Vaalien jälkilöylyt

Jo Ruotsin viimesyksyisissä vaaleissa nähtiin, että Euroopassa heiluu oikeistoheiluri. Mainostoimisto Bob Helsinki onnistui rakentamaan kokoomukselle kampanjan, jossa perinteiset oikeistouhat käännettiin lupauksiksi ja toiveiksi paremmasta elämästä ja jonka tuella puolue pystyi pukeutumaan perinteisten vasemmistoarvojen, kuten työn palvonnan, kaapuun. Sen valossa kokoomusta voi sanoa oikeistolaiseksi työväenpuolueeksi tai työväestölle suunnatuksi oikeistolaiseksi vaihtoehdoksi.

Toisaalta oikeiston ja vasemmiston ero on hälventynyt vasemmiston omien ideologisten opinkappaleiden menetettyä merkitystään. Ennen vanhaan vasemmalla istuivat köyhät kollektivistit ja oikealla rikkaat indivindualistit. Niinpä keskeinen kysymys on, mikä puolue ajasi köyhien individualistien asiaa, sillä heitä on äänestäjistä suurin osa, ja siihen rooliin kokoomus pyrkii.

Äänestäjät vaikuttavat ajatelleen, että kun kerran markkina-arvot ja -mekanismit vallitsevat kaikkialla, markkinavetoisen politiikan ja siihen alistumisen pitää edustaa totuutta yhteiskunnasta: siksi ihmisten pitää nousta juuri siihen junaan, joka vahvistaa markkinataloudellisten tekijöiden mukaan elämistä.

Saa nähdä, mitä niiden raiteiden päästä löytyy. Joka tapauksessa edellisen oikeistohallituksen jäljet pelottavat. Kyse ei ole vain pelottelusta, vaan nyt monella on myös syytä pelätä. Ainoat lääkkeet, joilla keskustan ja kokoomuksen edellinen hallitus ”paransi” työllisyyttä ja työttömien asemaa, olivat kaikkien sosiaalietuuksien ja julkisen talouden leikkaukset.


Sikaa säkissä

Minä en tiedä, mihin ääniharava Sauli Niinistön suosio perustuu. Alamaisuuden kokemuksesta nauttiva kansamme näköjään rakastaa ärähtelevää hahmoa, joka pystyy luomaan vaikutelman siitä, että kun sanoo asioita vihaisesti, niiden täytyy olla totta. Silti Niinistöä huolestutti heti vaalien ratkettua, kuinka suuren vastuun eteen puolue joutuu ja valitti taakan painavan harteillaan.

Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä vaalien yhteydessä koetaan usein erityyppistä kansankiihotusta. Vastakkainasetteluun perustuva seksuaalinen akti ja äänestysakti poikkeavatkin toisistaan lähinnä siinä, että seksi keventää oloa, kun taas vaalien jälkeen olo tuntuu paljon raskaammalta.

Niinistön nimismiehenkiharoita hieman avaten voisi epäillä, sisälsikö lause tunnustuksen. Kokoomushan lupasi kansalle lähinnä ”tulevaisuutta” ja ”toivoa”. Mutta mitkä ovat ne keinot, joilla tavoitteisiin päästäisiin? Todennäköisesti tarjolla on taaskin vain patistelua ja köyhien köyhdyttämistä sekä rikkaiden rikastuttamista.

Olisi kiintoisaa tietää, kuinka kummassa mikään puolue voi nostaa opintotukea ja huolehtia eläkeläisistä sekä samanaikaisesti laskea veroja. Pelkkä ajatus siitä, että markkinoiden vilkastuminen leipoo koko kakun, kunhan vain työehtoja heikennetään, ei perustu tietoon vaan on tyhjä oletus.

Oikeistoaalto voi kertoa myös ulkomaalaisvastaisuuden lisääntymisestä, aivan kuten perussuomalaistenkin menestys. Ihmiset ovat saaneet tarpeekseen punavihreästä monikulttuurisuuden ideologiasta sekä poliittisen korrektiuden vaalimisesta ja hyssyttelystä. Timo Soinin mielestä elämme Tupun, Hupun ja Lupun eli kahden kolmasosan diktatuurissa, mikä pitää tietysti paikkansa.

Protestin esittäminen perussuomalaisten kautta ei kuitenkaan välttämättä yllä perille, sillä puolue jää mitä todennäköisimmin oppositioon. Ihmiset saanevat nyt sitä, mitä masokistisesti pyysivätkin, eli tarkkailun ja rankaisemisen kiristämistä sekä kansalaisten orjuuttamista työelämän kurjistuneisiin kahleisiin.


Eläkeläisten eduskunta

Kokoontuva eduskunta on gerontologeille mielenkiintoinen tutkimuskohde. Vaaleissa eduskuntaan heilahti jumalaton määrä entisiä veteraanikansanedustajia ja muita eläkeikää lähestyviä tai eläkkeellä jo olevia. Näissä vaaleissa taisivat äänestää vain eläkeläiset, tai sitten vain eläkeläisehdokkailla oli varaa hankkia tukijoita ja ostaa ääniä mainoskampanjoilla.

Valopilkkuna voi tervehtiä Veltto-Virtasen paluuta eduskuntaan. Toisena älymystön edustajana pidän kirjailija Tommy Tabermania, joka tulkitsi asioita niin, että hänen mielestään ihmisten keskuudessa vallitsee todellakin muutoksen halu, mutta pikemminkin pois kovien arvojen palvonnasta kohti läheisyhteyden korostamista. Kun kokoomus lupasi ihmisille ”muutosta”, on hämmästyttävää, mitä ihmeen muutosta tässä oikein tarvitaan. Suomessahan kaikki on varsin hyvin. Nykypolitiikkaan tyytyväiset taisivatkin jäädä kotiin.

Europarlamentista palaava Paavo Väyrynen ehti tarjota itseään jo eduskunnan puhemiehistöön. Varmaan hän kamppailee myös ministerinsalkusta. Ikäpuhemieheksi hänestä voisi ollakin. Tärkeintähän on, että pyrkii. Mielenkiintoista on, millainen vahanukkehallitus näiden kierrätysvaalien jälkeen saadaan aikaan. Sen lisäksi, että eduskunnalla on tarjota ministerintehtäviin useita ajan patinoimia poliitikkoja, televisio teki monesta turhasta julkkiksesta kansanedustajan, kuten eräästä uusimaalaisesta MTV-juontajasta ja muutamasta urheilijasta (Marko Asell, Juha Mieto, Markku Uusipaavalniemi...)


Tilastojen taikaa

Ensimmäinen ärähdys, jonka Niinistö päästi suupielestään vaalien jälkeen, kohdistui Yleisradioon: Ylen Taloustutkimuksella teettämä gallup lupasi kokoomukselle olennaisesti pienempää kannatusta kuin vaalit antoivat – ja teki sen viidettä kertaa. Ehkä ärhentelyyn ei ole kuitenkaan mitään syytä.

