Tulkoon voitto barbaarien pahuudesta

Katselin joulun aikaan Terence Malickin ohjaaman elokuvan Veteen piirretty viiva, joka perustuu James Jonesin romaaniin. Omassa alleviivaamattomassa pasifismissaan se saattaa olla yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista yhdessä Christopher Nolanin Dunkirkin, Wolfgang Petersenin Das Bootin ja Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan kanssa. Kaikkia leimaa realismi ja aiheettoman sotaromantiikan poissaolo.

Veteen piirretyn viivan kertoja kyselee toistuvasti ja retorisesti, mikä ihmiskuntaan meni, kun maailmassa vallitsee häikäilemätön pahuus, myös keskellä kauneutta ja muutoin paratiisimaisia olosuhteita.

Kyseessä on eräänlainen esiteoreettinen pohdiskelu, joka voitaisiin nopeasti tuomita naiiviksi.

Kyyninen vastaus onkin, että ihmisten elämä koostuu lajinsäilytysstrategisesta kamppailusta, johon liittyy kilpailua luonnonvaroista ja elämän edellytyksistä.

Muutamat 1800-luvun ajattelijat vastasivat tuohon darvinistiseen näkemykseen, että ihmisten selviytymistä edistää paremmin yhteistoiminta kuin taistelu, ja eräs heistä oli venäläinen Pjotr Kropotkin. Mietiskelevä venäläinen filosofia tosin tuhottiin myöhemmin kommunismin toimesta, ja sen yli on ajettu myös nykystalinismin jyrällä, kuten kaikki ovat voineet huomata.

Mikä sitten neuvoksi ihmiskunnan tai ainakin sen yhden osan surkeaan tilaan? Naturalismi on moraalisesti huonoa oppia, sillä sillä ei ole moraalia ollenkaan. Vaihtoehdottomana ja todeksi oletettuna opinkappaleena se oikeuttaa mielivallan ja taannuttaa ihmisen petoeläimeksi. Elämällä ei ole sen mukaan muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Väkivallan ja tappamisen oikeuttaa siis naturalistinen lajinsäilytysideologia, joka voi johtaa myös lajin tuhoutumiseen.

Tämä näkyy eräissä nykyajan poliittisissa asenteissa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys on kaltevalla pinnalla ja häviää niin sanotulle reaalipolitiikalle, joka nojaa valtaan, voimaan ja väkivaltaan.

Saksalaisen oikeusfilosofin Carl Schmittin selitys on, että mikään sääntö, sopimus tai laki ei voi olla itse itsensä perusta, sillä säännöt, sopimukset ja lait tulevat niiden itsensä ulkopuolelta, moraalisesta tyhjiöstä, jota sanotaan poliittisen vallan käyttämiseksi. Sen takana puolestaan on edunvalvontaa, painostusta, taloudellista ja mielipidevaltaa sekä aseita ja rahaa. Yhtä kaikki, sen perusta on relatiivinen.

Tästä johtuu, että myös valtioiden kesken vallitsee kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Asiaa on analysoinut muiden muassa Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy. Suvereenien valtioiden suvereniteetti tarkoittaa juuri sitä, että ne voivat vapaasti ja riippumattomasti sitoutua tai olla sitoutumatta kansainvälisiin sopimuksiin ja säädöksiin. Kansainvälisellä oikeudenkäytöllä ei ole viimekätistä perustaa.

Näin ollen kantilainen näkemys, jonka mukaan sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi, jää tappiolle. Käsitys moraalilain itseisarvoisuudesta kiertyy sitä paitsi kehälle, ja Immanuel Kant muotoilikin näkemyksensä sääntöpohjaisuudesta lähinnä sen ajatuksensa ympärille, että moraalilailla pitää olettaa olevan itseisarvon, jotta moraali ylipäänsä olisi mahdollista.

Kyse on viime kädessä idealismin ja realismin välisestä kamppailusta. Niiden ristiriita näkyy esimerkiksi Alexander Stubbin puheissa ”arvopohjaisesta realismista”. Nykymaailmassa realismia näyttäisi olevan naturalistinen kamppailu eloonjäämisestä. Ukrainan kohdalla Venäjän harjoittama raaka naturalismi näyttää tuottaneen suorastaan eksistentiaalisen kriisin. Miten tähän reaalipoliittiseen sodan todellisuuteen voitaisiin yhdistää arvopohjaisuus, joka kuulostaa lähinnä katteettomalta idealismilta?

Nopea vastaus on: ei mitenkään. Arvopohjainen ajattelu vaikuttaa aina häviävän reaalipoliittiselle vallan ja voiman käyttämiselle.

Ainoan tien moraalisesta umpikujasta tarjoaa voluntarismi, eli näkemys ihmisen tahdon määräävästä asemasta toiminnan tuottajana.

