31. elokuuta 2018

Mikroskooppinen federalisti, makroskooppiset virheet


Donald Trumpin ja Vladimir Putinin rupateltua maassamme on Suomen olemassaolo huomattu jälleen maailmalla. Muualla ilmeisesti katsotaan, että täällä tiedetään jotakin sellaista, mitä toisaalla ei tiedetä. Niinpä arvovieraita lappaa ja Niinistön kanssa filosofoidaan kuin Alastalon salissa.

Federalismin kaupparatsu Emmanuel Macronin vieraillessa Suomessa teki valtamedia jälleen kaikkensa pehmittääkseen kansalaisia hyväksymään EU-eliitin ajaman liittovaltiopolitiikan. Esimerkiksi sopii kolmannen maailman ongelmista aktiivisesti tviittavan Afrikka-fani Juho Takkusen juttu Yleisradion verkkosivuilla.

Kirjoituksessa siteerataan ”väitöskirjatutkijaksi” tituleerattua Ilona Lahdelmaa, joka hehkuttaa Macronin saavutuksia:

Presidentti on sanonut haluavansa vahvemman Euroopan, joka voisi johtaa vapaata maailmaa. Ranskassakin Macron on halunnut kasvattaa suosiotaan esiintymällä suuren maailman johtajana, joka käy huipputapaamisissa ja visioi kansainvälisestä yhteistyöstä. Jos Britannian EU-ero tapahtuu hallitusti, Italian taloustilanne paranee ja Saksan sisäpolitiikka palaa raiteilleen, Macron voidaan tutkija Lahdelman mukaan nähdä jälkikäteen Euroopan pelastajana. – Macron oli ainoa, joka säilytti malttinsa, uskoi tähän eikä lähtenyt EU:n sekasortoon mukaan. Hän pelaa vähän kuin pokeripeliä ja on ainoa, joka ohjaa uppoavaa laivaa tilanteessa, Lahdelma arvioi.

Siihen, miten vapaata maailmaa voi johtaa, kaikkien suuresti arvostama kansainvälisen politiikan asiantuntija Ilona Lahdelma ei tosin vaivaudu vastaamaan, ei myöskään siihen, paraneeko Italian taloustilanne todella, ja mitä oikeastaan ovat nuo ”Saksan raiteilleen paluu” tai ”EU:n sekasorto” (melko epämääräisiä mainintoja, jotka kuvaavat kansalaisten epäluottamuslausetta EU-eliittiä kohtaan).

Itse uskon Euroopan menevän kuin vene ilman tappia kohti pohjaa Emmanuel Macron peräsimessään. Sitä paitsi sellaista kuin ”väitöskirjatutkija” ei ole olemassakaan. Oikea nimike kuvaisi sitä, mitä jatko-opiskelijat todellisuudessa ovat, eli maistereita tai lisensiaatteja.

Yliopistomaailmassa ovat huolestuttavasti lisääntyneet myös sellaiset ilmaisut kuin ”tohtorikoulutettava” tai ”tohtoriopiskelija”, jotka herättävät yleisön mielessä kysymyksen, ”ai tohtori mikä? Varmaan paraskin asiantuntija”, vaikka kyseessä ei olisi kuin töpselinokkainen nörtti.

”Maisteriopiskelijan” oikea nimi puolestaan olisi opiskelija, mutta maisterin titteli on näköjään täytynyt välttämättä yhdistää muutamien opiskelijoiden henkilöesittelyihin, kuten tällä The Ulkopolitist -sivuston tieteellisesti kontroversiaalilla sivustolla, jolla muutamat feministis-vihervasemmistolaiset toimijat hakevat tukea toisistaan esiintyäkseen maailmanpolitiikan asiantuntijoina.


Visiokehät vinksallaan

Katsotaanpa edelleen, miltä maailma näyttää lapsen silmin. Seuraavaksi jutussa haastatellaankin ”Ranskaan ja populismiin erikoistunutta” Laura Parkkista, joka kirjoittaa aktiivisesti Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaiseman Politiikka-lehden rinnalle protestilehdeksi synnytettyyn Politiikasta-julkaisuun.

