niitä, jotka ottavat maksuksi vapautemme.

Puuttuu vain, että jokin Merkelin tai Macronin kaltainen huudattaisi itsensä uudeksi Napoleoniksi omine sananvapauden korventamispyrkimyksineen. Katri Kulmunihan tuossa jo uumoili EU:lle omaa tietokoneiden käyttöjärjestelmää ja selainta, joka olisi ”kyberomavarainen” ja mahdollisesti estäisi ”varmenteillaan” anonyymin netinkäytön, ehkä poistaisi automatisoidusti myös EU-kriittiset sisällöt. Se, että heidän kaltaisensa eivät ole saaneet suurta valtaa, johtuu heidän auttamattomasta taitamattomuudestaan ja siitä jatkuvasta kaaoksesta, joka jokaisen päivänpoliitikon mielessä ja elämässä vallitsee. Siksi he eivät onneksi ole saaneet aikaan kummoisia tuloksia.

EU:n suunta ei korjaannu sisältäpäin ennen kuin Saksan politiikassa tapahtuu muutos. Muutokseen tarvitaan paitsi AfD:tä, myös Ruotsidemokraatteja, Perussuomalaisia ja muita Euroopan vapauspuolueita, jotka ovat todellisia kansanvallan lipunkantajia. Kun EU aikanaan hajoaa tai Suomi siitä irtautuu, joudutaan lainsäädännössämme toteuttamaan todellinen suursavotta, jolla kansalaisten tahdon vastaiset lait kumotaan.

EU-lakien viitekehyksellä ei ole nytkään mitään arvoa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, sillä niitä ei ole johdeltu kansanvaltaisesti maamme omien kansalaisten ja parlamenttimme tahdonmuodostuksesta eikä paikallisoloihin perustuvasta rationaliteetista vaan ylhäältä päin pakottamalla, niin kuin Neuvostoliitossa. Juuri sen merkiksi lainsäädäntöön ja sen liepeille on ilmestynyt tai ilmestymässä sellaisia alaltaan epämääräisiä, olemukseltaan ei-todistuvia tai presuppositioiden varaan rakentuvia käsitteitä kuin ”rahanpesu”, ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”, ”suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen” ja ”vihapuhe”, joita voidaan käyttää kunniallisten kansalaisten kurittamiseen, tavanomaisen toiminnan lavastamiseen epäilyttäväksi sekä taloudellisten ja henkisten vapauksien kompromettointiin.

Vikana koko ajattelumallissa on, että EU yrittää johdella normatiiviselta tasoltaan sen, miten asiat ovat yhteiskunnassa, toisin sanoen päättää yhteiskuntaolot pelkän pakottavan ja universalistis-internatsistisen eetoksensa vallassa, vaikka juuri se on ohuin kaikista. Moraalifilosofisesti ajatellen asioiden pitäisi olla täysin toisin päin. Paikallisista yhteiskuntaoloista ja kansalaisten tahdosta pitäisi johdella se, millaisia lakien pitää olla.

Samalla kun EU pyrkii määräämään myös eri maiden kilpailuolosuhteet, se on jo kieltänyt lippujen ja kansallistunnusten käytön hallintoelimissään. Lippujen ja laulujen kieltäminen on toki vain symbolinen ele, mutta tämän vuoden alussa voimaan tullut päätös osoittaa, että kansallisvaltioiden olemassaolon tunnustamista nakerretaan EU:ssa järjestelmällisesti ja vähin erin.

Nigel Faragen pitäessä Ison-Britannian jäähyväispuheen EU-parlamentissa hän totesi, ettei EU ole enää se unioni, johon britit aikoinaan liittyivät. Sen jälkeen britit laittoivat EU-parlamentissa union jackinsa liehumaan. Faragen puheen voi suomeksi tekstitettynä katsella tästä.

Karkauspäivästä voisi tehdä epävirallisen merkkipäivän, jonka kuluessa kaikissa EU-maissa pysähdyttäisin miettimään, mihin suuntaan EU:ta pitää johtaa vai olisiko karkaaminen ajankohtaista.

Läkerolit väärään kurkkuun – Tervaleijonia poskeen

Siskonpetissä piehtarointi ei anna oikeaa kuvaa asioiden todellisesta kokemisesta. Ruotsidemokraattien kannatuskäyrän nousujohde antaa silti hyvän kuvan siitä, millainen yllätys saattaa muhia myös Suomessa, kun äänestäjät palaavat täälläkin epäsuositusta päähallituspuolueesta takaisin Perussuomalaisiin.

Sillä eivät ongelmat ole mihinkään kadonneet. Maahanmuutto- ja EU-kriittisten puolueiden kasvu jatkuu Euroopassa niin kauan kuin EU:n liittovaltiopolitiikka sekä puuttuminen jäsenmaidensa sisäisiin asioihin ja väestöpolitiikkaan jatkuvat.

Suomessa on surtu Ruotsidemokraattien menestystä äänekkäästi. Mediassa ongelmana nähdään Ruotsidemokraattien kannatus.

Ajattelutapa on outo, sillä ei ilmastonmuutoksestakaan kähistäessä ongelmana pidetä ympäristöliikkeen kasvua tai sitä, että vihreiden kannatus nousee.

Myöskään maahanmuutto-ongelmien vuoksi ei pitäisi paheksua maahanmuuttokriittisten puolueiden kasvua vaan keskittyä ratkaisemaan ongelmia.

Ongelmat eivät ratkea, jos kriitikot koetetaan pitää poliittisen vaikutusvallan ulkopuolella. Se on demokratian ylenkatsomista, jopa röyhkeää.

Kaikkialla toistellaan nyt, että Ruotsin hallitusneuvotteluista ”tulee vaikeat”. – Miten niin?

Itsehän nuo kansallisen edun vastaiset puolueet tekevät neuvotteluista vaikeat, kun torjuvat kansalaisten selvästi ilmaiseman tahdon ja sulkevat yhden puolueen yhteistoiminnan ulkopuolelle, ihan vain oman valtansa pönkittämiseksi.

Sellainen on huonoa politiikkaa. Koska politiikka on kykyä yhteistoimintaan, on epäiltävä, onko siinä politiikkaa enää lainkaan. Tilanne on samanlainen kuin blokkien johtajat pudottautuisivat avantoon ja ulisisivat, että ”tilanteemme on vaikea”.

Eräs kummallisuus Ruotsin poliittisessa järjestelmässä on blokkiutuneisuus ja vähemmistöhallitusten ratsastus oppositiopuolueiden selässä.

Tähän on syynä Ruotsin demariperinne. Vähemmistöhallitukset ovat tyypillisiä järjestelmissä, joissa on yksi valtapuolue, kuten Ruotsissa sosiaalidemokraatit. Demarit eivät ole mielellään tehneet kompromisseja hallitukseen ”sopimattomiksi” katsomiensa puolueiden kanssa. Puolue on tehnyt mieluummin erillisiä sopimuksia oppositioryhmien kanssa ja käyttänyt valtaa niiden valikoivalla tuella. Oikeistoallianssi omaksui tämän mallin demareilta ja alkoi peilata sitä.

Sosialistit ovat aina hallinneet mieluummin yksin kuin muiden kanssa. Se on aatteen totalitaarinen olemus.

