Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Platon katsoi, että kenelläkään ei pitäisi olla asiaa filosofikuninkaaksi ennen viidenkymmenen vuoden ikää. Nyt kun tämäkin asia on osaltani kunnossa, nautin siitä, että minulla on poliittista valtaa enemmän kuin Ruotsin kuninkaalla.

Nimittäin Kaarle Kustaa ei voi sanoa poliittisista asioista mitään ilman, että hänen lipsautuksestaan alkaa suuri mediakohu. Sen sijaan minä voin sanoa mitä vain ilman, että media kiinnittää asiaan huomiota lainkaan!

Mutta myös minä olen kiinnittänyt huomiota median toimintaan. Tänään onkin Suuri Päivä, ja julkaisen pitkään kirjoittamani mediatutkimuksen.

Teoksen kustantaa Suomen Perusta, ja sen nimi on Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Painetussa kirjassa on 420 sivua, kirjaa jaellaan PDF:nä vapaasti, eikä tämänkään kirjoitukseni tarkoitus ole mainostaa, vaan tiedottaa tutkimustuloksista.

Klikkaa tästä ja odota latautumista. Tallenna PDF koneellesi ja lue!

Teoksessa selitetään median halkeamista perinteiseen valtavirtamediaan ja toisaalta vaihtoehtoiseen uusmediaan perimmältään muuna kuin mediailmiönä. Median jakautuminen ei ole pelkkä viestinnällinen ilmiö vaan merkki huonosta politiikasta ja järjestelmäpolitiikan epäonnistumisesta. Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole itse itsensä syy.


Median halkeaminen on seuraus väestöpoliittisesta jakautumisesta

Sen sijaan median jakautuminen on seuraus yhteiskuntakeskusteluihin syntyneestä railosta ja se puolestaan yhteiskunnallisen todellisuuden halkeamisesta. Taustalla vaikuttaa väestössä tapahtunut repeäminen, jonka tuloksena on syntynyt lähinnä kaksi todellisuuden tulkintalinjaa: jakautuminen yhtäältä (1) affektiiviseen, emotionaaliseen ja idealistiseen asennoitumiseen ja toisaalta (2) realistiseen, rationaaliseen ja reflektiiviseen todellisuuden tulkintaan. Vastakkain ovat siis tunteelliset ja järjelliset ajattelutavat.

Ensin mainittua on edustanut vasemmistopopulistinen valtavirtamedia ja jälkimmäistä sen haastajaksi kohonnut kansalaisjournalismi, jota on esiintynyt sosiaalisessa mediassa, blogosfäärissä ja varta vasten perustetuilla sivustoilla sekä vaihtoehtoisissa medioissa.

Tutkimuksessa huomioidaan myös roolien vaihtumiset. Perinteinen media on ollut taantumassa, ja uusmedia on valtavirtaistunut.

Lisäksi valtamediassa ei ole huomattu, että myös valtamedian oma näkökulma on ollut vain yksi vaihtoehto muiden joukossa. Valtamedia on kuitenkin levikeillään hallinnut julkisuuden kenttää.

Koska valtaa ei ole olemassa ilman valheita, on valtamedian rooliin liittynyt per definitionem aina myös tietty valheellisuus, joka on ilmennyt ”sananvastuuna”, ”yhteiskuntavastuullisuutena”, ”vihatotuuksien” pois jynssäämisenä, ”valikoivana journalismina”, ”muunneltuna totuutena” ja pahimmillaan kertomatta jättämisenä sekä suoranaisena sensuurina. – Miten? Sen osoitan tutkimuksessani laajalla ja perusteellisella aineistolla.

Mediassa tapahtuneen repeämän aiheuttajaksi osoitetaan tutkimuksessani lähinnä maahanmuuton tuottama eripura ja siihen liittyvä kansalaisluottamuksen sekä sosiaalisen pääoman katoaminen ja Euroopan unionin liittovaltio- sekä keskittämispolitiikka.

Maahanmuutto on ollut edistämässä muun muassa suomalaisten ihmisten työttömyyttä ja julkisen talouden velkaantumista samalla, kun liittovaltiopolitiikka sekä siihen liittyvä internationalismi ovat johtaneet työn virtaamiseen pois Suomesta.


Monikulttuuri-ideologia on valtavirtamedian tendenssi numero 1

Kansalaisten sukset ovat menneet ristiin, ja se on seuraus kansanryhmien etujen ja intressien konflikoitumisesta. On syntynyt arvo-, etu- ja kulttuurikonflikteja, jotka ovat ratkaisemattomia. Tulijoiden arvot ovat poikenneet huomattavasti länsimaisesta rationalismista, ja etukonflikteja ei voida ratkaista rahalla, kun valtiovarainministeriön pöytälaatikot ovat tyhjät. Lopulta on syntynyt kokonaisia kulttuurikonflikteja, kun kansanryhmät ovat järjestyneet identiteettipoliittisiksi klustereiksi.

Jäätä on yritetty sulattaa monikulttuuri-ideologisella lähetystyöllä, jota saamme kuulla Helsingin Sanomien jokapäiväisinä aikuisten iltasatuina ja Yleisradion tauottomana äänilevykonserttina. Monikulttuuri-ideologia on kuitenkin osoittautunut paradoksiksi, niin kuin suvaitsevuuden toiveetkin. Monikulttuurisuus johtaa suureen konformismiin, eli yhteensovittamisen pyrkimykseen, ja sitä kautta monokulttuuriin. Suvaitseva yhteiskunta taas ei ole vapaa, vaan täyttyy – liberalismin paradoksin mukaisesti – suvaitsevuuden vaatimuksista, kun kansalaisille teroitetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi sietää.

Pahinta on ollut, että järjestelmäpolitiikan syrjäyttämiä kantaväestöjä ei kuulla vaan heidän poliittista yhteiskuntakritiikkiään haukutaan vihapuheeksi, joka koetetaan julistaa laittomaksi. Keskustelua käydään nähdäkseni täysin väärästä asiasta, jos taannutaan ajattelemaan, millä perustella joku pitäisi vaientaa. Oikea ongelma on, kuinka kukaan voi olla niin ymmärtämätön, että ryhtyy kieltämään yhteiskuntakritiikin esittämistä.

Entäpä jos arvostelu onkin ansaittua? Niin sanottua vihapuhetta edeltää yleensä jokin valtapuhe, jolla käytetään julkista valtaa jonkun hyväksi ja jotain vastaan. Julkinen valta ottaa entistä useammin kantaa vierasperäisten hyväksi kantaväestöjä vastaan, mikä ilmenee esimerkiksi ”positiivisessa erityiskohtelussa”.

Sananvapauden idea on kuitenkin ollut jo Magna Cartan ajoilta asti siinä, että se on vertikaalinen eikä horisontaalinen. Sananvapaus on laadittu kansalaisten suojaksi valtiovaltaa vastaan eikä kansalaisten suojaksi toinen toisistaan esittämiä mielipiteitä vastaan, niin kuin nykyisessä ilmiantokulttuurissa ja kunnianloukkausten kansanhuveissa tunnutaan ajateltavan.

Kriittinen puhe on yleensä reaktiota vallankäyttöön. Niinpä eripuran ja luottamuspulan syy ei ole mikään äänestysaktiivisuuden lasku vaan harjoitettu politiikka, jota ovat tehneet sekä huvitteluliberaali oikeisto että vihervasemmisto.

Maahanmuutto on syventänyt kuilua, samoin liittovaltio- ja keskittämispolitiikka. Siten on rakennettu uuden ajan yhteiskuntaa, joka koostuu ruhtinaskunnista ja universaalista EU-tasosta. Paikallisella tasolla ihminen on vaikutusvallaton, ja liittovaltion taso on etäinen, abstrakti ja mittasuhteiltaan väärä.

