Gangsterien maailmasta sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen – Onko paluuta?

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys ei ole nurin, vaikka usein niin väitetään. Säännöt pätevät suuressa osassa valtioiden välistä vuorovaikutusta. Lähinnä kaupan alalla on koettu lipsumista tullien korottelun vuoksi – ja tietenkin myös Ukrainassa ja muissa sodan sekä kriisien pesäkkeissä.

Niiden vuoksi myös mannerlaattojen sanotaan olevan liikkeessä, kun arvouniversumit ja sotilasliitot hakevat muotoaan ja paikkaansa. Sodat tottahan toki muokkaavat kaikkien valtioiden asemaa ja vaikutusvaltaa, mutta valtioiden kesken vallitsee silti enimmäkseen hyvän tahdon periaate. Pidetään perusteltuna tavoitella myös yhteisiä etuja ja yhteistä hyvää. Näyttönä siitä on esimerkiksi EU:n ja eräiden Etelä-Amerikan maiden välille solmittu Mercosur-vapaakauppasopimus, samoin EU:n ja Intian kauppasopimus.

Mutta ongelmiakin on: viimeisimpänä merkkinä Iranin pyrkimys rikkoa ydinsulkusopimusta ja Yhdysvaltain Irania vastaan aloittama hyökkäys, joka on YK-perusteiden vastainen mutta samalla moraalisesti oikeutettu. Sen kautta toteutetaan Immanuel Kantin teoksessaan Ikuiseen rauhaan esittämiä oikeutetun sodan periaatteita. YK pitää oikeutettuna sotana puolustussotaa, mutta Kantin mukaan oikeutettua sotaa voidaan käydä myös diktatuurin syrjäyttämiseksi tai vielä suuremman väkivallan estämiseksi.

Lakien ja sopimusten viitekehyksestä pidetään tarpeellisena ja perusteltuna irtautua laajalti myös oikeudenmukaisuuden vuoksi, kuten akateemikko Martti Koskenniemi lausui A-studiossa. En kuitenkaan kuvailisi diplomaattisten valheiden verukkeilla edistettävää suopeutta tekopyhyydeksi, kuten Koskenniemi, jonka siteeraaman valistusfilosofisen näkemyksen mukaan ”tekopyhyys on pahojen kunnianosoitus hyviä kohtaan.”

Kyse on enemmänkin vain kantilaisen hyvän tahdon (der gute Wille) ilmaisemisesta kuin mistään teeskentelystä, vaikka laajalti tunnettu on sekin diplomatian käytäntö, jonka mukaan ”minä tiedän, että sinä tiedät, mutta kumpikin toimimme kuin ei kumpikaan tietäisi.”

Hyvän tahdon pitää joka tapauksessa olla kaiken moraalin lähtökohtana. Sen huomasivat jo keskiajan oppineet lausuessaan, että bonum est faciendum et prosenquendum, malum est vitandum: hyvää on tehtävä ja edistettävä, pahaa vältettävä.

Sikäli kuin yhteiskuntaelämässä pyritään tähän, se on terveellä pohjalla. 

Tasavallan presidentti Alexander Stubb puolestaan totesi hiljattain, että uutta maailmanjärjestystä kohti ollaan matkalla, ja uuden sääntöpohjaisen järjestyksen muotoutumiseen voisi kulua noin viisi vuotta.

Tästä lähtökohdasta voidaan pohtia kahta kysymystä: (1) miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys ylipäänsä on hauras ja altis häviämään voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle ja (2) voidaanko sääntöpohjaisuuteen palata?

Harvardilainen oikeusfilosofi David W. Kennedy hahmotteli sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen tilanteen ja olemuksen etevästi toteamalla, että sitä koskee perustattomuuden ongelma.

Valtioiden väliseen sopimiseen ei ole muuta tietä kuin valtioiden oma tahto, sikäli kuin ne ovat suvereeneja. Myös pakottamista voidaan käyttää, jolloin astutaan kuitenkin reaalipolitiikan alueelle. Joka tapauksessa kansainvälisoikeudelliselta järjestykseltä puuttuvat fundamentit ja usein myös keinot.

Saksalainen oikeusfilosofi Carl Schmitt puolestaan katsoi jo vuosikymmeniä sitten, että säännöt tulevat aina moraalisesta tyhjiöstä, eli politiikasta, jota puolestaan leimaavat olennaisesti valtasuhteet. Lait, säännöt ja sopimukset ovat seurauksia yhteiskunnallisista konflikteista, etujärjestöpolitiikasta, painostuskeinoista ja valtapolitiikasta, jota määrittävät raha ja aseet.

Sääntöpohjaisuus on siis seurausta reaalipolitiikasta, ja koska valtaan perustuva reaalipolitiikka on sääntöjä vahvempaa, reaalipolitiikka voittaa. Tämä on toisaalta johdattanut pitämään sääntöpohjaisuutta itseisarvoisena, jotta säännöillä yleensä voisi olla uskottavuutta. Siksi muiden muassa Kant katsoi, että sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi. Tällainen kantilainen lakimoraali vallitsee pitkälti myös suomalaisen oikeusfilosofian taustalla.

Vastauksena ensimmäiseen kysymykseen voidaan esittää, että sääntöpohjaisuus on murentuva ja hauras, koska sen säännöt muovataan vallan mankelissa. Yhteen aikaan ja yhdessä paikassa ovat voimassa diktaattorien lait ja toiseen aikaan ja toisessa paikassa kansan pienen vähemmistön, eli kansanedustajien enemmistön, säätämät lait. Tämä on johtanut pitämään oikeudellista ajattelua relativistisena: lait ovat luolamiesten luuloja.

Toinen kysymys on ehkä käytännöllisesti mielenkiintoisempi. Edellä sanotusta ei seuraa, että säännöt olisivat mielivaltaisia. Niitä muovataan suunnitelmallisesti ja tarkan prosessin kautta oikeusvaltioissa – tai ainakin pitäisi. Mutta sitten on valtioita, joissa oikeus on vinksahtanut väärille vietereille.

Voidaanko siis totalitarismeiksi päätyneitä niin sanottuja epäonnistuneita valtioita palauttaa takaisin oikeusvaltioiksi? Monet ovat nähneet tilanteen perin lohduttomana arvioidessaan muun muassa Putinin Venäjää ja teokraattista Irania.

Muistellaanpa kuitenkin hieman. Elettiin vuotta 1989, kun kommunismi Itä-Euroopassa sinnitteli kuolinkorahduksissaan, ja ansioituneelta diplomaatilta Jaakko Iloniemeltä kysyttiin, kuinka kauan asioiden muuttumiseen DDR:ssä kuluu. Vastaus oli, että kyllä siihen ainakin viisi vuotta menee...

Kului kolme päivää, niin Berliinin muuria jo murrettiin.

Sama tapahtui myöhemmin Neuvostoliitossa. Nämä valtiot lakkasivat olemasta heti, kun piikkilanka kerättiin pois, koska sisällä ei ollut muuta kuin seittejä ja hämähäkkejä.

Tätä ei olisi tapahtunut ilman ulkoista painostusta ja Ronald Reaganin Tähtien sota -hanketta, vaikka se olikin paperitiikeri. Kenties se tarjosi kuitenkin neuvostojohdolle verukkeen luikerrella pois vallasta kasvojaan menettämättä; olihan vihollinen nyt ylivoimaiseksi osoittautunut tekniikka eikä ideologinen vastustaja.

Yhtä kaikki, sekä Itä-Euroopan kommunismi että Neuvostoliitto kaatuivat lopulta sisältäpäin ja nopeassa ajassa: vallankeikauksen tyyppisesti.

Tämä luo toivoa siihen, että nykyisen Venäjän ja Iranin sortohallinto voivat kaatua nopeastikin, kun tilanne on kypsä.

Missä sitten kulkee se kynnys, jonka ylityttyä tämä tapahtuu?

Olennaista on, että kaikkia maailman totalitarismeja pitää yllä niin sanottu valtiosta riippuvainen vähemmistö.

Kun valtiosta riippuvainen vähemmistö (esimerkiksi turvallisuusjoukot, oligarkit tai byrokraatit) havaitsevat omien etujensa vaarantuvan tai sulavan pois, se kääntää takkinsa.

Näin ollen keskeisen roolin kaikissa verettömissä vallankumouksissa muodostaa valtio-orgaaniin identifioitunut väestönosa, joka arvioi asemaansa opportunistisesti.

Jos länsimaat haluavat tukea oikeusvaltion muodostumista Venäjälle, Iraniin, Kuubaan, Venezuelaan, Pohjois-Koreaan tai johonkin muuhun työläisen viimeiseen paratiisiin, jossa demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla, länsimaiden tulee kannustaa valtiosta riippuvaista vallankäyttäjävähemmistöä kääntämään takkinsa esimerkiksi lupaamalla, että aseenne laskettuanne saatte Ikean takaisin.

Sen jälkeen totalitarismia ei enää ole. 

Totalitarismien ja valloitettujen valtioiden tunnusmerkkejä

Samalla kun valtionpäämiesten uudenvuodenpuheet ovat alkaneet muistuttaa vihapuhealgoritmeja, joiden pohjalta tuomitaan järkipuhujia ja aletaan määritellä, mitä politiikassa saa sanoa, on hyvä nostaa esiin myös muutamia kriteerejä, joilla voidaan tunnistaa, milloin elämme valloitetussa tai totalitaristisessa maassa.

Tässä siis vuoden alkajaisiksi muutamia kriteereitä valloitettujen valtioiden ja totalitarismien tunnistamiseksi – ihan vain sen havaitsemiseksi, minne integraation jatkuvassa kehittämisessä, lujittamisessa, syventämisessä ja tiivistämisessä on tultu.


1. Matkustavatko maan ministerit usein johonkin vieraaseen valtioon kuulemaan ohjeita?

2. Poljetaanko maassa sananvapautta, koska ”kansainväliset sopimukset” vaativat ja jotta valloittajat uskoisivat median ja viranomaisten ”puuttuvan” todellisuutta koskevaan ”totuuteen”?

3. Tuomitseeko maan oikeuslaitos omia kansalaisiaan, jotka vastustavat väkivaltaa ja ideologian kautta harjoitettavaa sortoa?

4. Vievätkö viranomaiset oman maan kansalaisia käräjille näytteeksi siitä, että maassa uskotaan ulkopuolelta syötettyyn ideologiaan ja että vieraan vallan tarkkailijat olisivat tyytyväisiä?

5. Muutetaanko maahan laittomasti asumaan kysymättä kansalaisilta lupaa demokraattisessa prosessissa, ilman kutsua tai kantaväestön vastustaessa?

6. Myötäileekö hallitus vieraiden valtioiden tarkoitusperiä, jotta edes ”tärkeimmät asiat” voitaisiin pelastaa?

7. Ovatko viranomaiset huolissaan miehittäjien turvallisuudesta?

8. Tukahdutetaanko tietyn parlamentaarisen opposition edustajia haukkumalla heitä valtamediassa ”ääriajattelijoiksi”?

9. Annetaanko valloittajien tehdä naisille ja lapsille pahaa viranomaisvallan vaietessa ja median selittäessä rikoksia pois sekä valloittajien kanssa naimisissa olevien ”asiantuntijoiden” nauraessa päälle?

10. Ovatko toimittajat ja oikeuslaitos vieraan vallan johtaman nukkehallituksen sylikoiria?

11. Onko miehityksen lunnaana suuri valtionvelka, johon korruptoitunut eliitti on maan saattanut?

12. Onko maan nuoriso puoliksi pilalla lurjusten ja luopioiden ollessa kykenemättömiä tai haluttomia suorittamaan edes asepalvelusta?

13. Vallitseeko kaikkialla epätoivo ja harmaa näköalattomuus?

14. Tuntuuko kansalaisista siltä, että täytyy kulkea pää painuksissa, nyrkki taskussa ja nokka nurin päin sekä varoa sanojaan.

15. Voiko kuka tahansa olla epäilyksiä herättävä kaksoisagentti?

16. Ovatko vieras valta ja miehittäjät saaneet kansakunnan rivit repeämään kahtia: myötäilijöihin ja vastustajiin?

17. Joutuuko miehityksen vastustamisesta kärsimään työpaikan menetyksellä, akateemisella mielipidevankeudella tai ”yhteiskunnallisen luottamuksen” riistolla?

18. Voiko vääristä sanoista päätyä Supon salaisille listoille, jotka ovat syy työhakemusten mystisiin hylkäämisiin tai katoamisiin.

19. Onko erikseen kansa ja eliitti?

20. Toistavatko valtiollinen ja valtavirtamedia hallituksen maahanmuuttopoliittista agendaa?

21. Ovatko yliopistojen virat täytetyt valloittajalle myötämielisillä ja ”kansainvälisesti korrekteilla” tendenssitutkijoilla?

22. Kuluvatko kansalaisten kaikki tulot asuinkustannuksiin, joita pankit ovat yhdessä valtiovallan kanssa vedättäneet ylöspäin holtittomalla luotonannolla muuttaakseen ihmisten kodit velkavankiloiksi ja saadakseen ihmiset työskentelemään orjallisesti?

23. Onko kansakunta haljennut taloudellisesti kahtia: yhtäältä kiskojiin, keinottelijoihin ja pikavippiparoneihin sekä toisaalta riistettyihin, tulottomiin ja toimettomiin?

24. Suhtaudutaanko vapauden ja kansanvallan tunnusmerkkiin, käteisen rahan käyttäjiin, kuin dollaridiilereihin Neuvostoliitossa?

25. Harjoitetaanko maassa elektronista tarkkailua ja roikkuuko poliisi nettilangoilla ripustellen sähköpaimenia kansalaisten keskinäiseen viestintään?

26. Ovatko moraaliposeeraus, hyvesignalointi, uhriutuminen ja sortopääoman keruu yleistyneet valloittajille myötämielisten suvaitsevaisten keskuudessa?

27. Esiintyykö myötäilijöiden joukossa patologista persoonan jakautumista, jota peitellään avoimella moraalisella rappiolla sekä hakeutumisella huvitteluliberalismiin ja päihteisiin?

28. Tuntuuko, että valhe löyhkää kaikkialla?

29. Ovatko poliittiset virkanimitykset elämän laki?

30. Syrjitäänkö oman maan kansalaisia vierasperäisten eduksi työpaikkojen täytössä ja julkisten asuntojen jaossa, ja nimitetäänkö tätä kaikkea ”positiiviseksi erityiskohteluksi” valloittajien talutusnuorassa olevien ihmisoikeusjuristien toimesta?

31. Onko ”ihmisoikeuksiin” vetoaminen vain irvokasta kiertoilmausta kansanedustuslaitoksen ohittamiselle, kun ihmisoikeusjuristit pyrkivät määräämään parlamenttien päätökset omalla nuijallaan sekä johtelemalla kansallisen lainsäädännön pykälät kansainvälisten ihmisoikeusjulistusten partituureista?