Onhan mahdollista, että ennuste perustui tilanteeseen juuri sellaisena, kuin kannatus oli tutkimuksen tekohetkellä. Ihmiset saattoivat osoittaa äänestyskäyttäytymisensä jälkeenpäin ja tehdä päätöksensä kopissa. Jatkossa seurannee neljä vuotta pitkä turhan ärhentelyn putki. Myös lopullisen äänestysprosentin saattoi ratkaista lumisade. Näin luonnonilmiö muokkasi politiikkaa.

Vaalien tuloslähetyksessä minun silmiini pisti jälleen vaalikommentaattorien valinta. Eikö Yleisradiolla ole käytettävissään muita asiantuntijoita kuin Sami ”isänsä poika” Borg ja MTV3:lla Jukka Tarkka? Se, että isän toimintaa jatkaa poika, antaa nepotistisen kuvan TV-kanavien toiminnasta. Se, että vaalien kommentointi on jonkin professoridynastian hallussa, ei anna kovin korkeaa kuvaa suomalaisesta demokratiasta.

Oli tarpeetonta nostaa myöskään Paavo Lipposen entistä EU-edustajaa, Teija Tiilikaista, vaaliasiantuntijoiden estradille. Suomalaisen tiede- ja puoluepolitiikan pehmoleluna toimimisen olisi pitänyt riittää hänelle (dosentuuri ilman mainittavaa tieteellistä tuotantoa, tutkimusyksikön johtajuus yliopistolla ja niin edelleen). Entä eikö Helsingin Sanomien pääideologi Unto Hämäläinen saa tarpeeksi julkisuutta mielipiteilleen jo lehdessään?

Suurin osa niin sanottujen vaaliasiantuntijoiden toiminnasta oli taaskin pelkkää mittarimatona toimimista. He eivät kyenneet esittämään alkeellisintakaan tulkintaa siitä, mitä tulokset merkitsevät. Tämä mitäänsanomattomuus kuvastaa positivistisen ja empiristisen (eli mittaavan ja laskennallisen) tiedekäsityksen onttoutta. Syvällisintä, mitä Borg lähetyksessä lausui, oli sananlaskuviisaus, jonka mukaan ”kansa on puhunut, pulinat pois”.

Toteamus oli latistava. Ehkä vain jokin erittäin suppea politiikka- ja demokratiakäsitys voisi lähteä tuosta periaatteesta. Tosiasiassa politiikka pitäisi mieltää jokapäiväiseksi toiminnaksi, myös puolue- ja järjestövallan ohittamiseksi. Omasta mielestäni politiikan tärkein toteutumisyhteys eivät ole vaalit vaan suora toiminta. Muussa tapauksessa on vaara, että vaaleissa puolueet kaappaavat vallan kansalta pitääkseen sitä neljä vuotta käsissään.


Ettei mainos olisi katteeton

Itse en äänestänyt vaaleissa lainkaan. Enintään olisin voinut äänestää jotain kylähullua, joka mokaisi eduskunnassa ja siten alentaisi kyseisen instituution arvovaltaa. Kansa saisi nauraa. En äänestä siksikään, että äänestänpä ketä tahansa, minä olen aina ikään kuin automaattisesti häviäjän puolella.

Äänestäminen on yhtä vaikutusvallatonta kuin pelkkä äänestämisen toimitus sinänsä. Vaaleissa päätetään vain siitä, ketkä landepaukut pääsevät Helsinkiin ja saavat valtaa sekä kovapalkkaisen työpaikan. Muut kysymykset ratkaistaan taloudellisen ja filosofisen toiminnan piirissä.

Monia ihmisiä odottaa vaalien jälkeen pettymys, ja luokkayhteiskuntaa revitään entistä tarmokkaammin auki. ”Luokkayhteiskunta” ei ole sosialismin tulos, kuten kokoomuksen mainoskampanja pyrki vihjaamaan, vaan se on nimi todellisuudessa vallitsevalle ilmiölle. Mitä pahaa on tämän asian lausumisessa julki? Muutoinkin mainonta onnistui hämäämään vaaleja niin, että asioiden sijasta keskusteltiin lopulta mainonnasta sinänsä.

Uudella hallituksella on paljon työtä, jotta kilpailu Suomen kauneimmista sanoista pitäisi ja mainokset eivät osoittautuisi katteettomiksi. Myös punamullan jatkaminen on edelleen mahdollista, vaikka se Jyrki Kataisen mukaan edellyttäisikin ”väkivaltaisia toimia”. Suomalaisessa puoluejärjestelmässä se on kuitenkin mahdollista.

Myös keskusta jätettiin aikoinaan sinipunahallituksen ulkopuolelle, vaikka se sai veret seisauttavan vaalivoiton. Oikeistohallitus puolestaan merkitsisi oikeiston ja vasemmiston eron kärjistymistä, joten kaikilla hallituskoalitioilla on politiikkaa terävöittävä vaikutus. Aivan kuten blogissani jo edellä totesin: politiikassa on todellisia ideologisia eroja.

Oikeistovyöry kertonee siitä, että köyhyyden yleistyessä jokainen ihminen haluaisi olla rikas ja hyvinvoiva, ja siksi ihmiset samastuvat helposti juuri siihen poliittiseen ryhmään, joka näyttää hyvinvoivalta ja joka lupaa sitä myös muille. Kyse on hieman samasta asiasta kuin siinä, että koululaisten joukossa jokainen haluaa olla ”suositun oppilaan” kaveri.

Tosiasiassa kokoomuslainen politiikka on tehnyt rikkaista entistäkin rikkaampia ja harvinaisempia. En tietenkään vastusta Kokoomuksen ihanteita sinänsä, mutta pitääkö lupausten olla niin pömpöösimäisiä, ettei niitä voida toteuttaa? Missä ovat koulujen ”suositut oppilaat” viiden vuoden kuluttua?

Ostrakismos

Demokratian keksi Kleisthenes-niminen ateenalainen antiikin Kreikassa noin vuonna 507 ennen ajanlaskumme alkua. Sitä ennen kaupunkivaltioiden hallintamenetelmänä tunnettiin aristokratia ja oligarkia.

Sen sijaan demokratia eli kansanvalta luotiin torjumaan aristokraattien juonitteluja ja spartalaisten vehkeilyjä. Ateenassa toteutetulle demokratialle oli kuitenkin ominaista, että sitä harjoittivat vain vapaat miehet – orjat, naiset ja ulkomaalaiset eivät olleet demokratian piirissä. Kyseessä ei siis ollut samanlainen demokratia kuin meidän aikanamme.

Mutta on olemassa myös muutamia piirteitä, jotka yhdistävät antiikin demokratiaa meidän aikamme äänestystapahtumiin. Eräs niistä on ostrakismos eli pudotusäänestys. Se on varsin suosittu television pudotuspeleissä, kuten käynnissä olevassa Idolsissa ja Tanssii tähtien kanssa -show’ssa. Niissä kansalaisilla näyttääkin olevan enemmän valtaa kuin poliittisissa äänestyksissä.

Pudotuspelien on sanottu hyödyntävän ihmisten sadomasokistisia taipumuksia eli nautinnon tuntemista toisten ihmisten piinaamisesta. Siksi olisi hauska tietää, kuinka ostrakismos toimisi politiikassa. Nyt äänestetään vain sen puolesta, kenet kansalaiset toivovat tulevan valituiksi. Sen sijaan kokonaistulos voisi olla täysin erilainen, jos ihmiset äänestäisivät siitä, keitä he eivät ainakaan haluaisi valituiksi. Yksinkertaista, mutta totta.

