Ainekirjoitus oikea rangaistus röökin poltosta?

Oikeuskanslerinvirastossa osataan puuttua suuriin elämänkysymyksiin. Eräs sellainen tuli eteen, kun apulaisoikeuskansleri antoi ratkaisun asiassa, joka koski kysymystä, saako koulun rehtori rangaista tupakointikieltoa rikkoneita oppilaita kirjoituttamalla heillä kouluaineita tupakoinnin vaaroista.

Apulaisoikeuskanslerin vastaus oli kielteinen: kurinpitomuoto ei ole oikea.

Kokoomuksen Ben Zyskowicz otti aiheeseen kantaa pitämällä oikeuskanslerinviraston ratkaisua ”terveen järjen vastaisena” ja ”ahdasmielisenä”.

Perustelunaan Zyskowicz käytti porsaanreikää, jonka mukaan kyseistä rangaistusmuotoa ei ole erikseen kielletty. Hänen mukaansa tästä seuraa, että sitä voidaan käyttää, aivan samoin kuin opettaja voi puuttua koulukiusaamiseenkin, vaikka puuttumiseen ei ole erikseen velvoitettu.

Mietitäänpä, mitä logiikkaa tässä on.

Myöskään kissaa ei ole kielletty työntämästä mikroaaltouuniin, mutta siitä ei automaattisesti seuraa, että niin saisi tehdä.

Koulukiusaamiseen puuttumista taas puoltavat kasvatustieteelliset ja eettiset syyt.

En voi ymmärtää Zyskowiczin kannanottoa muuna kuin pyrkimyksenä saada huomiota juuri ennen kunnallisvaaleja.

Nähdäkseni ”terveen järjen vastaista” on rangaista yläasteikäistä nuorta kouluaineen kirjoituksella. Se on lisäksi epäpedagogista ja ahdasmielistä, eli asiat ovat tarkalleen vice versa.

On sinänsä hyvä, että tupakontia koetetaan kitkeä pois, sillä siitä on haittaa myös sivullisille, erityisesti hengitystieallergikoille ja astmaatikoille. Mutta huonosta harrastuksesta (kuten tupakoinnista) ei pidä rangaista käyttämällä rangaistuskeinona hyvää harrastusta. Jos kirjoittaminen nähdään rangaistuksena, nuoreen ihmiseen kasvaa vastenmielisyys älyllistä työskentelyä ja itsensä ilmaisemista kohtaan.

Älyllistä työskentelyä toivoisin myös kokoomukselta.

Kokoomuksessa on oltu viime aikoina huolissaan nuorison syrjäytymisestä. Ehkä kyse on jonkinlaisesta puolustuksesta. Nuorison syrjäytyminen heijastelee yhteiskunnan jakautumista tulo- ja varallisuusluokkiin. Nykyaikana köyhyys periytyy, eikä luokkanousua koeta, kuten 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin duunarien kakaroista tuli porvareita kasvattaen myös kokoomuksen kannatusta. Velalla kouluttautumiseen ei ole enää halua eikä varaa, kun opintotuki ei riitä elämiseen kalliissa kaupungeissa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö tarkoittaa varmaan hyvää ilmaistessaan huolta nuorten syrjäytymisestä. Helsingissäkin toistakymmentä prosenttia nuorista jää tai jättäytyy vaille peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa.

Ongelmia ei voida kuitenkaan ratkaista kokoomuksen reseptillä: korostamalla lähiympäristön, vanhempien ja omaisten vastuuta. Tällä tavoin kokoomus on pyrkinyt ratkaisemaan myös vanhustenhuollon ongelmat. Vastuuta ikäihmisistä on vieritetty omaisille, mikä johtaa läheisriippuvuuteen. Sitä kautta nuorison ja velkaisten keski-ikäisten ahdinko vain syvenee.

Myös nuorisopolitiikassa vapaaehtoistyön varaan jättäminen on välinpitämätöntä. Hyvinvointia ei voida perustaa pelkkään armeliaisuuteen. Vasemmiston resepti ja nimi samalle asialle on ollut ”solidaarisuus”, joka tosin on yleensä tarkoittanut taloudellista ja palkkasolidaarisuutta.

Tässä asiassa olen enemmän vasemmiston kuin oikeiston linjoilla. On asioita, jotka ratkeavat tulojen oikeudenmukaisemmalla jaolla.

Oikeiston huolessa nuorten syrjäytymisestä on ollut sitä paitsi hieman komenteleva ja ylhäältä päin kohdistuva sävy. On haluttu potkia ”epä-älyllisiä laiskureita” amikseen.

Useimmiten nuorten ja varsinkin poikien koulunvastaisuus on ollut heidän tapansa ilmaista älyllisyyttään ja lahjakkuuttaan. Tätä ei ole ymmärretty, vaan se on tuomittu.

Naisenemmistöisessä opettajakunnassa poikien äänekkyyttä ja kapinamuotoja ei ymmärretä heidän kypsyytensä ja itsenäisyytensä merkiksi, vaan ne tuomitaan ja tukahdutetaan. Tyttöjen nöyrtyminen ja alistuminen puolestaan tulkitaan ”älyllisyydeksi” ja ”varhaisemmaksi kehitykseksi”, ja niistä palkitaan. Näin ei ole ihme, miksi varsinkin pojat syrjäytyvät koulutyöstä eivätkä valikoidu korkeakoulutukseen, joka onkin täysin tyttöistynyt.

Koulu ja kasvatus luovat syrjäytymistä, kun asioita hoidetaan vähällä järjellä.

Mainittakoon, että kävin itse joskus tuota puheena olevaa Sylvään koulun yläastetta Sastamalassa. Muistaakseni jo silloin koulussa oli käytössä kyseinen tupakoinnista rankaisemisen menettely. Asiasta on yli 30 vuotta, joten oikeuskanslerinviraston ratkaisussa menee poikki pitkällinen perinne.

Ei minusta kuitenkaan tämän huonompaa kirjoittajaa tullut! Tosin en koskaan joutunut tupakointirangaistuksen kohteeksi, sillä kilttinä nörttinä jätin Nortin polton raggareiden huoleksi.

Ollin kurjuus

Otsikon sanoja ihmetteleville: lue sanat ”takaperin”, niin saat vitsin makaaberin.

Mieleeni tuli muutama ajatus näin iltamyöhään avattuani ikkunan ja ahmaistuani keuhkoihini kaupungillisen urbaania ilmaa. Kyseessä on eksistentiaalinen välitilan tunnelma, jonka vallitessa aika tuntuu pysähtyvän, vaikka oikeastaan se virtaa eteenpäin, ja oma elämä sekä menneisyys sulautuvat historian vääjäämättömästi etenevään virtaan. Ehkä juuri tämä tuottaa vaikutelman, ettei mikään loppujen lopuksi muutu.

Nuoruus on mielenkiintoinen asia. Se on aina samanlainen. Alapuolellani Isolla Roobertinkadulla on kuhissut hektinen yöelämä kävelykadun avaamisesta asti. Hälinä, hermostunut jonottaminen ja kiihkeä vaeltelu eivät kysy ulkoilman lämpötilaa eivätkä vuodenaikaa. Vain ihmiset tuossa alati jatkuvassa levottomuuden kiertokulussa vaihtuvat.

Monet niin sanonut nuoret aikuiset ivaavat usein varttuneempaa väkeä, mutta niin tehdessään heillä tuskin on aavistustakaan, kuinka paljon me vanhempien miesten liiton jäsenet naureskelemme nuorison kommelluksille ja rämpimiselle omien pulmiensa keskellä. Vaikka onhan asiassa totta kai vakava puolensa.

Onneksi nuoruus on vain kerran elämässä. Toista kertaa sitä ei kestäisi. Yhteiskunta esittää nuorisolle useita vaatimuksia, joista monet tuntuvat ylivoimaisilta: kirjoita ylioppilaaksi, hoida valtion velvollisuudet, hanki opiskelupaikka, maksa vuokraa, valmistu joksikin ja hanki itsellesi panopuu. Vaatimuksia esittävät sekä ulkoiset olot että sisäiset tarpeet. Ihmisenä oleminen ei ole todellakaan helppoa. Eikä kukaan auttaisi tietenkään mitenkään. Taloudelliset tulot ovat pienet, ja ahne sukupolvi tuntuu kiskovan kaiken pankkitileilleen.

Yksi hyvä puoli nuoruudessa on: saa olla kaunis. Sitä nuoriso myös pyrkii käyttämään hyväkseen. Vanhempiin ihmisiin kohdistuva ikärasismi on kieltämättä sekin hersyvää, sillä ivallisuuden takaa kajastaa pelko oman nuoruudenkauneuden menettämisestä.

Kuinka paljon vaivaa ja unettomia öitä nuoriso joutuukaan näkemään pelkkien biologisperäisten viettiensä ja seksuaalisten tarpeidensa vuoksi? Kun nyt puolen yön aikaan tähystän ikkunastani kotikadulleni Iso-Roballe, voisin ravintoloiden jonojen perusteella luulla, että niissä jaetaan ilmaista rahaa.

Todellisuudessa siellä ei jaeta mitään ilmaiseksi. Myös seksuaalisilla markkinoilla menestyminen vaatii panostamista, vähintäänkin omaan itseen. Tämän vaihdon ympärillä pyörivät sitten sekä muodin että baarien bisnekset.

Minua noiden keskiyön karpaasien seksuaaliset paineet säälittävät. Sääli puolestaan on tässä tapauksessa myötätuntoa. On yleisinhimillisesti puhuttelevaa, miten paljon monet antautuvat tekemään työtä löytääkseen sen ihanan yhdessäolon tunteen ja voidakseen nauttia seksistä.

He ovat nuoria. Ja koska he ovat nuoria, heiltä puuttuvat oikeat metodit. Kollien mouruaminen alkaa joka ilta myös internetin keskustelupalstoilla: ”Kun olisi, kun voisi, kun saisi, kun naisi...”. Konditionaalia ainakin osataan käyttää.

Sen sijaan vanhempi ihminen on kettumainen. Ei tarvitse enää raahautua kapakoihin eikä olla pilkkuun asti. Ei tarvitse alistua epätoivoiseen viimeiseen jakoon saati kokea sitä lohdutonta tunnelmaa, joka liittyy yksinäiseen kotiinpaluuseen aamuyöllä kello neljä.

Taidan sulkea ikkunani ja kömpiä tuolla punkassa odottavan parikymppiseni viereen. Hyvää yötä.

Homonuorten elämästä

TV1 esitti eilen ohjelman, jossa kerrottiin homonuorten elämästä Suomen pikkupaikkakunnilla. Homokulttuuri onkin ollut turhan (pää)kaupunkikeskeistä, kuten myös asiaa koskeva tutkimus. Lähetyksen voi katsella tästä. Kati Juuruksen ohjaaman ”Kyllä homotkin siivoaa” -dokumentin ajoitus meni nappiin sikäli, että se osui luontevaksi jatkoksi jo pari viikkoa jatkuneelle keskustelulle siitä, mitä kristillisperäiset heteroksi käännyttämisen liikkeet saavat aikaan.

Dokumentista välittyi melko synkkä kuva siitä, millaista nuorten homojen ja lesbojen elämä on aivan tavallisissa suomalaiskodeissa. Uskon, että valosampiakin kokemuksia on olemassa, ja esittämisen kannalta aihe tavallaan karkasi ohjaajan hallinnasta siksi, että se pitäytyi liiaksi valittelujen toistamiseen. Toisaalta nuorten kohtaama kielteisyys kertoo heidän peruskokemuksistaan, jotka ovat varmasti todellisia.

Kun ohjelmassa keskityttiin lähinnä nuorten ja heidän vanhempiensa suhteisiin, huomiota herätti isien poissaolo. Tilannetta ei paikannut ohjelman jälkeiseen radiolähetykseen soittaneen 45-vuotiaan uskovaisen perheenisän kannanotto, jossa hän vakuutteli rakastavansa lesboksi osoittautunutta tytärtään mutta kieltäytyi hyväksymästä hänen seurustelusuhteitaan ja seksuaalista käyttäytymistään omaan raamatunluentaansa viitaten.

Psykologiatieteessä kyseisenlaisia alistusrakenteita sanotaan kaksoissidoksiksi (double bind), jotka puolestaan ovat muun muassa skitsofrenian eräs syntysyy. Kun ilmaisujen muoto ja sisältö ovat epätasapainossa, nuorille annetaan jo varhain ristiriitaisia viestejä, jotka vahingoittavat nuorten ihmisten minäkuvaa. Julminta henkistä väkivaltaa edustavatkin tässä suhteessa nimenomaan kristilliset piirit, jotka sokeroivat sanansa näennäisellä lähimmäisenrakkaudella mutta kieltävät toisesta suupielestään kaiken kuin laupiaat lampaat.

En voi olla päättelemättä, että kyseistä perhettä rasittavat edelleenkin vakavat ristiriidat, jotka odottavat ratkaisuaan. Tuollaisissa tilanteissa vanhemmat saattavat vedota ”omaan erilaisuuteensa” uskovaisina ihmisinä ja asettaa mielipiteensä kilpailemaan jälkikasvunsa ominaisuuksien kanssa. Kuitenkin jo ihmisluonnon vastustaminen joillakin ideologis-uskonnollisilla argumenteilla kertoo vanhempien tarkoituksellisen kielteisestä asennoitumisesta, toisin sanoen turhasta kamppailusta todellisuutta vastaan.

Asian surkuhupaisuutta valaisee, että samat perheenisät, jotka Ooppeleitaan vertaillessaan uskovat ”vain rationaalisiin argumentteihin” ja Tekniikan maailmaan, suhteessa omiin perheenjäseniinsä luottavatkin Raamattuun ja muuhun taikauskoon. Kulttuurimme on niin järkiperäistä kaikissa muissa suhteissa, että uskonnon tempaiseminen pääargumentiksi homoseksuaalisuudesta puhuttaessa on pelkkä veruke, joka tarjoaa kasan raihnaisia tekosyitä pelkkien henkilökohtaisten kaunojen ja kielteisyyden ilmaisemiseen.

Minun on muutoin hyvin vaikea ymmärtää, miksi samat ihmiset, jotka luottavat kaikissa muissa suhteissa loogisesti toimiviin tietokoneisiin, järkiperäisesti turvallisuusvarmistettuun lentoliikenteeseen ja koulutettuihin hammaslääkäreihin (mieluummin kuin esimerkiksi poppamiehiin), *simsalabim* homoseksuaalisuutta koskien luopuvatkin kaikesta rationalismistaan ja arvioivat asiaa vain jonkin muinaismuistoisen uskonnollisen tekstikorpuksen ja siitä tekemänsä henkilökohtaisen tulkinnan varassa.

On hämmästyttävää huomata, miten keskeisessä asemassa uskonto on monien vanhempien ihmisten mielipiteenmuodostuksessa. Se kertoo ajattelukyvyn kehittymättömyydestä laajemminkin. Uskonto on edelleen keskeinen syy homonuorten kokemaan kurjuuteen. Monet uskovaiset vetoavat käsityksissään ”Raamatun kirjaimeen” ymmärtämättä edes sitä, ettei Raamatun sanaa yksiselitteisenä ole olemassa, vaan jokainen luenta on väistämättä tulkinta, joka syntyy lopullisesti lukijan tajunnassa. Tulos riippuu siitä, mitä lukija ymmärtää tekstin syntyhistoriasta, ajasta, jossa se on kirjoitettu, ja omasta ajastaan, johon nähden sen merkitystä verrataan ja arvioidaan.

Homonuorten elämästä kertovassa dokumentissa mieleen jäävää oli erään nuoren miehen kertomus tavasta, jolla opettajat esittelivät seksuaalivähemmistöjä kouluopetuksessa. On suuri pedagoginen virhe, että opettajat ovat yrittäneet ostaa oppilaiden suosiota lyömällä asiat leikiksi ja vitsailemalla seksuaalivähemmistöjen kustannuksilla ihan vain oman huonon itsetuntonsa ja keskustelukyvyttömyytensä pönkittämiseksi. Herjan ei tarvitse tällöin osua keneenkään oppilaaseen henkilökohtaisesti, vaan ahdistavan ilmapiirin luomiseksi riittää, että asioista puhutaan kielteisesti yleisellä tasolla. Se tekee jokaisen homoseksuaaliksi itsensä tuntevan aseman vaikeaksi.

Muutoinkin dokumentti vahvisti lähes kaikki ne heteroseksuaalisen oletuksen sisältämät ahdistuksen aiheet, jotka ovat leimanneet vanhempien ja homonuorten suhteita ja joista kirjoitin jo noin viikon takaisessa kolumnissani. Väittipä muuan kommentaattori radio-ohjelman nettipalstalla, ettei homonuorten koulukiusatuksi joutuminen ole seuraus heidän homoseksuaalisuudestaan, vaan siitä, että he ovat muissakin suhteissa tarpeeksi huonoja kiusattaviksi! Noin ajatteleville tärkeintä taitaakin olla, että kiusaamista ylipäänsä esiintyy, vaikka sen syynä ei aina olisikaan esimerkiksi seksuaalinen erilaisuus.