Hän puolestaan ottaa argumentikseen Macronin etevästi junailemat ”visiokehät”. Macron on jakanut Euroopan ”reaktorin ytimeen”, jonka muodostavat tiiviin talousintegraation maat, keskikehän maihin, joiden välillä vallitsevat vapaa liikkuvuus ja puolustusyhteistyö, sekä ulkokehän maihin, jotka jakavat jotakin niinkin tyrmistyttävää kuin demokratian, taloudelliset vapaudet ja eurooppalaiset arvot!

Tässä konstellaatiossa Suomi on nappi, joka Macronin mielestä kuuluu vain keskikehälle huolimatta Suomen hallituksen himosta hukuttautua euroalueen sysimustaan syleilyyn. Sumujen saari Irlanti puolestaan sijoittuu Macronin kaavailuissa ”reaktorin ytimeen” johtuen ehkä Irlannin merkityksestä Ranskalle Britannian eroneuvotteluissa. Brysseliä vastaan hangoittelevat Itä-Euroopan maat taas kuuluvat ymmärrettävästi ulkokehälle. Asian voi sanoa lyhyesti niin, että Macron piirtelee ympyröitään puhtaasti ranskalaiseen tapaan, Ranskan omasta näkökulmasta.

Samaa voi sanoa myös maisteri Laura Parkkisesta ja Juho Takkusesta, jotka pyörittelevät asioita käyttäen selvittelyyn runsaasti bittiavaruutta.

Tapahtumien kululle löytyisi kuitenkin helposti ennakkotapaus historiasta. EU:lle käynee kuin Rooman valtakunnalle 400-luvulla: se jakautuu kahtia. Maat, jotka ovat tyytymättömiä Brysselin komenteluun, ylikansalliseen vallankäyttöön, federalismiin, euroalueella vallitsevaan monetarismiin, sananvapauden kavennuksiin, ympäristödirektiiveihin, maahanmuuttoon ja sisäisiin asioihin sekaantumiseen, voivat toki erota yksi kerrallaan, mutta yhteinen etu ajaa niitä myös keskinäisiin sopimuksiin. Näin syntynevät Länsi-Euroopan Unioni ja Itä-Euroopan Unioni.

Oma visioni voi toteutua piankin, mikäli ainoana mahdollisena politiikkana EU:n sisällä pidetään jatkuvaa integraatiota ja liittovaltiopolitiikan syventämistä. Euroopan unionin voisi pelastaa sen palauttaminen takaisin vapaakauppaliitoksi ja ulkorajan parempi vartiointi.

Mikään kansanvaltaiseksi väitetty politiikka ei voi olla sellaista yhden vaihtoehdon kaupustelua, jota EU-eliitti harjoittaa federalismia lobatessaan. Aito demokratia EU:n sisällä edellyttää vaihtoehtoja, joilla valtaa palautetaan jäsenmaille ja kamppaillaan tänne kutsumatonta siirtolaisuutta vastaan.

Näissä tavoitteissa Macron on epäonnistunut, sillä hän on omien tavoitteidensa ajamisessa onnistunut. Siksi hänen politiikkaansa tukee enää vain noin kolmannes ranskalaisista, ja sisäpoliittiset ongelmat ovat suuria (analyysini Macronin valtaannoususta löytyvät täältä ja täältä).

Juho Takkunen päättää EU:n ongelmissa kiemurtelevan ja takkuilevasti etenevän kirjoituksensa toteamukseen, jonka mukaan ”[m]yös populismi, Britannian eroprosessi ja itäisen Keski-Euroopan irtiotot oikeusvaltioperiaatteesta repivät unionia hajalle”.

Korjattakoon kirjoittajan ajatusvirheitä niin, että ei EU:ta mikään populismi rikki revi, vaan EU:ssa harjoitettu politiikka.