Heterovaalit

Eräät ystäväni ovat ihmetelleet päätöstäni olla äänestämättä. Syitä siihen on kaksi. Ensinnäkin äänestäminen on orjien huvi. Vain ne äänestävät, joilla ei ole muuta vaikutusvaltaa kuin täyttää äänestyslippu neljän vuoden välein. Vaalit ovat poliitikkojen tekemä vallankaappaus.

Ihmisillä on nykyään enemmän vaikutusvaltaa jopa euroviisuissa tai kotimaisissa laulukilpailuissa, joissa puhelimet ovat auki ”koko ajan”, kuin missään poliittisissa vaaleissa. Ne ihmiset, joilla on todellista vaikutusvaltaa, käyttävät sitä suoraan. Vain orja äänestää. Siksi poliitikkojen puheet keskittyvät vaalien edellä aina vain siihen, miten saataisiin orjille enemmän työtä, kuinka riittää sähkö, ja minne orjia pitäisi lähettää sotimaan.

Toinen syy siihen, miksi en äänestä, on se, että elämme heterovaltiossa. Nämä ovat heterovaalit, joissa on vain heteropuolueita ja joissa toimitaan heteroiden ehdoilla. Kyse ei ole vain siitä, minkä Mikko Silvennoinen totesi uutta tv-ohjelmaansa mainostaessaan: että lapsettomat ihmiset ovat vaaleissa pelkkää ilmaa.

Tärkeää näinä feminismin aikoina näyttää olevan myös se, että valituksi tulija on nainen. Nainenhan taas ei koskaan äänestä muita kuin naisia itseään, joten jos miehetkin alkavat tehdä niin, on myös eduskunnan enemmistö pian naisten käsissä koulumaailman ja yliopistojen tavoin.

Kohti homovaltiota

Koko politiikan idea perustuu reflektiiviseen ja heteronomiseen eli toiseudenvaraiseen persoonallisuuskäsitykseen. Minun unelmani on antiikin ihanteiden mukainen homovaltio, joka koostuisi pelkästään vapaista miehistä ja jossa vallitsisi miesten yksipuoluejärjestelmä.

Siihen tosin ei voida päästä muutoin kuin siten, että kaikki maailman homoseksuaalit liittyvät yhteen ja tekevät vallankumouksen oman homovaltion perustamiseksi. Meidän todellisuussuhteemme olkoon siis direktiivinen eli suora ja toiminnallinen – erotuksena heteroseksuaalisuudelle tyypillisestä reflektiivisyydestä, jota kuvaa paikoilleen pysähtynyt harkitseminen.

Mutta myös käytössä olevan ja kämäisen edustuksellisen demokratian idea on täysin vanhentunut. Neljän vuoden välein pidettävät vaalit järjestetään liian harvoin. Tärkeistä asioista pitäisikin äänestää joka päivä puhelimen tai internetin välityksellä Idols-kilpailujen ja Big Brother -shown tavoin. Ja pudotuspeli se vasta olisi mannaa!

Yhteenveto vaalikampanjoista

Käynnissä oleville vaaleille on ollut tyypillistä mainoskampanjoista kiisteleminen. Mudanheitto näyttää olevan yleinen trendi, aivan kuten näimme jo Ruotsin vaaleissa viime vuonna. Näyttöä siitä antaa myös kiss and tell -politiikan yleistyminen esimerkiksi Matti Vanhasen "yksityiselämään" liittyvissä asioissa. (Poliitikon pitäisi tosin tietää, ettei mikään ole niin julkista kuin yksityinen.)

SAK puolestaan teki typerästi lakatessaan seisomasta alkuperäisen mainoksensa takana ja vetämällä viestinsä pois. Uusi mainos tosin tukee alkuperäisen ideaa sisältäessään viittauksen tapahtumien jatkumiseen: mässäilevän hahmon tilalla on nyt kyynelehtivä mies. Äänestäjän tehtäväksi jää päättää, onko tarinan hahmo joku kritiikin kohteena olleista ”loukkaantuneista” vaiko joku teollisuuspatruunan poispotkima irtisanottu.

Kokoomus taas yrittää vedota kansaan Jyrki Kataisen ja työmies Sauli Niinistön jutustelulla, jonka mukaan tasavallan presidentti ja muutamat muut sosiaalidemokraatit ”tulivat paikalle limousiinilla, kun taas me tulimme Fiat Puntolla”. Niinistö karauttaa siis perille kuin Jeesus Jerusalemiin. Ihan joka kerta porvarikaan ei kulje hienoilla autoilla.

Ja onhan asiassa totta toinen puoli: myös minä säälin Mersuilla kurvailijoita. Heidän täytyy olla todellisia tyhjätaskuja juuri kalliiden autojensa vuoksi, paitsi jos valtio maksaa kaiken, kuten demarien tapauksessa. Vastavetonaan SDP on vedonnut kampanjassaan vanhaan kahtiajakoon rikkaiden ja köyhien – toisin sanoen sinisen ja punaisen Suomen – välillä. Entä kuinka tämä propaganda toimii?


Ketkä rahakkaat, ketkä köyhät?

Mainokset tekevät tehtävänsä herättäessään keskustelua ja huomiota. Mutta mainokset eivät koskaan ilmaise totuutta eivätkä todellisuutta sinänsä. Siksi keskeinen kysymys on, minkälainen todellisuus on mainosten takana. Vaalikampanjoissa on puhuttu käyttämällä pehmeitä termejä, kuten ”hoivatakuu” ja ”luova talous”, mutta niiden sisältö on jäänyt aivan yhtä pehmeäksi.

Varsinkaan niin sanottu luova talous – jota valtakunnanfilosofina pidetty Pekka Himanenkin viljelee puheissaan – ei tarkoita yhtään mitään. Enintään se merkitsee myös luovan toiminnan alistamista pelkälle taloudelle, jolloin käsitteen sisällöksi muodostuu raadollinen ”tulos tai ulos”. Näyttöä siitä antaa esimerkiksi taiteilijoiden vihaama taidekorkeakoulujen pakkonaittaminen, jota kukaan taiteen tekijä ei halua. Poliittiset puheet näyttävät aina kääntyvän rahaan. Siksi poliittisen vaaliretoriikan takana vallitsee todellinen vastakkainasettelu rikkaiden ja köyhien välillä.

Mutta keitä ovat nuo rahakkaat, ja keitä ovat köyhät? Vastakkainasetteluhan vallitsee myös kansalaisten ja poliittisen eliitin välillä. Rahoissaan kylpee nyt hyväpalkkainen duunari, optiomiljonääri ja sosiaalidemokraattinen poliitikko siinä missä yrityspatruunakin. Kun maassa oli lamaa 1970-luvulla, Kekkonen teki symbolisen eleen ja vaihtoi Cadillacinsa Saabiin. Se antoi viestin, että poliittinen johto tietää, missä mennään. Sen sijaan Tarja Haloselle hankitaan uusi miljoonavene, josta lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk ehti antaa yhtä ylimielisen viestin kuin uuden Mercedeksen hankkimisesta pari vuotta sitten: ”lähtökohta on, että kun ostetaan uusi, niin ostetaan uusi”.