Sen sijaan hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain kansallisvaltion toimintatasolla, jolla voidaan ottaa huomioon kansakuntien ja valtioiden erilainen väestörakenne, tuotantorakenne, teollinen ja taloudellinen rakenne sekä kulttuuriset ominaispiirteet. Tämä tekee kansallismielisyydestä ja kansallisten etujen ajamisesta ensiarvoisen tärkeää myös tulevaisuudessa.

Suomessa puhutaan paljon syrjäytymisestä ja eriarvoisuudesta sekä tehdään köyhyystutkimusta. Köyhyystutkimus onkin monille tieteilijöille hyvä bisnes, sillä valtiovallalla on suuri motiivi teeskennellä, että se lievittää tuottamiaan ongelmia.

Tämä tapahtuu kippaamalla köyhyystutkimuksen paljon rahaa, niin että kyseisestä tiedepolitiikasta on päässyt nauttimaan jo köyhyystutkimuksella kannatusta kalastellut Maria Ohisalokin (vihr.). Kyseessä on kuitenkin sadetanssi. Näin pohditaan, mistähän se maahanmuuton ja EU-aneiden aiheuttama köyhyys oikein johtuu, eikä huomata, että vastaus sisältyy kysymykseen.


Politiikan oikeusperustusta koskeva kriisi yritetään kääntää populismiväitteiksi

Mitä tekemistä tällä sitten on median kanssa? Tämänhän piti olla mediatutkimus.

Palaan alkuun. Olen todellakin tutkimuksessani osoittanut, miten mediassa vallitseva halkeaminen ja eri mieltä olevien ihmisten nimittäminen ”toisinajattelijoiksi”, ”vaihtoehtomedioiksi” tai jopa ”vastamedioiksi” ilmentää koko politiikan legitimaatiokriisiä.

Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole mikään irrallinen eikä erillinen ilmiö, jota voitaisiin tarkastella vain viestintäteoreettisesti, vaan se juontaa juurensa politiikan koko oikeusperustusta koskevasta syvästä eripurasta ja erimielisyydestä, joka aineellistuu kantaväestön ja tänne muualta tulleiden kilpailussa työpaikoista, opiskelupaikoista, asunnoista, sosiaaliresursseista ja aivan kaikesta, viime kädessä leivästä Hurstin leipäjonoissa.

Miten sitten toimii media? Tässä tutkimuksessa olen osoittanut, että valtavirtamedia on mennyt näiden kahden, eli maahanmuuton ja ”internatsismina” tunnetun EU:n liittovaltiopolitiikan, takaajaksi lähes kaikessa. Etenkin tämä näkyy Yleisradion ja Sanoma-konsernin viestimissä mutta myös muualla valtavirtamediassa.

Kansallista etua puoltavat äänenpainot on pyritty tuomitsemaan ”populismiksi” tai ”fasismiksi”, jonka uhkaa pidetään yllä pyörittämällä televisiossa jatkuvia natsidokumentteja ja rahoittamalla vihreää tutkijaa Oula Silvennoista Suomen Akatemian noin 434 000 euron myötäjäisillä.

Tarkoitus lienee todistella akatemian rahoittaman sosiaalipsykologi Inari Sakin tapaan, että itsenäinen rajapolitiikka, väestöpolitiikka ja verovarojen käyttö oman kansamme hyväksi ovat muka rasismia. Myös Koneen Säätiö on tukenut punavihreää tendenssitutkimusta avokätisesti.

Olen tutkimuksessani osoittanut, että populismiksi sanotuilla ilmiöillä ja populismista moitituilla puolueilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen populismin kanssa. Määrittelen populismin funktionaalisesti niin, että (1) populismia on katsomus, jonka mukaan puolue kannattaa kaikkea, mikä tuo kannatusta. Toimiiko esimerkiksi Perussuomalaiset näin? – Ei varmasti, vaan puolueella on hyvinkin vankkoja perusarvoja ja lähtökohtia.

Populismiin liittyy myös se, että (2) ehdokkaina on poppareita: urheilijoita, lavalaulajia ja missejä. Katsokaa nyt, paljonko korporatiivisilla systeemipuolueilla on näitä kaikkia riveissään ja arvostelkaa vasta sitten Perussuomalaisia vastaavasta.

Populismia on myös (3) ylhäältä päin tapahtuva johtaminen ja vetoaminen suuriin liidereihin. Omien havaintojeni mukaan perussuomalaista puoluetta on johdettu viime aikoina kentältä eri puolilta Suomea, mikä ilmeni muun muassa viime eduskuntavaalikampanjassa.

Ja populismia ovat (4) eliitin vastaisuus sekä (5) kansalaismielipiteiden suora esittäminen ilman kaupan, teollisuuden, maatalouden tai ay-liikkeen intressien ajajaksi asettumista. Nämä kyllä toteutuvat Perussuomalaisten toiminnassa, mutta sepä onkin osa demokratian ihannetta.


Politiikan medioituminen on sosiaalista korruptiota

Populistiset kytkökset ovat suomalaisessa yhteiskunnassa sidoksissa maamme poliittisen universumin korruptoituneisuuteen. Eräänä tutkimuksellisena lähtökohtanani on göteborgilaiselta viestinnän professorilta Jesper Strömbäckiltä lainaamani medioitumisen käsite. Myös Kent Asp puhui samasta ilmiöstä Ruotsissa jo aiemmin.

Politiikan medioitumisella tarkoitetaan eräänlaista sosiaalista korruptoituneisuutta, jossa vaihdon välineenä ei toimi raha vaan julkisuus ja mielipiteet. Poliitikot ovat havainneet uransa olevan riippuvaista valtamedian suosiosta, ja niinpä poliitikot ovat alkaneet myötäillä toimittajien näkemyksiä.

Tätä kautta toimittajien käsiin on keskittynyt paljon valtaa, jopa enemmän kuin poliitikoilla itsellään. Toimittajat puolestaan puhuttavat sekä poliitikkoja että tieteilijöitä erittäin valikoidusti ja oman poliittisen suuntautumisensa mukaan puolueellisesti. Olen kuvannut tilannetta niin, että toimittajat seisovat valtapodiumin kultamitalikorokkeella ja asioivat puolin ja toisin sekä hopeatilalla olevien poliitikkojen että pronssisijalla olevien tieteilijöiden kanssa.

Tästä julkisuuden orkestroimisesta syntyy puolueellista agenda- ja tendenssijournalismia, jossa myös asiantuntijajulkisuus on vääristynyt tieteilijöiden tavoitellessa uralleen välttämätöntä mediajulkisuutta. Punavihreän värisuoran vallassa oleva yhteiskuntatiede ja yliopistolaitos syöttävät jatkuvasti vihervasemmistolaisesta kallistumasta kärsivän valtamedian lapaan, ja näin pyritään luomaan oikeutusta niin maahanmuutolle kuin Euroopan liittovaltiopolitiikan ja euroalueen pönkittämisellekin.

Esitän tutkimuksessani laajan näytön myös siitä, kuinka puolueellista yhteiskuntatutkimuksesta on tullut yliopistoissa, kun juuri kukaan ei ole enää kiinnostunut tiedosta eikä totuudesta vaan ”tasa-arvoisuudesta”, ”arvoista” ja ”oikeudenmukaisuudesta”, ja yliopistoihin hakeudutaan parantamaan maailmaa – ei selvittämään sitä, kuinka maailma toimii tai ei toimi. Tämä johtaa väistämättä sivuraiteelle tieteellistä totuutta tavoiteltaessa, ja laaja ”arvoihin” vetoaminen on tieteenfilosofisten metodologioiden vastaista, niin kuin arvolatautunut toiminta yleensäkin on ideologista.

