Vaihtoehto inkluusiolle

Nyt kun kansallismielinen ja maahanmuuttokriittinen Alternativ für Deutschland -puolue kaksinkertaisti kannatuksensa Saksan ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa, ovat niin sanotut muut puolueet vannoneet kieltäytyvänsä hallitusyhteistyöstä AfD:n kanssa.

Voidaan kysyä, kuinka oikeudenmukaista eristäminen ja pois sulkemisen politiikka ovat demokratian kannalta. Ja kuinka tehokasta se on edes AfD:tä vastustavien yhteiskuntaryhmien omien tavoitteiden näkökulmasta?

Eristäminen on vastakohta inkluusiolle, eli mukaan ottamiselle ja järjestelmän muokkaamiselle erilaisuuteen sopivaksi. Myös inkluusio on omalla tavallaan ongelmallista, ja politiikassa sen soveltaminen on ollut kovin valikoivaa.

Valtionuskontona inkluusio

Tunnetuinta inkluusio on koulumaailmassa, jossa se on tarkoittanut muun muassa tasokurssien poistamista ja muuta oppilaiden keinotekoista asettamista samalle viivalle. Tuossa työssä on käytetty hyväksi tasavertaisuuden ja yhdenvertaisuuden abstraktioita, jolloin nopeita on pakotettu juoksemaan hitaasti, jotta tasa-arvo toteutuisi, vähän niin kuin Kurt Vonnegutin dystooppisessa romaanissa Harrison Bergeron.

Suomen koulujärjestelmässä maahanmuuttajia ja muita diversiteettejä on koetettu sopeuttaa, mukauttaa ja niin sanotusti integroida järjestelmään. Kun tässä on epäonnistuttu, on päädytty loiventamaan koulutuksen omia kaarteita ja harjoitettu inkluusiota.

Sopeuttaminen ja mukauttaminen ovat jo sinänsä kyseenalaisia menetelmiä, koska niihin sisältyy näkemys, että integroitavien pitäisi luopua osasta elämäntapojaan miellyttääkseen järjestelmää. 

Toiseksi se on kyseenlaista siksi, että myös kantaväestöjen odotetaan luopuvan omasta kulttuuristaan järjestelmään liudennettavien hyväksi. Suomalaisille inkluusio on merkinnyt juuri tätä.

Molemminpuolinen sulauttaminen vaatii kulttuuristen ominaispiirteiden sahaamista pois, ja siten monikulttuuri-ideologia tosiasiassa johtaakin kulttuuriseen yksiarvoisuuteen: monokulttuuriin. 

Inkluusiota puolustellaan väitteellä, että se on nimenomaan järjestelmien muokkaamista ihmisten hyväksi eikä ihmisten muokkaamista järjestelmiin paremmin sopiviksi.

Todellisuudessa on käynyt niin, että järjestelmät ovat löystyneet ja veltostuneet huonommiksi, ja yhteiskunnallisen tehokkuuden heiketessä ovat kärsineet myös yksilöt. Tämä nähdään kouluissa, joissa on oppimis- ja kurinpito-ongelmia ja joissa myös yksilöiden on paha olla, eikä kukaan pääse parhaaseensa. Julkiset koulut mielletään ”kunnallisiksi päiväleireiksi”, ja rahaeliitti joutuu laittamaan lapsensa yksityiskouluihin.

Inkluusiosta on tehty koulutuspolittinen ideologia. Sen (ja samalla tietenkin myös feminismin ja maahanmuuton) puolesta on kirjoitettu tarkoitushakuisia, tendenssimäisiä ja agendamaisia tutkielmia, joiden tekijöitä on nimitetty vaikutusvaltaisiin ja päättäviin asemiin valtionbyrokratiassa valvomaan feminismin ja maahanmuuton etenemistä läpi koko yhteiskunnan. 

Koulutuksen rimaa on laskettu, ja myös yliopistotutkintoja myönnetään hyväksymällä väitöskirjoiksi artikkelinivaskoja. Seitsenportainen arvosana-asteikko on poistettu, jotta tason laskua ei huomattaisi. Kirjoitin aiheesta täällä, ja eräs vapaa toimittaja sai hiljattain Ylen sivuilla läpi yliopistopolitiikkaa arvostelevan kriittisen jutun.

Yle ja muut valtavirran mediat ovat kuitenkin melunneet pääasiassa inkluusion ja samalla myös maahanmuuton puolesta. Ylen uutiset iloitsivat vähän aikaa sitten, että syrjäisen Rantasalmen lukio-oppilaista puolet on ulkomaalaisia. Kiero yksityisyrittäjä junailee alaikäisiä Suomeen, ja kunnat ottavat avosylin vastaan 12 000 euron valtionavun jokaisesta oppilaasta. Tämä on räikeää ihmiskauppaa, johon kukaan ei puutu.

Ulkomaalaiset esitetään Ylen jutussa lukioiden ”pelastajina”, mutta mikään ei takaa, että he jäävät Suomeen maksamaan koulutuksensa. Ja jos jäävät, vaihtuu väestö kaupunkilähiöiden lisäksi nyt myös maaseutukunnissa. Samanlainen ulkomaalaisten opiskelijoiden naaraus on ollut käynnissä yliopistoissa ja korkeakouluissa, joiden opiskelupaikat kuuluisivat suomalaisille itselleen.

 

Maahanmuutosta ei ole järjestetty kansanäänestystä

Puhe väestöjen vaihtamisesta ei ole konspiraatioteoria vaan perustuu tilastoihin, joista voi lukea esimerkiksi täältä, täältä, täältä ja täältä. Vasemmistolaisten tutkijoiden ja toimittajien ”mutta”-lauseet eivät onnistu kääntämään asioita ”parhain päin”, vaikka selittelyjä jynssätäänkin lehdissä lukijoiden naamaan.

Väestöpoliittisesta mullistuksesta ei ole voinut missään äänestää, vaan asia on pidetty demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella ja kantaväestön ulottumattomissa. Sitä on edistetty pelkkänä ”prosessina” tai etevänä liiketoimena. Ei ole kysytty, haluavatko veronmaksajat kustantaa koulutuksen vierasperäisille omien jälkeläistensä sijasta, eikä sitä, haluammeko kansalliskieltemme vaihtuvan englanniksi kouluissa ja yliopistoissa.

Ilmiö on yleiseurooppalainen. Turvapaikanhakijoina Saksaan ja muualle Eurooppaan tulleiden integroiminen on onnistunut huonosti. Sen merkkinä ovat jo pitkään olleet muslimien tekemät terrori-iskut (viimeisimmästä täällä), katuväkivalta, oppimistulosten huononeminen ja rähinöinnit lähiöissä. Tätä kurjaa kehitystä johtaa erityisesti Ruotsi.

Toinen taikasana valtionuskonnoksi muodostuneen ”inkluusion” rinnalla on ”segregaatio”. Tavoitteena on pidetty sen ehkäisemistä. Kun ongelmallisia yksilöitä ja ryhmiä on koetettu sijoittaa ongelmista toistaiseksi kärsimättömille asuinalueille, ongelmat eivät ole poistuneet vaan siirtyneet toisiin paikkoihin.

Parempaa olisikin ollut konfrontaatio, eli eri kansakuntien etääntyminen ja pysyminen omilla alueillaan. Filosofit G. W. F. Hegel ja J. V. Snellman ajattelivat, että kansan, kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion kesken pitäisi vallita ekvivalenssi. He pitivät kansallisvaltiota Järjen korkeimpana luomuksena ja katsoivat, että valtioiden rajojen pitäisi noudattaa kielellisiä, kulttuurisia ja etnisiä eroja. Siitä muistuttaa iskulause ”kieli, kulttuuri ja kansakunta”, ja tämän filosofiaperinteen jatkaja olen myös itse.

Vaihtoehto Saksalle voi tervehdyttää Eurooppaa

Saksan AfD:n vaalivoitto on kantaväestön vastalause meneillään olevaan väestönvaihtoon ja kulttuuriseen kumoukseen. Vapaissa vaaleissa saavutettu tulos ei ole demokratian vastainen, vaan se on demokratian ilmaus, jota olisi kunnioitettava ja jonka mukaan olisi toimittava.

Niin sanotut muut puolueet toimivat kansanvallan vastaisesti torjuessaan AfD:n ja pyrkiessään eristämään ja sulkemaan puolueen pois hallitusvallasta.

Onkin kummallista, että nuo kaikki muut puolueet tappelevat jatkuvan lisämaahanmuuton puolesta, vaikka Saksan talous on henkitoreissaan ja sosiaalidemokraattien johtama yhteiskunta kärsii kuolinkouristuksia väestöllisen kirjavoitumisen ja muhamettilaisen miekkalähetyksen kourissa. Terrorismi on ollut jatkuvaa.

Eikö inkluusio koskekaan AfD:tä? Miksi inkluusiota suostutaan toteuttamaan vain koskien maahanmuuttajia, mutta mukaan ottaminen ja yhteistoimintaan hyväksyminen ei koskekaan kantaväestöihin kuuluvia itseään, jos heillä on valtavirtana olleesta sosiaalidemokrattisesta tai kristillis-konservatiivisesta ideologiasta poikkeavia mielipiteitä?

Nähdäkseni Saksa ja koko Eurooppa tarvitsevat vaihtoehdon inkluusiolle. Inkluusiota pitäisi soveltaa siten, että hallitusvaltaan hyväksyttäisiin maahanmuuttoa ja väestöjenvaihtoa vastustavia puolueita ja ryhmiä ja yhteiskuntia muokattaisiin resistenteiksi eli vastustuskykyiseksi haitallista maahanmuuttoa kohtaan.

AfD:n eristäminen on psykologisesti arvioiden huonoa politiikkaa, koska siinä ei ole politiikkaa ollenkaan.

Kantaväestöjen mielipiteiden ja poliittisen vaikutusvallan eristäminen on erityisen tuhoisaa, ja Euroopassa eristämispolitiikkaa on tehty sananvapautta kahlimalla. Paremminkin sopisi eristää laittomia maahanpyrkijöitä, koska se olisi kansallisen suvereniteetin ja kansallisvaltioiden olemuksen mukaista. Raja, jota ei valvota, ei ole raja.

Tämän on ymmärtänyt muiden muassa Elon Musk, joka on antanut symbolista tukea AfD:lle ja tosiasiallista tukea yleiselle sananvapaudelle.

On hyvä, että maailmasta löytyy ymmärrystä järjelliselle politiikalle vastakohtana tuulesta turvoksissa olevalle mitäänsanomattomuudelle, jota Saksan politiikka on ollut pullollaan aina siitä asti, kun maan sisäpolitiikka riisuttiin alastomaksi polvilleen ja koko saksalainen kulttuuri raiskattiin toisen maailmansodan jälkeen.

Negatiivista AfD:ssä on sinne pesiytyneiden Venäjä-mielisten penseys Ukrainan tukemiselle. Kyseinen pienimielisyys johtunee siitä, että sitä leimaa ”liikaväestön ummehtunut ilma, kuin hädässä ja ahtaudessa ahertavien pikkueläinten haju”, kuten Friedrich Nietzsche lausui teoksessaan Iloinen tiede (1886/1989, s. 199, ajatelma 348).

”Äärioikeistolaiseksi” voi AfD:tä sanoa vain sellainen, joka itse on äärivasemmistolainen. Molemmathan ovat yhtä kaukana toisistaan, ja Hitler varmasti oli sosialisti: kansallissosialisti.