Toisen näytön poliitikkojen liittoutumisesta muita kansalaisia vastaan antaa kulttuuriministeri Tanja Karpelan tekemä poliittinen virkanimitys, jolla hänen oma suosikkinsa Paula Tuomikoski haluttiin kiilata korkeaan virkaan työhaastattelujen ohi. Todellisen poliittisen pökäleen Karpela pullautti televisiouutisissa tekeytymällä ”avoimeksi” ja toteamalla, että ajankohta nimitykselle oli sopiva, koska näin kansalaiset saavat tietää, miten politiikassa toimitaan!

Toteamus tuskin kohottaa eduskuntapaikkaansa uudistamaan pyrkivän Karpelan kannatusta. Poliittisen virkanimityksen tekeminen peittelemättömästi ei riitä kääntämään kansalaisille syntyvää epäoikeudenmukaisuuden vaikutelmaa miksikään muuksi kuin käsitykseksi röyhkeästä ja omavaltaisesta toiminnasta. Se, että Tarja Filatov pysäytti prosessin, ei paranna asiaa. Vielä kyseenalaisempaa on, miksi julkiseen virkaan pitää nimittää aina joku demari.

Viimeisimmän näytön poliitikkojen rötöstelyistä tarjosi oikeusministeri Leena Luhtasen vaalirahoitusjupakka sekä eduskunnan sosiaalidemokraattisen virkamiehen tapa tarjota työhuone ja assistentti muistelmiaan kirjoittavalle Paavo Lipposelle. Myös minä kirjoitan kirjoja. Miksi eduskunta ei palkannut Paavo Lipposta apulaiseksi minulle?


Työn ideologialla politikoiminen

Vaaleissa näyttää olevan kyse lähinnä poliittisen eliitin pyrkimyksestä varmistaa oma toimeentulonsa. Näyttöä siitä antaa poliitikkojen häikäilemätön puhe ”köyhien ja vähäosaisten” puolesta. Kyseessä on alkeellinen defension muoto. Koskaan puolueet eivät ole niin kiinnostuneita huono-osaisista kuin vaalien alla eivätkä koskaan niin vähää kuin vaalien jälkeen.

On pöyhkeää ja mielikuvituksetonta naamioida patisteleva politiikka siihen kliseeseen, että ”kansalaisille pitää saada töitä”. Poliitikkojen kannattaisi itse mennä tuottaviin töihin. Sen sijaan nyt kyseisen työpoliittisen retoriikan takana piilee vain käskylause: ”Tehkääpäs orjat ahkerammin töitä, jotta meillä poliitikoilla olisi paremmat olot.”

Saadakseen orjuutusta orjan kannattaa siis äänestää sitä, joka lupaa eniten töitä ja suorastaan pakottaakin siihen, aivan kuten kokoomus ja keskusta omalla ideologiallaan, vasemmisto ”protestanttisella työmoraalillaan” ja Vihreät omalla alimitoitetulla ja toimeentulon tuhoavalla perustulomallillaan. Luterilaiseen työetiikkaan vetoaminen tuottaa ylioppilas Heinäluomalle sen kysymyksen, miksi aina keskustellaan vain siitä, kuinka varmistaa kansalaisille minimaalinen toimeentulo. Miksi ei keskustella siitä, miten varmistaa ihmisille maksimaalinen toimeentulo, kuten poliitikoille itselleenkin?

Myös Matti Vanhasen mielipiteet, joiden mukaan työssä olevat ihmiset maksavat työttömien toimeentulon, on täysin perusteeton ja osoittaa todellista tietämättömyyttä. Totuus on, että työssä olevien ihmisten hyvinvoinnin maksavat nimenomaan työttömät, sillä työssä oleva nauttii yhteiskunnan ja arvotuotannon kokonaiskakusta juuri siksi, että hän vie työpaikan, joka kuuluisi yhtä hyvin jollekin työttömälle.

Työssä käyvien taloudellinen hyvinvointi maksatetaan siis työttömillä, joita pidetään työttöminä tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Asia on juuri näin päin. Esimerkiksi minulle kuuluisi tietysti professorinvirka, jota ei yhtä tietysti myönnetä, sillä filosofianprofessorien nimittäminen virkoihin maksatetaan käytännössä minulla ja muilla veronmaksajilla. Sama pätee poliitikkoihin: en siis kannata sitäkään, että heitä ruokitaan patjoille, kuten nyt.

Paha kyllä, myöskään virkamiehinä toimivilla tieteenharjoittajilla ei ole ollut viime aikoina muuta sanottavaa kuin valittelu heidän omasta taloudellisesta ahdingostaan, aivan kuten näimme uutta palkkausjärjestelmää arvosteltaessa. Mitäpä muuta vakituinen virka heille on kuin sosiaaliturvan yhtä pysyvä jatke? Ehkä olisikin paikallaan, että myös heitä entisestään vähennettäisiin. Näin saataisiin alalle aitoa kilpailua, kun kaikki olisivat tasa-arvoisesti tyhjän päällä.


Eduskunnan operatiiviset menot

Erään kovan faktan poliitikkojen taloudellisesta tilanteesta tarjoaa se, että eduskunnan toimintamenot ovat nousseet viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana 18,5 miljoonasta 56,5 miljoonaan euroon eli 300 prosenttia. (Vertailun vuoksi esimerkiksi skandaalinkäryinen Riot On -puliveivausfirma onnistui tuhlaamaan vain 20 miljoonaa dollaria vuodessa ennen konkurssiaan.) Koko eduskunnan kulut ovat kasvaneet 41,8 miljoonasta 91,9 miljoonaan euroon.

Palkkoja on korotettu noin 100 prosenttia, ja virkamiesten määrä on tuplaantunut 278:sta lähes 500:een. Kansanedustajat tuskin työskentelevät nyt 100 tai 200 prosenttia paremmin. Eduskunnan juhlakirjan kuvitus maksoi lähes 167 000 euroa eli vanhan miljoonan, ja Lipposen seurueen äskettäinen Italian-matka maksoi 24 000 euroa henkilöltä, kun puhemiehen lähtemiset ja saapumiset tehdään vip-salonkien kautta. Siinä teille näyttöä kansanvallan kääntymisestä kansalaisia vastaan, kun edustajat alkavat edistää omia etujaan Arkadianmäellä!

Syy ei ole kuitenkaan vain kansanedustajien; esimerkiksi Sauli Niinistö äänesti aikoinaan eduskunnan lisärakennusta vastaan. Rahankäytöstä päättääkin pitkälti eduskunnan kansliatoimikunta kansanedustajien ohi, eikä myöskään valtiovarainministeriö puutu peliin, sillä ministeriö voidaan mieltää eduskunnan alaiseksi.