On hyvä, että blokkijärjestelmään tulee särö kolmannen tahon kautta. Ruotsidemokraateilla on prosentuaalista kannatustaan enemmän valtaa, sillä ollessaan oppositiossa puolueella on ratkaisijan rooli. Jos taas oikeisto liittoutuu vasemmiston kanssa, blokit muodostuvat Ruotsidemokraattien ja oikeisto-vasemmisto-yhteenliittymän välille, jolloin Ruotsidemokraatit muodostavat ainoan vaihtoehdon hallitukselle, ja kannatus nousee.

Erikoista ruotsalaisten poliittisessa käyttäytymisessä on tietty epäjohdonmukaisuus. Suuri osa heistä on suhtautunut vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen torjuvasti humanitaariseen maahanmuuttoon, mutta silti he antavat kannatuksensa maahanmuutosta vastuussa oleville valtapuolueille, jotka eivät muutosta tee.

Tämä on tyypillistä ihmisten hyväuskoisuudelle. Ihmiset kun eivät tutkitusti vaihda umpisolmussa olevia käsityksiään helposti vaan etsivät niille tukea viimeiseen asti. Eivät suomalaisetkaan vaihda pankkia, vaikka heitä kuinka riistettäisiin.

Yksi ruotsalaisen demokratian omituisuus on lipukeäänestys, jossa äänestäjä ottaa julkisesti nähtävillä olevasta avolokerikosta puoluekohtaisen äänestyslipun ja vie sen koppiin. Vaalisalaisuus on varmasti turvassa, kun siitä huolehtii tuttu vaalivirkailija.

Sauli Niinistöllä on Ruotsin vaalien jälkeen yksi huoli vähemmän. Natoon Ruotsi ei tällä vaalituloksella liity, eikä kansanäänestystä tule, sillä heiveröinen hallitus ei ota ohjelmaansa mitään suuria kysymyksiä, jotka voisivat sen asemaa horjuttaa.

Tämä on ilmeisesti Suomen ulkopoliittisen johdon toiveiden mukaista, sillä se ei ole ollut asiassa aloitteellinen, ja pidättyvää esimerkkiä osoittaen on keskitytty monitoroimaan Ruotsin ratkaisuja.

Nato-oven lonksahdettua kiinni (muttei lukkoon) ja Venäjän pullistellessa naapurissa on viisasta keskittyä ylläpitämään hyväksi koettua turvallisuustilannetta sen asemasta, että sitä ryhdyttäisiin kyseenalaistamaan millään, minkä tehtävä olisi taata turvallisuus.

Snellmanin perintö uhattuna

Snellmanin päivä 12. toukokuuta oli tänä keväänä kaunis ja kirkas. Osuin kaupungilla pyöräilemässä ollessani sattumalta Helsingin Kansalaistorilla järjestettyyn tilaisuuteen, jossa pidettyjä puheita seurasi kulkue. Väkeä näytti olevan enemmän kuin vuoden 2016 marssilla Hakaniemestä Kruununhakaan J. V. Snellmanin patsaalle.

On hienoa, että kansallismielinen ajattelu ja isänmaallisuus kukoistavat jälleen vastalauseina kansainväliselle hömpötykselle, joka ei ole enää vain harmitonta.

Sosialistisen internationalismin ja kansainvälisen kapitalismin yhteistyöllä on ylikansallinen vallankäyttö velkaannuttanut Euroopan kansallisvaltiot, romuttanut kansallisen itsemääräämisoikeuden ja demokratian sekä saattanut Euroopan kansakunnat kansainvälisten pankkien velkaorjuuteen.

Myös etnisesti yhtenäisten kansojen pirstominen jatkuu oikeistohallitukseksi väitetyn hallituskoalition EU-yhteistyöllä, eikä ymmärretä eroa, joka vallitsee kansojen (etnografinen käsite), kansakuntien (hallinnollinen käsite), kansalaisuuden (juridinen käsite), yhteiskuntien (sosiologinen käsite) ja kansallisvaltioiden (valtio-opillinen käsite) välillä.

Yksi kaikkein kummallisimpia väitteitä on, että Pohjoismainen Vastarintaliike olisi epäisänmaallinen tai valtionvastainen siksi, että se tähtää pohjoismaiden yhteistyöhön ja valtioiden liittoon.

Mietitäänpä hieman. Mikä oikeastaan on se kansallisvaltioiden vastainen hanke, joka tähtää valtioiden itsemääräämisoikeuden riistämiseen ja liittovaltioon? – Euroopan unioni itse!

Pyrkimys lavastaa Pohjoismaiden Vastarintaliike valtionvastaiseksi on yritys kääntää huomio pois siitä valtiollisen itsemääräämisoikeutemme riistosta, joka tapahtuu EU-federalismin kautta. Eikö sille saisi tai voisi olla kilpailijaa tai haastajaa kansanvaltaisilla aatteiden markkinoilla? Nähdäkseni se on demokratian idea.

Pohjoismaiden keskinäinen yhteistyö ei ole sen erikoisempi hanke kuin Paavo Väyrysen utopia pohjoismaiden unionista, joka perustuu spontaaniin ja vuosisatoja jatkuneeseen kanssakäymiseen.

Entä sitten maahanmuutto? Nobel-palkitun taloustieteilijän Milton Friedmanin sanoin: väestöjen vapaa liikkuvuus ja hyvinvointiyhteiskunta ovat mahdoton yhdistelmä.

Ilman kansallisvaltiota ei ole hyvinvointiyhteiskuntaa. Länsimaiset hyvinvointiyhteiskunnat luotiin kansallismielisen ajattelun tuloksena. Sitä ennen Euroopassa elettiin ruhtinaskuntien tilkkutäkissä. Oli eripurainen aatelisto, keskenään riitelevä porvaristo, papisto, talonpojat ja työväenluokka.

Vasta hegeliläisen kansallisvaltioaatteen kautta eri ryhmittymät saattoivat löytää yhteisen edun, ja luotiin länsimaiset kansallisvaltiot, joiden sisäpuolelle hyvinvointiyhteiskunnat perustettiin. Kansallisvaltio on hegeliläis-snellmanilainen Järjen työväline.

On muistettava, että kansallismielisyyttä on kuin tuoleja, pöytiä ja ruokalajeja: erilaisia. Kaikkea ei pidä arvioida saksalaisen kansallissosialismin tirkistysreiästä, josta näköala avautuu erään sosialistisen totalitarismin suolle. Se, että toimittaja kirjoittaa Suomessa suomen kielellä tai että sosiologian professori saa saarnata yliopistolla oppejaan vielä myös suomeksi, on tulos suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Poliittinen vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo puolestaan rääkyvät, kuinka vaarallista kaikki tämä muka on ja parjaavat kansallismielisiä fasisteiksi, rasisteiksi tai natseiksi.

Yleensäkin media ja tiedeyhteisö ottavat liian herkästi kantaa kansainvälisyyden, maahanmuuton ja vierasperäisten tahojen puolesta ja oikeistoa sekä kantaväestöjä vastaan eivätkä pyri lainkaan ymmärtämään, mistä mielipiteiden polarisoitumisessa ja monikultturistien uustaistolaisuudessa on kyse.

Tämä ei ole yllätys, sillä yhteiskuntatieteet ovat punavihreän värisuoran hallussa – seikka, joka on vienyt uskottavuuden yliopistossa tehtävältä yhteiskuntatutkimukselta kokonaan.