Tässä valossa keskeinen kysymys on, miksi homonuorten on niin tärkeää saada hyväksyntää omilta vanhemmiltaan ja muulta ympäristöltään. Yksi syy on käytännöllinen: kun joutuu (usein vasten tahtoaan) asumaan erilaisten uhkien täyttämässä ympäristössä – ennen päätymistään seksipakolaiseksi, jolloin homonuori pelastautuu johonkin asenteellisesti vapaamielisempään kaupunkiin. Toinen syy on oman minäkuvan kehittyminen: on tärkeää kokea olevansa niiden ihmisten arvostama, joita on tottunut itse arvostamaan, vaikka ajan oloon nämäkin asiat punnitaan uudella tavalla.

Monelle homonuorelle olisi parasta riuhtaista itsensä kokonaan irti niistä ideologioiden pilaamista muodostelmista, joita sanotaan heteroperheiksi ja heteroseksuaaliseksi valtakulttuuriksi. Vanhempien ja ympäristön asenteisiin jää kaiken julki lausutun hyväksynnänkin jälkeen usein paljon epäsuoraa kielteisyyttä, joka näkyi myös tämänkertaisen dokumenttiohjelman puheenvuoroista.

Yksi pahimmista on vanhempien toive lapsenlapsista. Se voi kohdistua henkisenä painostuksena tietenkin myös heterojälkeläisiin. Kyseinen perheen ideologia onkin eräänlaista henkistä väkivaltaa ja merkki siitä, että vanhemmat kuvittelevat omistavansa jälkeläistensä seksuaalisuuden.

Todellisuudessa seksuaalisuus on voima, joka erottaa ihmiset lapsuudesta ja perheestä ja integroi ihmiset toiseuteen. Tässä mielessä jokainen ihminen omistaa itse seksuaalisuutensa, ruumiinvoimansa, henkiset kykynsä ja muut potentiaalinsa. Sen sijaan perheen ideologian vangiksi jääminen merkitsee sitoutumista henkiseen alaikäisyyteen. Se uhkaa kenties vielä pahemmin heteroita, sillä painostus jälkeläisten hankintaan voi olla tällöin suorempaa ja määrätietoisempaa. Toisaalta homoja puolestaan kiusataan syyllistämällä lisääntymättömyydestä, taivuttelemalla hankkimaan lapsia joko pinseteillä tai adoption kautta sekä vielä vihdoin toistamalla valittelut ”suvun sammumisesta”.

Käsittääkseni koko ihmislaji on yhtä suurta sukua, eikä ylikansoitetulla maapallolla ole toistaiseksi pulaa mistään muusta kuin elintilasta ja ehkäisyvälineistä.

Mutta jälkeläisyyteen liittyvät lisääntymisodotukset kertovat joka tapauksessa siitä, kuinka naiiveja monet vanhemmat ovat omassa ahneudessaan. Tämän dokumentin nähtyäni kehotan jokaista ympäristön asenteista kärsivää homonuorta pohtimaan, kenen elämää he oikeastaan elävät: omaansa vai vanhempiensa, sukunsa ja niin sanottujen kavereidensako? Paremmille päiville selvinneitä nuoria tuntevana uskon, että se oman elämän vaihtoehto voi olla ja todennäköisesti onkin paljon valoisampi ja onnellisempi.

Koska ihmiset tulevat (toisin kuin kodinkoneet) tähän maailmaan ilman käyttöohjeita, julkisessa hallinnossa puolestaan olisi mietittävä, pitäisikö neuvolapakettiin yhdistää jonkinlainen tietopohjainen ohjeistus lasten ja nuorten seksuaalisuutta koskien, jotta aikuiset ymmärtäisivät pitää yksipuolisen heteroseksistiset oletuksensa ja odotuksensa poissa nuorten elämästä.

Ja vaalien lähestyessä on syytä muistuttaa, että seksuaalivähemmistöjä koskevat asenteet kertovat myös siitä, kuinka järkiperäisesti, järjettömästi, empaattisesti tai kylmästi eri puolueet asennoituvat tämäntapaisiin poliittisiin asioihin yleensä, toisin sanoen, mikä puolueiden toimintakyky loppujen lopuksi on.

Äänestämisen helpottamiseksi Seta on avannut sivut, joilta voi tarkistaa ehdokkaiden kantoja seksuaalivähemmistöihin liittyen. Tarkoituksena ei ole suosittaa tai kieltää mitään vaan ainoastaan antaa tietoa siitä, mitä ehdokkaat ajattelevat asioista, jotta ainakin homot itse voisivat välttyä äänestämästä eduskuntaan periaatteellisia vastustajiaan esimerkiksi tietämättään tai vahingossa. Myös muutamia muita vaalikoneita pyörittelemällä pääsee asioista jyvälle.

Nuoret homofobian nuotassa

Kristillisten yhdyskuntien ja eräiden poliittisten tahojen ajojahdit homoja ja muita seksuaalivähemmistöjä kohtaan eivät ole irrallisia ilmiöitä. Ne ovat osa homoseksuaalisuutta kohtaan tunnettavaa laajempaa vastenmielisyyttä, jonka alkuperä on lajinsäilytysstrategisessa perheen ideologiassa: siinä samassa heteroseksuaalisessa ja pohjimmiltaan ristiriitaisessa normatiivissa, jonka aiheuttamasta väestöräjähdyksestä kärsii koko maailma. Tämän käsityksen mukaan seksuaalisen nautinnon tavoittelu on alistettava lisääntymiselle, ja muut kehollisen nautinnon muodot arvotetaan kielteisesti.

Filosofiselta kannalta on tietenkin samantekevää, onko ihminen homo vai hetero vai jotakin siltä väliltä. Olemusajattelu on muutenkin melko yksinkertaistavaa ihmissuhteissa, sillä ihmissuhteita ohjaa paljolti se, kenen yksilön kanssa kukin haluaa hengata. Yksilöiden väliset erot ovat usein merkittävämpiä kuin sukupuolten erot. Tässä mielessä koko jako hetero- ja homoseksuaaliseen käyttäytymiseen kohtelee ihmisiä pakkopaidan tavoin.

Empiirinen tutkimus joka tapauksessa osoittaa, että suurin osa ihmisistä tuntee seksuaalista kiinnostusta vain joko omaan sukupuoleensa tai toiseen sukupuoleen. Tässä mielessä on perusteltua puhua erikseen homoseksuaalisuudesta ja heteroseksuaalisuudesta. Jaon merkitys on näkynyt – paitsi myönteisenä mahdollisuutena tiedostaa oman identiteettinsä luonne – myös tiettynä kahtiajakona ja vastakkainasetteluna, joka on katalysoinut eri ihmisryhmien välille epäluuloja ja vihaa.

Homoihin kohdistuva viha ei ole ominaista vain tietyille henkilöille tai yhteisöille, vaan se pesii kaikkialla. Vaikka yhteiskunnan normit ovatkin muuttuneet hyväksyvämmiksi homoseksuaalisuutta kohtaan, puhujien äänensävy muuttuu heti, kun homoseksuaalisuus alkaa koskea itseä. Väkivallan pesistä pahimmissa eli perheissä on tyypillistä, että vanhemmat hyväksyvät kyllä homoseksuaalisuuden ”yleisellä tasolla”, mutta suhtautuminen vaihtuu, kun käykin ilmi, että perheen nuori on homo tai lesbo. Tämä tekee kiistelystä jatkuvasti ajankohtaista, ja homoseksuaalisuuden tiedostaminen sekä elämän aloittaminen homoseksuaalina näyttääkin olevan ajasta aikaan samanlaista. Siihen liittyy konflikteja, jotka homonuorten on jollakin tavoin käsiteltävä vapautuakseen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tuottamasta ahdistuksesta.

On harhaanjohtavaa ihmetellä, ”miksi homofobiaa esiintyy vielä 2000-luvulla”, sillä yhteiskunnan kehitys ei ole mikään yksiselitteinen eikä yksisuuntainen asia, kun homofobiaa ylläpitävät dynaamiset tekijät säilyvät joka tapauksessa perheideologioiden sisällä. Tyypillistä on, että äidit (nuo toivossa väkevät, jotka kaiken näkevät) pyrkivät kynsin hampain kieltämään jälkeläisensä homoseksuaalisuuden. He käyttävät aivan samanlaisia verukkeita kuin kristilliset piirit, jotka vetoavat uskomukseen homoseksuaalisuuden ”ohimenevyydestä”. He ovat katkeria tiedosta, että eivät ehkä saakaan lapsenlapsia.

Isät puolestaan vaikenevat tuppisuina sekä yrittävät peittää harmistumisensa. Homoille itselleen vanhempien suhtautumisesta on yleensä pelkkää haittaa. En tiedä yhtään sellaisia homonuorten vanhempia, jotka hyväksyisivät jälkeläistensä homoseksuaalisuuden ilman mitään vastalauseita, ja kaikkein suvaitsevimpienkin heteroiden suhtautuminen aiheuttaa homoille ainakin jonkinlaista ylimääräistä vaivaa. Usein sanotaankin, että on vain kahdenlaisia heteroita: niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa. Mielestäni ne, jotka vihaavat avoimesti, ovat rehellisempiä ja sikäli vähemmän vaarallisia, sillä heitä on helpompi hallita.

Seurakuntanuorten ryhmät ovat täynnään homoja, sillä homot hakeutuvat usein pois heteroiden tavanomaisista tapahtumista ja heteroravintoloista päätyen ”epäseksuaalisiksi” miellettyihin toimintayhteyksiin kirkon nuorisoryhmiin. Muutamat homot ovat löytäneet niissä toisensa, ja se on heidän onnensa. Samalla on kuitenkin vaara, että seurakunnissa homot päätyvät nuottaan, jossa heitä pakotetaan rimpuilemaan kahden maailman kansalaisina.

Homonuorten surma ei ole kuitenkaan vain kristillinen kirkko, vaan heidän pahin ongelmansa on heteroseksuaalinen perhe, jonka muodostavat yleensä heidän omat vanhempansa. Tyypillistä on, että heterovanhemmat painostavat nuoria henkisellä väkivallalla, jota olen kutsunut heterofasismiksi. Heterovanhemmat kertovat homonuorille, että he eivät saisi tapailla ihastuksiaan, ja haukkuvat heidän rakastamansa ihmiset pataluhiksi. Homoseksuaaliset nuoret yritetään erottaa toisistaan tuomioistuinten, psykiatrien ja muiden rautakankien voimalla varsinkin, jos 16 ikävuoden raja ylittyy edes viisarin värähdyksen verran. Sellaista kellontarkkuutta harvemmin kohdataan heteroiden seurustelukysymyksissä, vaikka tulevan vävyn tai miniän pärstä ei miellyttäisikään vanhempia.

Monet vanhemmat toimittavat homoseksuaaliset nuorensa psykologien ja lääkäreiden konsultaatioihin ”parantaakseen” heidät homoseksuaalisuudesta. Kun nämä puolestaan löytävät homoista yhtä vähän vikoja kuin Pontius Pilatus Jeesuksesta, vanhemmat ottavat yhteyttä uskovaisiin psykologeihin tai uskovaisiin psykiatreihin sekä muihin ”taitaviin teologeihin”, jotka loihtivat homoseksuaalisuutta pois ihmisestä.

Tällä tavoin he pilaavat homonuortensa elämän, ja nuoret alkavat epäillä heissä itsessään olevan jotakin vikaa. Pahimmassa tapauksessa nuori menee niin sanotusti kaappiin, ja hänen kehityksensä viivästyy. Vanhemmat puolestaan katsovat tekevänsä nuorelle palveluksen, kun he varoittavat nuorta ”pilaamasta elämäänsä” ”homoseksuaaliksi ryhtymisellä”, ikään kuin seksuaalinen suuntautuminen olisi nuoren oma valinta. Ja mikäli biseksuaali nuori päättää ihan itse valita homoseksuaalisen elämäntavan, siihen hänellä on itsemäärämisoikeutensa pohjalta täysi oikeus, eikä yhteiskunnan tule sanktioida enemmistöjen normeista poikkeavaa käyttäytymistä niin kuin se nyt tekee.

Heterovanhemmat painostavat nuorta menemään tietysti myös armeijaan olettaen, että siellä ihminen tulee heteroksi. Tosiasiassa ihminen tulee armeijassa kämäiseksi, sairaaksi, vammaiseksi, likaiseksi ja epähygieeniseksi ja joutuu käyttämään niinkin eroottisia miehisyyden perikuvia kuin *jalkarättejä*. Armeijan tehtäväksi on aina mielletty homoseksuaalisuuden pois kitkeminen, sillä on ajateltu, että tässä aggressiivisuuden tyyssijassa homomiehetkin voivat ehdollistua vihaamaan toisiaan. Heteromiehet taitavatkin vihata toisiaan ihan luonnostaan, mikä puolestaan selittää heteroseksuaalisen valtakulttuurin epätoivoisuuden.

Heterovanhemmat pettyvät, jos poika tai tyttö ei armeijassa muutukaan heteroksi. Joka tapauksessa heterovanhemmat muistavat ohjata nuoria salaamaan oman homoseksuaalisuutensa varoittaen, että ”homona ihminen ei saa varmastikaan työtä!” Todellisuudessa heterot itse pilaavat homojen elämää olemalla myöntämättä työpaikkoja homoille. Työelämästä heterot tekevät ilotonta ja ideologioiden sävyttämää pakottamalla ihmiset mielipidevankeuteen sekä kieltämällä heidän persoonansa. Samoin heterot tuhoavat jälkeläistensä elämää väittämällä homojen menettävän myös ystävänsä, mikäli he kertovat avoimesti olevansa homoja. Todellisuudessa homonuorten ystävät hyväksyvät usein ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja mikäli eivät hyväksy, sellaisia ystäviä kukaan tuskin kaipaa.

Pahimpia heterofasismin muotoja edustavat vanhempien, tuttavien ja sukulaisten utelut, joilla he tiedustelevat homopojilta heidän tyttöystävistään ja lesbotytöiltä heidän poikaystävistään niin rippi- kuin ylioppilasjuhlissakin. Juuri tämä heteroseksistinen normatiivi ja sen mukainen seksuaalinen ahdistelu aiheuttavat homonuorille hämmennystä ja tekevät seksuaalivähemmistöliikkeiden valistustyön välttämättömäksi. Heteroseksuaalinen olettamus vallitsee valtakulttuurina, ja siksi homoseksuaalisen elämän mahdollisuus on tuotava esiin heterovaihtoehtoa painokkaammin, myös yhteiskunnan tuella.

Heterovanhemmat turmelevat itse omat suhteensa lapsiinsa olemalla hyväksymättä heidän homoseksuaalisuuttaan. He huolestuvat jo varhain poikiensa ja tytärtensä harrastuksista, jotka voidaan mieltää ”homoseksuaalisiksi”. Jos poika ei pelaa jalkapalloa tai jääkiekkoa ja riko kaikkea eteensä osuvaa, häntä pidetään ”mahdollisesti homona”. Niinpä vanhemmat koettavat kitkeä homoseksuaalisuuden pois taivuttelemalla jälkeläisiään tekemään edes jotain heteromaista, esimerkiksi pienen rikoksen, josta vanhemmat voivat olla ylpeitä ja säilyttää siten toiveensa ja elämänvaleensa jälkeläistensä heteroseksuaalisuudesta.

Heterovanhempien suhtautumisessa on kyse heidän kokemastaan häpeästä. He itse pelkäävät menettävänsä omat ystävänsä ja joutuvansa naapuriensa pilkan kohteeksi, jos käy ilmi, että perheen nuori onkin homo tai lesbo. Isiä harmittaa ajatus siitä, että myös heidät itsensä voidaan mieltää homoiksi tietyn perinnöllisyyteen liittyvän oletuksen perusteella (”homoleima kestää pojalta isälle”). Heitä kaduttaa ja hävettää, että he ovat insinöörien saunaillanvietoissa yhtyneet homoista veistettyihin vitseihin. Lopulta pilkka on vaarassa kääntyä heihin itseensä, kun käy ilmi, että heidän oma poikansa tai tyttärensä onkin homo. Tyhmyyksissään he purkavat näin syntyvän vihansa lapsiinsa, sillä jäätyään omista sanoistaan kiinni eivät ymmärrä olevansa itse kaikkien asenteellisten ongelmien alkuperä ja syy. He kieltävät mieluummin jälkeläisensä kuin luopuvat kerjäämästä suosiota omilta tuttaviltaan, joiden sosiaalisesta hyväksynnästä he ovat kaulaansa myöten riippuvaisia omassa mikkihiirimäisessä pienuudessaan.

Heteroiden ylläpitämä homofobia on järjetöntä juuri siksi, että useimmat maailman homot ovat heteroiden itsensä tuottamia. Vihamielisyys on kuitenkin ymmärrettävää, sillä porvaristo ei ole koskaan hävennyt surmata jälkeläisiään oman kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Omalla kielteisyydellään heterot tuottavat itse juuri ne ongelmat, joista he homoja moittivat, esimerkiksi salailusta johtuvat irralliset ihmissuhteet. Silloin kun homot epäonnistuvat ihmissuhteissaan, syy on usein heteroseksuaalisen valtakulttuurin, joka on tehnyt kaikkensa pidättääkseen parisuhteiden legitimaation vain heteroiden yksinoikeudeksi.

