Suuret pommit ovat vaarallisia mutta onneksi käyttökelvottomia

Suomen sisäpolitikkaa on kuohuttanut ulko- ja turvallisuuspoliittinen eripura, jonka syyt liittyvät symboliseen vallankäyttöön, ja ilmenemistapa koostuu poliittisesta teatterista.

Hallituksen aie poistaa ydinaseita koskevat erityisehdot ydinenergialaista närkästytti opposition riveissä etenkin SDP:tä, joka vaikutti kärsivän kovasti siitä, että asia tuotiin oppositiolle julki vasta päivää ennen julkaisua.

Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi, että Antti Lindtmanin (sd.) paheksunta liittyy enemmän prosessiin kuin lainmuutoksen sisältöön, vaikka demarit pitävätkin itsepintaisesti kiinni näkemyksestään, että kiista koskee itse asiaa: ydinaserajoitusten poistamista.

Todellisuudessa kyse on muotoseikkoihin (”hallituksen sooloilu”) takertumisesta, sillä demareille ei kelpaa Petteri Orpon (kok.) vastaantulo, jonka mukaan ydinaseiden maahantuonti rauhanajan oloissa kiellettäisiin esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon yhteydessä tai erillisellä lausumalla, kuten eräissä muissa pohjoismaissa.

SDP:n takaa kajastelee ideologisesta vasemmistolaisuudesta tuttu uho, joka ei ole tässä maailmantilanteessa kovin viisasta, sillä se vesittää kansallisen turvallisuuden kannalta tärkeän yksimielisyyden, jota demarit ovat muissa yhteyksissä kyllä tukeneet ja joskus vaatineetkin.

Lindtmanin ei kannattaisi tehdä symbolisista kiistoista arvovaltakiistoja, sillä pääministerin salkku ei ole vielä hänen kainalossaan. Entinen puolustusministeri ja Kepun puheenjohtaja Antti Kaikkonen on paremmilla linjoilla viestittäessään, että Keskustalle ydinenergialaki mutatis mutandis voisi kelvata.

Samoin Alexander Stubb fokusoi oikein tähdentäessään, että ydinaseita koskevista erityisehdoista luopuminen on tärkeää, jotta Suomi olisi NATOssa siellä missä pitääkin: keskiössä eikä missään marginaalissa tai vilttijoukkueessa.

Kyse on siinäkin pelkästä symboliikasta, mutta tärkeästä, sillä Venäjän pelikirjaan kuuluu Suomen painostaminen paitsioon NATOn sisällä. On syytä muistaa, että Kekkosen aloite ydinaseettomasta Pohjolasta motivoitui Moskovasta ja palveli Neuvostoliiton etuja kylmän sodan aikana, jolloin Ruotsin näennäisen puolueettomuuspolitiikan takeena oli kylläkin salainen yhteistoiminta Yhdysvaltain kanssa ja hanke kansallisen ydinaseen rakentamiseksi. 

Sellainen olisi sopinut tuohon aikaan nimenomaan Suomelle, jonka vieressä majaili eräänlainen totalitaristinen Saudi-Arabia ja majailee edelleen. Suomea varjosti pahaksi onneksi YYA-sopimuksen levittämä ydinasesateenvarjo, joka näyttää traumatisoivan suomalaisia jatkuvasti.

 

Ymmärretäänkö ydinaseita?

Entä mitä todellista merkitystä olisi nyt esitetyllä ydinenergialain muutoksella ja esimerkiksi ydinaseiden kauttakulun sallimisella? – Ei yhtään mitään. Yksikään NATO-valtio ei ole tuomassa eikä sijoittamassa kansallisia ydinaseitaan etulinjan maana pidettyyn Suomeen, jossa tarkoin varjellut asejärjestelmät olisivat alttiina vihollisen iskuille tai kaappauksille.

Edes Donald Trump ei uskaltaisi toimittaa ydinaseita Suomeen, sillä ilmi on tullut vaara, että täkäläiset puoluejohtajat käyttäisivät niitä toisiaan vastaan. 

Venäjän vastalauseet Suomen ydinase-ehtojen poistamisen johdosta puolestaan osoittavat, että kansallisesta poliittisesta kiistelystä hyötyy vain Venäjä, jolla itsellään on suuri määrä ydinasetukikohtia Suomen rajojen läheisyydessä Kuolan niemimaalla, Petsamossa ja Arkangelissa, Gremikassa, Olenegorskissa, Severodvinskissä ja Severomorskissa. Venäjän valitukset kärsivät pahasta kaksinaismoralismista, ja niistä hätääntyminen Suomessa on turhaa.

Ydinaseiden ympärille lavastettu teatteri on hullunkurisuutensa ohella myös paljastavaa, sillä se osoittaa, miten vähän poliitikot loppujenkin lopuksi ymmärtävät asiasta, josta he puhuvat.

Pohditaanpa hetken, mitä ydinaseet ovat. Ydinaseet ovat kaukovaikutteisia aseita, joita ei tarvitse juuri liikutella, sillä laukaistuina ne liikkuvat itse tuhansien kilometrin matkoja kantorakettien avulla sekä kiertyvät ballistista rataa pitkin avaruuden kautta mantereelta toiselle. Ydinaseita voidaan toki kuljettaa myös risteilyohjuksilla tai lentokoneilla, mutta ydinräjähdyksen tapahtuessa on syytä olla räjähdyspaikasta loitolla.

Ydinräjähteillä on tietty minimikoko, jota pienemmiksi kyseisiä energia-aseita ei voida tehdä, mutta jo kylmän sodan aikana kehitettiin eräänlaisia mikroydinaseita, jotka suunniteltiin jopa kranaatinheittimillä ammuttaviksi ja joilla ajateltiin voitavan sulattaa DDR:stä länteen vyöryvät neuvostopanssarit.

Yhtä kaikki, mikäli nykyaikainen noin 2 megatonnin strateginen ydinase räjähtäisi vaikkapa Helsingin yläpuolella, ikkunat menisivät rikki vielä Hyvinkäälläkin. Voima on valtava. Voidaan vain kuvitella sen aggression ja hulluuden määrää, joka olisi tuotakin purkausta motivoivan vihamielisyyden tai pelon taustalla.

Osa poliitikoista on ilmeisesti niin egomaanisia, että he spekuloivat kyseisillä aseilla. He pelaavat abstraktioilla, mutta heidän olisi syytä myös tietää ja ymmärtää pelaavansa pelkillä abstraktioilla, vaikka teoriassa ydinlataukset räjähtävätkin kuin Suomen eurovisioesitys tai nettiporno.

Tohtori Outolempi opetti rakastamaan ydinpommia, ja ydinaseet sinänsä näyttävät melko harmittomilta verrattuina siihen, millaista vahinkoa poliitikot saavat aikaan pelkästään spekuloimalla niiden käytöllä.

Nyt tullaankin jälleen tärkeään asiakohtaan.

 

Ydinaseet ovat käyttökelvottomia valtioiden välisissä konflikteissa ja sodissa

Tämä johtuu siitä, että suuret pommit tuhoavat valloitettavaksi aiotun omaisuuden, jäävät ihmisten mieliin vuosisadoiksi, kuten Viipurin pamaus, ja ansaitsevat moraalisen tuomion. Joukkotuhoaseina ydinaseet tappavat suuria määriä ihmisiä ja tuhoavat luontoa ja elinympäristöä sekä uhkaavat koko elämän olemassaoloa. Lisäksi ydinlaskeumat satavat myös ydinaseita käyttävien omaan niskaan, joten puhe ydinsateenvarjosta on absurdia ja irvokasta.

Tästä puolestaan seuraa, että niin sanottu ydinpelote on pelkkä kupla.

Yhdenkään valtion turvallisuus ei voi oikeasti perustua ydinaseiden käyttämiseen eikä käyttämisellä uhkaamiseen. Päinvastoin: turvallisuus nimenomaan tuhotaan ydinaseilla, jotka muodostavat ihmiskunnalle jatkuvan ja totaalisen uhan ja vaarantavat oikeuden elämään koko planeetalla.

Voidaan kenties väittää, että kauhun tasapaino on estänyt ydinasevaltioiden väliset sodat. Mutta väite voidaan myös kiistää ja väittää, että suurvaltojen välttyminen keskinäisiltä sodilta on tosiasiassa perustunut tavanomaisten asevoimien pelotepreventioon. Kukaan ei ole tosiasiassa uskonut ydinaseilla tapahtuvaan ensi-iskuun eikä sen vuoksi myöskään kostoiskun tarpeeseen.

