Turkki käy Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä basaarikauppaa

Mies meni pornokauppaan ja kysyi, ”olisiko teillä jotain Jallua kiihottavampaa”, jolloin myyjä ojensi tiskin alta poltetun Koraanin.

Kun äärioikeistolaiseksi sanottu asianajaja Rasmus Paludan poltti Turkin Tukholman-lähetystön edustalla Koraanin, provokaatio oli käytännöllisesti katsoen haitallinen, sillä se ei lisännyt Turkin halukkuutta hyväksyä Ruotsia Naton jäseneksi.

Ikävää sanoa, mutta protesti Turkkia vastaan oli kuitenkin perusteltu, sillä Turkki on jo nyt viivyttänyt sekä Suomen että Ruotsin hyväksymistä Natoon useilla kuukausilla, vaikka 28 muuta jäsenmaata ovat hakemuksen ratifioineet.

Voidaan kysyä, kumpi haittaa ihmisiä enemmän, yksittäisen mielenilmaisijan stripease-esitys suurlähetystön edessä, vai kokonaisen valtion vastahakoisuus ja jarrutus, jonka vuoksi vaarassa on kahden muun valtion koko turvallisuus.

Ja vastata: Turkin oma pullikointi on varmasti haitallisempaa. Vahingollista on ollut valtiollinen Nato-viivytys ja loukkaavaa turkkilaisten oma laaja rettelöinti, jossa Ruotsin liput ovat liehuneet tulessa.

Turkki vie Ruotsia kuin mätää kukkoa

Ei käy päinsä, että läntiset maat ryhtyvät suitsimaan sananvapauttaan miellyttääkseen islamilaista valtiota vain poliittisen pragmatiikan ja diplomaattisen pelin vuoksi.

Turkki on jo nyt vienyt Ruotsia kuin kuoriämpäriä ja nöyryyttänyt samalla myös Suomea koko maailman edessä. Maailman turvallisimpina pidettyjä valtioita on Turkissa kehdattu epäillä ”terrorismin tukemisesta”, vaikka kyseessä on ollut turvapaikan antaminen Turkin itsensä vainoamille toisinajattelijoille.

Turkki itse on syypää omiin ”turvallisuushuoliinsa”. Ei voida väittää, ettei Turkissa toimiva Kurdistanin työväenpuolue PKK olisi terroristinen. Kyllä se on: marxilais-leniniläinen ja feminismin agendalla höystetty separatistijärjestö, jonka tavoitteena on kurdien itsehallinto.

Mutta Turkki on itse aiheuttanut turvallisuushuolet myös Ruotsille pakottamalla toimittajat ja kirjailijat pakenemaan Ruotsiin. Ruotsin huono maine turkkilaisten silmissä puolestaan johtuu muun muassa Orhan Pamukin Nobel-palkitsemisesta vuonna 2006. Tämän viat rajoittuvat siihen, että hän oli tuominnut Salman Rushdielle langetetun fatwan ja saanut sakot ”turkkilaisuuden halventamisesta”.

Kirjailija voi olla turvallisuushuoli Turkille, niin kuin filosofi voi vaarantaa ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” Suomessa.

PKK puolestaan reuhaa Ruotsin kaduilla todistaen, kuinka vahingollinen monikulttuurisen ja monietnisen yhteiskunnan tavoite on. ’Monikulttuurinen’ tarkoittaa yleensä samaa kuin ’sisäisesti ristiriitainen’ ja ’eripurainen’.

Lähi-idästä tulleet siirtolaiset eivät ole vain paenneet vainoa ja väkivaltaa vaan tuoneet niitä tänne.

Kukaan ei voi kiistää sitäkään, etteikö syynä Ruotsin niin sanottuun nuorisoväkivaltaan olisi nimenomaan maahanmuutto, sillä yli 90 prosenttia jengirikollisista on maahanmuuttajataustaisia. Suomessa 95 prosentilla katujengiläisistä on poliisin mukaan ulkomaalaistausta (aiheesta täällä ja täällä).

Ongelmia siis on, ja niitä Turkin osuus Nato-prosessissa vain lisää.

 

Turkki turvallisuushuoli Natolle

Hullunkurista on, että Turkin diplomaatit eivät näytä tajuavan omaa asemaansa ja rooliaan Natossa.

Koko liittokunnan uskottavuus joko murenee yhden hangoittelijan vuoksi tai säilyy yksimielisyyden kautta.

Turkki ei ole kyseenalaistanut vain Suomea ja Ruotsia vaan koko Naton toimintakyvyn ja oman olemisensa puolustusliiton riveissä.

Nato olisi parempi ilman Turkkia. Samaa mieltä ovat yhdysvaltalainen senaattori, joka torppaa aseiden myynnin Turkkiin, sekä Yhdysvaltain presidentin entinen neuvonantaja ja diplomaatti, joka haluaisi potkaista Turkin liittokunnasta pois ja vaihtaa sen Suomeen ja Ruotsiin. Arvomaailmojen erot ovat nyt liian suuret, jotta Nato voisi toimia, mikäli sitä kohtaisi jokin uhka islamilaisen maailman suunnalta.

Natosta lähtemisen aikeita on viritelty myös Turkissa, ja asialle on tietenkin aplodeerattu Kremlissä. Kovin suuri ei menetys Natolle olisi, ellei Turkki päätyisi Venäjän syliin. Vain se tekee asiasta vaikean.

Muslimi ei nosta asetta muslimia vastaan, mikä näkyi siinä, ettei Turkki antanut Yhdysvaltojen käyttää maaperällään olevaa tukikohtaa Irakiin suuntautuneessa campaignissa vuonna 2003.

Turkki on kivi Naton kengässä eikä pitkän päälle välty siltä, että paineet kasvavat maan vipuamiseen irti koko liittokunnasta.

Turkki on ollut näihin asti tärkeä varsinkin Yhdysvalloille, jolla on Etelä-Turkissa ydinasetukikohta. Turkin suhteet ovat kuitenkin niin pahoin solmussa rajanaapurinsa Kreikan kanssa Kyproksen miehityksen vuoksi, että Kreikka on pakotettu pitämään varastoissaan noin 350 Leopard-panssarivaunun arsenaalia.

 

Suomi ja Ruotsi hyppäsivät liikkuvaan junaan ilman lippua

Turkin vastahakoisuuden väitetään johtuvan maan sisäpolitiikasta ja Recep Tayyip Erdoğanin tarpeesta osoittaa suurta johtajuutta varmistaakseen jatkonsa presidenttinä.

On kuitenkin suuri virhe tehdä sisäpolitiikalla ulkopolitiikkaa tai ulkopolitiikalla sisäpolitiikkaa.

Erdoğanin mahdollinen vaalivoitto ei suurta suosiota nauti, mikäli hän saavuttaa voiton Turkin omat ulkosuhteet pilaamalla ja vaarantamalla Suomen, Ruotsin ja Naton turvallisuuden. Erdoğanin tapa halailla Vladimir Putinia riittää jo sinänsä Turkin Nato-luottamuksen murentamiseen, samoin Syyrian kurdeja vastaan tehdyt pommitukset.

Erdoğan on osoittanut suurten miesten solidaarisuutta paitsi Putinille, myös Unkarin Viktor Orbánille, jotka muodostavat nyt kolmen koplan.

Mikäli Turkki ei Suomen ja Ruotsin Nato-hakemuksia ratifioi, olisi oikein potkaista Turkki Natosta ulos. Siihen ei vain taida olla prosessia, mutta syitä on, ja tärkein niistä on Naton toimintakyvyn varmistaminen.

Kun sukset menevät ristiin mitättömän pienissä mielenilmauksia koskevissa asioissa, kuinka suurta eripura voikaan olla tärkeämmissä asioissa?

Ongelma ei ole kenenkään mielenilmaisijan tapa käyttää sananvapauttaan vaan Turkin reagointi siihen.

Taidokasta on ollut turkkilaisten tapa lavastaa yksittäisen protestoijan performanssista Ruotsin valtion virallista kantaa muka edustava kannanotto. Turkkilaiset diplomaatit ovat teeskennelleet kyvyttömyyttä erottaa yksittäisen ihmisen henkilökohtaista näkemystä Ruotsin valtiovallan mielipiteistä.

Asioita sekoittava assosiaatio on ollut tietenkin tahallista. Näin Erdoğanin tukijoukot ovat koettaneet saada nukenroikottajista ja koraanipolttajista retorisen warrantin eli verukkeen, tekosyyn ja näennäisoikeutuksen syvään pahastumiseen, uhriutumiseen ja sen mukaiseen omien kansalaistensa kiihottamiseen, tuen tarpeeseen ja suuren johtajan näyttelemiseen, ehkä myös säälin ja myönnytysten kiskomiseen.

Turkki yrittää käydä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä basaarikauppaa. Tosiasiassa Suomi ja Ruotsi ovat jo täyttäneet Naton kriteerit, eikä Turkilla ole oikeutta asetella omia kriteereitään jäseneksi hyväksymiselle.

Kunnioitusta kyseisenlainen veivaus ei Erdoğanille tuo eikä taatusti helpota Turkin asemaa myöskään maan EU-suhteissa jatkossa. Turkki on kiristänyt EU:lta miljardien eurojen lunnaat uhkaamalla päästää Irakista ja Syyriasta saapuneet pakolaiset Eurooppaan.

Kuinka hankalaa elämä EU:ssa olisikaan, jos Turkki olisi hyväksytty EU:n jäseneksi? Tätä rataa siitä ei koskaan tule mitään. Sekä EU:n omat ongelmat että Naton eripuraisuus osoittavat, että organisaatiot tulevat sitä toimintakyvyttömämmiksi mitä enemmän niihin sisältyy eri arvomaailmoja edustavia osapuolia.

 

Vaikutukset Suomen sisäpolitiikkaan

Turkin kyvyllä osoittaa ”solidaarisuutta” saattaa olla vaikutusta myös Suomen presidentinvaaliin.

Muistakaamme, kuka ajoi voimakkaasti Turkin liittämistä Euroopan unionin jäseneksi laajentumiskomissaarina ja Paavo Lipposen pääministeriaikana: Olli Rehn (kesk.). Tätä virhettä Keskustan lehti Suomenmaa jynssää nyt kaikin voimin pois tehden virkamiesmäisestä Rehnistä jonkinlaista rokkitähteä! Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

Rehnin asiantuntemuksesta minulla ei ole korkeaa kuvaa myöskään energiapolitiikan yhteydestä. Tämän taikamaton päällä tuskin Suomen presidentiksi liidetään.

Entä mitä tehdä, jos Turkki ja Unkari ratifioivat Suomen jäsenyyden mutta eivät Ruotsia? Vaihtoehtoa on väläyttänyt Erdoğan itse ”hajota ja hallitse” -periaatteen mukaisesti.

Naton 28 maan sekä Suomen ja Ruotsin välisen yhteistahdon murtaminen olisi tietenkin voitto Moskovalle, joten eriaikaisuus olisi pahasta.

Suomen oma etu ja Naton etu vaativat, että tällaisessa tilanteessa Suomi hitsaisi liitoksen omin toimin kiinni eikä jäisi odottamaan Ruotsia, jonka ”turvallisuushuolten” korjaaminen voi kestää vuosia. Ottaen huomioon Ruotsiin pesiytyneen väestörakenteen siitä ei mahdollisesti koskaan tule mitään, vaan maa suistuu samanlaiseen anarkiaan, joka on tuttua Lähi-idän kaduilta.

Aiheista aiemmin:

Pitäisikö kebabit kieltää Suomessa? Turvallisuushuolet torjuttava tukkimalla terroristien tulo Turkista (2022)

Onneksi Turkki ei ole EU:n jäsen (2016)

Turkin sulttaani kumousuhan kohteena (2016)

Ihmisoikeudet Alepassa (2016)

Hirtetäänkö Suomen talous hiilikieltoon? (2016)

Nobelisteja (2006)

Pakolaisuus kiihtymässä – ylirajaiset uhat torjuttava päättäväisesti

Koronavirus on tekemässä ministereistä lääkäreitä, kun ministeriaitiossa poseerataan nyt kaikki tietävinä kansanvalistajina antaen ansiokkaita arvauksia koskien kansalaisten huolta, kuinka tautia voidaan torjua ja hoitaa. Irtopisteiden keruu on vaikuttavaa. Itse tosin luotan enemmän THL:ään ja varsinaisiin arvauskeskuksiin.

Pysyisipä ministerien into ylirajaisten uhkien torjuntaan yllä, kun Turkista EU:hun pyrkivät pakolaisjoukot alkavat nuolla Suomen rajoja. Uutisissa on nähty jälleen raportteja, joiden mukaan Turkki on avannut rajansa ja päästänyt kymmeniä tuhansia pakolaisia kohti Kreikkaa.

Vuoden 2015 tilannetta ei saa päästää missään tapauksessa toistumaan. Asiaa pahentaa, että Suomessa istuu pakolaiskriisin kannalta huonoin mahdollinen hallitus. Se on kannanotoistaan päätellen kyvytön tai haluton torjumaan laittoman maahanmuuton rajoille ja mykistynyt lähestyvän kriisin edessä täysin.

Ei siis ihme, että hallituksen kannatus matelee 40 prosentissa. Se on Helsingin Sanomien mielestä tietenkin paljon vain siksi, ettei se ole yhtä vähän kuin Rinteen hallituksen tapauksessa! Kuinka valheellinen saa olla?

Vaadin, että pakolaisvirtojen ulottuessa Suomen rajoille on hallituksen otettava käyttöön Dublin II -asetuksen mukainen EU:n sisärajavalvonta ja pysäytettävä laiton maahanmuutto. Käännytys ”ensimmäiseen turvalliseen maahan” on legitiimiä, ja sitä edellyttävät kansallinen turvallisuus ja suomalaisten etu.

Mistään turvallisesta maasta ei Suomeen ole velvoitetta päästää ketään turvapaikan hakemisen verukkeella. Se on merkki sosiaaliturvashoppailusta ja nojaa EU:n ministerikokouksissa sumplittuun ”Euroopan siirtolaisjärjestelyyn”, josta käytetään myös kiertoilmaisuja ”pakotettu solidaarisuus” ja ”taakanjako”. Niillä ei ole kuitenkaan EU-sopimuksissa ja -säädöksissä sovittua pohjaa. Pakolaisten oikeudet eivät yleensäkään aja kansallisen turvallisuuden edelle.