---

Päivitys 13.3.2026: Hallituksen hyvä päätös laittaa ulkomaalaisille opiskelijoille lukukausimaksut teki opiskelijoiden välitystoimintaan liittyvästä maahanmuuttobisneksestä lopun. 

Poikien seksiopas kouluihin – Kukkahattujen moraaliraivo repesi

Kirjallisuustieteen erikoislehti Ilta-Sanomat ottaa kantaa yläkouluihin jaeltuun poikien seksioppaaseen nimeltä Respektiä, jonka on kirjoittanut ruotsalainen Chavez Perez. Suomessa sen julkaisi Gummerus.

Kirjassa annetaan mielestäni hyviä vinkkejä seksuaaliseen kohtaamiseen ja seurusteluun sekä homo- että heteronäkökulmasta, ja sillä on nähdäkseni myönteinen vaikutus nuorten kehitykseen.

Joten eipä ihme, että kirja on herättänyt kauhistusta kukkahattutätien, virkkuumummujen ja sukkapuikkoneuvostojen tajunnassa. On myös uhkailtu kirjan vetämisellä markkinoilta, niin kuin aina käy, kun jokin teos, jossa puhutaan seksit selviksi, näkee päivänvalon.

Kirjassa puhutaan avoimesti masturbaatiosta ja seksuaalisesta kanssakäymisestä sekä neuvotaan muun muassa, miten suikkaria voi harjoitella käyttämällä apuvälineenä banaania.

Kouluissa jaeltiin vuonna 2017 jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittama, opetus- kulttuuriministeriön tukema ja Otavan kustantama hengentuote Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä?, ja kyseistä neuvolatoimintaa kiiteltiin mediassa.

Nyt, kun esillä on miesten ja poikien näkökulma seksuaaliseen kanssakäymiseen, kirjailijaa kivitetään keskustelupalstoilla ja lehtien kommenttiosastoilla. Lapsiasiavaltuutettu on tuominnut kirjan ankarasti.

Todellisuuden ”pornoistumista” valitellaan myös feministien hallitsemissa yliopistoissa.

Paatos jatkuu kansan syvissä riveissä peräämällä kouluihin jouluevankeliumia ja suvivirttä. Pyhästä hengestäkö sillä tavoin ajattelevat ovat itse syntyneet?

Seksiltä ei pidä suojella ketään, koska seksuaalisuudessa sinänsä ei ole mitään pahaa, vaan se on parasta ja kauneinta ihmisessä ja sen vuoksi hyvä asia, johon kannattaa rohkaista. Myös nuorilla on oikeus oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen ohi omistushaluisten vanhempien, kirkon, valtion ja tätiarmeijan.

Jos on kasvanut patavanhoillisten paukapäiden tavoin tynnyrissä, ei ole varmaan koskaan kuullut, miten nuoret itse puhuvat seksistä kaupunkien kaduilla, kouluissa ja kulkuvälineissä. 

Kirja on tuosta näkökulmasta arvioiden varsin kesy ja vähän nössö.

Teinit tietävät seksiasiat paremmin kuin pienimieliset aikuisensa, ja navanaluset saa nuorilta kuulla jokainen, joka kiistää heidän oikeutensa päättää seksuaalisuudestaan itse. Turha kohu.

Koulutuksesta voidaan leikata tason kärsimättä

Vinkiksi hallitusneuvotteluihin ja säästötoimiin: koulutuksesta voidaan aivan hyvin säästää, ja paljon, vaikka lähes kaikki puolueet ovat vakuutelleet, ettei koulutuksesta leikata. Kyllä voidaan myös leikata – oppimistulosten ja tieteen kärsimättä lainkaan!

Tämä maa on pullollaan tuulesta turvoksissa olevaa luottamusta kouluttelun kaikkivoipuuteen. Koulutusta, koulutusta ja kouluttelun päälle koulutusta! Vihervasemmisto on ruikuttanut kaiken aikaa koulutusleikkauksista ja pitää niitä syyllisinä koulujen ongelmiin.

Koulujen ongelmat eivät ratkea rahalla, kun ongelmana ovat väärät toimintatavat, monikulttuurinen koulukokeilu ja inkluusio. Ne ovat immateriaalisia ongelmia, jotka ratkeavat vain opetuskulttuurin muutoksella ja oppilasaineksen kohdentamisella oikeanlaiseen koulutukseen.

Ongelma ei ole määrällinen vaan laadullinen. Siksi se voidaan korjata vain asenteiden muutoksella opetuksessa ja koulutyössä.

On väärin, että sukupuolineutraalia sanitaatiota, transmyönteisiä suihkutiloja ja häirintäkieltoja pidetään tärkeämpinä kuin Newtonin lain, biologian ja pitkän matematiikan opettamista. Vaatimustasoa on korotettava ja huonot oppilaat jätettävä luokalleen, ja häiriköt on laitettava tarkkikselle. Jauhojengi pitää laittaa vieroitushoitoon, josta ei päästetä ennen kuin uusavuttomuus on saatu loppumaan.

Tasokurssit yläkouluihin, vähemmän aloituspaikkoja lukioihin, tasavertaiset sukupuolikiintiöt, ammattikoulutusta lisättävä ja lyhennettävä, ja lähiopetus vallitsevaksi työmuodoksi. Suomalaisnuoria on saatava ammatillisille aloille, etteivät suomalaiset syrjäydy työelämästä samalla kun Wolt-kuskeja rahdataan ulkomailta patjoille ruokintaa tukemaan.

Samanaikaisesti pitäisi vähentää aloituspaikkoja yliopistoista ja karsia yliopistojen rahoitusta. Ammattikorkeakouluja ei saa sanoa enää soveltavien tieteiden yliopistoiksi, sillä ”university of applied sciences” on harhaanjohtava nimike. Määrälliset tutkintotavoitteet pois korkeakouluilta ja yliopistoilta. Ne ovat johtaneet samaan kuin hihat palaen tehty ilmastopolitiikka: ylimitoitettuihin ja kunnianhimoisuudessaan kunniattomiin uhrauksiin, joilla laatu on muutettu määräksi.

Yliopistoissa ei pitäisi hyväksyä artikkeliväitöskirjoja kuin poikkeustapauksissa. Niin tohtorintutkinnot saataisiin tasoltaan nostetuiksi ja määrät vähennetyiksi neljäsosaan nykyisestä, mikä vastaisi 1990-luvun tasoa. Väestöön suhteutettuna se vastaisi todellisten tieteen suurvaltojen, kuten Ranskan ja Japanin, tilannetta.

Yliopistojen rahoitusleikkaukset auttaisivat yliopistoja itse päättämään, mikä niissä on säilyttämisen arvoista ja karsimaan pseudotieteellisiä turhuuksia, joita esiintyy etenkin sukupuolten tutkimuksessa. 

Muodollisista kelpoisuusvaatimuksista pitää joustaa. Vain näin kohtaanto-ongelma voidaan ratkaista. Opettajiksi ja varhaiskasvatukseen pitää hyväksyä myös lähialoilta valmistuneita. Ay-poliittisia esteitä pitää purkaa. On järjetöntä, että esimerkiksi sosiologian maisterit eivät kelpaa kunnan sosiaalityöntekijöiksi, vaan virat on läänitetty THL-sertifioiduille AMK-sosionomeille.

Myöskään asiantuntija-aloille ei pidä tuoda eliittityövoimaa ulkomailta, sillä sitä on omasta takaa. Valkokaulusköyhälistö on Suomen uusi yhteiskuntaluokka. Lähinnä vain hoito- ja rakennusalalla on työvoimapulaa, mutta esimerkiksi insinöörejä on tälläkin hetkellä työttöminä noin 2200!

Puheet korkeasti koulutettujen vapaasta polusta Suomeen EU:n ja ETA-alueen ulkopuolelta pitää lopettaa. Korkeasti koulutetuille suomalaisille ei ole tähäänkään asti löytynyt tarpeeksi työpaikkoja, eikä töihin puolestaan ole löydetty tarpeeksi matalasti koulutettuja ihmisiä.

Tarvitaan muka koodaajia. Blingivanteet ja kaulakorut kimaltavat heidän loistoautoillessaan kaduillamme suomalaisten korkeakoulutettujen joutuessa olemaan heidän vuokseen toimettomina. 

Kaikkein hulluinta suomalaisessa koulutuspolitiikassa on yliopisto- ja korkeakouluresurssien, opiskelupaikkojen ja työpaikkojen jakaminen ulkomaalaisille ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi. Opetusministeriö on vaatinut ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän kolminkertaistamista ja muutamat yliopistot määrän nostamista 40 prosenttiin. Tämä tarkoittaa vaadetta muuttaa opetus kokonaan englanninkieliseksi, mikä olisi toteutuessaan kuolinisku suomenkieliselle tieteelle ja tieteen suomenkielisyydelle.

Verovaroin kustannetut resurssit kuuluvat suomalaisille itselleen, ja siksi yliopistoilta pitää leikata 40 prosenttia valtionavuista pois, mikäli ne jatkavat opiskelu- ja työpaikkojen jakelua ulkomaalaisille. Ulkomaalaisten opiskelijoiden tulee maksaa opinnoistaan täysi hinta ja ulkomaalaisten tutkijoiden tuoda resurssit tullessaan, mikäli aikovat kellotella yliopistoissamme.

Kannattaa lukea kolmen kuukauden takainen analyysini siitä, mistä kenkä puristaa Suomen koko koulujärjestelmässä. Olen käytettävissä opetus- ja kulttuuriministeriöön erityisavustajaksi tulevalle ministerille.

Syy koulumenestyksen romahdukseen on valtiosalaisuus

Nauruhermot ovat olleet koetuksella opetus- ja kulttuuriministeriön julkaistua Sivistyskatsaus 2023 -raportin, jonka mukaan nuorten oppimistulokset ja koulutuksen taso ovat heikentyneet Suomessa nopeasti vuodesta 2006 lähtien.

Ylen uutisen mukaan ”esimerkiksi lukutaidon ja matematiikan osaamisen heikkeneminen vastaa tutkimusten mukaan yli vuoden ja joidenkin aineistojen mukaan jopa kahden vuoden oppimista”. 

Romahdus on ollut dramaattista, sillä OECD-maiden Pisa-vertailuissa suomalaisnuoret sijoittuivat vielä parikymmentä vuotta sitten kärkeen. Yleisradio ei tarkemmin avannut ministeriön selvityksen sisältöä, mutta se on samansuuntainen viime lokakuussa julkaistun Pisa-tutkimuksen kanssa. Myös tuolloin leviteltiin käsiä ilmiön selittämättömyyden vuoksi.

Selitysten runsaudensarvi

Kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä kaikkien mahdollisten syiden ja tekosyiden löytämiseksi siihen, miksi tutkimus joutui jälleen antamaan koulumenestyksen taantumisesta lohduttoman kuvan.

Ilta-Sanomien haastattelemilta opettajilta lehteen pääsivät valittelut ”opetusmenetelmien puutteista”, ”digitalisoitumisesta” ja ”opetussuunnitelmien osaamistavoitteiden kohtuuttomuudesta”. Mahdollisina syinä pidettiin ”kaunokirjoituksesta luopumista”, ”stressiä”, ”opetusryhmien suurta kokoa” ja sitä, ettei kaikkea ”turhaa” ole karsittu pois (myös olemattomat tekijät siis huomioitiin). 