”Populismiksi” väitetty aktiivisuus puolestaan on kansanvaltaa, jolla ilmaistaan poliittista tahtoa demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden mukaisesti.

Sen sijaan jutussa haastateltujen mielipiteenmuodostusta leimaa voimakas ideologinen presuppositio, jonka mukaisesti EU:n ongelmat pyritään selittelemään parhain päin ja koko konglomeraatin kuolinkouristuksiin suhtaudutaan kierrellen ja kaarrellen kuin menehtymässä olevaan potilaaseen, jolle ei kehdata kertoa totuutta hänen tilastaan.


Macron valtaa Eurooppaa Napoleonin selässä

Kaikkien aikojen nuorimpana Ranskan presidentin virkaan astunut Emmanuel Macron ei käynyt Suomessa vain markkinoimassa rahaliiton syventämistä, yhteistä budjettia, valtiovarainministeriä tai euroalueen parlamenttia, vaan hän oli täällä myös kaupitellakseen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista.

Hintana Ranskan tuesta näyttäisi kuitenkin olevan, että Suomi korvaa Hornetit ranskalaishävittäjillä. Rafalea on toistaiseksi ostettu vain Qatariin, Egyptiin ja Intiaan, ja maa tuskin saa niitä kaupaksi muihin kuin poliittisissa liistereissä oleviin kehitysmaihin, joiden asiat ovat solmussa Yhdysvaltoihin päin eivätkä saa aseita sieltä.

Ranskalaiset osaavat kyllä valmistaa vaatteita, parfyymeja ja viinejä, mutta itse en ostaisi heiltä mitään giljotiinia pelottavampaa asetta. En ostaisi ranskalaista autoakaan, sillä niiden hinta puolittuu kolmen vuoden välein.

Siemensiltä ja Arevalta tilattu ydinvoimala on viivästynyt jo parikymmentä vuotta, ja saksalaista siinä ovat vain turbiinit, ei reaktoritekniikka, joka tulee Ranskasta.

Ranskalaiset ovat aivan liian affektiivisia ihmisiä, jotta heidän kanssaan kannattaisi tehdä puolustussopimuksiakaan. Napoleonin sotaretkille heidän kanssaan ei kannata lähteä.

27. elokuuta 2018

Autoverotuksen aggressiivisuus vihertävän virhepolitiikan vika


Liikenteen verottaminen on Suomessa tehty häikäilemättömän aggressiiviseksi, jotta valtio saisi rahaa sosiaaliämmien, turvapaikkaturistien ja muun joutoväen elättämiseen.

Autojen hinnassa kannettava autovero, vuotuinen päästöihin perustuva ajoneuvovero sekä polttoaineverot ovat tuottaneet valtiolle nettovoittoa, joka ei ole perusteltavissa liikenneyhteyksien ylläpitokustannuksilla. Varat eivät palaudu liikenteen hyväksi vaan päätyvät aivan muiden menojen kattamiseen.

Juha Sipilän hallitus yritti nyhtää rahaa vielä moottoripyörä- ja veneverollakin, kunnes joutui perumaan aikeensa. Venevero kaatui paljon veneitä omistavien suomenruotsalaisten vastustukseen ja siihen, että veneiden verottamista autoveron kohtuullistamiseksi olivat hallituksessa ajaneet epäsuosioon joutuneet entiset Perussuomalaiset (nykyiset Siniset).

Anne Bernerin ehdotus autoveron poistamiseksi oli perusteltu mutta huonosti valmisteltu, sillä kertarysäyksenä se olisi leikannut kaupasta vastikään ulos ajettujen ajoneuvojen arvoa dramaattisesti ja vienyt autokaupan kuolioon aina uudistuksen toteuttamiseen asti. Kumoon meni sekin ehdotus.

Erään mahdollisuuden liikenteen rokottamiseen tarjoaa Euroopan unionin uusi hiilidioksidipäästöjen testimenetelmä, jolla on mahtipontinen nimi: Worldwide Harmonised Light Vehicle Test Procedure, WLTP. Sillä korvataan tähän asti käytössä ollut laboratoriotesti NEDC (New European Driving Cycle), joka luotiin 1980-luvulla.