Mitään uutta vasemmistopopulistisen valtamedian puolueellisuudessa ei tietenkään ole. Saman ovat todenneet myös monet verkkokolumnistit, esimerkiksi Tere Sammallahti arvostellessaan entisen pornotähden nimittämistä Yleisradion kolumnituotannon portinvartijaksi – ja toisaalta vaikkapa Juha Hämäläinen tilittäessään, kuinka vinksallaan Ylen ohjelmahankinnan näkemykset ovat etenkin koskien nyky-Yhdysvaltoja. En ole siis yksin tätä mieltä. Mutta nyt puolueellisuus on tieteellisesti osoitettu tässä yli 800 viitettä kattavassa tutkimuksessani.


Sensuurijournalismi antaa valheellisen kuvan yhteiskunnassa esiintyvistä mielipiteistä

Entä puhe tiedosta ja totuudesta? Käärme neuvoi paratiisissa Eevaa, että mikäli syötte tiedon puusta, saatte tietää totuuden. Mutta sitä hän ei kertonut, että te sen vuoksi kuolette. Halu tietää totuus kiihotti kuitenkin niin paljon, että Eeva sen vuoksi poimi kärsimyshedelmän. Hän antoi hänelle ja hänkin söi.

Käärme kuitenkin valehteli, sillä vaikka olikin totta, että ihmiset saavat siten tietää totuuden, hän jätti jotakin kertomatta, eli antoi valheellisen kuvan asioista. Tämä muistuttaa Yleisradion nykyisen toimitusjohtajan kannanottoa, että ”uutisoimatta jättäminen ei ole sananvapauden rajoittamista”, minkä hän puolestaan antoi Päätoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajana.

Sananvapauteen kuuluu kuitenkin olennaisesti – ei vain oikeus sanoa asiansa – vaan myös oikeus saada tietoa kaikkien kanavien kautta. Vastaanottajan rooli on nyt niin kuin Aatamilla aikoinaan. – Kumpi siis kiihottaa ihmisiä nykyisin enemmän, totuus vai valhe?

Molempia nimittäin esiintyy. Media, joka suodattaa ja sensuroi, antaa joka tapauksessa valheellisen kuvan siitä, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy, ovatpa ne sinänsä totta tai eivät.

Myös kiistanalaisista ja ongelmalliseksi koetuista asioista pitäisi käydä täysin avointa keskustelua. Se olisi todellista sananvapauden toteuttamista, kun taas ongelmattomien asioiden kohdalla sananvapauden laillinen suoja olisi tarpeeton. Tässä mielessä suhtaudun erittäin torjuvasti yhteiskuntakritiikin lavastamiseen ”vihapuheeksi” ja sen kriminalisointiin, sillä se avaisi suoran tien kaiken sellaisen aineksen sensurointiin, joka herättää vihaa vastaanottajissa.


Mikrotason kertomustalous vs. makrotason järjestelmäpoliittiset faktat

Entä sitten itse totuus; onko sitä edes olemassa? Totuus, a funny thing, usein ajatellaan. Kenties sen vastakohta, valhe, katosi diskurssista siksi, että pitkään aikaan ei katsottu mitään ehdottomia totuuksia olevankaan, kunnes totuuden ja valheen käsitteet pullahtivat jälleen esiin. – Miksi? Kirjassani on vastaus myös siihen, ja se löytyy vallan käsitteen kautta.

 

Valtavirtamedia on itse julistautunut ainoaksi laadukkaan journalismin tekijäksi ja ominut totuuden itselleen. Paradoksi on siinä, että samat postmodernistiset toimittajat, jotka ovat omaksuneet relativistisen käsityksen totuudesta jo opiskeluaikoinaan, huutavat nyt yksiäänisesti totuuden perään. Jälkimoderni näkemys, että jokaisella on oma näkökulmansa, on korvattu kovaäänisellä vaatimuksella faktajournalismin puolesta, ikään kuin mielipiteiden varaisista arvostuskysymyksistä voisi olla joitakin positivistisen tieteenihanteen mukaisia faktoja.

 

Niin sanotussa kertomustaloudessa tämä näkyy selvästi. Kun median narraatiot koostuvat tunteisiin vetoavista kertomuksista, esimerkiksi pakolaisten kujanjuoksuista, on siirrytty järjestelmäpolitiikasta subjektiivisten vaikutelmien ja kertomusten tasolle.

 

Faktoilla ei voi tällöin olla merkitystä, sillä kertomuksilla on harvoin todistusarvoa, niin kuin näkyy Irakista elossa löydetyn mutta kuolleeksi väitetyn palautetun tapauksessa. Ja tämänkin kertomuksen laatimisessa oli osallisena valtiollinen Yleisradio. ”Näkökulmiensa” kautta myös Helsingin Sanomat pumppaa ihmisten suut ja korvat täyteen monikulttuuri-ideologiaa, vaikka se tuottaakin monille näköpulmia.

 

Pahinta kyseisessä kertomustalouden syleilyyn ajautumisessa on, että silloin siirrytään politiikan makrotasolta henkilökohtaiselle mikrotasolle. Suuria politiikan kuvioita pyritään ratkomaan henkilökohtaisina mikrotason kysymyksinä, eli henkilökohtaisten pyyteiden mukaisesti. Ulkopolitiikkaa ja väestöpolitiikkaa ei kuitenkaan pidä tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, vaan kyseiset linjaukset pitäisi ratkaista politiikan makrotasolla sen mukaan, mikä on kantaväestömme mielipide asiassa.

 

Se puolestaan perustuu kansakuntien itsemäärämisoikeuteen ja luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen sekä poliittisen vallan perillisyyteen vanhan hyvän hegeliläis-snellmanilaisen valtiofilosofian mukaisesti – filosofian, jonka periaatteet on pitkälti unohdettu, eikä kansalaisten mielipiteitä ole kuultu näissä asioissa juuri lainkaan.

 

Koska katson, että kyse on pitkälti koko järjestelmäpolitiikan legitimaatiokriisistä, ulotan tarkasteluni myös siihen rooliin, joka oikeustieteilijöillä on ollut, kun perimmältään poliittiset kysymykset on haluttu ratkoa lakituvissa ihmisoikeusretoriikkaan ja perusoikeusfundamentalismiin tukeutuen. Habermasilaista yhteiskuntateoriaa arvostellen väitän, että yhteiskunnallista totuutta ei voida koskaan tavoitella saati saavuttaa tilanteissa, joita etäisestikin varjostaa rangaistusten uhka, ja siksi omistan kirjassani paljon sivutilaa sananvapauden puolustamiselle.

 

Tuloksena jälkikäteissensuurista on hiljaisuuden spiraali, jossa tuomiot kiertyvät perustuslainvastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun kansalaiset pelästyvät ja alistuvat sensuroimaan itseään, ja lainsäätäjä ”vain kirjaa” uudeksi normaaliksi vakiintuvaa käytäntöä. Sitä jokaisen ammattitaitoisen filosofin pitäisi työkseen vastustaa.

Kiitokset medioille runsaasta aineistosta

Miten sitten olen osoittanut mediaa ja sen puolueellisuutta koskevat väitteeni? Esimerkkitapauksia ja aineistoa on runsaasti, ja kiitänkin toimittajakuntaa siitä, että se ei ole säästellyt eikä salannut puolueellisuuttaan; tosin puolueellisuutensa tunnustaminen ei vapauta siitä.