Selityksenä siihen, miksi maahanmuuttajien ja muun väestön oppimistulosten ero on Suomessa länsimaiden suurinta, piti Ilta-Sanomien anonyymisti haastattelema erityisopettaja ”Kirsti” sitä, mikä kelpaa selitykseksi kaikkeen: resurssipulaa!

Lehti kaivoi esiin myös eläkeläisprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen, joka ”luokkayhteiskunnan” paluuta peläten oli varmasti oikeassa siinä, että ”meillä on OECD-maiden suurin ero oppimistuloksissa kantaväestön ja maahanmuuttaja­taustaisten välillä.” Hän ennusti, että ”[n]ämä tulokset ovat jonkun ajan päästä nähtävinä yhteiskunnallisina ongelmina”.

Professorin viisaudesta vakuuttuakseen ei tarvitse kuin vilkaista Ruotsiin, jossa vallitsee jatkuva ”erityistilanne” aivan niin kuin Putinin eufemismeissa. Mutta missä ongelmien juurisyy ja vika oikein piilee?

Myös kaiken vallan ja viisauden lähde Helsingin Sanomat poti harvinaista neuvottomuutta jutussaan ”Oppimistulokset romahtavat, eikä kukaan tunnu tietävän miksi – Mitä kouluissa on tapahtunut?”

Haastateltiin akatemiaprofessoria, sosiologia ja muita arvaajia. Lamentaatiomaisesti todettiin, että ”[v]alitettavasti maahan muuttaneiden ja tänne syntyneiden kesken ero koulumenestyksessä on suuri.”

Ilmiö ei ole kuitenkaan itsensä syy eikä selitys.

Vasemmistoliittolainen opetusministeri Li Andersson kiekaisi väliin, että koulutuksen määrärahaleikkausten vuoksi ilmiötä osattiin odottaa, opetukseen tarvitaan lisää rahaa ja huonoista oppimistuloksista ei pitäisi syyllistää maahanmuuttajataustaisia lapsia.

Tuossa oli jo ikään kuin aavistus siitä, mihin tason lasku perustuu, mutta ongelma ei ratkea vasemmiston patenttiratkaisulla: kynsimällä koulutukseen lisää rahaa.

”On lisättävä koulutusta!” ”On lisättävä resursseja! ”Ja on lisättävä koulutuksen resursseja!”

Koulutusta kouluttelun päälle ja siihen liittyvää resurssien lisämistä esitetään ratkaisuksi kaikkeen, vaikka ihmiset eivät muuttuneet fiksummiksi myöskään siten, että opistojen nimikyltteihin vaihdettiin ”korkeakoulu”, ja näin saatiin melkein yliopistopaperit kaikille. Eipä ihme, että taso suhteellisesti romahti korkea-asteenkin piirissä.

Suomessa on käyty kouluja hyvällä menestyksellä nykyistä paljon heikompien määrärahojen vallitessa, ja kouluihin on kuljettu potkukelkkaa työntäen susien ulvoessa kuutamolla. Miksi kaupunkilähiöiden maahanmuuttajavaltaisissa kouluissa oppimistulokset ovat kurjimpia ja mikään ei toimi?

Kyse ei liene vain varallisuuden ja sosiaalisen lokaation välisestä korrelaatiosta tai hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin kierteistä, joiden vaikutuksesta koulumaailmaan kirjoitin jo täällä.

Mikäli selitykset eivät löydy opettajakunnasta, luokkahuoneista, pulpettien vääristä asennoista, puuttuvista väliseinistä ja muista aineellis-immanenteista tekijöistä, voi selitystä etsiä oppilasaineksesta. Tällainen syiden hakeminen ei ole psyykkis-sosiaalista syyllistämistä vaan tieteellistä syillä selittämistä.

Nähdäkseni ministeriö, media ja yliopistojen palkkapiiat olisivat voineet haudata tärkeimmän selitysvaihtoehdon vähemmälläkin maalailulla.

Pandoran lipas auki

Rationaaliseen päättelyyn turvautuva Sherlock Holmes oli myös lateraalin ajattelun mestari. Järkijaakko David Humen giljotiinia mukaillen hän loihe lausumaan: ”Kun kaikki todennäköiset vaihtoehdot on suljettu pois, täytyy jäljelle jäävän – onpa se kuinka epätodennäköinen tahansa – olla oikea syy.”

Pandoran lipasta raotti Perussuomalaisia aktiivisesti seuraava Iltalehden toimittaja Mika Koskinen, joka antautui otsikoimaan pääkirjoituksensa sanoin ”Oppimisen tason romahdus johtuu myös maahanmuutosta”. Mutta hänkään ei sanonut, mikä sen maahanmuutossa aiheuttaa. Tuekseen hän julkaisi kirjoituksen ”Tutkimus: Maahanmuuttajataustaiset lapset jäävät kouluissa muista jälkeen”.

Yllätys tämä ei tietenkään ollut. Professori Jouni Välijärvi totesi valtioneuvoston vuonna 2021 julkaisemaa selvitystä varten lausunnossaan näin (s. 68): 

”Peruskouluaan päättävät nuoret, jotka ovat muuttaneet Suomeen muista maista (1. polven maahanmuuttajat) tai joiden vanhemmat ovat ennen lapsensa syntymää, tulleet Suomeen (2. polven maahanmuuttajat), menestyvät oppimistulosten vertailuissa selkeästi muita oppilaita heikommin.

1. polven muuttajien osalta havaittu ero vastaa lukutaidossa jopa kolmen vuoden, luonnontieteissä runsaan kahden ja matematiikassa noin kahden vuoden opintoja. Vastaavasti 2. polven maahanmuuttajanuoret ovat keskimäärin jäljessä lukutaidossa ja matematiikassa runsaan vuoden ja luonnontieteissä runsaan 1,5 kouluvuoden opintoja vastaavan pistemäärän.

Muistettakoon, että jälkimmäiset ovat käyneet täysimittaisesti suomalaisen peruskoulun. Silti erot muihin Suomessa syntyneisiin nuoriin on huomattavan suuria. Osaamisen erot ovat molempien ryhmien osalta OECD-maiden suurimpia, ja myös pohjoismaisessa vertailussa huomattavasti naapureitamme suurempia.”

Tämä on karu totuus, jonka vuoksi Kansalliselle koulutuksen arviointikeskukselle (Karvi) tuli kiire kääntää huomio pois maahanmuuttajataustaisten synnynnäisistä ominaisuuksista heidän kielitaitoonsa ja syyttää kehnoista oppimistuloksista muita oppilaita huonompia viestintätaitoja.

Niinpä Karvi julkaisi 17.1.2023 vuodesta 2018 käynnissä olleen pitkittäistutkimuksen, jossa seurattiin oppilaiden taitojen kehittymistä matematiikassa ja äidinkielessä läpi perusopetuksen. Tutkimuksen mukaan heikkojen oppimistulosten kärkeen sijoittuvat muuta kuin suomea tai ruotsia pääkielenään käyttävät ”S2-lapset”.

Selvityksestä kävi ilmi, että niin sanotut S2-oppilaat eivät kolmannen luokan alussa yltäneet edes sille tasolle, jolla heidän luokkatoverinsa aloittivat koulunkäynnin. Mikäli koulussa on yli 5,3 prosenttia S2-oppilaita, osaamisen kehittyminen on keskiarvoa heikompaa koko koulussa. 

Huomio vietiin teknistä kirjainlyhennettä käyttäen kielipolitiikkaan, ja samalla uskoteltiin, ikään kuin selvitys olisi jotenkin tieteellisempi, kun maahanmuuttajatausta ja kaikki muut siihen liittyvät ominaisuudet ovat käännetyt pelkäksi vieraskielisyydeksi.

Pelkän vieraskielisyyden ei pitäisi kuitenkaan aiheuttaa oppimistaantumaa; pidetäänhän kansainvälisiä kouluja suorastaan eliittikouluina. ”Metrosuomen” puhumisella viitattaneen lähinnä itäiseen Helsinkiin kasautuneisiin kieliongelmiin ja sitä kautta afrikkalaisperäiseen ja lähi-itäläistaustaiseen nuorisoon. 

Edelleen voitaisiin kysyä, miksi sitten maahanmuuttajataustaiset pysyvät vieraskielisinä tai kielipuolisina sukupolvesta sukupolveen.

Tässäkään ongelmia monisanaisesti kuvailevassa tutkimuksessa ei kiinnitetty huomiota oppilasainesten älyllisiin eroihin. Selvityksen lähtökohtana oli pidetty vain tuloksiin kategorisesti vaikuttavaa jakoa kotimaisia kieliä ja muita kieliä käyttäviin, jolloin ei ollut mikään ihme, että puolikielisillä havaittiin oppimisvaikeuksia tuossa inkluusioon, eli erilaisten oppilasryhmien sekoittamiseen, perustuvassa opetusjärjestelmässä.

Inkluusio puolestaan nojaa vasemmistolaisperäiseen näkemykseen tasa-arvosta: kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia, joten kaikki ovat samanlaisia ja siten ohjattavissa samanlaiseen opetukseen.

 

Älykkyyden vaikutus oppilasryhmien koulumenestykseen olisi tutkittava perin pohjin

Kukaan ei näytä kysyneen, millä tavoin oppilaiden erilainen älykkyys ja lahjakkuus ovat voineet vaikuttaa oppimistuloksiin. On toisteltu vain ilmiötasolla havaittua ongelmaa: maahanmuuttajataustaiset oppivat huonommin, jäävät jälkeen ja osoittavat keskimäärin selvästi heikompia tuloksia.

Keskeinen tutkimuskysymys olisi: Missä määrin asiaan vaikuttaa se, että suuri osa Suomeen tulleista maahanmuuttajista on saapunut Afrikasta ja Lähi-idästä alueilta, joilla keskimääräinen älykkyysosamäärä on olennaisesti alempi kuin Suomessa ja muissa Euroopan maissa, alimmillaan jopa 70 pisteen tasolla?

Professorit Richard Lynn ja Tatu Vanhanen tutkivat älykkyyden vaikutusta kansakuntien taloudelliseen menestykseen teoksissaan IQ and the Wealth of Nations (2002) ja Intelligence, A Unifying  Construct for the Social Sciences (2012). Lynn myös jatkoi tutkimusotettaan David Beckerin kanssa kirjoittamassa kirjassaan The Intelligence of Nations (2019).

Eri kansanryhmien älykkyyttä koulumenestyksen selitystekijänä arvioivaan ja mittaavaan tutkimukseen on turha odottaa resursseja ja rahaa sen enempää Suomen Akatemialta, yliopistoilta kuin yksityisiltä säätiöiltäkään, sillä tutkimuksen lähtökohta leimattaisiin suorasukaisesti ”rasistiseksi”.

Kukapa voisi unohtaa vähemmistövaltuutettuna toimineen Mikko Puumalaisen tapaa saattaa Tatu Vanhanen tieteellisen toimintansa vuoksi valtionsyyttäjän tutkittavaksi epäiltynä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”? Tosiasiassa Vanhanen oli tehnyt ansiokasta tutkimusta, ja epäiltyinä olisivat pitäneet olla Puumalainen ja valtionsyyttäjä perustuslain 16 §:n mukaisen tieteen vapauden loukkaamisesta.