Uusia instrumentteja hallituksen käsiin

Valtiollinen liikenteen turvallisuusvirasto TRAFI on kirjoittanut uudistuksesta seuraavasti: ”EU:n autoteollisuus kannattaa uudistusta ja se on ollut aktiivisesti mukana uuden päästömittaustestin kehittämisessä. NEDC-testissä arvot määritellään teoreettisen ajotavan perusteella, kun taas WLTP-sykli pohjautuu eri puolilta maailmaa kerättyihin todellisiin lukemiin. Siksi se antaa paremman kuvan päivittäisistä ajoprofiileista.

Todellisuudessa autoteollisuuden aktiivisuus ei johdu innokkuudesta veroa kohtaan. Teollisuuden mukana olo johtuu ainoastaan pyrkimyksestä varjella etujaan ja estää EU:n hulluimmat verotusratkaisut.

Autoteollisuus on vanhan mittaustavan voimassa ollessa virittänyt tuotteensa niin, että ne kuluttavat ja saastuttavat mahdollisimman vähän niissä idealisoiduissa olosuhteissa, joihin ne alistettiin NECD:ssä. Tällä tavoin 200 hevosvoiman BMW tai Mersu saatiin kuluttamaan 3,9 litraa tasaisella 90 kilometrin tuntinopeudella tuulettomissa oloissa, yhden henkilön kuormalla, suurimmalla vaihteella ja matalakitkaisilla renkailla. Resurssien vapauttaminen nosti kulutuksen 15 litraan.

Tehokkaiden laatuautojen valmistajat onnistuivat joka tapauksessa pelastamaan itsensä sovittamalla kulutus- ja päästölukemat EU:n normeihin. Keinottelua mikä keinottelua, mutta vihreän politiikan painostukseen oli vastattava samalla mitalla.

Koska uusi testi WLTP on ”monipuolisempi” ja ”ottaa huomioon erilaiset olosuhteet”, silmukka kiristyy. Uusi verotusjärjestelmä kohtelee suuripäästöisiksi osoittautuvia autoja, niiden valmistajia ja omistajia häikäilemättömän epäoikeudenmukaisesti. Verottajan kannalta uudistusta on väitetty ”kustannusneutraaliksi”, mutta tosiasiassa uusi laki kompensoi mittaustapamuutoksen vain alle 137 g/km päästäviltä autoilta, kun taas noin 250 g/km päästävien autojen hinnat voivat nousta parikymmentä prosenttia.

Tämä on väärin, sillä mittaustapa ei ota huomioon tehokkaiden autojen kokonaispäästöjä. Esimerkiksi päästöarvojen yläpäässä olevalla Ferrarilla (300 g/km) ajetaan sen elinkaaren aikana suhteellisen vähän (tyypillisesti noin 100 000 km), eli kokonaisvaikutus ympäristöön jää lopulta pienemmäksi kuin kuutiotilavuudeltaan down shiftatulla pjongjangilaisella koppimopolla tai japanilaisella riisikupilla (130 g/km), joilla ajetaan niiden elinkaaren aikana tyypillisesti 300 000 kilometriä.

Silti näiden ajoneuvojen omistajia verotetaan progressiivisesti eri tavoin. Hammaslääkärien verottaminen on tietenkin ongelma myös ansiotuloverotuksen yhteydessä, mutta heidän autojensa sosialisoiminen valtiolle hinnoittelun kautta ei ainakaan korjaa tilannetta.

Suomessa WLTP-mittausta aletaan soveltaa syyskuun alussa eduskunnan hyväksyttyä hallituksen ehdotuksen kesäkuun lopulla. Raskaan autoverotuksen ja pitkien välimatkojen Suomella ei olisi ollut mikään kiire hyväksyä EU:n uusia verotusperusteita varsinkaan, koska Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa luvattiin panostaa liikenteeseen ja keventää autoverotusta tavalla, joka olisi vähentänyt autoveron tuottoa 200 miljoonaa. Nyt puhutaan vain ”kustannusneutraaliudesta”.