Oikeustieteilijät puolestaan ovat vaatineet useiden vuosien mittaisia vankeusrangaistuksia maahanmuuttoa vastustavasta järkipuheesta sillä perusteella, että puhe voi johtaa väkivaltaisiin tekoihin. Argumentti on mitä hullunkurisin. Samaan aikaan oikeustieteilijät eivät kanna huolta siitä, että maahanmuuttopoliittiset tyhmyydet ja ovien aukaiseminen tulijoille ovat jo nyt johtaneet suuriin väkivaltaisuuksiin, kun muslimiterroristit ovat tappaneet satoja ihmisiä Euroopassa. Tässä valossa maahanmuuton vastustamisesta pitäisi myöntää rauhanpalkintoja.

Filosofisen teonteorian valossa kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan rikoksen kriteeriksi, tunnusmerkiksi ja ehdoksi pitäisi määritellä se, että puhe sisältää imperatiivin (käskylauseen tai kehotuksen) tiettyyn rikokseen ja että rikoksella on selvä kohde. Ilman nimenomaista kehotusta tekoon ei kannanotosta tulisi rangaista. Esimerkiksi epäsympatian, paheksunnan, moittimisen tai halveksunnan ilmaisemisen perusteella ei pitäisi tuomita, sillä kaikestahan ei tarvitse pitää ja kohde voi olla kritiikkinsä ansainnut. Muussa tapauksessa sanktioitaisiin mielipiteiden esittäminen tietyistä kansanryhmistä.

Tässä valossa ihminen ei saisi olla vihainen eikä kritisoida tahoja, joista ei pidä tai jotka ovat itse syypäitä heränneeseen arvosteluun. Tällaista periaatetta ei voitaisi johdonmukaisesti ajatellen hyväksyä, ja siksi pidin myös Mika Illmanin väitöskirjaa Hets mot folkgrupp (2005) perusteettomana: pelkkänä yrityksenä antaa avoimeksi jätetylle laille täysin vulgaari ja subjektiivinen tulkinta. Usein niin sanottu vihapuhe on vain kritiikkiä, joka herättää vihaa arvostelun kohteissa, ja siksi sen projisoiminen arvostelun esittäjien ominaisuudeksi on asioiden kääntämistä nurin.

Kansallismielisyyden nousu länsimaissa ei kerro mitään siitä itsestään, sillä kansallismielisyys ei ole itsensä seuraus eikä syy. Sen sijaan se on seuraus siitä, että Euroopan unioni ja kansainvälisyyden tendenssi ovat mädättämässä länsimaat ja niissä harjoitetun rationaliteetin.

Syy on maahanmuutto, joka pirstoo kansankokonaisuudet ja johtaa väkivaltaan sekä eripuraan. On hyvä muistaa, että Bosnian-Hertsegovinan verisessä sodassa murhattiin noin 200 000 ihmistä etnisten erimielisyyksien vuoksi ihan muutama vuosikymmen sitten. Se on eniten jälkeen toisen maailmansodan.

Hajonneen Jugoslavian alueelle saatiin rauha vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnisin perustein jäsentynyt kansallisvaltionsa. Tapauksen olisi pitänyt opettaa, että rauha on mahdollinen vain kansallisvaltioiden kautta. Rajat luovat rauhaa samoin kuin kansallismielisyys ja kansallisen edun varjeleminenkin. Tätä eivät ne toopet ymmärrä, jotka rakentavat EU-liittovaltiota vapaamuurari Richard Nikolaus Coudenhove-Kalergin idealismin perustalle.

Asioiden ollessa optimaalisesti muodostavat etnisesti yhtenäiset kansat kansakunnan, joka perustaa luonnonoikeudellisen itsejärjestymisensä pohjalta suvereenin kansallisvaltion. Kansallisvaltiot puolestaan legitimoivat ihmisten kansalaisuuden ja mahdollistavat hyvinvointiyhteiskunnan, joka toteutuu, kun kaikki osatekijät ovat ekvivalentissa suhteessa keskenään.

Sen sijaan internatsismin ideologiaan perustuva maailmankyläpainajainen johtaa länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien pirstoutumiseen, kansankokonaisuuksien hajoamiseen ja luokkayhteiskunnan kärjistymiseen länsimaiden sisällä. Tämä on seuraus vasemmiston menosta kansainvälisen kapitalismin ja siihen liittyvän internationalismin takuumieheksi.

Tuloksena työn karkaamisesta halpamaihin ja halpatyövoiman virtaamisesta länsimaihin syntyy kurjuutta ja erimielisyyttä. Länsimaiden kantaväestöt jakautuvat köyhiin ja rikkaisiin – ymmärtämättä kuitenkaan, että heidän keskinäisten konfliktiensa syy ei ole heissä itsessään vaan heidän ulkopuolellaan, toisin sanoen internatsismissa.

Koska suurin osa länsimaihin pakolaisuuden verukkeella virranneesta väestä on nuoria miehiä, vastuu ja syyllisyys fylogeneettisen kehityksen tuloksena syntyneen selektion tuhoutumisesta lankeavat niille kantaväestöön kuuluville naisille, jotka alistuvat vierasperäisistä miehistä vallitsevaan ylitarjontaan ja pariutuvat heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä ylirajaisesti. Tästä johtuu, että työpolitiikan ohella maahanmuuttopolitiikkaan liittyy aina myös seksuaalipolitiikka. Niinpä kansallismielisten on vastustettava telaketjufeministien tavoitteita, joita he ajavat itsekkäästi ja omista intresseistään.

Kansojen ja etnisesti erilaisten kansakuntien välillä vallitsevat intressi-, arvo- ja kulttuuriristiriidat puolestaan ovat objektiivisina todellisuuden sisältyviä konflikteja, joita säätelemään ja hallitsemaan tarvitaan kansallisvaltioita ja niiden välisiä rajoja.

Tämän ymmärtäessään Vastarintaliikkeen jäsenet näyttävät olevan oikeita miehiä, joiden sisällä virtaa oikeudenmukaisuuden eetteri. Toista maata ovat tunnottomalla rahalla ostetut virkamiehet, yliopistotutkijat ja valtavirran poliitikot, jotka ovat suurimmaksi osaksi nynnyjä nössöjä.

Minua on aina kiinnostanut, miksi yhteiskunnassa ja yliopistoissa saa mielihyvin olla äärivasemmistolainen. Mutta jos ilmoittaa olevansa oikeistolainen kansallismielinen, sitä vastaan aletaan vyöryttää, kiistetään virat, varat ja toimintaresurssit, ja ihminen julistetaan henkipatoksi sekä asetetaan toimintasaartoon.

Vastaus piilee siinä, että kommunistien ja heitä nykyisin edustavien monikultturistien hullutuksiin ei usko kukaan, vaan heitä pidetään naurettavina pelleinä, joilla on vain korkealentoisia ihanteita. Ne ovat kuitenkin jyrkässä ristiriidassa todellisuuden kanssa aiheuttaakseen muutoksia kansalaismielipiteissä. Heitä ei siis tarvitse ottaa vakavasti.

Sen sijaan kansallismielisiä pelätään siksi, että heidän arvellaan olevan oikeassa. Heidän aavistetaan lausuvan totuuksia yhteiskuntamme olemuksesta ja luonteesta. Koska kansallismieliseen filosofiaan sisältyy totuus ihmisten käyttäytymisen naturalistisesta olemuksesta, joka järjestyy kansallisen edunvalvonnan perustalle, tämä tekee kansallismielisistä filosofeista myös oman aikakautemme ainoita vaikutusvaltaisia filosofeja.

---

Tekstin kirjoittaja ei ole Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsen.