Syitä oppimistulosten heikentymiseen Suomen kouluissa ei ole luotettavasti selvitetty, ennen kuin eri oppilasryhmien, kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten ryhmien älykkyydessä ja lahjakkuudessa olevat erot ja niiden vaikutukset oppimistuloksiin on tutkittu kattavilla kokeellisilla testeillä.

Tällainen kysymys ei ole koirapilli, kiertoilmaus eikä muu välttelevä puheenvuoro vaan tieteellisen kriittisyyden ja metodologisen ajatuskurin sanelema velvoite. Sen sijaan verukkeena voi toimia tekniseltä vaikuttava lyhenne ”S2”, joka typistää väestöryhmien väliset erot pelkästään kielipoliittisiksi ja jonka takana on helppoa vältellä vastaamista älykkyydessä vallitsevia eroja koskeviin kysymyksiin.

Pelkkä kielitaito taas ei ole tae älykkyydestä eikä ajattelukyvystä. Sen tiedämme kansainvälistyneiden ja englanniksi lipevästi julkaisevien tieteilijöiden sepustuksista, joiden ajatussisällöt ovat usein jääneet latteiksi ja mitäänsanomattomiksi.

On valheellista, että tieteen piirissä ei rahoiteta eikä tehdä tutkimusta, jossa mitattaisiin eri kansanryhmiä edustavien oppilaiden älykkyyttä ja älykkyydessä olevien erojen merkitystä koulumenestykseen ja muuhun yhteiskunnassa suoriutumiseen.

Sen sijasta tieteen kultapossukerholaisille jaellaan tiedehallinnosta miljoonien eurojen rahoituspaketteja poliittisesti ohjatun komiteamietintötieteen tuottamiseen, jotta koulujen todelliset ongelmat ja niiden syyt voitaisiin peittää tai liudentaa huomaamattomiin.

Kognitiiviseen vinoumaan perustuva strutsiefekti voi olla syynä myös siihen, että kovaäänisesti esiintyvien poikien tapaa ilmaista älyllisyyttään tulkitaan poikien ”myöhäisemmäksi kehitykseksi”, jota puolestaan pidetään syynä tyttöjä huonompaan koulumenestykseen ja syrjäytymiseen koulumaailmassa.

Aiheesta aiemmin

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Koronaviruksen lentoon lähtö: näyttö vihervasemmiston viisaudesta

Eipä siinä kauaa mennyt, kun porvoolaisessa koulussa koronavirus lähti lentoon. Hallitus päätti avata koulut viikon lopulla, ja jo nyt 17 oppilasta sekä 4 opettajaa ovat altistuneet tartunnalle. Naapurikunta puolestaan vetää koulujen ovia oma-aloitteisesti kiinni.

Vaikuttaa, kuin tämä olisi ollut hallituksen tarkoituskin. Näin sitä laumaimmuniteettia luodaan. Ikävänä puolena tässä politiikassa on se, että kaikki eristämispolitiikan aikana tehty työ menee tällä tavoin hukkaan!

Kansalaiset saivat rajoitustoimia tottelemalla tartunnat ajetuiksi nurkkaan. Hallitus kuitenkin nollaa kaiken vaivan vetämällä maton alta ja tuhoamalla suurella pieteetillä tehdyn työn.

On helppo arvata, mitä turhautumisesta seuraa. Jatkossa kansalaiset eivät ehkä piittaa hallituksen määräyksistä mitään, sillä niitä leimaa täydellinen linjattomuus. Luottamus kriisin hoitoon horjuu.

Kirjoitin jo tämän kuun alussa seuraavasti:

”Ei ole pystytty päättämään, halutaanko aikaan se paljon vatvottu laumaimmuniteetti vai tukahdutetaanko virus eristämällä ja tartuttavuuslukua alentamalla. Olisi pitänyt valita jompi kumpi eikä molempia, sillä siten molempien edut menetetään ja valitaan kummankin varjopuolet.”

Jatkoin myös: ”Koronakriisistä vielä sen verran, että siinä on koko ajan ollut vain kaksi vaihtoehtoa: joko ajaa virus pitkäaikaisella eristämisellä täysin nurkkaan, jolloin laumaimmuniteettia ei tarvita, tai hyväksyä niin sanottu Ruotsin malli, jossa hallitulla jojoilulla saadaan kansa sairastamaan itselleen asianmukaisen vastustuskyvyn. Molemmilla on hintansa, joka ensimmäisessä tapauksessa mitataan rahalla ja jälkimmäisessä ruumiilla.”

Nyt kun vasemmistoliittolainen Heikki Patomäki laittoi samat näkökohdat omaan kolumniinsa, juttu löysi heti tiensä Uuden Suomen toimituksen poimintoihin, jotta kävisi ilmi, kuinka viisasta vasemmistolainen politikointi muka on. Tämä nimittäin kiillottaa vasemmiston kilpeä, sillä kritiikki ei tulekaan nyt esimerkiksi minulta tai perussuomalaisilta vaan hopeinen sädekehä päänsä päällä poseeraavan vasemmiston sisäpuolelta: fiksuna itsekriittisyytenä.

Eräät toiset Uuden Suomen Puheenvuorossa ovat huolissaan siitä, ”eikö pääministeri saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä”, kun eräs oppositiopoliitikko epäili Marinin epäselviä lausuntoja koronavirusasiassa. Marin puolestaan pyrki puolustautumaan syyttämällä oppositioedustajaa valehtelusta, ikään kuin mielipideasiassa olisi mitään ehdotonta totuutta.

Taas lähti mopo Sannan käsistä, ihan niin kuin ”eikö teitä hävetä” -huudahduksessa pääministerikautensa alussa.

Koronatartunnoilla se hallituksen politiikan järjettömyys oikeasti mitataan. Ja edelleen: yhtään suojamaskia en ole havainnut kansalaisille vieläkään toimitetun. Miten kyseinen kökköily voi olla edes mahdollista?

Vihervasemmistolaisen hallituksen ylivoimaisesti typerin päätös koko koronakriisin hoitamisessa on ollut koulujen avaaminen kahdeksi viikoksi. Siitä ei ole kerrassaan mitään hyötyä mutta saattaa olla huomattavaa vahinkoa, kuten emeritusprofessori Pekka Pihlanto perusteli Iltalehteenkin tiensä löytäneessä kolumnissaan.

Lapset, leikkikää nyt, että on ilmastolakko ja lintsatkaa! Tässä asiassa se kannattaa.

Perussuomalaisten vastainen propagandakoulu

Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari otti kantaa tärkeään asiaan julkaistessaan kansalaispalautetta, jossa eräs lukiolainen kertoi, kuinka oppilaita ohjataan persuvastaisiksi. Heille tähdennetään kouluopetuksessa, miksi ”Perussuomalaisia ei tulisi kannattaa”.

Kiistelyn taustan muodostaa tällä kertaa tamperelaisessa koulussa toteutettu ”Taidekaari”-projekti, josta koulun rehtori ja Tampereen kaupungin kasvatus- ja opetustoimen johtaja Kristiina Järvelä ovat todenneet, että töiden pitää olla ”kantaa ottavia”, eikä ennakkosensuuria tule suosia.

Muotoilu paljastaa tehtävänasettelun olleen yhteiskunnallisesti tavoitteellista.

Instagramissa julkaistussa eräässä oppilastyössä Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto (vihr.) esitettiin maahanmuuttoa ”Suomeen” suosivina ”hyviksinä” ja Jussi Halla-aho sekä Laura Huhtasaari puolestaan pakolaisia ”kuoleen” lähettävinä ”pahiksina”.

Koulu oli itse alun perin julkaissut yhdeksäsluokkalaisten työt Instagramissa mutta sittemmin jälkikäteissensuroinut ne omin toimin, mikä kertoo vastuun hiipimisestä mieleen. Töiden julkaisun oikeutus on joka tapauksessa pelkkä vähäarvoinen muotoseikka, josta kohisemalla koetetaan peittää asioiden ydin.

Olennaista on, että oppilaille on hankkeen kautta luotu voimakas presuppositio siitä, miten asioita pitää kuvata. Irvikuvien tuottaminen perussuomalaisista on helposti tarjolla, sillä median ja koulun asenneilmapiirissä oppilaat ehdollistetaan voimakkaalle ristiriidalle, jossa tuputettu maailmankatsomus johtaa tunteelliset vetoomukset ja oppilaiden järkiperäiset näkemykset konfliktiin.

Huhtasaaren siteeraama lukiolainen kirjoitti: ”Opettajat todellakin ohjailevat tai suorastaan käännyttävät ’väärän’ poliittisen mielipiteen omaavia ’oikeaan’ suuntaan. [...] Opettaja on saattanut esimerkiksi yhteiskuntaopin tai historian tunnilla luetella syitä, miksi Perussuomalaisia ei tulisi kannattaa.”

Hän myös jatkoi: ”Valitettavasti esimerkiksi minä henkilökohtaisesti en aina uskalla tuoda omia mielipiteitäni esiin oppitunneilla poliittisista aiheista keskusteltaessa, koska pelkään sen olevan opettajan mielestä olevan ’väärin’. [...] Yläkoulussa meille jaettiin teos ’Meidän kaikkien tulisi olla feministejä’, jota pidin vähintäänkin kyseenalaisena. Mielestäni nykyinen feministiliike on muuttunut siitä, millaiseksi se aikanaan tarkoitettiin; parantamaan naisten oikeuksia. Nykyään se tuntuu keskittyvän enemmän miesten oikeuksien sortamiseen ja vähäpätöisyyksiin, minkä vuoksi itse en ole feminismin kannattaja. Äidinkielen opettajamme tituleerasi itseään feministiksi, ja yritti suoranaisesti käännyttää meitä oppilaita myös siihen suuntaan.”

Oppilas siis kokee voimakasta dissonanssia, jonka hän pyrkii ratkaisemaan alistumalla tai mielistelemällä opettajien näkemyksiä sekä välttyäkseen näin arvosanojen heikennyksiltä tai opettajien hyväksynnän menetyksiltä.

Kyseinen ehdollistaminen on oppilaiden hyväksikäyttöä ja altistamista poliittisen propagandan kohteeksi. Se ei ole missään tapauksessa hyväksyttävää sen enempää eettisesti, pedagogisesti kuin psykologisestikaan.


Perussuomalaisten mustamaalausta helpotetaan ”taiteen” keinoin

Perussuomalaisiin kohdistuvaa vyörytystä on helppo harjoittaa kouluopetuksessa, kun pöytä katetaan mustavalkoisilla tehtävien asetteluilla. Asiat siirretään tiedollisesta viitekehyksestä taiteelliseen, ja älyllisten tarkastelutapojen sijaan tilalle tarjotaan esteettistä, kuten kuvittamista.

Kognitiivisten ja rationaalisten tarkastelutapojen sijaan käytetyt emotionaaliset ja affektiiviset lähestymistavat tuottavat sitten tunteiden ja mielikuvien mukaisia tuloksia ja ”vaihtoehtoisia todellisuuksia”. Niin käy aina, kun estetiikka ja ”taide” toimivat politiikan menetelminä.

Tiedollinen tarkastelu toisi esiin, että Halla-aho ja Huhtasaari ovat toimineet moraalisesti oikein pyrkiessään estämään pakolaisten matkaan lähtöä Välimeren yli Eurooppaan ja ”Suomeen”. Esimerkiksi Italian ja Libyan rajanvalvontasopimuksen tuloksena hukkuminen Välimerellä tilapäisesti loppui ja ainakin väheni merkittävästi.