Mikäli mahdollista, heterovanhemmat pyrkivät tekemään homoseksuaaliset jälkeläisensä myös perinnöttömiksi joko jakamalla enimmän osan etukäteen heteroseksuaalisille jälkeläisilleen, tuhlaamalla kaiken itse tai typistämällä perinnön vain lakiosaan, sillä ”eihän lapseton homo omaisuudella mitään tekisi”. Merkittävin homojen perinnöttömiksi tekeminen tapahtuu kuitenkin poliittisen vallankäytön tasolla: homoseksuaalit jätetään osattomiksi julkisen ja poliittisen vallan perimyksestä jakamalla tärkeät yhteiskunnalliset tehtävät vain heteroille ja heteroiden kesken.

Samalla kun isät rikkovat kaikki ne myönteiset tunteet, joita pojilla ja tyttärillä on ollut heihin itseensä, äidit (nuo kultaiset kuohitsijat) roikkuvat poikiensa munissa kiinni koettaen kieltää heiltä heidän aikuiselämänsä. Tyypillistä on, että homonuoret menettävät vanhempiensa tarkkailussa myös kykynsä ja halunsa kohdata toisia homoja, sillä he tulevat arvioineiksi omia ihmissuhteitaan vanhemmiltaan välittyneiden asenteiden kautta. Sitä puolestaan sanotaan läheisriippuvuudeksi tai masennukseksi, ja tuloksena on itsemurhia.

Poikki. Homoseksuaalisella nuorella ei ole käsitykseni mukaan mitään muuta mahdollisuutta elää vapaata elämää kuin katkaista suhteensa kaikkiin sellaisiin tahoihin, joiden piirissä esiintyy kuvatunlaista henkistä väkivaltaa. Sillä ollessaan tekemisissä väärien ihmisten kanssa homot joutuvat joka päivä suhteuttamaan tekemisensä näihin typeryksiin ja heidän mielipiteisiinsä. Monet homonuoret ovat joutuneet toimimaan jopa eräänlaisina terapeutteina vanhemmilleen koettamalla opettaa heitä hyväksymään sen, mitä seksuaalisuus on.

Tämän henkisen napanuoran ylläpito on kuitenkin tavattoman rasittavaa. Se syö homonuorten voimavaroja. Olemalla perheen tai kirkon uhreja homonuoret omaksuvat ympäröivien ihmisten asenteet suhteessa itseensä. Näin syntyvä kielteinen minäkuva ja negatiiviset käsitykset puolestaan pesiytyvät heidän ihonsa alle, jossa ne rajoittavat heidän henkistä toimintakykyään vähintäänkin alitajuisesti. Sieltä niiden ulos äyskäröiminen tieteellisesti perustelluissa terapioissa kestää noin 5–10 vuotta.

Käsitykseni on, että homojen lieväkin vastustaminen saa aikaan perheissä, kirkossa ja koko maailmassa pelkkää haittaa. Vähäpätöiseltäkin näyttävä kielteisyys riittää yleensä poistamaan luottamuksen vanhempien ja nuorten väliltä, sillä nuoret eivät voi tietää, kuinka suuri periaatteellinen kielteisyys taustalla loppujen lopuksi vallitsee, ja siksi jo pienet vihjeet tekevät vanhempien ihmisten kielteiset kannat selviksi tehokkaasti. Kysymys on paljon vakavammasta ja syvemmästä asiasta kuin julkisessa sanassa on haluttu myöntää. Esimerkiksi kirkko antaa edelleen hiljaisen hyväksyntänsä järjestöjensä piirissä esiintyville eheytysliikkeille, jotka taivuttelevat nuoria itse kieltämään oman itsensä. Tällainen propaganda vetoaa erityisesti yksinäisiin nuoriin, joille se tarjoaa näennäistä sosiaalista hyväksyntää sillä ehdolla, että nuori kääntää oman seksuaalisuutensa itseään vastaan.

Olen pohtinut pääni puhki, miten saisin heteroseksuaaliset aikuiset ja vanhemmat ihmiset ymmärtämään, että homonuorten taivuttelu oman homoseksuaalisen olemuksensa vastaiseen elämäntapaan on yhtä vahingollista kuin raiskaus tai lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Niinpä siitä tulisi rangaista yhtä ankarasti. Homonuoria ei pitäisi taivutella mihinkään sellaiseen, mitä he eivät ole, vaan rohkaista oman olemuksensa mukaiseen elämään.

Teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) lähestyin homojen ja heteroiden eroja muun muassa arvouniversumin käsitteen kautta. Homoilla ja heteroilla on todellakin hyvin erilainen arvomaailma, ja paikoin nämä erot ovat yhteen sovittamattomia. Nähdäkseni jokaisella ihmisellä tulisi kuitenkin olla tässä maailmassa sijansa.

Onnittelen jokaista homoseksuaalia siitä, että häneltä vaadittavassa vapautumisen prosessissa on mahdollisuus tulla itsenäisemmäksi ja seksuaalisesti tietoisemmaksi ihmiseksi kuin kukaan hetero voi omista lähtökohdistaan olla.

Samalla kehotan jokaista homokielteistä vanhempaa pohtimaan, mitä tai keitä heidän vastalauseensa oikeastaan hyödyttävät. Nähdäkseni ne ainoastaan pysyttävät ja vahvistavat sitä heteroseksististä normatiivia, joka on ongelmien pääasiallinen syy. Mikäli homojen asema muodostuu yhteiskunnassa vaikeaksi esimerkiksi työpaikkojen tai ystävien menetysten vuoksi, syy siihen on yksinomaan niiden ihmisten, jotka omalla homofoobisella asennoitumisellaan saavat aikaan kaikki vastoinkäymiset. Myös vaalien lähestyessä jokaisen on jälleen syytä pohtia, kenelle antaa äänensä, jos haluaa pitää kiinni vapaasta ja ihmisten onnellisuuteen tähtäävästä yhteiskunnasta.

Kirkko itsemurhalahkojensa ensimmäinen uhri

Kristilliset piirit hallitsevat selvästikin jäsentenhankintakampanjat ja markkinoinnin. Helsingin Sanomat kertoo, että kirkosta eroaminen kiihtyy taas, kun eräiden kristillisten järjestöjen eheytyskampanja taivuttelee homo- ja bi-nuoria elämään heteroina oman luontonsa vastaisesti.

Kristillisen nuortenlehti Nuotan tekaiseman ”Älä alistu”- kampanjan taustalla on useita kristillisiä järjestöjä, kuten Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Raamattuopisto, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys, Nuorten maailma, Opiskelija- ja Koululaislähetys, Patmos Lähetyssäätiö, Nuorisotyö ja Suomen Luther-säätiö, joten sitä voidaan pitää kirkon ajattelutavan mukaisena ainakin sikäli, että evankelisluterilainen kirkko hyväksyy piirissään näiden järjestöjen toiminnan. Kampanjan liikkeelle laskemalla YouTube-videolla muuan Anni kertoo olleensa ennen biseksuaali, joka ”parantui” ja ”eheytyi” jumalan avulla. Videolla hän rinnastaa homot myös murhaajiin.

No, emmehän me homot mitään pyhimyksiä ole, mutta retoriikan kannalta arvioiden kyseinen sanankäyttö on melko typerää ja mielikuvituksetonta. Eheytysterapioiden surkeat floppaukset jo 1970-luvulta asti todenneena en pitäisi kyseistä kampanjaa edes kommentoinnin arvoisena, paitsi sikäli, että se johdattaa muutamia identiteetistään epävarmoja nuoria tuntemaan syyllisyyttä omasta homo- tai biseksuaalisuudestaan. Esimerkkinä on edellä mainitun Anni-paran kohtalo, ja häntä voidaankin pitää yksiselitteisesti uskonnon uhrina. Sen asemasta, että häntä olisi ohjattu hyväksymään itsensä, hänet on taivuteltu kieltämään itsensä tai ainakin tärkeitä puolia itsestään.

Kyseiset kristilliset kuppikunnat ovat eräänlaisia itsemurhalahkoja. Tieteellinen näyttö osoittaa, että ihmisten ohjaaminen oman luonnollisen homoseksuaalisuutensa vastaiseen käyttäytymiseen ei ole saanut aikaan mitään muuta kuin pelkkää vahinkoa. Asiaan voi perehtyä esimerkiksi Olli Stålströmin väitöskirjan ja siinä viitatun kirjallisuuden valossa. Ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on ominaisuus, jonka muuttumisesta joksikin muuksi ei ole kerrassaan mitään todisteita.

On omituista, että kristillisten piirien pitää suostutella homoja ja biseksuaaleja heteroseksuaaliseen elämäntapaan vain siksi, että he katsovat juuri heteroelämän olevan kristillisen uskonnon mukaista. Lisäksi he markkinoivat edustamaansa luonnonvastaisuutta ”vapautena”, vaikka kyseessä on alistaminen ihmisten henkilökohtaisten ominaisuuksien vastaiselle elämäntavalle.

Kun seksuaalivähemmistöjärjestöt ovat omasta puolestaan tuoneet esille homona tai biseksuaalina elämisen mahdollisuuksia, kyse on ollut ihmisten rohkaisemisesta omien ominaisuuksiensa ja tunteidensa mukaiseen elämään ihmisten itsemääräämisoikeutta kunnioittaen. Sen sijaan kristillisillä järjestöillä on oma ideologiansa, joka perustuu julistukseen siitä, miten ihmisten pitää elää, toisin sanoen tottelemalla ulkoa annettuja määräyksiä.

Tässä mielessä kristillisten piirien kaupittelemalla ”vapaudella” ja seksuaalivähemmistöjen esille tuomalla vapaudella on ero kuin yöllä ja päivällä. Todellisuudessa kristillisten järjestöjen propagoima ”vapaus” on vankeutta, aivan niin kuin kristillisen ideologian mukaan rumuuskin on kauneutta ja kurjuus sitä todellista onnea.

Homovastaiset kristilliset piirit ovat viime aikoina pyrkineet oikeuttamaan propagandaansa esittämällä ideologiansa ”vaihtoehtona” ja tuomalla sen näennäisesti samalle viivalle esimerkiksi tieteellisen ajattelun kanssa. Tosiasiassa olemassa on perusteltuja ja vähemmän perusteltuja näkökantoja, eivätkä seksuaalisen suuntautumisen taikomis- ja loihtimisyritykset ole vakavasti otettavia. Homofoobisten lahkojen kannanotoista on ollut pelkkää haittaa myös kirkon omalle asemalle ja uskottavuudelle.

Toivon, että kaikki fiksut, ajattelukykyiset ja empatiataitoiset kristityt sanoutuisivat irti homovastaisesta propagandasta arkkipiispan tavoin. Jos kirkko menettelisi viisaasti, se hyväksyisi piirissään myös seksuaalisen erilaisuuden eikä asettaisi hyväksymisen ehdoksi sitä, että ihminen kieltää itsessään kaiken sen, mikä hänessä on kauneinta ja parasta, toisin sanoen aidon seksuaalisuutensa.

Käännyttäminen on ollut tietenkin ominaista uskonnoille myös monissa muissa yhteyksissä, ja uskontoja voidaankin pitää luonnonvastaisina ajattelutapoina sikäli, että ilman niitä ihmisten toimintaa ohjaisivat vain logiikka, intohimo tai jokin muu ihmisille ominainen. Myöskään sukupuolimoraalin olemassaolossa ei ole mitään vikaa, kunhan se palvelisi ihmisten onnellisuutta. Kristillisten eheytyskampanjoiden yllytys läpikotaisin valheelliseen elämäntapaan ei varmastikaan lisää kenenkään hyvinvointia, ja veret eheytyskampanjoiden tuloksista lentävät niistä vastuussa olevien tahojen käsille.

Minulle itselleni ei ole koskaan täysin valjennut, miksi muutamat kirkon fundamentalistit pitävät niin tärkeänä käännyttää homoja heteroiksi. Eiväthän homot tai meidän järjestömmekään pyri muokkaamaan heteroista homoja. En voi täysin torjua epäilystäni, että kyseisissä kristillisissä piireissä piilee paljon salattua ja torjuttua homoseksuaalisuutta, eli kyse saattaa olla kristittyjen fundamentalistien harjoittamasta oman homoseksuaalisuutensa tukahduttamisesta.

Kurjaa on, että kyseiselle lahkolaistoiminnalle on myönnetty myös Euroopan unionin tukea. Tämä antaa jälleen yhden näytön siitä, kuinka leväperäistä EU:n rahankäyttö on ja millaiseen evaluaatioon projektien rahoitus perustuu, toisin sanoen ei juuri minkäänlaiseen.

Frederikin dismissaus näytti persujen kynnen

Ilta-Sanomat teki tänään lööppijutun siitä, että perussuomalainen puolue hylkäsi trubaduuri Frederikin ehdokkuuden. Sen sijaan lehti ei tehnyt edes vihki-ilmoituksen kokoista juttua siitä, että puolue käänsi selkänsä myös filosofille.

Silti lehdessä surtiin 65-vuotiaan lavalaulajan suulla sitä, mahtaako puolueessa riittää asiantuntevia ehdokkaita. Populismin politiikkaan luo populistinen media.

Ihmettelen muuten, miten Frederik polttaa lupauksensa mukaisesti jäsenkirjansa, sillä ainakaan minun tietojeni mukaan Perussuomalaiset r.p. ei jaa jäsenilleen painettuja jäsenkirjoja lainkaan.

Itse en paheksu popparipoliitikkojen karsiutumista. Sen sijaan paheksun sitä, että puolueella on listoillaan pilvin pimein homofoobisia ehdokkaita, kuten nyt tämäkin Hanna Mäntylä, joka vastakohtaistaa tahallaan homojen ja muiden suomalaisten ihmisten aseman lietsoakseen homokammoa ja käyttääkseen sitä ponnahduslautana eduskuntaan nousemiseen.

Hanna Mäntylä ei ole sopiva edes tämänhetkiseen ammattiinsa eli eritysnuorisotyöntekijäksi, sillä hän ei näytä ymmärtävän, että nuorten homojen ja lesbojen joukossa on paljon ihmisiä, joiden asiat ovat huonosti periaatteellisen homovastaisuuden vuoksi varsinkin siellä Mäntylän omassa vaalipiirissä, Pohjois-Suomessa. Gestapon puhetta perussuomalaiselta!

---

Jälkikirjoitus: Luettuani kaikki Uuden Suomen kolumnini kommentit, joissa kiistetään Suomessa esiintyvän minkäänlaista homofobiaa, olen ehdottoman vakuuttunut siitä, etteivät myöskään puolueen minulle antamat lemput johtuneet mistään homofobiasta vaan filosofin kertakaikkisesta typeryydestä ja kaikkia asioita koskevasta tietämättömyydestä, joka vain paljastui tämän asiakysymyksen kautta.

Onko homoilla paljon valtaa?

Homoilla on ilmeisesti paljon valtaa, sillä meidän asemastamme käydään koko ajan ihan hirveää vääntöä. Ensin kirkko uhkasi revetä pikkujuttuun eli homoavioliittoja koskevaan erimielisyyteen. Sitten kiisteltiin vihapuheiden vaikutuksista homonuorten itsemurhariskeihin (oma puheenvuoroni It gets better -kampanjaan tässä). Ja nyt poliitikot repivät homoja kappaleiksi kamppaillessaan kannatuksesta konservatiivien ja arvoliberaalien kesken.

Kaikki vanhat aseet on kaivettu esiin. Päiviräsäset lyövät Raamatulla. Muut pikkuperkeleet huutavat homouden olevan luonnonvastaista. Ja kun tämä argumentti on osoitettu vääräksi, he kiljuvat homouden olevan opittua ja pelkäävät kullannuppujensa tulevan homoiksi, ikään kuin aikuiset voisivat äänestää myös lastensa seksuaalisesta suuntautumisesta.

Toisella laidalla ovat homomyönteisiksi tekeytyneet poliitikot, joista suurin osa on heteroita. Mikä teki heistä juuri vaalien alla niin suopeita homoseksuaaleille?

Tämän kaiken keskellä homot kysyvät ammattipoliitikoilta kuin Punahilkka sudelta: isoäiti, miksi sinulla on niin terävät hampaat?

Homokiista tempaistiin tahallaan esille juuri ennen vaaleja, jotta kansaa voitaisiin jakaa ideologisesti kahtia. Tämän propagandan tarkoitus on heikentää homojen omia toimintaedellytyksiä. Tavoitteena on estää esimerkiksi minun kaltaisteni henkilöiden toiminta politiikassa kääntämällä huomio pelkkään seksuaalisuuteen, ikään kuin maailmassa ei olisi mitään muuta ja eduskuntakin olisi pelkkää paneskelua varten, kuten ministerien toimista nähdään.

Lopettakaa parran piekseminen ja ottakaa asioista selvää. Hankkikaa elämä älkääkä istuko muiden pöksyillä tuleen. Kenelläkään tuskin on syytä vastustaa homoseksuaalisuutta yleensä (siinä ei olisi kerta kaikkiaan järkeä). Homofoobikot näyttävätkin inhoavan homoseksuaalisuutta, koska vihaavat tai pelkäävät sitä omassa itsessään. Heidän mielestään varmaan sekin on rienausta, jos kusee ristiin (eikä heidän toimensa tuosta touhusta paljon poikkea).