Mitätön kirja vallasta ja tyhjänpäiväistä porua populismista

Tamperelainen kustantamo Vastapaino julkaisi alkusyksyllä teoksen Poliittinen valta Suomessa. Kirja on politiikan tutkijoiden Mari K. Niemen, Tapio Raunion ja Ilkka Ruostetsaaren toimittama kokoelma, ja artikkeleista kootulle nippukirjalle tyypilliseen tapaan se jää vaille yhtenäistä ja kestävälle perustalle rakennettua teemaa sekä argumentaatiota. Kirjan kannessa Suomen vaakunaleijonaa saa kuitenkin näköjään käyttää joutumatta epäillyksi ”nationalismista”.

Politiikan tutkimuksen emeritukset ja heitä nuoremmat tutkijat seilaavat poliittisen vallan heilahdusten perässä ja arvioivat esimerkiksi sitä, miten presidentin valtaoikeuksien heikentäminen on muuttanut Suomen ulko- ja sisäpoliittista johtamista. Toisen keskeisen aiheen muodostavat EU-ajan muutokset poliitikkojen ja puolueiden valtasuhteisiin. Teoksessa puhutaan muun muassa puolueiden vallan kasvusta mutta myös vallan keskittymisestä entistä harvempiin käsiin. Tulokset ovat riippuneet siitä, ketkä ovat olleet parhaiten sovussa Brysselin kanssa.

Vaikka teoksen nimi onkin ”Poliittinen valta Suomessa”, siinä unohdetaan, että poliittinen valta Suomessa kuuluu kansalle. Tutkimuksen kohteena ovat valtioelinten, puolueiden ja poliitikkojen keskinäiset suhteet, ja politiikan kansalaisulottuvuus tulee esille lähinnä vain kahdessa yhteydessä: toisaalta äänestyskäyttäytymistä tarkastelevassa hyvin perinteisessä, yllätyksettömässä ja demokratiaa kapea-alaisesti vaalikäyttäytymisen kautta tarkastelevassa kirjoituksessa ja toisaalta ”neljäntenä valtiomahtina” tunnetua mediaa käsittelevässä artikkelissa.

Mari K. Niemi ja Elina Noppari tarkastelevat median aseman muutosta ja tiedotusvälineiden vallan kasvua ruotsalaisen Jesper Strömbäckin medioitumisteorian läpi. He väittävät Niemen vuonna 2014 tarkastetun väitöskirjan viestiä toistaen, että media ei ole enää politiikan kanava, tiedon välittäjä eikä lähde vaan siitä on tullut politiikan tekijä.

Kirjoittajien tekemä havainto ei ole yllättävä vaan yksinkertainen ja melko banaali. Asian on jokainen voinut todeta tiedotus- ja toitotusvälineiden toiminnan ajauduttua tendenssijournalistiikkaa suoltavaksi manipulaatioksi, jolla koetetaan ohjailla poliitikkoja ja taivutella kansalaisia.

Media itse saa valtaa muuttuessaan yhteiskunnalliseksi katalysaattoriksi, jonka kautta konflikteja yritetään hallita ja jolla muokataan ihmisten mielipiteitä. Tätä toimintaansa media pyrkii perustelemaan ideologisella termillä ”yhteiskuntavastuu”.

Kirjan asemaa tieteellisyyteen pyrkivänä teoksena huonontaa Mari K. Niemen markkinointirummutus teoksen puolesta. Hän on mainostanut kirjaa kotisivujensa esittelyssä, jota hän kutsuu Twitterissään ”Suomen-kiertueeksi”. Hän on meuhkannut kirjasta ”Presidentinvaalit”-luentosarjassaan, Helsingin kirjamessuilla, niinkin erikoisessa tapahtumassa kuin Liedon Säästöpankin talousseminaarissa sekä itse järjestämässään ”Baariparlamentti”-tilaisuudessa, jossa keskusteltiin viime maanantaina aiheesta ”Tuleeko populismista valtavirtaa?”.

Tapahtuman tarkoitus oli hänen kotisivujensa mukaan toimia lähtölaukauksena ”populismin valtavirtaistumista koskevalle Suomen Akatemian rahoittamalle tutkimushankkeelle”. Olisi mielenkiintoista tietää, millä perusteilla akatemia on antanut rahat nimenomaan Niemelle, sillä populismin määritelmä näyttää olevan häneltä aivan hukassa, niin kuin tutkijoiltaankin.

Tilaisuudessa Mari K. Niemi puhui puuta heinää Helsingin Sanomien Unto Hämäläisen, viestinnän tutkija Juha Herkmanin, Sdp:n Nasima Razymyarin, perussuomalaisten Riikka Slunga-Poutsalon, kokoomuksen entisen puoluesihteerin Taru Tujusen ja muutaman muun kanssa, joista järjen ääntä edusti vain Mari K. Niemen pomo, Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä.

Populismista pauhattaessa tyypillistä on, että puhujilla on voimakas esiteoreettinen näkemys siitä, mitä populismi on. Sitten kaikki lyövät päänsä yhteen, ja tuloksena on tuloksetonta pulinaa. Niin nytkin.

Tilaisuuden piilofunktio ja ainoa tehtävä oli kerätä kiviä Mari K. Niemen tieteellisen urapolun varteen ja todistella, että akatemian rahoittama toiminta on ”yhteiskunnallisesti vaikuttavaa”.

Suomen Akatemia rahoittaa etukenossa olevia tutkijoita, jotka esiintyvät reippaasti mutta joiden argumentaatio ei ole kovin pohdittua ja joiden kirjoituksista puuttuu ajatuksen syvyys. Rahoittajien suosikiksi päätymistä edistää se, että vihervasemmistolainen media rakentaa myönteistä julkisuuskuvaa tutkijalle.

Mari K. Niemi on poseerannut muun muassa Vihreän Langan henkilöjutussa, jossa kerrottiin, että Niemi valmistui peruskoulun jälkeen vaatetusartesaaniksi ja toimi Yleisradiossa puvustajana sekä muotikauppa H&M:ssä tuotepäällikkönä ennen kuin haki 26-vuotiaana Turun yliopistoon opiskelemaan valtio-oppia, sosiologiaa ja poliittista historiaa. Ansioita siis on.

Helsingin Sanomat puolestaan ihailee nyt jo yli nelikymppistä tutkijaa Annamari Sipilän kirjoittamassa ja lennokkuutta tavoittelevassa jutussa ”Politiikan tutkija, joka ei halua eristäytyä kammioonsa - hän lähestyy kohteitaan vaikka tanssilattialla”. Toimittajan hehkutuksen mukaan Niemi ”on Suomessa politiikan tutkimisen nouseva tähti”!

Kiertoradalle siis päätyy, jos sanoo jotakin niin latteaa kuin edellä mainitun jutun kuvatekstissä: ”Populismistakin löytyy jotakin hyvää, jos se tarkoittaa sitä, että sivuun jääneet saavat äänensä kuuluviin.”

Totesin jo kirjoituksessani ”Mitä on populismi?”, että ”populismiksi” sanotut ilmiöt edustavat vain kansanvallan tyypillisiä piirteitä, joiden kautta poliittinen järjestelmä korjaa itseään, mutta nyt Mari K. Niemi röyhtäisi rahahakemuksessaan tuon ja tyhjensi Suomen Akatemian pajatson.

Lukijoita säästääkseni en siteeraa itseäni tässä. Sen sijaan ihmettelen, mistä Suomen Akatemia löytää sadat tuhannet euronsa täysin kesyjen tendenssitutkimusten tuottamiseen, joita on rahoittanut tietysti aiemmin myös Helsingin Sanomain säätiö. Minulle Suomen Akatemia ei ole antanut koskaan mitään.