Kieroa on, että valtamediassa Huhtasaaren esittämää koulutyön politisoitumista koskevaa kritiikkiä koetettiin kääntää nurin. Ylen toimittaja Anu Leena Koskisen jutussa ongelmana pidettiin Huhtasaaren puuttumista koulujen opetukseen, ja häntä säesti Tampereen sosiaalidemokraattinen apulaiskaupunginjohtaja Johanna Loukaskorpi.

Tosiasiassa Huhtasaari oli arvostellut tapaa, jolla opettajat ja heidän opetuksensa ovat politisoituneet. Kouluopetus ei ole mikään koulujen sisällä päätettävä asia, sillä jo kasvatuksen käsite on voimakkaasti ideologinen, kun pohditaan, mihin oppilaita on tarkoitus kasvattaa. Tendenssien ja agendojen mukaiseen opetukseen puuttuminen on siis oikein.

Uuden Suomen politikoinnista näyttöä antoi puolestaan päätoimittaja Markku Huuskon kirjoitus, jonka mukaan ”Laura Huhtasaari veti alaikäiset politiikkansa välineeksi”, vaikka asia oli päinvastoin. Huhtasaarihan kritisoi tapaa, jolla opettajat manipuloivat ja indoktrinoivat oppilaita kouluopetuksessa!

Täysin koulutettuna sosiaalipsykologina rohkenen epäillä, että oppilaiden mielikuvamaailman muokkaus ei toimi, kuten ei myöskään median harjoittama mielipiteiden manipulointi. Sen sijaan ne herättävät voimakkaita defensioita erityisesti sen ikäisten keskuudessa, jotka muutenkin kapinoivat kaikkea tuputusta vastaan.


Monikultuurinen koulu: opetusjärjestelmää läpäisevä ideologia

Tapaus on oire laajemmasta symptoomista, nimittäin monikulttuurisesta koulusta.

Nykyinen monikulttuurinen koulu tuo mieleen Pirkkalan marxilaisen peruskoulukokeilun, jonka kautta kouluista yritettiin poistaa kaikki sellainen, mikä kulttuurissamme on suomalaista. (Aiheesta enemmän täällä, täällä, täällä ja täällä sekä dosentti Jari Leskisen kirjassa Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–1975, Siltala, 2016.)

Monikulttuurisen koulun kautta universaalikommunistisia oppeja, kuten kansallisvaltioiden mitätöimistä ja väestöjen vapaata vellomista, koetetaan juurruttaa oppilaiden tajuntaan myös nykyisin.

Kyseinen ideologia läpäisee koko koulutusjärjestelmää, ja erityisesti se kukoistaa yliopistojen humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, joiden oppituolit ovat vihervasemmistolaisen värisuoran hallussa: Markus Jäntti (vas.), Heikki Patomäki (vas.), Kimmo Rentola (kom.), Heikki Hiilamo (vihr.), Martin Scheinin (kom.), J-P. Roos (vas.), Vesa Puuronen (vas.), Thomas Wallgren (sd.), Panu Raatikainen (vas.) ja niin edelleen. Luetteloa olisi helppo jatkaa.

Heidän kädestään syövät tendenssitutkijat laulavat samoja lauluja. Yliopistolaitoksesta on tehty vihervasemmiston puoluetoimisto, jossa ”tieteelliselle uralle” valinta ei ole näyttö tai seuraus mistään ”tieteellisestä pätevyydestä” vaan osoitus vihervasemmiston vispilänkaupasta, kun poliittista sitoutumista ja yleisvasemmistolaisia näkemyksiä pidetään akateemisina ansioina. He eivät ole viroissa poliittisuudestaan huolimatta vaan sen vuoksi.

Vihervasemmiston jäsenkirjaprofessorit käyttävät yliopistoja poliittisen propagandatyönsä esiintymislavoina ja henkilökohtaisten kompleksiensa esillepanoon, mikä johtaa tieteen tappioon ja yliopistojen aseman mädäntymiseen tiedon tuottajina.

Lisäksi he istuvat ”tieteellisinä” pidettyjen julkaisukanavien päällä tukkien ne muiden töitä sabotoivalla sensuurillaan sekä repimällä toisinajattelijoiden tutkimuksia kappaleiksi omalla panettelevalla ja ilkeämielisellä tavallaan. Siten he yrittävät saattaa ei-sosialistiset ihmiset akateemisen ansiottomuuden kierteeseen, jos ”julkaisufoorumi” ei ole oikea, siis vihervasemmistolaisten ja feministien kontrollissa ja siten oikeasti väärä. ”Menestyksekäs tieteellinen ura” ja ”affiliaatio” ovat pelkkää vasemmistolaisten slangien, jargonien ja äänenpainojen myötäilyä ja perustuvat sosiaaliseen seuraleikkiin.

Valt. lis. ja Tieteentekijöiden liiton jäsen Mai Allo kirjoitti jokin aika sitten Oikeassa Mediassa istuneensa luennolla, jolla eräs Helsingin yliopiston professori keuhkosi Donald Trumpia vastaan ja arvosteli hänen ulkopolitiikkansa ”sangen värikkäin sanakääntein”.

Normittava, moralistinen ja tuomitseva eetos jää filosofisesti katsoen alkeelliseksi ja ohueksi, sillä se ei selitä eikä auta ymmärtämään, mistä esimerkiksi Trump-ilmiössä on kyse, toisin sanoen yhdysvaltalaisen keski- ja työväenluokan halusta pitää asemastaan ja oikeuksistaan kiinni.

Lisensiaatti Allo on oikeassa kirjoittaessaan, että ”[m]oraalisten ja muiden henkilökohtaisten näkemysten esittäminen – toivottavasti erillään varsinaisista tutkimustuloksista – tulisi sallia joko kaikille tieteentekijöille tai ei kenellekään. Oikeiden ja väärien mielipiteitten valikointi johtaa silkkaan mielivaltaan.”

Monikulttuurisuuden ideologia on hullunkurista, sillä aidon dialektisen paradoksin tavoin se johtaa suureen konformismiin: sopeuttamisen ja mukauttamisen vaatimuksiin, valinnan vapauden pois korventamiseen, rajoituksiin, sensuuriin ja sietokyvyn koetteluun, joiden tuloksena on kulttuurinen monoliitti.

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Iltalehti julkaisi tänään huvittavan jutun koululaisten opintomenestyksen heikkenemisestä Suomessa. Eduskunnan sivistysvaliokunta oli tilannut muutamilta kasvatustieteilijöiltä arvion siitä, miksi oppiminen on repsahtanut.

Vastaukseksi kansanedustajat saivat pohdintoja, joissa PISA-tulosten ja muiden oppimistulosten huononemista selitettiin kouluhin syntyneellä ”epävirallisella tasokurssijärjestelmällä”. Siinä ”oppilaat ohjataan suoritustasonsa mukaisesti eritasoisiin rinnakkaisluokkiin”. Syyksi esitettiin myös, että ”koulumenestystä mittaavat järjestelmät ovat retuperällä” ja että ”opettajia kiusataan dokumentti-idiotismilla”.

Selitettiin, että oppilaiden arvioimiseksi ei ole oikeanlaisia kriteerejä ja perättiin ”luonnontieteen ja matematiikan kansallista kehittämisprojektia, jossa huomio keskitettäisiin oppilaiden opiskelumotivaatioon”. Etsittiinpä selitystä perinteisestä marxilaisesta luokkateoriasta ja väitettiin, että ”erikoisluokille valikoituu oppilaita ennen kaikkea ylemmän sosioekonomisen aseman perheistä”, jolloin kyseessä olisi ”oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutuksen nopea lisääntyminen”.

Sen sijaan siihen ei vastattu, miksi oppilaan perhetausta vaikuttaisi juuri nykyaikana oppilaan koulumenestykseen, kun vielä 1980-luvulla koulu takasi heikoistakin taloudellisista asemista tuleville lapsille ja nuorille mahdollisuuden menestymiseen ja luokkanousuun. Suomalainen koulujärjestelmähän on todellinen tasa-arvon kehto sikäli, että koulussa oppilaat ovat voineet edistyä täysin omien kykyjensä mukaan. Käsitykseni mukaan koulujärjestelmä on tässä suhteessa yhtä hyvä kuin aikaisemminkin.

Huomiota herättävää kasvatustieteilijöiden esittelemissä selityksissä on systeemikeskeinen demari-ideologia, jonka mukaan vikaa etsitään koulujärjestelmästä. Ongelman ympärillä kiertelevissä ja kaartelevissa selityksissä vältellään mahdollisuutta, että vikaa olisikin oppilasaineksessa.

Sherlock Holmes sanoi, että jos todennäköiset selitykset eivät tuo valoa mysteeriin, on jäljelle jäävä epätodennäköinen selitystekijä hyväksyttävä.

Entäpä, jos oikeassa ovatkin valtio-opin professori Tatu Vanhanen, psykologian professorit Richard Lynn ja Helmuth Nyborg sekä sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohn, jotka ovat katsoneet, että tumma nekroidinen ihmisrotu on älyllisiltä edellytyksiltään keskimäärin heikompaa kuin länsimainen euripidinen ja orientaalinen, eli mongoloidinen, rotu?

Harhaanjohtavan samanlaisuusmagian lumoissa on julistettu ihmisrotujen välisten erojen mitätöintiä ja tuotettu Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan afrikkalaisperäisiä ja lähi-itäläisiä vieraspopulaatioita, joiden lisääntyminen saattaa olla yksi syy siihen, miksi koululaisten PISA-tulokset ovat laskeneet viime vuosina hälyttävästi myös Suomessa.

Ilmiön vakavuudesta kertoo se, että jopa kehitysmaalaisten maahanmuuttoa suosinut Helsingin Sanomat taipui kirjoittamaan tästä yhteiskunnallisesta tosiasiasta jutussaan ”Pisa-tutkimus: Maahanmuuttajien tulokset huolestuttavat Suomessa”. Saman ovat todenneet myös koulujen opettajat. Tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006, jolloin maahanmuuttajien määrät alkoivat nousta peruskouluissa.

Myös Iltalehti tuo omalla tavallaan valoa asiaan. Olli Ainolan kirjoittamassa jutussa opetusneuvos Ulla Laine opetushallituksesta sanoo, että ”oppilaiden osaamiserot kasvavat äidinkielessä”. Yliopistonlehtori Venla Bernelius taas lausuu, että ”[u]usi huono-osaisuus puolestaan paikantuu kaupunkiseutujen heikkeneville alueille”. Hänen mukaansa ”hyväosaiset perheet hakeutuvat pois ongelmallisiksi leimautuneista naapurustoista ja kouluista”.

Nämä sosioekonomiset selitystekijät muistuttavat vahvasti maahanmuutosta johtuvista ongelmista, jotka helposti paljastuvat heikon opintomenestyksen syiksi ja ovat johtamassa koululaitoksen halkeamiseen. Silti selitystä ei löydetä eikä paikanneta oppilasaineksen muutokseen, vaan sitä haetaan jatkuvasti järjestelmästä, ja keskitytään osoittamaan vain maahanmuuttopolitiikan hallinnollisia seurauksia. Lehtori Berneliuksen mukaan

”[m]uuttoliike eriyttää naapurustoja, ja toisaalta vapaa kouluvalinta muuhun kuin omaan lähikouluun voi kiihdyttää koulujen välistä eriytymistä. Ratkaisu tilanteeseen ei ole yksiselitteinen. Kansainvälisesti on esimerkiksi osoitettu, että kouluvalintojen täydellinen kieltäminen ruokkii useissa tapauksissa asuinalueiden välistä eriytymistä, kun paikka halutusta koulusta – tai torjutun koulun välttely – varmistetaan muuttamalla.”