Kansliatoimikunnan jäsenistä pääsihteeri Seppo Tiitinen on myös Suomen Kansallisoopperan hallituksen puheenjohtaja, joten kenenkään tuskin tarvitsee ihmetellä, miksi eduskunta sulkee korvansa köyhän kansan valituksilta viettämällä satavuotisjuhliaan oopperasävelten merkeissä. Tiitisen siunauksella eduskunta on törsännyt vuosina 2006–2007 oopperataiteeseen peräti puoli miljoonaa euroa, ja satavuotisjuhlien kokonaiskustannuksiksi muodostui 5,28 miljoonaa euroa. Eduskunnan virasto ei saisi kuitenkaan hiipiä kansanedustuslaitoksen yleisen suvereniteetin taakse piiloon yrittäessään suojautua esimerkiksi ministeriöstä tulevalta kritiikiltä.

Edellä on mainittu muutamia esimerkkejä siitä, missä rikkaiden ja köyhien välinen jakolinja nykyään kulkee: se kulkee poliittisten edustajien ja kansalaisten välillä, kun kilpailevien puolueiden edustajat kokevat toisensa paremmiksi ystävikseen kuin ovat heidän omat äänestäjänsä kentällä.

Verotoimistot jouduttiin eilen tyhjentämään pommiuhkauksen vuoksi. Viranomaiset ja lehdet kertoivat, että kyseessä oli ”mielenterveysongelmaisen” uhkasoitto. Edellä esitettyä menoa vasten nähtynä kyseessä saattoi olla viimeisen järjissään olevan ihmisen kannanotto.

Itsesensuurista

SAK meni sitten vetämään itse pois kohua herättäneen eduskuntavaalimainoksen, jossa yritysjohtaja esitettiin pöydän ääressä mässäilevänä ja työntekijöitä pilkkaavana patruunana. Maanantaina kolarin ajanut ja nyt rikoksista epäilty Kimmo Sasi oli jo ehtinyt vaatia SAK:lta anteeksipyyntöä kaikkia kunnon porvareita kohtaan. Samalla Sasi esitti kannan, että mainos muka näyttää ”kiihottamiselta kansanryhmää vastaan” ja siten täyttää rikoksen tunnusmerkit!

Lakimiehen koulutuksen saaneena Sasin pitäisi tietää, ettei kyseisiä säädöksiä sovelleta puoluepolitiikassa ja että niin poliitikon kuin viranomaisenkin pitää käyttää ensisijaisesti muita kuin juridisia keinoja arvosteluun vastaamiseen. Nykyään mikä tahansa argumentaatio yritetään lavastaa ”kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi”, sillä kyseinen EU-direktiivin velvoittama uusi laki on tehnyt sananvapauden loukkaamisen ja sensuurin mahdolliseksi alalla kuin alalla. Kuin luonnon kostoa on, että Sasi itse ohjasi sittemmin liikaa vasemmalle ja ajautui autollaan vastaantulijoiden kaistalle. Onneksi tilalle tuli toinen mainos.


Loukkaantumisella politikoiminen

Minua ei huolestuta se, että puolueet ja etujärjestöt syyttelevät ja pilkkaavat toisiaan. On sitä nähty pahempaakin: kuinka esimerkiksi käy niiden ihmisparkojen, jotka yritysten ahneuden ja kansainvälisen kapitalismin vuoksi joutuvat irtisanotuiksi, aivan kuten Perloksen viimeisetkin noin tuhat työntekijää tällä viikolla? Mainoksen viesti oli siis perusteltu.

Mikäli vastalausetta ei saa sanoa, me elämme totalitarismissa. Se, että mainos koetaan loukkaavaksi tai henkilökohtaisuuksiin meneväksi, kertoo syyllisyydentunnosta. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Politiikkahan on hyvin henkilökohtaista, eivätkä politiikassa myöskään päde tavanomaiset kunnianloukkausta koskevat normit. Politiikka on rajattu kyseisen tunnusmerkistön ulkopuolelle, samoin kuin tiedekin. Muutoin ei kummankaan piirissä voitaisi esittää mitään kriittistä, kun kritiikin kohteena olevat tahot pyrkisivät tukahduttamaan kaiken vetoamalla pelkkään ”loukkaantuneisuuteensa”.

Siksi on harmi, että järjestö alistui korvaamaan mainoksensa uudella, vaikka siinä keskitytäänkin ivaamaan sensuuria. Näin se itse asiassa syyllistyi tahattomaan parodiaan. Sensuuria ei näet voisi arvostella mainoksessa, joka itse on sensuurin välikappale ja tarkoitettu korvaamaan pois vedettyä mainosta.

Kyse onkin vain poliittisesta retoriikasta: pyrkimyksestä käyttää poliittista korrektiutta huumoripitoisen ja sinänsä oikeutetun viestin torjumiseen. Mainoksen pois vetäminen ei kerro siitä, ettei asiakysymyksistäkin keskusteltaisi, vaan siitä, että argumentit koetetaan vesittää kieltäytymällä hyväksymästä täysin tavanomaista ironiaa. Osapuolten olisi kannattanut keskustella siitä, onko yhteiskuntamme tulessa, kun alkeellisintakaan piikittelyä ei saa harjoittaa. Niin sanotun ”asiallisen keskustelun” vaatimukset merkitsevät yleensä sananvapauden raiskausta.


Nautinnon kieltäjät

Toisen ajankohtaisen mutta yhtä huonon esimerkin sananvapauden varjelusta antaa SanomaWSOY-konserniin kuuluvan ja nuorille suunnatun V-lehden päätoimittajan hyllyttäminen vain siksi, että hän oli päästänyt lehteen ”huumemyönteisenä” pidetyn jutun. Kielletty kirjoitus oli otsikoitu sanoin ”Se tuntuu niin hyvältä”. Aikana, jolloin lehtien painoksia, mainoksia ja kirjoja vedetään myynnistä pois, todellinen Harmageddon käydään sananvapaudesta, ja kieltämällä viranomainen varmistaa kielletyn hedelmän suosion.

Kolmannen huonon esimerkin silkkipyllymäisestä toiminnasta antaa Viestintäviraston tapa langettaa huomautus MTV3-kanavalle, joka oli vilauttanut seksiä tihkuvia kuvia parhaaseen katseluaikaan Big Brother -ohjelmassa. Mitä pahaa muka on seksissä? Ja millä tavoin seksin näyttäminen televisiossa on haitaksi lapsille, niin kuin Viestintävirasto väittää? Totuus on, että ahdistuneet aikuiset häpeilevät ja peittelevät jälleen omaa seksuaalisuuttaan primitiivisten tabusääntöjensä vallassa. Lapset itse ovat seksin sivutuote. Heteroseksuaalisen valtakulttuurin ahdistuneisuus pakottaa aikuisia verhoamaan avoimen seksuaalisuuden esittämistä typeriin ja kaksinaismoralistisiin ulkokuoriin pelkkien lapsiarvojen ja perhearvojen vuoksi, ja nekin ovat yleensä vain oletuksenvaraisia. Todellisuudessa Viestintäviraston ja muiden poliittisesta korrektiudesta huolestuneiden kannattaisi olla huolissaan väkivaltaelokuvien ja formulahuuman esilläolosta televisiossa. Ne jos jotkin kylvävät väkivaltaa ja kuolonkolareita. Sen sijaan seksuaalisuus on hyvä ja kaunis asia.