32. Pidetäänkö Eric Hobsbawmia, Jürgen Habermasia, Erich Honeckeria ja Richard Coudenhove-Kalergia valtiosääntöfilosofian tärkeimpinä ajattelijoina?

33. Onko vaikeuksia erottaa parodiaa todellisuudesta?

34. Tuntuuko parodia ainoalta keinolta sanoa jotakin merkityksellistä; parodia kun sattuu olemaan ainoa asia, jota ei voi parodioida.

35. Kysyvätkö lapset, ”milloin noi lähtee pois”.

36. Onko yksityisautoilu kalliimpaa kuin missään muualla?

37. Pitääkö kierrätysuskonnosta teeskennellä saavansa ympäristöorgasmeja?

38. Korvataanko uskonto luontokultilla ja anekaupalla sekä siihen liittyvällä fillarikommunismilla tiedostavaisen eliitin osoittaessa edistyksellisyyttään kaukomatkoilla ja ”jättämällä autonsa kotiin”?

39. Väittävätkö vieraalle vallalle kuuliaiset toimittajat, että heitä ”ahdistellaan” tai ”vainotaan”, kun yleisöt paljastavat heidän valheitaan ja puolueellisuuttaan?

40. Peräävätkö toimittajat kriitikoiltaan ”faktoja”, kuten DDR:n aina faktat tarkistava valtamedia, joka erään suomalaisen professorin mielestä oli maailman vapain?

41. Onko maassa muiden neuvostojen lisäksi myös Julkisen sanan neuvosto, joka väittää puolustavansa faktajournalismia, vaikka neuvoston jäsenet ovatkin postmodernisteja, joiden leipätyönä on ollut kieltää positivismin mukaisten tosiasioiden olemassaolo sekä painottaa niiden sijaan totuuden subjektiivisuutta ja tulkinnanvaraisuutta?

42. Väittävätkö vierasperäistä vallankäyttöä ja sille kuuliaista nukkehallitusta puolustavat journalistit, että sen omasta agendasta poikkeava viestintä on valheellista, kun se poikkeaa valtamedian halusta omistaa totuus ja yrityksestä pitää totuutta monopolinaan tai kartellinaan?

43. Onko maassa eristetyn oppositio-osan ohella myös laaja ja luettu vaihtoehtoinen media, jonka olemassaoloa voidaan pitää merkkinä valtamedian puolueellisuudesta, viestintäongelmien olemassaolosta ja vastarinnan tukahduttamispyrkimyksistä?

44. Onko mediaan syntynyt kaksi todellisuuden tulkintalinjaa: yhtäältä vieraalle vallalle kuuliainen, kuplaantunut ja tunteisiin vetoava tulkinta ja toisaalta todellisuudentajuinen ja järkiperäinen tulkinta?

45. Lohduttautuvatko ihmiset sosiologi Anthony Giddensiltä tunnetulla sarkasmilla, jonka mukaan valheellisissakin oloissa ihmisillä säilyy heille ominainen kyky erottaa valhe totuudesta ja aito epäaidosta, mistä näyttönä on ihmisten harjoittama vastarinta?

46. Puhutaanko maassa ”ihmisoikeuksista” niin kuin ”ihmiskasvoisesta sosialismista” Wartburgin pakokaasun katkussa?

47. Onko Orwellin siteerausindeksi koholla ja onko parodiahorisontin ylityksen viittausfrekvenssi noussut?

48. Väittävätkö vieraalle vallalle myötämieliset suvaitsevaiset, että suvaitseminen ei voi olla valikoivaa, vaikka etiikan ja logiikan mukaan suvaitsemisen pitää olla nimenomaan valikoivaa, sillä muuten ei voida erottaa hyvää huonosta, arvollista arvottomasta eikä hyödyllistä haitallisesta?

49. Painostaako valtamedia kansalaisia kaivelemaan ”faktoja” mielipiteidensä tueksi myös asioissa, jotka ovat pohjimmiltaan mielipiteidenvaraisia, ei-todistuvia ja kantaväestöjen poliittisen tahdon varaisia?

50. Uhkaako maan oikeuslaitos kantaväestöön kuuluvia miehitysvallan vastustajia tuomioilla, mikäli nämä sanovat mielipiteensä eräästä väkivaltaa ja terroria tukevasta uskonnosta?

51. Kiusaavatko vieraalle vallalle uskolliset luopiot kansallismielisiä marttyyreita väittämällä, että he ovat vain marttyyrisoineet itsensä, ja julistautumalla itse marttyyreiksi sekä itkemällä äänekkäästi mukasorrettua asemaansa Jaguareissaan?

52. Ovatko ihmiset unohtaneet, että marttyyriksi ei ryhdytä vaan tuomitaan esivallan toimesta ja että sananvapaus säädettiin kansalaisten oikeussuojakeinoksi valtiovaltaa vastaan?

53. Pitääkö vasemmisto vastarintaliikettä perusteltuna vain silloin kun se vastustaa kansallismielisiä?

54. Haastetaanko vastarintaliikkeen jäseniä ja opposition edustajia poliisihallituksen ja valtionsyyttäjän toimesta oikeuteen, jossa sananvapaudelle ja poliittisille vapauksille määritellään hinta sakkolappuina tai vapaudenmenetyksinä?

55. Palkitaanko miehitysvallalle kuuliaisia kirjailijoita muhkeilla rahapalkinnoilla ja ylistävätkö kustantajien kanssa samaan konserniin kuuluvien päivälehtien maksamat kriitikot heitä kirja-arvioissaan sekä poistetaanko eri mieltä olevat kirjailijat ja kustantajat kirjamessuilta?

56. Saako miehittäjien valtauskontoa ja sen edustajia arvostella vain kiittävästi tai neutraalin varovasti, ja haastetaanko negatiivisen arvion esittäjät oikeuteen väittäen, että suostumattomuus uskonnolliseen mädätykseen on muka rikos?

57. Onko unohdettu, että uskonnonvapauteen sisältyy myös oikeus olla kuulumatta mihinkään uskonnollisiin yhdyskuntiin ja oikeus arvostella toisia uskontoja niiden ideologioihin sitoutumatta sekä niihin liittyviä ihmisoikeusrikoksia paljastaen?

58. Onko unohdettu, ettei rikoslain ideologisella syrjimättömyyskultilla tai uskonrauhan pyhittämisellä voida sivuuttaa perustuslaillista sananvapautta, uskonnonvapauden legitimoimaa oikeutta uskontokritiikkiin eikä myöskään yhdenvertaisuusperiaatetta, jonka mukaan kaikkien uskontojen ja niiden edustajien tulee olla yhtä vahvasti arvosteltavissa aina, kun ne ovat arvostelunsa ansainneet?

59. Onko unohdettu, ettei uskonnolla pidä peitellä sen suojelemaa despotiaa eikä väkivaltaa ja että uskonnonvapaus voi rajoituksetta koskea vain sellaista uskontoa, joka itse on täysin nuhteeton, moitteeton ja hyväksyy täydellisesti myös vääräuskoisina pitämiensä ihmisten näkemykset kivittämättä tai hirttämättä heitä julkisesti?

60. Sensuroidaanko vierasperäistä vallankäyttöä vastustavia filosofeja valtamediassa ja tieteessä?


Jos vastasit kysymyksiin ”kyllä”, pohdi seuraavaksi, missä oikeastaan elämme.

Kuuba: kaikkien aikojen punavihreä kupla

Kun kauppa-alus Vrouw Marian hylky löydettiin muutama vuosi sitten Itämeren pohjasta, sitä kutsuttiin 1700-luvun lopun esineistöä hyvin säilyttäneeksi aikakapseliksi. Samaan tapaan myös Kuuban kansantasavaltaa voidaan luonnehtia Yhdysvaltain rannikolle uponneeksi lentotukialukseksi, joka säilyttää 1950-luvun esineistöä ja todellisuutta.

Tätä museososialismia tuskin murskaa edes parin viikon takainen Fidel Castron kuolema. Liekö saanut sätkyn kansallismielisen Donald Trumpin valinnasta presidentiksi? Obaman kaudella Yhdysvaltain ja Kuuban välillä vallinnut kauppasaarto oli saatu puretuksi ja jäissä olleet suhteet sulamisen alkuun.

Työläisten viimeinen paratiisi Kuuba todistaa elävästi sen, että sosialismin periaatteet ovat syvästi ihmisluonnon vastaisia. Jos ihmisiltä kielletään vapaa kilpailu, oman edun tavoittelu ja omistusoikeus, se johtaa välittömästi kaiken yritteliäisyyden kuolioon ja sitä kautta yhteiskunnallisen kehityksen halvaantumiseen.

Näin on käynyt Kuubassa, jonka kaupunkimaisemat ovat kuin ”Paluu tulevaisuuteen” -elokuvan lavasteista. Kaduilla lipuu 1940- ja 1950-luvulla valmistettuja Chevroleteja, Oldsmobileja ja Cadillaceja, jotka valtio tosin pakkolunasti vallankumouksen jälkeen. Neuvostoliitosta tuotiin Ladoja ja Meksikosta Volkswagen Kuplia, jotka sopivat kuvaan sikäli, että myös niillä on historiansa tiettyjen totalitarismien ajoneuvoina.

Eräs populistiseksi sanottu TV-kanava on alkanut tuottaa ohjelmasarjaa nimeltä ”Kuuban amerikanraudat”, jossa sosialismin iskurityöläiset taistelevat imperialistisen ja sodanhimoisen Lännen tuottamien autojen pitämiseksi ajokuntoisina. Tämä ohjelmapoliittinen erikoisuuksien tavoittelu on yhtä keinotekoista kuin Hollywood-tähti Morgan Freemanin halu tyydyttää pervertikkoja tuottamalla Music Televisionille ”16 and pregnant” -ohjelmaa, jossa mässäillään teineille sattuneilla vahingoilla.

Liberalismi on joka tapauksessa parempi vaihtoehto kuin totalitaristinen kommunismi, joka myy itsensä maailmalle raaka-aineina ja puolivalmisteina, sikareina ja sokeriruokona. Kuuba on kaikkien aikojen punavihreä kupla sikäli, että se on reaalisosialismin todellinen ilmentymä. Poliittinen järjestelmä vastaa purppuran sävyistä ja luonnonolot vehreydestä. Säilyttämisen arvoisia Kuubassa ovat turismin aiheuttamalta kulttuurieroosiolta pelastuneet valkoiset hiekkarannat, jotka maahan virtaava massamatkailu todennäköisesti pian turmelee.

Venäjän demokratian alennustila jatkuu

Putinia tukeva Yhtenäinen Venäjä -puolue nosti kannatustaan Venäjän parlamentin alahuoneen eli duuman vaaleissa, jotka käytiin laimeissa ja lamaantuneissa tunnelmissa viime sunnuntaina. Noin sata lisäpaikkaa takaa Yhtenäiselle Venäjälle lähes despoottimaisen vallan, eikä se tarvitse tuekseen enää muita puolueita. Oikeudenmukainen Venäjä menetti lähes puolet kannatuksestaan, kun taas kommunistit ja Vladimir Žirinovskin johtama liberaalidemokraatit säilyttivät aiemman osuuden äänistä.

Tulosta osattiin odottaa, mutta sitä ei toivottu Länsi-Euroopassa. Krimin valtauksen jälkeen asetetut talouspakotteet ovat kääntäneet kansan Putinin puolelle eivätkä vastaan. Ruplan devalvoitumisesta, yleisestä kurjistumisesta ja valtaa pitävien korruptoituneisuudesta huolimatta kansa näyttää huutavan omaa päätään vadille.

Tämä on kehittymättömille demokratiaoloille tyypillistä: uskotaan suureen johtajaan, mistä kertoo muun muassa se, että Putin itse on tätä nykyä vielä suositumpi kuin häntä tukeva puolue. Tulos heijastelee sitä, että lännessä Putin on leimattu syylliseksi Venäjän ongelmiin, joita on mediassa ruodittu lähinnä hänen persoonaansa keskittyen. Venäjän hallituksen harjoittama propaganda on puolestaan onnistunut määrittelemään ongelmien syyksi EU:n asettamat pakotteet eikä Venäjän sisäpoliittista kansanvallan alennustilaa ja aggressiivista ulko- ja sotilaspolitiikkaa.

Vaalit sinänsä olivat naurettavaa demokratian pilkkaa ja kansanvallan farssia. Vai mitä sanotte yhden ehdokkaan vaalipiireistä, joita oli vaalipiireistä puolet? Toinen puoli ehdokkaista, eli 225, valittiin puoluelistavaalin mukaan. Kun laajamittaiset protestit eliminoitiin vaalirauhaan vedoten ja luvattomista mielenilmauksista jaeltiin uhkasakkoja, koko vaaliasetelma oli laadittu Yhtenäisen Venäjän voittoa ajatellen.

Hallitus on edistänyt Putinin valtakaudella ”demokratiaa” helpottamalla uusien puolueiden rekisteröitymistä. Kun vaaleissa oli ehdolla lopulta 14 eri puoluetta, tämä takasi sen, että oppositio sirpaloitui ja yhden ehdokkaan vaalipiireissä valituksi tuli valtapuolueen ehdokas. Tässä järjestelmässä oppositiojohtaja Aleksei Navalnyn lanseeraamalla sloganilla ”äänestä mitä tahansa muuta puoluetta kuin Yhtenäistä Venäjää”, ei voinut olla paljoa mahdollisuuksia. Lamaannus näkyy siinä, että alle puolet äänioikeutetuista lopulta äänesti, mikä kyseenalaistaa koko vaalituloksen pätevyyden.

Politiikantutkimuksen kannalta Venäjän demokratiaolojen kurjistuminen ohjaa luonnollisesti pohtimaan myös Länsi-Euroopassa esiintyvän totalitarismin omia muotoja. Vallitseehan myös EU:n sisällä melko vahva konformismin pyrkimys, joka sisältää liittovaltiotendenssin, yleistä federalismia ja halun harjoittaa yhtenäistä ulko- ja finanssipolitiikkaa. ”Hajota ja hallitse”-periaate toimii myös EU:n sisällä, kun valtavirrasta poikkeavat näkemykset pirstaloituvat pienpuolueisiin, eikä niistä muodostu tarvittavaa vastarintaa kansasta etääntyneelle EU-eliitille, joka hallitsee vanhojen puolueiden turvin. Totalitarismi Euroopassa valitettavasti etenee lukkiutuneiden asenteiden vuoksi.

Videoblogi: Mitä vikaa politiikassa ja demokratiassa?