Ilmeisesti selityksenä on Mari K. Niemen taito yhdistää toimintaansa muodikkaaksi koettuja tarkoitusperiä, kuten feminismiä ja populismin varovaista sekä näennäisesti ymmärtävää ja kohtuullisessa määrin kriittiseksi mainostettua tutkimusta.

Kun kirjoittaa hieman naisten kohtaamista lasikatoista, kuten Mari K. Niemi väitöskirjassaan, saa Peugotinkin avaran kattoikkunan näyttämään mieskuskeista ahdistavalta. Propagandistinen puhe ”lasikatoista” väittää, että naisia syrjitään järjestelmällisesti. Tämä on suora valhe naisia etuoikeuttavassa ja täysfeminiinisoidussa kulttuurissamme, ja sen tarkoitus on polkea miesten kulkusia. Kuka opettaisi tutkijanaiset tekemään puolueetonta tutkimusta, joka ei olisi feministien valitusvirsien mukaista? 

Huonoa näyttöä populismin tarkastelusta tarjoavat myös Emilia Palonen ja Tuija Saresma Vastapainon kautta julkaisemassaan toimitusteoksessa Jätkät & jytkyt, jossa etsitään populismille tyypillisinä pidettyjä ”ristiriitoja” perussuomalaisten argumentaatiosta mutta ei löydetä niitä vihervasemmiston ja punavihreän median suoltamasta propagandasta, vaikka mediatodellisuus on niitä täynnä.

On säälittävää, että populismin tutkijana esiintyvä Emilia Palonen väitti Ilta-Sanomissa, että Perussuomalaiset asettuvat seuraavissa vaaleissa ”kaikkia vastaan”. Todellisuudessa Perussuomalaisten väitetty populistisuus on ollut kansalaisten kuuntelemista ja toimimista suomalaisten ihmisten sekä yhteiskuntamme kokonaisedun puolesta.

Geert Wilders ja Euroopan tulevaisuus

Yleisradion sosialistisilla politrukkitoimituksilla on tänä keväänä kädet täynnä työnnä työtä. Hollannin parlamenttivaaleissa ja Ranskan presidentinvaaleissa mahdollisesti odottava järkytys aiheuttaa toimittajille jo nyt niin paljon jännityksestä johtuvaa kipuilua, että päänsärkypillereitä ja närästystabletteja pitäisi kantaa laatikoittain Yle-verolla ylläpidettyyn Pasilan propagandabunkkeriin.

Vaivan näkeminen on tosin sikäli turhaa, että Yle ei yrityksistään huolimatta yllä vaikuttamaan kyseisiin äänestystapahtumiin omalla mielipiteiden muokkauksellaan. Lisäksi Ylen uutis- ja ajankohtaistoimitusten pitäisi ehtiä jyräämään tasaiseksi Perussuomalaisten ehdokkaita, äänestäjiä ja kannatusta.

Juuri tässä tehtävässä Yleisradion esittämät dokumentit ovat tarkoitettuja toimimaan. Niiden viittauspiste on suomalaisessa poliittisessa todellisuudessa, jota Yleisradio yrittää suojella kansallisen tietoisuuden nousulta ja ihmisten heräämiseltä tajuamaan, että Suomen kansalla on vielä jäljellä jotakin sellaista pelastettavaa, jota monilla muilla Euroopan kansakunnilla ei enää ole.

Ylen TV1 esitti keskiviikkona 8.3.2017 Ulkolinjassa Yleisradion omaa tuotantoa olevan uusinnan nimeltä ”Oikea Eurooppa”, jossa kysyttiin henkeä haukkoen kuin kala kuivalla maalla: ”Jatkuuko oikeistopopulistien voittokulku Euroopan tulevissa vaaleissa Trumpin, Brexitin ja Unkarin vauhdittamana?”

”Populismia” koskeva jankutus jatkui torstai-iltana 9.3.2017 niin ikään Ulkolinjassa esitetyllä ohjelmalla ”Kuka on Geert Wilders?”. Sitä esiteltäessä jo kolmen rivin tekstiin oli saatu mahtumaan kaikki keskeiset ennakkoluulojen levittämisessä tarvittavat ja asennemuokkaukselle välttämättömät käsitteet, kuten ’äärioikeisto’, ’viha’ ja ’itsevaltius’:

”Mittausten mukaan äärioikeistolainen Vapauspuolue voittaa Hollannin vaalit. Puoluetta johtaa itsevaltiaan ottein Geert Wilders. Hän pitää islamia päävihollisenaan, ja häntä sanotaan Hollannin Trumpiksi. Mihin hän pyrkii?”, ohjelma kysyi, mutta kuten jatkossa huomaatte, se ei vastannut keskeisiin kysymyksiin lainkaan. Näyttää vahvasti siltä, että islamistinen terrori pitää Wildersiä päävihollisenaan, sillä miesparkaa joudutaan suojelemaan turvamiesten muurilla ympäri vuorokauden terroriuhan vuoksi.

Miksi vasemmisto pelkää kansanvaltaa?

Ohjelmaa edelsi katsojia suggeroiva ja vastaanottoon valmistava A-talkin studiokeskustelu ”Kestääkö EU populismin nousun?”, johon oli kutsuttu sosialistien vanhan demarijyrän, Liisa Jaakonsaaren, lisäksi perussuomalaisten nuori kansanedustaja Ville Tavio sekä yliopistolta haalitut puolueelliset ”asiantuntijat” Juhana Aunesluoma ja Emilia Palonen, joita kehdattiin kutsua tutkijoiksi.

Kun vielä toimittaja Sari Huovinen pyrki asettumaan lähetyksessä niin sanottuun Robin Hood -asemaan, toisin sanoen puolustamaan sankarillisesti ”populismin”, kansallismielisyyden, demokratian ja länsimaisten kansalaisvapauksien vastaista öyhötystä, tilanne studiossa oli Ville Taviota vastaan 4–1.

Tästä ohjelmasta opimme, että europarlamentin palkkalistoilla pullikoivan sossutäti Jaakonsaaren mielestä Suomen EU-jäsenyydestä ei tulisi järjestää kansanäänestystä, ikään kuin hänen puolueensa tietäisi paremmin, mikä on kansalaisten omalle elämälle hyväksi. Niin paljon liitoksissaan natisevaa EU:ta ja sen takaajana toimivaa demarivaltaa siis pelottaa se, mistä he ilkkuen käyttävät pilkkanimeä ”populismi”, eli kansanvalta.

Juuri tässä näkyy filosofinen perusero, joka jakaa kansakuntia kahtia halki koko Euroopan. Vanhan demari- ja kommunismi-ideologian mukaan on systeemiteknokraattisen pakkovallan ja järjestelmän asia päättää, mitä ihmiset saavat ja voivat tehdä. Sen sijaan meillä täällä kansallismielisessä oikeistossa katsotaan, että oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin paras tae on se, että yksilöt voivat itse päättää asioistaan ja että kansallisista asioista päättävät kansakunnat suvereenin itsemääräämisoikeutensa perustalta. Tämä on nähdäkseni samalla myös seikka, joka jakaa ihmiset tyhmiin ja viisaisiin Euroopassa. Mutta ei siitä kuitenkaan enempää.

Omat koirat purevat

Geert Wildersiä käsittelevä dokumentti ei ollut aivan huono, sillä hollantilainen yhteiskunta on ajautunut maahanmuuton ja islamisaation vuoksi niin kurjaan tilaan, ettei Hollannissa voida enää tehdä täysin valheellista TV-ohjelmaa. Totuus tulee omalla voimallaan läpi toimittajien pitelemistä suitsista riippumatta, ja se voidaan myöntää jopa Wildersin vastustajien taholla.