Toinenkin paradoksi ydinaseisiin liittyy kauhun tasapainon lisäksi. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä selvemmin uhkauksen teho ja uskottavuus laimistuvat pois. Ydinpommit ovat aseita, joihin kenties halutaan vedota mutta joita nimenomaan ei haluta käyttää, ja niiden taakse juostaankin pelkästä pelosta. 

Käyttökelpoisia ydinaseet ovat vain terroristien käsissä tai eksistentiaaliseen kriisiin joutuneiden pienten valtioiden, kuten Pohjois-Korean, Iranin tai Israelin, hallinnassa. Näin kirkastuu elokuvarepliikki, jonka mukaan ei kannata olla huolissaan niistä, joilla on hallussaan tuhansia ydinlatauksia, vaan niistä, joilla on yksi.

Myös suuret valtiot voivat toki käyttää ydinaseita hädän hetkellä, ja suurvaltapoliittisten mannerlaattojen ajauduttua liikkeeseen kynnys onkin madaltunut, sillä eksistentiaalinen kriisi on lähentynyt myös monia uudesta vallanjaosta kilpailevia ydinasevaltioita. Ydinaseiden käyttäjät huomaisivat kuitenkin nopeasti, miten pienestä ihmisten ilo on kiinni – myös heidän omansa. 

Koska ydinaseet ovat sodankäynnin välineinä käyttökelvottomia eikä niillä voida päästä minkään järkevän ja tavoitteellisen sodan päämääriin, valtioiden tai liittokuntien puolustus ja sotilaallinen toimintakyky eivät voi nojata ydiniskun mahdollisuuteen. 

Myöskään Suomen puolustus ei voi olla muiden NATO-maiden kansallisen ydinpelotteen varassa, sillä sen enempää Yhdysvallat, Iso-Britannia kuin Ranska ei tosissaan suunnittele käyttävänsä ydinasetta Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen vuoksi.

Korkeintaan on ajateltavissa, että Venäjä tai Yhdysvallat käyttäisi keskinäisessä konfliktissaan Suomea jonkinlaisena ydinaseilla tehtävien varoituslaukausten maalitauluna tai koekenttänä. Niin asioita olisi luultavasti ratkottu kylmän sodan lopulla, jolloin Caspar Weinberger ja George Shultz innostuivat puhumaan rajoitetusta ydinsodasta...

Suomen poliitikkojen tapa taittaa peistä ydinenergialaista on pelkästään symbolista, eikä sillä ole todellista merkitystä, paitsi poliittisen teatterin ja arvovaltakiistelyn välineenä. Politiikan yleisöjä voitaisiin viihdyttää yhtä hyvin sillä, että meiltä puuttuu myös sukellusvenelaivasto ja Air Force One.

Ydinasekohun teatraalisen luonteen varmisti SDP:n spinnaus, jonka mukaisesti puolue meni kurviin kahva edellä, vaikka demarit olivat mielihyvin myöntyneet hallituksen esityksiin velkajarrusta, miinakiellosta ja rajalaista. Tp-utvassa oli jo märehditty ydinaseasiaa vuoden ajan, mutta nyt, tehdäkseen eroa Kokoomukseen, SDP aloitti vaalikampanjoinnin lavastaen ydinpommeista vaaliaseen ja ratsastaen rauhanliikkeellä perivasemmistolaiseen tapaan.

Tosiasia on, että toimintaa vaativia asioita ei voida jumiuttaa pitkiksi ajoiksi puolustuspoliittisiin parlamentaarisiin työryhmiin, sillä seminaarityöskentelystä poiketen valtionhallituksilla on eteen tulevista kysymyksistä ratkaisuvelvollisuus. 

 

Ydinenergialaissa päätetään myös ydinsähkön tuotantoedellytyksistä

Koska ydinaseilla pelotteleminen on joka tapauksessa spekulatiivista ja ydinaseiden käyttäminen täysin epärealistista, on samantekevää, voittaako asiassa SDP:n vai Kokoomuksen kanta. Militarismi ohjaa valtioita ja sotilasliittoja maalittamaan toisensa vihollisiksi, ja yleisen edun mukaista olisi irrottautua ydinasemilitarismista, eikä pyrkiä sitä kohti. Ydinenergialakiin sisältyy paljon tärkeämpiä asiakohtia, jotka ovat vähällä peittyä median nostamaan uutispommiin ydinaseista.

Kylmä ja tuuleton talvi osoitti taas, että Suomessa tarvitaan paitsi säätövoimaa, myös koko ajan lisää varmaa ja tasaista perusvoimaa, kun liikenteen sähköistyminen ja datakeskukset haukkaavat sähköntuotannon kakusta aina vain suurempia viipaleita. Kakkua täytyy leipoa lisää, tai sähkön hinta räjähtää ydinasettakin ekspansiivisemmin.

Puolueiden sopisi kiistellä ydinaseiden sijasta paremminkin siitä, onko järkevää tuottaa ydinvoimalla kaukolämpöä, kuten Helen on propagoinut lopetettuaan Helsingistä suuren määrän hiilivoimaa, jolla aiemmin tuotettiin sekä sähköä että kaukolämpöä, hyötysuhteen ollessa erinomainen.

Poliitikkojen kannattaisi lyödä päitään yhteen sen ratkomiseksi, mistä ylimitoitetun ilmastopolitiikan ja vihreän siirtymän toteuttamiseksi saadaan tarpeeksi sähköä, kun tuulivoimaa vaivaavat tuulivoimadilemmat, ja ydinvoiman tasainen tuotto puolestaan ei sovi heiluville sähkömarkkinoille sen enempää teknisesti kuin taloudellisestikaan.

Ydinenergialaki on osa energiapolitiikan kokonaisuutta, ja kaiken yläpuolella on tällöinkin kysymys turvallisuudesta ja riskeistä. Voisi olla viisainta lyödä nuija pöytään suurten ydinvoimalayksiköiden puolesta ja pienydinvoimaloita vastaan. Suurten ydinvoimaloiden tuotantokapasiteetin voinee jatkossa vedyttää, jolloin ydinenergialaki on osa myös vetytalouteen siirtymistä.

 

Aiheesta aiemmin 

Ydinaseet on viisainta torjua etukäteen

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen 

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – ”Putinille put out”

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous 

Ydinaseet on viisainta torjua etukäteen

Nyt kun Yhdysvallat päätti liittyä Israelin rinnalle tuhoamaan Iranin ydinasetehtaita, on tultu tilanteeseen, jossa sekä Ukrainan sota että Palestiinan ikuinen kriisi uhkaavat laajentua suuremmaksi sodaksi.

On sinänsä oikein, että Irania estetään hankkimasta ydinasetta. Maa kuuluu terrorismia tukevien maiden kaaderiin, kuten Pohjois-Korea, jolla ydinpommi jo on.

Pakistan puolestaan hankki ydinaseen Kiinan teknisellä tuella ja Saudi-Arabian öljyvaroilla ydinsulkusopimuksen vastaisesti, ja Intian ydinaseen kehittelyssä käytettiin kanadalaisista ydinvoimaloista saatua plutoniumia. 

Ydinaseiden leviäminen takapajuisiin maihin on vaarallista syystä, joka tunnetaan elokuvarepliikistä. Sen mukaan ei kannata olla huolissaan maista, joilla on tuhansia ydinlatauksia, vaan tahoista, joilla on yksi.

Se taho on yleensä terroristinen ja eksistentiaalisessa kriisissä, jonka vuoksi muutkin pian ovat.

Suuret pommit ovat käyttökelvottomia valtioiden välisissä valloitussodissa, sillä ne tuhoavat tavoitellun omaisuuden, jäävät ihmisten mieliin vuosisadoiksi (vrt. Viipurin pamaus) ja ansaitsevat moraalisen tuomion.

Puhe ”ydinsateenvarjosta” on puolestaan irvokasta siksi, että laskeumat satavat tappavasti myös hyökkääjän omaan niskaan. Ydinasepelote on uskottava vain tuhoamisen tai koston tarkoituksessa.

Mikäli Iran saa ydinaseen, siinä eivät paljon Palestiinat paina. 