Mikäli maahan pyritään voimakeinoin, on massaliike pysäytettävä pakkotoimilla. Kreikka käyttää kyynelkaasua, vesitykkejä ja muita NLW-aseita, ja samoin pitäisi menetellä muissakin EU-maissa. EU:n tulisi keskittää tukea ja voimia laittomien rajanylitysten torjuntaan ulkorajoilla: sekä maa- että vesialueilla.

Kreikan ja Italian rajoille ei pidä perustaa mitään Kokoomuksen ehdottamia turvapaikkakeskuksia, joissa turvapaikkahakemukset leimattaisiin YK:n toimesta ja joista kävisi ilmasilta muihin EU-maihin. Juuri tällaiseen menettelyyn GCM-sopimuksella (”Globaali sopimus turvallisesta, järjestelmällisestä ja jatkuvasta muuttoliikkeestä”) tähdättiin, ja kevään aikana punnitaan, millaisiin ketjuuntumisreaktioihin sen soveltaminen johtaa (aiheesta täällä).

On täysin nurinkurista väittää, että Turkin harjoittama pakolaisilla painostaminen olisi merkki Turkin halusta lopettaa ”EU:n sätkynukkena” oleminen. Tosiasiassa Turkki on kiristänyt EU:lta noin 6 miljardin vuotuiset tuet uhkaamalla päästää Syyriasta ja Irakista tulvineet pakolaiset muutoin läpi. Sitä kautta Turkki on tehnyt EU:sta oman sätkynukkensa.

Turkissa on noin 3,5 miljoonaa Lähi-idän pakolaista, joiden päästämisestä alueelleen Turkki on itse vastuussa, tietenkin tulijoiden oman vastuun ohella. Määrä on niin suuri, että kyseiset joukot muodostavat väestönsä puolesta kokonaisen valtion. Heidän tulisi palata kotikonnuilleen ja perustaa sinne omat valtionsa sekä käydä oma sisällissotansa omien kiistaosapuoltensa kanssa. EU:n tehtävä ei ole ottaa rajojensa sisäpuolelle vieraita kansakuntia, ei kurdeja sen enempää kuin syyrialaisia tai irakilaisiakaan.

Miten hukata miljardi minuutissa?

Kreikan taloustragedia ylittää eeppisyydessään Aiskhyloksen murhenäytelmät. Kohtalomaista asiassa on determinismi, jonka mukaisesti rahaunioni on vaatinut pienehkön ja euroon sopimattoman kansakunnan koko valtionvarallisuuden syöksemistä monetarismin alttarille.

Pääsyy on itsenäisen rahapolitiikan menetys, jonka vuoksi kansaa on kupattu sisäisillä devalvaatioilla ja kansallisvarallisuuden myynneillä. Ei siis pidä syyttää kreikkalaisia vaan kohdistaa arvostelu systeemin perusteisiin, joissa se valuvika on.

Koska jälkiviisaus on parasta esittää etukäteen, analysoin asiaa jo tässä, tässä, tässä ja tässä kirjoituksessani. Mikään ei ole muuttunut, ja tilanne pahenee.

Jos laastarilapun nyppää irti kerralla, se sattuu vähemmän kuin hitaasti kiskomalla. Mikäli Kreikka eroaa eurosta, hyvää siinä on, että maa saadaan itsenäisen rahapolitiikan ja taloudellisen vastuun sekä toipumisen tielle. Eurolle se on karvas tappio ja tuottaa tuhoa eurossa oleville maille, mutta pitkällä tähtäimellä rahaunionin hajoaminen ja itsenäiseen rahapolitiikkaan paluu olisi hyväksi kaikille valtioille.

Koska olen lausunut periaatteellisen kritiikin jo aiemmin, ei mieleen taida tulla enää muuta kuin vitsejä ja arvoituksia, joista yksi laitettakoon tähän muistuttamaan Delfoissa asuneesta oraakkelista.

***

Kuvitellaanpa, että olen kaukaisen maan valtiovarainministeri, ja minun pitäisi rahoittaa menoja 97 miljardin edestä. Minun pitäisi siis ostaa tuolla summalla sosiaalipalveluja, panssarivaunuja ynnä muuta valtiolle.

No, teenkin niin, mutta kassa on tyhjä. Lainaan siis Saksalta 50 miljardia ja Ranskalta 50 miljardia, eli yhteensä 100 miljardia. Maksan palvelujen ja laitteiden myyjille yhteisarvoltaan 100 miljardin euron shekeillä ja saan vastineeksi ostamani asiat sekä 3 miljardia vaihtorahaa.

Palautan yhden yli jääneen miljardin Saksalle ja toisen Ranskalle. Yhden miljardin pidän itselläni.

Tällöin olen velkaa Saksalle enää 49 miljardia ja Ranskalle 49 miljardia.

49 miljardia + 49 miljardia = 98 miljardia. Plus yksi itselle jättämäni miljardi, eli yhteensä 99 miljardia.

Mutta missä on yksi miljardi? Rahaahan oli alun perin 100 miljardia!

Valheiden vauhtipyörä ei elvytä taloutta

Euroopan keskuspankki kilahti paniikkiin, sillä Kreikan vaalit todennäköisesti voittava vasemmistopuolue Syriza uhkaa erottaa maan valuuttaunionista. Niinpä Frankfurtin pankkiparonit laittoivat painokoneet käyntiin. Summa, jolla EKP aikoo elvyttää eurotaloutta, on yli 1000 miljardia, eli suunnilleen sama, jota Markku Uusipaavalniemi esitti Talousdemokraattien haastattelussa syksyllä 2010.

Muistatte kai, kuinka tiedotusvälineet vaikenivat tästä ehdotuksesta, kunnes Uusi Suomi teki aiheesta jutun kansalaisadressin perusteella. Sensuroimalla totuutta suojeltiin. Uutisoidaanko vai ei uutisoida, pohdittiin. Ei uutisoitu, kunnes ”tilastoista tuli totta”. Nyt, kun EKP ihan itse keksi saman, siitä tehtiin pääuutinen.

Elvytys ei toimi globaalissa taloudessa

Euron tekijänoikeus ei kuulu tietenkään vain EKP:lle. Rahanluonti-instituutiohan on luovutettu yksityisille pankeille, joille valtiot puolestaan ovat velkaantuneet. EKP on voinut ostaa valtioiden joukkovelkakirjapapereita, joita pankeilla on hallussaan rahojensa panttina. Näin EKP on voinut laskea liikkeelle rahaa, joka lisää yksityisten pankkien luotonantomahdollisuuksia, mutta vain osaksi, sillä pankit yleensä poistavat pääomalyhennykset kierrosta.

Nyt EKP on päättänyt ostaa valtioiden joukkovelkakirjoja suoraan liikkeellelaskusta ja tekee sen ensimmäistä kertaa. Jokainen näin luotu lume-euro suunnilleen kymmenkertaistuu niin sanotun luotonlaajenemisilmiön kautta vauhdittaen inflaatiota. Pankista pankkiin kannettuna luotu raha lisää luotonantovaraa yksityisissä pankeissa.

Inflaation oletetaan lisäävän taloudellista aktiivisuutta ja siten lievittävän lamaa. Elvytys ei taida kuitenkaan olla oikea metodi. Rahan määrää lisäämällä ei nimittäin tuoteta arvoja. Yksityiset pääomat virtaavat globalisoituneessa maailmassa helposti pois kansantalouksista ja EU:n alueelta päätyen sijoitukseen esimerkiksi Aasiassa.

Investointitoiminnan kasvun voi toivoa lievittävän työttömyyttä, mutta todellisuudessa moisella trikkitempulla ei paranneta teollisen toiminnan omia syitä olla olemassa. Hintojen kallistuminen ohjaa ostoksille vielä kun rahalla saa jotakin, mutta pitkällä tähtäimellä rahan arvon huonontuminen ei lisää ostovoimaa. Siksi olen saksalaisten kanssa samaa mieltä siitä, että keinotekoinen elvyttelypolitiikka ei voi toimia nykyisessä taloudessa.

EKP rikkoi rajansa

EKP voi hankkia haltuunsa myös muutaman Suomen valtion lainapaperin, mutta maksajaksi Suomi joutuu rahoittamalla EKP:tä Suomen Pankin kautta. Näin Suomi piilovelkaantuu.

Surkuhupaisaa on tapa, jolla Suomen Pankki, ministerit ja pankkivaltuutetut vaikenivat siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Ja media kaunisteli rikoksen. Poliittisesti ja juridisesti katsoen EKP ei suinkaan ”venyttänyt” tehtäviensä rajoja vaan rikkoi peruskirjaansa, joka kieltää keskuspankilta suoran rahoituksen. EU:n peruskirjan 123 artikla nimittäin suorin sanoin kieltää keskuspankkia ostamasta eurovaltioiden joukkolainoja niiden liikkeellelaskusta. Kurvit vedettiin jälleen suoriksi.

Velkakirjojen osto-ohjelman EKP aloitti jälkimarkkinoilla jo 2009, ja lähes yhtä suuri rahoitusoperaatio toteutettiin vuoden 2011 lopussa ja 2012 alussa, jolloin EKP tarjosi pankeille kolmen vuoden edullista rahoitusta. Pankit lainasivat vuoden 2011 joulukuussa 489 miljardia euroa ja vuoden 2012 helmikuussa 530 miljardia euroa, eli yhteensä yli biljoona euroa. Ja vakuusehtoja ”laajennettiin” eli höllennettiin.

Elvytys ei kuitenkaan tehonnut, vaikka inflaatio pysyikin toivotuissa lukemissa. Talouden vauhtipyörä ei käynnistynyt, työttömyys ei alentunut eikä lamaa voitettu. Asiaa ei paranna puolustelu, että EKP toimi jälleen ”vaikeassa tilanteessa”. Liikepankkien ekonomisteille jatkuva elvytys tietysti sopii, sillä sen kautta yksityiset pankit saavat liikkumavaraa. Tässä nähdään taas taloustieteellisen totuuden puolueellisuus.

Kuka hyötyy?

EKP:n toimista hyötyvät lähinnä sijoittajat ja keinottelijat. Tämä näkyy pörssin elpymisenä. Pumpataan rahaa finanssisektorille, mutta tehtaat seisovat, ja kaikki luulevat kaiken olevan hyvin.

Tosiasiassa rahan painaminen ja palkkojen jäädyttäminen käynnistävät inflaation ja leikkaavat kuluttajien ostovoimaa. Suomen kannalta paremmin voisi toimia palkkojen korottaminen ja varsinkin sosiaalietuuksien nostaminen, sillä viimeksi mainitut päätyvät yleensä peruskulutukseen Suomen kansantalouden sisällä.

Deflaatiokaan ei ole välttämättä huono asia. Inflaatio sopii yleensä velkaisille, sillä se syö velkapääomaa. Mutta muutoin rahan arvon nousu ja velkaantumisen vaikeutuminen opettaisivat ihmisille talouskuria, ja velkaisten ahdinkoa pahentaa inflaation nostama korko.

Setelielvytys on loppujen lopuksi pelkkää hölmöläisten viltinpidennystä, kun itse tuotantokoneisto sakkaa työn kaikkoamisen, huonon tuottavuuden ja kysynnän hiipumisen vuoksi. Lamaan on muitakin syitä kuin käteisen puute. Arvotuotanto sinänsä on epäkunnossa.

Kansantalouksia ei voida elvyttää perinteisillä keynesiläisillä keinoilla, sillä mitään kansantalouksia globaalissa maailmassa ei enää ole. Arvotuotannon astia vuotaa, ja työttömyys kasvaa kansainvälisen hintakilpailun vuoksi, kun työ ja teollisuus valuvat entisiin kehitysmaihin.

Euroerolla uhkaaminen on Kreikalle populistinen neuvotteluase

Myöskään Kreikkaa ei pelasta elvytys, sillä eurotaloudessa on pysyvä systeemihäiriö. Sen jatkuva korjaileminen ei kannata, sillä vika on masiinassa.

Akordi ja ero eurosta olisivat parempia vaihtoehtoja. Paluu itsenäisiin valuuttoihin olisi parasta kaikille nykyisille euromaille. Saa nähdä, milloin tästä varjellusta salaisuudesta tulee totta.

Luulen muuten, että vasemmistolaiselle Syrizalle eurosta eroamisella uhkaaminen on pelkkää neuvotteluvaluuttaa, eräänlaista lumerahaa sekin. Todellinen tavoite näyttää olevan vain velkataakan puolittaminen.

Kansallisen itsaripäivän muistoksi

Kansallisen itsaripäivän kunniaksi on taas syytä muistaa vallankumousjohtaja Vladimir Iljitš Leniniä, joka tunnetusti lahjoitti Suomelle itsenäisyyden. Hän olikin hyvä mies verrattuna niihin poliitikkoihin, jotka ovat luovuttaneet Suomen itsenäisyyden pois: Euroopan unionille. Kuten jo edellisestä kolumnistani saatoitte lukea, Suomen autonomia oli neuvostoaikana miltei laajempi kuin nykyisenä pimeään ytimeen syöksymisen aikana.

Maabrändimme on vaikeuksissa, sillä sinivalkoisin siivin lennetään tätä nykyä ongelmien pilvessä. Israelissa valitsee Gaza-kriisi ja Kreikan tekohengitys sen kun jatkuu. Ehkä myös Suomi päätyy pikapuoliin Kreikan tasolle, kun viime vuosikymmenen lopulla otetut kymmenvuotiset valtion lainat erääntyvät ja huoltosuhde on heikoimmillaan.

Pidän perusongelmana Euroopan unionin ja rahaunionin jäsenyyttä. Selviäisimme paremmin sekä nykyisistä että tulevista ongelmista omin toimin.


Kuinka itsenäisyys vietiin?

Tuntuu kammottavalta, että nykyajan Euroopassa eletään sellaisessa valheen suossa, jossa valtiot eivät voi eivätkä saa itse asioistaan päättää. Itsenäisyydellä ja kansallisella edulla voi olla tulevaisuudessa vain entistäkin suurempi arvo.

Euroopan vakausmekanismi toimii viimeisenä puskurina, jolla voidaan lykätä Espanjan ja Italian romahtamista. Mutta tuokin tuhannen miljardin kassa on pian tuhlattu.

Euroopan rahaunionista tuli pelkkä vedätyksen, juonittelun ja taloudellisen sitouttamisen väline, jolla heikennettiin kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja toimintakykyä. Paikoin ne otettiin kokonaan pois.

Kreikan ja Portugalin julkinen omaisuus on pian myyty, sillä maat kytkettiin kapitalismin talutusnuoraan. Kun varattomimmat valtiot eivät pysyneet muiden vauhdissa mukana, niitä ja niiden kansalaisia rangaistaan ulosmittaamalla kansallista varallisuutta. Niin voi käydä myös Suomelle.

Jo Euroopan rahaunionia luotaessa ajateltiin, että kilpailukykyä parantaakseen valtiot voivat turvautua sisäiseen devalvaatioon eli palkkojen alennuksiin, julkisen sektorin purkamiseen ja sosiaaliturvan heikennyksiin. Nyt kun itsenäinen rahapolitiikka on otettu pois kansallisilta keskuspankeilta, työmarkkinat joustavat, epävarmuus vallitsee ja ihmiset voivat pahoin. Taloudellista globalisaatiota seuraa sosiaaliglobalisaatio, jonka tuloksena väestöt pakotetaan vellomaan pääoman ja työn perässä maasta toiseen synnyttäen etnisiä ja sosiaalisia konflikteja sekä eturistiriitoja.

Talouslehdet ja -tutkijat laskevat eurosta eroamisen kustannuksia, ikään kuin siitä saisi koitua valtioille mitään muodollisia kustannuksia. Mutta kalliiksi taitaisi lähtö käydä kaikille, jos velat pitäisi hoitaa ensin pois. Suomi sen sijaan olisi vielä suhteellisen vahvoilla sekä pysyessään Target-järjestelmässä että irtautuessaan siitä, mikäli euroero tulee.

Tällaisissa konflikteissa on sotien siemen. Nyt sotaa käydään kapitalismin asein läntisessä Euroopassa. Konfliktit voivat eskaloitua myös aseellisiksi konflikteiksi joko kansojen ja valtioiden välillä tai kansakuntien sisällä, kun luokka- ja tuloerot kasvavat liian suuriksi. Nekin ovat seurauksia siitä, ettei valtioissa voida tehdä kansalaisten tahdon mukaista sosiaalipolitiikkaa, vaan kapellimestarina toimivat maailmanlaajuiset suuryritykset ja pankit.


Miten EU-idealismi kääntyi irvikuvakseen?

On irvokasta, mikäli tämänvuotinen Nobelin rauhanpalkinto myönnetään (odotusten mukaisesti) Euroopan unionille, sillä EU ei ole vain hallinnut kriisejä, vaan se on itse luonut ennennäkemättömän suuren kriisin ja muuttanut kriisitilanteen pysyväksi. Euroopan unionin väitetty rauhantyö on ollut sitä paitsi täysin turhaa, sillä toisen maailmansodan jälkeen Euroopan ongelmana ei ole ollut kansalaisten demokratiahalujen puute eikä rasismi. Sen sijaan ongelmaksi on noussut EU itse, joka kylvää eripuraa ja rasismia omalla pakkovaltaisuudellaan.

Euroopan unionin perustamista ohjasivat beethovenilainen harmonian havina ja kantilainen universalismi, joiden vaikutuksesta alettiin penätä valtioiden välistä solidaarisuutta. Ajateltiin, että ikuiseen rauhaan johtaisi se, mikäli valtiot sidottaisiin keskinäiseen riippuvuuteen taloudellisesti ja eri valtiot suostuisivat jakelemaan hyvinvointiaan muiden eduksi. Yhteinen talous ja valuutta haluttiin nähdä välineinä ja poliittiset ihanteet päämäärinä.

Asiassa kävi kuitenkin toisin. Rahasta tuli herra ja ihmisestä orja. Todellinen valta EU:ssa on nyt taloudella ja virkamieskunnalla, eikä poliitikoilla ja kansalaisten poliittisella tahdolla ole juuri mitään. Tämän ei olisi pitänyt olla yllätys, sillä taloudelliset suhteet yleensäkin määrittelevät sen, miten yhteiskunnassa voidaan toimia. Raha on siis juuri sellainen hobittien valtasormus, joka kietoo pauloihinsa ja josta on lähes mahdotonta päästää irti. Talouden taikamaailmassa EU-idealisteille kävi niin kuin noidan oppipojalle, joka ryhtyi kokeilemaan taitojaan mestarin poissa ollessa: henkien päästyä irti niitä ei voinut enää saada takaisin pulloon.

Omassa tiedossani ei ole aikakautta, jolloin Euroopan valtiot olisivat velkaantuneet niin pohjattomasti kuin nyt. Ehkä siinä on lasku pullamössösukupolven luomasta illuusiosta: ”hyvinvointivaltiosta”. Hyvinvointivaltio voi olla olemassa vain, jos on valtio. Euroopan unionin, globalisaation, kapitalismin ja internatsismin puolihuomaamaton sivuseuraus on ollut itsenäisten valtioiden lopettaminen. Tästä kaikesta on kiittäminen dynamiittityperää poliitikkokatrasta ja puoliksi oppinutta virkamieskuntaa, joka ei ole ymmärtänyt, että hyvinvoinnin takaavaa sosiaali- ja talouspolitiikkaa voidaan tehdä vain kansallisvaltioiden kokoisten yksiköiden sisällä, juuri niiden, joissa asuvia ihmisiä yhdistävät yhteiset kieli, kulttuuri ja kansakunnan yhteenkuuluvuuden tunne.

Toinen ongelma sisältyy uskomukseen, että valtioiden veloista selvitään sovittelemalla ja siirtämällä laskut muiden kansakuntien piikkiin. Tämä vale on virheellinen ja vaarallinen. On sulaa hulluutta kuvitella, että ihmisten aggressiot (jotka nyt näkyvät vain niin sanottuina rasistisina tai nyrkki taskussa esitettyinä mielipiteinä) eivät kanavoituisi alitajunnan tasolta käytännön toimintaan, kun ristiriidat alkavat näkyä reaalitaloudessa eli ihmisten ruokapöydässä. Silloin päästäneen jälleen katselemaan Tuntematonta sotilasta ”läheltä”.


EU ja katolisen kirkon katakombit

Euroopan unioni on valheiden verkko, jossa kansalliset edut uhrataan muutaman virkamiehen ja poliitikon hyvinvoinnin vuoksi. EU:n päätöksenteko ja sitouttaminen muistuttavat myös Vatikaanin konsiileja. Euroopan unioni on perustettu osittain katolisen kirkon alustalle. Katolinen kirkko muodosti Euroopan unionin mallikuvan jo unionia luotaessa, ja samanlainen hallinnollinen juonittelu on leimannut Euroopan unionin päätöksentekoa ja varainkäyttöä. Ihme, ettei Perussuomalaisessa puolueessa ole huomattu Euroopan unionin katolista olemusta. Tämä on korruption, salaliittojen ja virkamiesmafian hallitsema Eurooppa.

Euroopan unionissa on kyse synnistä. Synnin vastakohta on sivistys. Sivistyksen vastakohta puolestaan on tyhmyys. Nuori filosofi Jeesus Nasaretilainen vihasi vain yhtä asiaa: tekopyhyyttä. Sitä puolestaan on euroa paavinaan palvova EU täynnä, ja tarvittaisiin protestanttista uskonpuhdistusta.

Euroopan unionin syntisyys johtuu sen valheellisuudesta. Sen taustalla vallitsee idealismi, joka yleensä saa aikaan pelkkää vahinkoa poliittisissa suhteissa.

Eurooppalaisten olisi kannattanut tunnustaa oma syntisyytensä, se, että kansakunnat ovat itsekkäitä ja omaa etuaan ajattelevia. Olisi kannattanut myöntää, että kaikki valehtelevat ja tavoittelevat vain omaa hyötyä. Kukaan ei todellisuudessa sitoudu yhteisvastuuseen paitsi pakotettuna tai uhattuna, kun on oma lehmä ojassa. Näiden tosiasioiden tunnustamisen myötä eri valtiot olisivat voineet toimia rehellisesti sekä ulkopolitiikassa että talouspolitiikassa. Näin olisi voitu estää rahaunionin ja valtioliiton syntyminen, myös ajautuminen yhteiseen syntiin: liittovaltion tielle.

Nyt Eurooppa on kaulaansa myöten yhteisessä valheen synnissä, kenties pian myös tulisessa Helvetin järvessä, sillä sen toimintaa ohjaa katteeton idealismi ja optimismi, jossa ei tunnusteta tosiasioita. Poliitikot ovat synnissä, sillä he polttavat kansalaistensa rahat. Belsebuubi puolestaan viettelee ja lupaa ihmisille vapautta ja onnea mutta vetää ihmisten alta sekä lattiat että matot. Velkakuorma sen kun kasvaa, ja itsenäisyys on mennyttä. Kunnes pamahtaa.

Eudaimonia ja uskonnonvapaus

Kreikan kielessä sana ”eu” tarkoittaa ’hyvää’. Antiikin Kreikassa sana ”daimōn” puolestaan viittasi kuolevaisten ja jumalien välillä oleskeleviin demoneihin ja merkitsi eräänlaista yliluonnollisen olemisen tilaa. Niinpä sana ”eudaimonia” tarkoittaa ’hyvää olotilaa’, ja usein se käännetäänkin onnellisuudeksi.

Aristoteleen mielestä eudaimonia on kaikkien ihmisten päämäärä. Tosin hänen mielestään siihen ei liity yliluonnollista aspektia, vaan onnellisuus on seuraus hyvästä ja oikeasta toiminnasta. Hyvä elämä voidaan saavuttaa hyveiden (aretē) avulla ja noudattamalla fronēsiksen eli ”käytännön viisauden” periaatetta. Tästä sanasta tulee myös juristien tuntema latinan sana prudentia. Aristoteles mielsi onnellisuuden pitkälti käytännön asiaksi. Se koostuu esimerkiksi terveydestä, ulkoisesta hyvinvoinnista ja ystävistä. Onnen tuovat rattoisa seura ja viini.

Stoalaiset puolestaan katsoivat, että eudaimonia on ensisijaisesti sisäinen asia. Ihminen voi olla onnellinen olematta hyvinvoiva. Niinpä ihminen voi kärsiä suuriakin tuskia mutta olla onnellinen, jos hän siten toteuttaa hyveitä, kuten rohkeutta. Esimerkiksi kidutettava sotavanki voi olla onnellinen olematta hyvinvoiva, mikäli hän kieltäytyy paljastamasta sotasalaisuutta viholliselle ja osoittaa siten sankaruutta ja urhoollisuutta. Ihmistä ei tee onnelliseksi vain nautintojen tavoittelu tai kärsimyksen välttäminen.

Sokrateen käsitykset olivat lähempänä stoalaisten kuin Aristoteleen näkemyksiä. Platon tilittää dialogissaan Symposium, että Sokrateen mielestä eudaimoniaan johdatti demoni nimeltä Eros, siis eroottinen rakkaus. Sokrateen puolustuspuheessa Platon kuvailee, että Sokrateella oli myös henkilökohtainen demoni, joka varoitti häntä tekemästä väärin. Usko sisäiseen demoniin koitui tosin Sokrateen kohtaloksi. Hänen kuolemantuomionsa syynä oli taipumattomuus palvelemaan valtion jumalia.

Uskonnolliset periaatteet ovat nykypäivänäkin monien ihmisten kurjuuden lähde. Lähi-idässä ja Afrikassa ihmisiä tuomitaan kuolemaan vääräuskoisina tai pelkästä antautumisesta Eros-jumalan houkutuksille. Uskonnonvapaus ja vapaus olla uskomatta ovat toteutuneet melko huonosti myös liberaalissa Lännessä, kun uskonnon varjolla on taivuteltu sotiin ja väkivaltaisuuksiin.

Norjan kansankäräjät hyväksyi eilen kirkon eroamisen valtiosta. Tämän arvellaan parantavan uskonnon uskottavuutta, kun valtion ei tarvitse siunauttaa kanuunoitaan kirkolla. Uskonnollisen uskon katsotaan nyt olevan enemmän henkilökohtainen ja sisäinen asia kuin ulkokohtainen valtiollinen muodollisuus. Tämän ajatellaan lisäävän ihmisten vapautta ja saattavan uskonnot tasavertaiseen asemaan.

Luultavasti kyseessä on kuitenkin trikki. Norjan evankelisluterilainen kirkko saa edelleenkin rahoituksensa valtion kautta, ja kuninkaan pitää kuulua kirkkoon. Tilanne vastaa yliopistojen yksityistämistä. Kun yliopistot erotettiin valtiosta Suomessa, niitä alettiin sanoa itsenäisiksi, mutta tosiasiassa yliopistot ovat yhtä riippuvaisia opetusministeriön kanssa käytävistä tulosneuvotteluista kuin ennenkin, ja tieteellistä vapautta vähentää riippuvuus ulkoisista rahoittajista sekä periaatteellinen mahdollisuus mennä jopa konkurssiin.

On mielenkiintoista, miten kirkoille ja uskontokunnille käy tämänlaatuisen yksityistämisen keskellä.

Jos kirkko erotetaan valtiosta myös Suomessa, se vähentää poliitikkojen sananvaltaa uskonnollisissa kysymyksissä, vaikka he kuuluisivatkin kirkkoon. Tällä puolestaan on kauaskantoisia seurauksia.

Esimerkiksi homoavioliittojen hyväksyminen todennäköisesti vaikeutuisi. Valtio ei ole voinut legitimoida ihmisten eriarvoista kohtelua omassa piirissään eikä yhdistyksissä, ja sen vuoksi sukupuolinen syrjintä on niissä kielletty. Samalla perustella on puolustettu sukupuolineutraalia avioliittolakia.

Jos kirkko on asiassa täysin omillaan, on vaara, että vallan seurakunnissa kaappaavat ahdasmieliset fundamentalistit ja vanhoilliset, jotka linnoittautuvat omaan bunkkeriinsa ja karkottavat uudistusmieliset palavalla seipäällä.

Millä tavoin tämä lisää uskonnonvapautta ja ihmisten henkilökohtaista vapautta? Eikö kyseinen poteroon kaivautuminen vaikeuta omantunnonkristillisyttä entisestäänkin ja tee ihmiset alttiiksi kirkon omille auktoriteeteille? He puolestaan saavat ihmisten sieluista entistäkin tiukemman otteen, ja onnellisuuden, harmonian, tasapainon ja oikean mitan (kreikkalaisittain sofrosyneen) tavoittelu vaikeutuu. Saattaa käydä niin, että lopulta ihmisiä harhauttaa joku paha henki, kreikaksi kakódaimōn (sanasta ”kakós”, ’paha’).

Kirkon erottaminen valtiosta ei kohota kattoa eikä lavenna seiniä kauemmaksi toisistaan vaan siirtää niitä entistäkin lähemmäksi, jolloin liikkumatila vähenee. Pienet uskonnolliset yhdyskunnat eivät hyödy, mutta entisestä valtionkirkosta voi tulla samanlainen kuppikunta kuin monet uskonlahkot jo ovat.

Suomessa valtion jumalien palveleminen on ollut jokseenkin turvallisempaa kuin herätysliikkeiden jumalien. Ja omien jumalien palveleminen on kai aina ollut omantunnon asia uskontokunnasta riippumatta. Ei kai kenelläkään ole muita mielessään, kuin nimenomaan omia käsityksiään Jumalasta.

Ateistien ja Eroa kirkosta -järjestönkään tuskin kannattaa iloita valtion ja kirkon erottamisesta, sillä kirkon siirtäminen aidan toiselle puolelle ei tee siitä helpompaa vaan vaikeamman keskustelukumppanin. Vaikka kirkon todettaisiin olevan oma tonttinsa, tuo tontti sijaitsee kuitenkin meidän kaikkien yhteisessä valtiossa. Niinpä valtion ja kirkon yhteenkuuluvuus vain tunnustaisi sen tosiasian, että valtiolla pitää olla sanansijaa suhteessa kirkkojen käytäntöihin.

Joissain tapauksissa valtion kannattaa tästä myös jotakin maksaa, vaikka sille kertyykin hintaa. Erottamalla kirkon valtiosta teemme kenties hyvin (kreikaksi ”kalá”) mutta säilyttämällä tuon yhteyden teemme parhaiten, mikä kreikaksi on ”kállista”. Enkä nyt tarkoita ketään kristillistä poliitikkoa.

Kreikkalaiset Prokrusteen EU-vuoteessa

Antiikin kreikkalaisesta mytologiasta tunnettu Prokrustes oli maantierosvo, joka kaatoi uhrinsa vuoteeseen. Mikäli uhri oli liian pitkä, hän sahasi uhrinsa jalat poikki – mikäli liian lyhyt, hän venytti uhrinsa vuoteen mittaiseksi. Euroopan unioni on toiminut Kreikassa jokseenkin Prokrusteen tapaisesti pakottaessaan kreikkalaisia euronormien mukaiseen taloudenpitoon.

Julkisessa sanassa on syytelty Kreikan kansaa siitä, että se on sanonut ”ei”:nsä valtiontalouden säästötoimille. Olisi kuitenkin alkeellista arvostella kansalaisia siitä, että he eivät hyväksy virkamiesten, poliitikkojen ja EU:n sorvaamia säästötoimia.

On totta kai selvää, että kreikkalaisilla on omaakin syytä valtion huonoon taloudelliseen tilaan. Maa esimerkiksi alkoi ahmia velkaa keinoteltuaan itsensä euroalueen jäseneksi ja alettuaan saada lainaa lähes Saksalle ominaisella korolla. Valtion työntekijöiden etuudet ovat olleet kohtuuttomia, ja aseisiinkin maa on satsannut enemmän kuin lääkäri määrää.

Mutta pääsyyllinen Kreikan nykyiseen kurjuuteen ei ole tuo pienehkö kansa. Sen syytteleminen olisi aivan yhtä perusteetonta kuin juutalaisiin tai mihin tahansa kansakuntaan kohdistuva vainoaminen. Syyllisiä pitäisi etsiä niistä taloudellisista rakenteista ja ehdoista, jotka ovat pakottaneet kreikkalaiset, portugalilaiset ja monet muut kansat pelkiksi pelinappuloiksi.

Pääsyyllisiä ovat kansainvälinen kapitalismi, globalisaatio, Euroopan unioni ja internationalismi.

Ikävää on, että banalisoitunut viestintäkulttuurimme ei salli periaatteellista, todellisiin syytekijöihin pureutuvaa kritiikkiä, vaan se pyritään lavastamaan ”rasismiksi” tai ”suvaitsemattomuudeksi”. Tosiasiassa juuri nämä ei-toivotut ilmiöt voitaisiin välttää, mikäli harjoitettaisiin entistä syvempää järjestelmäkritiikkiä ja syyttävä sormi kohdistettaisiin ihmisten ja kansojen sijasta systeemin perusteisiin.

Muinaisten kreikkalaisten harjoittamasta filosofiasta tuli länsimaisen rationalismin helmi juuri siksi, että se organisoitiin metodiksi, jolla oli mahdollista analysoida syitä ja kehittää teoriankaltaisia selityksiä aikaisemman syyttelyn, arvailun ja taikauskon sijaan. Taikauskoa myös taloustoimijoiden olisi aihetta välttää.

Se, joka arvostelee kreikkalaisia, syyttää uhreja. Myös Suomesta tehtiin mannekiini edelläkävijäksi euroon, kun EU:n virkamiehet hyväksyivät yksityiset eläkekassat osaksi Suomen valtiontaloutta 1990-luvun EMU-neuvotteluissa, jolloin valtionvelkamme ylitti 60 prosenttia BKT:stä eivätkä jäsenyysehdot olisi muutoin täyttyneet. Myös meitä käytettiin hyväksi esimerkkitapauksen luomiseksi Etelä-Euroopan maille ja niiden rohkaisemiseksi euroon.

Tämä valheellinen politiikka jatkuu edelleen. Siksi on väärin syytellä kansoja tai kansalaisia, jotka haluavat pitää kiinni demokratiasta ja itsemääräämisoikeudestaan. Siitähän kreikkalaisten kapinassa säästötoimia vastaan on ollut perimmältään kyse.

Olen vastustanut Euroopan unioniin liittymistä ja euron jäsenyyttä systemaattisesti vuodesta 1994 asti, koska tiesin, mitä kyseisen tien päässä odottaa.

Euroopan unioni on kapitalismin käsikassara, joka johtaa kansallisvarallisuuden menetykseen, julkisen omaisuuden ja valtionomaisuuden ajautumiseen vieraaseen hallintaan ja sitä kautta valtioiden toimintakyvyn perikatoon.

On säälittävää, että varsinkin isänmaallisena aiemmin esiintynyt kokoomus on ministeriensä Katainen ja Stubb toimesta asettunut puolustamaan EU:n roskalainoitusta. Olen vastustanut useissa kirjoituksissani luottojen ja takauksien myöntämistä niin Kreikalle kuin Portugalillekin. Perussuomalainen puolue on ollut niin ikään oikeassa vastustaessaan letkuruokintaa systemaattisesti. Paremmin asiat olisivat, jos nämä johtopäätökset olisi muutettu teoiksi ja saatettu koko Kreikan kansantalous ajoissa velkasaneeraukseen.

Nyt Kreikka on eurosta eroamisen tilanteessa, mutta myös suomalaiset ovat miljardikaupalla köyhempiä. On irvokasta, että talouden ”asiantuntijoilta” tiedustellaan, montako tuhatta miljoonaa tähän kaivoon on uponnut, ja nämä antavat arvioita kuin hedelmäpelit. On häkellyttävää, miten myös valtiovarainministeri Katainen levittää kätensä ja toteaa kuin laupias lammas, että summaa ”ei tiedä nyt kukaan”!

Eiköhän se pitäisi itse tietää, kun kerran on tullut laitettua nimi niihin velkapapereihin, joilla meidän verovarojamme on jaeltu vieraiden kansantalouksien tukemiseen?

Tästä tukemisesta on ollut enemmän haittaa kuin Kreikan eroamisen mahdollisista seurannaisvaikutuksista Suomelle.

Säärintamien välissä on usein tila, jossa ilma on tyven. Sellainen tyyni tila on vallinnut myös mediassa koko kevään. Tiedotusvälineet ovat tarkoituksellisesti vaienneet Euroopan talouden vajoamisesta.

Kreikasta vaiettiin vaalien vuoksi, ja portugalilaisten suut tukittiin paalatulla rahalla, tosin vain hetkeksi. Espanjassa ja Italiassa konkurssihedelmät kypsyvät, ja Ranskan taloudesta välteltiin antamasta realistista kuvaa presidentinvaalien vuoksi.

Oma arvioni tilanteesta: todennäköisyys Kreikan eurosta eroamiselle on lyhyellä tähtäimellä vain 30 prosenttia mutta kaikkien maiden eroamiselle pitkällä tähtäimellä 100 prosenttia.

Lyhyen tähtäimen arvioni johtuu siitä, että omankin valuuttansa kanssa Kreikka kohtaisi samat ongelmat, jotka luotiin jo euron aikana, mutta sen lisäksi tulisi suuri määrä uusia. Kreikka siis edelleenkin pelastetaan, tai se pelastaa itse itsensä säätämällä demokratiansa vastaamaan eurotalouden vaatimuksia yhä uusissa ja uusissa vaaleissa. Kansanvallan pilkkaa on, että tämä demokratian raiskaus tapahtuu kansanvallan kehdossa, Kreikassa.

Ennen pitkää koittaa kuitenkin aika, jolloin Espanjan ja Italian kaltaiset isot valtiot alkavat maksaa velkojaan seteli- ja bittirahoituksella, mikä merkitsee inflaatiota ja tasaveroa kaikille. Tämä simpauttaa myös korot omalle kiertoradalleen ja johtaa suuren osan ylivelkaantuneista kotitalouksista samanlaiseen vankeuteen kuin 1990-luvun alussa.

Niin valtioiden kuin yksityishenkilöidenkin kannattaa tosiaan miettiä, mihin silmukkaan päänsä laittaa.

Etelä-Eurooppa kohti fasismia?

Silvio Berlusconin lähtö Italian pääministerin pallilta kävi yhtä nopeasti ja yllättävästi kuin valtaannousu vuonna 1994. Berlusconi oli perustanut Forza Italia -puolueensa vain kolme kuukautta ennen vaaleja, joissa siitä tuli Italian suurin puolue ja pääministeripuolue 21 prosentin äänisaaliilla.

Suorasuisessa pääministerissä oli tietenkin paljon hyvää. Hänen lausuntonsa suomalaisten puukirkkojen ankeudesta ja suomalaisen keittiön surkeasta tasosta saattoivat loukata joitakin, mutta kukaan ei voine väittää, ettei Berlusconi olisi ollut oikeassa. Myös mediamogulin seksiskandaalit osoittivat, että poliitikko on ihminen.

Berlusconi hallitsi Italiaa vuosina 2001-2006 ja vuodesta 2008 näihin päiviin asti samoista syistä, jotka ovat nostaneet niin sanotut populistipuolueet vallankahvaan muuallakin Euroopassa. Balkanilta ja Afrikasta Italiaan suuntautunut maahanmuutto on tuonut ulkomaalaiskriittisyyden pintaan ja ollut yksi syy Italian talouden kurjistumiseen. Eurobarometritutkimus kertoo, että ulkomaalaisvastaisuus (resistance to immgrants) on ollut Kreikassa jopa 87,5 prosentin ja Italiassakin 36,5 prosentin tasolla.

Nyt sekä Kreikka että Italia koettavat tasapainottaa talouttaan uusilla hallitusratkaisuilla. Entistä pehmeämmät poliitikot eivät kuitenkaan tee kovia talouspoliittisia linjauksia, joita tarvittaisiin. He ovat pehmeämpiä vain EU:sta tulevan ohjailun suuntaan.

Tämä saattaa aikaa myöten nostaa pakkovallan ja totalitarismin kannattajat esiin maissa, joissa diktatuureilla on perinteitä. Myös Berlusconi sanoi lähtiessään suunnittelevansa paluuta. Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian kaltaiset maat eivät todennäköisesti saa talouttaan kuriin ilman pakkovallan käyttöä, mikä taas kaventaa kansanvallan olemattomiin sisäpolitiikassa. Demokratian katoamisesta ulkosuhteissa kertoi jo sekin, kun euromaiden poliitikot pakottivat Kreikan luopumaan uusia lainoja koskevasta kansanäänestyksestä.

Viimeisimmän näytön asiasta antoivat Espanjan parlamenttivaalit, joissa maa siirtyi enemmän oikealle kuin kertaakaan kenraali Francisco Francon diktatuurin jälkeen. Talouden, maahanmuuton ja sosiaalisen repeämisen ongelmia ei kuitenkaan saada korjatuksi konservatiivien reseptillä, katolisten arvojen palvonnalla ja syyttämällä eurotalouden ongelmista aborttilainsäädännön höllentämistä tai homoliittojen hyväksymistä.

Sama pölkkypäisyys vaivaa myös Suomen konservatiiveja: he luulevat, että talousliberalismin tuottamiin ongelmiin pitää vastata arvo- ja sosiaaliliberalismia heikentämällä. Tosiasiassa talousliberalismi sekä arvo- ja sosiaaliliberalismi ovat vaihtoehtoisia vastakohtia. Vapaamielisen yhteiskunnan ja kansalaisvapauksien säilyttämiseksi talouden pitää olla kurissa. Jos talous on täysin vapaa, ihmiset joutuvat elämään vankilan kaltaisissa olosuhteissa. Sen sijaan konservatiivit luulevat omassa typeryydessään, että sosiaalinen kontrolli, elämäntapatarkkailu ja normiruuvien kiristäminen tuovat valtiolle rahaa.

Juuri tästä olen varoittanut: kun maahanmuuttoa, yhteistaloutta ja rajojen avaamista jatkuvasti edistetään ja Euroopan unionia paisutetaan, se epäonnistuessaan johtaa totalitarismiin ja nostaa ääriasenteet pintaan. Fasismin soihdut syttyvät, ja idealistien kaavailut yhdistyneestä Euroopasta osoittautuvat juuri sellaiseksi harmonian havinaksi, jolla ei ole koskaan ollut mitään todellisuuspohjaa. Tyhmästä päästä kärsii silloin koko valtioruumis.

Demokratia raiskattiin demokratian kehdossa

Kansanvalta kumottiin kansanvallan syntysijoilla, kun Kreikan pääministeri Georgios Papandreou kertoi luopuvansa suunnitelmasta viedä Kreikalle laadittu lainaohjelma kansanäänestykseen. Tällä tavoin taloudellisella painostuksella ohitettiin kansalaisten tahdonmuodostus, ja demokratia raiskattiin demokratian kehdossa.

Mikäli väitetään, että painostuksella ”ei ollut mitään tekemistä EU:n toimielinten kanssa”, vaan ainoastaan Sarkozy ja Merkel taivuttelivat Papandreoua, tämäkin ainoastaan osoittaa päätöksenteon epädemokraattisuutta. Ratkaisu syntyi nyt poliittisten toimielinten ja kansanvaltaisten prosessien ulkopuolella.

Myös EU:n omat päätöksentekomenettelyt ovat epädemokraattisia, kun esitykset laatii komissio ja päätökset tehdään ministerineuvostossa eikä parlamentissa. Täysin on politbyroon meininki.

On tultu paradoksien partaalle, kun EU:sta ei voi enää edes erota vapaalla päätöksellä tai ilman hirvittävää taloudellista rysäystä. Ja liittovaltiota tiivistämällä hirttoköysi sen kuin kiristyy. Sukeltaminen kannattaisi lopettaa, kun on pohjalla.

Ennen pitkää narun pää tulee käteen myös Kreikassa. Hallitus ja oppositio ovat jo miltei toistensa tukassa kiinni, ja EU:n hajoaminen alkaa eri maiden sisäpoliittisista kriiseistä. Kreikan ylpeä ja historiastaan tietoinen kansa on kaduilla, kun valtion rahat loppuvat, mutta se todennäköisesti valitsee mieluummin itsenäisyyden kuin syö alistajiensa kädestä.

On vertauskuvallista, että Euroopan demokratisoituminen pois unionista alkaa juuri Kreikasta. Syy euron kriisiin ei ole sen enempää Kreikassa kuin Portugalissakaan tai yhdessäkään kansakunnassa. Siksi olisi väärin syytellä mitään yhtä tahoa. Syy on järjestelmässä: kapitalismin pönkittämiseksi perustetussa yhteistaloudessa, jossa kaikki pakotetaan samalle viivalle ja joka lietsoo myös monia muita ongelmia, kuten työvoiman pakkosiirtoja ja veropakolaisuutta.

Olen aina hämmästellyt eurointoilijoiden ja liittovaltion kannattajien, kuten Alexander Juppi-Stubbin, naiiviutta. Stubido tekee sekoomuslaista talouspolitiikkaa kahdeksan palkatun avustajansa bailausseurassa Eurovision pelisäännöillä. Näiden virkamiespoliitikkojen suurin virhe on psykologinen sokeus. He ovat eläneet jossakin kummallisessa omassa todellisuudessaan, joka on koostunut pakkoneuroottisesta pyrkimyksestä leikata ja liimata kokoon universalistinen yhtenäisvaltio keskelle aidosti monikulttuurista ja itsenäisistä kansallisvaltioista koostuvaa Eurooppaa.

Myös aatehistorian ja poliittisen filosofian tuntemus ovat olleet pahasti hukassa EU-liittovaltion kannattajilta (aivan niin kuin ne aina ovat sekä menneiden että tulevien sotien syyllisiltä). Liittovaltion kannattajille on pantava luu kurkkuun aivan samalla tavalla kuin nämä kapitalismin asianajajat ovat laittaneet luun kurkkuun pienille kansakunnille.

Euroopan hulluuskierre on katkaistava

Hallitusohjelmaan saatiin Sdp:n vaatimuksesta kohta, joka velvoittaa Suomea vaatimaan vakuudet muille euromaille annettujen velkatakausten vastineeksi. Merkittävässä roolissa olivat perussuomalaiset, sillä demarien piti tehostaa vastuullisempaa taloudenpitoa nimenomaan sisäpoliittisen kilpailun vuoksi.

Nyt olemme tilanteessa, jossa euromaat ovat myöntämässä Kreikalle peräti 110 miljardin euron takaukset toisen lainapaketin mukana.

Takausten vaatiminen on herättänyt närää sekä EU-maissa että osassa taloustieteilijöitä. Euromaiden mielestä Suomen vaatimukset eivät ole solidaarisia, ja taloustieteilijöiden mukaan valtioilla ”ei ole ollut käytäntönä” vaatia toisiltaan vakuuksia. Takausten kun väitetään herättävän epäluottamusta ja nostavan sitä kautta korkotasoa.

Jos ajatellaan johdonmukaisesti, vakuuksien vaatimisen ja niiden osoittamisen pitäisi herättää luottamusta ja laskea korkotasoa. Ongelmana näiden muutamien taloustieteilijöiden ajatussolmuissa onkin se, että he ovat tottuneet elämään illusorisessa taloudessa, jossa myöskään rahajärjestelmän takeena ei ole mitään ja kasvuodotuksia ruokitaan pelkillä lupauksilla.

Periaatteet pitäisi nähdä uudessa valossa, ja niitä pitäisi vaihtaa. On opeteltava ymmärtämään, kuinka välttämätöntä totuuden myöntäminen on. Pelkkien myönteisten odotusten, lupausten ja ennusteiden varaan ei voida rakentaa mitään.

Siksi Suomi tekee oikein vaatiessaan vakuuksia. Suomen kansantalous on (toistaiseksi) sen verran hyvässä kunnossa, että me tulemme toimeen, vaikka muut EU-maat alkaisivat boikotoida meitä tai heittäisivät meidät ulos koko konglomeraatista.

Uppoavasta laivasta lähtee mielellään. Mikäli meiltä sen jälkeen kysyttäisiin, ”mitä te siellä ulkona teette?”, vastaisimme aivan kuten nykyäänkin: ”Leikimme ettemme ole täällä.” Kyllä me myös EU:n ulkopuolella menestyisimme, kun Norja ja Sveitsikin pärjäävät.

Tässä valossa esimerkiksi Alexander Stubbin uho on ollut käsittämätöntä. Hän on luvannut luotsata Suomea siihen kuuluisaan unionin ”ytimeen”, mutta toisesta suupielestään hän on joutunut varoittelemaan suomalaisia, ettei pienen maan sovi heittäytyä tähän kerhoon kuuluessaan hankalaksi. Hänen mukaansa pienellä maalla ei saisi olla itsenäistä tahtoa. Täsmällisesti fokusoitu kysymys kuuluukin, miksi suomalaisten pitäisi nuolla komission persvaot puhtaiksi ja pyytää nenästään verta, kun ulkopuolella tulemme paremmin toimeen.

Ei EU meitä erota eikä edes pyynnöstä päästäisi yhtä nettomaksajaansa irti. Sen sijaan se yrittää sitoa meidät entistä tiukemmin kiinni eurobondeilla eli yhteisillä joukkovelkakirjalainoilla. Lisäksi EU:ssa suunnitellaan yhteistä verojärjestelmää, jossa paremmin menestyvien maiden verokertymästä siirrettäisiin varoja heikompiin maihin. Tämä olisi liittovaltiopolitiikan lopputulos: moraalisesti epäoikeudenmukainen, poliittisesti mahdoton ja perustuslakien vastainen. Kiintoisaa onkin, mitä Saksan perustuslakituomioistuin sanoo lähiviikkoina siihen parhaillaan pohtimaansa kysymykseen, onko muiden euromaiden tähänastinenkaan tukeminen ollut laillista.

Suomen vaihtoehdot ovat nyt joko luopua vakuuksien vaatimisesta tai jäädä ulos lainapaketin takaamisesta. Jos muita vaihtoehtoja ei ole, Suomen tulee pelastaa itsensä jäämällä mielihyvin ulos koko takausjärjestelyistä. Se merkitsee vastalausetta Euroopan unionille, mutta itsepä ovat eurointoilijat sitä pyytäneet jääräpäisellä ehdottomuudellaan ja jäsenmaita pakottavalla politikoinnillaan.

Suomella on Kreikan hyväksymä kahdenvälinen sopimus vakuusjärjestelyistä. Miksi se, mikä sopii Kreikalle itselleen, ei sopisi koko EU:lle? Tietenkin siksi, ettei järjestely ole europankkiirien toiveiden mukainen, ja he pelkäävät, että käytäntö leviää. Tällöin myös muut maat voisivat tunnustaa totuuden ja vaatia vakuuksia. Illuusiotalous romahtaisi, ja Kreikka ja Portugali ajautuisivat velkasaneeraukseen.

Saneeraus on joka tapauksessa edessä, tekeepä Suomi mitä tahansa. Suomesta voidaan tehdä korkeintaan syntipukki, jolle sälytetään syyt kompastuskivien asettamisesta. Esimerkiksi Financial Times kirjoitti koko tukipaketin olevan ”kuolleena syntynyt”. Sen avulla vain pidennettäisiin nykyisten luottojen maksuaikaa. Kreikka ei koskaan pysty maksamaan takaisin 110 miljardin euron lainaerää, saati entisiä velkojaan, sillä siihen tarvittaisiin vuosikymmeniä jatkuva viiden prosentin talouskasvu. Eivätkä kreikkalaiset luultavasti edes halua maksaa luottojaan, kun he tietävät niillä olevan takaajia. Logiikka on koko ajan ollut: All for one, and more for me.

Kreikkalaisten epätoivosta antaa kuvaa juuri se, että maa suostui Suomen vaatimiin vakuuksiin varsin kevyin kynänkääntein, piittaamatta edes siitä, mistä vakuudet lopulta otetaan. Yhtä kevyin perustein Kreikka otti itselleen lainaa koko 2000-luvun, kun maan velkakorot painuivat yhteisvaluutan myötä tilapäisesti Saksan tasolle.

Hyväuskoisimpien mukaan velalliset ovat aina vastuussa veloista koko omaisuudellaan, myös valtiot. Mutta eri asia on, miten velat pantaisiin tässä tapauksessa perintään. Vakuudettomien luottojen laskut kaatunevat takaajamaiden veronmaksajien maksettaviksi. Sitä sietäisi myös saksalaisten ja ranskalaisten ajatella nyt. Toinen mahdollisuus on, että EKP ja valtioiden keskuspankit ostavat velkakirjat pois itse luomallaan bittirahalla ja rahtilaivallisella seteleitä, mikä johtaa rahan arvon puoliintumiseen. Kolmas mahdollisuus on, että valtioissa tapahtuu nationalistisia vallankaappauksia, ja uudet hallitukset sanovat, ettei niillä ole mitään tekemistä edellisten solmimien sopimusten kanssa.

Euroopan kansakunnilla on silloin tällöin taipumusta tulla hulluiksi. Euroopassa on nähty hulluja vuosia ja hulluja poliittisia johtajia, jotka ovat sotkeneet asiat pahan kerran. Monikulttuurisesta Euroopasta on yritetty EU:n myötä tehdä yksiaineksinen monoliitti, jossa kaikki ovat samalla viivalla.

Se ei tule onnistumaan. Se tulee epäonnistumaan. Pahasti.

Sitten kaikki romahtaa. Räjähtää. Ja pahimmassa tapauksessa syttyy sota.

Sitä pitäisi välttää. Suomen kaltaisten maiden, jotka ovat vähiten sitoutuneita järjettömyyksiin, on moraalinen velvollisuus soittaa hälytyskelloja silloin, kun aika on. Suomen on oman taloutensa hoitaneena maana näytettävä esimerkkiä ja tietä. Suomesta tehtiin aikoinaan esimerkkitapaus ja mallioppilas, jonka houkuttelulla euroon Saksa ja Ranska saivat myös Etelä-Euroopan maat hyväksymään euroalueeseen liittymisen. Nyt meidän on näytettävä tietä pois eurosta.

Euroopan kansakunnille on osoitettava, että me emme suostu sellaisiin käytäntöihin, joiden määränpäässä on umpikuja ja poliittisia johtajia ripustetaan katulyhtyjen varsiin, kuten sekaisin menneessä Italiassa aikojen aamuna.

Sillä juuri siihen holtiton taloudenpito ja eurohullutus lopulta johtavat. Eurovaluutan kautta saatettiin eri kansakunnat näennäisesti yhdenmukaiseen asemaan. Siinä ne eivät ole eivätkä pysy. Itsenäisen rahapolitiikan tie on parempi ja kohtelee oikeudenmukaisesti eri kansakuntia.

Kuten sanottua, ei EU Suomea erota, vaikka pysymme takausvaatimuksessamme. Sen sijaan se erottaa Kreikan. Suomi voidaan kyllä sivuuttaa pysyvästä vakausmekanismista, mutta sitä minun ei tule ikävä. Suomi saa valtiona lainaa, kuten ennenkin, sillä kansainväliset pankit eivät piittaa velallisten poliittisista mielipiteistä vaan maksukyvystä.

Korostettakoon lopuksi, että minulla ei ole mitään sivistyksen kehtona pidettyä Kreikan valtiota eikä kulttuuria vastaan. Kapitalistisessa globaalitaloudessa aletaan helposti pitää yksittäisiä valtioita syntipukkeina, vaikka ne ovat vain toimineet järjestelmän ehdoilla pysymättä kuitenkaan muiden vauhdissa mukana. Niinpä Suomen tai Kreikan syyttely kertoo arvostelukyvyttömyydestä, ja enemmän pitäisi esittää itse järjestelmään eli euroon ja EU:hun kohdistuvaa kritiikkiä. Sillä Euroopan unioni seilaa tällä hetkellä syvällä. Se on olemassaolonsa pahimmassa kriisissä eikä tästä pohjakosketuksesta vaurioitta selviä.

EU:n jäsenyys on raunioittanut Kreikan valtiontalouden. Siksi olisi syytä pitää huolta, ettei niin käy muita maita pelastavalle Suomelle.

Lopuksi omat keinoni, miten ongelmat pitäisi ratkaista:

1. Kreikka ja Portugali on irrotettava eurosta, ja niiden omat valuutat on devalvoitava suhteessa euroon.

2. Kilpailukykyä kyseisissä maissa on parannettava laskemalla palkkoja ja hintoja, eli sisäisen devalvaation kautta.

3. Koska samalla saavutetaan myös deflaatio, rahan arvo kyseisissä maissa nousee.

4. Kreikan ja Portugalin valtiot on saatettava velkasaneeraukseen IMF:n valvonnassa.

5. Tappioita kärsiviä eurooppalaisia (lähinnä espanjalaisia, ranskalaisia ja saksalaisia pankkeja) on niiden kotimaiden tuettava ja otettava julkiseen valvontaan sekä valtioiden omistukseen sijoituksia vastaavilla määrillä.

6. Euroopan pysyvästä vakausmekanismista on luovuttava, sillä väliaikaisestakaan ei ole sopua ja pysyvä ohjaisi holtittomaan taloudenpitoon. Viimeistä oljenkortta ei pidä käyttää ensimmäisenä.

7. Euroopan unionin komission valtaa on vähennettävä, eikä talouden ongelmia pidä yrittää korjailla poliittisella integraatiolla eli liittovaltiopolitiikalla, sillä federalismi johtaa ongelmien syvenemiseen eikä ratkeamiseen.

8. Muussa tapauksessa Suomen on lähdettävä rahaunionista.

Jyrki Käteinen tuottaa Muppet-show’n

Jyrki Katainen epäonnistui hallituksen muodostamisessa täysin, ja hänen olisi pitänyt jättää tehtävänsä. Maahan luodaan nyt kuuden hävinneen puolueen hallitusta, joka ei vastaa lainkaan vaalien tulosta eikä kansalaisten tahdonmuodostusta.

Helsingin Sanomien viimeviikkoisessa pääkirjoituksessa Leijonien MM-voitolla haluttiin siivittää uuden hallituksen kokoamista vedoten ”kansalliseen yksimielisyyteen”. Samalla lehti pyrki latistamaan voitonjuhlat lypsämällä maajoukkuekapteenilta kommentin, jossa paheksuttiin voiton esiin nostamaa ”muukalaisvihaa”. Todellisuudessa Suomen kansa on vastustanut yksimielisesti Kreikan ja Portugalin taloudellista tukemista. Mikäli maassamme esiintyy ulkomaalaisvihaa, sitä luo Jyrki Katainen polttamalla suomalaisten veronmaksajien rahat eurotalouden hornassa.

Kauppatorilla nähtyä voitonjuhlaa suurempiinkin mielenosoituksiin olisi siis ollut syytä. Ihmisten kannattaisi kanavoida kansallisen edun puolustuksensa pikemmin poliittisiin kysymyksiin kuin urheiluhuumaan.

Jyrki Käteinen saisi itse maksaa Suomen perustuslain ja EU:n perussopimuksen 125. artiklan no bail out -klausuulin vastaiset EU-tuet omasta palkastaan. Rahasäkin nyörien sijasta hän on kiristänyt muita puolueita vaatimalla sitoutumista Portugalin tukemiseen.

EU-valtiovarainministerien annettua Portugalille takauksia 78 miljardin verran Kreikka ilmaantui kuin luonnon kostona jälleen rahakirstulle todistamaan tukiaisten tehottomuudesta. Ongelmamaiden rahantarve ei tukemalla lopu, mutta suomalaisten veronmaksajien rahat loppuvat. Tämä on pohjaton kaivo.

Kataisen ehdotuksiin suostumalla demarit pettivät äänestäjänsä, vaikka perussuomalaisten kanssa näillä kahdella suurella puolueella olisi ollut mielipide-enemmistö.

Kun Vasemmistoliitto puolestaan ilmoitti tyrmäävänsä apupaketin mutta sai Kataiselta erivapauden äänestää tukea vastaan, kyse oli vaalituloksen mitätöinnistä. Yleisradion tv-uutiset selosti tänään, että ”Katainen siivosi Portugali-tuen pois uuden hallituksen asialistalta”. Mutta ei itse ongelma tällä silmänkääntötempulla mihinkään kadonnut.

Parhaillaan istuvan toimitusministeriön ei pitäisi tehdä merkittäviä ratkaisuja, eikä päätöstä väliaikaiseen vakausvälineeseen osallistumisesta olisi pitänyt sysätä sille. Uuteen hallitukseen osallistumalla Vasemmistoliitto antaa tukensa Kataisen junailemalle tukipaketille, vaikka se kosmeettisista syistä lupasikin äänestää sitä vastaan. Martti Korhosesta ja Paavo Arhinmäestä tuli juuri sellaisia erivapausmiehiä, jollainen Timo Soini ei ole: Vasemmistoliitto kävi ripillä kiirehtiäkseen lankeamaan syntiin.

Rajun vaalitappion kärsinyt mutta vaa’ankieliasemansa pitänyt Vihreä liitto taas on päässyt esittämään pitkän listan vaatimuksia, jotka ovat kokoomuksen linjan vastaisia, esimerkiksi luopumisen ydinvoimahankkeista. Ja Katainen on ratkaissut asian antamalla ”erivapauden” myös vihreille. Tämä jo perustamisvaiheessaan horjuva erivapaushallitus pääsee näköjään yksimielisyyteen vain erimielisyyksistään, muttei muusta, ja joutuu toimimaan oppositiossa olevan keskustan turvin.

Tämän merkiksi keskusta venkoili myös Portugalin tukemisasiassa antamalla edustajilleen ”vapaat kädet”. Juuri tästä on kyse: venkoilua venkoilun jatkoksi. Näennäiseksi jää keskustankin oppositioasema, aivan niin kuin hallituksen hallitusasema. Vielä kun nimitetään kristilliset roiskimaan rahaa lähetystyöhön ja hallitusvakio Rkp:n Astrid Thors eurooppa- ja maahanmuuttoministeriksi, niin tämä takaa, että Muppet-show jatkuu neljä pitkää, valtiontalouden, työllisyyden ja väestörakenteen romuttumiseen johtavaa vuotta.

Kataisen virheet: hävisi neuvottelut, ei tajua kansan mielipidettä, kylvää veronmaksajien rahat taivaan tuuliin eikä pidä kansallisesta edusta kiinni. Syy: kokemattomuus, sinisilmäisyys ja oman edun tavoittelu. Jo Platon lähti siitä, ettei alle viisikymppisiä pitäisi nimittää filosofikuninkaiksi eikä hallitsijoiksi. Olemme jälleen saamassa hallituksen, joka on kokoonpantu pelkistä pelureista.

Ei ole yllätys, että tulevan hallituksen kokoonpano vastaa Sauli Niinistön pari vuotta sitten esittämää toivetta. Niinistö katsoi tuolloin, että maassa tarvittaisiin laajapohjainen hallitus, jotta voitaisiin tehdä ”kansalaisia syvästi koskettavia, mutta väistämättömiä ratkaisuja”. Kokoomuksessa siis oletetaan, että kiitokseksi hallituspaikasta vasemmisto hyväksyy kaikki ne sosiaaliturvan leikkauslistat, jotka kokoomus tuo pöytään. Niin kuin todennäköisesti hyväksyykin. Suomalaisilta otetaan, ulkomaalaisille annetaan– vihreiden ja vasemmiston tuella.

Voi olla, että tällä menolla Timo Soinin kannatus kirii kansallisena eheyttäjänä esiintyvän työmies Sauli Niinistön edelle, ja Soinin oppositiotaktiikka toimii myös presidentinvaaleja ajatellen. Kun hallitus ja kepu tekevät vielä sisäpolitiikassakin kaikki ne virheet, jotka ne ovat tehneet Eurooppa-politiikassa, Perussuomalaisten kannatus nousee yli 50 prosentin, jolloin se voi muodostaa hallituksen yksin. Tämä taitaa olla ainoa keino vaihtaa politiikan suuntaa. Puoluehan on jo mielipidemittausten mukaan suurin 22,4 prosentin kannatuksella.

Luu kurkkuun EU:n riistoporvareille

Viikon vitsikkäin uutinen oli varmaan se, että samalla kun Portugali neuvottelee hätälainoista Euroopan unionin kanssa, kävikin ilmi, että maa omistaa kultaa 14 miljardin edestä. En hämmästyisi, vaikka siinä olisi mukana inkojen sulatettuja kulta-aarteita. Myös juutalaisten hampaista noukittu kulta seilaa varmasti jossakin, sillä tuskinpa tätäkään materiaalia on raaskittu heittää pois. Kullan verivanat ulottuvat aina pitemmälle kuin selluloosasta rakennettujen velkakirjojen musteviivat ja kynänkäänteet.

Helsingin yläpuolella on tällä viikolla kaarrellut liikesuihkuja kuin raatokärpäsiä eurovaluutan vähittäisen lautoihin menon enteenä. Kehtaavat siinä EKP:n kovakuoriaiset tulla tuli perseen alla tänne Pohjolaan kerjäämään, kun on käteinen päässyt EU:n pöytälaatikoista loppumaan.

Tämän jengin kanssa täytyy lyödä nyrkki pöytään, luu kurkkuun ja jauhot suuhun.

Lehdissä vinkataan, että Portugali voisi muutoin myydä kultaansa, mutta isomman erän tulo markkinoille johtaisi kullan hinnan äkilliseen laskuun. Parempi olisikin pantata kulta-aarteet joko pankkien antamien luottojen vakuuksiksi tai takuiksi euromaiden antamille kahdenvälisille luotoille. Ei siinä mitään väliaikaista vakausvälinettä tarvittaisi. Varjopuolena tässä olisi tietenkin se, että kansallisvaltioita pakotettaisiin luopumaan kansallisesta varallisuudestaan pelkän eurotaloudessa mukana sinnittelyn vuoksi.

Portugali ja Kreikka eivät ole kuitenkaan vain uhreja vaan myös opportunisteja, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen. Der Spiegelin mukaan Kreikassa pohditaan jo eurosta eroamista. Omin toimin lähteminen kävisi helposti, ilman EU:n peruskirjan avaamista. Portugali ja Kreikka pyrkinevät kuitenkin ensin ottamaan euromailta kaiken ilmaisen avun ja hyödyn, ja sitten ne eroavat koko roskasta jättäen rauniot savuamaan. Sillä onhan vakuudetonta lainaa otettava, kun kerran saa.

Paluu omiin valuuttoihin on edessä joka tapauksessa, koska yhteisvaluutta perustuu pyramidihuijaukseen ja velkasäkkien tasoitteluun yhteismitattomien maiden kesken. Valtiontalouden kuralle meno ei ole vain kansainvälisen kapitalismin vaan myös pinteessä olevien maiden omaa syytä. Mitä muuta voi odottaakaan mailta, joissa ostoksista ei saa kauppojen tiskeillä kuitteja? Sama pätee tietysti monien karvakäsifirmojen toimintaan Suomessa.

Sdp:llä ja Perussuomalaisilla on ensi keskiviikkona hyvä tilaisuus näyttää kyntensä Suomen kansan etujen puolustajina ja kieltäytyä Portugalin tukemisesta. Tilanne on hyvä hallitusneuvottelujen kannalta, sillä molemmat puolueet ovat torjuneet Jyrki Kataisen yritykset erottaa koko asiakysymys hallitusneuvotteluista.

Vetämällä rajan tähän Suomi näyttää esimerkkiä Euroopalle. Ainoa, joka tukipakettia ajaa, näyttää olevan pankkiherrojen talutusremmissä rimpuileva Katainen, joka olisi jälleen valmis roiskauttamaan rapiat miljardi euroa muiden maiden hyväksi. Se on enemmän kuin Suomen yhteenlaskettu kehitysapu, joka sekin pitäisi lopettaa. No way!

Nyt se veri punnitaan

Perussuomalaisen puolueen päätös äänestää Portugalin tukipakettia vastaan joko sulkee puolueen pois hallituksesta tai johtaa sellaiseen hallitukseen, joka kiistää Suomen tuet Euroopan talouden vakausmekanismeilta. Muutamista veikkauksista huolimatta hallituksen ovea ei ole suinkaan lyöty persuilta kiinni. Neuvottelukortit vain on asetettu pöytään.

On tärkeää, että Euroopan talouden tulevaisuudesta puhutaan rehellisesti. Jossakin vaiheessa narun pää tulee vetäjän käteen. Portugali ja Kreikka muodostavat viitisen prosenttia EU:n taloudesta. Jos Espanja, Italia ja Belgia romahtavat ja siirtyvät takauksien ja lainojen antajien joukosta kerjuujonon jatkoksi, tukijoiden joukosta poistuu kolmannes. Se puolestaan kiertyy tukea anovien joukkoon. On ymmärrettävää, että päätös olla tukematta Portugalia tuo muiden maiden taloudellisen konkurssin askelta lähemmäksi. Pankit voivat nostaa korkojaan suurempien riskien vuoksi, jolloin velkainen Suomikin kärsii.

Mutta johonkin raja on vedettävä. Ei kannata jatkaa politiikkaa, jonka lopputuloksena on joka tapauksessa ongelmamaiden päätyminen velkasaneeraukseen ja irrottaminen eurosta, siis myös EU:n peruskirjan avaaminen. Nyt on kyseenalaistettava periaatteet ja luovuttava valheellisuudesta.

On arveluttavaa, että brysseliläiset ”EU:n tutkijat” latelevat Suomelle madonlukuja sen vuoksi, että suomalaiset käyttävät järkeään ja ilmaisevat halunsa vetäytyä avustuspolitiikasta. Centre for European Policy Studies -nimisen ajatushautomon tietoviisaat ovat Helsingin Sanomien mukaan vedonneet esimerkiksi siihen, että EU menettäisi halunsa tukea Suomea, jos maamme joutuisi konfliktiin Venäjän kanssa.

Tässä nähdään, millaisia ystäviä Euroopan maat ovat. EU ei olekaan suomalaisten ystävä periaatteiden vuoksi vaan ainoastaan sikäli, kuin taivumme muiden EU-maiden tahtoon. Näissä vihjauksissa on kiristyksen ja uhkailun sävy, aivan niin kuin myös Helsingin Sanomien tavassa suurentaa sinänsä matalamielinen analyysi omille sivuilleen suomalaisten ihmeteltäväksi. EU-maiden pitäisi ehkä kiittää suomalaisia siitä, että meidän oloissamme EU:n ongelmista puhutaan esimerkillisen avoimesti.

Entäpä, jos kokoomusta ja Sdp:tä edustavien hallitusneuvottelijoiden päästä kuuluisi raksahdus, juuri sellainen, joka tuo käen ulos käkikellosta, ja perussuomalaisten kanta kirjattaisiin hallitusohjelmaan. Ihmettelen, jos Jyrki Katainen ei näe Timo Soinin tinkimättömyydessä mahdollisuutta ja käytä tilaisuutta hyväkseen Suomen irrottamiseksi Portugalin tukipaketista. Hallitustunnustelijan kannattaisi nyt panna kokoon hallitus, joka on Suomen etujen mukainen.

Niin sanottu ”väliaikainen ja pysyvä vakausväline” ovat eufemismeja. Ne ovat Nasse-sedän kieltä ja synonyymeja jatkuvalle puliveivaukselle. Jokainen tietää, ettei mikään ole niin pysyvää kuin väliaikainen.

Mahdollisuuksia kriisin ratkaisemiseen on useita. Suomen vetäytyminen tukipaketista kaataisi sen kokonaan, sillä hyväksyntään vaaditaan kaikkien maiden suostumus. Mutta kulissien takana valmistellaan jo vaihtoehtoa. EU-maat voivat halutessaan lainoittaa Portugalia myös kahdenvälisillä luotoilla, aivan kuten Kreikankin tapauksessa. Lainajärjestelyjä ei tällöin institutionalisoida. Eräs mahdollisuus on, että pankkien harjoittama pelottelu lopetetaan.

Ei pankkien ole pakko uhkailla korkojen nostolla, vaikka takausjärjestelyt eivät toteutuisikaan. EU-valtiot ovat tukeneet eurooppalaisia pankkeja niin suurilla summilla, että ne voisivat jo tällä perusteella vaatia matalampikorkoisia luottoja. Muutoin pankit voisi vaikka sosialisoida, ja tätä vaihtoehtoa on toden teolla mietitty esimerkiksi Saksassa.

Persuilla on edelleen kaikki hallituskortit käsissään. Panokset on asetettu korkealle. Toivon itse, että puolue ei tingi lypsykoneen sulkevasta kannastaan. Pari viikkoa sitten veikkailin, että Timo Soini joko lunastaa hallituspaikan selittämällä äänestäjille tukipaketin ”välttämättömyyden” tai sitten hän helpottaa tehtäväänsä pitäytymällä vaalilupauksissaan sekä purjehtimalla neuvottelujen kariuduttua oppositioon.

Se, että perussuomalaiset olisivat asettuneet kokoomuksen linjoille tukipaketteja tukemaan, olisi toisaalta ollut ymmärrettävää, sillä hallitusvastuun kantamiseen osallistuminen voidaan mieltää ”vastuulliseksi politiikaksi”. Tällöin puolue olisi kylläkin menettänyt kannatusta. Toinen varjopuoli on se, että puolueen sisäiset rivit menisivät aikaa myöten halki. Perussuomalaisissa on nimittäin paljon EU:n takaussitoumusten ja kauttakulkuluototuksen periaatteellisia vastustajia. Jos heidän kannatustaan ei ostettaisi ministerinpaikoilla, puolue hajoaisi todennäköisesti kahtia.

Tinkimätön vaihtoehto on puolueen omalta kannalta parempi. Kieltäytymällä hyväksymästä Portugali-tukea Timo Soini armahtaa itsensä liialta nöyristelyltä, pitää vaalilupaukset, toimii Suomen etujen kannalta moraalisesti, siirtää vastuun suurista poliittisista riskeistä muille puolueille sekä oppositioon ajautuessaan todennäköisesti nostaa puolueensa kannatusta. Päätös äänestää takuujärjestelyjä vastaan on siis hyvä ase sekä hallitusneuvottelujen että poliittisen kannatuksen kannalta.

Soinin päätös pelata avoimin kortein oli odotettavissa, sillä ilman perussuomalaisia hallituksen kokoaminen mutkistuu. Niukin mahdollinen enemmistö syntyisi kokoomuksen, demarien, kristillisten ja Rkp:n turvin. Pidän kuitenkin todennäköisempänä hallitusta, jossa ovat mukana kokoomus, Sdp, Vasemmistoliitto ja Rkp. Kristillisten ja kepun jättäytyessä oppositioon myös vihreät voivat mennä mukaan, jolloin tuloksena olisi Lipposen ajan sateenkaarihallitus. Myönteistä tässä kokoonpanossa olisi se, että homoavioliitot ja muutamat muut sosiaaliset pikku-uudistukset ehkä etenisivät, mutta tämä ei kuitenkaan kompensoisi vahinkoa, jota tapahtuu suurissa taloudellisissa ja periaatteellisissa linjanvedoissa.

Hallitustunnustelija Kataisen kannattaisi nyt miettiä, miten käy, jos hallitus sitoutuu väliaikaisen vakausvälineen hyväksymiseen ja vakauttamisessa epäonnistutaan. Kokoomuksen kannatus saattaisi seuraavissa vaaleissa romahtaa ja Perussuomalaisten kannatus nousta niin, että se pystyisi muodostamaan enemmistöhallituksen yksin. On syytä muistaa, että Portugalin tukipaketin hylkääminen ei olisi kokoomuksellekaan mitenkään vaikeaa, ja vielä helpompaa se on Sdp:lle sekä hanketta paljon arvostelleelle Vasemmistoliitolle.

Moraalisia perusteita on helppo esittää: Suomi on demokratia, jossa puhutaan totta ja jossa politiikkaa ei perusteta relativismille tai pragmatismille vaan arvoille ja periaatteille. Toiseksi: muut euromaat ovat lipsuneet yhteisen päätöksenteon riveistä jo aiemmin, eivätkä esimerkiksi britit maksa edes EU-jäsenmaksujaan. Kolmanneksi: Portugalin tukeminen ei jää riippumaan Suomesta, sillä osuutemme kokonaisuudesta olisi vain muutaman prosentin luokkaa. Tällöin meitä huonommin taloutensa hoitaneet EU-maat joutuisivat vakauttamaan EU:n taloutta omaa kalkkiaan lusikoiden.

Mikään politiikanteko saati luottamus ei voi perustua siihen, että itsenäisiä maita pakotetaan EU:n taholta tulevilla uhkauksilla. Juuri tässä yleiseurooppalaisen politiikan kierous näkyy. On väärin, että EU:sta on tullut itseisarvoisena ja suvereenina pidetty valtias, joka despoottimaisesti pakottaa jäsenvaltioitaan ilman, että niillä on mahdollisuutta itsenäisiin kannanilmaisuihin saati oman tahtonsa toteuttamiseen.

EU romahtaa euroalueen repeytymiseen

Euroopan kansalaisten nauttiessa vappuhuumasta euroalueen maiden valtiovarainministerit hyväksyivät Kreikan konkurssitalouden pelastamiseksi 110 miljardin euron tukipaketin. Suomen osuus siitä on 1,5 miljardia seuraavien kolmen vuoden aikana. Tämä merkitsee, että Suomen valtio ottaa kyseisen summan lisää lainaa ja myöntää sitä eteenpäin Kreikan valtiolle hieman korkeammalla korolla.

Kun Kreikan valtion luottokelpoisuus putosi alimpaan roskalainaluokkaan, muut euromaat lainoittavat nyt konkurssitaloutta kantaen riskit itse. Euroopan maat ja IMF eivät kuitenkaan tee näin hyvää hyvyyttään. Ne antavat siimaa vain pelastaakseen rahaunionin uskottavuuden. Kyse on siis eurosta. Muussa tapauksessa Kreikka voisi irrottautua euroalueesta, ja yhteisvaluutta saattaisi revetä. Tästä arvioidaan syntyvän niin paljon haittaa, että Kreikan valtiontalouden pelastaminen korkeallakin riskillä näyttää kannattavalta.

Suomesta tehtiin aikoinaan esimerkkitapaus ja mallivaltio, jonka houkuttelulla euroon Saksa ja Ranska saivat myös Etelä-Euroopan maat hyväksymään euroalueeseen liittymisen. Huvittavaa on, että kun euroraha tuli yhteisvaluutaksi vuoden 2002 alussa, ensimmäisinä euroaikaan ehtivät aikavyöhykkeensä puolesta itäisimmät maat, Kreikka ja Suomi. Tämä saattaa olla marssijärjestys myös eurosta poistuttaessa. Mikään pieni summa nyt myönnetty lainapaketti ei ole. Jos jokainen euron piirissä oleva kansalainen maksaisi 10 euroa vuodessa Kreikalle, maksamista pitäisi jatkua 27 vuoden ajan, jotta koko summa tulisi kuitatuksi.


Päättyy akordiin?

Suomalaisilla eläkevakuutusyhtiöillä on suuria sijoituksia Kreikassa, joten sen valtiontalouden tukemiseen näyttää olevan hyvä syy. Mutta entäpä, jos käykin Etelä-Euroopan maille tyypillisellä tavalla, ja Kreikan valtio ei voikaan pitää lupauksiaan lainojen takaisinmaksusta? Tämä näyttää myös hyvin todennäköiseltä. Silloin eteen tulee akordi: lainojen anteeksi antaminen. Juuri niin länsimaat ovat tehneet Afrikan kehitysmaille annettujen luottojen kanssa.

Tätä rataa pelastajista tulee pelastettavia. Euroopan maat voivat solmia lakanoita yhteen kuin vankikarkurit, mutta entäpä, kun talosta loppuvat sekä pyyhkeet että salusiinit? Myös Espanjan valtiontalous on pitkään jatkuneen laman vuoksi konkurssin partaalla, ja Portugalista on veikattu seuraavaa potilasta, jos kriisi leviää. Jäljelle ei taida jäädä muita kuin Saksa ja Suomi, joiden talous ”on aina kunnossa”. Meidät siis laitetaan maksamaan toisten maiden velkoja niin kuin sotakorvauksia aikoinaan.

Euroopan valtiovarainministerit ovat tyynnytelleet kansalaisia mainostamalla, että Kreikkaa tukemalla estetään yhden valtiontalouden kaatumisesta johtuva dominoilmiö ja korkojen nousun heijastuminen muihin Euroopan maihin. Todellisuudessa Kreikan valtiontalouden romahtamisesta olisi Suomelle hyötyä, sillä maamme suhteellinen arvostus luotottajien näkökulmasta paranisi, ja Suomi voisi saada lainaa entistäkin alemmalla korolla. Toinen myönteinen seikka on, että euron arvo laskisi suhteessa muihin valuuttoihin. Tämä tukisi lama-Suomen vientiteollisuutta, mikäli edelleen pysymme eurossa. Missään tapauksessa Suomen ei kannata torjua Kreikasta mahdollisesti leviämään lähtevää talouslamaa suuremmalla summalla kuin minkä varsinainen lamakausi aiheuttaisi Suomen taloudelle. Nyt näin kuitenkin uhkaa käydä.

Kreikan valtiota tukemalla euromaat koettavat suojella eurooppalaista pankkijärjestelmää, joka menettäisi suuria summia, jos maa päästettäisiin konkurssiin. Todellisuudessa Kreikan pelastuspaketti rapauttaa moraalia ja siirtää vastuun niille, joille vastuu ei kuulu. Saattaisi olla parempi, että kreikkalaisten annettaisiin vaihtaa omat poliitikkonsa kurinalaisempiin. Kreikka-riskejä ottaneet ulkomaiset rahoittajat puolestaan voisivat valita joko kansallistamisen tai osakekurssinsa laskun väliltä, mikäli ne laitettaisiin itse kärsimään luottotappionsa.

Perusongelma on, että euroalueen kautta kansantaloudet on sidottu toistensa kohtaloihin. Mikäli kansantaloudet nähtäisiin erillisinä organisaatioina, joilla kullakin on oma valuuttansa, Etelä-Euroopan pienten valtioiden talousongelmista ei olisi Suomelle muuta kuin hyötyä. Raakaa mutta totta. Omasta mielestäni valtiontaloutta on aina johdettava nationalistisin periaattein. Kansallisen edun varjelu on valtiontalouden olemus. Muussa tapauksessa itsenäistä valtiontaloutta ei oikeastaan ole. Kilpailutilanteesta on etua myös tappiolla oleville, koska se ohjaa alakynnessä olevia järkiperäisyyteen oman itsemääräämisoikeutensa puitteissa ja tervehdyttää sitä kautta tilannetta.

Kreikalla muuten on pitkälti nationalistinen historia ja korkea kansallinen itsetunto, ja maa osaa ajaa omaa etuaan myös kansainvälisillä foorumeilla. Niin se näyttää tekevän tässäkin tapauksessa elämällä subventioiden varassa. On siis väärin sanoa, että suomalaiset eurokriitikot eivät kunnioittaisi pienen EU-maan halua itse päättää asioistaan. Päinvastoin: juuri sitä me vaadimme. Vapaus toisi mukanaan todellisen vastuun.


Tuppuraiset Tappuraisen takuumiehinä

Niin sanotut rikkaat teollisuusmaat eivät ole todellisuudessa kovin rikkaita. Esimerkiksi Yhdysvaltain valtionvelka on jo ylittänyt maan vuotuisen bruttokansantuotteen, ja Japanilla on valtionvelkaa noin kaksi ja puoli kertaa maan bruttokansantuotteen verran. Suomen valtiontalouden arvellaan kestävän velkaantumista noin 60 prosenttiin BKT:stä ilman, että korttitalo alkaa horjua, korot lähtevät lentoon, luottoluokitus laskee ja korkomenojakin pitää rahoittaa lisälainalla. Nyt me lähestymme tuota rajaa.

Tiedotusvälineet lohduttelevat kansalaisia aggressioiden hillitsemiseksi ja vakuuttelevat, että Suomi vielä saa lainaa. Ongelma kuitenkin on, että me tarvitsemme lainaa ja että sitä pitää tehdä koko ajan lisää muiden maiden virheiden vuoksi.

Syömävelan tekijöille tulee narun pää käteen ennemmin tai myöhemmin. Se, että Suomen valtio kuuluu tällä hetkellä parhaaseen luottokelpoisuusluokkaan, ei johdu siitä, että meillä menisi hyvin, vaan siitä, että muilla menee vielä huonommin. Suomi on lisäksi melko pieni ja huomaamaton toimija markkinoilla, mikä parantaa uskottavuutta. Meitä ja meidän haavoittuvuuttamme ei ole siis vielä havaittu. Myös Skop kuului parhaaseen luottokelpoisuusluokkaan juuri ennen valtion haltuun joutumistaan.

Olen jo aiemmin vaatinut talouspoliittisen strategian kääntämistä Suomessa, ja siksi kirjasin vaatimuksen Euroopan konkurssimaiden luotottamisen lopettamisesta myös poliittisen ohjelmani kohtaan 22. Suomen valtiolla ei ole mitään velvollisuutta – eikä kansalaisten näkökulmasta myöskään oikeutta – tukea muita kansantalouksia, kun oman valtiontaloutemme raappahousut ovat niin pahasti roudassa, että niissä voisi säilyttää lampaanviulua.

Rikkaana pidetty Suomi on köyhä ja velkaantunut valtio. Myös kansantaloutemme kokonaisvelkaantumisaste nostaa meidät maailman kahdenkymmenen velkaantuneimman maan joukkoon. Edellä ovat muiden muassa Belgia, Yhdysvallat ja Britannia. Suomi on kuitenkin myös pääomaköyhä, ja tuotantoelämämme rakenne on suhdanneriippuvainen. Niinpä kansantaloutemme selviytymiskyky on olennaisesti huonompi kuin esimerkiksi Yhdysvaltain ja Britannian.

Länsimaissa on laskettu, että inflaatio syö valtionvelat pois sadassa vuodessa, ja valtiot voivat halutessaan kiihdyttää inflaatiota ostamalla arvottomia velkapapereita pankeista pois laskemalla liikkeelle suurin määrin rahaa keskuspankkiensa kautta. Mutta toisessa tapauksessa meitä voi odottaa myös velkadeflaatio eli käänteinen inflaatio, joka paisuttaa maksettavaksi tulevaa velkapääomaa. Inflaation painumisesta pakkaselle on saatu jo näyttöä. Varakkaiden kuluttajien kannalta tämä olisi myönteistä mutta velkaisten valtioiden ja kansalaisten kannalta tuhoisaa.


EU-sitoumukset alkavat aktualisoitua

Pahinta euroalueen pelastamisyrityksessä on se, että tukemisen vaatimukset eivät lopu suoriin luottoihin. Suomalaista rahaa valuu Kreikkaan myös IMF:n kautta jopa enemmän kuin valtion nyt antamina luottoina. Kansainvälisen valuuttarahaston osuus tämänkertaisesta tukisummasta on 30 miljardia.

Tämä on hinta Euroopan unionin jäsenyydestä: me pulitamme EU:lle nettomaksajina yli 300 miljoonaa vuodessa muun muassa siksi, että Britannialle on myönnetty erivapaus olla maksamatta jäsenmaksujaan. Viime vuoden lopulla solmitun ilmastopaketin osapuolena Suomi pakotettiin maksamaan kehitysmaille 110 miljoonaa euroa seuraavien kolmen vuoden aikana. Nyt lähtee 1500 miljoonaa Kreikan valtiolle saman ajanjakson sisällä. Ja 1000 miljoonan kehitysavustuksilla Suomi muistaa auringonpaisteisia maita joka vuosi.

Uskon vahvasti, että suomalaiset eivät tule enää koskaan näkemään Kreikalle lainaamiaan rahoja, vaan ne joudutaan kirjaamaan valtiontalouden luottotappioiksi hintana yhteisvaluutan ylläpitämisestä ja euroalueeseen sitoutumisesta. Hallitukset jättävät laskun kansalaisten maksettavaksi.

Monien valtio- ja talousliittojen hajoaminen on alkanut talouden mahdottomuuksista. Niitä mikään kansakunta ei kestä pitkään. Myös Euroopan unioni hajoaa todennäköisesti juuri taloudellisiin syihin, elleivät maahanmuuton ongelmat ehdi edelle. Hajoamista edeltää rahaunionin repeäminen. Kannattaa siis käyttää käsissä olevat eurot pian, sillä ennen pitkää joku ottaa käyttöön setelirahoituksen ja ratkaisee rahakriisin painamalla lisää fyrkkaa. Prosessia edistäisi tietysti myös EU:n laajeneminen ja täydentäminen Turkin valtiolla. Siinä olisi ristiriitoja suurempaankin sotaan.


Länsimaisen sivistyksen kreikkalainen perusta

Olen useasti todennut kirjoissani, että Suomen valtion nimi on niin monessa EU-paperissa, että emme ole nähneet vielä puoliakaan siitä, mitä kyseisistä sitoumuksista voi seurata. Jostakin syystä tätä viestiä ei ole haluttu kuulla. Nyt dominopalikat alkavat kaatua.

Mikä Kreikassa sitten meni pieleen? Valtiota johtivat pitkään sosialistit, jotka keksivät mitä eriskummallisimpia luontaisetuja valtion työntekijöille. Osa niistä voi olla sotilasdiktatuurin peruja. Virkamiehille esimerkiksi maksetaan palkanlisää, jos osaa käyttää tietokonetta, saapuu ajoissa työpaikalle tai hallitsee edes yhden vieraan kielen. Virkamiehet saavat vuodessa 14 kuukauden palkan ja metsurit ulkotyölisää. Mitä jos Suomessakin maksettaisiin työttömyyskorvauksia turkulaisille raitiovaununkuljettajille ja ahvenanmaalaisille sisävesilaivan kapteeneille vain sillä perusteella, ettei lähialueilta löydy sopivia hommia?

Nato-maa Kreikan armeija puolestaan nieli kuusi prosenttia BKT:stä viime vuonna. Perusteena EU-keskiarvon ylittäviin sotilasmenoihin olivat kiristyneet välit toiseen Nato-maahan, Turkkiin. Tällä tavoin havaitaan, ettei sotilasliittojen yhteistä etua pidä eikä voida nostaa kansallisten etujen eikä kansallisten armeijoiden edelle. Myös maahanmuutto aiheuttaa lisäkuluja Kreikalle. Kreikan siirtolaisuusinstituutin (Hellenic Migration Policy Institute) mukaan laittomia maahanmuuttajia on Kreikassa ainakin noin 170 000, eräiden arvioiden mukaan jopa 210 000. Noin 80 000 heistä jäi maahan Ateenan vuoden 2004 olympialaisten jälkeen, ja maahanmuuttajavastaisuus (resistance to immigrants) on Eurobarometritutkimuksen mukaan (s. 33) Kreikassa Euroopan korkeinta noin 87,5 %:n vastustaessa maahanmuuttoa.


Miten kriisi pitäisi ratkaista?

Voi olla hyväksi Euroopalle, että Kreikan valtio koetetaan pelastaa. Mutta lainoittaminen ei ole oikea tapa. Myös pankit lakkaavat rahoittamasta vararikon partaalla olevia yrityksiä ja hakevat firmat konkurssiin. Kreikan kriisi pitäisi ratkaista

1) irrottamalla Kreikka eurosta ja palauttamalla maan valuutaksi drakma sekä

2) devalvoimalla maan oma rahayksikkö leikkaamalla sen arvo kahteen kolmasosaan nykyisestä.

Tällä tavoin maan talous saataisiin toipumiskurssille, ja sitä ovat ehdottaneet monet merkittävät taloustieteilijät ja politiikan tutkijat, kuten Wilhelm Hankel ja Karl Albrecht. Ellei niin voida tehdä, yksi hyvä keino olisi kehottaa Kreikkaa kääntymään luotottajiensa eli pankkien puoleen. Ne ovat tienneet Kreikalle antamiensa lainojen riskeistä. Niinpä pankit voisivat kärsiä tappionsa itse. On väärin, että pankit yksityistävät voittonsa osakkeenomistajiensa hyväksi mutta tappiot sosialisoidaan kansalaisten kärsittäviksi.

Elleivät pankit halua niellä luottotappioitaan, ne voivat pidentää velkojen maksuaikaa. IMF:n valvonnassa niin voidaan hyvin tehdä. Erääntymässä olevien velkojen maksupäivällä ei tarvitse hoputtaa EU-maita, ja käytännössä EU tuputtaakin Kreikalle lainojaan vain siksi, että muutoin Venäjä tai jokin öljydollareissa rypevä arabimaa ostaa Kreikasta itselleen sillanpääaseman Euroopan unioniin. Myöskään selvitystilaan joutuminen ei olisi Kreikan valtiolle pahaksi. Sittenpähän valtiontalous olisi tilintarkastajien ohjauksessa.

Talous on itseään korjaava järjestelmä. Jos Kreikalla olisi oma valuutta ja vanhat drakmat olisivat käytössä, rahan arvo saisi rauhassa upota ja rahavirrat kääntyisivät taas Kreikkaan päin. Tämä on toiminut myös ennen: turistit ovat tulleet ja tuoneet ulkomaista valuuttaa. Nyt muut maat joutuvat avaamaan kukkaronnyörejään niin, ettei niiden kansalaisilla ole enää varaa matkustaa Kreikkaan. Subventioihin perustuvassa suunnitelmataloudessa kurjuus elättää kehämäisesti itseään, eikä talous ei pääse myönteiselle kehityskurssille.

Ongelmien taustasyyksi osoittautuu kaiken kaikkiaan yhteisvalutta euro, joka pakottaa taloudelliselta ja sosiaaliselta rakenteeltaan täysin erilaiset valtiot samalle viivalle. Esimerkiksi Kreikka hyväksyttiin rahaunionin jäseneksi valheellisin perustein. EU:n komissio selvitti myöhemmin, että maa oli kaunistellut tilastojaan päästäkseen rahaliittoon mukaan. Valtiontalous oli velkainen jo vuosia ennen finanssikriisin kärjistymistä, ja julkinen velka, inflaatio ja työttömyys olivat euroalueen keskiarvon yläpuolella. Eurossa ollessaan maa kiihdytti jo 1990-luvulla aloittamaansa velanottoa alkaessaan saada lainaa Saksalle myönnetyllä korkotasolla.

EU on saanut aikaan tuhoa myös Suomessa. Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, Esko Aho lupasi, että yhteiseen valuuttaan liittymisestä järjestetään uusi kansanäänestys. Paavo Lipposen hallituksen aikana niin ei tehty, koska Lipponen katsoi, etteivät Ahon lupaukset sido häntä. Ruotsalaiset puolestaan eivät joudu Kreikan konkurssin maksumiehiksi, sillä kruunu säilytettiin kansanäänestyksessä. Jos Suomen valtio ryhtyy nyt finanssipankkiiriksi ottamalla lainaa, jota se lainaa eteenpäin jättäen riskit kansalaisille, tämä toiminta on mitä ilmeisimmin perustuslakiemme vastaista, ja velat pitää jättää vastuussa olevien ministerien maksettaviksi.


Mitä velkojen vakuudeksi?

Lainojen lapioiminen Kreikan valtiolle ei ole mikään läpihuutojuttu, sillä se edellyttää kansallisten parlamenttien hyväksyntää – myös Suomessa. Jos minä olisin valtiovarainministeri, suostuisin esittelemään lisätalousarvion eduskunnalle vain siinä tapauksessa, että lainasopimukseen olisi sisällytetty vakuusehto, jonka mukaan Kreikan valtion osoittautuessa maksukyvyttömäksi sen on luovutettava Akropolis-kukkulalla sijaitseva Parthenon Suomelle.

Abstrakti ”luottamus” ei riitä sen enempää lainojen vakuudeksi kuin takeeksi euron vakaudestakaan. On muistettava, että jokainen lainan saaja on aina vastuussa veloistaan omaisuudellaan.

Yksi mahdollisuus olisi, että Kreikan valtio panttaisi alueitaan velkaa myöntäneille maille. Saksassa tätä on jo vaadittu. Samoin Timo Soini esitti, että Kreikan pitäisi antaa Rhodos takeeksi lainaa myöntäville maille. Soinille itselleen voisi riittää Lesbos, niin pääsisi suuri ruorimies nauttimaan 70 neitsyen seurasta.

Kieltämättä myös minulle kelpaisi lomamökki joltakin rauhalliselta saarelta Välimeren rannalta. Verannalla olisi sitten mukava pohtia vaikka Kreikan talousromahduksen symboliarvoa. Hellaksen 2500 vuoden takainen korkeakulttuuri tuhoutui parissa sadassa vuodessa, eikä jäljellä ole muuta kuin rauniot. Helleenit hakkasivat ensin koko maata peittävät vehreät metsänsä laivojen rakennusaineiksi. Kaupunkivaltioiden kokonaisuus yhdistyi Aleksanteri Suuren valtakunnaksi 300-luvulla eaa., kunnes se jälleen eriytyi pienempiin osiin. Hellenistinen aika päättyi, kun Rooman valtakunta nielaisi Kreikan maa-alueet makedonialaissodissa 100-luvulla eaa. Lopullisesti Kreikka menetti itsenäisyytensä vuonna 27 eaa., jolloin se liitettiin provinssina Rooman imperiumiin.

Kulttuurit eivät ole ikuisia, mutta eivät myöskään liittovaltiot eivätkä valtioliitot. Ainoastaan itsenäiset kansakunnat pysyvät. Sen sijaan liittosopimukset hajoavat ja repeilevät muutaman kymmenen vuoden tai viimeistään sadan vuoden sykleissä. Kuinka hölmöjä poliitikot ovat ollessaan ymmärtämättä tätä?