Oheisella videolla kerron, miksi en ole poliitikko ja mikä politiikassa ja demokratiassa mättää.

Käsittelin aihetta aiemmin blogikirjoituksessani ”Demokratian kymmenen kirousta”, joka löytyy tästä.

Aihetta käsitteleviä kirjoja voi löytää muun muassa tästä ja tästä.

Etelä-Eurooppa kohti fasismia?

Silvio Berlusconin lähtö Italian pääministerin pallilta kävi yhtä nopeasti ja yllättävästi kuin valtaannousu vuonna 1994. Berlusconi oli perustanut Forza Italia -puolueensa vain kolme kuukautta ennen vaaleja, joissa siitä tuli Italian suurin puolue ja pääministeripuolue 21 prosentin äänisaaliilla.

Suorasuisessa pääministerissä oli tietenkin paljon hyvää. Hänen lausuntonsa suomalaisten puukirkkojen ankeudesta ja suomalaisen keittiön surkeasta tasosta saattoivat loukata joitakin, mutta kukaan ei voine väittää, ettei Berlusconi olisi ollut oikeassa. Myös mediamogulin seksiskandaalit osoittivat, että poliitikko on ihminen.

Berlusconi hallitsi Italiaa vuosina 2001-2006 ja vuodesta 2008 näihin päiviin asti samoista syistä, jotka ovat nostaneet niin sanotut populistipuolueet vallankahvaan muuallakin Euroopassa. Balkanilta ja Afrikasta Italiaan suuntautunut maahanmuutto on tuonut ulkomaalaiskriittisyyden pintaan ja ollut yksi syy Italian talouden kurjistumiseen. Eurobarometritutkimus kertoo, että ulkomaalaisvastaisuus (resistance to immgrants) on ollut Kreikassa jopa 87,5 prosentin ja Italiassakin 36,5 prosentin tasolla.

Nyt sekä Kreikka että Italia koettavat tasapainottaa talouttaan uusilla hallitusratkaisuilla. Entistä pehmeämmät poliitikot eivät kuitenkaan tee kovia talouspoliittisia linjauksia, joita tarvittaisiin. He ovat pehmeämpiä vain EU:sta tulevan ohjailun suuntaan.

Tämä saattaa aikaa myöten nostaa pakkovallan ja totalitarismin kannattajat esiin maissa, joissa diktatuureilla on perinteitä. Myös Berlusconi sanoi lähtiessään suunnittelevansa paluuta. Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian kaltaiset maat eivät todennäköisesti saa talouttaan kuriin ilman pakkovallan käyttöä, mikä taas kaventaa kansanvallan olemattomiin sisäpolitiikassa. Demokratian katoamisesta ulkosuhteissa kertoi jo sekin, kun euromaiden poliitikot pakottivat Kreikan luopumaan uusia lainoja koskevasta kansanäänestyksestä.

Viimeisimmän näytön asiasta antoivat Espanjan parlamenttivaalit, joissa maa siirtyi enemmän oikealle kuin kertaakaan kenraali Francisco Francon diktatuurin jälkeen. Talouden, maahanmuuton ja sosiaalisen repeämisen ongelmia ei kuitenkaan saada korjatuksi konservatiivien reseptillä, katolisten arvojen palvonnalla ja syyttämällä eurotalouden ongelmista aborttilainsäädännön höllentämistä tai homoliittojen hyväksymistä.

Sama pölkkypäisyys vaivaa myös Suomen konservatiiveja: he luulevat, että talousliberalismin tuottamiin ongelmiin pitää vastata arvo- ja sosiaaliliberalismia heikentämällä. Tosiasiassa talousliberalismi sekä arvo- ja sosiaaliliberalismi ovat vaihtoehtoisia vastakohtia. Vapaamielisen yhteiskunnan ja kansalaisvapauksien säilyttämiseksi talouden pitää olla kurissa. Jos talous on täysin vapaa, ihmiset joutuvat elämään vankilan kaltaisissa olosuhteissa. Sen sijaan konservatiivit luulevat omassa typeryydessään, että sosiaalinen kontrolli, elämäntapatarkkailu ja normiruuvien kiristäminen tuovat valtiolle rahaa.

Juuri tästä olen varoittanut: kun maahanmuuttoa, yhteistaloutta ja rajojen avaamista jatkuvasti edistetään ja Euroopan unionia paisutetaan, se epäonnistuessaan johtaa totalitarismiin ja nostaa ääriasenteet pintaan. Fasismin soihdut syttyvät, ja idealistien kaavailut yhdistyneestä Euroopasta osoittautuvat juuri sellaiseksi harmonian havinaksi, jolla ei ole koskaan ollut mitään todellisuuspohjaa. Tyhmästä päästä kärsii silloin koko valtioruumis.

Kevätessee natsismista

Saksalaisten kansallissosialistien edustama natsismi on viime vuosisadan tunnetuin poliittinen liike. Adolf Hitler ja hänen apurinsa onnistuivat vain kahdentoista vuoden vallassa olonsa aikana (ja kaiken kaikkiaankin ainoastaan parin vuosikymmenen kuluessa) organisoimaan joukkoliikkeen, josta tuli kaikkialla tunnettu ilmiö, jopa brändi. Sille vetää vertoja vain kommunistien ja sosialistien 1800-luvulla perustama poliittinen ideologia, jonka ympärille luotiin sitä vastaava valtiollinen järjestelmä. Kommunistien hyökkäävyys ja kommunistisen vallankumouksen uhka olivat tunnetusti syitä myös natsismin esiinnousuun. Sen enempää kommunisteja kuin sosialistejakaan ei voida tosin syyttää natsien tekemisistä eikä toisaalta kiittää niistä sinänsä kovin kyseenalaisista ansioista, joiden vuoksi natsismista tuli kommunismiakin hartaammin muisteltu historian musta aukko ihmiskunnan omassatunnossa.

Natsismin embleeminä käytetty hakaristi on maailmanlaajuisesti tunnetumpi kuin kommunismin symboleiksi vakiintuneet sirppi, vasara, tähti ja ohrantähkät. Hindulaisesta metafysiikasta kotoisin olevaa hakaristiä voitaneen pitää hypnoottisuutensa vuoksi paremmin tunnettuna kuin maasta toiseen vaihtelevia kommunismin symboleita. Brändillä tarkoitan niin tässä kuin muissakin yhteyksissä symbolia, joka liittää merkin tiettyyn ajatussisältöön tai toimintafunktioon havaitsijan tajunnassa. Tässä mielessä Hitler ja hänen kannattajansa saivat omat ajatuksensa perille paremmin kuin kukaan muu poliittinen johtaja modernina aikana.

Hitler puhuu meille edelleen satelliittitelevision, elokuvien ja kirjallisuuden kautta. Kun tänään avaa television, vähintään yhdellä ruudussa pyörivistä kymmenistä kanavista esitetään todennäköisesti jotakin toisesta maailmansodasta kertovaa dokumenttia, jossa Hitler esiintyy alkuperäistä kuulijakuntaansa suuremmalle ihmisjoukolle. Vaikka ja koska kyseiset pinnalliset ja pelkästään ilmiötasoa esittelemään tarkoitetut historian kuvaukset on varustettu asianmukaisilla moraalisen paheksunnan leimoilla, tämä jatkuva menneisyyden kertaaminen on joka tapauksessa pöyristyttävää. Juuri se pitää Hitlerin edelleen elossa. Tässä historian tekohengityksessä toteutuu Joseph Göbbelsin yliolkainen ja välinpitämätön ilo juuri ennen kolmannen valtakunnan tappiota: ”Jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina sankareina tai konnina.” Hänelle ei näyttänyt olevan väliä, mitä historia hänestä kirjoittaisi, kunhan kirjoittaisi. Sitä kautta hänelle avautui ikuinen elämä jälkipolvien tietoisuudessa.

Nykyään on vaikeaa löytää yhtään 1900-luvulle sijoittuvaa toimintaelokuvaa, jossa ei annettaisi jotakin sijaa natseille ja natsismille. Voidaankin kysyä, olisiko Hollywoodissa mahdollista tehdä yhtään toiminta- tai seikkailuelokuvaa ilman viittausta natseihin, joiden pukuloiston, toiminnan ja lavasteiden varaan voidaan helposti rakentaa sekä draamaa että hyvän ja pahan välistä jännitettä hyödyntävää juonellisuutta. Natsit ovat läsnä kaikkialla, jopa ”Maanalaisen armeijan” kaltaisissa komedioissa.

Myös yliopistollisen tutkimuksen piirissä natsismi on koettu niin keskeiseksi aiheeksi, että viime vuosisadan syvällisimmät yleisanalyysit yhteiskunnasta ja ihmisestä on laadittu natsismin kritiikkien ja selitysten kautta. Esimerkkeinä voidaan viitata niin sanotun Frankfurtin koulun filosofien, Theodor W. Adornon, Erich Frommin, Max Horkheimerin ja Herbert Marcusen, töihin. Tämä ei tietenkään merkitse, että yliopistofilosofiassa olisi liioin hehkutettu natsismin puolesta. Silti myös natsismia koskevat tieteelliset selitykset tunnustavat epäsuorasti – ja monien mielestä kiusallisella tavalla – natsismin suuren merkityksen ihmiskunnan historiassa.

Käsitykseni mukaan niin joukkotiedotuksen, taiteen kuin tieteenkin piirissä esiintyvä natsismin kaivelu todistaa siitä, että natsismi ilmensi joitakin politiikan ja ihmisen olemukseen sisältyviä piirteitä, joita ihmiskunta on halunnut jälkeen päin jäljittää, selventää ja selittää pois. Niin sanottu natsien metsästys sekä natsien intohimoinen esittely, arvostelu ja analysointi kertovat ihmisten halusta ymmärtää omaa pimeää puoltaan, sellaista, mikä ei välttämättä rajoitu vain johonkin aikakauteen tai poliittiseen liikkeeseen, vaan joka on läsnä kaikessa politiikanteossa ja ihmisyydessä itsessään.


Hyvän ja pahan käsitteet on unohdettu natsismin selityksistä

Natsismiin on viitattu aina, kun on haluttu etsiä varoittavaa esimerkkitapausta ihmisten julmuudesta ja pahuudesta. Vertailu on siksi oikeutettua, että natsismin ja fasismin kautta tehtiin julmia ja pahoja tekoja, joista monet ovat ihmiskunnan hirmuisimpia.

Rinnastus sisältää kuitenkin tietyn harhan, joka johtuu pelkistyksestä. Pahuus on yhdistetty natsismiin, ja ihmisten intohimoa pahuuteen on pidetty natsismin olemuksena tai osana. Olisi kuitenkin epäjohdonmukaista väittää, että natsismi sinänsä on pahaa. Se olisi aivan samanlaista kuin pitää lentoliikennettä ja massaturismia pahoina vain siksi, että ne tuottavat systemaattisesti, organisoidusti ja institutionalisoidusti suuren määrän ilmansaasteita ja että koneiden joutuessa onnettomuuteen tapahtuu äärimmäisiä katastrofeja. Ilmiötasolla pahuus on tietenkin sekä lentoliikenteeseen että natsismiin liittyvä tosiasia, sillä molemmat ovat tuottaneet kärsimyksiä, kielteisiä kokemuksia ja kaiken kaikkiaan tuloksia, jotka voidaan arvottaa pahoiksi. Mutta kumpikaan ei ole välttämättä sinänsä pahaa.

Mietitäänpä hetken, mitä natsismi oikeastaan on. Natsismi, josta usein käytetään myös kirjakielisempää muotoa ”nationalismi”, on äärimmäistä kansallismielisyyttä. Se ei ole pelkkää kansallisen edun puolustamista, jota sisältyy myös monien kansanvaltaisten puolueiden päämääriin, vaan nationalismiin liittyvät myös keskusjohtoisuus, tavoitteita koskeva yksiarvoisuus ja käsitys, että kansakunnat ja ihmiset ovat eriarvoisia. Nationalistiset taipumukset näyttävät sisältyvän ihmisolentojen olemukseen ja pyrkimyksiin yleismaailmallisesti, vaikkakin nationalismin esiinnousua voidaan pitää seurauksena myös yhteiskunnallisista suhteista ja niiden konflikoitumisesta eikä vain ihmisyksilöistä itsestään. Natsismi sekä vastusti että hyödynsi massakulttuuria ja sen ongelmia.

Natsismia arvosteltaessa on peitetty näkyvistä, että natsismi on ihmisen luomus. Pahoina koetut teot eivät välttämättä johdu natsismista tai fasismista, vaan nämä ideologiat ja niiden pahuus voidaan johdella ihmisten ominaisuuksista ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyvistä toimintataipumuksista.

Joka tapauksessa pahuuden ja julmuuden johteleminen pelkästä poliittisesta ideologiasta tai massakulttuurin ahdistavuudesta näkemättä näiden ilmiöiden yhteyksiä ihmisten omaan tahdonmuodostukseen olisi yksinkertaistavaa. Esimerkiksi Erich Frommin pyrkimys selittää natsismin kannatusta vuonna 1941 julkaisemassaan teoksessa Escape from Freedom (engl. The Fear of Freedom, suom. Vaarallinen vapaus, 1962 ja Pako vapaudesta, 1976) jäi vajavaiseksi, sillä siinä ihmisten alttiutta autoritaariselle johtajuudelle selitettiin vain tulokseksi eurooppalaisten ihmisten kollektiivisesti kokemasta vapauskriisistä. Teoksen mukaan monet tavalliset ihmiset olivat vapautuneet kirkon moraalisesta otteesta mutta kokivat heille luovutetun vapauden liian raskaaksi ja älyllisesti haastavaksi taakaksi ja antoivat tuon ulkoisista kahleista saavutetun pidäkkeettömän vapautensa helposti pois: uusien maallisten auktoriteettien, kuten suurten poliittisten johtajien, käsiin.

Tällainen selitys jättää laskuista ihmisyksilöiden moraalisen tajunnan ja nähdäkseni aliarvioi ihmisten oman tahdon merkitystä sekä sitä kautta hyvän ja pahan välillä tapahtuvaa valintaa. Lisäksi kyseinen sosiaalipsykologinen ote näkee ihmiset oman vapautensa kieltäjinä yhtä huolestuttavalla tavalla kuin natsismi itsekin. Teorian perusolettamus ihmisestä olosuhteiden määräämänä ja heitteillä olevana olentona ei pidä välttämättä paikkaansa.

Ei ole syytä olettaa, että ihmisen toimintaan liittyvää ilmiötason pahuutta voitaisiin johdella sen enempää jostakin ideologiasta (kuten natsismista) tai yhteiskunnallisista suhteista (kuten elintilan turvaamisesta), vaan molemmat voidaan johdella luontevasti ihmisen olemuksesta. Natsismi ei ole niinkään syy kuin seuraus.