Kyse on lopultakin siitä, mitä me tahdomme ja miten tahdollamme muokkaamme maailmaa.

Aristoteelinen filosofi Tuomas Akvinolainen piti järjellisen toiminnan ensimmäisenä periaatteena lausetta ”bonum est faciendum et prosequendum, et malum est vitandum”, toisin sanoen ”hyvää on tehtävä ja edistettävä ja pahaa vältettävä”.

Ongelma kiertyy perustavanlaatuiseksi kysymykseksi hyvän ja pahan erosta ja perustelut älyllisiksi väittämiksi, jotka ohjaavat järjellisiin päämääriin.

Sama ajattelutapa oli ominaista myös Kantin velvollisuusetiikalle. Sen mukaan ainoa hyvä asia maailmassa on hyvä tahto (gute Wille), jota pitää ohjata kategorisen velvoittavan moraalilain mukaan niin, että yksilöiden jokainen teko voisi periaatteessa muodostua yleiseksi kaikkia ohjaavaksi käyttäytymismuodoksi. Ajatus on läheinen kristilliselle kultaisen säännön etiikalle, joka kehottaa kohtelemaan toisia ihmisiä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Kantin ajattelu ei toisaalta ole pragmatiikkaa, jonka mukaan tekojen merkitystä arvioitaisiin sen seurausten mukaan, vaan puhdasta idealismia, jonka mukaan vain hyvällä tahdolla tehty teko on arvokas.

Kantin päämäärät, kuten yleinen hyväntahtoisuus, velvollisuusetiikka, kategorinen imperatiivi, näkemys ihmisyydestä päämääränä sinänsä ja rationaalinen vapaus toimia järjen mukaan itsenäisesti mielihaluista ja ulkoisista pakoista riippumattomana, ovat yleviä ja ihailtavia. Mutta ukkoparka meni lopulta niin sekaisin, että hän myönsi moraalilain olevan perimmältään yhtä käsittämätön ja perusteita vailla ”kuin on tähtitaivas yläpuolellamme”, ja siten hän sotkeutui omaan ajatteluunsa kuin kukko rohtimiin.

Idealismi on sikäli vaarallista, että maailmassa on saatu aikaan myös paljon kärsimystä ”hyvän” tekemisen varjolla ja vapauden mission kautta. Hyvän käsite kun on kovin laaja ja sisältä valaisematon.

Vaikuttaa, että nykypäivänä elämme konkreettisesti juuri tuossa idealismin ja realismin välisessä ristivedossa, eikä vellonnasta ole tulla loppua.

Vaikuttaa, että etevimmätkin poliittiset liiderit ovat tonttumaisia hobitteja, jotka kiiruhtavat hihat palaen tekemään tihutöitä siellä ja täällä sekä aiheuttamaan vahinkoa kanssaihmisille.

Ihmiskunta käyttää teknistä etevyyttään militaristiseen varusteluun, joka perustuu aggressiivisuuteen, vainoharhaisuuteen, pelkoon ja epäluuloisuuteen ja ne puolestaan suuruudenhullujen poliitikkojen kyvyttömyyteen ymmärtää omaa psyykkistä tilaansa.

Idealistisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja arvopohjaisen realismin puolesta puhuu yksi seikka: se antaa ihmisille toivoa.

Siksi on juurittava pois hulluutta signaloiva toiminta. Sen tunnistaminen ei ole ylivoimaista eikä vaikeaa.

On pantava pois kaikkinainen kärsimystä tuottava valta, väkivalta, ryöstely ja panettelu.

On kumottava valhe ja erehdyttäminen, propaganda ja harhapoluille ohjaaminen, sillä ne ovat kaiken vallan ja väkivallan alku ja juuri.

On annettava oikeuden säilän heilahtaa siellä, missä ihmisiä ahdistavat epätoivo, voimattomuus ja uskalluksen puute ja missä ihmisiä haavoittaa heidän äänensä tukahduttaminen.

On noustava vastarintaan julkista valhetta, kollektiivisia petoksia ja kansakuntien laajuisia rikoksia vastaan sekä revittävä alas kiskonnan, riiston ja ihmisten yhteyksiä estävän divide et impera -politiikan kulissit.

On osoitettava vallalla ja vääryydellä hallitsevien pehtoorien rikokset ja laitettava heidät tuomioiden alle sekä osoitettava heille velvollisuusetiikan perusteet.

On raastettava alas pahuuden, ahneuden ja itsekkyyden salusiinit ja rullakardiinit ja paljastettava kulissivallanpitäjien alastomuus.

On uskallettava, on toivottava, on tehtävä, ja on luotettava.

Tulkoon kuolema vääryydellä hallitseville viranomaisille ja kansoja piinaaville poliitikoille.

Nujittakoon hengiltä valheen käärme, palakoon petoksen lierot Helvetin tulessa ja annettakoon jäänteensä sikojen poljettaviksi.