Hallitus on ollut mestari pyörtämään kaikki lupauksensa ja oman ohjelmansa. Ensi töikseen Kokoomus ja Kepu pettivät koulutuslupauksen, ja sitten ne rikkoivat yhdessä Sinisten kanssa tavoitteen hillitä haittamaahanmuuttoa. Nyt pelkäksi paperiksi osoittautuivat myös liikenteen edistämiseksi annetut lupaukset.

Median suhtautuminen hallituksen toimintaan on ollut epäkriittistä ja kaunistelevaa. Myös Tekniikan Maailman arviot vihertävät: Suomi on ensimmäinen maa, jossa verotusperusteeksi otetaan suoraan WLTP-perusteinen lukema. Päätös on ryhdikäs, joskin se sisältää aimo annoksen pimeään sukeltamista”, lehti kirjoittaa kansalaisten EU-kriittisyyttä hillitsemään pyrkien.

MTV3:n uutissivut puolestaan kiirehtivät valehtelemaan kansalaisille, että heidän ”lempparimerkkinsä” Toyotan hinnat putoilevat, vaikka tosiasiassa hinnanalennus kohdistuu puoliksi sähköistettyihin hybridimalleihin, joita myydään varsin vähän niiden kalleuden vuoksi. Sen sijaan suosikkimallien hinnat nousivat, ja klassisen Land Cruiserin hinta räjähti, kuten myös monen muun tehokkaan ja käyttökelpoisen auton. Media on aktiivisesti mukana EU-bluffissa.

Oikein olisi ollut kirjoittaa: ”Tehottomien ja helposti hajoavien romujen hinnat laskivat ja kunnon autojen hankkiminen tuli entistäkin vaikeammaksi samalla, kun yksilitraisista yliviritetyistä turbo-oravanpyöristä on tulossa korjaamojen kultakaivoksia”. Siinä totuus.


Ilmastopoliittinen anekauppa lopetettava

Autovero on tietenkin vain yksi symbolinen yksityiskohta sodassa, jota käydään teollisen länsimaailman ja kehitysmaiden välillä. Se on rangaistus ja hinta, jota länsimaalaiset pakotetaan kärsimään kehitysmaissa vallitsevan väestönkasvun ja ympäristökuormituksen vuoksi.

On muistettava, että Suomen kasvihuonepäästöt (56 miljoonaa tonnia) muodostavat vain noin 0,175 % koko maailman päästöistä (32 000 miljoonaa tonnia), joten maailmaa ei pelasteta sillä, vaikka suomalaiset tuhoaisivat taloutensa ja teollisuutensa tai lakkaisivat hengittämästä kokonaan.

Enää vain noin 15,6 % maailman kasvihuonepäästöistä tulee Euroopan unionista (5 000 miljoonaa tonnia), ja jo yli puolet kolmannen maailman kehitysmaista. Suurin päästölähde on lämmöntuotanto ja asuminen, mikä indikoi, että pelkkä ihmisten läsnäolo ja runsastuminen on suurin syy ekokatastrofiin ja ympäristötuhoihin.

Vihreillä on erityisoikeus pilata ympäristöä.

Tätä ei kuitenkaan painoteta julkisessa sanassa poliittiseen korrektiuteen vedoten. Vihreä ympäristöliike vaikenee ympäristötuhojen todellisista syistä, sillä se pelkää ideologisesti harhaan johtamiensa hipstereiden kannatuksen menetystä, joka seuraisi, jos heille kerrottaisiin, että ympäristötuhojen todellinen syy onkin kehitysmaiden väestönkasvu. Kutsun aiheeseen liittyvää kaksinaismoralismia ekokatastrofin intimiteetiksi.