Mutta sananvapauden tervehtymisestä johtuvaa iloa hillitsevä kurja käänteispuoli on, että vapaamielinen hollantilainen yhteiskunta sellaisena, kuin sen vielä kolmekymmentä vuotta sitten tunsimme, on tuhoutunut. Sitä ei enää ole. Syy on islamisaatiossa ja maahanmuutossa. Oli säälittävää nähdä ja todistaa, että myös dokumentissa haastatellut Wildersin vastustajat joutuivat häpeillen ja punastellen myöntämään kuin talonsa juoneet, että ”paluuta entiseen ei enää ole”.

Selvimmän näytön siirtolaislähiöissä vallitsevasta vandalismista ja maahanmuuttajien harjoittaman katuterrorin jokapäiväisyydestä tarjosi dokumentin alkupuolella esitetty kohtaus. Kuvausryhmän liikkuessa Geert Wildersin entisillä kotiseuduilla Kanaleneilandissa, lähiötä nykyisin hallitsevat ulkomaalaisnuoret kävivät rikkomassa toimittajien auton ikkunat huomattuaan, että työryhmä oli kuvaamassa siellä (dokumentin kohta 12:45). Toimittajat pelastautuivat paikalliselle poliisiasemalle, eikä asiasta pidetty sen kummempaa meteliä, sillä ajoneuvo oli kai firman. Oppivat ilmeisesti jotain.

Kun yhteiskuntaa mädättävien ja lahottavien rikosten tekijöinä ovat toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajat, vika ei voi olla Hollannin koululaitoksessa, sosiaaliturvassa eikä yhteiskuntajärjestelmässä, joka on tehnyt kaikkensa näiden kehitysmaista tulleiden maahanmuuttajien kotouttamiseksi, vaan vika on siirtolaisissa itsessään. Parhaiten tätä eroa Euroopan kantaväestön ja kehitysmaista tulleiden siirtolaisten välillä selittävät professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Gunnar Heinsohnin ja Helmuth Nyborgin tutkimukset, joiden arvo kirkastuu sitä mukaa, kun länsimaihin Lähi-idästä ja Afrikasta vyöryvän väestön yhteiskunnillemme aiheuttama väestöpommi laukeaa kaikkine ikävine seurauksineen.

”Islam ei sovi tänne”

Monilta muilta osin dokumentin lähestymistapa oli kiero. Wildersin poliittista asemaa ja merkitystä yritettiin tulkita pseudopsykologisesti hänen lapsuudenkokemustensa vaikutukseksi. ”Äärioikeistolaiseksi” sanotun Wildersin kotitausta oli työväenluokkainen, eikä hänen poliittista asennoitumistaan voida selittää freudilaisen kuperkeikan tai kapinan tulokseksi, sillä näkemyksiltään hän edustaa liberaalia arvomaailmaa esimerkiksi suhtautumisessaan homoseksuaaleihin ja juutalaisiin.

Wilders ei ehkä ole aatteellinen edelläkävijä, mutta hän on poikennut valtavirran poliitikoista sikäli, että hän on sanonut avoimesti julki sen, minkä kaikki muutkin ovat toki huomanneet mutta pyrkineet salaamaan, aivan niin kuin kusihätäänsä pidättelevät yrittävät peittää etumuksilleen ilmestyvän lammikon.

Wilders on sanonut, että ”islam ei sovi tänne”. Tästä syystä hänet on pakotettu elämään vuorokauden ympäri vartijoiden, poliisien ja turvamiesten suojelemana. Geert Wilders ei voi viettää kahta yötä peräkkäin samassa paikassa islamistien ja heidän suosijoidensa taholta pursuilevan vihan vuoksi. Hän asuu varuskunnissa ja työskentelee salusiinien takana olevissa toimistoissa, ja media piikittelee häntä ja yleisöään Wildersin ”vaikean tavoitettavuuden” vuoksi.

Mikäli vasemmiston penetroima sosialistimedia ei olisi niin tyhmä, uppiniskainen ja kovakalloinen kuin se on, se voisi ymmärtää, että Vapauspuoluetta edustavalta Wildersiltä on riistetty kaikki hänen omat vapautensa pelkän islamin aiheuttaman uhan vuoksi. Lisäksi Hollannin syyttäjälaitos muistaa ristille naulittua Wildersiä silloin tällöin sinänsä naurettavilla syytekirjelmillä, jotka jokainen eurooppalainen ihminen alkaa jo tajuta työntää sinne, minne valo ei paista.

Uhreina länsimaat

Tilanne on ollut samanlainen 2000-luvun alusta, jolloin Hollannissa murhattiin kaksi maahanmuuttoa vastustanutta julkisuuden henkilöä, parlamenttiehdokkaana ollut professori Pim Fortuyn ja elokuvaohjaaja Theo van Gogh, molemmat islamin nimissä ja islamin puolustamiseksi. Myös van Goghin ohjaaman elokuvan Submission (”Alistuminen”) käsikirjoittaja, islamin uskon jättänyt somalinainen Ayaan Hirsi Ali on joutunut jatkamaan pakolaisena alkanutta matkaansa paeten myös islamistien häntä kohtaan suuntaamia uhkauksia aina Yhdysvaltoihin asti, jossa hän toimii Washingtonin neuvonantajana.

Wilders kuului Ayaan Hirsi Alin tavoin Theo van Goghin vuonna 2004 surmanneen murhaajan jäämistöstä löydetyille tappolistoille, joten tuosta asti Wildersiä on jouduttu kuljettamaan poliisisaattueissa paikasta toiseen, jottei sama voisi toistua enää hänen kohdallaan. – Kauhea kohtalo länsimaalaiselle poliitikolle, joka ei voi enää ilmaista poliittisia mielipiteitä omassa maassaan.

Tätä eivät narsismissaan ja todellisuudesta vieraantuneessa kuplassaan piehtaroivat uhritieteilijät tietenkään muista murehtia lainkaan keskittyessään selvittelemään ”populismin” ja ”EU-vastaisuuden ongelmaa”, vaikka tutkittavaa löytyisi EU:n hämäristä katakombeista, maahanmuuttajien tekemistä rikoksista ja siitä, miksi länsimaissa sallitaan toteuttaa kantaväestöön kohdistuvaa kansanmurhaa.

Tämä on irvokas seuraus siitä maahanmuuton ja islamisaation aiheuttamasta kulttuurin taantumisesta ja länsimaisten vapauksien sekä poliittisen järjestelmämme tuhoamisesta, joka johtuu naiivin vihervasemmiston ja löperöliberaalin punaporvariston aikaan saamasta välinpitämättömyydestä ja ovien avaamisesta muukalaisinvaasiolle. Sitä symboloimaan on institutionalisoitunut raihnainen ja kuolinkouristuksissaan parahteleva Euroopan unioni, dinosaurus, joka hamuaa suuhunsa puiden lehviä samaan aikaan, kun meteoriitti lähestyy taivaalta.

Aave vaeltaa Euroopassa – islamin aave

Wilders-dokumentin esittämiseen Yleisradiossa voi olla kaksi syytä. Ensinnäkin toimittajat toivovat, että Wildersin varustaminen ”äärioikeistolaisuuden” ja ”populismin” nimileimoilla säikäyttäisi katsojia kavahtamaan maahanmuutto- ja EU-kriittisiä puolueita, jotka oikeasti ovat tietenkin vain kansanvaltaisia, vapausoikeuksia, demokratiaa ja kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavia aatteellisia organisaatioita.