Itsesensuuri on sensuurin muodoista pahin. Myynnistä vedettiin pois jopa kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, joka August Ahlqvistin kriittisen arvion vuoksi poistettiin kaupoista ja palautettiin myyntiin vasta kirjailijan kurjan kuoleman jälkeen. Näin suomalainen kirjallisuus siis alkoi: sensuurilla. Meidänkin aikanamme kieltely tekee tuotoksista klassikoita. Suomessa kieltäydyttiin aikoinaan julkaisemasta myös Henry Millerin Kravun kääntöpiiriä, vaikka Pentti Saarikoski oli laatinut sitä varten loistavan käännöksen. Tammi ei julkaissut poliittiseen korrektiuteen liittyen myöskään Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa, vaan sekin ilmestyi suomeksi tiskin alta Neuvostoliiton pelon ja pelottelun vuoksi. Tyhmää politiikkaa – ja niin tavattoman pikkusieluista.

Poliittista huijausta

Mielenkiintoisiksi menevät nämä vaalit ainakin mainoskampanjoiden osalta. Propagandakoneisto on näköjään voideltu, kun kokkarit pyrkivät esiintymään työväenluokan asialla ja demarit pelottelevat sinisellä vaaralla sekä oikeiston leimaamisella minäpuolueiksi. On vaikea ajatella, että demarien omakaan politiikka perustuisi mihinkään muuhun kuin etujärjestöjen jatkuvaan itsekkyyteen ja ahneuteen. Nämä piirteet ovat kai raadollinen osa kaikkea politiikkaa. Keskarit puolestaan uskottelevat, että kepun kannattaminen on kuin itseään äänestäisi (missä politiikan itsekeskeisyys on tunnustettu suoraan).

Ideologiset erot taitavat sittenkin nousta pintaan juuri siksi, että mainostoimistot pyrkivät peittelemään niitä lainailemalla kilpailijoidensa teesejä tai kohdistamalla piikkinsä niihin. Kyse on lopulta siitä, minkä verran kukin puolue onnistuu ääniä huijaamaan. Äänestäjä puolestaan pohtii, minkälaisia lakeja hänen kannattaa ostaa, ja edustajan asema riippuu siitä, kuinka suureen määrään ääniä hänellä on kampanjassaan varaa. Mitä mainostoimistoa sinä äänestät?

Uusi vaalikone

”Valta kuuluu kansalle, mutta kansa väin äänestää”, lausui Pelle Miljoona aikoinaan. Edustuksellinen demokratia on vallan luovuttamista vieraisiin käsiin. Ja kas, taas ovat vaalit!

Kenelle siis antaisin oikeuden käyttää valtaa puolestani? Mieluiten en luovuttaisi sitä kenellekään. Helsingin vaalipiirissä on nyt vain huonoja tai erittäin huonoja ehdokkaita. Harmi, että en ole itse minkään puolueen ehdokkaana.


Miksi en äänestä?

Katsotaanpa, miltä puolueet näyttävät, ja aloitetaan oikealta. Kokoomus pyrkii mainostoimisto Bob Helsingin ideoimana näyttäytymään keski- ja työväenluokan etuja edistävänä liikkeenä. Tosiasiassa puolue pyrkii ajamaan superrikkaiden etuja. Esimerkin tarjoaa Leena Harkimo, joka viime eduskuntakaudella tinki alhaisempia ylinopeussakkoja rytsölöille. Saman sarjaan kuuluvat vaatimukset ”yksityisistä eläkevakuutuksista” ja ”omaishoidon tuen” lisäämisestä. Kokoomus on aina hävinnyt kannatusluvuissa demareille, sillä kokoomus on pyrkinyt tekemään rikkaista ihmisistä entistäkin rikkaampia ja samalla harvinaisempia, kun taas demarit ovat halunneet Suomeen entistä enemmän keskirikkaita ihmisiä ja entistä vähemmän rutiköyhiä.

Kansallinen Sekoomus on alkanut edustaa myös täysin kritiikitöntä maahanmuuttopolitiikkaa. Tukemalla ”työperäistä maahanmuuttoa” puolue on työnantajien asialla. Halvaksi koettu tuontityövoima on kuitenkin kansantaloudelle kallista, sillä samanaikaisesti maassamme on 200 000 suomalaista työtöntä, joiden työllistymistä pitäisi ensisijaisesti tukea. Kokoomus polkee pahoin suomalaisten etuja, joita kansanedustuslaitoksen pitäisi edistää eikä heikentää.

Keskusta taas ei saa Helsingissä kannatusta, sillä täällä ei ole yhtään maanviljelijää, ja ehdokkaana on vakoilusta epäilty Alpo Rusi. Keskusta koettaa kokoomuksen tavoin saalistaa ääniä urheilijoilla. Sekä Markku Uusipaavalniemi (Uusimaa) että Juha Väätäinen (Helsinki) menevät varmaan läpi – mutta vain siksi, että kilpailevat ehdokkaat ovat niin tuntemattomia.

Vihreitä voisi äänestää, sillä minulla ei ole heitä kohtaan ”kielteistä heterokantaa”, ja puolueella puolestaan on eduskunnan myönteisin homokanta. Mutta vihreät jarruttavat jokaista hyvää yleispoliittista hanketta panemalla valitusprosessit päälle heti, kun joku keksii jotain järkevää. Onko muka ympäristöystävällistä, että Helsingin keskustassa toimii vanhanaikainen satama kaupungin parhailla tonteilla? Vuosaaren satama olisi jo valmis, jos vihreät eivät olisi aloittaneet jarrutusprosessia, kun satamaa alettiin rakentaa. Koko Jätkäsaaren alue (joka on noin neljä kertaa Ruoholahtea suurempi), olisi voitu rakentaa jo valmiiksi ja asuntopula poistaa Helsingistä.

Entä sitten ydinvoima? Ydinenergian käyttöönotto oli kenties ihmiskunnan suurin virhe, mutta periaatteellinen ratkaisu on tehty myös Suomessa. Kaksinkertainen määrä ydinjätteitä ei aiheuta sen suurempaa vaaraa kuin nykyinenkään määrä. Siksi ydinenergia ja uraanivarat kannattaisi käyttää loppuun. Vihreiden irrationaalinen ydinvoimakanta on erityisen ajattelematon, koska samanaikaisesti vihreät vaativat hiilidioksidipäästöjen vähentämistä. Tämä osoittaa, ettei puolue tee vastuullista politiikkaa vaan jää edelleen pelkäksi protestiliikkeeksi.

Sosiaalidemokraattinen puolue puolestaan asettui vastustamaan perustulojärjestelmää, koska perustulo turvaisi työntekijän aseman liian hyvin ja veisi perusteen ammattiyhdistyksiin liittymiseltä. Niiden jäsenyys taas on ehto nykyisten työttömyysetuuksien saamiselle. En voi äänestää demareita siksikään, että siellä on ehdokkaana Thomas Wallgren, joka mainostaa itseään SDP:n vaalijulisteessa ”filosofianlaitoksen johtajaksi” (huomaa yhdyssanavirhe) ja jonka ruotsinkielinen kollega Kristian Klockars suositti taannoisen dosentuurihakemukseni hylkäämistä ”ottaen huomioon Hankamäen filosofian poliittisen luonteen” (aivan kuten hän kehtasi lausuntoonsa kirjoittaa).