Traagista on, että syyttelemällä poliittista pahuutta ”nationalismista” ihmiskunta peittää ja hautaa itseltään sen mahdollisuuden, että pahuus johtuukin niistä lajityypillisistä ominaisuuksista, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ”poliittisena olentona” (zoon politikon). Poliittiset ideologiat vain toimivat ihmisten pyrkimysten välikappaleina tai kanavina.


Kansallismielisyyden ja nationalismin ero

Natsismi ja fasismi voidaan tietenkin määritellä monin eri tavoin. Näiden poliittisten ilmiöiden esiinnousua ja syitä voidaan selittää sekä yksilöpsykologisilla tekijöillä että joukkojen käyttäytymistä koskevilla havainnoilla ja lainalaisuuksilla. Tässä kirjoituksessa tarkoitan nationalismilla sellaista kansallisen edun tavoittelua, joka perustuu käsitykseen kansakuntien ja ihmisrotujen eriarvoisuudesta. Nationalismi poikkeaa siis pelkästä kansallismielisyydestä, jonka kautta pyritään vain edistämään kansallista etua utilitaristisin tai kansakunnan itsemääräämisoikeuteen perustuvin keinoin.

Myös utilitarismissa yhteisen hyvän kriteerinä on aina pyrkimys kansalliseen kokonaisetuun ja sitä kautta mahdollisimman monien ihmisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen – ei esimerkiksi yksilöiden oman edun toisista ihmisistä riippumattomaan maksimointiin. Utilitaristisessa seurausetiikassa ei pidetä myöskään oikeutettuna edistää yksien ihmisten onnellisuutta toisten kustannuksella, ja tämä puolestaan oli jo Platonin valtiofilosofian keskeinen lähtökohta. Nykyaikaisessa utilitarismissa hyvinvoinnin jakamisen mittapuuna pidetään meritokraattista ansaitsemisperiaatetta, jonka mukaan ihmisten oikeuden hyvinvointiin ja onnellisuuteen tulee olla itse ansaittua ja vain joissakin tapauksissa tarpeen sanelemaa, mutta ilman ansioita ei tulisi palkita.

Kansojen itsemääräämisoikeuteen ja demokratiaan perustuva kansallismielisyys eroaa nationalismista myös siinä, että se nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon. Valtion olemusta ja tehtäviä ajatellen kaikkien poliittisten puolueiden olisi johdonmukaista pitää kansallisen edun edistämistä päämääränään, sillä puolueet ovat olemassa kansalaisten hyväksi. Valtion edun taas pitää yhtyä kansalaisten etuun, jotta valtiolla olisi oikeutus kansalaisten kannalta. Oikeudenmukaisessa valtiossa, politiikassa ja hallinnossa on edistettävä kansallista etua.

Suurin osa Euroopan kansallismielisiksi sanotuista puolueista pitääkin nykyisin päämääränään kansallisen edun edistämistä, ja monet niistä on perustettu vastustamaan valtioiden itsemääräämisoikeuden heikennyksiä ja Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa. Tällöin ne käytännössä vastustavat totalitarismia, joka oli ominaista natsismille.

Toisinaan Euroopan kansallismieliset puolueet pyrkivät peittelemään kansallisen edun varjeluaan, jotta niitä ei syytettäisi nationalismista. Joinakin toisina aikoina taas kansallisen edun edistäminen nousee voimakkaasti ja avoimesti esiin, ja näin tapahtuu yleensä silloin, kun kansakuntien edut ajautuvat ristiriitoihin. Kaiken poliittisen toiminnan taustalla vallitseva kansallisen edun suojelu on tällöin pakko tunnustaa. Kansallinen etu on joka tapauksessa olemassa; toisiaan se vain tunnustetaan, toisinaan ei.


Miksi Frankfurtin koulukunnan filosofit epäonnistuivat?

Selitysvoimaisimpia teorioita natsismin ja fasismin synnystä ovat esittäneet edellä mainitut Frankfurtin koulukunnan filosofit, mutta heidänkin analyysinsä sisältävät heikkouksia. Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer tulkitsivat natsismiin liittyvää väkivallan mekanisointia modernin ihmiskuvan yhdeksi seuraukseksi. Heidän mukaansa tieteisuskoinen rationalismi oli opettanut pitämään ihmisiä teknisen koneiston osina: suorittajina ja välineinä.

Teoksessaan Dialektik der Aufklärung – Philosophische Fragmente vuodelta 1947 (suom. Valistuksen dialektiikka, 2008) Adorno ja Horkheimer katsoivat, että valistusfilosofian pyrkimys edistää järkeä ohjelmallistui 1800-luvun ja 1900-luvun alun Euroopassa, mutta perin kierolla tavalla. Teollistumisen ja teknisen edistyksen aikakaudella ihmisistä tehtiin pelkkiä rattaita yhteiskunnan koneistoon, ja lopulta heidän ihmisarvonsakin nähtiin lähinnä hyötyjen tai haittojen kautta. Jos ihmisestä ei ollut hyötyä, hänen arvonsa voitiin riistää.

Adornon ja Horkheimerin tekemät tulkinnat on tunnetusti kyseenalaistettu, ja on nähty, ettei syiden ja seurausten ketju valistusfilosofian järkevistä ja kirkkaista pyrkimyksistä yhteiskunnalliseen hulluuteen ole lainkaan itsestään selvä. Natsismi hyödynsi valeita ja myyttejä, eikä sen monia ideoita ja omia päämääriä voida pitää järkevinä eikä kirkkaina. Mutta sikäli Adorno ja Horkheimer olivat varmasti oikeassa, että natsismi oli yhteiskunnan koneiston ja tuotannon rakenteiden tehokasta organisointia, joka hyötyi järjen alistamisesta poliittisen hallinnon käyttöön.

Asiaa valaisee Horkheimerin vuonna 1947 julkaisema teos Eclipse of reason (suom. Välineellisen järjen kritiikki, 2008), jota voidaan pitää eräänlaisena Valistuksen dialektiikan selitys- ja täydennysosana. Siinä Horkheimer tekee eron objektiivisen järjen ja subjektiivisen järjen välille. Platonin ja Aristoteleen ajoista asti ihmisen rationaaliset pyrkimykset keskittyivät pohtimaan hyvän ja pahan olemusta. Saksalaiset filosofit pyrkivät ”asioita itseään” kohti vielä Edmund Husserlin edustaman fenomenologian kukoistusaikana teesinsä ”Zu den Sachen selbst!” mukaisesti. Tällaiselle filosofialle oli Horkheimerin mukaan ominaista objektiivinen järki. Sen mukaisesti haluttiin pelkästään järjellisin keinoin pohtia, mikä on hyvää tai pahaa, suotavaa tai epäsuotavaa, ja kuinka ihmisten pitäisi toimia. Horkheimerin mukaan tämä tavoite oli ominainen myös kristinuskolle.

Sen sijaan 1900-luvun alussa koetun modernisaation jälkeen hyvää ja pahaa on pyritty määrittelemään lähinnä siltä pohjalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista. Nämä käsitteet puolestaan ovat relatiivisia. Niiden merkitys jää riippumaan siitä, miten eri ihmiset kokevat hyödyt ja haitat. Niinpä tällaista hyvän ja pahan määrittelyä voidaan nimittää subjektiivisen järjen leimaamaksi. Horkheimerin mielestä on kohtalokasta, että filosofit ovat nykyaikana taipuneet mieltämään eettiset kysymykset vain hyötyjen ja haittojen kautta eivätkä pohdi hyvän ja pahan olemusta sinänsä. Syynä hän pitää filosofisen ajattelun korvaamista naturalismilla, pragmatismilla ja positivismilla, jotka nousivat tieteen ihanteiksi 1800-luvun lopulla – yhtenä seurauksena kokeellisen tieteen voittokulusta.

Positivismin mukaan filosofian perinteiset ongelmat voitiin joko ratkaista empiirisen tieteen keinoin tai osoittaa ne mielettömiksi näennäisongelmiksi. Pragmatistit puolestaan pitivät totuutena ja tietona sellaista, mikä toimii käytännössä. Ja naturalismi puolestaan halusi nähdä koko todellisuuden pelkissä immanenteissa luonnon tosiseikoissa, joihin myös transsendentaaliset ideat hyvästä ja pahasta piti naturalistien mukaan voida palauttaa tai joista ne tuli voida johdella. Tällainen ajattelutapa on tietenkin sangen banaali.

Adornon ja Horkheimerin analyysit ovat klassikoita, sillä niiden sisältämät huomautukset sopivat kritiikeiksi myös nykyisin esiintyviä mekanistis-materialistisia ja teknisiä virtauksia vastaan. Natsismin leviämisen edellytyksenä olivat varmasti sekä järjen välineellistyminen että filosofien taantuminen pelkkien suorittajien rooliin. Kun filosofisen ajattelun ihanteet typistettiin samoiksi erityistieteiden kanssa, filosofit tulivat kaventaneiksi oman toimintansa ja mielenkiintonsa sen tapaisten asiakysymysten pohtimiseen, kuten millä keinoilla taloudellisesti ja hallinnollisesti annetut päämäärät voitaisiin toteuttaa, eivätkä he pohtineet enää päämäärien ja ihanteiden järjellisyyttä sinänsä. Huolestuttavinta on, että monet filosofit tekivät ja tekevät edelleenkin niin omasta aloitteestaan ja vapaaehtoisesti.

Erich Fromm puolestaan oli pyrkinyt johtelemaan nationalismiin ja fasismiin liittyvän joukkokäyttäytymisen selitykset ihmisten vapauskriisistä. Teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness vuodelta 1973 (suom. Tuhoava ihminen, 1976) hän täydensi analyysiaan ja johteli ihmisten alttiuden natsismille ihmisyksilöiden yksilöpsykologisista ominaisuuksista, heidän kehityshistoriastaan ja eräästä ruoansulatusjärjestelmän toimintahäiriöön perustuvasta persoonallisuustyypistä, jota hän kutsui ”anaalisvarastoivaksi nekrofiiliksi”. Psykiatrina toimineen Frommin mukaan anaalisvarastoivia nekrofiilejä leimaa ulosteiden varastointitaipumus ja peräsuolen säätelytoiminnoissa liittyvään epäonnistumiseen tai onnistumiseen liittyvä aggressiivisuus.

Frankfurtin koulukunnan kaikki filosofit, myös Martin Heideggerin oppilaana toiminut Herbert Marcuse, olivat oivallisia selittäjiä, enkä puutu heidän jatkuvasti ajankohtaisiin analyyseihinsä tämän enempää. Totean vain mestarien selityksiin liittyvän tietyn heikkouden, jonka vuoksi heidän ajatuksensa ovat olleet vaarassa jäädä filosofisesti pinnallisiksi. He eivät ottaneet riittävästi huomioon hyvän ja pahan käsitteitä eivätkä suostuneet näkemään ihmistä jatkuvia moraalisia arvovalintoja tekevänä olentona.

Kenties Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden ratkaisuja voidaan ymmärtää halulla välttää pinnallisuuden leimaa; mikäänhän ei ole helpompaa kuin määritellä jokin asia suin päin hyväksi tai pahaksi. Sen sijaan he pyrkivät myötäilemään 1900-luvun tieteenihanteita sikäli, että he halusivat selittää ihmisen pahuutta ensisijaisesti yhteiskunnallisilla – tai niiden osoittautuessa riittämättömiksi – myös tietyillä empiirisesti todennettavilla yksilöpsykologisilla selitystekijöillä, jotka voidaan mieltää immanenteiksi. Vaikka he kritisoivatkin positivismia, pragmatismia ja naturalismia, heidän oma ajattelunsa jäi kuitenkin pitkäksi ajaksi niiden arvostelemiseen uhratun vaivannäön leimaamaksi ja sikäli tieteisuskon kahleisiin kiinni. Heidän merkittävin heikkoutensa oli nähdäkseni se, että he sivuuttivat hyvän ja pahan käsitteet pitäen niitä liian transsendentaalisina ja sitä kautta sopimattomina muiden tieteenharjoittajien kanssa käytyyn keskusteluun.


Hyvän ja pahan tahdon merkitys

Hyvällä ja pahalla olisi nähdäkseni erittäin tärkeä merkitys tutkittaessa ja selitettäessä natsismia, sillä nämä käsitteet liittyvät läheisesti ihmisten tahtotilaan. Ihmisellä voi nimittäin olla hyvä tai paha tahto. Hyvyys ja pahuus liittyvät tarkoitusperiin, joita ihmisen toiminnalla on.

Hyvä ja paha tahto puolestaan ovat transsendentaalisia sikäli kuin ihmisten päämäärät ja intentiot yleensäkin ovat transsendentaalisia: toistaiseksi toteutumattomia, odotuksenomaisia ja ideaalisia. Päämäärien asettaminen ja analysointi taas liittyvät objektiivisen järjen alaan.

Frankfurtin koulukunnan filosofit tulivat kuitenkin itse kiertäneiksi ihmisten tahtotiloihin sekä hyvän ja pahan erottamiseen liittyvät ongelmat ja analyysin. Mekanistista tieteenihannetta myötäillen he etsivät selitystekijöitä yhteiskuntadynamiikasta tai ihmisten psykodynamiikasta: reaktioiden ja refleksien maailmasta ja yleensäkin sen tapaisesta vuorovaikutuksesta, jossa ihmisellä ei myönnetä olevan paljoa oman ajattelun tilaa. Tämän mukaisesti myös tiede itse tulee pitäneeksi ihmistä pelkkänä ärsykkeiden ja reaktioiden kaavassa rimpuilevana olentona. Frankfurtin koulukunnan filosofien selitysperusta oli tietysti alun perin toimiva, sillä suuri osa natsismiin liittyvästä järjettömyydestä ja tunteettomuudesta johtui juuri siitä, ettei ihmisillä ollut tuota oman ajattelun tilaa, ja poliittisen ja näennäistieteellisen propagandan jälkeen tuo tila kävi entistäkin ahtaammaksi.

Filosofien ja politiikan tutkijoiden olisi kuitenkin nykyaikana erittäin tärkeää luopua tietyistä modernin positivismin muodoista, kuten aivotutkimukseksi, neurotieteiksi, kognitiotieteeksi ja geeniteknologiaksi typistetystä tieteenfilosofiasta, sekä alkaa etsiä päämääriä ja objektiivista järkeä valistuksen valokeilan turvin. Valistuneella ajattelulla tarkoitan tässä yhteydessä arvo- ja moraalifilosofista analyysia – erotuksena edellä kritisoidusta ja massakulttuurin palvelukseen valjastetusta pseudovalistuksesta, jolla oli pelkkä välinerationaalinen merkitys.