Shekkivihkopolitiikka ja Niinistön nallekarkit

Nykyaikana firmojen on vaikea ostaa valtaa vaalirahalla, jolla puolestaan ostettaisiin ääniä tyhmänä pidetyltä kansalta. Niinpä poliitikot ovat keksineet, että he voivat ostaa kannatusta omilla rahoillaan (joista suuri osa on tietysti kansan kukkaroista perittyjä kansanedustajien palkkioita).

Lehdet kertoivat juuri, että työmies Sauli Niinistö on lunastanut vuonna 2007 antamansa lupauksen ja lahjoittanut kansanedustajanpalkkansa, noin 120 000 euroa, ”hyväntekeväisyyteen”. Tämä nyt varmaan tyydyttää suomalaisia. Suosion tavoittelu käy edelleenkin käteisellä, ja helppoa se on, koska eläkettä virtaa Euroopan investointipankin varapääjohtajuudesta enemmän kuin lääkäri määrää.

Kehittyvien Maakuntien Suomi perusteli toimintaansa aikoinaan sillä, että yhdistyksen vaalituella läpi voisi päästä sellaisiakin poliitikkoja, joilla ei ole suurta määrää omaa rahaa tai joilla ei ole poppareille tyypillistä julkisuutta. Silti sekin kasasi tukensa tietysti vain vallankahvassa jo roikkuville ministeripoliitikoille, joiden ei tarvitse julkisuutta saadakseen enempää kuin röyhtäistä.

Entä mitä on se hyväntekeväisyys, jota Niinistö nyt tukee? – Kirkon diakoniarahasto ja Tukikummit-säätiö! Ihme, ettei Niinistön mieleen tullut kohdentaa mitään Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:lle juuri nyt, kun keskustellaan homoavioliitoista ja yhdistys on selvästi tuen tarpeessa. Kokoomus on juuri sitä, joksi Kari Suomalainen sen piirsi: pappi, jonka päässä on pata.

Diakoniatyöhön lahjoitetut lantit eivät yleensä päädy suomalaisten ihmisten hyväksi vaan uskonnollisen ideologian välikappaleiksi. Näin uskontoa käytetään politiikan keppihevosena.

Lastensuojelu ja nuorison hyvinvoinnista hätäileminen taas on mennyt liian pitkälle tässä turvakypärien Suomessa. Sellaiset suojelu-, varjelu- ja tarkkailuorganisaatiot eivät mitään lisätukea kaipaa. Sen sijaan nuorille pitäisi antaa siedätyshoitoa, jonka tuloksena he oppisivat elämään todellisessa maailmassa ilman Jeesus-teippiä ja muita kainalosauvoja.

Tukikummit-säätion tavoitteena on, että ”kaikilla lapsilla tulisi olla mahdollisuus osallistua aikuisina yhteiskuntaan ja kehittää sitä omalla panoksellaan” (siis päämääränä on tehdä ihmisistä käyttökelpoisia ja kuuliaisia hyrräoravia). Jos siis aikuiset haluavat tukea lapsia ja nuoria, niin miksi he eivät tee niin, vaan pilaavat ihmisten elämän pelottelulla, kahleilla ja pumpulissa tapahtuvalla kasvatuksella, joiden tuloksena on uusavuttomia yksilöitä? Jos aikuiset haluavat taata lapsille onnellisen elämän, miksi he eivät tee niinkään, vaan tukahduttavat ihmisten henkisen vapauden rippikoululla, siihen liittyvällä henkisellä raiskauksella ja Tukikummit-säätiön kultaisilla kuohitsijoilla?

Syy on tietenkin se, ettei yhteiskunta lapsista mitään välitä vaan ainoastaan siitä, että heidät kasvatetaan yhteiskuntajärjestykseen niin kuin neuvostolapset kasvatettiin puolueohjelmaan. Myös lapsilisiä maksetaan ja päiväkoteja rakennetaan vain siksi, että lasten vanhemmat voisivat työskennellä häiriöttä ja tehokkaasti.

Mutta kyllä Niinistö varmaan oikeassa on: rahallahan kasvatusta parhaiten hoidetaan, niin kuin kannatuksen hankintaakin. Mahtaako muuten seuraavissa (karne)vaaleissa mennä läpi kukaan poliittisella ohjelmalla tai ajatuksillaan? No, eiköhän se populismi auta.

Scheißen olemuksesta

Helsingissä, joka kaupunkina on suomalaisittain katsoen suuri mutta kansainvälisesti pieni, konsertoi eilen yhdysvaltalainen popmusiikin supertähti ja teini-idoli Lady Gaga. Madonnan ja Kylie Minoguen jalanjäljissä kulkeva 24-vuotias ei ole fanejaan paljoa vanhempi. Sama piirre leimaa myös monia muita tuoreita teini-idoleja; he ovat entistä enemmän yleisönsä kaltaisia.

En arvostele Lady Gagan (oikealta nimeltään Stefanie Germanotta) musiikkia, esiintymistä enkä mitään muutakaan hänen toimintaansa liittyvää. En pidä näitä asioita kommentoimisen arvoisina. Sen sijaan ihmettelen nuorison rakkautta show-elämään, kovaäänisiin tilaisuuksiin, värikkäisiin valoihin, meteliin ja aina vain voimakkaampiin ärsykkeisiin sekä efektikieleen. Mitä tehdä, kun viihde ei enää viihdytä? Vastaus on kai lisätä volyymia kunnes on saavutettu absoluuttisen kovaäänisyyden aste, josta melu ei enää kasva. Pitkästyneisyyden ja eksistentiaalisen Angstin lähde on kuitenkin juuri ärsykkeisiin turtuminen.

Nuorten rakkaus musiikkia kohtaan on kiintoisa ilmiö. Tiedän muutamia noin parikymppisiä opiskelijoita, joiden korvissa pitää koko ajan soida. Musiikki on heille jonkinlaista aivojen vaseliinia. Mikäli musiikki hetkellisesti katkeaa, he ilmeisesti putoavat haaveiden taivaastaan keskelle todellisuutta. He eivät voi ajatella, jos musiikki ei soi.

Minä taas en voi ajatella metelissä ja jatkuvien häiriöiden keskellä. Viimeisimmät tutkimukset muuten osoittavat, että niin sanotuissa moniajotehtävissä menestyvät henkilöt eivät ole kovin tehokkaita työntekijöitä. Tai sitten työskentelyä hajaannuttava multitasking ei sinänsä tue tehokasta työskentelyä. Esimerkiksi Stanfordin yliopiston tutkija Ruth Pennebaker sanoo: ”Jatkuvaa moniajoa harrastavat ihmiset eivät keskity yhtä hyvin kuin sellaiset, jotka eivät sitä harrasta. Heidän keskittymisensä katkeaa helpommin. Heidän on vaikeampi siirtyä tehtävästä toiseen ja organisoida tietoa. Itse asiassa he ovat huonompia moniajossa kuin ne, jotka eivät sitä yleensä tee.”

Moniajotesteissähän mitataan ihmisten kykyä suoriutua monista yhtä aikaa eteen tulevista haasteista, tehtävistä ja ongelmista häiriötä täynnä olevan ympäristön keskellä. Niissä pärjääjä on reagoija: siis ilmeisen kuuliainen käskytettävä. Mutta heistä ei ole tutkimusten mukaan itsenäiseen, määrätietoiseen ja pitkäjänteiseen toimintaan. Sellaisessa menestyjät taas eivät pärjää kovin hyvin moniajotehtävien ratkomisessa.

Vellova, riehuva ja hysteerinen nuoriso on helposti altistettavissa ärsykkeiden ja reaktioiden kaavaan. Heistä tulee hyviä suorittajia, mikäli he juopottelultaan, viihdehakuisuudeltaan ja ravintoloissa juhlimiseltaan ehtivät.

Tiedän: saatan kuulostaa patavanhoilliselta, mutta minua ei ole koskaan kiehtonut viihde. Pidän kyllä musiikista, mutta vain musiikista. En ole koskaan fanittanut ketään enkä mitään. Kun olin nuori, en pitänyt idoleita. Kun niin sanotut kaverini menivät rock-konsertteihin ja muihin vastaaviin tapahtumiin, luin itse tieteellistä aikakauslehteä. Pidin heitä yksinkertaisina ja vähän tyhminä ja pidän edelleen.

Saatan ylenkatsoa muita, ja tiedän olevani omalla tavallani friikki. Olin jo nuorena täysin erilainen. Halveksuin avoimesti kaikkea pinnallista ”shaibaa” (saksan sanasta Scheiße) ja halveksun edelleenkin. Olen muuten sitä mieltä, että jos ihminen ei aikuistu teini-iässä, ei hänestä koskaan aikuista tule. Niinpä moni 30-vuotias on keski-ikää lähestyessään ihan samalla tasolla kuin 14-vuotiaana. Sori vaan, kaikki populaarikulttuurin perässä juoksijat.

Ikuisen nuoruuden lähteillä

Olin eilen Guns N’ Rosesin konsertissa Helsinki Live -tapahtumassa. W. Axl Rose on mainio mies huiveineen ja lavakoreografioineen. Juuri muuta alkuperäisestä yhtyeestä ei olekaan jäljellä. Paitsi tietysti klassikkobiisit. Kun tekee kerran jotakin kunnolla, ei tarvitse tehdä joka päivä uudestaan.

GNR on menettänyt parinkymmenen vuoden takaisen suosionsa, mutta kannatusta on edelleen tiettyjen kuuntelijaryhmien joukossa. Keski-ikäiset olivat paikalla uusintaakseen omaa nuoruuttaan ja uskotellakseen, että mikään ei vanhene – tai ainakin luodakseen kokemuksen yhdessä vanhenemisesta. Nuorten hevilettien kiinnostus 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa suosionsa huipulla olleeseen semioottiseen kokonaisuuteen onkin sitten vaikeammin selitettävä asia.

Monet nykyfanit ovat syntyneet vuoden 1987 jälkeen, jolloin yhtye julkaisi läpimurtoalbuminsa Appetite for Destruction. Onnittelin ohimennen myös muutamaa lakkiaisistaan paikalle saapunutta ylioppilasta, joille setä sai selittää olleensa tuohon aikaan ”armeniassa”. Musiikkikulttuurien kieli on ilmiönä kiinnostava: minun nuoruudessani 25 vuotta sitten oli mahdotonta, että nuoret ihmiset olisivat suostuneet kuuntelemaan mitään, mikä oli tehty neljännesvuosisata sitten. Abban ja Modern Talkingin sukupolvi olisi pyörtyillyt Elviksen tai Metro-tyttöjen vuoksi? – Mahdoton ajatus.

Sen sijaan nykynuorille kelpaavat heidän vanhempiensa musiikkityylit. Tämä kertoo, että kulttuurimme kokonaisuus on tullut valmiiksi. Kaikki merkityksellinen luotiin jo 1980-luvulla, ja siitä pitäen juuri mikään ei ole muuttunut. Kaikki istuvat vihdoin samassa kiertopulkkakyydissä, jossa ideat vain toistuvat.

Tämä näkyy myös siinä, että nykyaikana mikään ei ole erityisesti muotia eikä muodista pois. Retrotyylit kukoistavat. Elämä tuli valmiiksi 1980-luvulla. Mitä kulttuurikuvaa uudistavaa sen jälkeen onkaan luotu? Ehkä internet ja litteät televisiot.

Matka 1950-luvulta 1980-luvulle on henkisesti paljon pitempi kuin matka 1980-luvulta 2010-luvulle. Viimeksi kuluneet parikymmentä vuotta olemme eläneet yhteisessä ja entistä paremmin jaetussa todellisuudessa ainakin niin sanotuissa länsimaissa. (Tiedän kyllä, että 1950-lukua eletään vielä monissa kehitysmaissa ja esimerkiksi Kuubassa, joka tosin sekin on täältä katsoen lännessä.)

”November Rain” ja ”Paradise City” voivat tietysti saada nuoremmankin polven syttymään ihan omilla ansioillaan, eikä sen kummempia selityksiä tarvita.

W. Axl Rosen ja Kimi Räikkösen ystävyys on joka tapauksessa semiologisesti kiintoisa asia. Muiden muassa Iltalehti kertoi Räikkösen saunottavan huvilallaan vanhaa frendiään, ja onpa Rose puolestaan kiittänyt Räikköstä jo uuden levynsä kansipapereissa.

Ystävyys on mukavaa. Ei tarvitse olla vain itsensä kanssa kahden. Molempia leimaa lisäksi tunnettu heleä-äänisyys ja läsnä-oleva katse. Kummankin uran vetopyörä on hakenut viime aikoina pitoa myös off roadin puolelta, mutta edelleen se rapa molemmilta roiskuu.

Vaikka mikäpä minä olen mitään sanomaan. Myös minulla on filosofian piirissä oma ”bändimenneisyyteni”, joka on rohkaissut soolouralle lähtemiseen. Ja näin tehtyäni en ole katunut. Se on oikeastaan kaiken jatkuvuuden ehto.

Viikon viherpieru

Helsingin kaupunginhallitus taipui harmillisesti vihreiden aloitteeseen, jonka mukaan kaupungin kouluihin pitää perustaa viikoittainen kasvisruokapäivä. Lopullisesti asiasta päätti valtuusto viime keskiviikkona. Enää oppilaille ei tarjota vain kasvisruokavaihtoehtoa, vaan nyt kaikki pakotetaan syömään kasviksia niin, että sellerit tulevat korvista ja retiisit pursuavat suupielistä. Kirjoitin aiheesta aiemmin muun muassa tässä.

Vihreiden nuorten puheenjohtajan Fatim Diarran ajamaa pakollista kasvisruokapäivää uskalsivat kaupunginhallituksessa vastustaa vain lääketieteen professori Sirpa Asko-Seljavaara ja urheilija Arto Bryggare, jotka ravitsemuskysymyksiin perehtyneinä tietävät, mistä puhuvat. Kun nuoret eivät saa eläinvalkuaista kouluaterioista, he joko kuihtuvat fyysisesti tai kuittaavat energiantarpeensa rasvaisella junk foodilla McDonald’sissa.

Vihreät pyrkivät perustelemaan kasvisruokapäivää sillä, että kasvisruoan valmistaminen aiheuttaa muka ”pienemmät hiilidioksidipäästöt” kuin liharuoan tuotanto. Satu Hassi ja Heidi Hautala ovat ilmeisesti laskeneet asian istuessaan lentotomaattikuorman päällä Brysselin-koneessa.

Vihreiden vegaanien lihakammossa on jotain samaa kuin feministien seksuaalisuuskammossa. Vaikka jokainen voi luonnollisesti lakata syömästä vaikka kokonaan (ilman että se on kuitenkaan hänelle hyväksi), on väärin, että kaikilta muiltakin vedetään liharuoat pöydästä käyttämällä verukkeena esimerkiksi vegaani-ideologiaa tai islamilaista sianlihakieltoa. Samaan aikaan eräässäkin koulussa kaikille oppilaille syötettiin halal-lihaa heidän itsensä tietämättä ja vanhemmille kertomatta.

Eikö tätä nirppanokkanaisten lihavihaa saada millään kuriin?

Tuhon vuosikymmen

Jälkiviisaus on varminta jälkikäteen, mutta koskaan se ei ole niin oikeutettua kuin etukäteen. Kun nyt esitän muutamia tulevaisuutta koskevia aavistuksiani, voitte tietysti arvostella tapaani olla etukäteen jälkiviisas.

Tulevaisuutta on yleensä turvallisinta ennustaa vain jälkikäteen, sillä tieteiden piirissä ennustajat menettävät usein maineensa. En laadikaan nyt tulevaisuudelle tuhoennustetta ollakseni oikeassa eli siksi, että tiedän kielteisten ennusteiden toteutuneen myönteisiä todennäköisemmin. Olen pessimistinen ainoastaan sen vuoksi, että kielteinen kehityslinja näyttää sinänsä todenperäiseltä.

Otaksun, että ensi vuosikymmenestä tulee länsimaiselle kulttuurille todellinen tuhon vuosikymmen. Näin käy tosin vain siinä tapauksessa, että asioille ei tehdä mitään. Tässä suhteessa ennusteet voivat olla itseään kumoavia tai toteuttavia riippuen siitä, miten ne joko rohkaisevat tai lannistavat ihmisiä.

Luulen kuitenkin, että muiden muassa suomalainen yhteiskunta repeää pian. Katastrofin ainekset ovat hiipineet hiljaa takapihoillemme. Ennen vanhaan esimerkiksi nuorista vain noin yksi prosentti oli niin sanottuja syrjäytyneitä eli tarkkislaisia, joita katsottiin vinoon. Nykyään syrjäytyneitä on jo noin kolmannes kaikista nuorista, eikä asiaa pidetä minään ihmeenä. Heidän huonot tapansa eli alkoholin kittaaminen ja kaduilla norkoileminen ovat tietysti ”vain olosuhteiden syytä” toisin sanoen heitä itseään vanhempien ihmisten opettamia. Syy on muiden muassa poliitikkojen, jotka ”vapauttivat alkoholipolitiikan” alentamalla viinan hintaa. He päästivät myös juhlimiskulttuurin vellomaan sekä pidensivät ravintoloiden aukioloajat puolestayöstä aamuyöhön, aina kello neljään. Erään syypään muodostavat nuorisokulttuureihin levinneet alamaailman ideologiat. Niiden palvojista tulee tulevaisuuden pultsareita, ja heitä on pian kolmasosa kansasta.

Samaan aikaan valtionvelkaa mättäneet pullamössöpoliitikot jättävät taakseen 100 miljardin euron laskun. Paavolipposet ja masavanhaset kieltäytyivät nousukaudella korottamasta veroja ja lyhentämästä valtionvelkaa. Siten he pitivät yllä talouskasvun ja kansansuosion harhakuvaa. Nyt he odottavat, että me maksaisimme heidän eläkkeensäkin. Suomella on 2010-luvulla edessä vararikko, ja lopullinen konkurssipesän selvitys ajoittuu 2020-luvulle.

Koko länsimainen kulttuuri elää pää pensaikossa. Samalla kun länsimaat velkaantuvat laiskojen kansalaistensa kellistellessä patjoillaan kuin oopiumihumalan puuduttamat idiootit, kehitysmaat kuten Kiina ja Intia rikastuvat ja nousevat romahtavan Amerikan ja Euroopan ohi. Toisella kädellään entiset kehitysmaat kerjäävät vielä avustuksia meiltä.

Suomalaiset luulevat olevansa rikkaita, koska he omistavat satojen tuhansien hintaisia asuntoja. Todellisuudessa niiden markkina-arvo on pelkkä kupla. Ikäluokkien pienetessä ja suurten ikäluokkien kaatuessa hautaan myös asuntojen kysyntä vähenee ja paljastuu, että keskustakaksion arvo ei olekaan 300 000 vaan 30 000 euroa. Se on asuntosi materiaalinen arvo, ja sinua on pidetty maksuhelvetissä vain siksi, että muuta kansallista varallisuutta ja bisneksenteon välinettä kuin huippukalliiksi määritellyt asunnot tässä pääomaköyhässä maassa ei ole.

Ihmiset huomaavat pian olevansa rutiköyhiä. Töitä heillä ei ole, eivätkä he osaa mitään tehdäkään. Ihmiset ovat juoppoja. He ovat ylihinnoitelleet työvoimansa. Suomella ja muilla Euroopan mailla on edessään tuhon tie. Muslimit, jotka pitävät naiset hellan ja nyrkin välissä sekä uskovat ehdottomasti Jumalaan, perivät voiton oman uppiniskaisuutensa vuoksi.

Suomen romahdus johtuu moraalisesta löystymisestä ja väljähtymisestä, siitä, että ihmiset kyttäävät opportunistisesti vain omaa etuaan. Niin yksilöllinen kuin yhteisöllinenkin vastuu ovat kadonneet. Tarkemmin sanoen yksilönvastuuta ei koeta, koska se ei tunnu enää vastaavan yhteiskunnan säätämää yhteisöllistä vastuuta. Ihmiset eivät ponnistele sellaisen hyväksi, mitä he eivät koe omakseen, sillä yhteisiksi sanotut arvot on määrätty ulkoa, Euroopan unionista. Kun kansa ei johda itseään, Brysselissä sijaitseva Terijoen hallitus vie sitä oman pillinsä mukaan.

Toivon todella, että vuoden 2011 vaaleissa kansa ymmärtää pelastaa itsensä, korjata muiden virheet ja äänestää tähän maahan kokonaan uudet poliitikot. Näyttöä vanhojen virheistä olen esittänyt monen kirjan verran. Paskahousuista täytyy päästä eroon ja saada tilalle vastuullisia totuuden puhujia: totuuspoliitikkoja, joiden ylin ohje on realismi.

Mikäli Suomi muiden muassa tai – kuten toivon – muiden edellä halutaan vielä pelastaa, se on tehtävä hampaita kiristellen. Eikä myöskään minulla ole filosofina muuta kerrottavaa kuin se, että elintasosta on tingittävä ja mukavuuksia vähennettävä vaikka pakottamalla jos ei muuten, sikäli kuin tämä maa halutaan vielä kaapata pois siltä kielekkeeltä, jolta se on juuri putoamassa äkkisyvään rotkoon.

Ennen kaikki oli paremmin

Tänään on syyspäivän tasaus ja tulee kuluneeksi vuosi Kauhajoen koulusurmista. Ensi marraskuun seitsemäntenä päivänä puolestaan on vierähtänyt kaksi vuotta Jokelan koulukeskuksessa Tuusulassa tapahtuneesta tragediasta. Viranomaisvalta on sittemmin herännyt ja saanut aikaan uudistuksia. Katsotaanpa millaisia.


1. Tilanne: Juhani pysäköi auton koulun pihalle ja takapenkillä on kivääri kauniisti kotelossaan.

1970 – Rehtori tulee paikalle, tutkiskelee Juhanin asetta ja näyttää sitten omansa.

2009 – Koulussa tapahtuu yleishälytys. Oppilaat lukitaan luokkiinsa. Rehtori soittaa ATARI-ryhmän, joka vie Juhanin pois. Tunnin kuluttua paikalla ovat Punaisen Ristin ja kirkon sekä lasten- ja nuortenpsykiatrian kriisiryhmät antamassa apua oppilaille ja opettajille.


2. Tilanne: Jorma ja Matti tappelevat pihamaalla koulun jälkeen.

1970 – Porukkaa saapuu paikalle katselemaan. Matti voittaa ja Jorma myöntää asian. Pojat kättelevät ja ovat tästedes parhaita kavereita. Ketään ei syytetä, ei tuomita eikä eroteta koulusta.

2009 – Soitetaan poliisille, joka saapuu paikalle koirien kanssa. Molemmat pidätetään ja erotetaan koulusta määräajaksi. Molemmat saavat syytteen, vaikka Jorma aloitti koko tappelun.


3. Tilanne: Pikku-Ville ei pysy paikoillaan luokassa vaan häiritsee koko ajan.

1970 – Ville lähetetään rehtorinkansliaan, jossa rehtori soittaa vanhemmille. Isä hakee Villen kotiin ja antaa Villelle selkäsaunan. Seuraavasta päivästä lähtien Ville istuu kiltisti luokassa eikä häiritse muita. Villestä tulee isona menestyvä lääkäri.

2009 – Oppilashuolto on huolissaan Villen käyttäytymisestä ja selvittää asiaa kolme vuotta. Villellä todetaan ADHD ja opettajat ihmettelevät, miksei Villelle saatu koko peruskoulun aikana henkilökohtaista avustajaa. Onneksi Villelle muistettiin tehdä siirto erityisopetukseen, joten kunta sai Villestä enemmän rahaa valtiolta. Villestä tulee isona sosiaalitukien käytön ammattilainen.


4. Tilanne: Pekka rikkoo tahallaan ikkunan, ja isä tukistaa Pekkaa kaikkien nähden.

1970 – Pekka oppii olemaan tahallaan rikkomatta ikkunoita. Isona Pekasta tulee yrittäjä.

2009 – Pekan isä pidätetään ja saa rangaistuksen lapseen kohdistuvasta väkivallasta. Pekka otetaan huostaan. Kuulusteluissa Pekan sisko hätääntyy ja sanoo haluavansa isän takaisin, koska rakastaa häntä. Kuulustelua suorittava sosiaalityöntekijä tulkitsee tämän hyväksikäytöksi, ja Pekan isä joutuu vankilaan. Pekan sisko otetaan huostaan. Pekan äidillä on suhde naapurin kansanedustajan kanssa, mistä 7 päivää saa hyvät lööpit.


5. Tilanne: Jani ja Joni ajavat kahta päällä mopolla ja tööttäävät äänitorvea Heidille, jota pidetään luokan jakorasiana.

1970 – Heidi nauttii saamastaan huomiosta ja pojat ovat ylpeitä, kun Heidi vilkaisi heihin päin.

2009 – Heidi valittaa seksuaalisesta ahdistelusta, koska opinto-ohjaaja pyysi tällaisessa tilanteessa tekemään niin. Poikia nuhdellaan, heidän itsetuntonsa luhistuu, ja heistä tulee entistäkin ujompia. Heidistä tulee isona feministi, ja hän päätyy myöhemmin luostariin mutta ei saa sielläkään. Pojat eivät toivu koskaan.


6. Tilanne: Kahdeksasluokkalainen Jenni huomaa olevansa raskaana.

1970 – Viisi poikaluokkatoveria samoista bileistä ovat hiljaa ja huomaamattomia koko kevään ja muuttavat lopulta toiselle paikkakunnalle.

2009 – Kouluterveydenhoitaja ja sosiaalityöntekijä keskustelevat Jennin kanssa. Koska keskustelut ovat luottamuksellisia, asiasta ei kerrota Jennin vanhemmille. Kouluterveydenhoitaja aloittaa Jennin kanssa sukupuolivalistuksen, joka opettajainkokouksen jälkeen kohdennetaan kaikkiin seitsemäs- ja kahdeksasluokkalaisiin. Jenniä opetetaan käyttämään kondomia. Vanhemmat soittavat huolestuneina kouluterveydenhoitajalle Jennin jatkuvasta pahoinvoinnista ja lihomisesta. Kouluterveydenhoitaja ei kerro asiasta mitään vanhemmille, vaan sosiaalityöntekijä tekee lastensuojeluilmoituksen, ja Jenni otetaan huostaan, josta hän siirtyy ensikotiin hoitamaan lastaan. 31-vuotiaana isoäitinä Jenni saa peruskoulun päästötodistuksen kristillisen opiston 10. luokan jälkeen.


7. Tilanne: Valde saa ehdot ruotsin kielestä.

1970 – Valde lähtee isänsä mukana Ruotsiin, jossa alkaa kasvattaa menestyksekkäästi ravihevosia.

2009 – Vähemmistövaltuutettu syyttää koululaitosta vähemmistöjä syrjiväksi. Ruotsinopettaja joutuu burnout-lomalle, jolta hän ei palaa enää töihin. Sijainen antaa oppilashuoltotyöryhmän pyynnöstä Valdelle ruotsista kuutosen, jotta Valde pääsisi haluamalleen linjalle amikseen. Kun ammattikoulua on käyty viikko, Valde lähtee isänsä kanssa Ruotsiin, jossa alkaa kasvattaa menestyksekkäästi ravihevosia.


8. Tilanne: Koulukaverit huutelevat viidesluokkalaista Tommia homoksi ja sanovat, että hän on gay.

1970 – Tommi salaa homoseksuaalisuutensa ja välttyy hiviltä ollessaan parikymppinen. Aikuisena Tommi liittyy MSC-Finland-nimiseen nahkamiesten järjestöön, ja hänestä tulee tietoinen taistelijahomo. Tommi rakastuu Janneen ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti.

2009 – Tommi tuntee galtsun kautta Nellin, joka on lesbo ja joka lohduttaa häntä vertaistuen osoitukseksi. Yhdessä he menevät koulukuraattorille, joka on feministi ja keskittyy vain Nellin tilanteeseen. Tommi syrjäytyy mutta liittyy Setaan, jossa hänelle opetetaan sateenkaariperheistä ja kerrotaan, että kaikki ovat samanlaisia ja tasa-arvoisia. Tommi lukee Helsingin Sanomia, omaksuu heteroseksuaalisen elämäntavan ja hankkii Nellin kanssa Muumi-mukimenetelmällä lapsen. Vanhana Tommi haaveilee pikkupojista ja pohtii, minkälaista olisi ollut elämä homona.


9. Tilanne: Kaksitoistavuotias Aleksi rakentelee koottavia lentokoneiden pienoismalleja.

1970 – Aleksi leikkii kokoamillaan lentokoneiden pienoismalleilla, ja ne ovat hänen tärkeintä omaisuuttaan.

2009 – Aleksi leikkii kokoamillaan lentokoneiden pienoismalleilla yhdessä Ahmedin ja Azizin kanssa. Aleksin äidin perhetuttu Malla on tiedostava opiskelija poliisikoulusta. Käydessään Aleksin kotona kylässä hän kertoo Aleksin äidille, että lentämisfantasiat saattavat merkitä orastavaa taipumusta fundamentalismiin ja terroriin. Mallan tekemän ilmiannon jälkeen Aleksilta, Ahmedilta ja Azizilta evätään viisumi Yhdysvaltoihin, ja Disneylandin-matka peruuntuu. Myös Mehukatti-juomat takavarikoidaan kotimaankoneissa.


10. Tilanne: ekaluokkalainen Sohvi kaatuu koulun pihalla, naarmuttaa polvensa ja jää itkemään. Välituntia valvova opettaja Antti huomaa asian ja menee lohduttamaan itkevää Sohvia puhaltamalla naarmuun ja kantamalla Sohvin luokkaan.

1970 – Minuutin kuluttua Sohvi on unohtanut kipeän polven ja pitää Antti-opettajaa maailman parhaana, kilteimpänä ja mukavimpana opettajana. Isona Sohvista tulee ortopedian erikoissairaanhoitaja.

2009 – Sohvin äiti näkee tapahtuman. Keskusteltuaan luokan muiden lasten vanhempien kanssa ja kuultuaan Antin tehneen moista ennenkin äiti päättää nostaa jutun opettajasta, joka käyttää hyväkseen oppilaitaan. Antin tuomitsemiseen ei riitä näyttöä ja Antti vapautetaan kaikista syytteistä kaikissa oikeusasteissa. Televisiossa esiintyy lasten seksuaalista ahdistelua tutkinut psykologi, joka kertoo vain yhden prosentin todellisista tapauksista tulevan esille ja valittaa sitä, kuinka vaikeaa on selvissäkään tapauksissa saada tuomiota aikaan. Pikkujouluista palaava vanhempienyhdistyksen miesjoukko pahoinpitelee Antin. Antti ei saa mitään töitä mistään ja hänen vaimonsa ottaa hänestä eron. Antti päättää elämänsä istumalla junanraiteille. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin 25-vuotias Sohvi käy vieläkin terapiassa, ja hoitavan psykologin mukaan menee vielä vuosia, ennen kuin Sohvista tulee työkykyinen.


11. Tilanne: Seitsemäntoistavuotias Jasper ja viisitoistavuotias Minni harjoittavat seksiä festareilla kokeillakseen, miltä se tuntuu.

1970 – Jasper ja Minni rakastuvat toisiinsa ja ovat onnellisia.

2009 – Heidän vieressään nukkumista teeskentelevä Pia kuulee kaiken ja kertoo asiasta Minnin äidille, joka kysyy poliisilta, saako niin tehdä. Virallinen syyttäjä nostaa Jasperia vastaan syytteen, sillä kuudentoista vuoden ikäraja ylittyi. Jasper tuomitaan ehdolliseen vankeuteen ja vahingonkorvaukseen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vankeus muuttuu ehdottomaksi Jasperin näpistettyä kortsupaketin kioskista. Myöhemmin hänestä tulee ammattimainen työtön, sillä rikosrekisteri ja laki lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä estävät Jasperin sijoittumisen opettajaksi, hänen toiveammattiinsa. Asia tulee lehteen, ja kristilliset, perussuomalaiset, Sdp ja Vasemmistoliitto tekevät hallitukselle välikysymyksen lapsen oikeusturvasta. Kokoomus, keskusta ja Rkp huutavat kitapurjeet lepattaen, että asian hyväksi tehdään kaikki mahdollinen. Vihreä oikeusministeri aloittaa ”Muna pois pikkupojilta” -hankkeen, joka sisällytetään yleiseen naisrauha-aloitteeseen sekä EU:n velvoittavaa hoitoa edistävään kemiallisen kastraation puitesopimukseen, jota varten Suomeen saatiin kemikaalivirasto.


12. Tilanne: Tokaluokkalainen Lauri lausuu tunnilla erään n-kirjaimella alkavan sanan, jonka voidaan tulkita viittaavan erääseen afrikkalaisperäiseen kansanryhmään.

1970 – Kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota, sillä sana kuuluu suomen kieleen. Opettaja arvioi vain sitä, tavaavatko lapset sanan oikein, sillä se löytyy myös aapiskirjasta.

2009 – Kouluhallituksen paikalla ollut tarkastaja kuulee sanan. Koska Lauri ei ole nuoren ikänsä vuoksi rikosoikeudellisesti vastuullinen, tutkinta kohdistetaan hänen opettajaansa, joka sallii moisen tapahtua. Valtakunnansyyttäjä antaa opettajaa vastaan syytemääräyksen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Opettaja tuomitaan sakkoon ja irtisanotaan virastaan. Tuomio kovenee ylemmissä oikeusasteissa ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin hylkää opettajan valituksen.


13. Tilanne: Koulun keittäjä tekee lihapullia sika-nautajauhelihasta ja tarjoaa ne lounaaksi lapsille.

1970 – Lapset syövät, pyytävät lisää ja sanovat, että keittäjä tekee maailman parasta ruokaa.

2009 – Asia lipsahtaa vanhempienillassa koulun rehtorilta hänen kehaistessaan, kuinka tyytyväisiä oppilaat ovat koulun ruokaan. Eräät vanhemmat kauhistuvat ja tekevät kantelun kaupungin opetuslautakunnalle. Selviää, että liha oli väärin teurastettua. Vihreät vaativat siirtymistä lihattomaan kouluruokaan. Jatkossa pääruokana tarjoillaan kasviskiusausta ja halal-lihaa, jonka arvellaan sopivan kaikille. Monet lapset jättävät syömättä ja menevät Mäkkiin. Ylipainoisuus ja sokeritauti lisääntyvät hiilihydraattipitoisen ja rasvaisen ruoan takia.


14. Tilanne: Yläasteen liikunnanopettaja käy tunnin jälkeen oppilaiden pukuhuoneessa valvomassa, että kaikki kävisivät suihkussa.

1970 – Kaikki käyvät suihkussa ja tuoksuvat seuraavalla tunnilla hyvältä. Ketään ei kiusata, mikä on opettajan paikallaolon päätarkoituskin.

2009 – Talkkari päättelee liikunnanopettajan olevan pedofiili; miksi hän muuten kurkistelisi poikien pesulaan? Opettaja pelästyy yleisten pedofiilivainojen vuoksi, lopettaa suihkuvuorojen valvomisen ja menee kahville. Muita pienikokoisempi Lasse alkaa myöhästellä liikuntatunnin jälkeiseltä oppitunnilta. Kerran hän liukastuu suihkussa, lyö päänsä lattiaan ja kuolee aivoverenvuotoon. Tutkimuksissa pukuhuoneen seinänraosta paljastuu kuitukaapelin pää, jonka toinen pää löytyy talkkarin asunnosta. Talkkari pidätetään lapsipornon kuvaamisesta, mutta hän puolustautuu sanoen suorittaneensa yksityistä turvallisuusvalvontaa. Rikostutkinnassa avustanut talkkari vapautetaan epäilyistä, kun tallenteilta löytyy kohta, josta näkyy, että muut pojat kamppasivat Lassen hengiltä.


15. Tilanne: Joonas lukee englanninkielistä Emmanuelle-kirjaa salaa englannintunnilla mutta on jättänyt englannin kielen oppikirjakappaleen kääntämättä.

1970 – Opettaja Andrew katsoo asiaa läpi sormien, sillä onhan toki parempi, että teinit lukevat sellaista, mikä heitä kiinnostaa. Joonas oppii englantia, lähtee vaihto-oppilaaksi, saa enkusta ällän ja pääsee opiskelemaan englantilaista filologiaa yliopistoon.

2009 – Opettaja Liisa pitää Joonasta epä-älyllisenä muttei kehtaa takavarikoida Joonaksen pornokirjaa. Hän määrää Joonaksen kääntämään seuraavaksi kerraksi kappaleen, joka kertoo tyttöjen nypläyskerhosta. Liisa antaa Joonaksen ylioppilasaineesta huonot pisteet, eikä arvosana nouse ylioppilastutkintolautakunnassa, koska kaikkea ei lueta. Joonas saa englannista b:n mutta päätyy Teknilliseen korkeakouluun, jossa hän vihaa humanisteja pitäen heitä tyhminä.


16. Tilanne: Neljäsluokkalainen Jaakko lukee Tintin sarjakuvaa ja löytää sieltä kapteeni Haddockin kirouksia, joita hän soveltaa kouluaineeseensa.

1970 – Opettaja Rauno kiittää Jaakkoa luovuudesta ja pitää häntä rempseänä luokan ilopillerinä.

2009 – Opettaja Eeva takavarikoi Jaakon aineen eikä palauta sitä vaan pitää puhuttelun Jaakolle ja hänen vanhemmilleen. Eeva ottaa yhteyttä kirjastolaitokseen, kustantamoon, Suomen Kustannusyhdistykseen ja elokuvatarkastamoon sekä lähettää valokopion Jaakon kouluaineesta tasa-arvovaltuutetulle ja vähemmistövaltuutetulle. Tintin sarjakuvat ja piirretyt elokuvat kielletään rasistisina ja lapsille haitallisina yhteistyössä lastensuojelujärjestöjen kanssa. Televisiokanavat velvoitetaan varustamaan Aku Ankka -piirrosfilmit ”K-18”-merkinnällä.


17. Tilanne: Pasi (13 v.) kiipeää eduskuntatalon katolle ja pudottaa pyöreästä kattoikkunasta pommin istuntosaliin.

1970 – Kaikki täysistunnossa olleet kuolevat. Ihmiset ovat sanattomia. Tapauksesta tulee maailmanuutinen seuraaviksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

2009 – Kansalaiset huokaisevat helpotuksesta ja kiittävät Pasia.


18. Tilanne: Suomalainen everstiluutnantti Martti lentää Eurofighterilla päin Brysselissä olevaa europarlamenttirakennusta Naton rauhankumppanuuteen liittyvien sotaharjoitusten aikana.

1970 – Näin on vain elokuvissa, sillä vielä ei ole rauhankumppanuutta.

2029 – Kaikki tämän tapausselosteen lapset ovat varttuneet aikuisiksi ja vaativat eroa Euroopan unionista kysyen, minne heidän vanhempansa takavarikoivat vapauden, järjen ja oikeuden. Martti julistetaan kansallissankariksi, ja hänelle pystytetään patsas Musiikkitalon eteen.

Radio-ohjelma nuorisotyöttömyydestä

Olin aamupäivällä Ylen radio ykkösessä keskustelemassa nuorisotyöttömyydestä. Kiitokset ohjelman toimittaneelle Markku Heikkiselle. Keskustelijoina olivat lisäkseni työministeri Tarja Cronberg ja kainuulainen työllistetty Mari Kortetjärvi.

Tänään J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivänä on tietysti mukavaa puhua ajankohtaisista kansallisista kysymyksistä, mutta valitettavasti suuri osa keskustelusta vaelsi hallintodiskurssissa. Sain kuitenkin esitettyä poliittiselle taholle muutaman välikysymyksen. Tiedustelin ministeri Cronbergiltä muun muassa sitä, mihin vihreiltä unohtui perustulojärjestelmä, vaikka se oli puolueen keskeinen vaaliteema viime eduskuntavaaleissa. Ja miksi Vihreä liitto pyrkii edistämään turvapaikanhakijoina tulevien maahanmuuttoa, vaikka sillä on nuorisotyöttömyyttä lisäävä vaikutus? (Ohjelman puolivälin jälkeen.)

Perustulo on haudattu perusturvaa märehtivään komiteaan, johon ei huolittu yhtään oppositiopuolueen edustajaa, ja massoittain maahanmuuttajia kuulemma tarvitaan, koska maassa vallitsee karjuva työvoimapula, jos ei juuri nyt, niin aivan pian lähitulevaisuudessa... Totuus on, ettei Suomessa ole eikä tule olemaan mitään pulaa työttömistä eikä työntekijöistä - ei nyt eikä tulevaisuudessa. Mikäli kouluissa kaivataan esimerkkejä havainnollistamaan raja-arvomatematiikkaa, ”työvoimapula” sopii tehtävään mainiosti: työvoimapula on asia, jota aina vain lähestytään ja lähestytään mutta ei koskaan saavuteta. Itse haluaisin pudottaa turvapaikanhakijoiden määrän lähelle nollaa siihen asti, kunnes jokaisella suomalaisella on työpaikka ja katto pään päällä.

Jälkikommenttina keskusteluihin totean vierastavani koko poliittiseen tarkastelutapaan liittyvää sanakohinaa.

Ongelma näyttääkin olevan, että hallintoretoriikassa ihminen nähdään aina vain holhottavana, vajaavaltaisena ja kainalosauvoin talutettavana olentona, jolla ei ole muka omaa tahtoa eikä aloitekykyä. Sellaiseksi moni myös tekeytyy välttääkseen työviranomaisten patistelun. Viranomaisvalta itse tuottaa kurjuutta estäessään järkevän arvotuotannon omilla määräyksillään. Juuri niillä yritteliäisyys ja nuorten halu työntekoon lannistetaan, kun työnteko polttaa opintotuet ja toimeen tarttuminen syö sosiaaliedut. On kammottavaa, että työttömät ovat pelästyneet viranomaisia jo niin paljon, että heitä täytyy etsiä työvoimatoimistojen asiakkaiksikin kissojen ja koirien kanssa: ”etsivätoiminnaksi” nimetyllä projektilla.

Tällainen kertoo paitsi vakavasta syrjäytymisestä, myös byrokratian välttelystä ja pelosta. Työvoimapolitiikka puolestaan on ihmisten hallitsemista ja lavastamista viranomaisvallan kohteiksi. Ihmisten työpanos mielletään välineelliseksi, määrälliseksi ja epäpersoonalliseksi resurssiksi, mistä kertoo työvoiman käsite. Näennäisen suojeluintressin varjolla ihmisten ruumiilliset ja henkiset potentiaalit pidätetään valtiovallan käyttöön, josta niitä jaellaan ja säännöstellään ay-poliittisten ja taloudellisten suhteiden mukaisesti. Tämä rikkoo ihmisten ”itsensä omistamisen” (self-ownership) periaatetta vastaan ja heikentää ihmisten mahdollisuutta olla subjekteja.

Todellisuudessa lähes kaikki arvot on tuotettu ihmisten vapaan yritteliäisyyden kautta, eikä yksikään työpaikka ole työllistämistä varten vaan sitä tehtävää varten, joka on tarkoitus suorittaa mahdollisimman hyvin. Eroon pitäisi päästä ihmisten vapaata tahtoa nujertavasta sosiaalibyrokratiasta, sillä ainoaa mahdollista aloitteellisuutta on joka tapauksessa oma-aloitteisuus: velle non vultum est.

Nykyisessä työpolitiikassa ei suostuta ymmärtämään, että kaikkea arvotuotannon kannalta välttämätöntä toimintaa ei voida organisoida palkkatyöksi eikä yrittäjätoiminnaksi. Niinpä olisi tärkeää taata vapaan toiminnan ja arvotuotannon – esimerkiksi taiteiden ja tieteiden – olemassaolo eräänlaisella valikoivalla perustulojärjestelmällä.

Työvoimahallinto puolestaan on olemassa ihmisten joukkokontrollia varten. Minne on kadonnut ihmisten omavastuu? Ovatko purnaus, valittelu ja työvoimapoliittinen taivastelu pelkkiä työn välttelyn muotoja? Minusta kyseinen rimpuilu on juuri sen tyyppisen valheellisuuden muoto. Joillekin se merkitsee mahdollisuutta kieltää todellisuus, byrokraateille se on keino ansaita leipänsä, ja muutamille muille keskustelun ritualisoituminen merkitsee oman itsemääräämisoikeuden pakoilua ja eksistentiaalisten vapaushaasteiden välttelyä. Synkistelyn takana asunee kuitenkin paljon valoisampi todellisuus.

Jos jotakuta kiinnostaa, ohjelman voi kuunnella tästä.

Päivän Holmlund

Eräässä lakiasiaintoimistossa oli tapana kysellä aamukahvipöydän lehtiä lukiessa, mikä on ”päivän Puumalainen”. Juristit olivat tottuneet kollegansa, vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen, truttaamiin mokutusuutisiin siinä määrin, että melkein jokaiseen arkipäivään mahtui keskustelua siitä, kuinka ihmisoikeuksiin liittyvillä sopimuksilla rajoitettiin tai heikennettiin kansalaisten perustuslaillisia perusoikeuksia.

Samaan ovat tietenkin syyllistyneet myös ministeri Astrid Thors ja muutamat poliittiset virkamiehet, kuten nykyinen vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää, joka edeltäjänsä tavoin käyttää poliittista valtaa virkamiehen roolissa.

Tänään on vuorossa ”päivän Holmlund”. Sisäasiainministeri Anne Holmlund on nimittäin kertonut poliisin ulkomaalaisasioiden seminaarissa ”olevansa huolissaan nuorista maahanmuuttajista”. – Ja millä tavalla? Holmlund oli muun muassa lausunut, että ulkomaalaistaustaisten nuorten tekemät rikokset ovat lisääntyneet Suomessa.

Niin, tämähän tiedetään. Mutta entä johtopäätökset? Ministeri sanoo nyt pelkäävänsä, että ”nuorten lisääntynyt syrjäytyminen voi johtaa asenteiden kovenemiseen etnisiä vähemmistöjä kohtaan”, joten kyllä ylioppilasmerkonomi liturgian osaa. Syypääksi nähdään taas valtaväestön asenteet eikä ihmisryhmien omaa toimintaa saati huonosti hoidettua ulkomaalaispolitiikkaa, jonka tuloksena yli äyräiden paisuva maahanmuutto automaattisesti johtaa syrjäytymiseen.

Itse olisin pikemminkin huolissani siitä suomalaisnuorten syrjäytymisestä, jota tapahtuu kalliiksi käyvän maahanmuuton kustannuksella ja joka on johtamassa juuri siihen, mitä Holmlund pelkää, eli rasististen asenteiden kovenemiseen. Miksi siis jatkaa tuota pyhäksi arvoksi kohotettua maahanmuuttoa, kun siitä ei näytä tältäkään kannalta seuraavan muuta kuin riskejä suomalaiselle yhteiskunnalle? Tärkeämpää tekemistä Holmlundilla olisi (ollut) aselain uudistamisessa.

Luolan idolit veivät sivistyksen

Rehtori Ilkka Niiniluoto totesi pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa, että nuorison yleissivistyksen ja tietämyksen taso on laskenut. Emerituskriitikko Pekka Tarkka puolestaan kirjoitti samoihin aikoihin jonkin kulttuurilehden sivuilla, että hän ei ”ymmärrä mitään”. Kumpaistakin kommenttia voidaan pitää tietysti merkkinä siitä, että kyseiset herrat eivät elä samassa maailmassa kuin monet nuoremmat. Nuorilla on kai erilaisia tietoja ja taitoja kuin vanhemmilla ihmisillä. Mutta jokin raja myös historiallisen kulttuuriperinnön laiminlyömisellä pitäisi olla. Historiaton ihminen on tulevaisuudelle vaarallinen, sillä menneisyytensä unohtajat ovat alttiita toistamaan ihmiskunnan virheitä.

Toivon, että käsitystäni ei pidetä osoituksena aivojen varhaisesta ateroskleroosista, mutta olen myös itse pannut merkille, että edes yliopistoissa opiskelevat nuoret eivät enää tiedä sellaisia aivan tavanomaisiakaan asioita, jotka ovat perinteisesti kuuluneet jokaisen henkisesti kypsän ihmisen yleissivistykseen. Sen sijaan tuoreilta ylioppilailta voi saada vastaukseksi täysin yllättävää ”eos:ää” (rasti ruudussa ”en osaa sanoa”), ja heidän taitonsa tuottaa virheetöntä suomenkielistä tekstiä on rapistunut.

Yksi syy tähän voi olla se, että lukioiden läpi päästetään puolet ikäluokasta. Lukioissa nuorten pitäisi oppia, mutta lukioiden opettajat on ehdollistettu myötäilemään oppilaiden tietämättömyyttä, jotta maahan saataisiin mahdollisimman paljon ylioppilaita. Sama sosiaalidemokraattinen koulutuspolitiikka on heijastunut myös yliopistoihin, ja tutkintoja myönnetään samoilla perusteilla kuin neuvosten arvonimiä 1970-luvulla.

Sen sijaan, että nuoret keskittyisivät etsimään elämänsisältöä älyllisen toiminnan ja kirjallisen kulttuurin piiristä, he kuluttavat aikaansa yhä enemmän sähköisen median parissa. Sähköinen media puolestaan on nopeatempoinen eikä anna mahdollisuutta ajattelun vaatimaan viipymiseen siinä missä kirjoittaminen ja syventyminen painettuun sanaan.

Lisäksi televisiossa ja internetissä liikkuva tieto on pintapuolista ja nopeasti vaihtuvaa, ja tämän hetken totuudet ovat korvattavissa silmän räpäyksessä toisilla. Niinpä informaation pysyvyyteen ei kiinnitettä tarpeeksi huomiota. Tämä puolestaan ohjaa olettamaan, ettei tietämisellä olekaan merkitystä ja että pelkkä esiintyminen on pääasia – ei välitettävä sisältö. Ehkä tällä tavoin voidaan selittää, miksi nuoret tavoittelevat oman persoonansa esille pääsyä esimerkiksi tosi-TV:n keinoin.


Kun kaikki on siistii

Valtamedia onkin luonut nuorison tyhmistämiseen loistavat välineet. Eräs latinankielinen harjoituslause kuului suunnilleen niin, että ”nuoret pitävät kauniista vaatteista, hyvästä ruoasta ja kauniista musiikista”. Se, että tuota lausetta käännettiin latinan oppitunneilla, oli oppineiden kaino tapa muistuttaa siitä, että vaikka nuoret koulujen luokissa vaihtuvatkin, heidän ominaisuutensa joka tapauksessa pysyvät. Niinpä klassinen lause on säilyttänyt totuusarvonsa ajasta aikaan.

Nuoret todellakin rakastavat kaikkea kivaa ja hyvännäköistä, mikä on heidän mielestään cool. Viihteen tuottajat puolestaan ovat täyttäneet nuorison todellisuuden humpuukilla, kuten television laulukilpailuilla ja eläinkokeita muistuttavilla survival-ohjelmilla, joissa kymmenkunta tyhjäpäätä pakataan kameravalvottuun taloon tai alistetaan tekemään jotakin aivotonta.

Koska ihmisiä kiinnostavat nykyään samat asiat kuin antiikin aikoina eli raha, seksi ja juhliminen, näitä ohjelmia katsotaan. Ja televisiokanavat lähettävät niitä mielellään, koska ne kelpaavat mainostamisen foorumeiksi. Tämä puolestaan epä-älyllistää television, ja vahvistetuksi tulee Henri Lefebvre nimiseltä filosofilta tuttu lause ”televisio disintelligoi tyylin”.

Viimeisimmän näytön asiasta antoi kasvatustieteitä opiskeleva ”Big Brother” Tuuli lausahtaessaan, että Suomen talvisota käytiin vuosina 1817–1818! Suuri osa talon asukkaista ei osannut vastata oikein muihinkaan yksinkertaisiin tietokilpailukysymyksiin.

Kyseiset TV-sarjat ja niiden esiintyjät ovat valitettavasti alkaneet saada sivutilaa myös itseään kunnioittavissa sanomalehdissä, eli pinnallisuus on levittäytymässä kirjallisillekin foorumeille. Invaasiota voidaan ymmärtää, sillä suuret mediat haluavatkin muuttaa sivunsa viihteellisiksi laajemman lukijakunnan toivossa.


Post scriptum

Entä mitä tarkoitan otsikossa mainitsemillani ”luolan idoleilla”. Esseistisen kirjoittamisen sääntöjä uhmaten kerron tämänkin asian suoraan. Kyseessä on brittifilosofi Francis Baconin maininta, jolla hän viittasi yksilön subjektiivisesta näkökulmasta johtuviin virhekäsityksiin.

Itse termi juontaa juurensa kreikan kielen sanasta ”eidolon”, joka puolestaan tarkoittaa ’aavekuvaa’. Teoksessaan Novum Organum (1620) Bacon tarkoitti idoleilla huonoja ajattelutottumuksia, jotka saavat ihmiset erehtymään. Vastaavasti idolin käsitteellä on viitattu myös epäjumaliin. Siten esimerkiksi idolatria on epäjumalanpalvontaa. Otsikkooni sisältyy siis sanaleikki, jossa kytken yhteen Idols-kilpailujen idolit ja luolan pahamaineiset varjot.

Kuten huomaatte: yliopiston opettajana olen tottunut selittämään kaikki asiat juurta jaksaen, mikä kertokoon siitä työn ja tuskan taipaleesta, jonka takana kaikki koulunkäynti on. Juuri tästä alleviivaamiseen, opettamiseen ja demonstroimiseen liittyvästä tarpeesta Idols on siirtynyt myös akatemioiden riesaksi.

Nuorisoväkivallan syistä ja seurauksista

Tämän aamun iltapäivälehdet vahvistivat sen, minkä arvasin jo silloin, kun kirjoitin Kauhajoen koulusurmista ensimmäistä kertaa: ampuja oli yksinhuoltajaäidin poika, joka oli epäonnistunut elämässään surkeasti. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppaisen väitöskirjatutkimus, joka tarkastettiin 9.11.2001 Oulun yliopistossa, puolestaan tietää kertoa, että isättä kasvaneella miehellä on kahdeksankertainen riski syyllistyä vankeustuomion tuottavaan rikokseen kuin sellaisella miehellä, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja naisten kohdalla isättömyys on merkittävin rikollisuutta selittävä tekijä. Tutkimuksessa on seurattu 11 000 ihmisen elämää heidän syntymästään ikävuoteen 32 asti.

Sekä käytännön elämä että tieteellinen tutkimus antavat jatkuvasti sellaista näyttöä, jonka vuoksi en kannata isättömien lapsien tuottamista hedelmöityshoidoilla. Ne on laadittu lähinnä niin sanottujen itsellisten naisten ja lesboparien huviksi ja harrastukseksi. Miksi sanoa ”rakastaviksi” sellaisia naisia, jotka ensi töikseen haluavat katkaista lapsen suhteen hänen biologiseen isäänsä? En kirjoita tästä asiasta tässä yhteydessä enempää, sillä olen kirjoittanut feministien vallankäytöstä ja lobbauksesta jo aiemmin. Haavat tuottavat haavoja.

Mutta huomiota Kauhajoen koulumurhien jälkipyykissä herättää myös se, miten helposti media ja tutkijat ovat löytäneet Matti Saaren ja Pekka-Eric Auvisen takaa suunnitelmallista yhteistoimintaa ja jopa järjestyneeltä näyttävää rikollisuutta. Siitä punoutuu melkein juonellinen tarina, joka on tosin osoittautumassa pelkäksi tarinaksi. Media ja poliitikot eivät kuitenkaan koskaan alleviivaa sitä yhdenmukaisuutta, joka vallitsee maahanmuuttajien tekemien rikosten välillä, vaikka tekijät olisivat serkuksia. Niitä sanotaan ”yksittäistapauksiksi”. Sen sijaan Saaren ja Auvisen hämäriä suunnitelmia ei käsitellä yksittäistapauksina, vaan media ja poliitikot ovat heti valmiit piirtämään laajoja kaaria, joiden mukaisesti ”kaikki nuoret voivat automaattisesti pahoin”, ”koulu on pelottava paikka” ja ”nuorisopsykiatriseen kuntoutukseen tarvitaan lisää resursseja”.

Nuoriso ei voi yleisesti ottaen pahoin vaan hyvin, ja myös 90-luvun lama opetti ihmisiä ymmärtämään toisiaan, kun niin sanottu hyvinvoivakin saattoi saada passituksen alkuperäiselle lähtöviivalleen. Ei siis ollut häpeäksi epäonnistua. Ja vaikka osa nuorista voisikin nyt pahoin, ei tällöinkään pidä kiinnittää huomiota vain pahoinvoinnin seurauksiin, kuten psykiatrikunta mielellään tekee. Varsinkin vasemmisto-oppositio on ollut huutamassa kurkku suorana lisää rahaa nuorison mielenterveyden hoitamiseen (eli lääkäreille ja hoitohenkilökunnalle), vaikka ajatus on alkeellinen ja byrokratiakantainen. Se perustuu virheelliseen näkemykseen, että pahoinvoinnin syyt voidaan poistaa hallinnollisilla toimenpiteillä. Niin tehdessään poliitikot kaataisivat rahaa Tehylle mutta unohtaisivat 60-lukulaisten oman värssyn, jonka mukaan ”ensin tehdään sairaala ja sitten sairaita”. Hallinnollisten toimien tehottomuutta osoittaa se, että kauhajokelaisessa oppilaitoksessahan oli päätoiminen psykologi.

Miksi suomalaista tehdään sairaita? No tietysti sen vuoksi, että poliitikoilla olisi töitä ongelmien hoitamisessa. Oikea lääke olisi seuraava: älkää kiusatko nuoria ihmisiä Kansaneläkelaitoksen ja puolihullun koulutusjärjestelmän mankelissa, vaan suunnatkaa taloudelliset varat suoraan nuorille esimerkiksi opintotukena ja muina elämän edellytyksinä. Nuoret ovat nykypäivänä kovilla. Jokainen parikymppinen kohtaa elämässään suuria haasteita: kirjoita ylioppilaaksi, suorita valtion velvollisuudet, itsenäisty, hanki opiskelupaikka ja asunto sekä joku panopuu itsellesi. Ja vakituista työpaikkaa ei tunnu saavan mistään. Kaiken tämän keskellä nuoria ihmisiä ei tunnu auttavan kukaan, vaan yhteiskunnalla on heitä kohtaan pelkkiä vaatimuksia. Sen vuoksi nuorten on helppo löytää itsensä myös pimeästä umpikujasta.

Nuorison ongelmia ei voida hoitaa puuttumalla asioihin silloin kun ihminen on jo tehty sairaaksi. Asioita pitää parantaa tekemällä yhteiskunnasta sellainen, jossa ihmisestä ei tehdä sen enempää nuorena kuin vanhanakaan sosiopaattia invalidia. Tällä toteamuksella en halua arvostella sen enempää Saarta kuin Auvistakaan, sillä kumpikin heistä oli paitsi rikollinen, myös uhri.

Ulkopuolelta ilmiöt näkee selvemmin. Brittiläinen laatulehti The Times tempasi taas ja totesi erään kirjoittajansa kynällä, että suomalaisten kannattaisi katsoa, mihin ja kuinka lapsiaan kasvattavat. Myös minä näen asiat ulkopuolelta, koska olen homo enkä hetero enkä niin muodoin hanki tai kasvata lapsia. Niinpä esittämääni kritiikkiin voidaan tietysti vastata, että kyllä merellä ollaan viisaita, kun maalla tuulee. Silti rohkenen väittää, että omaa äitiyttään ja isyyttään mainostavien heteromiesten ja -naisten sietäisi vilkaista peiliin ja suunnata katseensa omiin perhemalleihinsa, jotka ainakin toistaiseksi ovat vielä enemmistökulttuurin asemassa. Sairaat nuoret tulevat väkivallan pesästä: kodeista, joissa nuoria ahdistellaan ja painostetaan niin taloudellisilla, sosiaalisilla kuin seksuaalisillakin vaatimuksilla. Paljo puhe hoitoresurssien puutteesta on pelkkää hölinää, jolla peitetään ongelmien ydin: väkivaltaisia nuoria tulee kuin liukuhihnalta sairaiden aikuisten sairaista kodeista.

Ilta-Sanomat kertoi tänään myös siitä, että Yhdysvalloista on matkalla noin 50 toimittajan ryhmä kohti Suomea tutustuakseen oloihimme täällä. He ikään kuin tulevat katsomaan, kuinka Amerikassa tuotettu Hollywood-väkivalta vaikuttaa.

Kun kansainvälinen media nyt tutustuu sankoin joukoin Suomeen välittäen siten objektiivisen kuvan oloistamme, se taitaakin olla ainoa mutta hyödyllinen räppänä päreen valaiseman kansankotimme seinässä. Jos yhteiskuntamme vetää pellit niin pahasti kiinni kuin eduskunnan tämänpäiväisistä saarnoista, turvallisuuden varjelusta ja yleisestä defensiivisyydestä voisi päätellä, ihmiset kuolevat nopeammin häkään kuin poliisi ehtii saada tutkintapöytäkirjansa ja tarkkailuprojektinsa valmiiksi.

Onneksi kuitenkin Anne Holmlund teki lopultakin ”poliittiset johtopäätökset” ja päätti asettua puolustamaan ”ampumaharrastajia” sen jatkeeksi, että hän oli jo aiemmin vastustanut aselain tiukennuksia. On siinä ministeri tilanteen tasalla ja kyllä tuli taaskin oikeaan paikkaan! Se, että ylioppilasmerkonomi Holmlund ilmeenkään värähtämättä osoittaa tuon tyyppistä kovanaamaisuutta, antaa merkin siitä, kuinka julmasti hän asioita katselee. Vain todellinen kyynikko voi mennä sanomaan tässä tilanteessa, että ”aseet eivät tapa ketään elleivät ne ole väärissä käsissä”. Totuus on, että (1) aseiden määrä lisää murhia, (2) Suomessa tehdään suhteellisesti eniten henkirikoksia EU:ssa ja (3) ampumisia ei tapahtuisi ilman aseita. Tätä tuskin voi ministerikään kiistää. Se, että ministeri ”ottaa vastuun asioista”, näyttää tarkoittavan, että hän vastaa kysymyksiin – ei muuta.

Erota paha hyvästä

Koulumaailma on kovaa. Muste tuskin oli ehtinyt kuivua Jokelan viimesyksyisen ampumatapauksen suruadresseissa, kun eräs toinen päästeli päiviltä itsensä ja peräti kymmenen viatonta ihmistä sekä invalidisoi ainoan henkiin jääneen. Viime kerralla asialla oli nettinimimerkki ”Sturmgeist89” – nyt muuan ”Wumpscut86”, jonka takaa paljastui niinkin tavallinen suomalainen nimi kuin Matti Juhani Saari. Tapauksen yksityiskohdat nettiseikkailuineen, ampumisvideoineen ja koulurakennuksen tuleen sytyttämisineen kertovat, että malli oli saatu Pekka-Eric Auviselta.

Asian filosofinen ja psykologinen ydin ollaan jälleen peittämässä ongelmien ”tehokkaaseen” hoitamiseen eli kriisiapuun, joka estää ihmisiä ajattelemasta. Nickillä eli salanimellä esiintymisestä on tullut nuorten keskuudessa eräänlainen skitsofrenian muoto, jolla nettipersoonallisuus ja todellinen minuus etäännytetään toistaan. Kauhajoen tämänpäiväinen ampumatapaus osoittaa, että osa nuorisosta on tullut hulluksi.

Nuorisokulttuurit ovat täynnä sellaisen väkivallan ihannointia, joka omassa nuoruudessani oli täysin tuntematonta. Sitä kylvävät muun muassa väkivaltaelokuvat ja tietokonepelit. Vielä omassa lapsuudessani seikkailivat Vaaleanpunainen Pantteri ja erilaiset karvaleluhahmot, joille sattui väkivaltaisiakin asioita, mutta nykyään elokuvissa nähdään prätkällä hurjastelevia rottia ja muita monstereita, jotka muuttavat välillä muotoaankin ja ampuvat niin hyviä kuin pahoja.

Syy ei ole vain tiedonkulun liberalisoitumisessa vaan siinä, ettei nuorisoa rajoita eikä ohjaa kukaan. Nykyisessä mediatodellisuudessa kaikki näyttää tasalaatuiselta, eikä hyvää osata erottaa pahasta. Kukaan ei kerro nuorille, mitä mistäkin teosta seuraa, vaan nuorten keskuudessa vallitsee anomia: normittomuus. Tätä yhdentekevyyttä korostaa se, että viranomaiset perustivat kriisituen nimenomaan Irc-galleriaan: juuri sille samalle foorumille, eli internetiin, jossa hyvä ja paha, oikea ja väärä sekä hyödyllinen ja haitallinen kohtaavat häkellyttävän tasaveroisina.

Nuoret viettävät nykyään enemmän aikaa mesessä tai galtsussa kuin oikeassa maailmassa, jossa he menevät käymään vain tilapäisesti. Niinpä heidät tavoitetaan netistä. Mutta miksi yrittää tähdentää hyvän ja pahan eroa siellä, missä hyvä ei erotu pahasta eikä asioihin liittyviä tunteita voida esittää? Ne voikin välittää vain toinen ihminen.

Nuorilla ihmisillä on suuri tarve kontakteihin järkevien ja heistä huolta pitävien aikuisten kanssa. Eräs syy varsinkin nuorten miesten väkivaltaihanteisiin on kunnollisten miesmallien puute. Kun feministiset yksihuoltajaäidit riistävät sosiaalityöntekijöitä hyväkseen käyttäen avioeroperheiden pojat itselleen ja kun nämä puolestaan varttuvat aikuisiksi, on tuloksena identiteetistään epävarma ihminen. Kommandopipoihin, pilottirotseihin, maastohousuihin ja maihinnousukenkiin laittautuva nuori mies tulee viestittäneeksi, että hänen elämästään puuttuvat miehenä olemisen mallit, ja siksi huonoa itsetuntoa koetetaan pönkittää väkivaltaihanteilla.

Kasvatusajattelun koko perusta olisikin Suomessa pantava uusiksi. Vanhemmat ihmiset ovat täysin menettäneet kontaktin nuoriinsa. Varhaisnuoret (joita ennen sanottiin lapsiksi) konttaavat vanhempiensa edellä pakoon netissä ja tietokonepelien virtuaalitodellisuuksissa. He elävät eri maailmassa kuin aikuiset. En syytä tietenkään internetiä mistään. Sen sijaan nuoret pitäisi saada oppimaan se edellisille sukupolville televisioiden ääressä opetettu läksy, mikä on todellista ja mikä epätodellista, mikä hyvää ja mikä pahaa. Televisiota katsottiin usein yhdessä, mutta netissä seilataan yksin. Tietty netin käyttöä koskeva valistus pitäisi silti saada siirretyksi myös tietokoneistuneeseen nykypäivään.

Varsinkin opettajakunnan tulisi ajantasaistaa yleiset asenteensa. Nuorille opetetaan kouluissa asioita, jotka eivät enää kuulu tähän maailmaan. Tämä ei koske vain kasvattajien tietoteknistä jälkeenjääneisyyttä. Myöskään vanhemmat eivät hallitse nuorten sanastoa eivätkä kieltä. Koulun tunneilmasto on suorituspainotteisuuden vuoksi kylmä ja kova.

Varsinkin pojat syrjäytetään, koska koulua käydään naisopettajattarien ehdoilla, jotka palkitsevat tytöille tyypitellyistä asenteista, kuten kiltteydestä ja ahkeruudesta. Poikien kovaäänisyys ja reippaus arvotetaan kielteisesti, vaikka heidän koulunvastaisuutensa osoittaa itsenäisyyttä, kypsyyttä ja älyllisyyttä. En kuitenkaan suosittele kasvatusajattelun korjaamiseen järjestelmän muuttamista enkä kontrollin tiukentamista. Myöskään lapsille ja nuorille itselleen ei tarvitsisi tehdä mitään. Riittää, kun opettajat ja vanhemmat saattaisivat asenteensa ja tietonsa ajan tasalle ja nuoret opetettaisiin itse arvioimaan sitä, mikä maailmassa on totta ja epätotta.

Ihmisiä ei pitäisi tietenkään kasvattaa samoihin muotteihin tavalla, jonka tunnemme armeijasta tai muista miehisten mallien korvikeyhteisöistä. Epäilemättä ne herättävät juuri tuota Saaren ilmaisemaa ”vihaa ihmiskuntaa vastaan”. Sen sijaan poikien kasvatuksessa tulisi painottaa pyrkimystä erilaisena olemisen luonnollisuuteen.


Median rituaalit ja hallituksen heimokäytös

Ampumakohtauksesta ei ehtinyt kulua kuin pari tuntia, kun maan hallitus oli naama pestynä vastaamassa median kysymyksiin. Tämä herättää kysymyksen, osattiinko tällaista odottaa. Oliko asiaan varauduttu tai peräti toivotaanko jotakin tämäntapaista alitajuisesti? Muutama vuosi sitten nuori mies räjäytti pommin kauppakeskus Myyrmannissa, ja myös kouluampumisista ja -uhkauksista näyttää tulleen jokasyksyinen karnevaali. On silti kummallista, että vastauksia odotetaan juuri hallitukselta, vaikka hallitusta itseään ei ollut sentään ammuttu ja vaikka hallituksella ei ole syy-yhteyttä tapahtumiin. (Kohtalon ivaa ilmentää tosin se, että peruspalveluministeri Paula Risikko sattui olemaan kyseisen ammattikorkeakoulun vararehtori.)

Silti hallitusta haastatellaan, ikään kuin se tietäisi jostain jotain ja vastuu olisi sen. Todellisuudessahan poliittinen taho ei voi vastata yksittäistapauksista eikä johtaa selvittelyä saati tiedottaa niistä. Sen pitäisi olla asioista tietävien tehtävä. Hallituksen reaktiot vain osoittavat, että se pyrkii kontrolloimaan kansaa, mikä saattaa herättää muutamissa ihmisissä myös aggressiota.

Poliittinen taho voi enintään normittaa ja luoda lainsäädännöllisiä suuntaviivoja, joilla ohjataan niin koulu- kuin turvallisuusviranomaistenkin toimintaa. Mutta poliitikot eivät voi päättää siitä, miten ihmiset loppujen lopuksi käyttäytyvät. Asian analysoiminen kuuluu psykologeille ja filosofeille, kuten Nietzschelle, joka sattuvasti sanoi, että ”vasta, kun valtaapitäviä on ammuttu, he istuvat tukevasti viroissaan” (Epäjumalten hämärä 1888, ajatelma 36).

Palaan siis alkuperäiseen ajatukseeni: mihin tällaista terroria tarvitaan? Kyse lienee jonkinlaisesta rituaalisesta aggressiosta. Siinä purkautuu mielisairaan ihmisen julkisuudenkipeys ja kostonhalu sekä toisaalta median tarve kirjoittaa uutisia, yleisön halu kokea yhteisöä kiinteyttävää kollektiivista surua ja poliitikkojen mieliteko todistella, että he tekevät jotain tärkeää, mikä pönkittää heidän valtaansa. Kyse on heimokuntaisesta käyttäytymisestä.

Minun huomiotani ministerien suhtautumisessa herätti heidän kapulakielisyytensä ja se, että muutamien viranomaispsykologien tavoin hekin näyttivät ainoastaan käyttävän tilaisuutta hyväkseen esitelläkseen hienoja vaatteitaan julkisuudessa. Mitään tunneperäistä liikutusta sen enempää kuin aitoa myötätunnon osoitustakaan saati sisältä tulevaa tuomiota ei heidän kokonaisilmaisustaan voinut lukea.


Väkivalta”viihde” ja poliisin surkuhupaisuus

Viime keväänä poliitikot, media ja poliisi nostivat suuren porun lapsipornosta. Niin sanotun lapsipornonestolain (1068/2006) perusteella poliisi vei kamarille erään viattoman kuvataiteilijan, joka esitteli teoksessaan internetistä imuroimaansa look-a-like-lapsipornoa kertoakseen, mitä netistä löytyy. Tosiasiassa kyseisten kuvien mallit olivat lähes tai täysin aikuisiässä, eli varsinaisesta lapsipornosta ei ollut kyse. Kukkahattumammat olivat siis säätäneet lain, jonka tuloksena käräjille vietiin toinen kukkahattumamma.

Samassa yhteydessä internetoperaattoreita painostettiin ottamaan käyttöön estolista, jolla tukittiin pääsy laillistakin pornoa esitteleville sivuille. Ja kun muuan kansalaisaktivisti julkaisi kyseisen listan omilla asiasivuillaan, hänkin joutui poliisin sensuurin, syytösten ja tutkimusten kohteeksi. Todellisuudessa internetistä ei voi kovallakaan työllä löytää lapsipornoa, saati että siihen törmäisi vahingossa, joten kyseinen sensuurilista on täysin tarpeeton, aivan kuten myös taiteilijan työstä alkanut pamputtaminen.

Entä miten lapsiporno liittyy kouluampumisiin ja -väkivaltaan? Kas näin: jokainen neljätoistavuotias haluaa tietenkin itse katsella toisten neljätoistavuotiaiden alastonkuvia. Alastonkuvien näkeminen tekee heidän seksuaaliselle kypsymiselleen psykologisesti katsoen hyvää. Samoin aikuispornossa esitetään ihmisiä, jotka osoittavat toisiaan kohtaan hellyyttä.

Tämän julkaiseminen on yhteiskunnassa kuitenkin kiellettyä, tai sitä esiintyy vain rullakardiinien ja salusiinien takana. Sen sijaan mediassa sallitaan esittää mitä raa’inta ja pöyristyttävintä väkivaltaa, vaikka se aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin pahamaineisimmankaan lapsipornon tuottaminen tai esittäminen. On siis järjetöntä, että lapsipornosta seuraa yhteiskunnallinen tukkapölly, mutta metsästyslaki sallii alaikäisen 10-vuotiaan kantaa asetta aikuisen seurassa, kunhan kyse on tappamisesta!

Keskeisiä syyllisiä tämänpäiväiseen ampumistapaukseen ovat niin sanottu väkivalta”viihde” ja ne elokuvatuottajat sekä televisiokanavat, jotka mässäilevät väkivallalla. Tuotteensa ne varustavat ikärajamerkinnöillä ainoastaan varmistaakseen niiden houkuttelevuuden nuorten keskuudessa. Sillä tavoin televisiokanavat ja tietokonepelien valmistajat siirtävät vastuun kodeille ja vanhemmille sekä pesevät omat kätensä verestä.

Poliisia on usein sanottu ”tyhmäksi”. Olen pitänyt toteamusta tyypillisenä lähinnä niille piireille, joiden yhteiskunnanvastaisuus on esillepanossaan peittelemätöntä. Sen sijaan tämänpäiväiset tapahtumat vaativat minua kumoamaan omaa hyväuskoisuuttani. Tuorein näyttö poliisin vaillinaisesta kompetenssista saatiin, kun selvisi, että paikallinen poliisiviranomainen oli haastatellut ampujaa hänen YouTubessa esittämänsä ampumisvideon vuoksi mutta pysyttänyt hänelle myönnetyn aseluvan voimassa!

Ja kun media tämän ilmiselvän virheen vuoksi työnsi mikrofonin sisäministeri Anne Holmlundille ja poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle, nämä viittasivat ilmeenkään värähtämättä direktiiveihin ja selvityksiin sekä viranomaisten sisäiseen kouluttamiseen mutta eivät myöntäneet viranomaisen erehtyneen! He siis yrittivät lavastaa viranomaisen tekemän hirveän arviointivirheen pelkäksi tiedottamis- ja koordinoimisongelmaksi kuin pahimmat byrokraatit.

Se, että kyseiseen ampumisvideoon ”ei sisältänyt uhkausta” ei riitä poliisin puolustukseksi, kun kuka tahansa saattoi nähdä, että kanuuna oli mielipuolen kädessä. Ministerien, virkamiesten ja asiassa kuultujen viranomaispsykologien toiminta onkin ollut taas kerran niin ymmärtämätöntä, että heiltä itseltään pitäisi ottaa toimiluvat pois. Saari ei siis ole ”ainoa epäilty”, kuten poliisi väittää, vaan epäiltyjen ja syyllisten listalle kuuluisi poliisi itse.


Tämän täytyy olla loppu

Mikäli monikulttuuriseen maailmaan sopeutuvan yleisön mielipiteitä voi uskoa, se tuntuu omalla yninällään hiljaisesti hyväksyvän sen tapaisen käsityksen, että maailmanluokan terroriteot saavat yleistyä myös Suomessa. Tosiasiassa tämä ei saa olla alku. Tämän täytyy olla loppu.

Opposition liturgia siitä, että nuorisoväkivalta johtuu muka luokkakokojen isontamisesta ja nuorisopsykiatristen resurssien riittämättömyydestä, antaa vaarallisen näytön siitä, miten ongelmat yritetään haudata hallinnointiin. Myös ennen vanhaan opiskeltiin 45 oppilaan luokissa eikä kukaan silti tappanut ketään. Kaksikymppiselle ei voi enää opettaa pöytätapoja, joten syyt juontavat juurensa ihmisen koko elämänhistoriasta.

Nuorison tekemät teurastukset eivät kerro myöskään vain nuorten omasta pahoinvoinnista tai väkivaltaelokuvien ja -pelien vaikutuksesta. Ne kertovat myös mielipuolisten ideologioiden leviämisestä. Usein niitä kylvetään heavymusiikin, saatananpalvonnan ja tietysti myös väkivalta”viihdettä” tarjoavien perhekanavien kautta. Jo väkivaltaviihteen käsite on patologinen. Sen huoleton pesiytyminen kieleen on merkki siitä, että herätyskellojen pitäisi alkaa soida.

Sodankäynnin haaste on vihollisen havaitseminen ja tunnistaminen. On tapauksia, kuten tämänpäiväinen, joissa vihollinen on havaittu, mutta häntä ei ole tunnistettu viholliseksi. Joskus taas vihollinen tunnistetaan, kuten Osama bin Laden, mutta hänestä ei ole saatu havaintoja vuosikausiin. Aina myöskään hyvän ja pahan erottaminen ei auta, sillä nämä tyypit haluavat mainetta tekemällä pahaa. Siten he toimivat, kuten eräskin antiikin kreikkalainen, joka ei saavuttanut julkisuutta tekemällä hyvää mutta päätti sen sijaan turmella Hermes-patsaan ja sytyttää sodan tehdäkseen jotakin moraalitonta.

Vapaan lehdistön periaatteisiin ei kuulu damnatio memoriam eli rikollisten muiston pyyhkiminen pois ihmiskunnan historiasta. En siis suosittele asiasta vaikenemista Neuvostoliiton tapaan, vaikka julkisuuden saaminen toteuttaakin sitä tavoittelevien toiveet. Sen sijaan tiedotusvälineiden olisi syytä pohtia, miten ne asioista kertovat: uutisoivatko ne kielteisistä asioista laajasti ja vauhkoten vai arvoneutraalisti ja tapahtumien merkityksiä analysoiden.


Kansa on riisuttava aseista

On selvää, ettei väkivaltaa voida estää vain aseita kieltämällä. Britanniassa käsiaseiden kieltäminen johti laajaan veitsiväkivaltaan. Ongelmaa voidaan kuitenkin lieventää aseistariisunnalla. Vaikka aseiden olemassaolo ei olekaan murhien syy, se on kuitenkin väkivallan käytön eräs ehto. Mikäli aseita ei olisi, ei ampumisiakaan sattuisi. Niinpä syiden purkautuminen väkivaltaisiksi teoiksi voidaan estää yhdellä keinolla.

Jos minä olisin ministeri, vastaisin tuleen seuraavasti: Suomen kansa on riisuttava aseista. Aseet ovat vain yhtä tarkoitusta varten, eikä niitä pitäisi antaa muiden kuin poliisi- ja sotilasviranomaisten käteen. (Poliisin ajattelemattomuus tosin herättää epäilyn, onko aseita syytä antaa poliiseillekaan.) Tässä maassa myönnetään vuosittain peräti 70 000 ampuma-aselupaa eli 14 000 enemmän kuin syntyy vauvoja. Maassamme on noin 1,6 miljoonaa luvallista siviiliasetta, ja luvattomien aseiden määrää ei tiedä kukaan. Suomalaiset ovat näin ollen maailman kolmanneksi aseistautunein kansa, ja edellä on erään arabimaan lisäksi vain Yhdysvallat kansallisine kivääriyhdistyksineen.

Suomen hallitus ei todennäköisesti tee asialle mitään vaan oikeusministeri Tuija Braxin tavoin joko jahkailee – tai vastustaa tiukennusta äänestäen loppupeleissä tyhjää, kuten Anne Holmlund. Holmlundin toiminta on ollut kyllä niin tahditonta ja ristiriitaista, että hänelle olisi tehnyt hyvää erota tehtävästään. Aivan kuten myös virkaansa ”etätyönä” hoitavan Suvi Lindénin jatkaminen toimessaan osoittaa, Suomessa ei voida irtisanoa ketään naisministeriä, vaikka feministien annettiinkin painostaa Ilkka Kanerva irti ministerinvirasta pelkkien mitättömien tekstiviestien takia. Koska hallituksen toiminta on ollut holtitonta, esitän että uusi ampuma-aselaki säädettäisiin seuraavanlaiseksi:

1) Oikeus ampuma-aseiden hallussapitoon pitäisi myöntää vain armeijalle ja poliisille sekä valvotuille järjestöille.

2) Siviilit saisivat käyttää ampuma-aseita metsästykseen ja urheiluammuntaan, mutta aseet pitäisi säilyttää metsästyseurojen ja ampumaseurojen vartioiduissa tiloissa, ja niiden käyttöä pitäisi valvoa.

3) Laittomien aseiden ongelman ratkaisemiseksi olisi aseiden yksityinen hallussapito kriminalisoitava ja sanktioitava ankarasti, toisin sanoen aseiden hallussapidosta pitäisi tehdä yhtä ankarasti rangaistava teko kuin huumausainerikoksista.

Ongelma on, että viranomaisvalta suhtautuu lupa-asioihin kieroutuneesti. Sen mukaan luvan myöntämistä pidetään pääsääntönä, ja lupa myönnetään, jos minimiedellytykset täyttyvät. Kieltäminen puolestaan on poikkeus. Ampuma-aselupaa hakeva ei ole kuitenkaan anomassa mitään kalastus- tai onnenongintalupaa, vaikka sisäministeriön ”arpajais- ja asehallintoyksikössä” (mikä termi!) ajatellaankin näköjään sillä tavoin. Ampuma-aserikoksissa on kyse niin vakavista asioista, että kieltämisen pitäisi olla pääsääntö ja myöntämisen poikkeus. Uusi ampuma-aselaki voisi hyvinkin kieltää kaikkien käsiaseiden hallussapidon, sillä EU:n direktiivi asettaa rajoituksille vain vähimmäistason.


Syyspäiväntasaus kääntää maailmaa

Tänään oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Sen olisi suonut päättyvän onnellisemmin. Nyt elämme tunnetilassa, jonka vallitessa ei uskalla kohta ulos lähteä.

Iltapäivälehdille riittää taas kirjoitettavaa seuraaviksi viikoiksi – samoin tutkijoille riittää märehdittävää muutamiksi vuosiksi, vaikka asioiden ratkaisemiseen olisi valmis ja toteuttamiskelpoinen malli. Huolestuttavaa on, että selkeän ja yksinkertaisen aseistariisunnan sijasta viranomaisvalta alkaa todennäköisesti vain kaventaa sananvapautta ja yksilönsuojaa, kuten Tuija Braxin ehdottama henkilötietojen urkintalaki antaa aiheen olettaa.

Samasta asiasta kertoo poliisin lausunto, jonka mukaan ”poliisi tarkkailee nyt periaatteessa ihan kaikkea netissä”. Tapahtunutta yritetään siis mitä todennäköisimmin käyttää verukkeena mielipiteen- ja ilmaisunvapauden kuohimiseen aivan niin kuin Sdp:n kiireinen halu ”nettipoliisin” perustamiseen osoittaa. Ihan kaikkea ei sentään kannattaisi myöskään tarkkailla, koska silloin resursseistakin lähes 100 prosenttia menee hukkaan.

Huomasitte kai, että Al-Jazeera otti taaskin kaiken irti Suomen ampumatapauksesta ja teki asiasta näkyvämmän uutisen kuin BBC ja CNN. Näin se ikään kuin todistelee, etteivät terrori ja katuväkivalta olekaan vain muslimimaiden ongelmia. Kuka olisi tarpeeksi rohkea epäilläkseen, onko kouluterrorin väkivaltamallit omaksuttu arabiterroristeilta?