Eräs yliopistotutkija, nimeltään Markus Ojala, arvioi asiaa jokin aika sitten Politiikasta-lehden kirjoituksessaan ”Puolueettoman journalismin aika on ohi” niin, että puolueellisuutensa myöntäminen vasta vapauttaakin vastuusta. Ajatuskulku on samanlainen kuin ryöstäisi ihmisen ja sanoisi tehneensä sen vilpittömästi. Ajatus herättääkin kysymyksen, kuka näille nuorille on opettanut yliopistossa logiikkaa ja tieteenfilosofiaa, eivät kai vain Thomas Wallgren (sd.) ja Panu Raatikainen (vas.)?

Tutkimusaineistoni on monipuolinen. Olen laatinut analyysin esimerkiksi Turun terrori-iskun mediakäsittelystä. Olen analysoinut niin sanotun alpakkatapauksen ja kirjoittanut laajasti esimerkiksi ”Me too” -hankkeen ja ”Suostumus2018”-hankkeen mediakäsittelyistä sekä koululaisten ilmastolakkoilusta, joiden uutisointi koostui pitkälti näiden hankkeiden hehkutuksesta, niin kuin vallankumous olisi juuri ovella.

Olen käsitellyt laajasti myös asiantuntijavaltaa käyttävää tiedemediaa, joka kärsii tulosten toistettavuuskriisistä ja vertaisarviointimenettelyjen mielivallasta, kun läpi näyttävät menevän ankarasta kontrollista huolimatta (tai sen vuoksi) Keijo Kaarisateen parodiatekstitkin. Paikkaansa pitää muunnelma vanhasta sanonnasta: kun tarpeeksi kauan katsot Keijoon, lopulta Keijo katsoo sinuun!

Helsingin Sanomat TV-mainostaa nyt Päivälehden työllä, jota lehti teki kansallisvaltion rakentamiseksi. Tämä on tekemisissä sen kanssa, että lehdistöllä oli aikoinaan laaja rooli kansallisvaltioiden muodostumisessa. Sen sijaan historioitsija Benedict Andersonin käsityksiä, joiden mukaan kansallisvaltiot ovat pelkästään kuviteltuja yhteisöjä, pidän vääristelevinä.

Myöskään Hesarin mainos lehdestä ”Suomen rakentajana” ei ole linjassa toimituspolitiikan nykyasennoitumisen kanssa. Nykyisin lehti näyttää mieltävän itsensä dekonstruktiivisesti kansallisvaltiomme purkajaksi ja hajottajaksi, minkä osoitan tutkimuksessani. Samoin esitän (ehkä jonkun mielestä purevaa) mutta tarkoin dokumentoitua kritiikkiä myös Yleisradion vihervasemmistolaisesta kallistumasta ja ehdotan asian asettamista uuteen parlamentaariseen tarkasteluun. Ylen ongelma ei ole koskaan ollut ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen.

Koronakriisin tapaisessa poikkeustilanteessa median on tietysti helppo poseerata ”totuuden kertojana”, sillä viestintä koostuu yksinkertaisten tilastotietojen välittämisestä, kuten sairastuneiden tai kuolleiden kirjaamisesta ja hallituksen ohjeiden tähdentämisestä, niin kuin aina ennenkin.

Samalla valtavirtamedia lähes vaikenee euroalueella käynnissä olevasta valtavasta tulojensiirrosta, joka tapahtuu koronakulissin varjolla, kun ankarasti verotetuilta suomalaisilta riistetään 8,5 miljardia euroa Italialle, joka on Suomea lievemmin verotettu maa. Heti kun astutaan pelkän banaalin datakirjailun alueelta poliittisten asioiden alueelle ja pohditaan, onko tämä oikein ja mitä pitäisi tehdä, alkavat valtavat erimielisyydet, ja valtamedian sekä vaihtoehtoisen toisinajattelun sukset menevät ristiin.

Syynä voi olla myös se, että kykyä analyysien tekoon ei toimituksista kerta kaikkiaan löydy, eikä ymmärretä liittovaltioon kulkevan junan olevan jo perillä. Paradoksien paradoksi on siinä, että media hyväksyy selitykset, joiden mukaan liittovaltioon ei olla matkalla. Mutta toisaalta se katsoo läpi sormien tuota yhteistä verotusta, jonka puitteissa suomalaisten tuottamia ja tarvitsemia verovaroja ammennetaan vieraiden kansakuntien hyväksi, ja EKP:n myöntämiä ikuisia keskuspankkilainoja, joilla valtiot sidotaan keskuspankkiin, toisin sanoen elimeen, jolla ei pitänyt olla mitään poliittista valtaa. Vallan vahtikoirasta on tullut salonkien sylipuudeli.

Valtamedian päänsilitys eurososialismia ajavalle sosialistihallitukselle on valtava systeemivale, jonka tuloksena maamme menee kuin vene ilman tappia kohti pohjaa. Samanaikaisesti kansalaisille teroitetaan Yleisradion ohjelmissa, miten kaikenlainen kansallismielisyys ja oman kansamme etujen puolustaminen muka on vaarallista nationalismia, joka on torjuttava!


Mihin pyrin?

Lopuksi pari tärkeää kysymystä. (1) Pyrinkö tällä tutkimuksella ohjeistamaan mediaa? Vastaus on: En pyri. En koeta neuvoa mediaa, enkä voisikaan. Tämä ei ole preskriptiivistä eli ohjaavaa tutkimusta vaan deskriptiivistä eli kuvailevaa tutkimusta. Olen siis vain kuvannut, kuinka valtavirtamedia on tähän asti toiminut, ja olen pyrkinyt tekemään kaiken silkkihansikkain, toisin sanoen pyrkimällä etsimään perusteita sille, voisiko valtamedian puolueellisuutta jotenkin puolustaa. Mutta valitan: olen epäonnistunut. En ole löytänyt puolueellisuudelle perusteita.

Toinen kysymys: (2) Olenko tyytymätön puolueemme mediakohteluun tai pyrkiikö Perussuomalaiset jotenkin määräämään mediaa taikka kerjäämään parempaa kohtelua? Vastauksenani esitän, että puolueemme ei kerjää mitään. Mutta esitän sen huomautuksen, että puolueellisuus ei taida kuitenkaan olla yleisöjen ja lukijoiden kannalta ihan oikein. Siihen on liittynyt pyrkimystä sensuroida maahanmuutto- ja EU-kriittisiä mielipiteitä valtamediassa, sosiaalisessa mediassa ja juristien nuijilla oikeussaleissa.

Puolueemme ehdokkaiden ja edustajien kohtaama kelju asennoituminen, skandalisoiminen ja vaikeneminen puolueemme ohjelmia koskevasta informaatiosta ovat antaneet kansalaisille virheellisen kuvan asioista. Siltä osin kuin painokasta sanankäyttöä on taholtamme esitetty, ei kohtelua ole ollut joissakin tapauksissa ollenkaan. Myös vaikeneminen on ollut kuuluvaa, ja sekin on toki huomattu. Kielteinenkin julkisuus on kääntynyt meille myönteiseksi.