Tosiasiassa islamtietoisuuden kasvu näyttää pikemminkin lisäävän kuin vähentävän länsimaisten ihmisten kansallismielisyyttä. Länsimaiden kantaväestöt oppivat karttamaan islamia, aivan niin kuin yksinkertainen laboratoriohamsterikin oppii ajan myötä välttämään labyrintin niitä käytäviä, joissa toistuvasti saa sähköiskun.

Toiseksi, toimittajat toivovat, että ”populismilla” pelottelu onnistuisi aivan kuten näkymättömällä aaveella säikäyttely. Koska ”populismiksi” sanottu on tosiasiassa kansanvaltaa, pelon syy ei ole ihmisten ulkopuolella vaan heissä itsessään, niin kuin poliittisen vallan lähdekin on populismiksi sanotussa ilmiössä itsessään, tosin sanoen kansanvallassa ja ihmisten sisällä.

Tähän asti ihmiset ovat pelänneet itsessään olevaa poliittista valtaa, sillä heille on opetettu, että mörkö on sohvan takana ja että mörön nimen sanominen tuo mörön paikalle. Tosiasiassa mörkö on jo Euroopassa, ja viranomaiset koettavat varjella tämän aaveen kohtaamista ja avointa poliittista konfliktia, joka syntyy, kun kantaväestöt löytävät vapauden itsestään ja alkavat taistella yhteiskuntiemme jatkuvaa mädätystä vastaan.

Kansalaisten tahtotilasta ei päätetä juristien nuijilla

Sairasta on, että julkista poliittista valtaa käyttävät toimielimet ja viranomaiset eivät tee ongelmien pysäyttämiseksi mitään, lukuun ottamatta niitä oikeusviranomaisia, jotka viimeisillä voimillaan haastavat omia kotimaitaan puolustavat kansalaiset oikeuteen ”ihmisoikeuksien” puolustamiseksi, ikään kuin kantaväestöjen oikeus ajatella, ilmaista mielipiteensä ja toimia poliittisen tahtonsa mukaisesti ei olisikaan ihmisoikeus.

”Rasismista”, ”vihapuheesta”, ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”, ”uskonrauhan rikkomisesta”, ”syrjinnästä” ja monesta muusta perimmältään filosofisesta ajatusrikoksesta syytteitä nostavat perusoikeusfundamentalistit ja ihmisoikeuslegalistit eivät näytä lainkaan ymmärtävän, että ei ole tuomarien asia päättää, mitä ihmiset saavat ja voivat ajatella tai sanoa, ja miten heidän pitää toimia.

Siitä pitää päättää poliittisessa prosessissa, jolloin asia kuuluu kansalaisyhteiskunnassa ratkaistavaksi, niin kuin dokumentissa haastateltu ja Wildersin puolustajaksi ryhtynyt Leidenin yliopiston oikeustieteen professori Paul Cliteur totesi. Hän sanoi näin (dokumentin kohta 36:00):

”Kun poliitikkoja tuomitaan julkisesti esitettyjen mielipiteiden takia, on vaarana, että julkisesta keskustelusta tulee mahdotonta. Poliitikkojen ei pitäisi joutua miettimään kaikkea sanomaansa etukäteen oikeustoimien varalta. Loppujen lopuksi äänestäjät arvioivat poliitikkojen näkökulmien ja mielipiteiden oikeellisuuden. Jos mielipiteet eivät miellytä, ääniä ei tule. Se on normaali toimintatapa demokratiassa. Se on muuttumassa tällaisten tuomioiden takia.”

On selvää, ettei yhteiskunnallista totuutta voida saavuttaa oikeussaleissa, joita varjostaa rangaistusten uhka, joten Cliteurin toteamuksessa ei ole tietenkään mitään uutta, paitsi että sen sanoi professori. Vastaava ei olisi mahdollista Suomessa,vaan sitä pidettäisiin ”tieteellisesti perustelemattomana populismina”, sillä tämän maan yliopistojen oppituolit on täytetty viimeistä virkaistuinta myöten vihervasemmistolaisten puolueiden etäispäätteillä, jotka käyttävät asemaansa häikäilemättömästi punavihreän agendan juurruttamiseen myös opiskelijoiden tajuntaan. Esimerkkeinä heistä ovat Demla-juristit ja sossutiedekuntien tendenssitutkijat.

Väestöpolitiikasta pitää päättää kansanvaltaisesti

Keskeinen kysymys on, onnistuuko Eurooppa väistämään islamin mukanaan tuoman aaveen ja torjumaan kulttuurimme taannuttamisen keskiaikaiselle tasolle. Entä pystymmekö lamauttamaan historian noitavainoista esiin kaivetun pelottelun, jonka olennaisen osan muodostavat tuomioistuinten langettamat poliittiset sananvapaustuomiot?

On muistettava, että väestöpoliittiset kannanotot, joilla joidenkin muiden kansakuntien läsnäoloa tai liittämistä omaan kansakuntaan pidetään epäsuotavana, eivät ole mitään ”rasismia” vaan kansan suvereniteettiin perustuvan politiikanteon keskeinen osa. Siirtolaisuutta on tähän asti edistetty pitämällä kantaväestön väestöpoliittisia vastalauseita täysin poliittisen prosessin ulkopuolella. Missään EU-maassa ei ole tehty kansanvaltaista päätöstä laajojen siirtolaisjoukkojen ottamisesta kansallisvaltioihin asumaan.

Geert Wildersin puolueelle on nyt tarjolla pääministerin paikka maaliskuun viidentenätoista päivänä pidettävissä parlamenttivaaleissa. Asiaa kuitenkin mutkistavat muiden puolueiden syrjivät asenteet, jotka muistuttavat fasismia. Euroopan puolueiden tapa kieltäytyä yhteistyöstä Geert Wildersin ja Marine Le Penin johtamien puolueiden kanssa on häpeällistä ja säälittävää demokratian halveksuntaa ja loukkaa kaikkia niitä äänestäjiä, joita muut puolueet ylenkatsovat toiminnallisessa impotenssissaan.

Ennen pitkää kansalaisilla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin äänestää jokaisessa Euroopan maassa valtaan kansallismieliset puolueet saadakseen edes jonkinlaisen järkevän muutoksen niin EU-politiikkaan kuin maahanmuuttopolitiikkaankin. Silloin niitä tietenkin aletaan syyttää kaiken vallan varastamisesta, itsevaltaisuudesta ja diktatorisista otteista. Juuri sitä kansallismielisten sulkeminen poliittisen toiminnan ulkopuolelle tuottaa. Merkittävänä erona maahan pyrkivien pois käännyttämiseen verrattuna on, että kansallismieliset pyritään sulkemaan ulkopuolisiksi heidän omissa kotimaissaan.

EU kaatuu kansattomuuteen

Itse uskon, että Euroopan unionin kuolinkellot ovat jo soineet. Hollannin ja Ranskan irtautuminen EU:sta on enää vähästä kiinni. Jos molemmat perustajajäsenet lähtevät, on hyvin todennäköistä, että EU:sta kaikkoavat nopeassa tahdissa myös monet maahanmuutosta tarpeekseen saaneet Itä-Euroopan maat, kuten Unkari, ja koko konglomeraatti hajoaa alkutekijöihinsä.