Iskulla Iranin ydinlaitoksiin voidaan rajoittaa joukkotuhoaseiden päätymistä fundamentalisteille.

Pistemäisen täsmäiskun puolustukseksi voidaan sanoa, että sitä ei suunnattu Iranin kansaa vastaan. Vain ase otettiin kädestä pois. Parhaimmillaan isku voisi aiheuttaa Iranissa sisäisen sekaannuksen, jonka tuloksena tapahtuu anti-islamilainen vastavallankumous.

Kielteisenä puolena on, että Yhdysvaltain toimien vuoksi terroritekojen uhka kasvaa kaikissa länsimaissa ja erityisesti Yhdysvalloissa sekä sen liittolaismaissa. Iran voi sulkea Formosansalmen, öljyn hinta nousee, inflaatio lähtee jälleen laukkaamaan ja osakekurssit laskevat.

Kielteisenä puolena on sekin, että juopa länsimaiden ja toisaalta Venäjän, Iranin, Pohjois-Korean ja Kiinan välillä kasvaa.

Se voi laajeta suuremmaksikin konfliktiksi, joka ei jää Israelin ja Iranin väliseksi tulitteluksi. 

Ensimmäinen, joka ilmoittautui sättimään Yhdysvaltoja, oli Iranin rajanaapuri Turkki, joka todistaa siten, ettei se kuulu eurooppalaiseen arvoyhteisöön ja polkee EU-haaveensa aina vain syvemmälle autiomaan hiekkaan.

Yhdysvaltain isku kertoo joka tapauksessa siitä, että Donald Trump on huomannut, ettei hänellä ole kavereita sen enempää Iranissa kuin Venäjälläkään. Isku antaa myös Venäjälle viestin, jonka mukaan Trumpia kannattaa kuunnella.

Samanaikaisesti kokoustavan NATOn sanotaan olevan historiansa pahimmassa kriisissä, joka romuttaa Euroopan maiden taloutta ja saattaa kansantaloutemme kuilun partaalle aina vain syvenevillä varusteluvaatimuksilla.

Myöskään Iranin varustautuminen ei jääne tähän. Mattoveitsilläkin saa aikaan terroristista tuhoa, ja valmiin ydinaseen voi saada Venäjältä. Juuri siksi Iranin hengelliset liiderit liitävät nyt Putinin helmoihin.

He rikastavat uraania, kun kansakuntansa potevat köyhyyttä.

Pitikö tässä käydä näin? Tyhmät pilaavat muutoin edistyvän yhteiskuntakehityksen ja teknisen kehityksen sairasmielisellä uhittelullaan eri puolilla maailmaa. Hullut hallitsevat idän suuria valtoja. 

Vaikuttaa todellakin, kuin C. G. Jungin useasti viittaama Wotan olisi lähtenyt lentoon ja piinaa koko maailmaa alitajuisesti vaikuttavalla aggressiivisuudellaan. 

Syyllisetkin on helppo nimetä. Niitä ovat totalitarismin peruspilarit: Lähi-idän islamismi ja universaali kommunismi, jonka roippeita Kiina, Pohjois-Korea ja nyky-Venäjä seurailevat. Kyseisiä ideologioita puolestaan yhdistää irrationalismi järjellisen ajattelun ohi.

 

Aiheesta aiemmin

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen

Monet tuntevat tarinan sammakosta kattilassa. Jos sammakko heitetään kuumaan veteen, se hyppää sieltä heti pois. Mutta jos vettä hiljalleen lämmitetään sammakon ollessa kattilassa, se ei huomaa veden kuumenemista ja kiehuu hetken kuluttua hengiltä.

Venäjän yksiselitteisesti kiero ja mätä hirmuhallitsija Vladimir Putin yrittää ilmeisesti samaa temppua uhatessaan ihmiskuntaa ydinaseilla. Hänen epäillään valmistelevan myös omaa kansaansa ydinsotaan valtavilla väestönsuojeluharjoituksilla.

Kyse lienee pehmityksestä, jolla koetetaan murtaa kansakuntien vastarinta ja yritetään arkipäiväistää joukkotuhoaseen käyttöä. Psykologian näkökulmasta uhkauksen toistaminen onkin tehokasta: kun jotakin ärsykettä toistetaan, reaktiot aikaa myöten sulavat pois. Asiat piirtyvät ihmisten mieleen näennäisesti hyväksyttyinä, vaikka (tai koska) uhkaukset jäävät toteutumatta.

Myös käänteisvaikutus on ilmeinen. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä vähemmän uhkaajaa uskotaan, ja pelote sammuu pois. Nopeinta inflaatio onkin ollut ydinpelotteen kohdalla.

Käyttääkö Venäjä ydinaseita?

Mitä hyötyä Putinille ja hänen hallinnolleen olisi ydinaseiden käyttämisestä Ukrainan sodassa? Vastaus on sama kuin jokaisen muunkin ydinasevaltion kohdalla: ei mitään.

Suuret räjähteet keräävät maailman tuomion. Ne jäävät historiankirjoihin vuosisadoiksi, kuten Viipurin pamauksesta muistetaan. Lisäksi ne tuhoavat valloitettavan omaisuuden. Radioaktiiviset laskeumat sataisivat myös venäläisten omaan niskaan, sillä tuuli käy useimmiten Ukrainasta Venäjälle päin.

Ydinasetabun rikkomisesta seuraisi moraalinen tuomio, jonka vuoksi Putin menettäisi liittolaisensa sekä ulkomailla että kotimaassaan. Ei taitaisi myöskään täyttyä ydinaseiden käyttödoktriini, jonka mukaan Venäjä käyttää ydinasetta vain, jos sen valtiollinen olemassaolo on uhattuna tai sitä itseään vastaan hyökätään ydinaseilla.

Putin ja hänen hullu tai hullua näyttelevä hallintonsa voi kuitenkin tehdä niin. Kun ikänsä puolesta lähestyy krematorion luukkua, tulee helposti välinpitämättömäksi muita ihmisiä kohtaan.

Hullu mies painaa nappia aloittaakseen ydinsodan.

Kyse ei ole välttämättä vain ikääntyneen hallitsijan hiipivästä mielisairaudesta tai harkitusta hullun miehen strategiasta, joka saattaa olla Venäjän näkökulmasta järjellistä. Länsimaissa ydintuhon uhkaa pidetään vaarallisempana kuin on sen todennäköisyys. Venäjä toistaa uhkauksensa juuri siksi, ettei riski länsimaiden näkökulmasta vähenisi.

Tältä kannalta katsoen ydinasetta käytetään Ukrainassa koko ajan uhkauksena, sillä se estää länsimaita kasvattamasta aseapuaan Ukrainalle.

Myös ydinaseen konkreettista käyttöä Ukrainassa puoltaa Venäjän kannalta se, että länsimaat eivät varmasti tekisi vastaiskua ydinasein. Venäjä voi aivan hyvin ja huolettomasti räjäyttää ydinlatauksen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella pelotteeksi ja odottaa Ukrainan antautumista aivan kuten Yhdysvallat valkoista lippua Japanilta toisessa maailmansodassa.

Peilailutaktiikkaansa soveltaen Venäjä voisi vieläpä perustella omaa ydinhyökkäystään Yhdysvaltain toimilla Hiroshimassa ja Nagasakissa sekä halullaan lyhentää sotaa. Tu quoque.

Länsimaat voisivat tietenkin vastata Venäjän toimiin myös omalla halullaan lyhentää sotaa, jolloin ydinaseen käyttäminen johtaisi sodan laajenemiseen niin sanotuksi maailmansodaksi. Yhdysvallat on viestittänyt Venäjälle, että ydinaseen käyttämisen jälkeen Venäjällä ei olisi enää muun muassa pohjoista laivastoa.

Putinia ei kaivattaisi enää Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen, vaan laskuvarjojääkärit kävisivät etsimässä hänet käsiinsä kuin Osama bin Ladenin. Putinilla olisi veitsi kurkulla myös omiensa keskellä. Voi olla, että ennen ydinasenapin painamista joku hänen lähipiiristään ampuisi kuulan hänen umpinaiseen kalloonsa, eivätkä sotilaat yksinkertaisesti laukaisisi ydinaseita. Toveri Vladimirin ymmärrettäisiin menneen liian pitkälle, ja hänet siivottaisiin vallasta.