Kehitysmaiden asukkaat aina Afrikasta Eestiin ajelevat jo paremmilla autoilla kuin suomalaiset, mikä on sairaan verotuspolitiikan seuraus. En tarkoita, ettei ilmakehää tai muuta ympäristöä pitäisi suojella. Mutta tarkoitan, että luontoa ei tule suojella tavalla, jolla länsimaiden ympäristötehokas ja hyötysuhteeltaan hyvä teollisuus tuhotaan mutta ei puututa ekokatastrofin todellisiin syihin. Ne piilevät kehitysmaissa ja niiden uskonnoissa, jotka kannustavat lisääntymiseen ja joiden vuoksi naisia käytetään lapsitehtaina.

On ylipäänsä väärin, että Euroopan maat pakotetaan maksamaan kehitysmaiden hiilidioksidipäästöistä johtuvia laskuja. Ilmastosopimusten pohjana olevissa laskelmissa tuijotetaan pelkästään eri maiden kokonaispäästöihin, mutta ei huomata, paljonko hyödykkeitä niillä saadaan aikaan läntisissä teollisuusmaissa.

Länsimaissa ympäristötehokkuus on parempi, sillä päästöt tuotettuja yksiköitä kohti ovat paljon rohkaisevampia kuin ympäristötehokkuudeltaan kehnoissa kehitysmaissa. Harhaanjohtavaa tilastointia edustaa myös maakohtaisten päästöjen laskeminen kansalaista kohti. Tällöinkään ei oteta huomioon tuotannonalakohtaisten ominaispäästöjen mukaista ympäristötehokkuutta eikä kylmän tai lämpimän ilmaston vaikutusta päästöihin ja niiden oikeutukseen.

Esimerkiksi päästötilastoja johtavassa ja valtamedian puolustelemassa Kiinassa ympäristötehokkuus on huono, ja maa voisi maksaa ympäristön parannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Koska Kiina luetaan YK:n tilastoissa kehitysmaaksi, se on ympäristötukien nettosaaja, jolle muiden muassa Suomi joutuu pulittamaan ilmastomaksuja. Tilanne on epämoraalinen, sillä Suomi ei ole ollut pitkään aikaan mikään rikas länsimaa vaan köyhä ja velkainen valtio, jolla ei ole vähäisimpiäkään siirtomaa-ajan moraalivelkoja mihinkään suuntaan.

Myös Yhdysvallat on velkaantunut Kiinalle tavalla, joka on kääntänyt rikkaan ja köyhän asetelmat päälaelleen. Yhdysvallat ja Donald Trump ovat nähdäkseni oikeassa sanoutuessaan irti ilmastopolitiikasta, joka kohtelee teollistuneita länsimaita epäoikeudenmukaisesti. Pohjan vihreältä anekaupalta vie lopullisesti se tosiasia, että ratkaiseva osuus hiilidioksidipäästöistä ei ole ihmisen aiheuttamia (asiallista tietoa tässä ja tässä sekä dosentti Antero Ollilan sivuilla ja hänen blogissaan).


Autovero poistettava kokonaan

Mitä tämän kaiken keskellä tekee Suomen vasemmisto-oppositio? Vuonna 2014 vasemmiston vaatima autoveron korotus johti autokaupan vähenemiseen ja verotuottojen pienenemiseen. Mikäli vasemmisto voittaa seuraavat vaalit, ovat kansalaiset jälleen unohtaneet, mitä vasemmisto hallituksessa ollessaan sai aikaan.

Omasta mielestäni autovero pitäisi poistaa asteittain kokonaan, eikä muutosta tarvitsisi kompensoida ajoneuvoverojen tai polttoaineverojen korotuksilla. Veromenetykset korvattaisiin leikkaamalla kehitysyhteistyövaroja ja ilmastomaksuja, käännyttämällä sosiaalietuusperäisiä maahanmuuttajia sekä puolittamalla EU-jäsenmaksu rangaistukseksi EU:n sotkeutumisesta kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin sananvapauskysymyksissä.