Lähes ainoana viime vuosisadan merkittävistä kulttuurifilosofeista pahuuden mainitsee Heideggerin assistenttina toiminut ja myöhemmin itsenäisenä filosofina Yhdysvalloissa vaikuttanut Hannah Arendt teoksessaan Eichmann in Jerusalem – A Report on the Banality of Evil (1963), jossa hän käsittelee Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Arendtin mielestä Eichmannin ja muiden natsien toiminnassa henkilöityi sokea ajattelemattomuus ja käskyjen noudattaminen, jota Arendt luonnehtii banaaliksi. Hänenkään mielestään julmuuksiin syyllistyneiden ihmisten toiminta ei ollut aikomuksiltaan pahaa, vaan pikemminkin kyseessä oli pelkkä välinpitämättömyys, joka sai brutaalin ja mielivaltaisen muodon kontingenteissa, satunnaisesti määräytyneissä, yhteiskunnallisissa oloissa. Pahuus arkipäiväistyi tavallisten ihmisten piittaamattomuuden vuoksi, kun vähemmistövainoja sivusta seuranneet ummistivat silmänsä ja korvansa ja kuittasivat näkemänsä pelkillä olankohautuksilla.

Lisäksi natsien toiminta oli äärimmäisen pragmaattisesti motivoitunutta, eikä tekojen moraalista oikeutusta pysähdytty ajattelemaan. Erityisesti tämä näkyy oikeudessa syytettyjen puolusteluissa, tavassa, jonka mukaisesti myös Eichmann selitti vain noudattaneensa ”voimassa olevaa lakia ja saamiaan käskyjä”. Toisaalta myös asioiden käsittely oikeusistuimissa on ollut banaalia, eikä Arendtinkaan tuomiomieli riitä kuin toistamaan samaa normatiivista asennetta, joka leimasi natsien omaa asennoitumista. Normatiivinen eetos jää helposti ohueksi, sillä se ei selitä itse ilmiöitä. Oma väitteeni onkin, että jokainen natsienmetsästäjä on oikeastaan inhimillisen pahuuden eikä natsismin jäljillä. Hän etsii ihmisessä asuvaa pahuutta.

Tietysti myös pahuuden personifioiminen esimerkiksi uskontojen mainitsemiksi demoneiksi on kehittymätöntä ja turhaa. Toisaalta pahuuden kokemisessa ei ole välttämättä kyse myöskään ihmisten kamppailusta toisiaan vastaan tai luontoa vastaan, sillä äärimmäinenkään kilpailu ei välttämättä ohjaa etsimään ratkaisuja keinoista, jotka ovat väkivaltaisia tai muutoin pahantahoisia. Sen sijaan pahuus voidaan nähdä harkittuna, valittuna ja tietoisena toimintana kärsimyksen ja haitan tuottamiseksi toisille ihmisille. Pahuudessa on siis kyse ihmisen tahtotilasta, joka on moraalisesti vääristynyt. Ihminen, joka tekee pahoiksi, väkivaltaisiksi ja vahingollisiksi tietämiään tekoja, toimii pahan tahdon pohjalta.

Filosofisesti onkin yhtä kiinnostavaa kuin totta, että ihmisen tahto voi olla tietoisesti ja tarkoituksellisesti paha. Tahdon pahuus on aivan yhtä ilmeistä kuin sen mahdollinen hyvyyskin. Toisinaan paha tahto vaikuttaa jopa laajemmalle levinneeltä ja yleisemmältä kuin hyvä tahto. Nähdäkseni tähän filosofit eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota – ilmeisesti pelätessään joutumista syytetyksi transsendentaalisilla hyvän ja pahan käsitteillä operoimisesta.

Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että ihmisen toiminnan vaikuttimet eivät ole välttämättä hyvään tähtääviä. Monilla ihmisillä on suuri motiivi olla tahallaan pahoja ja ilkeitä sekä tuottaa kärsimystä toisille ihmisille. Syy ei ole aina vain jokin ”natsismi”, vaan myös muiden vastaavien ismien, kuten kommunismin, kautta on kanavoitunut ihmisten pahaa tahtoa. On vaikea sanoa, mistä se puolestaan kumpuaa. Sadistiset yllykkeet ja niistä saatu mahdollinen mielihyvä tarjoavat vain yhden selityksen tai kuvauksen, ja kysyttävä on, mistä sadismi sinänsä johtuu: pelkästä sadomasokistisesta persoonallisuuskonstituutiostako ja ihmisen pyrkimyksestä kieltää oma tai toisen ihmisen identiteetti joko alistumalla tai alistamalla muita, kuten Fromm ehkä vastaisi? Gastroentropian toimintahäiriöiden ohella sadismin syinä saattavat olla myös turhautuneisuus, raivo ja koetut epäoikeudenmukaisuudet sekä niiden perustalle kasvanut vakaa harkinta. Tällöin ihmiset eivät välttämättä keskity rakentamaan sellaista, minkä he tietävät hyväksi, vaan he toimivat tahallisen tuhoisasti pyrkiessään kostamaan itse kokemiaan takaiskuja toisille ihmisille.


Erota hyvä pahasta

Nykyaikana, jolloin kansallismieliset liikkeet ovat nousussa Euroopassa maahanmuuton, sosiaalisen eripuran ja talouskriisien myötä, on keskeistä pohtia, mitkä poliittiset liikkeet ovat terveellä pohjalla ja pyrkivät edistämään kansallista etua. On tärkeää erottaa nämä poliittiset puolueet niistä ryhmistä, jotka kanavoivat vihaa ja pahaa tahtoa. Tietenkin myös aggressioiden purkaminen ja ymmärtäminen on tärkeää, mutta väärin kohdattuina tällaiset ryhmittymät muodostavat vakavan uhan kansanvallalle ja poliittiselle kehitykselle – pohjimmiltaan yhtä suuren kuin 1930- ja 1940-lukujen natsismi. Se näytti politiikkaa estetisoivien lavasteidensa vuoksi alun perin hyvältä mutta johti sekä kannattajiensa että arvostelijoidensa elämän entistäkin kurjempaan tilaan tarjoamatta ongelmien tilalle mitään toteuttamiskelpoisia ratkaisuja.

Ihmisten ilkeys ja paha tahto näkyvät ihmisistä usein päälle, ja monet heistä onneksi kertovat aikeensa peittelemättä. Toiset taas tulevat paljastaneiksi pahanilkiset tarkoitusperänsä pyrkiessään naamioimaan ne näennäisen imartelevaan ja myötäsukaiseen muotoon. Kummassakaan tapauksessa taustalla ei ole kuitenkaan muuta kuin henkilökohtaisen vallan halua ja vihaa toisella tavalla ajattelevia ihmisiä tai kansanryhmiä kohtaan.

On tärkeää, ettei hallitusvastuun ja valtionhoitajapuolueen asemaa avata sellaisille poliittisille ryhmille, jotka pyrkivät vahvistamaan kannatustaan sortamalla tai halveksimalla joitakin kansanryhmiä tai kieltämällä heiltä oikeuksia. Tällä en suinkaan tarkoita, ettei esimerkiksi maahanmuuttoa tulisi rajoittaa. Siihen ohjaa jo pelkkä kansallisen edun ja maassa jo olevien maahanmuuttajien edun valvonta. Tällä tavoin ei myöskään katsota ketään karvoihin saati antauduta rotusortoon tai muihin ihmisarvon kiistäviin kannanottoihin. Sen sijaan maahantulon määrällisellä rajoittamisella ennalta estetään kansanryhmien konflikteja, erimielisyyden leviämistä ja julkisen vallan väliintulon tarvetta.


Miksi Hitleristä puhutaan?

Hitler ja hänen kumppaninsa kirjoittivat nimensä pysyvästi ihmiskunnan historiaan. Sikäli hänen hankkeensa onnistui. Jos hän olisi antautunut ja hänet olisi tuomittu oikeudessa, hänestä puhuttaisiin ehkä vähemmän. Hitlerin nosti politiikan estradille hänen pahan tahtonsa ehdottomuus, jonka tuloksena hän lopulta tuhosi myös itsensä.

Tämä oli tyypillisen autoritaarisen persoonallisuuden tapa vastata olemassaolon vaikeuteen. Jos tuhoaa maailman, niin se ei voi satuttaa itseä. Jos taas ei ole minää, niin kukaan voi sitä loukata. Toisaalta on muistettava, että suuren osan Saksan kaupungeista tuhosivat liittoutuneet omalla hyvyyden puolustamisellaan ja pahuuden vastustamisellaan, ja myös siihen liittyvä vandalismi ja nöyryyttäminen olivat yksi keino paeta moraalifilosofista vapautta ja sen haasteita.

Hitlerin pahuus on vertauskuvaa ihmisen pahuudelle. Hitler elää lukuisissa pintapuolisissa TV-dokumenteissa, joissa hänen töitään esitellään. Näissä latteissa ja tylsämielisissä ohjelmissa ei kuitenkaan lainkaan pohdita, minkä jäljillä natsien metsästäjät oikeastaan ovat, vaan kyseiset ohjelmat jäävät irrallisiksi ja esitteleviksi. Oma vastaukseni on: niissä ollaan ihmisen pahuuden ja pahan tahdon jäljillä sekä edetään varsin kapeita tutkimuspolkuja pitkin kohti totuutta politiikan olemuksesta.

Natsien hanke jäi historiaan pysyvästi, sillä se osoittaa politiikan olemuksen. Politiikka on – paitsi yhteistyön ja hyvän tahdon foorumi – myös itsekkyyden, ahneuden ja niiden takana vallitsevan inhimillisen heikkouden alttari. Natsismi allekirjoittaa ihmiskunnan olemuksen ja politiikan historian mitä häikäilemättömimmällä kynällä.

Politiikan olemus koostuu oman edun ja oman eturyhmän edun tavoittelusta. Kun tuosta pyrkimyksestä poistetaan kaikki häveliäisyys ja pidäkkeet, sovittelunhalu ja kohtuullisuus, jäljelle jäävät pelkkä naturalistinen omanvoitonpyynti, kamppailu ja saalistaminen. Se on poliittisten etujen ahnehtimista puhtaimmillaan. Vain valta ja väkivalta ratkaisevat tällöin oikeuden ja moraalin perustan. Oikeus on tämän mukaan kostoa ja totuus selviytymistä voitolle.

Natsismin painolastia ei ole syytä pitää kadonneena tai historian hämäriin unohtuneena. Se sisältyy ihmisen poliittiseen olemukseen myös nykyaikana. Siksi on tärkeää pohtia, millaisia poliitikkojen motiivit oikeastaan ovat. Mitä he ovat miehiään tai naisiaan? Suomen poliittinen kenttä on toistaiseksi melko kunnossa sikäli, että puolueiden tahtotila on ollut rakentava ja hyvä. Myös jatkossa on syytä välttää äänestämästä natsien kaltaisia poliitikkoja valtaan.

Demokratian kymmenen kirousta

Suomi on ollut kolmen vuoden ajan poliittisesti sekavassa tilassa lisääntyneen maahanmuuton vuoksi. Alan myös itse olla kaulaani myöten täynnä politikointia, vaikka seuraaviin vaaleihin on edelleen toista kuukautta aikaa.

Vaalit ja demokratia ovat tässäkin asiassa eräänlainen vitsi. Pitäisikö tulipalotkin sammuttaa vain, jos siitä on päätetty vaaleissa? Ja mikäli asioihin puututaan suoran toiminnan keinoin, sanotaan että ”väärin sammutettu”.

On joka tapauksessa hyvä, että rikki mennyttä demokratiaa yritetään nyt korjata suoran demokratian ihanteella. Sen tärkein merkitys olisi ennakolta vaikuttava. Mahdollisuus kumota lakeja kansanäänestyksissä parantaisi puolueiden kuuloa jo lakeja säädettäessä. Kansan veto-oikeus olisi perusteltu, sillä nykyisin oppositiokaan ei voi enää äänestää lakeja lepäämään yli vaalien, joissa kansa saattoi sanoa niistä sanansa.

Suora demokratia ei tietenkään kelpaa kaikkeen. Laajassa mielessä se tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen ja samalla myös vastuun kantamisen. Jos vastuu jakautuu kansalaisten kesken, se helposti katoaa kokonaan. Politiikassa tarvitaan linjanvetoa.

Mutta on myös vaikea kuvitella, ettei ihmisiä voitaisi kuulla kansanäänestyksissä tai että äänestysten järjestäminen olisi niin mahdotonta kuin poliitikot haluavat uskotella. Sähköistä äänestämistä kehittämällä voitaisiin varmasti järjestää luotettavia vaaleja ja äänestyksiä, joissa identiteetit pystyttäisiin tunnistamaan. Asioidaanhan pankeissakin joka päivä internetin välityksellä. Yhden äänen antaminen neljän tai kuuden vuoden välein typistää demokratian juuri niin mitättömäksi kuin on äänestämisen toimitus sinänsä: paperilipun täyttäminen äänestyskopissa.

Myös demokratian ideassa itsessään piilee paljon absurdeja piirteitä, joista kirjoitin äskettäin julkaisemassani kirjassa Kansallisfilosofinen manifesti (2011). Katsotaanpa lyhyesti, mikä demokratiaa vaivaa.

1. Kansa on harvoin oikeassa. Enemmistömielipiteiden asettaminen standardiksi on ehkä enemmistöjen tahdon mukaista, mutta se ei ole välttämättä kaikkien ihmisten tai yleisen edun mukaista. Enemmistöt ovat vain harvoin älykkäimpiä kaikista. Enemmistöt ovat tehneet myös suuria virheitä. Monissa tapauksissa enemmistöjen koko elämäntapa tuhlailuineen ja ekokatastrofeineen voidaan nähdä enemmistöpäätösten tuloksena, kun taas harvainvallassa yksi viisas voi puolustaa järkeä ja yhteistä etua sadantuhannen moukan käsityksiä vastaan.

2. Demokratiassa valtaa käyttävät tosiasiassa puolueet eivätkä ihmiset. Puolueissa mielipiteiden muodostaminen tapahtuu enemmistöperiaatteiden mukaan, jolloin yksilöt alistetaan massakulttuurille. Ihmisen on mahdotonta päästä lähellekään esimerkiksi ehdokkuutta puolueissa, jos on vähänkin eri mieltä puolueen linjasta. Massakulttuurin vika taas ei ole vain sen banaaliudessa vaan siinä, että enemmistömielipiteisiin hukuttautuminen tarjoaa ihmisille helpon pakotien persoonana olemisen haasteista ja ohjaa heitä kiertämään omat yksilöllisen elämän mahdollisuutensa.