Kuten jo totesin, yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella tilanteissa, joita varjostaa sanktioiden uhka. Juuri se tuomitsee totuuden katoamaan. Totuus on arka olento, joka pakenee hetkessä seinänrakoihin, ja lopulta kaikki puhuvat pelkkää doublespeakia vain omaksi edukseen: joko formaalisia tai sosiaalisia rangaistuksia vältellen niin kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Tarkoitukseni ei siis ole piirtää ahtaampia rajoja sananvapauden ympärille vaan osoittaa, että koko sananvapauden käsite on nietzscheläisittäin arvioiden hullunkurinen. Siinä oletetaan, että vapaus on luovutettua ja tulee korkeammasta kädestä. Myös liberaalifilosofi John Stuart Millin mukaan jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, ja näin tulee ollakin, sillä se on kaiken viestinnän idea ja syy, miksi mitään viestintää on. Merkityksistä ja tarkoitusperistä päättää viestin lähettäjä eikä sen vastaanottaja tai ulkoinen tuomari, kuten nykyisessä ammatikseen pahastujien todellisuudessa ajatellaan.

Tuossa vielä kuvaruutukuulumisena:

Mediatutkimus

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä


Blogikirjat

Poliittisesti korrektia: Kutkuttavan kivaa kujerrusta vastuuvalheista ja vihatotuuksia sinulle, kyyhkyläiseni – Blogikirjoituksia 2019

Ankara totuus: Ansaittuja analyysejä ja valittuja verkkokolumneja – Blogikirjoituksia 2018

Vastahankaan: Punavihreän kuplan puhkaisuja – Blogikirjoituksia 2017

Sanaakaan en vaihtaisi pois: Kirjoituksia maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kansainvälisyydestä – Blogikirjoituksia 2015–2016

Minuutti on mennyt: Synkkää yksinpuhelua vieraantuneesta valtakunnasta – Blogikirjoituksia 2011–2014

Valhe kaatuu: Fatwoja ja jeremiadeja eripuraisesta Euroopasta – Blogikirjoituksia 2010–2011

Kansanvallan varkaat: Kirjoituksia demokratian kaventamisesta Suomessa – Blogikirjoituksia 2009

Sensuurin Suomi: Filosofisesti korrekteja kolumneja arkipäivän ajatusrikoksista – Blogikirjoituksia 2006–2008

Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä

Toimittaja ei ole tiedon valmistaja vaan jakelija ja usein myös vääristelijä. Toimittajan tehtävänä on toimittaa eli välittää tietoa yleisölle, aivan kuten nimikin viittaa.

Toimittajan ammattinimike periytyy ajalta, jolloin ihmisillä ei ollut pääsyä tiedon lähteille saati, että yleisöt itse olisi voitu mieltää tiedon ja ymmärryksen tuottajiksi, kuten asia on poliittisen osallistumisen mahdollistavalla Internetin aikakaudella. Vielä parikymmentä vuotta sitten yleisöjen ajateltiin olevan tiedon kohteita tai kuluttajia ja toimittajien eräänlaisia postipoikia, jotka välittävät todellisuutta koskevaa tietoa toisille ihmisille.

Tämä tietenkin myös objektivoi, eli esineellisti, vastaanottajia. Yleisöjä pidettiin niin tyhminä, etteivät ne muka ymmärrä yläilmoista satelevaa lähetystyötä ilman, että toimittaja selittää, mistä on kyse. Samalla toimittajille tarjoutui tilaisuus painottaa, valikoida, suodattaa ja sensuroida sekä piirtää maailmasta tiedotusvälineen tai oman näkemyksensä mukainen kuva. Tampereen yliopiston kommunistisella tiedotusopin laitoksella ja sen toimittajakoulussa tämä lohduton asetelma tosin yritettiin kääntää marxilaisesti ja tekopyhästi päälaelleen niin, että siellä opetetut toimittajat muka pyrkivät välittämään ”objektiivista tietoa” ”objektiivisesta todellisuudesta”, vaikka tosiasiassa he olivat ja ovat edelleen pahimpia todellisuuden vääristelijöitä.

Runsas sata vuotta sitten toimittajan ammatin harjoittamiseen piti anoa Suomessakin viranomaislupa, mikä tosin ei taannut viestinnän paikkaansa pitävyyttä vaan ainoastaan sen, ettei jutuissa arvostella hallitusvaltaa. Nykyisin tuolta ajalta on muistona pressikortti ja eduskunnassa toimivilta toimittajilta vaadittava akkreditointi. Tätä vierasperäistä käsitettä käyttämällä viranomainen koettaa salata sen, että kansanedustuslaitoksen kansalaisvalvonta on luvanvaraista. Luvanvaraisuus tietenkin keskittää valtaa poliitikkojen luottotoimittajille. Eikö tämä ole aivan säälittävää demokratian pilkkaa?

Internetin ansiosta useimmat ihmiset pääsevät nykyisin alkuperäislähteiden äärelle helposti. Niinpä ihmisillä ei ole enää entisenlaista syytä lukea tiedotusvälineiden ja toimittajien kaunistelemia tai suodattamia juttuja, sillä sen, mitä kukin on sanonut ja tarkoittanut, voi tarkistaa suoraan puheenvuorojen esittäjien omista teksteistä ja kannanotoista. Usein myös todellisuus itse välittyy niistä suorista ja alkuperäisistä esityksistä, joita ihmiset lataavat YouTubeen, Facebookiin, blogeihin ja muihin tuutteihin, ja media joutuu seurailemaan niitä. Tämä on muuttanut toimittajien ammattikuvaa ja asemaa dramaattisesti.

”Toimittaminen” kumoaa sanomisen idean

Itse en ole pitkään aikaan luottanut toimittajien tekemiin juttuihin, uutisiin tai raportteihin. Toimittajien roolin mielipiteiden manipuloijina ja asenteiden muokkaajina, jopa suoranaisina demagogeina, on paljastanut maahanmuuttoa koskeva viestintä. Kuten jo eräässä aiemmassa kirjoituksessani analysoin, maahanmuutto on asia, jota koskevaa kirjoittelua leimaavat vieraskoreus, häveliäisyys, poliittinen korrektius, ongelmien salailu, rikosten kaunistelu ja suoranainen valehtelu. Nämä ovat olleet tyypillisiä etenkin Yleisradiolle ja Sanoman medioille.

Harmillista tässä asenteessa on, että omassa totuudenvastaisuudessaan se on ollut täysin epätieteellistä. Kognitiivista dissonanssia syntyy, kun asenne on ristiriidassa tiedon kanssa. Siihen liittyvä epäloogisuus onkin piirre, joka maahanmuuton suosimisessa pahiten raastaa ihmisten hermoja. Sekä hallitus että sen kaulapannassa roikkuva valtamedia ovat pyrkineet edistämään maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, vaikka taloutemme, sosiaaliturvamme, yhteiskuntarauhamme ja väestörakenteemme tuhoutuisivat niihin.

Kirjankustantamoissa puolestaan tekstien toimittamista sanotaan ”editoimiseksi”. Kirjoituksia siis ”korjaillaan”, ikään kuin ihmiset eivät itse osaisi ajatella ja kirjoittaa. Niitä lyhennetään, kavennetaan, pidennetään, leikataan, liimataan ja – ehkäpä jopa – sensuroidaan puolikoulutettujen humanististen tieteiden kandidaattien ylläpitämissä aikuisten apukouluissa. Mitään tekstiä ei voida kuitenkaan muunnella ilman, että ajatuksen merkitys muuttuu, kun taas kaiken sanomisen oma idea on siinä, että ihmiset voivat ilmaista ajatuksiaan vapaasti.

Vastaavaa sensurointia tapahtuu myös lehtien sekä TV- ja radiokanavien toimituksissa ja nettisivuilla. Kustantajien kansiin puolestaan päätyy kirjoituksia, joissa edustetaan kukkahattutätien elämännäkemystä ja joissa historian luita esiin kaivamalla pyritään laakeroimaan Stalinia tai horjuttamaan esimerkiksi pohjoismaisten kansojen pyrkimyksiä rakentaa ja säilyttää yhteistä identiteettiään, kuten nyt esimerkiksi eräässä toissa syksynä Finlandia-palkitussa teoksessa.