Näin autoilun verottaminen saataisiin yleiseurooppalaiselle tasolle, eikä valtiovallan tarvitsisi jatkaa sosialismin ajalta periytyvää feministis-vihamielistä politiikkaansa, jolla miehiltä viedään heidän penissymbolinsa ja ihmisten perustuslaillista liikkumisen vapautta rikotaan kansalaisia syrjivällä verokohtelulla.

11. elokuuta 2018

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa


Helsingin Sanomat muistuttaa monia tieteellisiä aikakauslehtiä siinä, että myös Hesari julkaisee valikoitujen asiantuntijoiden mielipiteitä, jotka noudattelevat ja tukevat toimituksen omaa poliittista kantaa.

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston entinen ylijohtaja, EVA:n ex-toimitusjohtaja ja Aalto-yliopiston entinen työelämäprofessori (ei siis taloustieteen emeritusprofessori, kuten lehdessä sanotaan) Sixten Korkman väittää Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”maailma kaipaa rationaalista populismia”, joka laittaisi ”kapitalismia kuriin”.

Saman olisi voinut sanoa ilman titteleitä kuka tahansa.

On huvittavaa, että ”populismi” alkaa kelvata myös populismin kriitikoille. Korkman tosin paheksuu edelleen ”nationalistiseksi” luonnehtimaansa populismia. Hän jatkaa brexitin arvostelua ja iloitsee etukäteen Yhdysvaltain liittotason vaaleista, joissa Donald Trumpin asema saattaa heikentyä. Samalla hän pelkää Ruotsidemokraattien voittoa ja nousua suurimmaksi puolueeksi.

Korkman kirjoittaa, että ”[o]lisi aivan luonnollista, jos populismin syyttävä sormi osoittaisi huonosti säädeltyä rahoitusjärjestelmää ja räikeitä tuloeroja. Mutta ei: syntipukkia haetaan EU:sta, muukalaisista, eliitistä tai mediasta.” Hän myös jatkaa: ”Yritykset sulkea rajoja eivät korjaa niitä Afrikan ongelmia, jotka pakolaisvirtaa aiheuttavat.

Suomenruotsalaisen huvitteluliberalismin perinteestä ammentava hyvinvointisukupolven edustaja ei näytä pystyvän tulkitsemaan eikä ymmärtämään, mistä brexit ja Trump-ilmiö perimmältään kertovat. Ne kertovat länsimaisen keskiluokan ja työväenluokan halusta pitää asemastaan kiinni: pyrkimyksestä sanoa vastalauseensa niin kapitalismille, globalisaatiolle kuin internationalismillekin.

Juuri niitä EU:n liittovaltiopolitiikalla, maahanmuutolla ja työvoiman siirroilla on edistetty. Kyseisen politiikan tueksi ovat menneet valikoitua journalismia harjoittava valtamedia ja elitisoitunut viranomaisvalta, joka on koettanut tukahduttaa arvostelun sensuurillaan.

Niinpä ”populismiksi” (virheellisesti) moitittu yhteiskuntakritiikki on kohdistunut aivan oikein osuessaan federalisteihin, keskittämispolitiikkaan ja väestöjensiirtojen suosijoihin (populismin käsitteen sisällöstä tarkemmin täällä).

Korkmania vastaan voidaan lisäksi todeta, että myöskään kehitysmaalaisten maahanmuutto Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan ei korjaa Afrikan ongelmia. Sen sijaan kehitysmaille tappiollinen väestövuoto pahentaa kehitysmaiden kurjuuskierrettä ja luo uusia ongelmia velkakurimuksessa ja pankkien talutusnuorassa oleviin entisiin hyvinvointivaltioihin.

Kansallista etua peräänkuuluttava politiikka on luonnollinen seuraus kansainvälisyyden ylikorostamisesta. Kun kansainvälinen kapitalismi ja sosialistinen internationalismi ovat paiskanneet kättä Euroopan kansalaisten oman edun yli, on selvää, että tuloksena on kansalaisten vastareaktio.

Korkman ei näytä lainkaan käsittävän, että brexitin ja Trump-ilmiön kautta halutaan palauttaa kansallista itsemääräämisoikeutta niin taloudellisissa, väestöpoliittisissa kuin kulttuurisissakin asioissa. Sen sijaan hän jatkaa entisen levyn pyörittelyä ja sanoo, että ”[k]aipaamme nykyistä vahvempaa kansainvälistä yhteistyötä”.

Kyseinen tendenssi on väärä, ja painoa pitäisi siirtää kansallisen toimintatason suuntaan, sillä vahvat kansallisvaltiot ovat hyvinvointiyhteiskuntien edellytyksiä. Liberaalit ovat ajatelleet virheellisesti, että kansallista etua edistetään parhaiten kansainvälisen yhteistoiminnan kautta. Nyt lähes kaikki valta on Brysselissä, Strasbourgissa ja Frankfurtissa.

Kontrasti Trumpin ja Putinin vetämiin ryhtiliikkeisiin kasvaa ja korostuu, sillä EU-komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin juopottelusta on tullut Euroopan unionissa vallitsevan todellisuuspaon ja valheen kurimuksessa piehtaroinnin vertauskuva.

Pääkomissaarin kännissä toikkarointi ja hänen suosionosoituksensa kommunismin pääideologille Karl Marxille eivät ole millään tavoin harmittomia vaan halveksuttavia. Ne kielivät nimenomaan EU:n elitisoitumisesta, byrokratisoitumisesta ja epädemokraattisuudesta sekä siitä, että komissaareja ei valita vapailla vaaleilla, minkä vuoksi puheenjohtajaksi on voinut nousta José Manuel Barroson kaltaisia ”entisiä” kommunisteja.

Omasta mielestäni Euroopalla on neljä tietä, joista yksi on eliitin ajama liittovaltiopolitiikan tie. Se johtaa aina vain syvemmälle euroalueen sysimustaan syleilyyn.

Toinen tie on sosialismin tie, jolla valtioiden rahoituskriisi pyritään ratkaisemaan ottamalla pankit valtioiden haltuun. Kolmas on nationalismin tie, jolla kohdataan toisenlaisia pakkotoimia ja väkivaltaisuuksia.

Neljäs tie – ja samalla tie, jota itse kannatan – on paluutie, jota kulkien peräännytään kunnianhimoisiksi osoittautuneista EU-sitoumuksista ja palautetaan EU hallitusti takaisin vapaakauppaliitoksi. Vapaakauppa on mahdollista ilman yhteistä valuuttaa, niin kuin myös Korkman on jälkiviisaasti tunnustanut kirjassaan Euro – Valuutta vailla valtiota (2013). Hänen peräänsä voisi heittää Milton Friedmanilta tunnetun lauseen, että hyvinvointivaltio ja väestöjen vapaa liikkuvuus ovat mahdoton yhdistelmä.

Korkman voisi löytää etsimänsä ”syntipukin” itsestään, sillä hän oli aikoinaan ajamassa Suomea osaksi euroaluetta – kannanotto, jota hän on kierrellen ja kaarrellen katunut kolmessa populaarissa talouskirjassaan (arvioin niitä tässä kirjoituksessani).

Korkman on useimpien johtavien poliittisten virkamiesten tavoin menneen maailman mies. Hän vaikuttaa yhtä populistiselta ja epätoivoiselta kuin taloustieteen rocktähdeksi sanottu vasemmiston suosikki Thomas Piketty, jonka hurjia visioita arvioin täällä.

Molemmat talouden ennustajaeukot sopisivat Flow-festareille lyömään noitarumpua, aivan niin kuin Nato-vastustaja Erkki Tuomioja sopisi Linnanmäen jarrumieheksi. Yhdessä he voisivat muodostaa viihdyttävän kansainvälisen bändin.

Vasemmistopopulismi kelpuutetaan median suosion kohteeksi, oikeistopopulismia ei – ehkä juuri siksi, että kurinalainen talouspolitiikka, kansallisten erojen tunnustaminen ja kansallisen edun vaaliminen eivät ole populismia vaan realismia.