3. Kaikki puolueet tavoittelevat enemmistöjen kannatusta, jolloin niiden ohjelmissa hallitseviksi muodostuvat keskivertomielipiteet. Niillä tarkoitan sovinnaisia, keskinkertaisia ja puolivillaisia makuarvostelmia edustavia mielipiteitä. Pyöristelty ja sievistelty keskivertomaku ei puolestaan johda pehmeään yhteiskuntaan vaan kovaan ja julmaan enemmistöjen vallankäyttöön. Siitä taas seuraa massakulttuurin dekadenssi, joka muistuttaa totalitarismia. Kaikesta ollaan jo eri puolueidenkin kesken ”vahvasti yhtä mieltä”, vaikka mitään yksimielisyyttä ei vallitsisi kansalaisten keskuudessa. Antautuessaan myötäilemään kannattajia ja kerjäämään ääniä poliitikot halventavat omat periaatteensa ja laiminlyövät vähemmistöt. Demokratia banalisoi sekä vallan käyttäjät että kohteet. Vaikka yhteiskunnan keskiluokkaistuminen voi olla myös kannatettava tavoite (eriarvoistumisen sijaan), se joka tapauksessa näivettää kulttuuria tasapäistämisellä. Mikäli demokratia on politiikan olemus, myös banalisointi on politiikan olemus.

4. Demokratiassa kaikki puolueet haluavat maksimoida kannatuksensa, mistä johtuen jokainen puolue tulee pyrkineeksi totalitaariseen valtaan – tieten tahtoen tai tahattomasti. Tämä taas on demokratian ihanteeseen sisältyvän monipuoluejärjestelmän vastaista.

5. Ajatus kansan edustuksesta on – paitsi valheellinen – myös lähtökohtaisesti kiero, sillä edustuksellisessa demokratiassa poliitikot eivät tietenkään edusta kansaa, vaan kaappaavat vaaleilla vallan itselleen ja pitävät sitä hallussaan koko vaalikauden ajan. Demokratian sanotaan olevan sitä, että kansalaiset käyttävät valtaa edustajiensa kautta, mutta todellisuudessa demokratia on sitä, että kansanedustajat käyttävät valtaa kansalaisiin nähden ja yrittävät hallita heitä. ”Kansan edustamiseen” poliitikot viittaavat vain, kun he haluavat kiertää kysymyksen siitä, kuka oikeastaan kantaa vastuun poliittisista päätöksistä esimerkiksi talousasioissa. Ongelmien ilmetessä he sanovat vain toteuttaneensa kansalaisten tahtoa ja siirtävät mielellään vastuun takaisin kansalle, jolta valtakirja on saatukin. Tulokset näkyvät veroprosentissa.

6. Politiikka on vallan käyttöä. Sen sijaan filosofia pyrkii olemaan järjen käyttöä. Vallan käyttö ja järjen käyttö muodostuvat usein vastakohdiksi, sillä vallan käyttämistä leimaa jokin tarkoitusperä tai kapean intressiryhmän etu, kun taas järjen tehtävä olisi tähdätä yhteiseen tai ainakin mahdollisimman monien ihmisten hyvään.

7. Politiikassa ”järkevänä” pidetään lähinnä sujuvuutta ja tehokkaiden keinojen käyttöä tiettyjen itsestään selvinä pidettyjen päämäärien tavoittelemiseen. Tätä kutsutaan välineelliseksi rationaalisuudeksi. Päämäärärationaalisuutta olisi noiden tavoitteiden kyseenalaistaminen ja asettaminen. Esimerkiksi nyky-Suomen politiikka on välineellisen rationalismin läpäisemää. Päämäärät otetaan annettuina EU-direktiivien muodossa, ja puolueet pohtivat, miten ne saataisiin Suomessakin voimaan. Olette kai panneet merkille fraasin: ”Tästä asiasta vallitsee vahva yksimielisyys, ja oikeusministeriö valmistelee jo lakia, jolla ongelma saadaan hallintaan...”. Tällainen poliitikko on soveltaja. Hän ei ole päämäärien eikä tavoitteiden asettaja vaan toteuttaja. Surkeita hyrräoravia kaikki.

8. Välineellinen rationaalisuuskäsitys on levinnyt myös kansalaisten keskuuteen. Ihmiset lukevat kaikesta (todennäköisesti myös tästä kirjoituksestani) ulos vain sen, minkä haluavat siinä nähdä. ”Järkevänä” pidetään vain sellaista, mistä itse on samaa mieltä. Vaikutelmaa tehostavat internetin ”kannatan / en kannata”-napit. Kaikkeen ainoastaan reagoidaan tuomitsevalla tai hylkäävällä asenteella, mutta perusteita ei vaivauduta esittämään, kuulemaan eikä vaatimaan. Lopulta mielipiteet muodostetaan heppatytöille tyypillisesti: joko ”tykkäämisen” tai ”ei-tykkäämisen” kautta. Jos yleisö havaitsee poliitikon tai filosofin olevan yhdestä asiasta samaa mieltä kuin se itse, se päätyy pitämään tätä kaikissa asioissa viisaana. Jos taas yleisö havaitsee poliitikon tai filosofin olevaan jossakin asiassa eri mieltä kuin se itse, hänen katsotaan olevan kaikissa asioissa väärässä.

9. Edustuksellinen demokratia on sitä, että kansanedustajat ja puoluebyrokraatit pyrkivät laeilla hallitsemaan muita ihmisiä, toisin sanoen päättämään siitä, kuinka toisten ihmisten pitää elää. Eikö olekin aika ylimielinen käytäntö? Myös minulla on kieltämättä mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi vaatia, että kaikkien ihmisten pitää elää nimenomaan minun asettamieni periaatteiden mukaan. Demokratialle tyypilliset tasa-arvon julistukset ovatkin tosiasiassa hallitsemisen muotoja. Esimerkiksi eurooppalaiset julistivat intiaanit ”tasa-arvoisiksi” kiistääkseen heidän omat johtohahmonsa ja rikkoakseen heidän sisäiset hierarkiansa; tosin he eivät sanoneet, että ”every man is equal” vaan ”every man is a chief”. Työväenliikkeen piirissä taas tasa-arvon penääminen on ollut alakynteen jääneiden ihmisten oman suhteellisen arvon nostamista. Silloin kun se ei ole perustunut ansioihin, se on ollut puhdasta valtapolitiikkaa, jota tehdään ”demokratian” varjolla.

10. Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Myös demokraattisten periaatteiden mukaisesti tapahtuva yhteisten asioiden hoito johtaa usein umpikujaan. En väitä ratkaisseeni ongelmaa, mutta olen keksinyt sen syyn: hyvää yhteiskuntaa ei voi olla olemassa, koska mikään yhteinen ei ole perimmältään kovin hyvää. Tämän vuoksi yksityiset uima-altaat ja omakotitalot ovat niin suosittuja.

Kuten ehkä huomaatte, puolustan individualistista elämäntapaa ja arvoliberalismia. Kansanvaltaa kannatan vain, koska sitä parempaa keinoa mielipiteiden ilmaisemiseen ei ole olemassa. Demokratia on ikään kuin välttämätön paha vielä suurempien ongelmien estämiseksi. Sen sijaan käsitykseni politiikasta itsestään on lohduton, ja politiikka onkin surkuhupaisaa toivottomuutta täynnä. Kiitän onneani, etten ole politiikassa mukana, sillä omassa vaatimattomassa yksityiselämässäni tämä kevät on sujunut tietyistä syistä johtuen todella ihanasti.

Netti luo demokratiaa

Helsingin Sanomat nosti viime viikon numerossaan esille hämärätutkija Jason Lanierin äskettäin ilmestyneen teoksen Et ole koje (Terra Cognita, 2010). Lehti koetti tiivistää kirjan sisällön otsikkoon, joka ilmeisestikin edustaa toimituksen kantaa: ”Tutkija varoittaa: Nimetön internet vie totalitarismiin.”

Oman käsitykseni mukaan tämä ei ole Lanierin kirjan pääviesti. Etupäässä hän vastustelee tietotekniikan välineellistävää vaikutusta ihmisiin: sitä, että kaupallisin tai teknisin motiivein toimiva internet yhdenmukaistaa kulttuuria, lisää joukkokäyttäytymistä ja vahvistaa massakulttuuria, jolloin erilaisuus ja monimuotoisuuskin helposti typistyvät.

Ihme muuten, että tästä yhdenmukaistumisesta moititaan internetin mahdollistamaa sananvapauden laajentumista. Yleensä Hesarin toimittajat ja lehden suosimat kriitikot jakavat pelkkää kiitosta aina kun huomaavat, että kulttuurimme yhdenmukaistuu esimerkiksi monikulttuurisuuden ideologian tuloksena. Joten mikä siinä nyt on niin huonoa? Yhdenmukaistaminen näyttää kelpaavan lehdelle, kun se on tulos maahanmuutosta, mutta arvotetaan kielteisesti, mikäli sitä täytyykin pitää tuloksena sananvapauden kasvusta.

Olen sitä paitsi eri mieltä itse ilmiön olemuksesta: internet ei suinkaan yhdenmukaista kulttuureita ainakaan missään kielteisessä merkityksessä. Miten sananvapaus voisikaan edistää muuta kuin moniäänisyyttä? Kyse on joka tapauksessa vain viestinnästä. Sen sijaan maahanmuutto ja monikulttuurisuuden ideologia aiheuttavat suuria yhteiskunnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia mullistuksia siinä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa me elämme: esimerkiksi kouluissa, asuntopolitiikassa ja työpaikoilla, joilla joudutaan sovittamaan erilaisuutta yhteen ja kärsimään sopeuttamisesta. Lanierin kysymys ”entä jos ihmiset ovat todellisia, mutta informaatio ei?” voidaankin kääntää hänelle takaisin. Atk-nörtin olisi ehkä kannattanut miettiä, millaista on todellinen elämä tässä maailmassa, ja mikä lopulta tuottaa myös ne yhteiskunnalliset konfliktit.


Internet ei vie totalitarismiin

Ei ole mitään syytä nähdä internetiä mörkönä kuten Lanier. Koska Lanierin mielipiteet perustuvat väärään käsitykseen internetin luonteesta, myös hänen johtopäätöksensä ovat virheellisiä. Internet ei suinkaan vie mihinkään totalitarismiin. Anonyymistä nettiviestinnästä on saatu paljon hyviä kokemuksia, jotka ovat laajentaneet ihmisten sananvapautta ja kansanvaltaa. Yhden esimerkin tarjoaa Wikileaks-sivusto, jolla on paljastettu poliittisia valheita.

Toisaalta on huomattava, että Lanier on vastustellut nimetöntä esiintymistä internetissä etupäässä tekijänoikeudellisista syistä, toisin sanoen siksi, ettei esimerkiksi taiteen tai tieteen teoksia irrotettaisi asiayhteyksistään ja jaettaisi eteenpäin satunnaisesti tai vastikkeettomasti. Näin ollen Helsingin Sanomien jutun otsikko antaa harhaanjohtavan kuvan kirjoittajan ajatuksista. Helsingin Sanomat referoi Lanieria niin, että hänen mukaansa ”nimettömyyden ideologia perustuu ajatukselle, jonka mukaan verkko ja joukko ovat yksilöä arvokkaampia”. Lehden johtopäätös on, että ”mitään materiaalia ei hänen mielestään pitäisi julkaista verkossa nimettömänä, ellei aineiston julkaisija ole suorassa vaarassa”.

Mikäli tämä edustaa totuutta Lanierin mielipiteistä, hänen täytyy olla joko poikkeuksellisen huumorintajuinen tai poikkeuksellisen typerä. Miten Lanier muka lopettaisi esimerkiksi anonyymit seuranhakupalstat, joilla esiinnytään salanimellä, vai kuvitteleeko hän, että chattipalstoille pullahtaa internetin läpinäkyväksi muuttamisen jälkeen esimerkiksi liuta Matti Vanhasia tai Pekka Hyvärisiä hänen itsensä seuraksi?

Oman käsitykseni mukaan myös tekijänoikeudellisissa kysymyksissä internet on auttanut kumoamaan totalitarismeja, esimerkiksi tuotantoportaan ja suurten tietokoneohjelmistoja valmistavien yritysten vallankäyttöä. En kannata piratismia siinä muodossa kuin se on varastamista yksilötekijöiden taskuista. Mutta kannatan esimerkiksi Microsoftin vallan kumoamista, sananvapautta ja myös omien teosten vapaaehtoista jakelua, koska se tukee kulttuurin aitoa monipuolistumista ja runsastumista. Teosten monistuminen puolestaan vahvistaa niiden säilymistä. Tältäkin kannalta internet on tukenut yksityisiä kansalaisia ja tekijöitä itseään ja nostanut heidät samalle viivalle tuotantoyhtiöiden kanssa. Tulos on siis ollut kulttuuria rikastava eikä köyhdyttävä.


Miten netti pienentää tai suurentaa?

Anonymiteetti on myös poliittista. Mitäpä väliä tekijän nimellä oikeastaan on, jos kyseessä ei ole kukaan kuuluisuus, paitsi edesvastuuseen saattamisen kannalta? Jo poststrukturalistit iloitsivat aikoinaan ”tekijän kuolemasta”, toisin sanoen subjektin arvon alentamisesta, jonka he itse katsoivat saaneensa aikaan. Nyt nuo samat henkilöt kiljuvat tekijöiden esiin saamisen ja päiden katkomisen puolesta! Eivät ole tainneet uudet ajatukset ihan miellyttää?

Anonyymiä esiintymistä vastaan rimpuillaankin käsitykseni mukaan vain kurinpidollisista syistä, kun sovinnaiselle valtamedialle ei kelpaa poliittisesti epäkorrekti puhe. Tämä elämäntapakontrolli on osa poliittisen vallan ja mediatalojen välistä vispilänkauppaa, jolla koetetaan syrjäyttää kansalaisten mielipiteet.

Nimettömänä esiintyminen olisi tietysti viisasta, mutta se on myös opportunistista ja merkitsee vastuun pakoilua. Siinä on sen merkittävin moraalinen heikkous. Esimerkiksi minä julkaisen kaiken omalla nimelläni, jolloin tuttavani varoittavat minua ”marttyyrisoimasta” itseäni. Vastaan heille, että marttyyriksi ei suinkaan ryhdytä vaan tuomitaan. Koska nimeni on joka tapauksessa niin pieni ja tuntematon, ettei sitä voida erottaa salanimestä, kirkastuu myös anonyymin viestinnän olemus: mitä merkitystä sillä oikeastaan on, kuka jotakin sanoo? Olennaista on, että ylipäänsä joku sanoo: että tämä tai tuokin asia lausutaan julki.

Mikäli väitetään, kuten Lanier, että internetiin sisältyy kollektivismin uhka, on muistettava, että kieli ja ajatuksetkin muodostetaan usein kollektiivisesti, osana jotakin yhteisöä, ja kollektivismi on myös tieteen (usein kirottu) olemus.