Miten toimivat myyrät ja todelliset mediaänkyrät?

Internet-julkaisemisen aikakaudella tiedotusvälineet ja kustantamot ovat turha porras tiedon tuottajien ja vastaanottajien välillä. Media ei tuota lisäarvoa, paitsi itselleen. Muille se tuottaa epäarvoja. On ollut surkuhupaisaa seurata, miten valtamedia on ahdistellut esimerkiksi MV-lehteä ja syyttänyt sitä valehtelusta, vaikka MV-lehti on pystynyt toistuvasti käräyttämään Helsingin Sanomat ja Yleisradion suoranaisista valheista.

Tällaiset metajulkaisut, joissa laajasti seurataan ja kommentoidaan valtamedian tekemisiä, ovat tervetulleita median kentille. Näin on siitäkin huolimatta, että niissä referoidaan ja siteerataan laajasti toisia medioita tekijänoikeussäädöksiä hipoen. Olisi kuitenkin mahdotonta arvostella muun median julkaisemia juttuja, jos niihin ei voisi viitata, tallentaa juttuja todistusaineistoksi ja myös uudelleen esittää totuudeksi tarkoitettuja valheita. Sitä paitsi myös vanhat mediat lainailevat toisiltaan ja yleisöiltään jatkuvasti ripustaen jutun loppuun pelkän maininnan siitä, mistä kyseinen juoru on saatu.

Valheiden valhe onkin ollut väittää viestinnän kentälle ilmaantunutta uutta mediaa leimaavasti valheelliseksi. Edustavan kuvan tavasta, jolla Yleisradio vääristelee ja värittää juttujaan vihervasemmistolaisen agendan mukaiseksi, saa esimerkiksi YleWatch-sivustolta. En voi huvittumatta katsella, kuinka myös MV-lehti paljasti jokin aika sitten Yleisradion verovaroillaan palkkaaman ”faktantarkastajan” Vasemmistonuorten edustajaksi. Yle siis käyttää ”tosiasioiden tarkistajana” ja tiedon luotettavuuden takaajana poliittiseen äärivasemmistoon sitoutunutta henkilöä, mikä antaa selvän kuvan tavasta, jolla Yleisradio toimii.

Siinä olisi siivoamista Ylen korkeasti palkkaamalle ”etiikkajohtajalle”, jolla ei ole tosin minkäänlaista filosofisen etiikan asiantuntemusta ja joka ei taidakaan olla muuta kuin kyseisen mediatalon propagandaministeri. Tällaiset etiikkajohtajat ovat aivan kuten kaikenlaiset demokratiajohtajatkin (oikeusministeriön virkamies) puhtaasti ideologisia vallankäyttäjiä, joiden tehtävänimikkeetkin filosofinen analyysi paljastaa ristiriitaisiksi ja itseään vastustaviksi käsitteiksi. Helpompi on vesikauhuisen hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa kuin jäsenkirjatoimittajan antaa totuudenmukainen kuva maailman menosta.

Tämän toimintanormatiivin seassa uiskentelee tietysti myös joitakin vastavirran kiiskejä tai vastarannan lohia, joten 257 päällikön Ylestä puhuttaessa ei voida yleistää. Tosin jokainen maailmaa koskeva lause on käytännössä yleistys, niin kuin lause ”lehmät loisivat puun alla”. Se ei kerro, loisivatko siellä kaikki maailman lehmät vai osa niistä. Silti väite voi olla molemmissa tapauksissa tosi. Se, että valtamediaa vaivaa ensisijassa sen oma poliittisen korrektiuden ideologia, on tullut yhtä selväksi kuin kansalaisten toreillaan toteama tosiasia, että on erikseen totuus ja Helsingin Sanomien ”totuus”.

On hyvin vaikeaa kuvitella, millainen poliittinen todellisuus olisi ilman Internetin mahdollistamaa suoraa pääsyä lähteille. Kuvitelkaa Paavo Väyrystä vaikeroimassa toimittajalle: ”En minä niin sano...”. Tai voisiko Jussi Halla-ahoa ja hänen tekemäänsä hyödyllistä työtä olla lainkaan olemassa, mikäli hänen olisi pitänyt viestiä sanottavansa suurelle yleisölle toimittajien, toimitusten tai kustantajien kautta?

Monet varmaan muistavat, kuinka häntäkin ahdisteltiin vääristelemällä hänen sanomisiaan, irrottamalla niitä asiayhteyksistään, kysymällä epäolennaisia ja jankuttelemalla aidan seipäistä, kun olisi pitänyt puhua itse aidasta (joka on sivumennen sanottuna edelleenkin rakentamatta). Mitään oikeusturvaa hänen itsensä oli turha hakea Julkisen sanan neuvostosta Yleisradion erään kommunistitoimittajan läimäytettyä tätä kohtalaisen oppinutta ihmistä ”rotutohtori”-nimityksellä, vaikka siten kompromettoitiin ihmisparan koko ajattelu ja asema yhteiskunnassa.

Näistä sananvapauden käyttäjiä ja sananvapauttaan käyttämällä puolustavia ihmisiä vastaan suunnatuista pienistä tuomioista ja välinpitämättömyyden ilmaisuista tulee yhdessä yksi suuri päätös. Se on ihmisarvoomme kuuluvan mielipiteiden vapauden ja ilmaisunvapauden röyhkeä pois korventaminen sosiaalisten tai juridisten sanktioiden uhalla.

Toimittaja näyttää olevan aidosti monikulttuurinen vasta, kun hänen harjoittamansa maahanmuuton suosinnan ja ulkomaalaisten palvonnan vuoksi joku hänen maanmiehensä vangitaan, menettää työpaikkansa, asuntonsa tai varallisuutensa ja ehkä joissakin tapauksissa henkensä niin kuin nyt Venäjällä, jossa KGB:n agentit laittavat radioaktiivista myrkkyä epämiellyttävinä koettujen sanankäyttäjien päiväkahviin työpaikoilla.

Tieteen punavihreä pöhöttyneisyys

Panettelevan argumentaation ei pitäisi milloinkaan läpäistä tieteen seulaa, mutta jäsenkirjatoimittajilta tunnettu asenne leimaa valitettavasti myös yliopistotehtävien haltijoita. Esimerkiksi Helsingin yliopiston filosofian ainelaitoksen kahdesta lehtorista molemmat, Thomas Wallgren (Sdp) ja Panu Raatikainen (Vasemmistoliitto) ovat jäsenkirjalla puolueisiin sitoutuneita. Wallgren on toiminut Sdp:n puolueohjelmatoimikunnassa, mikä herättää kysymyksen, haluaako hän olla demarien pääideologi filosofiassa vai filosofian edustaja Sdp:ssä. Tampereen yliopistosta professorin pestillä palkittu Raatikainen taas antaa näyttöä puolueellisuudestaan tänäänkin kirjoituksessaan, jossa hän haukkuu perussuomalaisia terroristeiksi, vaikka perussuomalaiset ovat tehneet kaikkensa estääkseen terrorismia leviämästä Suomeen.