Tämän mukaan syyt tiettyjen koulujen ja alueiden vajoamiseen johtuisivat tiettyjen asukkaiden pakenemisesta maahanmuuttajalähiöistä, jolloin syyllisinä tason laskuun esitetään ongelmalähiöistä kaikkovat parempitasoiset oppilaat. On muistettava, että kytkintään ovat nostaneet nimenomaan kantaväestöt, joten vikaa pitäisi hakea noihin ”torjuttuihin kouluhin” jääneestä vierasperäisestä oppilasaineksesta.

Koulujen eriytymiseen johtavaa spontaania segregaatiota ei voida keskeyttää, sillä vanhemmilla on oikeus ja käytännöllinen pakko valita asuinpaikkansa sekä koulut, joihin jälkikasvunsa laittavat. Ruotsin opetusministerin ehdottama keinotekoinen samalle viivalle pakottaminen ja ”kattavan yhteiskunnallisen koostumuksen” tavoittelu osoittavat, kuinka epäonnistunutta integraatiopolitiikka on ollut, ja tämän pakkorikastuttamisen tuloksena kaikista kouluista tulee todennäköisesti yhtä huonoja.

Mitä Suomen kouluissa sitten tehdään? Pari vuotta sitten Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat iloitsivat, että jokainen yhdeksäsluokkalainen saa Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittaman feminismikirjan nimeltä ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”.

Tämä niin sanottujen ruskeiden tyttöjen etuoikeuttamiseen ja kehumiseen tähtäävä kulttuurimädätys ei voi olla vaikuttamatta suomalaisten poikien koulunkäyntihalukkuuteen. Poikien heikommaksi väitettyä opintomenestystä voidaankin selittää koulumaailmaa leimaavalla täysfeminismillä, jonka tuloksena naisopettajattarien korkokenkä polkee miesten kulkusia.

Koska suuri osa koulujen opetuksesta on pelkkää feminististä aivopesua, jossa poliittinen korrektius, monikulttuurisuus ja maahanmuuton suosiminen on nostettu loogisen ajattelun edelle, ei tarvitse ihmetellä, miksi menestys älyä vaativissa oppiaineissa, kuten matematiikassa, fysiikassa ja muissa luonnontieteissä, floppaa.

Voidaankin kysyä, kuinka viisasta on ollut päästää feministiset naisasianaiset päättämään valtionpolitiikkaan liittyvistä asioista ja sitä kautta ratkaisemaan kansakuntamme kohtalonkysymyksiä, jotka riippuvat ennen muuta väestöpoliittisista valinnoista, maahanmuuttopolitiikasta ja kansakuntamme etnisestä rakenteesta.

Chimamanda Ngozi Adichien indoktrinaatio-oppaan sijasta opetus- ja kulttuuriministeriö, Jyväskylän yliopisto ja niiden kanssa kimpassa olevat tahot olisivat voineet jakaa peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille 100 000 kappaletta kirjaani ”Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen”.

Valkoisen väestön syrjäyttämiseen ja ghettouttamiseen johtava ongelma on globaali. Kyseessä ovat alkusoinnut politiikkaan, jonka tuloksena länsimaiden kantaväestöt suljetaan ennen pitkää omiin reservaatteihinsa entisissä kotimaissaan.

Samalla, kun Yleisradio viettää jatkuvaa Nenäpäivää, jossa tuskaillaan afrikkalaisten ja muiden kehitysmaalaisten auttamisen puolesta, Helsingin Sanomat julkaisee vitsikkään uutisen, jonka mukaan 15 000 tieteenharjoittajaa ovat huolissaan joukkotuhosta ja varoittavat, että ”pitkään jatkunut väestönkasvu on syy moniin ekologisiin ja yhteiskunnallisiin uhkiin”.

Minä olisin huolissani siitä, että vasta nyt niin sanottu tiedeyhteisö kakaisee kurkustaan tuollaisen itsestäänselvyyden, jonka kuka tahansa pulliainen on voinut todeta jo 1970-luvulta asti. 

Pitääkö siis noita väestönkasvustaan piittaamattomia Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaita jatkuvasti ruokkia, kun syynä niissä asuvien perhepoliittiseen kurjuuteen ovat heidän omat välinpitämättömät valintansa? Tyhminkin ihminen varmasti tietää, millä tavoin jälkeläisiä tehdään tai ei tehdä, joten syy heidän tukalaan todellisuuteensa on heidän itsensä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän myös sen, millä tavoin jälkeläisiä pitää kohdella ja mitä vastuu merkitsee. Siitä Ranskan kansalaiseksi mainostetun Mathieu Cherchelin tekemä, omaan lapseensa kohdistunut murha, ei anna hyvää esimerkkiä – ei myöskään norsunluurannikkolaisen Seydoy Kouandan tapa kohdella tytärtään.

Asia ei tule paremmaksi, vaikka punavihreä mädättäjämedia kuinka yrittäisi vaieta myös Porvoon surmaajan etnisestä taustasta ja selittää hänen tekonsa ”huoltajuuskiistasta” johtuvaksi tai ”harvinaiseksi” tapaukseksi. Faktapohjainen tilastoinformaatio valaisee, että afrikkalaistaustaiset kehitysmaalaiset tekevät Suomessa moninkertaisesti väkivaltarikoksia kantaväestöön verrattuna (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä), ja ilmiö on kansainvälinen. Ongelmia voitaisiin siis helposti torjua vähentämällä haittamaahanmuuttoa tai lopettamalla se mieluiten kokonaan.

Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia

Tiedotus- ja toitotusvälineet mekastivat alkuviikosta, että Kallion lukion teatteri-ilmaisun opettaja on hyllytetty virastaan ”seksuaalisen ahdistelun” vuoksi. Lehtien mukaan hän oli käyttänyt opetusmetodinaan muun muassa demonstroitua raiskausta ja laittanut vähäpukeisia likkoja näyttämölle.

Kun itse olin teini, olin sitä mieltä, että kouluun ei kannata edes mennä, jos siellä ei voi harrastaa seksiä muiden oppilaiden tai opettajien kanssa.

Kävin kylläkin eri kouluja, opintomenestykseni oli keskinkertaista ja älyni pääsi loistamaan vasta yliopistoissa, joissa minua tosin ahdistelivat monet vihervasemmistolaiset Mimosat poliittisesti.

Koska Kallion lukiolaisten koettu seksuaalinen ahdistuneisuus oli lehtijuttujen mukaan jatkunut ”vuosia”, päättelen, että vasta nyt media on saanut nuorison manipuloitua seksuaalisuuden vaarallistamiseen tähtäävällä feminismillään ja seksuaalisella ahdasmielisyydellään niin, että aihe voitiin ”löytää” ja mäkätys asiasta aloittaa.

Paljastavaa on, että pojat eivät valita, vaan kaikki kurssinsa keskeyttäneet olivat tyttöjä. Kitisijöiden kärjessä ovat eräs kyseistä lukiota käynyt pahamaineinen feministikirjailija ja poplaulaja, jotka käyttävät ajojahtia kouluaikaisen mieskaunansa ja narsistisen kostonhimonsa välineenä, niin kuin todennäköisesti suurin osa muistakin valittajista.

Ahdistelusta epäilty ja minulle henkilökohtaisesti tuntematon Hannu Tuisku on tehnyt väitöskirjansa Teatterikorkeakoulussa liittyen Jouko Turkan opetusmetodeihin. Vaikka hänen opetusmenetelmänsä eivät olisi lähtöisin Turkalta, on joka tapauksessa hyvä, että turkkalaisuuden jälki teatteri-ilmaisun opetuksessa näkyy.

Teatteri-ilmaisua voi oppia vain epämukavuusalueella

Täysin hakoteillä ovat ne Helsingin Sanomien naistoimittajan haastattelemat teatterialan naistoimijat, joilta lehti on lypsänyt kannanoton, että ”raiskausharjoitteet eivät ole tätä päivää”. Miten niin eivät ole? Kyllä ne ovat, sillä inhimillisillä peruskokemuksilla ei ole viimeistä myyntipäivää. Aihe on ajankohtainen ja liittyy monella tavalla ihmisten arkielämään, joten teatteri-ilmaisun alalla on voitava harjoitella eläytymistä myös seksuaalisiin extreme-kokemuksiin.

Teatteriopetuksen maailma taantuu, mikäli oppilaita liikutetaan pelkästään heidän omalla mukavuusalueellaan. Ihmisiltä on riisuttava naamiot samaan tapaan kuin Stanley Kubrikin elokuvassa Full Metal Jacket, jossa alokkailta vietiin alun alkajaisiksi ”ilme”. Vasta riisumisen jälkeen on mahdollista rakentaa jotakin.

On muistettava, että opetuksen kannalta voi olla välttämätöntä kokea kokemuksia, jotka ovat epämiellyttäviä. Arvostelijat ovat nyt tehneet oppilaiden epämiellyttävistä kokemuksista johtopäätöksen, että niitä ei olisi saanut tuottaa. Tämä on väärä johtopäätös, sillä jos ihminen ei koe myös vastenmielisiä kokemuksia, hän ei koskaan opi mitään.

Levittämällä poliittista korrektiutta esittävien taiteiden maailmaan tehdään teatterista nössöä: feminismin, sovinnaisuuden ja seksin pelon sekä kukkahattutätien, sädekehänunnien, virkkumummujen ja rukoilijasirkkojen mautonta ja mitäänsanomatonta nynnyviihdettä, joka aliarvioi katsojia omalla mielistelevyydellään ja kosiskelevuudellaan.

Turkkalaisuus on teatterihistoriamme antoisinta osaa

Kunnioitin Jouko Turkkaa siksi, että hänelle mikään ei ollut pyhää. Hänen työnsä hedelmänä voidaan edelleenkin nauttia esimerkiksi TV-draamasarjasta ”Kiimaiset poliisit”, joka hyödyntää nerokkaasti suomalaisten ihmisen ahdistusten, syyllisyyden, häpeän, ujouden ja kaikenlaisten katumusten aiheita. Siis juuri niitä, jotka pahimmillaan tekevät ihmisistä hiiriä.

Suomalaisessa metafysiikassa pyhiä asioita ovat naiset ja naisten oikeus nolata ja syyllistää miehiä sekä naulita heidät ristille milloin ”seksuaalisesta ahdistelusta”, milloin siitä, että mies on ilman lupaa naista parempi. Kirottuja näyttävät puolestaan olevan perussuomalaiset ja yleensäkin suomalaisten ihmisten ja erityisesti miesten halu nauttia hyvästä kansallisesta itsetunnosta, joka automaattisesti leimataan ”sovinismiksi” tai häpeän ja katumuksen aiheeksi.