Nimien häivyttäminen ja vaatiminen kertovat valtapolitiikasta

Mitä anonyymiin viestintään tulee, se on osa internetin olemusta. Nimetön kirjoittaminen tuo esille paljon sellaista, mitä ihmiset eivät koe voivansa sanoa työpaikkojensa tai henkensä menettämisen pelossa, vaikka se mitä he sanovatkin, on usein totta.

Vaikka anonyymi kirjoittaminen voi johtaa kulissien takaa tapahtuvaan läimäyttelyyn, myönteiset puolet ovat merkittävämpiä kuin mahdolliset haitat. Internetin palstoilla voidaan vaihtaa mielipiteitä yhtä hyvin poliitikkojen väärinkäytöksistä kuin huonolaatuisista tuotteista tai palveluista tavalla, joka edistää demokratiaa. Se taas on totalitarismin vastakohta.

Käsitykseni mukaan Lanier sen enempää kuin kirjan arvioinut Jussi Ahlrothkaan eivät ymmärrä totalitarismien poliittisesta olemuksesta mitään. Ehkä he työskentelevät itse jonkinlaisen totalitarismin sisällä. Kympin kysymys on, miksi nollatutkijan älyllinen pieru esitellään nimenomaan Helsingin Sanomissa.

Juttu on lehdessä, koska kirjoittajan mielipide sopii lehden tarkoitusperiin. Helsingin Sanomat on kamppaillut internetsensuurin puolesta ja pyrkinyt puhumaan myös anonyymia esiintymistä vastaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä lehti ei ole itse nimettömästä viestinnästä riippuvainen eikä myöskään hyödy siitä millään tavalla. Tiedotusvälineissä kun kaikki olennainen sanotaan yleensä omalla nimellä. Pääkirjoitukset eivät ole kovin luettuja eivätkä vaikutusvaltaisia, mutta kenties lehden pitäisi alkaa vaatia omalla nimellään esiintymistä myös pääkirjoitustoimittajiltaan.

Helsingin Sanomat voi tietenkin käyttää omaa sananvapauttaan tavoitteidensa edistämiseen, kuten maahanmuuton lisäämiseen, Suomen liittämiseen Natoon tai Euroopan unionin laajentamiseen. Mutta muiden tahojen sananvapaudesta lehti alkaa kantaa huolta vasta sitten, kun myös sen oma sananvapaus (eli käytännössä omalla nimellä kirjoittaminen) on uhattuna. Ja omalla nimellä kirjoittaminen on Suomessa uhattuna vasta, kun kansalaisten omat mielipiteet eivät ole samat kuin Euroopan unionin komission ja Helsingin Sanomien toimituksen mielipiteet.

Kiintoisaa avoimessa ja anonyymissä viestinnässä onkin niiden välinen rajapinta ja määrittyminen toistensa kautta. Sanankäyttö on vallankäyttöä. Ne jotka käyttävät sanaa eli valtaa avoimesti, ovat luonnollisestikin vallan kahvassa. Oppositiovoimien ominaisuus puolestaan on se, että ne pyrkivät käyttämään sananvaltaa suojatummin tai anonyymisti. Nähdäkseni tämän ilmiön ei pitäisi olla tylsämielisen tuomitsemisen arvoinen asia (kuten Lanierin kirjassa) vaan filosofisen ymmärtämisen kysymys.

Ennen vanhaan vitsailtiin, ettei totuus tule kovissa kansissa. Nykyään voisi sanoa, ettei totuus tule omalla nimellä. Lanierin lietsoma juorujen irti riistäytymisen pelko on täysin turha sikäli kuin lukijoilla on arvostelukyky ja aivot.

Teos: Jason Lanier, Et ole koje: Manifesti. Suom. Kimmo Pietiläinen, alkut. You are not a gadget: A manifesto. Helsinki: Terra Cognita, 2010.

Parfyymia Suomi-neidolle

Kekkosjohtoisella seitsemänkymmentäluvulla poliitikkojen, älymystön, kirkon ja joskus jopa armeijan johtohenkilöiden puheissa muistutettiin itsenäisyyspäivinä, kuinka kurjaa kaikki Suomessa on näennäisestä yltäkylläisyydestä huolimatta. Samalla painotettiin, miten väärin Saksan rinnalla taisteleminen oli ja kuinka opettavaista Neuvostoliiton vaikutus on ollut kaikesta vatsoin käymisestäkin huolimatta.

Saksan keskitysleireiltä kuuluneiden kauhunhuutojen tukahduttamiseksi korviimme suitsutettiin tarinoita itäisen naapurimme viljavista elovainioista ja sen suurenmoisesta setä Leninistä sekä hänen hyvyydestään. Samanlaisia kertomuksia kylvettiin Brežnevistä, Hruštšovista, Molotovista ja Stalinista. He lienevätkin tunnetuimpia neuvostojohtajia, todellisia kommunistisen toveruuden aineellistumia siinä missä Yakolevit ja Tupolevitkin. Myös Kuubaan paennut systeemin uhri Lev Trotski, jonka KGB:n lähettämä salamurhaaja viimein tavoitti, on luullakseni melko tunnettu.

Sen sijaan eräs, josta vähemmän puhutaan, oli Lavrenti Berija. Näin on siitä huolimatta, että hänellä oli nimi, jolla voisi myydä parfyymia. ”Lavrenti” tuo mieleen laventeliveden ja ”Berija” kuulostaa italialaiselta. Sopii siis hienosti kommunismin brändiin.


Salaperäinen ja pelottava

Lavrenti Berija oli alun perin hiljainen mies, sillä hän toimi NKVD:n johtajana. NKVD puolestaan ei ole NMKY, vaan se on Народный комиссариат внутренних дел eli sisäasiainkansankomissariaatti, toisin sanoen Neuvostoliiton sisäasiainministeriö. Neuvostoliitossa sisäasiainministeriö koettiin sangen pelottavaksi organisaatioksi, vaikka ja koska se käsitteli läheisiä ja kotoisia asioita. Sen piiriin luettiin myös salainen poliisi, jonka lonkerot ulottuivat syvälle yhteiskuntaan ja kaikille elämänalueille. Muiden muassa Stalin käytti NKVD:tä terrorin työvälineenä teloittaen ja passittaen vankileireille miljoonittain ihmisiä.

Lavrenti Berijasta tuli merkittävä viranhaltija, kun Stalin elokuussa 1938 nimitti hänet sisäasiain varakansankomissaariksi, toisin sanoen vastuuseen sisäisestä turvallisuudesta ja poliisivoimista. Tuolloinen NKVD pidätti ja tuomitsi massoittain valtion vihollisiksi syytettyjä ihmisiä kuolemaan tai pakkotyöleireille. Marraskuussa 1938 Berija asetettiin NKVD:n johtoon, jonka jälkeen koko organisaatio puhdistettiin, ja puolet sen väestä korvattiin Berijan omilla luottohenkilöillä.

Berijan nimi on myöhempinä vuosina yhdistetty erityisesti vuosien 1938–1939 puhdistuksiin, joiden jälkeen Berija valvoi väestöjen pakkosiirtoja Puolan itäosasta ja Baltian maista. Maaliskuussa 1940 hän järjesti muun muassa 25 700 puolalaisen teloituksen, joka oli suurimpia sodan ajan yksittäisiä massamurhia, ja toisen maailmansodan aikana hän ajoi läpi Stalinin Venäjällä toteuttamaa juutalaisvainoa.

Vuonna 1944, kun saksalaiset oli ajettu Neuvostoliiton maaperältä, Berija järjesti saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneiden kansakuntien pakkosiirrot, mukaan lukien tšetšeenien, inguušien, krimin tataarien ja volgansaksalaisten karkotukset kotiseuduiltaan. Kaikki näihin ryhmiin kuuluneet ihmiset ajettiin suurin surmin Keski-Aasiaan, jossa huomattava osa heistä kuoli. Sama kansainvälistämisen ja kulttuurienvaihdon elämys olisi todennäköisesti odottanut myös suomalaisia, mikäli ryöstöretkiä tekevää neuvostoarmeijaa ei olisi onnistuttu pitämään rajalinjojen takana vuosina 1939-1944 suoritetussa Pohjolan pelastamisoperaatiossa.


Keittiössä ihmisluita

Berija oli epäilemättä yksi Stalinin julmimmista apureista, vaikka häntä ei voidakaan syyttää kaikkien niiden miljoonien ihmisten murhaamisesta, jotka Stalin tapatti vainoissaan ja puhdistuksissaan. Työlleen omistautuneen kansanmiliisin henkilökohtaisesta elämästä ei ymmärrettävästikään tiedetty paljoa, ennen kuin historioitsija Anton Vladimirovich Antonov-Ovsejenko julkisti hänestä ensimmäisen henkilökuvan vuonna 1999. Teoksessa Berija kirjan nimihenkilö paljastettiin ankaraksi uhriensa kärsimyksistä nauttivaksi sadistiksi.

Kyseisen historiateoksen mukaan Berija etsi Moskovasta teini-ikäisiä tyttöjä, joita hänen apurinsa toimittivat hänelle joskus viisi, kuusi tai seitsemänkin kerrallaan. Tytöt komennettiin strippaamaan, jonka jälkeen Berija raiskasi heidät. Berijan myös katsotaan henkilökohtaisesti kiduttaneen ja tappaneen monia puhdistusten uhreista, etupäässä naisia. Hänen entisestä asunnostaan, joka on toiminut muun muassa Tunisian lähetystönä, on löydetty jopa uhrien hautoja; esimerkiksi vuoden 2001 remontin yhteydessä keittiön seinien takaa löytyi ihmisluita. Kellarissa, jossa Berija käytti puhalluslamppua uhriensa kidutukseen, seinät olivat puolestaan hiiltyneet mustiksi.

Berijan sadismista kertoo ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin vuonna 1993 julkaistuissa muistelmissa esitetty väite, että Berija jossakin vaiheessa ylpeili tappaneensa myrkyllä myös Stalinin. Tosin mitään tähän viittaavaa ei ole tuotu muissa yhteyksissä ilmi. Sen sijaan Berijan kerrotaan estäneen lääkärinavun saamisen ”nukkuvalle” Stalinille, joka kuoli 5. maaliskuuta 1953, neljän päivän kuluttua siitä, kun hän oli menettänyt tajuntansa pitkitettyään päivällisen viettoa Berijan ja muiden neuvostojohtajien kanssa aamuviiteen.

Berijan sadistisen maineen vuoksi ei ole ihme, että hänestä vaiettiin Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Hänen oma tähtensä puolestaan kääntyi laskuun, kun Hruštšov 26. kesäkuuta 1953 hyökkäsi Berijaa vastaan eräässä virallisessa kokouksessa syyttäen häntä brittien agentiksi. Hruštšovin vaatiessa hänen välitöntä erottamistaan Berija oli syytöksistä täysin ymmällään, kunnes pääministeri Malenkovin painettua pöydällään olevaa nappia marsalkka Georgi Žukov ja ryhmä aseistettuja miehiä ryntäsi huoneeseen pidättäen Berijan. Ilmeisesti kommunistipomot erottivat Berijan oman turvallisuutensa vuoksi ja tekosyytä käyttäen, sillä he jos ketkä ymmärsivät tämän olleen Stalinin teloitusten toimeenpaneva käsi.

Saman vuoden joulukuussa Berija tuomittiin erityistuomioistuimessa kuolemanrangaistukseen ”toiminnasta ulkomaisen tiedustelun palkkalistoilla, pyrkimyksestä ottaa valta Neuvostoliitossa sekä yrityksestä palauttaa kapitalistinen järjestelmä”. Tuomio julistettiin ilman valitusoikeutta ja pantiin toimeen välittömästi, minkä jälkeen Berijan vaimo ja lapset toimitettiin työleirille.

Kuolemantuomio sinänsä oli tietenkin varsin kohtuullinen rangaistus ihmisoikeuksia polkeneelle rikolliselle, vaikka syytteet maanpetoksesta ja vakoilusta olivatkin perusteettomia. Berijan teloitusta käytettiin sittemmin destalinisaatiossa, ja Stalinin ajan vainoja hävettiin Neuvostoliitossa yhtä paljon kuin saksalaiset häpesivät natsejaan. Mutta todellisen syyllisyyden käsittelyn kommunismissa esti aatteesta itsestään johtuvien rikosten systemaattinen peittely-yritys. Esimerkiksi Berija haluttiin yksinkertaisesti poistaa historiankirjoituksesta niin, että kaikille suuren neuvostoensyklopedian tilanneille annettiin ohjeet leikata kirjasta irti Lavrenti Berijaa käsittelevä sivu, palauttaa se kustantajalle ja liimata sen paikalle julkaisijan lähettämä irtosivu, jossa käsiteltiin laajasti Beringin salmea.


Selitysten puolueellisuus

Entä mitä merkitystä tällä historian kertailulla lopulta on?

Kuuluisa psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi, Yhdysvaltoihin natsi-Saksaa paennut Erich Fromm kuvaa teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973) entisen kotimaansa johtoon nousseiden nationalistien pahuutta ja heidän psyykensä rakenteessa näkemäänsä sadistisuutta. Hän muun muassa analysoi yksityiskohtaisesti, miten natsijohtajien persoonallisuudenpiirteet gastroentropiasta kasvojen muotoihin ilmensivät heidän aggressiivisuuttaan. Fromm pohtii kirjassaan, miten ja miksi natsijohtajat hekumoivat uhriensa kärsimyksillä ja käyttivät heitä kiduttaviin kokeisiinsa.

Fromm on kuvannut kieltämättä ansiokkaasti sadismin yhteyksiä ihmisten ruoansulatusjärjestelmään ja kehon anatomiaan. Hän toimi tuloksellisesti myös marxismista päävaikutteensa saaneen Frankfurtin koulukunnan jäsenenä.

Outoa kuitenkin on, miksi Frommille ei kelvannut teoriansa aineistoksi kommunistien kotikulmilta Neuvostoliitosta välitetty aineisto, vaikka yleensä tieteiden piirissä katsotaan, että teoria on sitä parempi, mitä kattavammin ja yleispätevämmin se pystyy selittämään ihmisen olemuspiirteitä. Myös Neuvostoliitosta saadut näytöt sadismin olemuksesta olisivat sopineet tukemaan teorian päätelmiä.

Eräs syy vaikenemiseen voi olla aineiston vaikeampi saatavuus. Mutta toisen tarjoaa varmastikin se, ettei sosiaalidemokraatiksi tunnustautunut Fromm etsinyt totalitarismien syitä ja rakennetekijöitä aktiivisesti Neuvostoliitosta, vaikka Neuvostoliitto muodostaa historiallisesti katsoen pitkäkestoisimman kidutusten, murhien, puhdistusten ja kaikkien muidenkin ihmisoikeusloukkausten koneiston, jonka rinnalla natsi-Saksa joutuu tyytymään hopeatilaan pahuuden palkintosijoituksesta kilpaillessaan.