Syy EU:n hajoamiseen on ajattelematon maahanmuuttopolitiikka ja islamin levittäytyminen, jotka ovat kärjistäneet myös kantaväestöjen mielipiteet ja jakaneet kansalaiset vastuullisiin ihmisiin ja ”hyväuskoisiin hölmöihin” (joka muuten on myös Hollannissa julkaistun, nyt jo klassisen, islamisaatiokritiikin nimi).

Mikäli maahanmuuttoa ja islamisaatiota ei pysäytetä viimeistään nyt ja ellei väestövirtoja käännetä kulkemaan toiseen suuntaan, on todennäköistä, että yhteiskuntamme nykymuodossaan tuhoutuu peruuttamattomasti. Hollannin muslimit elävät omassa moskeijajohteisessa todellisuudessaan, jolla ei ole juurikaan tekemistä länsimaisen arkipäivän kanssa, ja kosketuskohdat länsimaiseen elämänmenoon rajataan muslimiyhteisön sisältä päin niin vähäisiksi kuin mahdollista. He eivät edes pyri integroitumaan vaan haluavat tuoda tänne oman yhteiskuntajärjestyksensä sharia-lakeineen.

Hollannin ja Ruotsin ongelmalähiöiden ja kaupunkien, kuten Malmön, katastrofi ei saa koskaan tapahtua Suomessa, vaan meidän on pelastettava maamme islamin väestöpoliittiselta ekspansiolta; meidän on suojeltava yhteiskuntamme kulttuuripoliittiselta rappiolta ja säilytettävä myös kansakuntamme poliittinen yhtenäisyys, joka nojaa kansamme etniseen yhtenäisyyteen.

Sillä valtio rakentuu yhteiskunnan varaan, yhteiskunta perustuu kansakuntaan ja kansakunta kansaan. Kansa on perimmältään etninen ilmiö ja esiintyy biologisperäisellä tasolla, kun taas kansakunta on poliittinen käsite ja ilmiö. Kansakunnan perustalle rakentuu yhteiskunta, jonka järjestynyt muodostelma on valtio. Hyvinvointivaltiota ei ole ilman järjestynyttä yhteiskuntaa, ja tehokkaimmin yhteiskunta järjestyy sellaisen kansakunnan varaan, joka muodostaa etnisesti yhtenäisen kansan.

Kansa –> Kansakunta –> Yhteiskunta –> Valtio

Sosialistinen yhteiskuntateoria on aina yrittänyt tuhota valtion, tarkemmin sanoen kansallisvaltion, jota se on pitänyt pelkkänä luokkastrategisena muodosteena tunnustamatta valtion yhteyttä siellä asuvaan kansaan. Koska sosialistit ja kommunistit ovat nähneet valtion aatteellisena vihollisenaan ja esteenä kaiken maailman työläisten solidaariselle yhtymiselle rajojen yli, he ovat pyrkineet hyökkäämään kansallisvaltioita vastaan ja leimaamaan kansallisvaltioiden puolustajat ja tukipilarit ”rasisteiksi”, ”fasisteiksi” ja ”natseiksi” toivoen, että nämä nimileimat herättäisivät refleksien kaltaisia torjuntareaktioita ihmisissä.

Sitten he ovat taivastelleet, ”miksi rasistit kiistävät olevansa rasisteja”, niin kuin Helsingin yliopiston leivissä pitämä apulaisprofessori Lena Näre korvat halkaisevissa aivopieruissaan. Tämä johtuu yksinomaan sosialistien ja kommunistien harjoittamasta ideologisten leimojen jakelusta. Ei kai kukaan palomieskään tunnusta olevansa palomies, jos tulipaloa seuraavalle yleisölle on opetettu, että palon riehuminen runsaana johtuu palomiesten paikalla olosta?

Länsimaiden poliittinen vihervasemmisto on jatkanut kansallisvaltioiden vastaista propagandatyötään tukeutumalla jälkimarxilaiseen postmoderniin ja jälkistrukturalistiseen yhteiskuntateoriaan, joka ihannoi kaiken hajoamista, pirstaloitumista ja sirpaloitumista ja palvoo arabimaista kopioitua nomadismia, vaikka yhteiskunnan kiertolaiseksi ajautuminen ei ole myöskään työväenluokan oman edun mukaista.

He ovat tukeutuneet myös feminismiin, jolla ei ole mitään tekemistä naisten aseman ja oikeuksien kanssa vaan joka on kansallisvaltioiden kumoamiseen pyrkivä piilokommunismin muoto. Nykyiselle feminismille näyttää kelpaavan mikä tahansa, kunhan se nakertaa patrioottiseksi leimatun kansallisvaltion valtarakenteita. Tällöin ei näytä olevan väliä sillä, että musliminaisten suut tukitaan hunnulla, kunhan se vain johtaa länsimaisen demokraattisen ja ihmisoikeuksia puolustavan valtarakenteen, porvarillis-hegemonisen kansallisvaltion, horjuttamiseen.

Euroopan unionin valtakaudella sosialistit ja kommunistit ovat jatkaneet kansallisvaltioiden mädättämistä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologian kautta, sillä niiden on oivallettu johtavan etnisesti yhtenäisten kansojen, poliittisesta harmoniasta nauttivien kansakuntien ja sitä kautta myös yhteiskuntien sekä valtioiden vähittäiseen tuhoutumiseen. Tavoitteena on ollut luoda universaali ja globaali maailmankyläpainajainen, juuri sellainen, josta Neuvostoliitto antoi alkusointuja. Hajotustyötä on tehostanut, että kansallisvaltioiden rajojen hämärtyminen on ollut myös globaalien kapitalististen toimijoiden, kuten suuryritysten, lyhytnäköisten etujen mukaista.

Niin sanotun yliopistoälymystön ajautuminen kannattamaan punavihreän agendan mukaista hajotustyötä ei ole ihme, sillä suuri osa akateemisesta väestä on joutunut poliittisen propagandan uhriksi jo opiskellessaan yliopistoissa, joiden opetus on pitkään ollut vasemmistolaisen ideologian mukaista. Lisäksi heitä vaivaavat poliittispainotteisista opiskelijavalinnoista johtuva heikkolahjaisuus ja ajattelukyvyttömyys, joiden vuoksi nyky-yliopistojen nappitatterot ja tattilallerot jatkavat omaa henkistä masturbaatiotaan akateemisten turvamuurien sisäpuolella ymmärtämättä mitään sen enempää valtion filosofisista perusteista kuin siitäkään, minkälainen on todellinen yhteiskunta.

Etnisesti yhtenäisen kansan ja poliittisesti yksiaineksisen kansakunnan halveksuminen yhteiskunnan ja valtion perustana on poliittiselta vasemmistolta täysin ristiriitaista. Sosialistien ja kommunistien suosiman materialistisen ajattelutavan mukaista olisi myöntää sekä yksilöiden että etnisten ryhmäjäsennysten tasolla vallitsevat biologisperäiset eroavuudet ja niiden sosiaaliset vaikutukset, jotka väistämättä emergoituvat myös yhteiskunnan ja valtion tasoille.

Olen käytännön politiikasta pitkälti samaa mieltä kuin Geert Wilders, Jussi Halla-aho, Olli Immonen, Sebastian Tynkkynen ja monet kansankynttilöinä esiintyvät poliittisen taivaan kiintotähdet. Ajattelen asioista myös pääpiirteissään samoin kuin Pim Fortuyn, joka viimeisten sanojensa joukossa lausui: ”Jos olisi laillisesti mahdollista, sanoisin ettei tähän maahan tule enää yhtään muslimia.”