Kun Taideyliopistossa on nykyisin otettu käyttöön jopa ”epäasiallisen kohtelun opas”, on Turkan hieno työ tuhottu täysin. Juuri epäasiallisen kohtelun opasta kannattaisi pitää opetuksen ohjenuorana ja pohtia siltä pohjalta, kuinka normeja voitaisiin paljastaa, kyseenalaistaa ja saattaa esiin vaikkapa Harold Garfinkelin kuuluisalla tavaratalometodilla, toisin sanoen rikkomalla niitä. Kukaan ei nimittäin saa tietää, millaisia yhteiskunnan normit ovat, jos kukaan ei niitä kyseenalaista ja koettele. On rikkomus tutkimusetiikaa vastaan, että tämäntapaiset älylliset kokeilut torjutaan ”epäeettisinä”.

Yliopistoälymystö poliittisen korrektiuden tyhmistämää

Feministien jatkaessa elämäntapakontrolliaan tieteenharjoittajat eivät vaivaudu kysymään, millaista ahdistelua jatkuva normien vartiointi yhteiskuntaan tuottaa. Väitteeni on, että ”seksuaalisena ahdisteluna” pidetty rajojen koettelu ei ensisijaisesti aiheuta konflikteja vaan laukaisee niitä, kun taas feministien harjoittama sovinnaisuuden partioiminen on loukkauksista pahin, sillä se koettaa kuohia yhteiskunnasta pois seksuaalisuuden, jonka olemus on se, että se menee soveliaisuusrajojen yli.

Seksuaalisuus on eettistä, sillä se paljastaa ihmisestä hänen hyvyytensä ja lempeän eläimellisyytensä sekä vastustaa teennäisyyttä ja valheellisuutta. Myös ”raiskausten” demonstroiminen on moraalisesti hyväksi, sillä se valottaa, että seksuaalisuus perustuu vietteihin, kun taas seksuaalisen kanssakäymisen torjuminen ja tukahduttaminen ovat luonnonvastaisia ja ihmisarvoa kaltoin kohtelevia käyttäytymismuotoja.

Raiskauksista vaahtoaminen on tekopyhää ja moralistista, sillä väkisinmakauksen käsitteen intentionaalisesta rakenteesta johtuen koko ilmiö on mahdollinen vain kieltäymyksen ja seksuaalisuuden pois pidättämisen kautta. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt perustelemaan, miksi seksin kieltäminen olisi moraalisesti oikeutetumpaa kuin seksin tavoittelu.

Naiset pyrkivätkin säännöstelemään ja pidättämään seksiä miehiltä heterosuhteissa, sillä se tuo heille valtaa: valtaa, jonka turvin naiset alistavat heteromiehiä ja nujertavat heidät korkokenkiensä alle. Yksi syy nykykulttuurin banalisoitumiseen ja irrationalismiin politiikassa ja tieteessä on feminismi, jonka vaatimuksia toteutettaessa on survottu munien lisäksi myös aivot.

Yliopistoihin palkatussa nykyhenkilökunnassa on vikana ennen muuta se, että se on tavattoman tylsämielistä, epä-älyllistä, yksitotista ja tyhmää. Jouko Turkan ”Kiimaiset poliisit” on pysyvästi ajankohtainen, sillä se muistuttaa, miksi jokaisessa suomalaisessa piilee poliisi: tosikkomainen, itse itseään ja toinen toistaan rajoittava moraalinvartija, joka kiusaa lähimmäisiään pelosta joutua muuten itse kiusatuksi.

Seksuaalisuuden – jota yleensä pidetään parhaana piirteenä ihmisessä – feminismi määrää peittämään limppulapiomaiseen yksi-ilmeisyyteen, joka tuo mieleen sosialismin ajan sankarinaiset. Pahinta on, että nykyisin tuohon ryhmäkuvaan pyrkii nimenomaan älymystönä esiintyvä yliopistoväki – ei tavallinen rahvas, jolla on päässään vielä jonkin verran järkeä, ironiantajua ja kapinamieltä, joita puolestaan voidaan pitää henkisen kypsyyden merkkeinä. Sen sijaan niin sanottu kulttuuriväki ei ymmärrä enää symboliikkaa, psykodynamiikkaa eikä mitään muuta kuin Tuntematonta sotilasta, joka säilyttää suosionsa ilmeisesti siksi, että yleisölle ei ole vielä valjennut, kuka hän on.

Miten valtamedian feministimafia harjoittaa tekstuaalista häirintää?

Helsingin Sanomat on yhdessä muun valtavirtamedian kanssa vääntänyt yhden lukio-opettajan taiteellisiin opetusmetodeihin liittyvistä subjektiivista arvioista huikean seksuaalisuutta vaarallistavan ajojahdin muistamatta, mitä varten koulu on olemassa. Kouluahan käydään ja läksyjä kasataan oppilaille siksi, ettei nuorisolla olisi aikaa tehdä sitä, mitä he muutoin luonnostaan tekisivät, eli nussisivat.

Seksuaalisuuden pois suodattaminen on koulun ideologinen piilo-opetussuunnitelma, jolla ihmisiä hallitaan ja jolla pyritään redusoimaan seksuaalisuuden rippeet pois todellisuudesta. Feministien defensiivisyys paljastaa tietysti enemmän kuin heidän vaatteensa ja kertoo freudilaisesta torjunnasta sekä naisten peitellyistä inhohimoista – siis myös tavasta, jolla ”kulttuuri vaatii panemaan kuriin seksuaalisuutta ja aggressioita” (Toteemi ja tabu, 1913).

Jos kysytään, minkä verran mediamafian ”liberaaleina” esiintyviltä feministeiltä ja vihervasemmistolaisilta löytyy sitä itse mainostamaansa toleranssia, suvaitsevaisuutta ja vapaamielisyyttä, vastaus on: ”ei yhtään!” Kaikenlaisten nollatoleranssien ulottaminen taiteiden ja tieteiden piiriin on pohjimmiltaan täydellistä suvaitsemattomuutta ja sitä kautta totalitarismia, kuten totesin kirjoituksessani ”Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta”.

”Me too” sopii tietenkin loistavasti Helsingin Sanomien neuvostototalitaristiseen telaketjufeminismiin, sillä olihan jo Orwellin 1984-teoksessakin Winston Smithin kiusana Seksinvastainen liitto. Median uusmoralismi, puritaanisuus ja seksuaalisuutta koskeva uuskonservatiivisuus on tekstuaalista ahdistelua, josta kärsivät kaikki ihmiset.

Median kylvämä seksuaalisuuden vaarallistaminen johtaa kaiken kanssakäymisen huurteeseen. Kirjoituksessani ”Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin” arvostelin jo Helsingin Sanomien tapaa keuhkota täysin palkein ”naisten seksuaalisesta häiritsemisestä” valittavan ”Me too” -hankkeen puolesta.

Myös Kallion lukion tapaus on hyvin todennäköisesti ”Me too” -hankkeen hedelmä, ja asia onkin kommentoimisen ja tieteellisen mielenkiinnon arvoinen vain median intervention vuoksi, toisin sanoen sen selvittämiseksi, millä tavoin tiedotus- ja toitotusvälineiden naisvaltaiset ja cuck-miehistä koostuvat toimitukset teurastavat todellisuuden antiseksualisoimiseen alistumattomista yksilöistä varoitussignaaleja oman seksuaalisuutta tuhoavan ja yhteiskuntaa epäerotisoivan narraationsa tilkkeiksi.

Seksuaalisuuden vaarallistamista ja miesten demonisoimista harjoittava hanke kannustaa, rohkaisee ja kiihottaa naisia ilmiantamaan ja ahdistelemaan seksuaalisesti aloitteellisia miehiä koetusta tai kuvitellusta seksuaalisesta aktiivisuudesta, joka ”Me too” -hankkeen mukaan on aina väistämättä ”ahdistelua” tai ”häirintää”. Eräs blogia pitävä professoriherra tuossa jo ihmettelikin, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi ryhtyä, jos sitä ei saa ensin ehdottaa!

Se, että itse jatkan aiheen käsittelyä, johtuu median ja etenkin Sanomien lehtien sitkeydestä, jonka mukaisesti ne levittävät seksuaalista ahdasmielisyttä pahentavaa propagandaansa ja syyllistävät miehiä sinänsä viattomasta ja luonnollisesta käyttäytymisestään.

Miesvastaisen agendan takominen on nimittäin jatkuvaa ja määrätietoista, mitä osoittaa myös Helsingin Sanomien tämänpäiväinen juttu ”Jätä rauhaan, vaati Iida”, joka käy esimerkiksi pissismäisestä naisrauhalla ratsastamisesta. Lisää löylyä uusmoralismin kiukaalle Helsingin Sanomat heitti jutussa, jossa selitettiin, että käynnissä olevilla helsinkiläisillä Baltic Circle -teatterifestivaaleilla ”ei tiedä, onko kyse teatterista vai prostituutiosta”, ja ratkaisijan rooliin lehti korotti jonkun oikeusoppineen mikkihiirimäisen mielipiteen, jonka mukaan moinen paheellisuus ”ei ole missään tapauksessa riskitöntä toimintaa”! – Kyseenalaista taidetta siis, voi voi.

Lisää näyttöä Sanomien tänään harjoittamasta seksuaalisuuden vaarallistamisesta, feminismistä ja poliittisen korrektiuden vaalimisesta löytyy tästä, tästä, tästä ja tästä, joten Stevie Wonderkin näkee, millä tavoin lehti on taantunut valtakunnallisesta päivälehdestä matalamielistä punavihreää tendenssijournalismia suoltavaksi aviisiksi.

Kallion lukion jupakassa puolestaan Helsingin Sanomien cuck-toimittaja pyrki selittämään ”seksuaalista ahdistelua” viittaamalla telaketjufeministiseen pseudotutkimukseen, jossa miesten kiinnostus naisiin tulkittiin – ei suinkaan niin, että nainen olisi jonkun heteromiehen mielestä viehättävä – vaan niin, että miehet kehittävät ”harhaluuloja”, joiden pohjalta he kuvittelevat naisten olevan kiinnostuneita heistä! Mikko Puttosen kirjoittamassa jutussa asiaa valaistiin seuraavasti:

”Seksuaaliseen ahdisteluun on monia syitä, mutta yksi näyttää olevan se, että miehet luulevat liikoja naisten kiinnostuksesta itseään kohtaan. Virheellisen kuvitelmansa nojalla miehet sitten oikeuttavat kutsumattoman lähentelyn tai ahdistelun, väittää seksuaalista häirintää tekijän näkökulmasta selvittänyt tutkimus.”

Selitys on jo sinänsä tragikoomisuudessaan naurettava, ja sen tiedonhankintamenetelmä perustuu miesten jälkikäteiseen ripittämiseen tieteen auktoriteetilla, jolla ”seksuaalista häirintää tekijän näkökulmasta” arvioineet oli saatu kääntymään feministien puolelle. Mikäli nainen näyttää olevan kiinnostunut miehestä, sen täytyy tämän mukaan johtua ”miehen harhaluulosta”. Koska suuri osa naisista käyttäytyy kuin onnenpyörä, eli lupaa paljon mutta ei anna mitään, on helppoa uskoa naisten olevan täysin aseksuaalisia, mihin nähden miesten ilmaisema vähäinenkin kiinnostus tuomitaan sitten ”seksuaaliseksi ahdisteluksi” näissä miehiä traumatisoivissa tendenssitutkimuksissa.