Missä ovat pasifistit?

Huomiota herättävää Venäjän ydinaseuhkausten keskellä on maailman rauhanliikkeen toimimattomuus. Kun Yhdysvallat kävi sotaa Vietnamissa ja Irakissa, Yhdysvaltain suurlähetystöjen edessä oli jatkuvia mielenosoituksia, joissa rauhanaktivistit vaativat Yhdysvaltain vetäytymistä. Venäjän uhatessa maailmaa ydintuholla rauhanliike on hiljaa tai vähäpuheinen.

Onko kyse ihmisten kognitiivisesta lukkiutumisesta, eli eräänlaisesta hyytymisestä liian suuren ja käsittämättömäksi käyvän uhkauksen edessä? Vai onko kyse taktisesta vaikenemisesta?

On esitetty, että ydinasekorttia väläyttämällä Venäjä pyrkii aiheuttamaan levottomuutta länsimaissa ja lisäämään vaatimuksia aseavun lopettamiseksi. Tästä syystä rauhanliikkeen taktinen vaikeneminen olisi viisasta. Putinin pelko on tyhmyyden alku.

Jo pelkästään ydinaseilla uhkaaminen on joka tapauksessa rikos ihmiskuntaa vastaan. Mikäli kukaan ei tuomitse ydinaseiden käyttöä kuuluvasti, voidaan vaikenemista pitää myöntymisen merkkinä.

Uhatessaan maailmaa joukkotuholla Putin on käärme, joka aloitti sodan ystävällismielistä maata vastaan, on rikkonut useita kansainvälisen oikeuden säädöksiä ja suunnittelee nyt myös ihmiskunnan lopettamista Harmageddonin tulella.

Sauli Niinistö on ilmeisesti pitänyt ydinaseiden käyttöä mahdollisena, sillä hänen mukaansa kynnys on laskenut ja lisäksi käytöstä seuraisi hänen arvionsa mukaan maailmanlaajuinen joukkotuho.

Hänen on ehkä taktisista syistä sanottava niin, jotta myös Naton ydinasepelote pysyisi yllä.

Tosiasia on, että ydinaseiden käyttämisestä vastaiskuun olisi kaikkein vähiten hyötyä kenellekään, ja juuri siksi puheet ”ydinasesateenvarjon” turvasta ovat makaabereja ja mitättömiä.

Länsimaat eivät voi käyttää ydinaseita Venäjää vastaan, vaikka Venäjä käyttäisi niitä Ukrainassa. Juuri tämän vuoksi Venäjällä on ydinasepolitiikassaan etulyöntiasema.

Ydinaseet ovat käyttökelvottomia valtioiden välisissä sodissa, ja siksi myös puheet turvasta, jonka Naton ydinaseet muka tuovat Suomelle, ovat perättömiä. Vihollisen pitää Suomesta loitolla edelleenkin muu aseistus kuin ydinlataukset.

Ydinaseet ovat käyttökelpoisia vain terroristisessa tarkoituksessa ja tuhoamissodassa, jota ei ole tarkoituskaan voittaa. Mitä selvemmältä Venäjän tappio näyttää, sitä selvemmältä näyttää myös se, että Venäjä käy juuri tuollaista terroristista sotaa, jossa myös ydinaseiden käyttäminen alkaa näyttää tarkoituksenmukaiselta.

Sen vuoksi kansalaisten mellakoimisesta Putinin ydinaseuhkailuja vastaan ei olisi varmasti haittaa, sillä jälkiviisaus on varminta esittää etukäteen. Erityisen ajattelevaista se on tässä asiassa.

Ydinaseiden käytöstä pidättäytyminen ei toisaalta merkitse, että olisi moraalisempaa tappaa tavanomaisilla aseilla, kuten Venäjä jatkuvasti tekee Ukrainassa.

Kremlin kulissit ja Putinin harhat – Miksi Venäjän armeija perääntyy Laika-koirana?

Viisas oppii enemmän vihollisiltaan kuin tyhmä ystäviltään. Kremlin hovissa ei muistettu tätä, kun luotettiin liikaa armeijan taistelukykyyn ja -motivaatioon.

Siksi Venäjä perääntyy nyt poltetun maan taktiikalla. Kostoaseita räjähtelee Ukrainan aroilla ja Itämerellä asti.

Venäjän asevoimissa – niin kuin länsimaiden mediassakin – kiinnitettäneen liiaksi huomiota sodankäynnin pelkkiin materiaalisiin ja taktisiin väärinarvioihin.

Vähemmälle jäävät inhimilliset resurssit (human resources), joista puhutaan muodikkaasti siviiliyhteiskunnassa. HR ei ole kuitenkaan pelkkää haippia.

Suuri osa Venäjälle kohtalokkaista ja Ukrainalle onnekkaista erehdyksistä ovat olleet psykologisia ja perustuneet kognitiivisiin vinoumiin, eli tiedollisiin väärinymmärryksiin, jotka nojaavat filosofis-loogisiin virhepäätelmiin.

”Harhaisuus” onkin usein käytetty yleisselitys Putinin hovin umpikujalle. Katsotaanpa, millaisten harhojen vallassa Putin ja hänen esikuntansa ovat voineet toimia.

 

Putinin ja hänen hovinsa harhat

1) Selviytymisharha (survivorship bias). Selviytymisharhan vallassa on päädytty väärään kuvaan Venäjän armeijan iskukyvystä, kun sitä on arvioitu esimerkiksi Georgiassa ja Syyriassa saavutettujen voittojen eikä tappioiden kautta. On väärin tehdä johtopäätöksiä henkiin jääneistä, kun heikot kohdat olivat niissä, jotka eivät selvinneet.

2) Pienten lukujen laki (law of small numbers). Pienten lukujen lain pohjalta on tehty laajoja yleistyksiä liian pienestä määrästä tietoa. Krimin valtauksen onnistuminen maahanlaskujoukoilla ja tunnuksettomilla sotilailla ei antanut näyttöä siitä, että hyökkäys onnistuisi maasodan muodossa laajalla alueella.

3) Ylivertaisuusvinouma (Dunning-Gruger-effect). Eräiden keskeisten tutkijoidensa mukaan nimetty ylivertaisuusvinouma nojaa narsismiin ja kyvyttömyyteen arvioida omaa taitotasoaan. Sen kohtalokkuus piilee spiraalimaisuudessa: mitä huonommin yksikkö suoriutuu tehtävistään, sitä heikommin se pystyy arvioimaan itse omaa osaamistasoaan. Taidon puutteet kompensoidaan kuvitelmilla, ja kuilu syvenee.

4) Vahvistusharha (confirmation bias). Vahvistusharha tunnetaan muistin valikoivuutena, uskomusten asettamisena tosiasioiden edelle ja virheellisenä korrelaationa sellaisten asioiden välillä, joilla ei ole keskenään tekemistä eikä vaikutusyhteyksiä. Vahvistusharhan puitteissa Kremlissä rakenneltiin promootiota Kiovassa pidettävälle voitonparaatille, mutta triumfivaunujen sijasta Ukrainassa on nähty palasiksi ammuttuja venäläisiä panssarivaunuja.

5) Voittajan vankkurit (bandwagon-ilmiö). Ihmisten oletetaan hyppäävän helposti ennakkosuosikkien vankkureille omaa asemaansa parannellakseen tai välttyäkseen liittymästä häviäjiin. Venäjällä ei kenties huomattu, että Venäjä oli sodan ennakkosuosikki vain venäläisen omasta näkökulmasta, ja siksi kärryt valjastettiin hevosen eteen. Samasta harhasta lienee peräisin Putinin ”suuri henkilökohtainen kannatus”.

6) Stigma-ilmiö (stigma / prejudication). Ukrainalaisille ennakkoluuloisesti langetettu häviäjän stigma on osoittautunut heidän pelastuksekseen sikäli, että se on johtanut Venäjän aliarvioimaan vastustajaansa – kohtalokkain tuloksin.

7) Sädekehävaikutus (halo effect). Sädekehävaikutus on stigma-vaikutuksen vastakohta. Sen mukaan ajatellaan, että jos joku on hyvä jossain asiassa, hänen täytyy olla hyvä jokaisessa asiassa. Esimerkiksi jos ihminen osaa hypätä mäkisuksilla, hän osaa myös laulaa. Ja joku osaa laulaa, hänen täytyy olla hyvä myös talouspolitiikassa. Putin pitää itseään nerokkaana puhujana, ja siksi hän pitänee itseään etevänä sotapäällikönä. Sääliksi käy kenraalikuntaa.

8) Osaamisansa (compenency trap). Osaamisansa puolestaan nojaa sekin ihmisten toiveikkaaseen tapaan arvioida itseään myönteisesti: narsismiin. Venäjällä luotettiin vanhoihin ”hyviksi havaittuihin” toimintatapoihin, eikä huomattu, millainen vaikutus esimerkiksi Ukrainan käyttämillä drooneilla on sodankäyntiin.

9) Kuumien käsien harha (hot-hand fallacy). Tällaisessa ns. ”heittoputkivaikutuksessa” luotetaan siihen, että satunnaiset onnistumiset esimerkiksi nopanheitossa, ”Haluatko miljonääriksi” -kisassa tai koripallossa johtavat onnistumiseen seuraavillakin kerroilla. Venäjälle ei rouva Fortuna ole ollut viime aikoina suopea. Psykologisissa tutkimuksissa on tosin todettu, että aiemmat onnistumiset vahvistavat itseluottamusta niin, että ne todella parantavat suoriutumista myös jatkossa. Menestyksen kierteessä näyttää olevan nyt Venäjän sijasta Ukraina.

10) Yksimielisyysharha (false consensus bias). Yksimielisyysharha on Venäjällä kipsattu ”Yhtenäinen Venäjä” -puolueen nimeen. Näin torjutaan epäilystä, että federaatio rakoilee. Harhan tukena ovat palkka-armeijaa suuremmat sisäisen turvallisuuden joukot. Donetskin, Luhanskin, Hersonin ja Zaporižžjan vaaliteatterissa ihmiset pudottelivat äänestyslippuja läpinäkyviin laatikkoihin, katsellen kiväärinpiippuihin äänestyspaikkojen pihoilla.

11) Pahan maailman oireyhtymä (mean world syndome). ”Yksimielisyyttä” Putinin hallinto tavoittelee levittämällä kuvaa uhkaavasta ulkomaailmasta. Hän haluaa bunkkeroida Venäjää tavalla, jota mediatutkija George Gerbner selitti väkivallan kultivaatioteoriallaan jo 1970-luvulla. TV-settinsä ja nojatuolinsa välissä istuvat venäläiset on vakuutettu ”juhlavasta ja isänmaallisesta” väkivallasta, jolla ei ole kielteisiä seurauksia – kunnes asiat alkavat koskea itseä reaalitodellisuudessa.

12) Julkaisuharha (publication bias). Venäjän taipumus julkaista valtion kontrolloimassa mediassa vain myönteisiä uutisia sodasta on kaatunut ongelmana hallinnon itsensä päälle. Kansalaiset on tuuditettu myönteiseen käsitykseen sodasta. Tiedotus- ja toitotusvälineiden suoltaman informaation ja todellisuuden välinen ristiriita on paljastuessaan johtamassa paniikkiin ja kukaties kumoukseen. Pato romahtaa rakentajien päälle, mutta onhan majavienkin yleisin kuolinsyy päälle kaatuva puu.

13) Ulkopuolisten vaikuttajien poissulkeminen (ghost in the machine). Venäjä laskelmoi, ettei Ukraina saisi paljoakaan kansainvälistä tukea puolustukselleen. Yllättäen lähes koko läntinen maailma on vetänyt Ukrainan viirit tankoihinsa, ja materiaalista tukea Ukrainalle on hillinnyt antamasta lähinnä pelko sodan laajenemisesta.

14) Itsepetos (self-deception) on petosten muodoista pahin, sillä syyllinen on paikalla koko ajan. Laaja sota on merkkinä siitä, että venäläiset ovat uskoneet kollektiiviseen petokseensa.

15) Tilannesokeus (change blindness) ei ole koostunut vain huonoista itsensä arvioinneista ja tilannetietoisuuksista, vaan venäläiset eivät ole ymmärtäneet myöskään sitä, mitä heille ja heidän maalleen on laajassa skaalasssa tapahtumassa. Venäläiset ovat keskittyneet käymään vääriä sotia ja taistelemaan asioista, joita ei ole tai joilla ei ole merkitystä (Ukrainan arot, vanhoillisuus, suurvaltamaine).

Putinilla kaikki pelissä

Itse en osta enkä myy sitä käsitystä, että Putin ja hänen hallintonsa olisi hullu. Kyse ei ole pelkästä näytelmällisestä halusta lisätä ydinpelotetta. Myös järkevää esittäessään Putinin hovi on aidosti mielisairaassa tilassa.

Näyttöä siitä antaa sekopäinen puhe, jonka Putin piti lähipiirilleen Kremlissä. Blingiä oli kuin Sikstuksen kappelissa tai Berlusconin makkarissa, mutta ajatuskulku suoraan hevoshaan sontaiselta laitumelta.

Tuhojen lisäksi voitaisiin miettiä, kuinka valtavia mahdollisuuksia Venäjä on harhaisuudellaan menettänyt käydessään sotaa lähes koko länsimaailmaa vastaan.

Verrattuna siihen, miten paljon nerokkaita luomuksia venäläiset tiedemiehet ja taiteilijat ovat aikojen saatossa tehneet, tämä Putin ja hänen regimensä ovat taantuneet apinan tasolle, jolloin rinnastusta voi pitää solvauksena eläinparkaa kohtaan.

Putin katsoo peiliin.

Venäjän valtion käymä sota on nykyajan ihmis- ja luontokäsitysten valossa hirmuinen rikos kaikkea elollista vastaan, etenkin kun siihen on liitetty ihmisoikeus- ja ympäristörikosten lisäksi myös ydintuhon uhka.

Putinin ”perinnäisarvot” ovat perityt teknologiasta ja massakulttuurista juopuneen 1930-luvun diktatuureista ja totalitarismeista. Ne kielivät imperialismin kuolinkorahduksista ja toisaalta myös ihmisyksilöiden taipumuksesta korvata uskonnolliset auktoriteetit maallisilla liidereillä.

Historian nuottiviivastot ovat sellaisessa asennossa, että sota venäläistä autokratiaa vastaan on pakko voittaa. Kympin kysymys on, miten saada tulos aikaan mahdollisimman vähin vaurioin.

Länsimaiden ei pidä sortua kyseisiin harhoihin itse, vaikka Ukrainan armeija on hyvässä vauhdissa ja liike-energia juuri nyt suuri.

Pelottelujensa kovaäänisyydestä päätellen pelko on hiipinyt Venäjän regimen omiin kalsareihin. Selvempää näyttöä maan umpikujasta ei voisi olla kuin juoksu ydinaseiden taakse. Putinin toivo on vain siinä, että länsimaat itse jotenkin kompuroivat.

Venäjän menetelmät: pelottelu, propaganda, projisointi ja peilailu

Venäjä tulee jatkossakin käyttämään neljää pääasiallista metodiaan, jotka ovat pelottelu, propaganda, projisointi ja peilailu.

Pelottelu ja propaganda tunnetaan laajalti. Projisointi tarkoittaa omien ongelmien siirtämistä muiden syyksi (esimerkiksi ”Venäjää eristetään”). Myös omien aggressioiden kääntämisestä muiden piikkiin on saatu paljon näyttöä.

Peilailu taas on muissa nähtyjen piirteiden omaksumista Venäjän toimintamuodoiksi. Esimerkkinä siitä on Venäjän tavantakainen viittaaminen Naton välintuloon, jolla liittoutuma lopetti Kosovon verisen sodan vuonna 1999. Vastaavasti Venäjä on koettanut oikeuttaa interventiotaan ja äänestyssirkustaan Donetskissa, Luhanskissa ja muilla alueilla.

Tämän varjoon jää helposti se, että Ukrainaan kuuluneet alueet eivät ole antaneet itsenäisyysjulistusta järjestääkseen äänestyksen, maassa ei ollut vaalitarkkailijoita ja äänestyksen tulokselta puuttuu kansainvälinen tunnustus.

Monet ovat unohtaneet, että Venäjä järjesti Donetskissa ja Luhanskissa valeäänestyksen alueiden itsehallinnosta jo vuonna 2014, joten voidaan kysyä, mihin tätä jatkuvaa äänestyttämistä tarvitaan.

Jos kysytään, miten käy, jos tai kun Ukrainan joukot palaavat mailleen, todennäköinen vastaus on, että Venäjän uhkaukset eivät toteudu.

Ydinaseita estää käyttämästä tosiasia, että seuraukset koskisivat myös Venäjää itseään, ja menetettävää Venäjällä on edelleen liikaa Moskovaa ja Siperiaa myöten. Ennemmin lentää Putin itse kuin yksikään ydinlatauksella varustettu ohjus.

Mitä useammin ydinaseilla uhataan niitä käyttämättä, sitä heikommaksi ydinuhan pelotevaikutus käy jatkossa. Ja mitä useammin länsi taipuisi ydinaseiden edessä, sitä useammin Venäjä käyttäisi niitä eri maiden kiristämiseen tulevaisuudessa.

Myönteistä Venäjän aloittamassa sodassa on vain, että se on saanut suomalaiset Venäjä-myönteiset putinistit mykistymään Internetin laareissa ja syömään sympatian kaipuuseensa Pfizerin sinistä.

Aiheesta aiemmin:

Hullu-Putinin diagnoosi ja Venäjän tulevaisuus

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – ”Putinille put out”

Käydäänkö nyt sotaa vai ei?

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Putin herättää Wotanin

Putin tarvitsee tutin

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – Putinille ”put out”

Kylmän sodan aikana länsiliittoutuneet aikoivat pysäyttää itäblokista vyöryvät panssarivaunut taktisilla ydinaseilla. 

Taktinen ydinase on taistelukentillä käytettäväksi suunniteltu ”pieni” ydinräjähde, joka on tarkoitettu ammuttavaksi jopa jalkaväen aseilla, kuten kranaatinheittimillä, ja jonka tuhovoima on muutaman trotyylikilotonnin tai sen osien luokkaa.

Vertailun vuoksi Hiroshiman ja Nagasakin pommit olivat 13–15 kilotonnin räjähteitä, ja tuhovoima oli suunnaton.

Strategiset ydinaseet puolestaan ovat ballistisilla ohjuksilla maaliin kuljetettavia totaalisen tuhon aseita, joiden räjähdysvoima vastaa noin kahta megatonnia trotyylia. Mikäli tällainen ase räjähtäisi Helsingissä, ikkunat menisivät rikki vielä Riihimäelläkin.

Ydinaseet ovat vaarallisia myös niiden käyttäjille itselleen – sekä säteilyvaikutuksen vuoksi että poliittisesti: vastaiskun pelossa.

Tästä puolestaan seuraa, että ydinaseet ovat kaiken järjen mukaan käyttökelvottomia. Ja koska ne ovat järkevän toimijan käsissä käyttökelvottomia, niiden varaan ei voitaisi vannoa oikeastaan mitään – ei kauhun tasapainoa eikä rauhaa. Niin sanottu ydinsateenvarjo ei suojaa laskeumalta.

Kauhun tasapainoksi sanottu rauhantila onkin nojannut vain hullun miehen strategiaan, eli käsitykseen, että vastustaja on tarpeeksi sekopäinen hyökätäkseen ydinasella tai kostaakseen ydinaseella. Tämän hulluuden valossa on ollut paradoksaalisesti järjellistä pidättäytyä ydinaseiden käytöstä.

Hullun miehen strategia on uskottava, jos aggressorilla ei ole mitään menetettävää, on iäkäs ja kuolee muutenkin, roikkuu heikosti vallankahvassa kiinni tai toimii terroristisesti ja haluaa kylvää tuhoa. Siksi ydinase sopii lähinnä vastapelotteeksi uhattuna oleville pienille valtioille tai hyökkäysaseeksi terroristisille toimijoille.

Miten tämä koskee Hullu-Putinia?

Hullu-Putinin kuolaaminen ydinaseiden suuntaan kertoo ydinaseiden käyttökynnyksen alenemisesta – aivan niin kuin kynnyksen aleneminen kertoo Putinin uppoamisesta entistä syvemmälle sairaisiin immersioihinsa.

Putinin on sanottu näyttelevän hullua vahvistaakseen uskoa ydinpelotteeseen. Mutta nurkkaan ajettuna hänen performanssinsa takaa voi paljastua salahulluus, joka onkin aitoa. Hänellähän ei ole pian mitään menetettävää, kun valtadespotia ja korruptiivinen hierarkia, oligarkia ja autokratia ovat murentuneet pois, ja pistooli turvamiehen taskussa alkaa näyttää epäilyttävältä.

Eivät ydinaseet kuitenkaan vain Putinin määräyksestä ala paukkua, vaikka Venäjän ydinasedoktriini salliikin taktiset ydiniskut alueellisen sodan tapauksessa. Alueellisella sodalla tarkoitetaan paikallisia kahdenvälisiä sotia suurempia konflikteja, joissa on osallisina useita osapuolia. 

Venäjä voi käyttää ydinasetta Ukrainassa, mikäli se tulkitsee, että sotaan osallistuu muitakin maita. Juuri tämä on alentanut länsimaiden halukkuutta tukea Ukrainaa. Ja tähän Putin pyrkii jatkuvasti vetoamaan. Taktinen ydinase on taktinen nimenomaan siksi, että sitä voidaan käyttää jokseenkin uskottavana argumenttina tilanteessa, jossa Venäjä valittaa potevansa eksistentiaalista uhkaa.

Putin voi siis pelata upporikasta tai rutiköyhää. Hän voi katsoa kortit kurjaan loppuunsa asti. Hänen peluunsa ydinaseilla ei ole välttämättä bluffi.

On mahdollista, että Hullu-Putin on aidosti hullu, ja vain kapinakenraalin niskalaukaus pysäyttää rakkikoiran juuri tuhon kynnyksellä.

Jää myös mahdollisuus, että Venäjä käyttää ydinasetta sairaan ”rationalisminsa” mukaisesti. Taktinen ydinlataus voidaan räjäyttää varoitukseksi harvaan asutulla alueella, jonne se voidaan toimittaa esimerkiksi hypersoonisella Kinzhal-ohjuksella. Poseidon-ydintorpedon ”likaisella pommilla” voidaan saastuttaa rannikot luonnonsuojelijoita varmasti harmittavalla tavalla. Ja ”lentävä Tshernolbyl” Burevestnik vetää perässään radioaktiivista vanaa.

Sarmat-ohjuksen kyydissä kulkeva strateginen ydinlataus puolestaan voidaan räjäyttää avaruudessa Euroopan taivaalla, jolloin paine- ja polttovaikutus ei yllä maan tasalle, mutta elektromagneettinen pulssi tuhoaa kaiken piiritekniikan ja kovalevyillä olevan informaation horisontin laajuiselta alueelta.

Sähköt katkeavat, lentokoneet putoavat, satelliitit pimenevät, pörssit sulkeutuvat, pankkitilit tyhjenevät ja ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmät sakkaavat...

Miksi Putin ei niin tekisi? Onhan hän sodassa – totaalisessa sodassa!

Elokuvateollisuus on pehmittänyt ja siedättänyt ihmiskuntaa tällaiseen päivään jo pitkään.

 

Sekasorto lisää riskiä

Jo Viipurin pamauksesta opimme, että suuret pommit ovat käyttökelvottomia, koska ne tuhoavat valloitettavan omaisuuden, jäävät ihmisten mieleen vuosisadoiksi ja ansaitsevat moraalisen tuomion. Samoista syistä (ja koronakriisin valossa) käyttökelvottomia ovat myös kemialliset ja biologiset joukkotuhoaseet.

Siksi ainoa tuloksellinen sota voidaan käydä tavanomaisin asein, ja tavanomaisia taistelijoita Putin haalii riveihinsä liikekannallepanolla. Se on ”osittainen”, jotta se ei pysäyttäisi koko Venäjää ja houkuttelisi aseisiin venäläistä kleptokratiaa sekä sen lemmikkejä, jotka ovat tunnetusti halukkaita kuolemaan sodissa...

Tosiasiassa Putin tuli liikekannallepanon määrätessään kutsuneeksi omat kansalaisensa kaduille ja lähettäneeksi kuolemaa pakenevat hybridiaseina ulkomaille.

Venäjän vaihtoehtoina ovat nyt (1) kaduilta ja kujilta alkava kansalaiskapina, (2) federaation rakoilu tai luhistuminen tasavaltojen itsenäistymispyrkimyksiin, (3) oligarkkien, silovikkien tai sivilikkien tekemä palatsivallankeikaus tai (4) asevoimien käyttöä koskevassa konfliktissa myös armeijan toimeenpanema vallankaappaus.

Tilanne haisee päivä päivältä enemmän siltä, että myös Venäjällä ymmärretään Putinin hallinnon aiheuttamat valtaisat tuhot venäläisille itselleen. Putinista ei ole hyötyä enää kenellekään, mikä on läpikotaisin korruptoituneessa hallinnossa merkittävä seikka. Sota voi siirtyä Ukrainasta Venäjän omaksi sisällissodaksi, jossa vastakkain ovat oppositio ja eliitti.

Juuri näistä syistä Putinin sormi voi päätyä ydinasenapille, jos mikään ulkoinen este ei häntä pysäytä. Kyseessä on fasistinen luonne, joka kuolee mieluummin kuin kärsii tappiota. Ja sotatappio hänen pitäisi estää välttääkseen saamasta polonumia kahviinsa tai novitšokia alushousuihinsa.

Jälkiviisaus on syytä esittää etukäteen – ja niin on etenkin ydinsodan tapauksessa

Politiikan tutkimuksessa on toisinaan hämmästelty ja oudoksuttu ihmiskunnan taipumusta organisoitua hierarkkisesti suurten liiderien johdettavaksi. Tällainen järjestyminen on fataalia ja vaarallista.

Muutamien sosiobiologien mukaan kädelliset tuntevat fyysistä mielihyvää suuren johtajan läheisyydessä. Monet myös taputtavat käsiään aktiivisesti duumassa.

Puusta pudonnut ihmiskunta organisoituu edelleen puukaavion mukaisesti suurten apinoiden alaisuuteen. Ja apinaksi ovat Putinin tapaiset aikeissa lähettää koko ihmiskunnan.

Ihmeteltävää on se laimeus, jolla rauhanliike on suhtautunut Putinin vihjailuun ydinaseiden käytöstä. Varotaanko ”puuttumasta toisen valtion sisäisiin asioihin”? Kukaan vallalla ja vastuulla orjuutettu länsipoliitikko ei uskalla vaatia Hullu-Putinin syrjäyttämistä ilmeisesti juuri tästä syystä.

”Tuemme Ukrainaa” – niin. Mutta miten olisi: ”Kannustamme Venäjän kansaa syöksemään vallasta ydinaseilla uhkaavan despoottinsa!” Jos vielä Kiinakin liittyisi pakoterintamaan, Putinin peli olisi pelattu.

Länsimaalaisten varovaisuudessa ei ole ollut välttämättä kyse vain kiltteydestä vaan jähmettymisestä ydinpelotteen vuoksi. Immanuel Kantin mukaan asiat, joita järki (die Vernunft) ei ymmärrä, voivat tuottaa ihmisille jopa ylevyyden elämyksen. 

Ydinaseen vaikutukset eivät siis välity ihmisten ymmärrykseen (der Verstand) vaan voivat aiheuttaa informaatioshokin, joka ainoastaan kangistaa vastalauseet käsittämättömyydellään.

Ydinaseet ovat siis siinäkin mielessä vaarallisia, että ne murtavat poliittisen vastarinnan oman epäuskottavuutensa ja epätodennäköisyytensä vuoksi.

Mikäli Putin ja hänen hallintonsa päättävät käyttää ydinasetta Ukrainassa, ei siihen voida vastata lännen ydinaseilla. Venäjän voimannäyttö johtaisi tietenkin moraaliseen tuomioon, mutta myös rintamien jäätymiseen Ukrainassa. Tämä alentaa ydinaseiden käytön kynnystä.

Oman näkemykseni mukaan taktisten ydinaseiden käyttäminen on Ukrainan alueella realistinen vaihtoehto. Tapahtuman merkitys on yhtä kuin tapahtuman suurellisuus kertaa todennäköisyys. Koska suuruusluokka on valtava, antaa pienikin todennäköisyys mahdollisuudelle dramaattisen merkityksen.

Miten ydinaseilla uhkaamiseen sitten pitäisi suhtautua? Elääkö mielummin päivä leijonana kuin vuosia lampaana? Ottaako mieluummin luoti rintaansa vain selkäänsä? Ydinaseella uhkaajalle ei oikein mitään voi.

Ydinasevaltiota pitää aisoissa mahdollisuus, että sen vaikutukset osuvat myös aggressoriin itseensä. Venäjällä on edelleen paljon menetettävää, ja siksi ydinräjähteen käyttö on epätodennäköistä, joskin varteenotettavaa rajoitetussa mittakaavassa.

Ydinaseiden käyttöä seuraisi luultavasti vaatimus ydinaseiden täydelliseksi poistamiseksi maapallolta. Jos pseudorationaaliset turvallisuusneuvoston jäsenet voivat tukeutua niihin, miksi eivät paljon ennemmin Pohjois-Korean ja Iranin tapaiset räksyttäjät?

Ydinaseiden käytöstä seuraisi myös yksin- tai harvainvaltaisten poliittisten organisaatioiden lopettaminen niin idän diktatuureissa kuin lännen demokratioissakin.

Alettaisiin kiinnittää enemmän huomiota siihen, kuinka hullusti ihmiskunta organisoituu järjestäytyessään suurien liiderien ympärille tai alaisuuteen.

Todettakoon vielä, että Putin ei ole ensisijaisesti nationalisti vaan imperialisti. Kansallismielisyys on aivan eri asia – ja hyvä asia, sillä juuri se takaa jokaisen kansakunnan itsenäisen olemassaolon ja valtioiden itsemääräämisoikeuden.

 

Aiheesta aiemmin:

Käydäänkö nyt sotaa vai ei?

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Putin herättää Wotanin

Putin tarvitsee tutin

Nato-kauppaa ei pidä tehdä ennen kuin on pohdittu hintaa

On hyvä, että Suomen reki Natoa kohti etenee. Mutta kauppaa ei pidä tehdä sopimatta ensin hinnasta.

Mediassa on luotu kuvaa Nato-kiimaisesta Suomesta, joka on valmis Naton jäseneksi hinnalla millä hyvänsä. On muodostettu mielikuva, että puolustusliitolla on myyjän markkinat, ja siksi puodin ovi on 24/7 auki.

Samalla on häpeilty tapaa, jolla virolaiset opettavat Suomea Nato-asioissa, vaikka Suomi ylenkatsoi Viroa Neuvostoliitosta irtautumisen jälkeen.

Suomen tavassa turvata itse oma puolustuksensa ei ole ollut nähdäkseni mitään häpeämistä.

Itsenäisestä puolustuspolitiikasta on seurannut, että Suomella on vahvempi maavoimien aseistus kuin monella Euroopan Nato-maalla. Esimerkiksi kenttätykistömme on Euroopan vahvimpia.

Tämä on selitys siihen, miksi Suomella on ollut jo pitkään kultakortti Natoon. Kyllä muille maille Suomen aseet ja resurssit kelpaavat.

Suomessa kimaltelee vain Nato-kolikon saamapuoli: turvatakuiden herahtamista odotetaan kuin kettu variksen suusta putoavia marjoja.

Ikääntyvinäkin ajantasaiset Hornet-hävittäjät kelpaisivat varmasti Baltian ilmavalvontatehtäviin, sillä noilla mailla itsellään ei ole minkäänlaista hävittäjäkalustoa. Vielä varmemmin muihin Nato-maihin haluttaisiin uudet häivehävittäjämme.

Puolustusliiton näkökulmasta on Suomen Nato-asiassa ollut koko ajan kyse Baltian maista, ei niinkään Suomesta, joka täyttää Naton jäsenyyskriteerit paremmin kuin moni Nato-maa itse.

Ironisesti voidaan sanoa, että Nato tarvitsee Suomea enemmän kuin Suomi Natoa. Näin asia on, paitsi jos Suomen valtiota uhkaisi eksistentiaalinen kriisi.

Nato-sopimus on tärkeää neuvotella sellaiseksi, ettei siinä laiteta suomalaisten päätä mihinkään sellaiseen silmukkaan, joka voisi heikentää itsenäistä puolustuskykyämme. Ei ole myöskään puolustusliiton etu, jos 1300 kilometriä Nato-rajaa jää auki.

Siksi Suomen Nato-sopimuksen tulisi olla win/win-sopimus, jossa kaikki osapuolet voittavat ja kukaan ei häviä.

On myös epäiltävä, saako Suomi poliittisen tuen lisäksi Nato-sitoumuksesta mitään olennaista lisähyötyä nykyiseen tilanteeseemme nähden, mikäli Suomeen ei sijoiteta pysyviä Naton tukikohtia.

NRF-joukkoja (Nato Response Forces) lukuunottamatta Natolla ei ole omia asevoimia eikä ratsuväkeä, joka karauttaisi paikalle, jos kahakka yllättää.

Venäjä puolestaan ei ole valtio, jolla on armeija, vaan se on armeija, jolla on valtio.

Putin, joka pelaa upporikasta ja rutiköyhää, voi hyökätä myös maahan, joka on Naton jäsen, ihan vain osoittaakseen, ettei Nato aloita maailmansotaa puolustaakseen jotakin Euroopan erämaista koostuvaa kolkkaa.

Miten silloin kävisi?

Mikäli Nato-maat päätyisivät eripuraan, suomalaiset voisivat joutua puolustamaan maatamme jälleen etupäässä yksin, vaikka saisimme muodollista sympatiaa muilta Nato-mailta.

Nato voi osoittautua päätöksenteossaan hajanaiseksi, eikä sen viidettä artiklaa ole missään testattu.

Kynnys Naton ja Venäjän välisen konfliktin aloittamiseen on lähes yhtä suuri kuin kynnys ydinaseiden käyttöön. Sitä ei helposti ylitetä edes rationaalisen hulluuden doktriineilla.

Sen vuoksi Suomen tulevaan Nato-liittolaisuuteen tulisi sisällyttää yhteisymmärrys, jonka mukaan Suomessa on pysyviä Naton tukikohtia. Niiden läsnäolo varmistaisi, että Suomen ja Venäjän mahdollisessa konfliktissa on väistämättä osapuolina muidenkin Nato-maiden joukkoja.

Sen sijaan ydinaseiden sijoittaminen Suomeen on yhtä turhaa kuin kaikkialle muuallekin. Viipurin pamauksesta asti on suurten räjähteiden ongelmana on ollut, mihin niitä voisi käyttää. Ne kun herättävät laajan huomion, tuhoavat sotasaaliin ja syöpyvät ihmisten mieliin ansaiten historian tuomion.

Ydinaseet soveltuvat tuhoamissotiin ja terroristiseen toimintaan, mutta niillä ei voi voittaa eikä puolustaa mitään. Sen vuoksi ydinaseet voisi ja pitäisi hävittää käyttökelvottomina.

Tosiasiassa ydinaseet eivät takaa edes kauhun tasapainoa, sillä ydinaseilla uhkaaminen on epäuskottavuudessaan tyhjä kortti.

Ydinaseiden sijoittaminen Suomeen olisi epäviisasta siksikin, että täällä ne muodostaisivat riskin joutua hyökkäävän vihollisen käsiin. Ongelma on sama kuin ydinaseiden leviämisessä yleensäkin. Syntyy tilanne use or loose, mikä madaltaa käytön kynnystä.

Ydinaseiden keskeinen kysymys ei ole niiden sijoittelu tukikohtiin, sillä ydinlatauksia voidaan lähettää kiertorataa pitkin toiselle puolelle maapalloa hetkessä.

Ongelma on niiden olemassaolo ylipäänsä.

Trumpista uusi Nixon?

Richard Nixon jäi historiaan presidenttinä, joka saavutti suuria voittoja ulkopolitiikassa mutta jonka virkakaudella Yhdysvaltain sisäpolitiikassa kuohui. Nixon muun muassa avasi suhteita Kiinaan ja Neuvostoliittoon sekä päätti Vietnamin sodan.

Nixonin (rep.) virkaura torpattiin sinänsä mitättömään vakoiluskandaaliin, mitä voidaan pitää merkkinä poliittisen vasemmiston vaikutusvallasta 1970-luvulla; esimerkiksi Bill Clintonin (dem.) uraa presidenttinä ei tuhottu pelkkään skandalisaatioon.

Filosofi Slavoj Žižek, joka tunnetaan politiikkaa koskevista psykoanalyyseistään, kommunismin kaipailustaan sekä pakolaisten vastaanottotoiminnan kritiikistään, on katsonut, että pahinta ei ole, jos Trump epäonnistuu, vaan se, jos hän onnistuu. 

Toisaalta Žižek on antanut kannatuksensa Trumpille, jotta tämä todellakin onnistuisi omissa pyrkimyksissään ja jotta vasemmisto sekä EU-eliitti sitä kautta heräisivät ja nousisivat isähahmoaan vastaan. Eikö olekin kompleksista?

Trumpin tosiasiallisten vastustajien (jollainen Žižekin on) ei kannata kuitenkaan iloita sen enempää hänen onnistumisestaan kuin epäonnistumisestaankaan.

Nyt näyttää siltä, että Trumpin vetämä reaalipolitiikka, jossa vallan ja voiman käyttö tunnustetaan jälleen ulkopolitiikan modus operandiksi, tuottaa tuloksia. Kirjoitin olympialaisten aikaan Pohjois-Korean uuden johdon paineista uudistaa politiikkaansa ja käyttää ydinaseilla saavuttamaansa neuvotteluasemaa hyväkseen.

Kim Jong-unin ja Donald Trumpin kohdatessa viime viikolla molempien osapuolten voimannäytöt vaikuttivat toimivan samalla tavoin kuin Gorbatšovin ja Reaganin kaudella. Tuolloin Neuvostoliitto saattoi peräytyä kilpavarustelusta Yhdysvaltain kehittelemän paperitiikerin, voittamattomana pidetyn ”Tähtien Sota” -hankkeen (SDI), edessä. Molempien vetäytyminen kilpavarustelusta oli mahdollista ilman imagotappioita, sillä yhteiseksi viholliseksi voitiin tunnustaa käsistä riistäytyvä tekniikka.

Samantapaisesta lienee kyse myös Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain kaavaileman ydinaseettoman vyöhykkeen luomisessa Korean niemimaalle. Yhdysvaltain vetämä voimapolitiikka antaa Pohjois-Korealle mahdollisuuden vetäytyä diplomaattisesta uhittelusta kasvojaan menettämättä.

Vetäytymiseen ja Koreoiden mahdolliseen yhdistymiseen on pohjoisessa suuri paine, sillä maan elintaso on aivan kurja. Pidän täysin mahdollisena, että etelä ja pohjoinen yhdistyvät yhtä yllättäen kuin Länsi-Saksa ja Itä-Saksa, joka lakkasi olemasta, kun piikkilanka kerättiin pois. Tämä edellyttää periaatteessa vain kahta asiaa: Kim-dynastian henkilökohtaisen hyvinvoinnin jatkumista jollakin kaukaisella saarella ja todellisen kuvan luomista pohjoiskorealaisille siitä, millainen maailma on.

Myöskään niiden, jotka avoimesti vastustavat Trumpia ja pyrkivät vesittämään ulkopoliittiset tulokset, ei kannata iloita hänen epäonnistumisestaan peittelemättömästi, sillä ulkopolitiikassa tuloksia saavutetaan usein pienin askelin.

Myös Trumpin sisäpoliittisten vastustajien kannattaa hillitä voitonriemuaan, vaikka Helsingin Sanomien mukaan Trump onkin onnistuneesti epäonnistunut, ja Kaliforniassa ”suunnitellaan vallankumousta ja ollaan valmiita suoraan toimintaan”!

Meidän oloissamme Trump pitäisi ottaa vakavasti mutta ei kirjaimellisesti, kun taas mediassa Trump on otettu kirjamellisesti muttei vakavasti, aivan kuten eräät ovat etevästi huomauttaneet.

Yhdysvaltain sisäpolitiikassa Trump-ilmiö kertoo omasta mielestäni lähinnä yhdestä asiasta: yhdysvaltalaisen keskiluokan päätöksestä pitää asemistaan kiinni kansainvälisen kapitalismin, globalisaation ja sosialistisen internationalismin epäpyhää allianssia ja yhteistendenssiä vastaan.