Samoin filosofian professorin tehtävää hoitanut Markus Lammenranta on käyttänyt filosofian luentosarjassaan (s. 6) Timo Soinia ja Olli Immosta herjaavaa esimerkkiä täysin estottomasti ja ilman, että kummankaan persoona liittyisi luentoaiheeseen muutoin kuin osana tiedepoliittisen luennoitsijan omaa töhrimisvimmaa. Tällä tavoin nämä filosofisen ajattelun tuholaiset voivat käyttää tieteellistä esiintymislavaansa persuinhoisen agendansa levittämiseen samanaikaisesti, kun he tekevät kaikkensa kieltääkseen yliopistolliset toimintaresurssit meiltä muilta. Esimerkkejä olisi helppo osoittaa lisää, sillä muuta näyttöä asioista ei ole juuri tarjolla.

En tiedä myöskään yhtään itseään tieteellisenä pitävää aikakauslehteä, joka ei olisi vasemmistolaisen organisaation perustama tai valtaama tai jolla ei olisi vasemmistolainen päätoimittaja. Esimerkiksi Tiede & Edistys -lehteä julkaisee suuri ja mahtava Tutkijaliitto, jonka keskeinen rahoittaja oli Neuvostoliitto. Sen ensimmäinen päätoimittaja oli SKDL:n kansanedustajanakin toiminut Seppo Toiviainen ja toinen vanha sotaratsu Antti Eskola. Tehtävässä ovat toimineet myös Kaarlo Tuori (Demla) ja J. P. Roos (Vasemmistoliitto).

Myös filosofiseksi aikakauslehdeksi itseään nimittävän Niin & Näin -lehden ensimmäinen päätoimittaja oli sitoutunut lujasti poliittiseen vasemmistoon, ja nykyinen Jaakko Belt sympatisoi kaiken ajattelun sosialisoimista muun muassa Kansan Uutisissa. Tämän pioneerityön merkiksi Niin & Näin sensuroi äskettäin oman keskustelupuheenvuoroni, jonka kirjoitin erään lehdessä aiemmin ilmestyneen artikkeliin johdosta. Arvostelin kirjoituksessani julkaisupolitiikan ongelmia, vertaisarviointien puolueellisuutta ja kansainvälisyyteen pakottamista, joten kirjoitukseni sensuroiminen osoitti oikeaksi juuri sen, mitä tekstissäni olin sanonut. Artikkelini ”Kerroskakkua vai kurpitsapikkelsiä? – Mitä vikaa on artikkelijulkaisemisessa, vertaisarvioinneissa ja kansainvälisyydessä” voi lukea tästä.

Todellisuudessa kyseiset Tieteellisten seurojen valtuuskunnan (TSV) julkaisufoorumiluokitukseen hirtetyt aikakauslehdet eivät ole mitään tieteellisiä julkaisuja vaan kommunistilehtiä, joita kuristaa vihervasemmistolainen kirjoittamisen normatiivi. Niiden toimituksissa harjoitettava saksiminen, sensuroiminen, kiertely, kaartelu, selittely, välttely, torjunta, puolustelu ja tyhmä ylenkatseellisuus osoittavat vain kuolinkouristuksissaan korahtelevaa tiedepoliittista vallankäyttöä. Sensurointiyritykset ovat poikkeuksetta merkkejä siitä, että lehden oma toimintatapa ei kestä kritiikkiä eikä avointa keskustelua. Kriittisyyden tunnusmerkki ei voi olla se, että kirjoittajia pakotetaan sitoutumaan vihervasemmistolaiseen ajatusklusteriin julkaisemisen ehtona.

Myös ”tieteellisenä” esiintyvä media sitoutuu saman kollektiivisen valheellisuuden osaksi kuin niin sanottu valtamediakin. Oikeasti nämä näennäistieteelliset julkaisut ovat pelkästään puolueellisia ja tarkoitushakuisia kulttuuri- ja mielipidelehtiä. Niiden olemassaolo perustuu vain ja ainoastaan opetus- ja kulttuuriministeriön mielipidelehtitukeen, ja niiden ilmestyminen on verrattavissa huitaisuun Mustanaamion irtonumerolla. Nähdäkseni ministeriö tekisi viisaasti ottaessaan kyseisiltä propagandajulkaisuilta taloudelliset tukensa pois.

Miksi maahanmuutto, monikulttuurisuus ja internatsismi puhuttavat?

Raivo, jolla vanhan median toimitukset ovat pyrkineet leimaamaan maahanmuuttoa arvostelevat ja vastustavat ihmiset rasisteiksi, oppineet epäonnistujiksi, perussuomalaiset moraalittomiksi ja Euroopan unionin sekä monikulttuurisuuden kriitikot uusnatseiksi, on ollut järjenvastaisuudessaan aivan käsittämätöntä. Kovin yllättävää se ei ole kylläkään ollut, koska juuri sellaista jälkeä syntyy, kun ituhipit ja muut mimosat päätyvät tekemään journalismia, tiedettä ja valtionpolitiikkaa.

Se, miksi juuri maahanmuutto on koettu äärimmäisen sähköistäväksi puheenaiheeksi, johtuu tosiasiasta, että maahanmuutto kyseenalaistaa ja vaarantaa kansakuntamme itsemääräämisoikeuden, väestörakenteen, yhteenkuuluvuuden, kansallisen luottamuspääoman, toimintakyvyn, kulttuurin ja talouden. Maahanmuuton vastustaminen motivoituu vahvoista itsesäilytykseen liittyvistä intresseistä, jotka mitä ilmeisimmin noudattelevat biologisperäisiä ehtoja ja perustuvat naturalistiseen kilpailuun materiaalisista resursseista.

Vaikka ilmiö olisi tällä tavoin selitetty, sen takana olevat intressit eivät katoa. Siksi myöskään ilmiö ja sen vaikutusvaltaisuus eivät poistu. Rasismin syy ei ole rasismi, niin kuin maahanmuuttovastaisuuden syy ei ole maahanmuuttovastaisuus. Koska niiden syyt eivät ole niissä itsessään vaan niiden ulkopuolella, toisin sanoen maahanmuutossa, pitää myös syyllistäminen kohdistaa ongelman aiheuttajaan, maahanmuuttoon, joka on luonut Eurooppaan sekä muslimiterrorismin että kansallisten kahtiajakojen ongelman.

Rehellisyyttä ja älyllisyyttä olisi myöntää, että kyse on valtasuhteista. Sen tunnustamista, että politiikassa on kyse valtaintressien puolustamisesta, sanotaan reaalipolitiikaksi. Siitä poikkeaminen johtaa valheellisuuteen yhteiskunnallisissa käytännöissä.

Tässä valossa on omituista, että valtamedia on yhdessä hallitusvallan kanssa toiminut Suomen kansalaisten etuja vastaan. Niin sanottu vaihtoehtoinen media ei olekaan itse asiassa vaihtoehtoinen media lainkaan vaan totuutta esille tuova päämedia, joka on paljastanut vanhan valtamedian ideologiseksi, todellisuutta suodattavaksi ja vääristeleväksi.

Ehkä sitä ei olekaan sanottu valtamediaksi sen vaikutusvallan tai suosion kuvaamiseksi vaan sen pakkokeinoja käyttävien menettelytapojen luonnehtimiseksi, toisin sanoen siksi, että se on pyrkinyt muokkaamaan ihmisten asenteita manipulaation, propagandan ja informaatiosodankäynnin keinoin. Valtamedia on valhemedia jo siitäkin syystä, että valehtelu on vallankäytön keskeinen ominaisuus ja instrumentti, eikä ole valtamediaa valehtelusta riippumattomana.

Eräs selitys toimittajien ilkeydelle suomalaisia ihmisiä kohtaan voi löytyä siitä, että toimittajat kokevat blogistit ja nettikolumnistit kilpailijoikseen. Blogistit tekevät työtään ilmaiseksi ja siten syövät palkatun toimittajakunnan leipää hyötymättä tosin itse omasta uhrautuvuudestaan lainkaan.