Tutkija Teresa Treatin tekaisema selitys on ironisella tavallaan linjassa oman näkemykseni kanssa. Kyse on eleiden ja viestien tulkinnasta. Ikävää, epätasapainoista ja tutkimuksellisesti oikeuttamatonta kuitenkin on, että naiset pidättävät ”oikean käytöksen” ja ”oikeiden tulkintojen” määrittelemisen yksipuolisesti omaan haltuunsa samaan tapaan kuin Helsingin Sanomien profeministiset miestoimittelijat, jotka murjovat jo omatkin munansa muusiksi miesten olemassaoloa pahoitellessaan ja naisia mielistellessään. Miksi juuri heidän pitäisi päättää vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen ehdoista?
 

Valhemedia peittelee fiktiivisen ahdistelun panikoimisellaan todellista väkivaltaa

 Nostan lopuksi esille muutaman vertailukohdan, sillä vertailujen kautta käy ilmi, kuinka asiat ovat. Samalla kun valtamedia lavastaa ilmaisutaidon lukiossa vaikuttavasta pervo-opettajasta olkiukkoa, jonka kohtaloksi jäänee hukuttautuminen hänelle käsikirjoitettuun kylähullun rooliin, yksikään media ei kirjoita paheksuvaan sävyyn puheenjohtaja Jussi Halla-ahon kärsimästä poliittisesta ahdistelusta, jota hän koki viikonloppuna Turussa.

Vain ex-kansanedustaja Reijo Tossavainen puolusti Halla-ahoa urheasti blogissaan, jossa hän tilitti, kuinka lauma Antifa-järjestön punakaartilaisia oli uhkaillut puheenjohtajaparkaa kadulla ja hotellin ovella, jonka taakse uhri pääsi pelastautumaan. Halla-aho itse kysyy, millainen poru olisi alkanut, jos niin sanotut vastarintaliikkeen miehet olisivat lähestyneet samoissa aikeissa vaikkapa Vasemmistoliiton Li Anderssonia.

Paljastavaa noiden väitettyjen, kuviteltujen, koettujen ja todellisten ahdistelujen tapauksissa on median suhtautuminen, toisin sanoen tiedotus- ja toitotusvälineiden tapa tehdä tai olla tekemättä ihmisten subjektiivisista tuntemuksista suuria juttuja omien yhteiskunnallisten tarkoitusperiensä ajamiseen.

Feministien hallitsema valtamedia vaahtoaa, myrskyää ja moraalipanikoi seksuaalisuutta tihkuvista koulunäytelmistä ja pelkästään fiktion maailmaan sijoittuvista eroottisista esityksistä kiihottaen suomalaisia ”some-pöyristymisiin” ja ”some-raivoon” toisiaan vastaan.

Mutta media ei tee etusivun yli vedettyjä otsikoita eikä lööppijuttuja kehitysmaalaisten Suomessa tekemistä oikeista raiskauksista, joiden hyödyllistä demonstraatiota ja vertauskuvaa myös kouluissa annettava opetus on. Juuri se valaisee ilmaisutyöhön aikoville feministeille, mitä heidän tulee tietää.

Vaakunaleijonasta

EU-jäsenyyttä ja sen aiheuttamia haittoja, kuten rajatonta maahanmuuttoa, koskeva erimielisyys on edennyt vertauskuvia koskevalle asteelle Suomessa. Itsenäisyyspäivän alla kiistellään jälleen suomalaisuuden symboleista.

Vihervasemmiston ja löperöliberaalin porvariston pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat otsikoi tänään, että ”’En voisi vetää sitä ylleni’ – Suomen leijonasta on taisteltu aina, ja nyt se halutaan äärioikeistolaisilta kaikkien käyttöön”. Kirjoituksessa valitellaan, että vaakunaleijona symboloi ”muukalaisvihaa”, ja paheksutaan, että sitä käyttävät Vastarintaliike ja Suomen Sisu.

Huvittavia tuollaiset jutut, jotka kumoavat itsensä jo otsikosta alkaen. Minulle tuntemattoman Mikko-Pekka Heikkisen kirjoittamassa jutussa väitetään, että ”äärioikeistolaisiksi” sanotut tahot ovat muka pidättäneet Suomen vaakunaleijonan haltuunsa, josta sitä vaaditaan nyt ”kaikkien käyttöön”. Alusta asti kuitenkin siteerataan jota kuta henkilöä, joka ei haluaisi ”vetää sitä ylleen”.

Totuus on, että Suomen vaakunaleijonan käyttöoikeus on jokaisella suomalaisella, ihan niin kuin Suomen lipusta annetun lain mukaan jokaisella on oikeus liputtaa. Mikäli leijonapaidassa tai -koruissa esiintyminen ei jollekin sovi, vastuu kansallissymboliin liittyvien merkitysten yksipuolistumisesta kuuluu käyttöä laiminlyöneille itselleen. Vaikuttaakin siltä, että Helsingin Sanomien toimittaja haluaisi kieltää vaakunaleijonan ja muiden kansallisten symbolien käytön kaikilta niiltä, jotka niitä ovat tähän asti käyttäneet.

Olin noin vuosi sitten Maanpuolustuskorkeakoulussa järjestetyssä väitöstilaisuudessa, jossa viestinnän oppiainetta edustanut vastaväittäjä paheksui samaa asiaa kuin Helsingin Sanomien toimittaja. Hänen mukaansa ”eräs ryhmittymä” on anastanut Suomen vaakunaleijonan omaan käyttöönsä ja häpäissyt sen pahan päiväisesti. Tarkoittiko hän yleisön joukossa ollutta kenraalia, jonka kauluslaatassa kimalteli vaakunaleijona? Väri vaihteli kenraalin kasvoilla vastaväittäjän mielipiteen kuullessaan.

Vai tarkoittiko viestinnän sosialistiprofessori kokoomuspuoluetta, joka näyttää varastaneen vaakunaleijonan omaan puoluetunnukseensa? Myös vihreät yrittivät vuonna 2011 samaa käyttäessään vaakunaleijonaa eduskuntavaalijulisteessaan. He varastivat lisäksi Uusi Suomi -nimisen lehden nimen kirjoittaessaan sen mainokseensa, mistä lehden kustantaja Niklas Herlin haastoi vihreät oikeuteen. Uusi Suomi tosin hävisi jutun, sillä käräjäoikeus päätyi pitämään valtiomme nimeä julkisena omaisuutena. Adjektiivi ”Uusi Suomi” ei viitannut välttämättä lehden nimeen lainkaan ja ollut sitä kautta tekijänoikeussäädösten alainen. Vihervasemmistolainen Ilta-Sanomat iloitsi tuolloin, että ”Uusi Suomi ei enää uhkaa vihreitä”, vaikka totuus oli tietysti se, että vihreät olivat uhanneet Uutta Suomea.

Voidaan väittää, että Suomen vaakunaleijonan ei pitäisi olla minkään puolueen omaisuutta. Lisäksi myöskään mitään kiistattomia vaatimuksia tai yleisesti hyväksyttyjä kriteerejä sen ”hyvämaineiselle” käytölle ei ole esitetty. Kansallisten symbolien, kuten vaakunaleijonan ja Suomen lipun, käyttäminen isänmaallisissa tilaisuuksissa on nähdäkseni ymmärrettävää ja oikein, eikä poliittisella vihervasemmistolla ole mitään perustetta rajoittaa tällaista vertauskuvallisia arvoja ilmaisevaa toimintaa.

On väärin lavastaa kansallissymbolien käyttäjät ”äärioikeistolaisiksi”, sillä Suomen vaakunaa ja lippua käytetään yleensä täysin neutraaleissa yhteyksissä. Väittämällä, että ”pieni vähemmistö on ominut vanhat tunnukset itselleen ja luonut niiden ympärille rasistisia mielleyhtymiä” ja että ”muut eivät halua silloin sotkeutua asiaan”, kuten symbolitutkijana esiintyvä Liisa Väisänen Suomen vaakunaa koskevassa Wikipedia-artikkelissaan, hänen kaltaisensa arvostelijat tulevat itse sotkeneeksi itsensä äärivasemmistolaisuuteen. Kansallissymbolien käyttäjien näkeminen joinakin kuunatseina on merkki arvioijan omasta harhaisuudesta.

”Muukalaisvastaisuus” liittyy aiheeseen sikäli, että kansallisista symboleista Suomessakin käytävä kiistely osoittaa Harvard-professori Robert Putnamin teorian oikeaksi: liiallinen maahanmuutto ei ole vain lisännyt juopaa kantaväestön ja maahanmuuttajien kesken, vaan se on jakanut myös kantaväestöä kahtia ja heikentänyt yhteiskunnallista luottamusta kantaväestön omassa keskuudessa.

Maahanmuuttokritiikin syy ei ole maahanmuuttokritiikki, niin kuin rasisminkaan syy ei ole rasismi. Niiden molempien syyt ovat niiden ulkopuolella eli kansallisvaltioihin tulvivassa haittamaahanmuutossa. Näin ollen myös muukalaisvastaisuus on aidosti isänmaallista yhteiskuntamme hyvään pyrkivää toimintaa, johon erinomaisesti sopii kansallisten symbolien käyttäminen.

Alkuvuodesta Helsingin Uutiset kertoi, että helsinkiläiskoulu oli kieltänyt kahdeksanvuotiasta Eemeliä käyttämästä joulupukin tuomaa leijonakorua koulussa. Äidille oli pamahtanut sähköpostitse viesti opettajalta: ”Monen (kuten minunkin) mielestä koru yhdistyy niihin arvoihin, jotka tuovat monikulttuuriseen kouluumme sopimatonta asennetta.” Tällä tavalla siis vanhempia ripitti Eemelin opettaja.

Pian sen jälkeen kaksi muuta opettajaa paheksuivat yleisönosastokirjoituksessaan, miten suomalaiset melkein häpeävät kansallisidentiteettiään. Heidän mielestään kansallisen identiteetin korostaminen vaatteissa tai koruissa tulkitaan helposti kansalliskiihkoiluksi, elleivät ne ole käytössä vain joissakin jääkiekkopeleissä. Opettajat kysyivät, eikö jokaisella ole oikeus olla ylpeä kansallisuudestaan.

Kansallisten symbolien käyttäminen on lasten ja nuorten tyypillinen keino identifioitua kansalaisuuteen, ja siksi niiden käytön opettaminen ja salliminen kuuluvat hyvään pedagogiikkaan. Vai pitäisikö vain muslimeilla olla oikeus käyttää uskontonsa määräämiä tunnuksia, kuten huiveja, tai velvoittaa muut syömään halal-lihaa kouluissa? Nähdäkseni hyvään integraatiopolitiikkaan kuuluisi se, että maahanmuuttajat opetettaisiin käyttämään suomalaisuuden symboleja, sillä siten hekin oppisivat käsittelemään murroksessa olevaa kansallista identiteettiään.

Kansallisten symbolien käyttäminen ei ole viesti ”rasismista” vaan keino identifioitua omaan ryhmäänsä. Jos suomalaisuuden symbolit yritetään kieltää suomalaisilta itseltään, kyseessä on vääristynyt monikulttuurisuuteen ja kansainvälisyyteen kasvattaminen, joka saattaa tuottaa tuota paljon paheksuttua rasismia.

Vihervasemmistolaisten poru kansallisten symbolien käyttämisestä on täysin turhaa peppukipuilua, jonka syy on siinä, että heidän vaatimustaan monikulttuurisesta yhteiskunnasta ei kannata juuri kukaan, mutta suomalaisuusmielisyydellä on kasvava kannatus myös nuorten keskuudessa.