Eikö muka dosentti Wallgren ole poliittinen taho? Myös Klockarsin kannattaisi mennä takaisin koulunpenkille lukemaan läksynsä loppuun ja julkaista itsekin jotain. Niin demareita kuin Vasemmistoliittoakin rasittaa lisäksi sosialismin painolasti. Sen mukaisesti yksityisomaisuus yritetään imuroida vähin äänin pois verotuksellisin keinoin, ja ihmisyksilöä kohdellaan kollektiivisesti. Puolueista viimeksi mainittu on liukumassa takaisin kommunismin suuntaan, kun sitä hallitsevat änkyräsiivestä tunnetut kämäiset äijät.

Edellä mainituista syistä en voi äänestää yhtäkään suurta enkä keskisuurta puoluetta, ja pieniä taas on turha kannattaa, koska ne eivät saa näkemyksiään toteutettua. Perussuomalaiset pyrkivät irti EU:sta ja eurosta, vaikka molemmat ovat poliittisia realiteetteja, RKP on puudelirouville, kristilliset moralisteille ja muita eduskunnassa ei ole.


Politiikan latteus

Vaalirumban filosofisia perusongelmia on kolme. (1) Kaikki ehdokkaat ja puolueet näyttäytyvät pelkkinä eturyhmien käsikassaroina: yhdet vaativat ja tinkivät köyhien eduksi ja toiset tekevät samaa rikkaiden eduksi. Tavoitteena on, että kaikki olisi mahdollisimman halpaa. Minä puolestani kannattaisin sellaista puoluetta, joka lupaisi minulle jotain ihanan kallista. (2) Toinen ongelma on edelliseen liittyvä keskiluokkaistuminen sekä asenteiden tylsistyminen tavallisuuden ihanteen tasolle. Poliittinen keskustelu asetetaan aina alimman ymmärtämiskynnyksen mukaan mahdollisimman suuren kannatuksen varmistamiseksi. Niinpä kukaan ehdokas ei tunnusta olevansa ainakaan nietzscheläinen yli-ihminen. Häntä pidettäisiin vain ylimielisenä, ja siksi myös intellektuaalinen keskustelu puuttuu. Suuripiirteisyyden hyvettä ei tämän tinkimisen keskellä tunneta. Tosiasiassa politiikassa tarvittaisiin tyyppejä, jotka puhuisivat asiat halki, mutta Jörn Donner ja Veltto-Virtanen ovat siihen liian vanhoja.

Itse haluaisin perustettavaksi erityisen homovaltion, jossa meidän arvomme ratkaisisivat, eikä tarvitsisi keskittyä heteroseksuaalisesta symboli- ja arvouniversumista juurensa juontavaan etukäräjöintiin. Päämääränä ei olisi naturalistinen selviytyminen vaan kansalaisten aito onnellisuus: se, että esimerkiksi työtä olisi mahdollisimman vähän ja nautintoa paljon. Tämä olisi mahdollista, kun poliittisia arvoja ei uhrattaisi lajinsäilytykselle. (3) Kolmas ongelma on, ettei (hetero)politiikassa keskustella periaatteellisista kysymyksistä. Myöskään sellaisista eduskunnan toimivallan piirissä olevista asioista, kuten ydinvoimasta tai Natosta, ei puhuta, vaikka juuri niihin eduskunta joutuu ottamaan kantaa. Sen sijaan poliitikot spekuloivat sillä, miten jakaa kakku, jota ei ole vielä edes leivottu.


J. Hankamäen vaalikone

Sinulle, joka aiot vielä äänestää, avaan oman vaalikoneeni. Se toimii näin: Pohdi ensin, löydätkö ehdokkaiden lepikosta sellaisen seipään, joka voisi äänestää Sinua itseäsi, mikäli olisit ehdokkaana. Se voi olla vaikeaa. Jos sellaisen löydät, mene tapaamaan häntä: käske, opasta ja neuvo. Kansanedustajan tehtävä on välittää kansan mielipiteet poliittisiksi päätöksiksi eikä suinkaan se, että poliitikot yrittävät perustella kansalaisille, miksi ihmisten muka pitäisi totella heitä itseään. Totuus on, että näidenkin vaalien ainoa merkitys on sama kuin työnhakutilanteen: parisataa pulliaista saa työpaikan ja pääsee landelta Helsinkiin edistämään omia etujaan.

Vaalikampanjoista

Puolueet ovat avanneet vaalikampanjansa. Järkevämmin ne tekisivät, jos ne tiedottaisivat, ettei mitään kampanjaa ole. Oman ohjelman nimeäminen ”kampanjaksi” kertoo, että puolue avoimesti tunnustaa pyrkimystensä olevan propagandaa. Kampanjan käsite sinänsä on tendenssimäinen. Siksi on kummallista, että ihmiset hyväksyvät ajatuksen ”kampanjoinnista”. Se on yhtä ihmeellistä kuin Idols-laulukilpailun suosio. Myös siinä yleisölle myönnetään, että ”tässä nyt valitaan teille idolia”.

Kun jonkin ilmiön, kuten kampanjoinnin tai idolien palvonnan, olemus on paljastettu, voisi olettaa, että itse ilmiön teho vähenisi. Mutta se vain näyttää kasvavan, mikä kertoo massakulttuurin älyttömyydestä. Minua kampanjointi ja idolien rakentaminen etovat.


Kukkarolla kampanjointi

Entä sitten politiikan sisällöt? Viime viikolla alkaneissa TV-väittelyissä päädyttiin jo alkumetreillä penninvenytykseen. Politiikka näyttää palautuvan rahasta kiistelemiseen. Yhdet tinkivät ylöspäin, toiset alaspäin. Oletus on, että kaikki ihmiset ovat kukkarollaan äänestäjiä ja että politiikan tehtävänä on vain rahan kerääminen ja jakaminen. Tosiasiassa se, miten paljon jaettavaa on, riippuu politiikan arvoista ja päämääristä, siitä, mihin politiikassa pyritään. Arvoista ja päämääristä ei olekaan juuri keskusteltu, sillä puolueet koettavat välttää ideologisten erojen esille tuomista. Kaikki puolueet yrittävät miellyttää kaikkia, mikä johtaa keskiluokan ja enemmistöjen kosiskeluun. Tätäkin kautta politiikka päätyy massakulttuurin suohon: enemmistöjen ja laumojen mielipiteet ratkaisevat.

Arvoista puhuminen tarkoittaisi sitä, että puolueet kertoisivat, kenen hyväksi ne tosiasiassa toimivat: rikkaiden vai köyhien, maalaisten vai kaupunkilaisten, suomalaisten vai ulkomaalaisten ja niin edelleen. Politiikassa on myös ideologisia eroja, joiden esiinnousu voisi piristää poliittista keskustelua ja tuoda esille myös pinnan alla kyteviä riitoja. Se olisi vain hyväksi, koska silloin päästäisiin puhumaan siitä, mitä niin sanottu hyvinvointi on: kenen onnellisuutta esimerkiksi, ja millä ehdoilla. Tämän vuoksi toivoisin vaaleissa keskityttävän yhteen asiaan: tosiasioissa pysymiseen.


”Jakovaraa ei ole”

Poliittisen väittelyn keskittyminen rahaan on tosin turhaa siksi, että taloudelliset ratkaisut tehdään muualla kuin politiikan piirissä. Ne riippuvat taloudellisesta tilasta ja tuotantoehdoista, joihin nykytilanteessa ei voida paljoakaan vaikuttaa. Globaalin mittakaavan ehdot ja kapitalismin toteutumismuodot ratkaisevat; sitä paitsi valtiovarainministeriön virkamies Jukka Pekkarinen totesi viime viikolla poliitikkojen lupauksista huolestuneena, ettei kansantaloudessamme ole ylimääräistä jaettavaa.

Mainio mies muuten tuo kokoomuksen Sauli Niinistö, joka presidentinvaalien aikaan totesi, että ”vatsakkain asettelun aika on ohi”. Nyt hän julisti, että ”jakovaraa ei ole”. Objektiivinen tosiasia onkin se, että valtio ei selviä tulevaisuuden eläkepommista, verokertymän vähenemisestä eikä valtionvelan takaisinmaksusta. Sitä olisi jo nyt kiireen kaupalla lyhennettävä. Jos velkaa ei lyhennetä noususuhdanteen aikana, niin milloin sitten? Laskusuhdanteen aikana korkomenojen kasvu entisestään pienentää kansantalouden liikkumavaraa. Valtionvelkaa ei syö myöskään inflaatio, sillä lama-aikana rahan arvo nousee ja hinnat laskevat deflatorisesti. Tässä mielessä Antti Kalliomäen tänään esittämä mielipide, että tulevaisuuden talouspolitiikkaa ei saisi tehdä laskusuhdanteella pelottelemalla, on moraalisesti vastuuton.

Nyt pitäisikin keskustella kansallisen poliittisen vaikutusvallan piirissä olevista asioista, kuten ydinvoiman lisärakentamisesta ja Natoon liittymisestä, sillä ne ovat keskeisiä ensi vaalikauden aiheita, joihin poliittinen valta voi vaikuttaa. Myöskään jatkuva verojen alentaminen ei ole perusteltua, sillä veroja tarvitaan valtion velan lyhentämiseen ja palvelujen turvaamiseen. Työtä on verotettava tuntuvammin kuin tähän asti, sillä kiinteistö- ja omaisuusverojen lisääminen merkitsee yksityisen omaisuuden imuroimista valtion pohjattomaan kirstuun, eikä myöskään perintöveroa voida poistaa, jos työn verottamista jatkuvasti alennetaan. Sille, joka haluaa lukea analyysejäni politiikanteon nykytilasta, rohkenen suositella teostani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (Like 2005).

Veronalennukset johtavat väistämättä säästötoimiin, mutta yltiöpäisten kululeikkausten tuloksena ne voivat koitua pikavoittoja kalliimmiksi. Jos esimerkiksi koulujen kuluista koko ajan tingitään, luokkakoot joudutaan kasvattamaan niin suuriksi, etteivät oppilaat mahdu luokkiin sisään, ja ennen pitkää on rakennettava uudet koulurakennukset. Säästämisessä on siis piste, jonka jälkeen kulut alkavat nousta. Toisaalta en kannata myöskään ehdottomien kattojen säätämistä koululuokkien koolle, sillä se johtaisi kohtuuttoman kalliiden uusien opetusryhmien perustamiseen vain lievien ylitysten vuoksi. Sen sijaan suosittelen järjen käyttöä. Itse uskon, että ihmiset maksaisivat mielellään myös veroja, kunhan he voisivat luottaa saavansa sitä kautta laadukkaita palveluja.

Ongelmana nykyisessä veropolitiikassa on myös se, että tuloverojen alentaminen on kasvattanut eniten suurituloisten pottia. Tuloverojen alennukset nimittäin kerätään pois julkisten palvelujen hinnankorotuksilla ja välillisillä veroilla, joita pienituloiset joutuvat maksamaan suhteellisesti enemmän. Näin ollen pienituloisilla maksatetaan osa suurituloisten veroalesta, vaikka vähän ansaitsevien veroprosenttia alennettaisiinkin näennäisesti saman verran kuin paljon tienaavien. Sen vuoksi olisi parempi, että julkiset palvelut rahoitettaisiin mieluummin veroprogression sisältävällä finanssipolitiikalla kuin maksujen kautta.


Valinnat on tehty

Itse johtelen politiikan arvot yhdestä peruslähtökohdasta: Suomen valtion tehtävä on suomalaisten ihmisten kansallisen edun turvaaminen. Mitään muuta tehtävää kuin kansallisen edun edistäminen, valtiolla ei ole. Jos asiat olisivat toisin, maailmassa ei olisi yhtään valtiota. Myös keskeiset poliittiset kysymykset on tavallaan jo ratkaistu, eikä keskusteluvaraa juuri ole. Mikäli esimerkiksi sähkönkulutus pysyy nykytasolla, eduskunnan ainoa tehtävä on lyödä nuija pöytään uuden ydinvoimalan puolesta mahdollisimman pian. Asia on tekniset ja ympäristökysymykset huomioon ottaen juuri näin yksinkertainen.

Myös Natossa Suomi on jo sisällä, vaikka periaatteellinen päätös puuttuu. Ulkopuolelle sulkeutumalla altistumme Venäjän komenneltavaksi, mikä näkyy jo nyt energiariippuvuutena ja Venäjän taipumuksena vaikeuttaa asioiden käsittelyä sekä rajamuodollisuuksia aina, kun maiden suhteissa ilmenee erimielisyyksiä. Viimeksi niin kävi Suomen kieltäydyttyä merikaapelin rakentamisesta.

Vaaleihin sammutetuin lyhdyin

Puolueet menevät näköjään eduskuntavaaleihin sammutetuin lyhdyin. Ne luottavat siihen, että vaalit muodostuvat pelkäksi pääministerin valintatapahtumaksi ja muutamien julkkisehdokkaiden henkilökohtaiseksi show’ksi. Ehkä juuri tämän vaikutelman välttämiseksi keskusta esitteli oman yksityiskohtaisen ohjelmansa pari viikkoa sitten ja vetosi äänestäjiin koettamalla lieventää politiikan ja kansalaisuuden kuilua: ”Se on vähän kuin itseään äänestäisi.”

Luvatessaan korotuksia opintotukeen Matti Vanhanen tuskin muisti, että vuoden 2004 keväällä hän kehotti opiskelijoita tekemään ”rohkeasti lainaa” ja asettui vastustamaan lainapainotteisuudesta luopumista. Hallituksella olisi siis ollut mainio tilaisuus toteuttaa unelmiaan jo tällä vaalikaudella.

Kun Vasemmistoliitto puolestaan profiloitui ”oikeasti vasemmalle”, minne se menee? Ehkä reunan yli. Suvi-Anne Siimeksen oman komedian loputtua siirto oli arvattavissa. Muuten näyttää aika hiljaiselta.