Esimerkiksi Stalinin jo tunnetuksi tulleiden ja Berijan vähemmän tunnettujen rikosten valossa saksalainen väkivaltakoneisto oli lähinnä idästä länteen leviävää raakuutta vastaan suunnattu massamurhateollinen kopio. Frommin johtopäätökset puolestaan perustuvat aineiston tarkoitushakuiseen valikointiin, mikä on ollut haitallista sikäli, että se on ohjannut yksipuolisiin johtopäätöksiin, joita on sittemmin käytetty vain saksalaisten syyllistämiseen.

Entä kuinka horjumattomalla pohjalla tuo ”naamasta näkyvän sadismin” oletus loppujen lopuksi on? Ainakaan tämän Wikipedia-artikkelin kuvassa, jossa Berija leikkii yhdessä Stalinin pienen tyttären kanssa, Berijan sadistiset kasvot eivät olleet yhtään sen epähumaanimmat kuin itsensä Heinrich Himmlerin aina ystävällisiltä näyttävät kasvot.

Huikeaa olisikin, jos osoittautuisi, että ihmisen julmuus ei edellytä kerrassaan mitään fyysis-psyykkisiä erityispiirteitä vaan että se on ”järkevästi” laskelmoivan ja omaa etua tavoittelevan toiminnan tulos. Myös tälle näkemykselle Frankfurtin koulukunnan filosofit antavat vahvistusta. Esimerkiksi Theodor W. Adorno, Max Horkheimer ja Herbert Marcuse tunnetusti katsoivat, että mekaanisesti suoritetut massamurhat olivat vain kyynisen ja välinpitämättömän välinerationalismin huipentuneita muotoja.

Mistä tuo rationaliteetti sitten saa voimansa? Mikä onkaan kauniimpi asia kuin diktaattorin käsissä oleva lapsi! Siinä piirtyy suhde, jolla totalitarismit ovat aina politikoineet: progressiivinen ajatus kehityksestä, edistyksestä ja ikuisesta kasvusta.

Hervotonta hohotusta

Olen huvin ja harrastuksen vuoksi seurannut ja kommentoinut Kristian Smedsin Tuntemattomasta sotilaasta syntynyttä keskustelua. Tämän päivän paperi-Hesari kertoi, että lehden toimittaja oli taluttanut valtiosihteeri Volasen oikein Kansallisteatterin penkille katsomaan kyseisen näytelmän. Näin tulee nähdyksi, mitä on tullut arvosteltua. Esityksen näkeminen on aivan keskeistä, sillä olennaista on, millä tavoin esimerkiksi kiistelyn kohteena ollut julkkisten ampuminen toteutettiin. Kyseessähän ei ollut roolihenkilöiden suora tulittaminen vaan heidän kuviensa räjäyttely sekä luodinreikien ampuminen esimerkiksi Suomen lippuun. Siitä ei puuttunut koomisiakaan merkityksiä.

En vieläkään ymmärrä Volasen kommenttia, että ”Suomen kuolemaa” koskeva laulanta viittaisi marxilaisten visioiden kuolemaan tekijöiden tajunnassa. Tämänhän myös ohjaaja itse kielsi. Tulkinnanvaraisuus on luonnollisesti eräs syy siihen, miksi filosofi voittaa aina taiteilijan: filosofi sanoo asiat yksiselitteisesti ja suoraan, kun taas taiteilija sanoo asiat vertauskuvallisesti ja epäsuorasti jättäen kaiken auki. Silti metaforallisuudessa on oma tehonsa. Tulkitsisin kohtausta niin, että se paheksuu pikemminkin kansallisvaltioiden murenemista ja arvonmenetystä globalisoitumisen keskellä.

Jokseenkin ymmärrettävältä sen sijaan tuntuu Volasen valittelu, että näyttämöllä ammuttiin demokraattisesti valitun valtion pääministeri, mutta niin on tapahtunut monta kertaa. Myös ampuminen on ollut toisinaan ”demokraattinen”. Esimerkiksi Eugen Schaumanin toimeenpanema Nikolai Bobrikovin murha oli attentaatti, jota suomalaiset juhlivat sankaritekona mutta jonka Matti Vanhanen sata vuotta myöhemmin tuomitsi Helsingin Sanomissa 15.6.2004 pitäen sitä ”terroristisena tekona”.

Suomessa, jossa poliittinen eliitti on aina katsonut kirkastavansa omaa kunniaansa kumartelemalla vieraalle vallalle ja ilkeilemällä oman maamme rahvaalle, olisi hyvä pyrkiä välttämään terroria panemalla juuri tuolle pakkokansainvälistämiselle suitset. Varsinkin monikulttuurisuuteen, globalisaatioon ja feminismiin liittyvä poliittisen korrektiuden ajaminen on jo nyt johtanut koko maamme intellektuaalisen elämän lähes täydelliseen lamaannukseen ja epä-älyllisyyteen.

On muuten ihme, kuinka paljon näkemyksilleen voi saada julkisuutta, kun sanoo jotain korkeasta virka-asemasta, ovatpa mielipiteet mitä tahansa. Ilman kyseistä teatteriskandaalia Volasesta tuskin tiedettäisiin mitään. Muutoin lopetan asian oman kommentointini tähän ja nauran asialle hervotonta hohotusta.

Totalitarismia?

Friedrich Nietzsche halveksui kriitikkona olemista, sillä arvostelijaksi alistuminen oli hänen mielestään pelkkää kommentaattoriksi ryhtymistä. Siksi hän karttoi myös sokraattista ajattelua. Sen mukaisesti ihminen tekee itsestään pelkän kinastelijan ja ehdollistuu toisille ihmisille eikä anna itselleen oikeutta puhua omalla äänellään, kuten Zarathustra.

Kriitikkona olemisen varjopuoli onkin eräänlainen katsomoon asettuminen ja ilmiöiden kommentointi sieltä: sen arvioiminen, mikä miellyttää katsojaa itseään ja mikä ei. Kriitikon synneistä syvimpiä on se, että (1) hän pitäytyy kuvailemaan ja moralisoimaan ilmiöiden pintapuolta eli sitä, mitä hänen silmänsä näkevät, mutta ei pyri tulkitsemaan ilmiöiden merkityksiä. Niiden tajuaminen edellyttäisi asioiden läpi tai yli näkemistä. Toinen keskeinen kriitikon virhe on, että (2) kriitikko ei puhu arvosteltavista teoksista vaan omasta suhteestaan niiden käsittelemiin aiheisiin tai tekijöihin.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen ei ole kriitikko, vaan hän on eräänlainen sihteeri, nimittäin valtiosihteeri. Kun sihteeri tarttui kynään arvostellakseen Kristian Smedsin ohjauksen Tuntemattomasta sotilaasta, hän vahvisti ja toteutti edellä mainittujen virheiden lisäksi kriitikon kolmannen (3) kardinaalivirheen: hän arvosteli teoksen sitä näkemättä! Jokaisen ihmisen pitäisi tietää, että jos ei ole nähnyt teosta, hänellä ei voisi olla siitä mielipidettäkään.

Volasen kardinaalimoka saattaisi olla ymmärrettävissä, jos hänellä ei ollut tarkoitustakaan puhua itse teoksesta vaan ilmaista omia poliittisia näkemyksiään tai jos jotkut korkeammat tahot olivat laittaneet hänet asialle, kuten pari päivää myöhemmin kävi ilmi. Joka tapauksessa juttu, jonka Helsingin Sanomat julkaisi maininnalla, että kirjoittaja esiintyy ”yksityishenkilönä”, kasvattaa nyt keskustelun karvasta kauraa lehden kulttuurisivuilla. Koska Volasen arvio ei perustu mihinkään, sen voisi ohittaa olankohautuksella, mutta sinänsä on teatterin päämäärien mukaista, että asiasta herää myös taustoja koskevaa keskustelua.


Verba volant

Oletettavaa on, että Volanen on Matti Vanhasen spokesman, sillä hän toimii valtioneuvoston kanslian päällikkönä. Kekkosmaiset eleet omaksunut Vanhanen puolestaan on pyrkinyt viime aikoina rajoittamaan median toimintavapauksia. Häntä varmasti harmittaa, että kansakunnan päänäyttämöllä esitetään Tuntemattoman sotilaan puolianarkistista tulkintaa, jossa poliittisen vallan legitimiteetti kiistetään poliittisesti epäkorrektilla tavalla.

Kun Volanen antautui kirjoittamaan teatterista otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”, hän näytti tarkoittavan ”totalitarismilla” sellaista ajattelua, joka tosiasiassa on yksilöllistä. ”Demokratiana” hän pitää omia virkamiehen mielipiteitään.

Mielestäni on huolestuttavaa, että valtion virkamieseliitti koostuu henkilöistä, joilta ei irtoa ymmärrystä symbolista esittämistä eikä taiteellista monitulkintaisuutta kohtaan – ei myöskään näkemystä taiteiden kokonaisroolista yhteiskunnassa. Tästä todistavat Volasen valittelut, että Smedsin eräässä aiemmassakin ohjaustyössä esitettiin näkemys poliittisten murhien mahdollisesta ajankohtaisuudesta tulevaisuudessa. Tuulesta temmattu oli myös Volasen tapa yhdistää Tuntemattomassa sotilaassa esitetyt ampumiset Jokelan koulun välikohtaukseen.

Yksinkertaisinkin ymmärtää, ettei mikään näytelmä voi olla kuvaamiensa tapahtumien syy – siitä huolimatta, että myös syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumat olivat kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Sen sijaan väkivaltaisten sattumusten taiteelliset esitykset ovat kuin eräänlaisia etiäisiä, joita taiteilijat ovat nähneet kautta aikojen aavistellessaan asioiden ajautuvan yhteiskunnassa väkivaltaiseen suuntaan. Väkivallan kuvaaminen on siis eräänlaista yhteiskuntakritiikkiä, jonka sisältönä on valtaa pitäville suunnattu kehotus pidättäytyä poliittisista virheistä, jotta yhteiskunnassa ei ajauduttaisi avoimeen väkivaltaan.

Sen sijaan Volasen tapaiset korkeat virkamiehet, joita valtionhallinnossa ja politiikassa on runsaasti muitakin, ovat omassa moralismissaan itse tärkeimpiä syyllisiä siihen, miksi yhteiskunnassa viriää vihaa. Ensin he myyvät maamme internationalisteille, sitten kaventavat kantaväestön poliittisia oikeuksia pyrkimällä kuohimaan sananvapautta ja vaatimalla ”poliittista korrektiutta”, ja lopuksi nämä koko ikänsä puolueviroissa istuneet nostavat vielä kymmenentuhannen euron kuukausipalkkaa.

Volanen ei ole siis minun Suomeni sankari, vaan Tuntemattoman sotilaan roolijaossa hän kuuluisi ”linjaan, jossa pakokauhu paranee”. Sen sijaan kunnia kuuluu edelleenkin Antti Rokan kaltaisille tavallisille suomalaisille, joita on turha laittaa keräämään kiviä kenenkään polkujen pieliin.

Kun Volanen erehtyi vastauksessaan Smedsille vetoamaan siihen, että hänen mielestään ”tekojen seurauksetkin kuuluvat näyttämölle”, hän jatkaa samaa keskustalaista puusilmäisyyttä, joka on leimannut myös Matti Vanhasta. Jos näytelmässä ammutaan poliitikkoja, niin mikä itse asiassa on syy, ja mikä on seuraus? Seuraushan on se, mitä näyttämöllä jo esitettiin (poliitikkojen ampuminen), ja syyt ovat politiikanteossa! Samanaikaisesti lehti kertoo, että Mauri Pekkarinen ”tutkii alusvaatemainosten siveellisyyttä”.

Jos Volanen olisi lukenut (eikä kiirehtinyt tuomitsemaan) Nietzscheä, hän tietäisi, että ”ennen vaikutusta uskotaan toisiin syihin kuin vaikutuksen jälkeen” (Iloinen tiede, ajatelma 217). Mitäpä muuta Volasen kommenteille voisi siis kuin nauraa.


Kyse on taiteen vapaudesta

On huolestuttavaa, jos Smedsin soveltamaa yhteiskuntakritiikkiä ei saisi esittää, mikäli Nietzsche ja Heidegger aletaan nähdä valtionvihollisina ja heidän tavoillaan ajattelevat ihmiset uhataan ”haastaa”. Viranomaisvallan tarjoamat haasteet kun eivät ole koskaan älyllisiä vaan pelkästään juridisia ja normatiivisia. Normittava eetos jää kuitenkin ohueksi ja mitättömäksi, sillä se ei selitä eikä lisää ymmärrystä.

”Mitä teemme? Mitä teemme; sitä ei koskaan ymmärretä, aina vain kiitetään tai moititaan”, totesi Nietzsche (Iloinen tiede, ajatelma 264). Tämän mukaan taidettakaan ei ymmärretä taiteeksi, vaan kaikki vaihtoehtoinen hälytyskellojen soittelu tuomitaan Marilyn Monroesta Marilyn Mansoniin. Imaginaarinen eli kuvitteellinen ajattelu on kuitenkin tärkeää sellaisen poliittisen totalitarismin torjumiseksi, jota virkamiespoliitikot itse edustavat. Diktatuurissahan taide kuuluu vallassa olevalle puolueelle, kuten Suomessa Suomen Keskustalle. Jos taiteellisten ja muiden mahdollisten maailmojen kuvittelu kielletään, meidät pakotetaan yhden totuuden todellisuuteen, jossa saa julkaista vain hallituksen tiedotteita, kuten Pohjois-Koreassa.

Tiedän toki yliopistojen ja filosofian laitosten koostuvan kultaista keskitietä kulkevista demarifilosofeista ja muista pragmatisteista, jotka haluaisivat neutralisoida kaiken. Filosofin viran voi saada vain alistumalla myötäilemään valtaapitäviä ja heidän lakeijoitaan. Sama näyttää toistuvan myös poliittisessa hallinnossa. Demokratian ja harmonisen elämän haaveista hymiseminen on turhaa silloin, kun kotimainen ja Euroopan unionista lähetetty direktoraatti pyrkii kiistämään kansalaisten omien etujen toteutumisen.

Smeds puolestaan on oikeassa vastatessaan, että Volasen edustaman 70-lukulaisen pullamössösukupolven tulisi itse ratkaista omat ongelmansa suhteessa menneisyyteensä. Kyseinen virkamieskunta näyttääkin olevan tämän yhteiskunnan keskeisimpien ongelmien, kuten kalliiksi käyvän valtiobyrokratian tärkein syy. An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur!