Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Lähi-idän niin sanottu kriisi on ikuinen. Se jatkuu kuin tuhannen ja yhden yön tarinat. Kriisin kulloinenkin tulehduspesäke vain vaihtaa hieman paikkaa.

Välillä se on Israelin ja Egyptin rajalla, toisin ajoin Irakin ja Iranin suunnalla, usein myös Libanonissa, kun ”Beirutissa räjähtää pommi” (ote uutisjournalismin rituaaleista).

Viime aikoina kriisin paikka on ollut Syyriassa, josta länsimaihin on kulkeutunut loputon pakolaisten vana. On puhuttu diasporasta (kreik. ’hajaannus’), ei kuitenkaan exoduksesta (kreik. ’lähtö’), sillä se viittaa Israelin kansan pakoon Egyptistä ja liittyy juutalaisuuteen. Juutalaiset ovatkin pysyneet pitkälti nykyisessä Israelissa, tuolla noin puolen Viron kokoisella maakaistaleella, kaikista ongelmistaan huolimatta.

Nyt kriisin pesäke on jälleen Israelin suunnalla, kun palestiinalaisten terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Gazasta tuhansilla Iranin antamilla ohjuksilla syvälle Israelin alueelle tappaen satoja viattomia ihmisiä.

Gazan aluetta on sanottu maailman suurimmaksi ulkoilmavankilaksi, jota Israel piirittää. Suurin osa Gazassa asuvista ihmisistä on nykyisen Israelin valtion perustamisvuonna 1948 käydyn sodan aikaisia pakolaisia tai heidän jälkeläisiään.

Tosiasia onkin, että Israel perustetiin palestiinalaisten tontille, mutta asia ei ole yksiselitteinen, sillä tuolla alueella on asunut sekä arabeja, juutalaisia että kristittyjä kauan ennen kuin palestiinalaisuuden käsite kehittyi 1800-luvulla ja ennen kuin siitä tuli identiteettipoliittisesti vaikuttava kategoria. Joka tapauksessa palestiinalaisilta puuttuu edelleen oma valtio ja täysi tunnustus sille.

Nämä puutteet osoittavat nationalistisen eli kansallismielisen ajattelun tärkeyttä. On tärkeää, että jokaisella etnisellä kansakunnalla olisi oma alaltaan rajattu kansallisvaltionsa. Mikäli se puuttuu, seuraa sekasortoa ja onnettomuutta.

Perimmäistä syytä siihen, miksi erilaiset kansat eivät tule toimeen keskenään, minä en tiedä. Eikä sitä tiedä todennäköisesti kukaan muukaan, sillä muutenhan ongelma olisi ratkaistu. Mutta se on vallitseva tosiasia.

Muslimit ja juutalaiset ovat verisessä konfliktissa keskenään. Ne muodostavat etnisesti erilaiset ryhmittymät, vaikka molemmat ovat seemiläisiä.

Kulttuuriset ja uskonnolliset erot ovat niin ikään todellisia. Väittämät ”pienten erojen politiikasta” ja niin sanotun läheisyyshypoteesin selitysvoimaisuudesta eivät tuo asiaan valoa (aiheesta tarkemmin täällä).

Jerusalemin kaupunkia on pidetty näyttönä monikulttuurisuuden onnistumisesta, koska siellä asuu juutalaisia, muslimeja ja kristittyjä ja muidenkin uskontojen edustajia sekä uskonnottomia. Mutta sielläkin rauhantila on hauras.

Keskeinen kysymys on, miksi konfliktit vallitsevat nimenomaan Lähi-idässä. Jo Samuel P. Huntington kirjoitti teoksessaan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (suom. Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys), että konfliktit ja sodat paikantuvat yleensä kulttuurien rajavyöhykkeille, ja useimmiten osapuolena on islam.

Tämä näkyy myös Balkanilla, jonne saatiin rauhantila vasta, kun jokaisella entisen Jugoslavian valtiolla oli oma itsenäinen kansallisvaltionsa. Nyt sielläkin jälleen kuohuaa, kun kosovolaisten ja serbien väliset laineet loiskuvat.

Lähi-itä: monikulttuuri-ideologian varoitusmerkki

Kun nyt katsoo sitä väkivallan, rikollisuuden ja terrorin aaltoa, joka on lähtenyt vyörymään Ruotsissa oleskelevan maahanmuuttajataustaisen väestön piirissä, ei voi välttää kysymästä, onko islamissa jotakin sellaista, mikä ohjaa ihmisiä jatkuvan väkivallan tielle. Vai onko vika Lähi-idän suunnalta ja muista lämpöisistä maista tulevissa ihmisissä itsessään?

Joka tapauksessa Lähi-idän levottomuudet, selkkaukset, konfliktit, terrori-iskut, sodat ja muu siellä päin esiintyvä väkivalta antavat jatkuvaa näyttöä siitä, että monietninen ja monikulttuurinen yhteiskuntamalli ei toimi.

Filosofian näkökulmasta sana ’monikulttuurinen’ tarkoittaakin samaa kuin ’ristiriitainen’ tai yksinkertaisesti vain ’riitainen’.

Se vaatii ihmisiltä jatkuvaa mukautumista ja sopeutumista johonkin, mihin he eivät ole valmiita. Se vaatii länsimaalaisia suvaitsemaan eli sietämään asioita, joita he eivät halua. Suvaitseminenhan on jo sinänsä sietämistä vastoin todellisia asenteita, eli valheellisuutta.

Monikulttuuri-ideologia tuo mukanaan ongelmia ja riitoja, ja siksi se ei ole itseisarvo, jota pitäisi edistää. Monikulttuurisuuden edistäminen perustuu pakottamiseen, niin kuin vallankäyttö yleensäkin.

Kun monikulttuuri-ideologiaa ajetaan poliittisesti ja ylhäältä ohjatusti, kuten kouluissa, opetushallinnossa ja niin sanotussa kansalaiskasvatuksessa, se on demokratian eli kansanvallan vastaista.

Kun sitä ajetaan yliopistojen, Suomen Akatemian ja Sitran tutkimusohjelmissa, se on poliittisen propagandan, agitaation ja manipulaation muoto. Se on silloin puolueettoman ja kriittisen tieteen irvikuva.

Filosofi ja psykoanalyytikko Erich Fromm varoitteli vapauden vaarallisuudesta teoksessaan Escape from Freedom (suom. nimikkeillä Pako vapaudesta ja Vaarallinen vapaus). Hänen mukaansa koskaan ei pitäisi antautua idealismiin eikä luottaa liiaksi ihmisten kykyihin olla suvaitsevaisia ja hyväntahtoisia, sillä ihmiset eivät ehkä ole kykeneviä kohtaamaan vapaudestaan seuraavia vastuita.

Teoksen kirjoittamisen aikaan vasemmistolaisessa ajattelussa olikin vielä järkeä, koska siinä korostettiin rationalismia ja realismia sekä kartettiin katteetonta idealismia.

Sittemmin poliittinen vasemmisto syyllistyi tuohon katteettomaan idealismiin itse ja alkoi hoilata monikulttuurisen paratiisin puolesta, tietenkin perinteiseen internationalismiinsa uskoen. Internatsismi puolestaan oli jo alun perin kirjoitettuna marxismin poliittiseen ideologiaan.

Monikulttuuri-ideologia on peräsin tuosta äärivasemmistolaisesta ideologiasta, jonka tuella on ajettu myös islamin ja siihen liittyvien ääriainesten rantautumista ja leviämistä Eurooppaan.

Siksi myös Ruotsissa politiikan paletit ovat kuin Palestiinassa, ja maailma on liekeissä. Tätä kaaosta edistää Euroopan unionin ajautuminen entistä syvemmälle pakkointegraation, yhteisvelkojen ja ekspansion syövereihin, ja sitähän Alexander Stubbin (kok.) tapaiset federalistit ovat aina halunneet. Sitä edisti EU:n laajenemiskomissaarina myös Olli Rehn (kesk.), joka palkittiin Suomen Pankin eläkeviralla.

Euroopan unionin laajentaminen Kosovon ja Serbian tapaisilla räksyttäjävaltioilla ja Ukrainan sekä Turkin kaltaisilla Euroopan ulkopuolisilla valtioilla johtaisi vain konfliktien muodostumiseen EU:n sisälle.

Mitä enemmän erilaisia osapuolia valtioliittoihin kuuluu, sitä toimintakyvyttömämmiksi, eripuraisemmiksi ja tehottomammiksi ne tulevat. Seurauksena on myös blokkiutumista, jolloin EU kohtaa BRICSin tapaisia vastareaktioita.

Venäjällä on soppaansa lusikassa

Hamasin isku Israeliin tuli tietenkin mahdollisimman huonoon aikaan, sillä maailma kärsii muistakin kriiseistä, eikä öljyn hinnan nousulle olisi kaivattu enää lisää syitä. Vaarana on, että tämäkin kriisi laajenee suuremmaksi sodaksi.

Venäjällä on jo nyt sormensa pelissä, sillä se on Iranin läheinen liittolainen, ja Iran puolestaan tukee Hamasia sekä alueella vaikuttavaa toista terroristijärjestöä Hizbollahia. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov muun muassa tarjosi kahvit Hamasin johtajille Kremlissä viime vuonna.

Venäjä on tavoitellut vaikutusvaltaa Syyriassa myös vahvistamalla Bašar al-Assadin diktatuuria länsimaiden tukemia demokratian vaatijoita vastaan (aiheesta täällä). Aleppoa pommittamalla Venäjä synnytti suuren pakolaistulvan, jonka se tiesi kohdistuvan Eurooppaan ja aiheuttavan eripuraa EU:ssa.

Venäjä pyrkii sytyttämään pieniä paloja pitkin maailmaa aiheuttaakseen sekasortoa ja levottomuutta sekä kääntämään huomiota pois Ukrainassa käymästään valtiollisesta maasodasta.

Venäjä pyrkii olemaan hyvää pataa Kiinan kanssa, joka uhkaa Taiwania, ja tietenkin myös Pohjois-Korean kanssa, joka ampuu raketteja Japanin ylitse Tyynelle valtamerelle sekä kärrää aseita varastoistaan Venäjälle. Venäjä on tukenut sotia Keski-Afrikkaa myöten.

Hamasin isku Israeliin horjuttaa välittömästi Saudi-Arabian ja Israelin lähentymistä, sillä Gazan alueen konflikti nähdään helposti ja viivasuorasti koko arabimaailman ja Israelin välisenä.

Tästä syystä maltillisina esiintyvät arabimaat, kuten Saudi-Arabia, eivät millään tavoin auta Gazan alueella asuvia muslimeja, vaikka voisivat, vaan jättävät tämänkin työn Israelia tukevalle Yhdysvalloille, joka joutuu täyttämään tehtäväänsä maailmanpoliisina.

Voidaan kysyä, kuinka suureen sekasortoon maailma ajautuisi, jos tuo paljon parjattu poliisi puuttuisi. On parempi, että poliiseja on yksi kuin ei poliisia ollenkaan tai monta keskenään riitelevää poliisia.

Nurinkurista on, että myöskään Hamas ei edistä palestiinalaisten etuja, eikä sitä voida pitää palestiinalaisten järjestönä. Se on samantapainen terroristijärjestö kuin Libanonissa toimiva Hizbollah tai Syyriassa ja Afganistanissa vaikuttava ISIS.

Siksi ainoa kansainvälispoliittisesti järkevä suhtautumistapa on tukea kahden valtion mallia, jossa palestiinalaisille tunnustetaan oma kansallisvaltionsa Israelin kyljessä.

Länsimaiden varoja, kehitysapuja ja sotilaallisia resursseja ei pidä kuitenkaan polttaa seemiläisten kansojen välisten riitojen eikä slaavien välisten sapelinkalistelujen vuoksi, sillä ne konfliktit ovat ikuisia.

Suomi on kaatanut jo 1,5 miljardin euron arvosta valtion varoja myös Ukrainan tuloksettomaan sotaan. Tuo sota voidaan ratkaista vain sellaisilla aseilla, joita Suomella ei ole antaa.

Monikulttuuri-ideologiaan hallitus kuluttaa rahaa myös kippaamalla 6 miljoonaa euroa niin sanotun rasismitiedonannon toteuttamiseen, eli ostaakseen pois sitä mediamekkalaa, jonka vihervasemmisto nosti viime kesänä perussuomalaisia ministereitä vastaan.

Lähi-idän konfliktiin vedoten muiden muassa Helsingin juutalainen seurakunta onnistui lypsämään valtiolta 400 000 euroa tunnotonta rahaa turvallisuuden varmisteluun, kun muslimit mellakoivat myös Helsingin kaduilla.

He eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet väkivaltaisuutensa tänne osana monikulttuuri-ideologian toteuttamista.

Joulun kuvasto

Helsingin Sanomien Teema-liite eläytyi itsenäisyyspäivän tunnelmaan vihervasemmistolais-feministisen agendansa mukaisesti ja julkaisi joulun alla niteen 5/2020, jossa valistettiin sosiaalisen konstruktionismin hengessä, että Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskela – siis se hyvä upseeri – oli vain ”kollektiivisen alitajunnan haavekuva”. Saman lehden mukaan Väinö Linna ”lavastettiin työläiskirjailijaksi”.

Kollektiiviseen tiedostumattomaan viittaaminen vihjaa, ikään kuin Hesarin toimittajat ymmärtäisivät jotakin Carl Gustav Jungin kehittelemästä psykoanalyysista. Kuitenkin jo lähtökuopissa meni vikaan: psykoanalyyttisessa teoriassa suositellaan käyttämään käsitettä ’tiedostumaton’ käsitteen ’alitajunta’ sijasta, sillä tajunta ei ole yläpuolella eikä alapuolella, ja tiedostumattomuus on passiivista (siitä muotoilu ”tiedostumaton” – ei ”tiedostamaton”).

Tavallaan jokainen romaanin hahmo voi olla ”kollektiivisen alitajunnan” tuote, sillä jokainen heistä on enemmän tai vähemmän fiktiota. Todellisiakin henkilöitä romaanissa vilahtelee, kuten Antti Rokka, jonka Linna sanoi jo vuonna 1955 olleen sakkolalainen pienviljelijä Viljam Pylkäs, mutta hänkin monin tavoin muunneltuna. Hesarin viisastelulla lienee tarkoitus jälleen kerran todistella, että Suomea sydämestään puolustaneiden hyvyys oli vain haaveiden havinaa ja idealisoitua kuvitelmaa, eikä mikään ole todellista.

Juuri sillä tavalla asioita on opetettu yliopistojen vihervasemmistolais-feministisillä kirjallisuuden tutkimuksen laitoksilla. Oppimestareina on käytetty äärivasemmistolaisten teoreetikoiden mielipiteitä, kuten Benedict Andersonin teosta Kuviteltu yhteisö – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Käsittelin asiaan liittyviä ajatusvirheitä teokseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä sivuilla 124–125.

Sen voin joka tapauksessa varmentaa, että Tuntemattoman sotilaan kommunisti Lahtinen ei ollut vain ”kollektiivisen alitajunnan” tuote vaan kyllä hän oli ihan oikean kollektivismin tuote.

Entä Teema-liitteen väitteet Väinö Linnan lavastamisesta työläiskirjailijaksi? Pelkkää puppua. On sivumennen sanoen hämmästyttävää, millaisella innolla valtamedia on omaksunut useita kirjoituksissani toistamiani käsitteitä oman diskurssinsa osaksi. Olen käyttänyt tavan takaa muun muassa lavastamisen käsitettä puhuessani median tavasta harhauttaa lukijoita; viimeksi silloin kun Helsingin Sanomat yritti lavastaa minusta naisvihaajaa peittääkseen mediakritiikkini todellisen sisällön. Ja nyt Sanomissa sanottiin, että Linna lavastettiin lukijoille.

Väinö Linnaa ei lavastettu miksikään, vaan hän oli työläiskirjailija ja työväenluokkaisista oloista lähtöisin. Urjalassa lapsuutensa viettänyt isoäitini, joka oli syntynyt vuonna 1909, muisti aikoinaan kertoa kansalaissodasta sen, että punaisten kerätessä seutukuntalaisilta aseita pois, oli myös hänen kotinsa porstuaan astunut punaisella hihamerkillä varustautunut komennuskunta, jota johti Vihtori Linna, Väinö Linnan isä.

Oli kysynyt talon isännältä, mitä aiot naulakossa roikkuvalla pienoiskiväärillä tehdä. Ja oli saanut vastauksen, että joskus ammun sillä sian, joskus lehmän ja toisinaan päästän päiviltä koiran. ”No pidä sitten pössykkäsi, et kai sinä sillä ihmistä ammu”, oli Linna tokaissut. Aseen haltija kun oli puolueeton ja sellaisena pysyi kansalaissodan yli.

Työväenluokkainen tausta ulottuu Väinö Linnan lapsuusvuosista hänen sotakokemuksiinsa ja romaaneihinsa. Olisi hullunkurista väittää muuta. Tieteellisen kunnianhimon vallassa tehtyjä päättömiä esityksiä kohtaa silloin tällöin, sillä tutkimusta pidetään informatiivisena, kun se on yllättävä ja epäennustettava. Tutkijan kuuluisuus ja rahavirrat kasvavat muiden korjatessa virheitä.

Ostakaa Obamaa

Kritisoin teoksessani Totuus kiihottaa sanomalehtien lisäksi myös kustannus- ja kirjakauppaporrasta. Arvostelin kirjakauppojen tapaa rahdata rekkalavoittain omien kirjoittajasuosikkiensa teoksia myymälöiden sisäänkäynneille. Feministien hallussa olevassa kustannus- ja kirjakauppakartellissa ilmeisesti ajatellaan, että tarjonta luo kysyntää ja tuputus tukkii suut. Kustannusyhtiöiden omistamassa Suomalaisessa Kirjakaupassa näköjään tiedetään, mikä myy. 

Kirjakaupan vaalimainos 8 vuotta myöhässä.

Niinpä Suomalainen Kirjakauppa on laittanut sisäänkäynneilleen ajankohtaisen mainoksen Barack Obaman elämäkerran ilmestymisestä. Näin Obama saapui ajallaan kuin joulupukki vappujuhliin ja sanoi ”Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu!”

Kiinnostaako tuo nyt enää ketään, sillä Tiernapojathan kiellettiin Stockmannilla jo? Paljon enemmän lukevaa yleisöä luulisi kiinnostavan, mitä sanottavaa Donald Trumpilla olisi, sillä media murjoo häntä jatkuvasti, eivätkä hänen omat näkemyksensä ole päässeet esille kuin Twitterissä. Juuri siksi hän esiintyykin siellä, kun muita henkireikiä ei ole jätetty.

Trump on kyllä kirjoittanut toimittajiensa editoimina muutaman kirjan, joita ei ole tietääkseni liioin suomennettu vallitsevan informaatiosodan merkiksi. Sen sijaan Obaman elämäkerta on kuin asetoimitus monikulttuuriseen infosotaan. Hänen kirjansa ilmeisesti tarvitsee mainostamista, sillä muuten sitä ei osta kukaan. 

Oma teokseni taas sensuroitiin täysin ilman perusteita ja tieteen sekä sananvapauden vastaisesti, mutta muuten se olisi myynyt todennäköisesti noin kymmenentuhatta kappaletta. Tappio itselleni on varovaisestikin arvioiden noin viisi euroa niteeltä, eli viisikymmentätuhatta euroa. 

Mainetappio sensuurin harjoittajille itselleen ja suomalaiselle tieteelle on rahassa mittaamaton. ”Toimittajien vainoamisesta” muutamat feministit jaksavat kyllä länkyttää, ja valtamedia sallii tuota kähinää enemmän kuin bittiavaruuteen mahtuu. Mutta tiedevainot ja tutkimustoiminnan ahdistelu painetaan villaisella, mikä on merkki tiedepoliittisten sortotoimien vakavuudesta.

 

Monikulttuuri-ideologian mannekiinit

Joulun kuvastoon kuuluu kirjakauppojen vaalimainoksessa olevan Obaman lisäksi myös rättikauppa H&M:n monikulttuuri-ideologinen pysäkkimainos. Mainoksessa keekoilee rastaukkainen people of colourin edustaja sylissään vitivalkoinen lapsi. Tämä ei tee H&M:stä uutta Benettonia, vaikka esikuva onkin selvä.

Mitä tämä tarkoittaa?

Rastatukka ja valkoinen pienokainen ovat asemoidut kuvaan tavalla, jolla etnisesti erilainen henkilö esitetään lapsen suojelijana ja lapsi täysin hänen armoillaan olevana. He katsovat yläviistoon ikään kuin toiveikkaasti tai torjuen sieltä päin tulevaa uhkaa. Kuvan tarkoitus lienee ohjata katsojaa ajattelemaan, että lapsen ollessa rastafarista täysin riippuvainen, hän tietenkin tekee lapselle jotain hyvää: suorastaan huolehtii hänestä ja takaa hänen hyvinvointinsa, vaikka ei ilmeisestikään ole tämän biologinen isä.

Koska katsojalla on vahva motiivi ajatella lapsen parasta, hänelle luodaan motiivi samastua rastatukkaiseen ja sitä kautta ohjautua ajattelemaan, että maahanmuutto on ihanaa, sillä se pelastaa lapsemme pahoinpitelyiltä, raiskauksilta ja pahoilta suomalaisilta miehiltä, jotka hylkäävät lapsensa juuri niiden maahan tulleiden hyvyyden lähettiläiden käsiin, jotka kantavat vastuun suomalaisten ihmisten elatuksesta.

Eivätköhän ainakin feministit ryntää nyt kiittämään mainoksen hellyttävyydestä omassa hormonipurskeiden ohjaamassa älynvaelluksessaan ja juokse täyttä laukkaa rättikauppaan avaamaan kukkaronsa. Mutta mihin kyseistä mainosta tarvitaan, kun pääosassa ei ole mikään vaate eikä hintalappu? Mitä mainoksella koetetaan väittää tai ilmaista? Onko tarkoitus osoittaa jotakin epätodeksi tai vakuutella jonkin ideologisen väitteen puolesta?

Nähdäkseni kyseessä on pelkkä monikulttuuri-ideologinen propaganda. Se osoittaa, että liikeyritykset pyrkivät tekemään politiikkaa sekä muokkaamaan asiakkaidensa ajatuksia kuluttajilta kiskomillaan rahoilla. Sama näkyy myös firmojen tavassa sisällyttää tuotteiden hintoihin kehitysapukuluja ja ilmastonsuojelumaksuja sekä pyrkimyksessä upottaa asiakkailta perimiään maksuja omaan hyväntekeväisyyteensä.

Toisella kädellään nämä moraaliposeeraajat hyödyntävät lapsityövoimaa ja alipalkkausta ja toisella kädellään silittelevät imagoonsa tulleita ryppyjä ja epäilyksiä siirtomaaimperialismista, joka jatkuu edelleen globaalin kapitalismin muodossa. Tämä osoittaa, kuinka ohut tiedostavien ja eettisesti valveutuneiden kuluttajien ja tuottajien eetos on tavaraketjussa, kun vakaumuksellisesti vihervasemmistolainen nuoriso vetää muotikuteet päälleen ja lentää sitten Goalle ilmastonmuutoksen vastaiseen mielenosoitukseen.

Tuo ilmastopolitikointi ja monikulttuuri-ideologia ”suvaitsevuuden” vaatimuksineen ja maasta toiseen hyppimisen ihanteineen ovat ristiriitaisia ja läpimätiä ajatussuuntauksia. Ne tuovat mieleen 1970-luvun, jolloin jokaisen piti olla ”rauhanpuolustaja”, jotta Neuvostoliitto voisi valloittaa ydinsodan uhallaan koko maapallon ja romuttaa itsenäiset kansallisvaltiot.

Mitä on etnonationalismi? – Filosofinen katsaus

Etnonationalismi nousi jälleen puheenaiheeksi, kun Perussuomalaisten nuorisojärjestössä toiminut Toni Jalonen lausahti Viron-matkallaan olevansa etnonationalisti. Media tarttui asiaan sillä seurauksella, että puolue alkoi ripittää Perussuomalaisia Nuoria sääntömuutosvaatimuksella. Kun järjestö ei asiasta äänestäessään siihen taipunut, järjestön mahdollisuudet jatkaa puolueen nuoriso-organisaationa kuihtuivat, ja kansanedustaja Jenna Simulan vetämänä perustettiin uusi yhdistys, Perussuomalainen Nuoriso ry.

Suhtautuminen etnonationalismiin näyttää olevan herkkää. On ymmärrettävää, että puolue torppaa sen tapaisen politikoinnin, joka olennaisesti poikkeaa puolueen ohjelmasta ideologisella tai aatteellisella tasolla. Sellaisia ovat fasismin lisäksi tietysti myös kommunismi, sosialismi ja muu totalitarismi, joiden vääryyksistä soisi puhuttavan enemmänkin.

Mutta samalla on epäiltävä, olisiko perussuomalaisella puolueella ollut aihetta tarttua asiaan, mikäli valtamedia ja muut puolueet eivät olisi nähneet etnonationalismin käsitteessä kuivaa ruutia omiin tarkoituksiinsa. Sanaa ”etnonationalismi” käytetään poliittisessa retoriikassa warranttina (perusteena tai vakuutena) kansallismielisen politiikan puolesta, mutta useimmiten sitä vastaan. Puolesta puhuminen on ollut varsin heikkoa ja hiljaista. Sen sijaan vastaan hangoittelu on ollut kovaäänistä ja laajaa, ja syy siihen löytyy mediasta.

Media näkee etnonationalismin käsitteessä aseen, jota se pitää eräänlaisena ässäkortin lyömisenä pöytään: ”Ahaa, mikäli olet etnonationalisti, puheesi on tuomittava, ihmisarvosi riistettävä ja sananvapautesi pantava kahleisiin!” Media reagoi sähköiskumaisesti ja ilmeisesti odottaa sähköiskumaisia reaktioita kansalaisilta.

Vikana on, että tällöin ei lainkaan ajatella, mitä etnonationalismi oikeastaan on. Juuri tämä onkin pelkällä reagoimaan pakottamisella tarkoitus peittää.

Koetan seuraavassa vastata kysymykseen, miksi kansallismielisyyden tulee olla etnonationalistista, eli perustua etnografiseen näkemykseen kansoista ja kansakunnista. Miksi niitä on syytä pitää valtiomuodostelmien ontologisina edellytyksinä? Lähestymistapani on filosofinen ja teoreettinen toisin kuin muutamien arkipäivän pragmaatikkojen, joiden näkemykset on voitu yhdistää suorasukaisesti ja epäanalyyttisesti ”rasismiin”. Mainittakoon, että myös rotuajattelu, rotuerottelu ja rotusorto ovat kaikki täysin eri asioita, eikä rotujen ja niiden välisten erojen myöntämisestä seuraa väistämättä rotusortoa, jolla tarkoitetaan näkemystä, että jokin ihmisrotu olisi ihmisarvoltaan toisia parempi. Sitä kysymystä olen analysoinyt aiemmin täällä.


Etnonationalismin käsitehistoriaa

Nationalismin käsitteen otti nykymerkityksessään käyttöön 1770-luvulla weimarilainen kirjailija, filosofi ja Immanuel Kantin oppilas Johann Gottfried von Herder (1744–1803), joka oli näkemyksiltään lähinnä isänmaanystävä ja kulttuurinen nationalisti. Herderin näkemyksen mukaan ihminen hukatessaan isänmaallisuutensa kadottaa myös itsensä ja maailman ympäriltään. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä, kun katsoo, kuinka huonossa huudossa kaikki isänmaallisuus nykyisin on – ja millaisessa tilassa ovat maailma ja kansallisvaltiot Euroopassa, osittain juuri kansallisten etujen laiminlyömisen vuoksi.

Herderin ajatuksista innostui myöhemmin Berliinissä yliopiston rehtorina toiminut idealistinen filosofi Johann Gottlieb Fichte (1762–1814), joka vuosina 1807–1808 piti yliopistolla kuuluisat puheensa Reden an die deutsche Nation. Sekä Herderiä että Fichteä on ymmärretty myöhemmin laajalti väärin pidettäessä heitä saksalaisen nationalismin ja antisemitismin perustajina. Esimerkiksi Fichten puheet olivat suunnatut Napoleonin ratsuväkeä vastaan, jota liikkui tuohon aikaan sankoin joukoin Berliinin kaduilla. Samaan tapaan monia nykyfilosofeja väärinymmärretään irroittelemalla heidän ajatuksiaan konteksteistaan.

Herderin ja Fichten ajattelu viritteli saksalaista kansallismielisyyttä ja etenkin kansallisvaltioajatusta, joka puhkesi kukkaan G. W. F. Hegelin (1770–1831) käsityksessä, että kansallisvaltio on inhimillisen Järjen korkein ja kirkkain luomus. Yhteistä heille kaikille oli idealismi, jota Immanuel Kantin (1724–1804) teoria tietoisuuden ja havaintokyvyn rakenteesta täydensi. Käsitykset ihmisen minuudesta ja persoonasta yhdistyivät yhteiskunta- ja valtioteoriaan muiden muassa J. V. Snellmanin (1806–1881) filosofiassa ja yhdysvaltalaisen G. H. Meadin (1863–1931) pragmatismissa, josta olen kirjoittanut toisen väitöskirjani.


Kansallisvaltio vaatii kansakunnan ja kansallinen etu subjektin: kansan

Näkemykset subjektiviteetin yhdistymisestä valtiofilosofiaan tulivat erityisen tärkeiksi hegeliläis-snellmanilaisessa filosofiassa ja näkemyksessä persoonasta. Snellmanin mukaan kansakunta on kuin perheen laajennus ja muodostaa kansakunnan subjektin tai – henkevämmin sanoen – sen sielun. Kulttuurinen kansallismielisyys on tätä kautta laajennettu myös poliittiseksi nationalismiksi ja etniseksi nationalismiksi. Ne ovat loogisia seurauksia ajattelusta, jossa kytketään yhteen kansa sekä sen poliittisesti hallinnoima alue, ja molemmat liitetään yhteen ekvivalentisti, eli toisiaan vastaavasti.

Näiden eri kansallismielisyyksien (kulttuurinen, poliittinen, etninen) välillä ei ole todellisuudessa suurta eroa, sillä niiden kaikkien taustalla täytyy olla etnografinen näkemys jokseenkin yhtenäisestä kansasta. Sille vastakkainen monikulttuuri-ideologia puolestaan sisältää yleensä monietnisyyden vaatimuksen.

Kansallismielisyyden tulee olla loogisesti ajatellen etnonationalistista, kun taas sille vastakkainen monikulttuurisuuden julistaminen puolestaan on monietnisyyden ja maahanmuuton lietsontaa ”kulttuuripolitiikan” paketissa. EU:n kautta levitetty universalismi ja paneurooppalaisuus ovatkin jyrkässä ristiriidassa klassisen eurooppalaisen valtiofilosofian ja sen arvojen kanssa.

Hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia muodosti perustan kansallisvaltioajattelulle Euroopassa ja oli omiaan luomaan aatteellisen perustan kansallisvaltioiden synnylle. Vielä uudella ajalla Keski-Euroopassa elettiin pitkälti ruhtinaskuntien tilkkutäkissä – niin myös Saksassa, jonka Bismarck sittemmin yhdisti. Garibaldi puolestaan yhdisti Italian. Asiassa voidaan nähdä myös romanttisia vivahteita, sillä kirjoittihan myös J. W. von Goethe (1749–1832) eräässä runoelmassaan, että ”työn suuren täyttöön tähdätyksi saa tuhat kättä, henki yksi”.

Ennen kansallisvaltioiden aikaa säädyt riitelivät keskenään, ja oli erikseen aatelisto, papisto, porvaristo, työväestö sekä talonpojat ja torpparit, jopa maaorjuus tunnettiin. Vasta kansallisvaltioajattelu teki mahdolliseksi sen, että säädyt saattoivat voittaa kiistansa ja puhaltaa yhteen hiileen oman ja yhteisen etunsa edistämiseksi.

Kansallisvaltiota on pidetty noista ajoista asti välttämättömänä hyvinvointivaltion muodostamiselle. Käsitykseni mukaan kansallisvaltio on edelleenkin hyvinvointivaltion edellytys. Pelkästään paikallisella tasolla toimiessaan ihmiset ovat voimattomia, ja universaali tai Euroopan laajuinen toimintataso on liian etäinen ja mittasuhteiltaan tavoittamaton.

Sana ”etnonationalismi” viittaa tässä konstellaatiossa ajatukseen, että tietyllä alueella asuva kansa muodostaa luonnonoikeudellisesti itsejärjestyessään yhteiskunnan. Kun yhteiskunta alkaa organisoitua poliittisesti, se muodostaa kansakunnan ja sittemmin valtion, joka puolestaan voi myöntää kansalaisuuksia.

Kansalaisuus on juridinen käsite, kun taas kansa on etninen käsite, yhteiskunta sosiologinen käsite ja kansakunta sekä valtio asian poliittisia tematisaatiota. Kun kaikki nämä vastaavat ekvivalentisti toisiaan, muodostuu kansallisvaltio, joka on hyvinvointiyhteiskunnan instrumentti. Tällöin tietyllä alueella asuu tietty kansa, joka käyttää poliittista valtaa suvereenisti.

Näkemys on hyväksytty valtion määritelmäksi Max Weberin (1864–1920) ajoilta asti. Hänen mukaansa valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä alueella. Etnonationalismiin liitetty väkivaltamonopolin idea ei siis ole merkki mistään nationalismin raakalaismaisuudesta, vaan se on valtion julkisoikeudelliseen määritelmään analyyttis-apriorisesti per definitionem sisältyvä asia. Ei ole valtiota ilman alaltaan rajattua vallan käyttöä. Sen takana täytyy olla myös väkivaltapotentiaali, eli yksinomainen kyky käyttää pakkokeinoja.

Pahimman virheen nationalismin moittijat tekevät nähdäkseni siinä, kun he yhdistävät nationalismiin imperialismia ja kolonialismia, eli pyrkimystä maailmanvaltaan ja toisten maiden siirtomaapoliittiseen hallintaan. Sitten antinationalistit syyllistävät yleistyksellään muita. Tosiasiassa kansallismielisyys voi olla ja usein onkin vähemmistönationalismia, kuten Suomen itsenäistyessä, ja useasti se on myös pasifistista.

Myöskään enemmistönationalismiin ei välttämättä liity valloituspyrkimyksiä, vaan pelkästään identiteettipoliittista pyrkimystä etnografisesti jokseenkin yksimielisiin yhteenliittymiin. Nationalismin hyveestä on kirjoittanut etevästi israelilainen nykyfilosofi Yoram Hazony teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).

Nationalismi ei välttämättä ole militaristista eikä imperialistista. Tämän osoittaa esimerkiksi entisen Jugoslavian valtioiden itsenäistyminen. Tuollekin alueelle saatin rauhantila vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnografisin ja kulttuurisin perustein jäsentynyt kansallisvaltionsa.

Rajat luovat rauhaa, kun taas monikulttuurisuudella ja monietnisyydellä on taipumus johtaa konflikteihin. Tämän puolestaan osoitti tunnettu yhdysvaltalainen politiikan tutkija ja monen presidentin neuvonantajana toiminut Samuel P. Huntington nyt jo klassikoksi muodostuneessa teoksessaan The Clash of Civilizations – Remaking the World Order (1996). Teoksen mukaan sotia ja konflikteja esiintyy eniten kulttuurien kohtaamisvyöhykkeillä, joissa eripuraa syntyy paljon, ja useimmissa konflikteissa osapuolena on islam.


Kansallismielisyys on etnografista – ja syystä

Käsitehistoriallisesti tarkasteltuna ’etnonationalismi’ on tautologia. Sana perustuu kahteen juureen. Kreikan kielen sana etnos on tarkoittanut alun perin ’kansaa’. Latinan kielen sana natio puolestaan on merkinnyt ’syntymistä’, ’kansakuntaa’ ja ’heimoa’. Etnonationalismi on siis ’kansallista kansallismielisyyttä’. – Ja miten muutoin voisi ollakaan? Totta kai kaikki nationalismi on etnistä, eli kansan olemassaoloon tukeutuvaa, sillä on vaikea ajatella kansallismielisyyttä ilman viittauskohdetta: kansaa. Myös Ludwig Wittgensteinin mukaan jokainen totuus on tautologia, siis eräänlainen analyyttinen totuus.

Etnonationalismin käsitteen itsemäärittelevyys ei ole toisaalta vain käsitteellistä vaan myös empiiristä ja ontologista. Se nojaa kansan olemassaoloon orgaanisena entiteettinä. Tämä on siis pohjimmiltaan realismia, niin kuin idealismi aina on silloin, kun ihanteellisuus perustetaan faktoille, eli kokemuksellisesti havaittaville empiirisille ja ontologisille tosiasioille.

Sen sijaan myöhempi postmoderni lähestymistapa on osoittautunut perinteiseen valtion käsitteeseen verrattuna vieraaksi, huteraksi ja honteloksi. Esimerkiksi äärivasemmistolaiset historioitsijat Benedict Anderson ja Eric Hobsbawm ovat väittäneet, että kansakunnat ja valtiot ovat pelkkiä kuvitteellisia luomuksia; Anderson teoksessaan Kuvitellut yhteisöt (alkut. Imagined Communities, 1983) ja Hobsbawm sekä kanssakirjoittajansa Terrence Ranger teoksessaan ”Keksityt perinteet” (The Invention of Tradition, 1983). Kommunisti Hobsbawm tunnetaan myös hänen antamastaan tuesta Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen talvisodan aikana.

Edellä mainitut ja historioitsijoina esiintyvät vasemmiston sissit ovat olleet täysin harhateillä näkemyksissään, aivan niin kuin myös heidän omiin kuvitelmiinsa tukeutuneet myöhemmät vasemmiston etäispäätteet yliopistoissa (arvioin asiaa muun muassa täällä).

Silti Andersonin ja Hobsbawmin konstruktionistisia harhakuvia paukutetaan opiskelijoiden päähän pitäen heidän opuksiaan tenttikirjoina. Heidän ajattelunsa antaa lohduttoman kuvan tilasta, jossa postmodernistien, jälkistrukturalistien ja sosiaalisten konstruktionistien hallitsemassa yliopistolaitoksessa nykyäänkin eletään. He ovat sivuuttaneet ontologiset tosiasiat kokonaan ja yrittäneet siirtää todistelutaakan meille, jotka nojaamme argumentaatiossamme empiirisiin ja ontologisiin tosiasioihin, kuten juuri kansakuntien olemassaoloon. Itse he eivät ole todistaneet mitään, eivät etenkään väitettään, että kansat ja valtiot ovat ”pelkkiä sosiaalisia konstruktioita”.

Ei ole olemassa ihmisiä vai? Ei yksilöitä eikä kansoja? Mitä dehumanismia, epäinhimillisyyttä ja yliyksilöllistä ihmisyyden kieltoa kyseinen nihilismi edustaakaan!

Heidän kannanottonsa ovat toisaalta ymmärrettäviä, sillä jos jokin asia määritellään pelkäksi käsitteelliseksi luomukseksi, sitä ei voida kokeellisesti todistaa. He kuitenkin unohtavat, että ei-todistuvuus ei ole argumentti itse väitteen puolesta.

Entä miten asiat ovat todellisuudessa? Mikäli Suomen kansa katoaa tai väestömme koostumusta suuresti muokataan, katoaa samalla myös Suomen valtio, sillä siltä häviää hallitseva subjekti, eli juuri tuo Snellmanin valtiofilosofiassaan painottama suuri persoona, josta George Herbert Mead puolestaan käytti hegeliläiseen filosofiaan tukeutuen nimitystä the generalized other (”yleistynyt toinen”). Asiaa voitaisiin kuvata myös kansallistunteeksi tai kansansieluksi, kuten von Herder käsitteissään Volksgeist ja Volksseele. Ajatusta lähellä oli klassinen sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841–1931) teoksessaan Joukkosielu (alkut. La psychologie des foules, 1895).

Tässä valossa myös kansallisfilosofimme J. V. Snellman vanhempi oli eräänlainen ”etnonationalisti”, sillä hänenkin ajattelunsa perusaineksia olivat kieli, kulttuuri ja – kansakunta. Siis kansakunta, joka viime kädessä nojaa kansan etniseen rakentumiseen ja jäsentymiseen. Kansan ja kansakunnan ero puolestaan on hiuksenhieno.


Fennofiilien ja svekomaanien kielisota ei ollut vain kielipoliittista vaan etnistä

Ennen Aleksanteri II:lta vuonna 1863 saatua kielireskriptiä ja vielä sen jälkeenkin Suomessa käytiin fennomaanien ja svekomaanien kesken tuimaa kiistaa siitä, voisiko Suomessa saada asiansa hoidetuksi viranomaisten kanssa enemmistön käytössä olevalla suomen kielellä. Niin sanotussa kielisodassa 1800-luvulla ei ollut kuitenkaan kyse vain siitä, pitäisikö tai saisiko Suomessa käyttää suomea vai ruotsia vai molempia.

Kiihkoruotsalaiset svekomaanit menivät nimittäin niin pitkälle, että he katsoivat suomalaisten olevan ruotsalaisiin nähden alempaa ja huonompaa rotua, jolle ei pitäisi antaa oikeutta korkeampiin opintoihin. Helsingin yliopiston ruotsinkielen professorin Axel Olof Freudenthalin (1836–1911) johdolla ruotsalaisuusliike puolusti ruotsinkielisten elitistisiä erityisoikeuksia, vastusti säätykiertoa ja yleistä asevelvollisuutta sekä kannatti ”kaksi kieltä, kaksi kansaa” -politiikkaa vastavoimana Snellmanin ajamalle ”yksi kieli, yksi mieli” -suomalaissuuntaukselle.

Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) nähtiin kieleen pohjautuvana entiteettinä, joka tosin samalla viittasi myös rodulliseen alkuperään, sillä ajan katsomuksen mukaan kieli ilmaisi kuulumista etniseen ja rodulliseen viiteryhmään.

Kansa (folk) oli puolestaan hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostivat yhden ”Suomen kansakunnan” (finländska folket) hallinnollisessa merkityksessä mutta eivät kuuluneet samaan kansaan (nationalitet). Freudenthalin ajatuksia voidaan luonnehtia etnonationalistisiksi, sillä niissä tehtiin tiukka ero kansojen välille.

Ruotsalaisuusliikkeen pohjalle 1870 perustettu Ruotsalainen puolue toimi vuoteen 1906 asti nykyisen Svenska Folkapartietin edeltäjänä, ja hyvä on muistaa sekin, että kielipuolueeksi usein mainittu SFP (RKP) säilytti aina 1950-luvulle asti ohjelmassaan maininnan puolueen tavoitteesta edistää ruotsalaisen rodun asemaa Suomessa. Kyseessä on ollut salonkikelpoisena pidetty light-versio etnonationalistisesta rasismista. Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

En tietenkään tarkoita, että rotujen olemassaolon tunnustamisessakaan mitään vikaa olisi. Rodullisen erilaisuuden myöntämistä sinänsä voidaan pitää eettisenä, mikäli asiaan ei liity rotusortoa. Biologisten ja ontologisten tosiasioiden tunnustaminenhan suo jokaiselle mahdollisuuden olla oma itsensä (lisää aiheesta täällä).

Rotuajattelu sinänsä voi perustua tuohon sosiaalisten konstruktionistien itsensä painottamaan ”käsitteelliseen kategorisointiin”, sillä jokainen käsite määrittää sekä konnotaatioltaan että denotaatioltaan ominaisuusluokan. Sekä merkitys että viittauskohde edellyttävät rajanvetoa, ja siksi käsitteiden käyttäminen ylipäänsä johtaa väistämättä olemusajatteluun. Jokainen käsite kun piirtää ympärilleen kategorian.

Ristiriitaista sosiaalisten konstruktionistien näkemyksissä on seuraava. Yhtäältä he vetoavat mielipiteeseensä, että rodun käsite on ”vain käsitteellinen kategoria” ja huomauttavat, että ”ei saa kategorisoida!” Mutta toisaalta he yrittävät perustaa koko oman teoreettisen lähestymistapansa oletukseen, että yhteiskunnallinen todellisuus koostuu nimenomaan käsitteellisistä kategorioista ja konstruktioista!

Tosiasiassa ihmisten ominaisuudet eivät ole vain käsitteellisiä vaan empiirisen todellisuuden ontologisia ominaisuuksia. Aivan niin kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa (vrt. Liisa Ihmemaassa), ei voi olla myöskään ihmistä, jolla ei olisi rodullisia tai sukupuoliominaisuuksia. Vaatimus käsitteellisen kategorisoinnin kieltämisestä ja nimittelyn poistamisesta ”rasistisena” on vaatimus luopua rationaalisesta ajattelusta kokonaan, ja sen mukaisesti vihervasemmisto on laajalti toiminutkin.


Oikeuttaako identiteettipoliittinen vähemmistönationalismi kaiken?

Etnonationalismin moraalisen aseman arvioimiselle on usein pidetty ratkaisevana sitä, onko kyse vähemmistönationalismista vai enemmistönationalismista. Freudenthalin näkemyksiä on myöhempinä aikoina pyritty oikeuttamaan ja ymmärtämään siitä näkökulmasta, että ruotsinkieliset ovat olleet Suomessa vähemmistönä. Tämä noudattelee niin sanotun identiteettipoliittisen ja intersektionaalisen ajattelun nuottiviivastoja.

Kyse on ollut pitkälti kuitenkin vähemmistödespotiasta, sillä ruotsinkieliset olivat vähemmistöasemastaan huolimatta valta-asemissa, joihin suomenkielisiltä oli pääsy kielletty. Vähemmistöön kuuluminen ei sinänsä oikeuta nationalismia, kuten usein ajatellaan. Ovathan diktaattoritkin maailmassa vähemmistönä ja käyttävät raakaa valtaa. Vähemmistönationalismilla on taipumusta elitisoitua omia etujaan suojellessaan, kuten aatelistolla Suomessa.

Ruotsinkielisiä J. V. Snellmania ja J. L. Runebergia voidaan kiittää heidän avarakatseisuudestaan ja suvaitsevuudestaan, joten kyllä molemmat ovat patsaansa ansainneet. Mutta kuka muu kuin Paavo Lipponen (sd.) kehtaisi edelleen ottaa vastaan Freudenthal-mitalin?

Snellmanin ja Runebergin kautta valottuu myös se, että isänmaallisuus sen enempää kuin etnonationalismikaan eivät välttämättä ole konservatiivisia vaan edistyksellisiä ja liberaaleja katsomuksia. Olihan suomalaismielisyyden tavoitteena nimenomaan orgaaninen yhteiskuntakäsitys, jossa lähtökohtana oli kansa ja sen ominaisluonteen kehittäminen, vapauden merkityksen korostaminen kielen ja kulttuurin vaalimisessa sekä valtiollisen osallistumisen lisääminen. Hienoja moderneja ja demokraattisia kehitysaskelia siis!

Itse tulkitsen rkp:läisten ja perussuomalaisten välillä edelleenkin jatkuvaa kiistelyä tuon vanhan kielisodan ja etnistä hallintaa koskevan kähinän merkiksi nykyaikana. Ruotsinkielisillä on edelleenkin tiettyjä erityisoikeuksia, kuten suhteellisesti enemmän aloituspaikkoja yliopistoissa, joissa ruotsinkielisille on myös omat kielipoliittisesti läänitetyt työpaikkansa. En tiedä sellaista olevan minkään muun valtion yliopistolaitoksessa, en myöskään Kanadassa tai Sveitsissä, joissa puhutaan useita virallisia kieliä.

Vähemmistönationalismin on usein nähty oikeuttavan kaiken, jopa drakonisen vallankäytön. Se näkyy nykyisin tasa-arvon filosofisen määritelmän vastaisessa ”positiivisessa erityiskohtelussa”, joka on vähemmistöpoliittisen etnonationalismin hapan hedelmä. Etiikan, moraalifilosofian ja arvofilosofian päämääränä ei kuitenkaan tule olla tasa-arvo vaan oikeudenmukaisuus. Tasa-arvo voi olla moraalitonta ja oikeuttamatonta silloin, kun siihen pyritään keinotekoisesti, etuoikeuttamalla tai ihmisten ansioita polkien. Ainoa oikeudenmukainen menettelytapa onkin niin sanottu meritokraattisuus, eli yhteiskunnallisen hyvän jakaminen ansioihin perustuen.


Vähemmistöjen etnonationalismi voi olla vähemmistödespotiaa

Kansallista etua puolustettaessa voidaan meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian ohella tukeutua myös poliittisen vallan perillisyyteen, jolla tarkoitetaan osallisuutta yhteiskuntaan ja valtiovaltaan jälkeläisyyden, kantaväestöön kuulumisen ja syntyperäisyyden kautta. Tällöin poliittisen vallan katsotaan periytyvän kantaväestöltä ja kansalaisilta heidän jälkeläisilleen, kuten perintöoikeudellisessa ajattelussa yleensäkin.

Tämän vasemmisto on halunnut aina kumota, kuten perillisyyden muutoinkin. Sen sijaan he ovat kaupitelleet universaalia ja internationalistista väitettään, että Suomi kuuluu kaikille. Perheiden ylirajaisen yhdistämisen he esittävät subjektiivisena oikeutena, johon kaikilla tulisi olla oikeus. Todellisuudessa valtiofilosofiaa ei voida tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, eikä makrotason väestöpolitiikkaa pidä johdella henkilökohtaisista mikrotason toimijoiden etupyrkimyksistä. Ylirajaisen pariutumisen ei pidä tuottaa kansalaisuutta.

Suomen nykyinen ja EU-päivitetty perustuslaki onkin jyrkässä ristiriidassa kansallisvaltioajatuksen ja valtiollisen suvereniteetin kanssa, sillä siinä perusoikeudet ulotettiin koskemaan (eräitä poikkeuksia lukuunottamatta) kaikkia maassa oleskelevia. Sen vuoksi perustuslakimme vaatisi pikaista palauttamista tältä osin ennalleen. Itsemääräämisoikeutta ja suverenieettia rikkoo myös se, että lain tasoiset EU-direktiivit asetetaan perustuslakiemme edelle normien joutuessa ristiriitaan. Tämä on kääntänyt normihierarkian kumoon, ja perustuslait on röyhkeästi sivuutettu.

Isossa-Britanniassa, joka erosi EU:sta, tämä asia ei ollut aktualisoitunut, sillä maassa ei ole kirjoitettua perustuslakia ollenkaan vaan pelkkä tapaoikeus. Siihen nähden EU-asetusten ja -direktiivien konfliktit muodostivat kylläkin suuren ja sekavan ongelman juuri siksi, että kansallinen vertailukohta oli ylös kirjaamaton. Siksi brittien aivot sanoivat no, mutta suu mutrusi yes Brysselin suuntaan, kunnes ongelma ratkaistiin periaatteellisesti ja pysyvästi erolla EU:sta.

Mutta maahanmuutto jatkuu sielläkin, sillä sillä on juurensa ja vakiintuneet käytäntönsä Brittiläisessä kansainyhteisössä, joka muodostaa eräänlaisen oman unioninsa. Siinä missä britit makselevat suurvalta-aikaisia moraalivelkojaan, suomalaisia ei voida syytellä imperialismista eikä kolonialismista, sillä meillä ei ole siirtomaapoliittista historiaa muutoin, paitsi uhreina.

Samasta syystä suomalaiset ovat olleet ajatuksellisesti valmistautumattomia torjumaan vieraiden kansakuntien tänne suuntaamia entonationalistisia hyökkäyksiä, joista käytetään hienostuneempaa diasporan nimeä. Suomeen saapuneet etniset vähemmistöt ja heidän paikalliset tukijansa ovat itse tehneet voimakasta identiteettipolitiikkaa, eli klusteroituneet viiteryhmiensä mukaisesti peräämään erilaisia etuja kantaväestöön kuuluvien kansalaistemme laskuun.

Kieroa tässä eturyhmäpolitiikassa on ollut se, että he ovat itse järjestyneet etnonationalistisesti, piilottaneet oman etnonatsisminsa loputtomiin vaatimuksiinsa, paheksuneet kantaväestön pyrkimystä pitää asemastaan kiinni sekä taivutelleet kantaväestöä selittelemään, että me suomalaiset ja kansallisen etumme puolustajat emme ole natseja. 

Vähemmistöjen identiteettipoliittisen etnonationalismin suosinta on viety vihervasemmiston, etnisten vähemmistöjen itsensä sekä valtamedian propagandatyöllä niin pitkälle, että etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen toivotaan mielihyvin käyttävän omia viiteryhmäpoliittisia tunnuksiaan kaikkialla. Sen sijaan Suomi-paidan tai leijonakorujen käyttämistä paheksutaan ”rasismina”, ”fasismina” ja vähintäänkin kansallisten tunnusten omimisena. Kansallisten tunnusten käyttöä pidetään jopa loukkauksena ja suomalaisuuden häpäisynä. – Se jos mikä on hullua.

Peruslähtökohta, joka jokaisen maahan pyrkijän ja täällä olevan olisi pitänyt ymmärtää, on se, että Suomi on suomalaisten kansallisvaltio ja maa, jonka me ja edeltäjämme olemme luoneet. Tänne pyrkijöiden itsensä pitäisi perustella tarkoin väitteensä, miksi juuri heidän pitäisi oleskella täällä, päästä tänne asumaan tai saada jopa kansalaisuus.

Sen sijaan he ovat pyrkineet kääntämään todistelutaakan nurin vaatiessaan selityksiä maahanmuuton vastustajilta. Tosiasiassa heidän itsensä pitäisi pystyä todistamaan olettamuksensa, jonka mukaan heidän edustamansa monikulttuurinen ja monietninen toimintamalli on mukamas kansallisvaltioista koostuvaa toimintamallia parempi. Kantaväestöjä ovat muualta tulleet vaatineet vastaamaan oikeuksiin, mikä on vääryyksien vääryys.


Monikulttuuri-ideologialta puuttuu myönteinen näyttö

Kansallisvaltioajattelun voitokkuus on sen kokemusperäisyydessä. Sen sijaan monikulttuurisen ja monietnisen ajattelun paremmuudesta puuttuu näyttö. Silloin kun näyttöä on saatu, se on ollut yleensä huonoa.

Kuten jo totesin, hajonneen Jugoslavian liittovaltion alueelle saatiin rauha vasta, kun jokaisella alueen kansakunnalla oli oma etnisesti jäsentynyt kansallisvaltionsa. Nykyisin vallitseva EU:n sisäinen eripura heijastelee kansallisvaltioajattelun ylenkatsomista. Liittovaltiopolitiikalla poljetaan kansallista itsemääräämisoikeutta, jota kuuluisi pitää valtiofilosofian itseisarvona.

Rajat luovat rauhaa, ja siksi on parempi, että myös kansanryhmien konfliktit kohdataan, käsitellään ja torjutaan rajoilla, kuin että niiden annetaan siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset joutuvat riitelemään työpaikoista, asunnoista, sosiaalietuuksista ja kaikesta.

Sitten ei tarvitse ihmetellä, mistä kumpuavat myös ne paljon paheksutut rasismi ja fasismi, ne kun ovat suoria seurauksia löysästä raja- ja väestöpolitiikasta sekä ajattelemattomasta monikulttuurisuuden ja monietnisyyden ihanteesta. Moniarvoisuutta kannatan itsekin, mutta sepä onkin mahdollinen nimenomaan tässä länsimaisiin arvoihin perustuvassa yhteiskunnassamme, jota ei johdeta saarnaajien opeilla (monikulttuurisuuden, moniarvoisuuden ja monietnisyyden eroista täällä).

Edellä esittämässäni valossa etnonationalismi ei ole moraalisen paheksumisen vaan ymmärtämisen arvoinen asia. Piirteet, joita siihen on liitetty julkisessa sanassa, kuten rasismi, ovat erillisilmiöitä eivätkä mitenkään elimellisesti tai määritelmällisesti sisälly etnonationalismiin. On olemassa oikeutettua kansallisen edun puolustamista, jonka lähtökohtana on kansa.

Neuvoisin yleensäkin pidättäytymään voimakkaista kannanotoista asioissa, joiden olemusta mielipiteiden esittäjät eivät tunne. Tässä mielessä etnonationalismin käsite kuuluu samaan poliittisen vasemmiston repertuaariin kuin ’vihapuhe’, jonka sisältöä ei ole pystytty määrittelemään.

Se onkin pelkkä puheen muotopiirteisiin liittyvä termi, joka kuvaa pikemminkin vastaanottajan omaa vihaa tai muuta tunnetilaa kuin lähettäjän aikomuksia. Intentiot ja niihin liittyvät merkitykset ovat kuitenkin lähettäjien – eivät vastaanottajien – päätettävissä olevia asioita. Viestinnän idea on se, että viestien merkityksestä päättää lähettäjä, ei vastaanottaja tai välittäjä. Näin ollen jokainen ”vääristä sanoista” nostettu syyte on jo pelkästään sillä perusteella filosofisesti katsoen absurdi.


Nuorten innostusta pitäisi ymmärtää eikä tuomita

Entä mitä ajatella nuorison innostuksesta etnonationalismiin? Nuorisossa on kansakuntamme tulevaisuus, ja siksi nuorison toimet ovat aina symbolisia. Juuri tuosta vertauskuvallisuudesta johtuu, että nuorten tekoja olisi ensisijaisesti ymmärrettävä eikä tuomittava.

Pitää paikkaansa, että nuorten perussuomalaisten piirissä on paljon suoraviivaista ajattelua ja toimintaa, mikä kuvastaa nuorison huolta tulevaisuudesta. Mielestäni huoleen on oikeus ja jopa velvollisuus.

Siksi suhtautuisin maltillisesti nuorten kannanottoihin, joissa ei ole ehkä vielä oivallettu poliittista pragmatiikkaa, toisin sanoen sitä, että edistääkseen myös omia tärkeitä päämääriään on omaksuttava toisinaan relativistinen eli suhteellisuudentajuinen asennoituminen toisiin puolueisiin ja politiikkaan yleensä. Politiikka on sovittelua ja yhteistoimintaa; se on politiikan olemus.

Kaikkea ei siis kannata tuoda etulinjaan, ja monien voi olla vaikea hyväksyä myös sitä, että aivan kaikkea ei voida myöskään edistää eikä ajaa. Toivon edelleenkin yhteistyöhalukkuutta kaikilta, myös keskenään eri tavoin ajattelevilta nuorilta.

Eripura ei tuo kannatusta eikä vaikutusvaltaa, vaan se vie molempia. Muuten meillä on jokaisella yhden miehen armeija.

Monikulttuurisuus, moniarvoisuus ja monietnisyys

Matalan talousinflaation aikana moni sana on kärsinyt melkoista inflaatiota, ja paikoin merkitykset ovat hämärtyneet kokonaan. Yksi tällainen sana on ”kulttuuri”. Jo kirjassani Dialoginen filosofia totesin, että kulttuuriksi mielletään nykyisin melkein mikä tahansa: on olut-, kalja-, viina-, oksennus-, roska-, kusi- ja paskakulttuuri. Puheena olevat asiat mielletään ikään kuin hienommiksi, kun niihin liitetään sana ”kulttuuri”.

Yksi kaikkein hämmentävimmiksi koetuista käsitteistä on ’monikulttuurisuus’. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan, ja millainen sen kuvaama tai sen kautta havaittava tai luotava todellisuuden ilmiö on? Kun substantiiviin ”kulttuuri” on liitetty sana ”moni” ja muodostettu siten adjektiivi ”monikulttuurinen”, on jäljitelty englannin kielen sanaa ”multi-cultural”. Adjektiivin muodostaminen substantiivista on yhtä luontevaa kuin on muodostaa sanasta ”sauna” sana ”saunainen”.

Monikulttuurisuuden käsitteessä näyttää epäilyttävältä moni muukin asia kuin sen alkuperä. Monikulttuurisuudesta on tullut tai tehty ideologia ja poliittinen tendenssi.

Ideologian yksi määritelmä on, että ideologiaa syntyy silloin, kun symbolisella tasolla esitettävät asiat muuttuvatkin todellisuudessa vastakohdikseen tai ainakin täysin eri asioiksi kuin on luultu. Ideologia on tällöin väärää tietoisuutta. Todellisuuskäsitystä rajataan voimakkaasti tai kieltäydytään havaitsemasta sitä kokonaisuudessaan ja harjoitetaan sensuuria.

Toinen määritelmä ideologialle liittyy edelliseen. Väärän tietoisuuden tuloksena syntyy poliittista tarkoitushakuisuutta ja tavoitteellisuutta, joka kirjataan poliittisten puolueiden tai järjestöjen ohjelmiin. Ideologia voidaan lukea suoraan niistä.

Monikulttuurisuuden käsite täyttää ideologian ensimmäisen määritelmän. Monikulttuurisuus on käsitteellinen paradoksi, itseään vastustava luomus, joka kääntää oman ideansa ylösalaisin. Monikulttuurisuuden tuloksena syntyy kulttuuriristiriitoja, jotka aiheuttavat yhteensovittamisen, mukauttamisen ja sopeuttamisen paineita. Erilaisista kulttuureista joudutaan tällöin sahaamaan särmät pois yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi, ja näin ajaudutaan monokulttuuriin, eli kulttuuriseen yksiulotteisuuteen.

Monikulttuurisuuden käsite täyttää myös ideologian käsitteen toisen tunnusmerkin. Monikulttuurisuudesta on tehty poliittinen tendenssi, mistä näyttöä antavat julkisessa hallinnossa käyttöön otetut monikulttuurisen koulun, kirjaston ja Yleisradion tavoitteet. Yleisradiossa monikulttuurisuuden ongelmallisuus jo havaittiinkin, kun laajan arvostelun tuloksena alettiin aavistella, että koko käsitteessä on jotakin pahasti pielessä. Valtiollisessa ja poliittisesti hallinnoidussa Yleisradiossa on perinteisesti paheksuttu amerikkalaista tuontiviihdettä ja puolustettu puhtain purjein kotimaista ohjelmatuotantoa, mutta nykyisin korkeimmaksi normiksi ja pääideologiaksi on asetettu kansainvälisyyden suosiminen.

Monikulttuurisuuden tavoittelu lietsoo esiin arvokonflikteja ja intressi- eli etukonflikteja. Molemmat ovat vaikeita ja jopa vaarallisia. Arvokonfliktit ovat usein ratkeamattomia, kun ihmiset linnoittautuvat omien ehdottomiksi kokemiensa arvojen taakse, aivan niin kuin muslimit omiensa. Intressi- eli etukonfliktit puolestaan ovat ongelmallisia, koska niissä kamppaillaan yhteiskunnallisista resursseista, jotka ovat rajallisia. Nämä konfliktit aktualisoituvat ja eskaloituvat kansanryhmien välillä heidän kohdatessaan asuntojonoissa, leipäjonoissa, taistelussa työpaikoista ja kamppailussa sosiaaliturvasta.

Koska monikulttuurisuuden käsite on sisäisesti ristiriitainen, monikulttuurisuutta tavoitteleva henkilö erehtyy kohtalokkaasti jo aivan toimintansa alussa. Kun käsite on ristiriitainen, myös sen kuvaama tai sen kautta havaittava ja rakentuva todellisuuskin on ristiriitainen. Tukemalla monikulttuurisuutta vahvistetaan kulttuuriristiriitojen syntymistä, ja sitä kautta aiheutetaan konformismia, eli sopeuttamisen ja mukauttamisen painetta. Tämän tuloksena puolestaan syntyy kulttuurista yksiulotteisuutta - ei kulttuurista moninaisuutta.

Tulos on ymmärrettävissä helposti myös ilman käsitteellistä analyysia. Maahanmuutto, kansakuntien sekoittuminen ja monikulttuurisuuden tavoittelu ovat tuottaneet suvaitsevuuden vaatimuksina ilmenevää pakottamista. Kitkojen ja konfliktien kasvaessa yhteiskunnallinen tehokkuus on vähentynyt. Monikulttuurinen yhteiskunta toimiikin entistä huonommalla hyötysuhteella, sillä voimavaroja kuluu sopeuttamiseen, mukauttamiseen ja samanlaiseksi tekemiseen.

Sen kaltainen normittaminen ei kanna myönteisiä tuloksia; vieraista kulttuureista tulleet säilyttävät omat asenteensa samoin kuin kantaväestötkin. Näyttöä antavat Eurooppaan virranneen pakolaistulvan aiheuttamat erimielisyydet, jotka ovat vähentäneet maahanmuuttajien ja kantaväestöjen välistä luottamusta ja syöneet pois kantaväestön omassa keskuudessa vallinneen luottamuspääoman.

Olisi parempi, että kulttuurien väliset konfliktit kohdattaisiin edelleenkin etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti järjestyneiden kansallisvaltioiden rajoilla, eikä niitä siirrettäisi maahanmuuton myötä kansallisvaltioiden sisäpuolelle: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset ovat toistensa tukassa ja kurkussa kiinni yhteiskunnallisista resursseista kamppaillessaan.

Monikulttuurisuuden käsite on sekoitettu usein myös moniarvoisuuteen. On katsottu, että monikulttuurisuuden alaan sisältyy automaattisesti myös moniarvoisuus ja että monikulttuurisuuden arvostelu merkitsee moniarvoisuuden kritisointia. Tosiasiassa arvo ja kulttuuri ovat aivan eri asioita. Arvon käsite liittyy arvofilosofiaan, kun taas kulttuurin käsite on lähellä normin käsitettä ja liittyy normisosiologiaan.

Monikulttuurisuus tarkoittaa lähes samaa kuin moninormisuus. Moninorminen yhteiskunta taas on sisäisesti ristiriitainen samoin kuin monikulttuurinenkin yhteiskunta. Poliittinen kysymys on, haluammeko sellaisen yhteiskunnan, jossa on paljon ristiriitoja, onko meillä varaa siihen ja olemmeko valmiit sen tapaiseen suvaitsevuuteen tai valheelliseen sietämiseen, jota monikulttuurisuuden ja moninormisuuden keskellä eläminen vaatii.

Omasta mielestäni meidän suomalaisten ei pitäisi tavoitella monikulttuurisuutta, koska valtiomme on jo nyt velkaannutettu monikulttuurisuutta ajaneella Euroopan unionin politiikalla. Eurooppa kokonaisuudessaan on jo monikulttuurinen koostuessaan useasta erilaisesta valtiosta ja kulttuurista, ja siksi sopii toivoa, että tämä kulttuurien moninaisuus myönnettäisiin, eikä sitä yritettäisi himmentää yleismaailmallisella monikulttuurisuuden ideologialla. Kenenkään ei myöskään pitäisi yliarvioida omia suvaitsevuuden kykyjään, sillä niillä on taipumus loppua aina kun pöty loppuu omasta ruokapöydästä mutta ei monikulttuurisuutta kehuvien puheista.

Moniarvoinen yhteiskunta on mahdollinen yhdessäkin kulttuurissa, esimerkiksi tässä länsimaisessa kulttuurissamme. Mahdollisuudet toteuttaa moniarvoista yhteiskuntaa riippuvat olennaisesti siitä, millainen tuo yksi kulttuuri on. Esimerkiksi islamilaisessa totalitarismissa moniarvoisuus ei toteudu.

Hullunkurista onkin, että vaatimalla Eurooppaan monikulttuurista yhteiskuntaa on pyritty toimimaan moninormisuuden puolesta, mutta tosiasiassa on edistetty islamilaisen totalitarismin leviämistä, joka on heikentänyt länsimaista moniarvoisuutta. Sitten on vaadittu meidän länsimaalaisten moniarvoisuuden edustajien sopeutumista muslimien normeihin, mikä on merkinnyt todellisen moniarvoisuuden heikentymistä. Länsimaisen järkeen perustuvan oikeusjärjestelmän ja islamilaisen sharia-lain joutuminen konfliktiin antaa selvän näytön siitä, kuinka monikulttuurinen (ja moninorminen) yhteiskunta johtavat ristiriitaisuuksiin.

On hyvin tärkeää huomata, että monikulttuurisuuden (eli moninormisuuden) ja moniarvoisuuden käsitteet liittyvät eri tutkimus- ja tarkastelutasoille. Monikulttuurisuuden ja moninormisuuden käsitteet kuvaavat yhteiskunnallisia ilmiöitä, ja niitä voidaan tutkia yhteiskuntatieteiden menetelmillä. Moniarvoisuuden käsite puolestaan liittyy ihmisten omassa henkilökohtaisessa tajunnassa vallitsevien arvojen ja arvostusten piiriin. Se kuvaa yksilöiden mielessä olevia arvoja ja arvostuksia, jolloin asiaa voidaan lähestyä esimerkiksi filosofian, yksilöpsykologian tai muiden ihmistieteiden menetelmillä.

Monikulttuurisuuden (tai moninormisuuden) ja moniarvoisuuden lisäksi on yksi aiheeseen liittyvä tärkeä käsite, ja se on monietnisyys. Monietnisyydellä viitataan kansan tai kansallisuuden piirissä esiintyvään kirjavuuteen ja vaihteluun. Monietnisyys on lähellä monirotuisuuden käsitettä, ja se liittyy biologiselle tarkastelutasolle.

Monietnisyyden tavoittelu tai toteutuminen johtaa samantyyppiseen yksiaineksisuuteen kuin monikulttuurisuuden käsitekin. Tuloksena on sopeuttamista ja mukauttamista, jota monietnisyyden yhteydessä sanotaan kansojen tai kansakuntien sulauttamiseksi toisiinsa.

Onkin mietittävä tarkoin, mitä tavoittelemisen arvoista tällaisessa sulauttamisessa on, vai onko mitään. Asiasta olisi päätettävä etukäteen eikä jälkikäteen, sillä sulautumisen tulokset ovat peruuttamattomia. Kansojen eroista julkaistut älykkyystutkimukset eivät tue kansojen sulauttamista toisiinsa, sillä on oletettavaa, että hyvinvointivaltioissa asuvien ja keskimääräiseltä älykkyydeltään korkeammalla tasolla olevien kansojen älykkyys alenisi sulauttamisen tuloksena tavalla, joka voi johtaa kulttuuriemme ja arvojemme taantumiseen.

Vaikka älykkyydeltään alemmiksi todettujen kansojen keskimääräinen älykkyys nousisikin, se ei korvaa parhaiten menestyneiden kansojen keskuudessa tapahtuvaa älykkyyden taantumista, sillä Gaussin kellokäyrän kärkipäässä olevien huippuälykkäiden ihmisten edustus populaatiossa laskee dramaattisesti, ja juuri he ovat vastuussa kulttuurimme tärkeimpien innovaatioiden tuottamisesta.

Monietnisen yhteiskunnan edistäminen merkitsee biologisella tasolla aivan samaa kuin monikulttuurisen yhteiskunnan edistäminen yhteiskunnallisella tasolla. Ne vahvistavat toisiaan. Kun yhteiskunta maahanmuuton tuloksena monikulttuuristuu, ihmiset pariutuvat etniset rajat ylittävästi. Koska älykkyys on vahvasti biologisperäinen ominaisuus, joka periytyy, on todennäköistä, että etniset rajat ylittävä geeniaineksen sekoittuminen johtaa pahimmassa tapauksessa länsimaissa asuvan väestön keskimääräisen älykkyyden laskuun.

Entä miten käy moniarvoisuudelle? Älykkyyden laskiessa ihmisten henkinen ja psyykkinen suorituskyky alenevat, minkä tuloksena he menettävät kykynsä käsitellä kognitiivista moniselitteisyyttä sisältäviä asioita. Tämä yksilöpsykologisella tasolla havaittava biologisperäinen fakta heijastuu sitten myös kulttuurisella ja normatiivisella yhteiskunnallisella tasolla, kun ihmiset eivät enää kykene ymmärtämään eivätkä halua vastaanottaa järkiperäistä argumentaatiota vaan suhtautuvat länsimaisiin arvoihin ja keskustelukulttuuriin ylenkatseellisesti tai reagoivat väkivaltaisesti.

Pahimmassa tapauksessa yhteiskuntamme ajautuu Lähi-idästä ja Afrikasta tunnetun raihnaisen ja alkukantaisen yhteiskunnan tasolle, jota hallitaan islamistisella despotialla, pelolla ja terrorilla. Tällaisessa yhteiskunnassa infrastruktuuri on rappiolla ja kaupunkimaisemat koostuvat lohkeilevien betonibunkkerien seinistä, rikotuista ikkunoista ja kaduille räjäytetyistä autojen raadoista. Elintarvikehuolto on retuperällä, ja rikollisuus kukoistaa slummien varjoissa ja pölyisillä kaduilla. Terveydenhuollosta ja koulutuksesta ei ole tietoakaan, eikä niillä pidetä väliä, koska kuka tahansa voi kuolla väkivallan uhrina milloin tahansa. Välinpitämättömyys, epähygieenia ja epätoivo vallitsevat kaikkialla. Tällainen on aidosti monikulttuurinen yhteiskunta, vihervasemmiston ja löperöliberaalin oikeiston yhdessä ajama Suuri Unelma.

Monikulttuurisuuden ympärille on kerätty myös valikoima sitä lähellä olevia käsitteitä, joilla on yritetty lieventää tai peitellä monikulttuurisuuden ongelmallisuutta. Niitä ovat ’erilliskulttuurisuuden’ ja ’samakulttuurisuuden’, ’yhtenäiskulttuurisuuden’ ja ’hajanaiskulttuurisuuden’ sekä ’omakulttuurisuuden’ ja ’vieraskulttuurisuuden’ käsiteparit. Itse kannatan erilliskulttuurina esiintyvää yhtenäiskulttuurista ja omakulttuurista Suomea, sen kansaa ja etnistä yhteenkuuluvuutta. En kuitenkaan ryhdy määrittelemään näiden käsitteiden sisältöä, sillä osaattehan te suomea.