On syytä muistuttaa, että myöskään kustantaja tai tuottaja ei tuota teosta, vaan tekijä. Kustantaja on monessa tapauksessa tekijän kustannuksella eläjä. Kustanteen status on puolestaan himmentynyt eikä kirkasta julkaisun arvoa enää juuri mitenkään, sillä kaikki kustanteet ovat osoittautuneet omakustanteiksi. Otava on Reenpään suvun oma kustannusyhtiö, Sanoma Erkkojen ja Herlinien, ja WSOY ja Tammi ovat Bonnierin suvun omistamia omakustannusyhtiöitä. Tällaisen hegemonian keskellä viestinnän puolueettomuuden takaa enää vain kirjoittajien omatoiminen pienkustantaminen.

Kustantajien ja toimittajien ei pitäisi olla tiedon valmistajia vaan välittäjiä. Käytännössä julkaisuporras on kuitenkin tehdas, joka haisee kauas. Jos jutun aihetta ei aamukahvipöydässä löydetä, silloin valitaan tuotantotapa: ”Hei, tekaistaanpa uutinen!” Ja jatkokysymys on: ”Kuka tänään lynkataan?”

Yle-kiistan syvin olemus

Yleisradio on sellutehdas, jonka lemu leviää lähettimiensä läksyttämänä kauas kumpujen yöhön. Suurteolliset patruuna-ajat Yle tuo mieleen siksikin, että sillä on oikeistolainen johto ja proletaariset toimittajat.

Kun Ylen ajankohtaistiimin esimies Jussi Eronen ja toimittaja Salla Vuorikoski lähtivät talosta ovet paukkuen ja hallintoneuvosto asettui tukemaan kepulaisen Yle-pomon Atte Jääskeläisen linjaa, suuri yleisö joutui seuraamaan huonoa teatteria, jossa oli kyse perinteisestä oikeisto–vasemmisto-kiistasta.

Yleisradion vihervasemmistolainen toimittajakunta haluaisi tehdä valtakunnan hallitusta ja sen pääministeriä nälvivää ohjelmaa, mikä ei ole mieleen Ylen oikeistolaiselle johdolle.

Parlamentaarisesti hallitun Ylen hallintoneuvostossakin mielipiteet jakautuivat oikeisto–vasemmisto-jakoa noudattaen. Helsingin Sanomat kertoi eilen, että hallintoneuvoston perussuomalainen puheenjohtaja Kimmo Kivelä ja demarijäsenet Maarit Feldt-Ranta ja Ilkka Kantola päätyivät täysin eri linjoille siitä, millaista journalistisen kuristusotteen ja kontrollin pitäisi olla. Myös ruotsalaista porvaristoa edustava Ylen hallituksen puheenjohtaja Thomas Wilhelmsson asettui Jääskeläisen puolelle ja katsoi kaiken olevan kunnossa.

Helsingin Sanomien näennäisen perusteellinen selvitys kuitenkin salasi Yleisradiota hiertävän peruspulman. Yleisradion ongelma ei ole kissanhännänvedossa maan hallituksen ja opposition välillä. Ongelmien ydin on, että Yleisradiossa ei voida tehdä ohjelmaa, jossa kyseenalaistettaisiin monikulttuurisuuden ideologia, maahanmuutto, islamin leviäminen ja monet muut Euroopan unionin hedelmät. Pelätään seurauksia.

Jos Yleisradiossa halutaan saavuttaa yksimielisyys hallintoneuvoston, johtajiston ja toimittajakunnan kesken, onkin lausuttava sana ”monikulttuurisuus”.

Sopu, rauha, harmonia ja yksimielisyys löytyvät tällöin heti, sillä monikulttuurisuusagendan (nykyisin: ”kulttuurien moninaisuuden”) levittäminen on tendenssi, jonka sekä kokoomus, kepu, ruotsalaiset että poliittinen vihervasemmisto ja krisut voivat hyväksyä toiminnan ylimmäksi päämääräksi (tai alimmaksi yhteiseksi nimittäjäksi). Sitä ei kyseenalaisteta eikä epäillä.

Yleisön kannalta ongelma on tämän politiikan tarkoitushakuisessa rummuttamisessa eikä jossakin ”hallituksen arvosteluun” liittyvässä työmaakiistassa, jossa näperrellään vain oikeudesta arvostella pääministeriä! Kaikki tietävät, että Ylen kenkä puristaa ohjelmiston vihervasemmistolaisesta puolueellisuudesta. Poliittinen oikeisto yrittää tehdä jotakin korjatakseen tilannetta, mutta vasemmistolainen toimittajakunta vetoaa ”sananvapauteen” jatkaakseen kansalaisten opettamista monikulttuurisuuden agendalla, jonka tuloksena ohjelmisto on mehukasta kuin faaraon kivekset.

Kuluneella viikolla Yleisradion TV1 tähdensi pakolaisten vastaanottamisen välttämättömyyttä lähettämällä kolmiosaisen ohjelmasarjan nimeltä ”Exodus – Matkamme Eurooppaan”, joka kertoi miljoonan viime vuonna Eurooppaan saapuneen pakolaisen retkestä juuri sillä henkilökohtaisesti koskettavalla tavalla, jonka toivotaan vetoavan kansalaisiin ja poliitikkoihin. Ohjelmassa keskityttiin seuraamaan 75 kehitysmaalaisen omakohtaista vaellusta Afrikasta ja Lähi-idästä paremman elintason perässä Euroopan unioniin.

Ohjelman propagandistinen olemus paljastuu, kun huomataan, miten jälleen sekoitettiin mikrotaso ja makrotaso keskenään. Olen juuri päässyt perustelemasta, miksi valtiollisia makrotason päätöksiä ei pitäisi tehdä mikrotason henkilökohtaisten vaikutelmien pohjalta eikä tuntemusten perusteella. Keskittyminen kyynelehtimään pakolaisten henkilökohtaisen kurjuuden vuoksi peittää sen valtavan poliittisen ahdistuksen, tuskan ja kurjuuden, jonka hallitsematon maahanmuuttovyöry tuottaa Euroopan makrotason rakenteille, taloudelle ja elämälle yleensä. Sananvapauden, tieteen vapauden ja älyllisen journalismin nimissä pitäisi tuoda esiin nimenomaan tämä.

Vetoaminen pakolaisten omaan näkemykseen elinolojensa ongelmallisuudesta on aivan samanlaista kuin viittaaminen siihen, että rikkaat sanovat kärsivänsä köyhyydestä vain siksi, että he tuntevat itsensä köyhiksi. Tosiasiassa EU:n ulkomaalaispolitiikkaa, väestöpolitiikkaa ja rajavalvontaa tulisi johtaa riippumatta tällaisesta sosiaalipornoa edustavasta propagandasta, jota Yle esittää valtakunnanverkossa puristaakseen kansalaisilta sympatiapisaroita ja tehdäkseen meidät vastaanottavaisemmiksi pakkomaahanmuutolle ja pakolla kansainvälistämiselle eli internatsismille.

Yle vaikenee maahanmuuton ongelmista täysin tai keskusteluttaa muutamia luottolausuntoautomaattejaan ajankohtaisohjelmissa, joissa esitetyt kannanotot on varmistettu jo etukäteen tuomalla studioon kaikenlaisten kaarina hazardien, husu husseinien, ali jahangrien, charly salonius-pasternakien tai anu koivusten tapaisia vakiotoitottajia. Toimittajien ja tieteilijöiden työelämässä kokema mielipidevankeus on sitä, että älyllistä journalismia ja tiedettä ei saa eikä voi tehdä missään.