Tulkoon tästä vuodesta toivon, luottamuksen ja vapautuksen vuosi.

Tulkoon rakkaus, tulkoon voitto pikkusieluisesta typeryydestä, saatettakoon naurunalaiseksi kaikenlaisten tuhattaiturien matalamielisyys ja perittäköön riemullinen vapautus pölkkypäiden ja barbaarien pahuudesta, omahyväisyydestä ja öykkärimäisyydestä.

Kaksinaismoralismin kukkia

Holtittomuus on lisääntynyt yhteiskunnassamme. Nykyään lähes kaikki on ”holtitonta”. Maahanmuuttopolitiikan sanotaan olevan holtitonta, päihdepolitiikka on holtitonta ja jopa poliisin toiminta on paikoin holtitonta. Oikeudenpalvelijat ovatkin sortuneet laittomuuksiin varmasti yhtä usein kuin tuomioistuimet moraalittomuuksiin.

Vitsikästä on juuri tekopyhyys, jonka takaa pilkahtaa ihmisten inhimillisyys aina silloin kun he eivät onnistu peittämään tuota sinänsä valheellista ”hyvyyttään”. Usein kyseessä on kaksinaismoralismi. Ehkä poliiseille juuri siksi silloin tällöin hymyillään.

Poliiseja on viime aikoina tuomittu mitä erilaisimmista teoista. Yhdelle määrättiin ehdollista rattijuopumuksesta. Toinen sai sakkoja töissään harrastamastaan tietojen kaivelusta. Kolmas tuomittiin petoksesta ja vilppilaskujen kyhäämisestä, neljäs krapulasta johtuvasta työkyvyttömyydestä, viides naispuolisen työtoverinsa tirkistelystä suihkussa ja niin edelleen.

Poliisi on joutunut myös aiheettomien epäilyjen ja tuomioiden kohteeksi. Eräskin poliisi tuomittiin alaikäisen raiskauksesta käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, kunnes Korkein oikeus vapautti poliisimiehen kaikista syytteistä näytön puuttuessa. Ajatelkaa, millainen vääryys olisi ollut, jos ihmisparka olisi kuohittu tai tuomittu kuolemaan pelkän sairaan pedofiilivainon merkiksi, niin kuin nykyään uhkaa käydä ihan kenelle vain seksuaalisesti terveelle ihmiselle. Jos hyväntekijäpoliisi syyllistyikin ensin mainitsemissani tapauksissa johonkin pieneen pahaan, tässä tapauksessa oikeus puolestaan oli vaarassa syyllistyä suureen ja häikäilemättömään pahaan omassa kaksinaismoralistisessa hyvyydenrakkaudessaan.

Tapaus osoittaa, kuinka lyhyt matka yleensäkin on hyvästä pahaan ja pahasta hyvään. Hyvä muuttuu pahaksi, kun sitä harjoittavat kukkahattuämmät, joiden harhaisessa tajunnassa tarkoitus pyhittää keinot. Jos syyllistä ei ole, he etsivät tai lavastavat sellaisen ihan vain ”väärinä” tai ”epämiellyttävinä” pitämiensä tekojen tuomitsemiseksi, tukahduttaakseen omat mielitekonsa ja kääntääkseen epäilyjä pois itsestään. Syytönkin tuomitaan, kunhan teko tai toiselle ihmiselle tapahtunut vahinko on tarpeeksi ”vakava”. Tuomio annetaan, jotta tuomitsijat saisivat rauhan omien mielitekojensa aiheuttaman huonon omantunnon soimauksilta.

Mikäli syytetty vapautetaan ennen hirsipuuta, raskaat oikeudenkäynnit ovat yleensä tuhonneet hänen yksityiselämänsä, työnsä ja terveytensä, ja taloudesta on jäljellä savuavat rauniot. Näin viranomaisvalta raiskaa saappaat jalassa seisovan ja kaatuvan miehen, myös moraalinvartijoista parhaan: poliisimiehen.


Rapa roiskui poliisirallissa

Syyllisyys on tosin vaarassa kadota myös muutamissa sellaisissa tapauksissa, joissa se on osoitettu ja tuomio Korkeimmassa oikeudessa luettu. Esimerkiksi talousrikostorjunnan projekteissa toiminut sisäasianministeriön rikosylitarkastaja Keijo Suuripää tuomittiin vuonna 2002 sakkoon lahjusrikkomuksesta hänen otettuaan 3000 euroa tukea ralliharrastukseensa atk-alan firmalta, jolta sisäasiainministeriö oli samanaikaisesti ostanut tietokonelaitteita Suuripään kuittauksella. Oikeus jätti voimaan myös toisen syytteen mukaisen tuomion, jossa Suuripää oli tuomittu Belgiassa ajettuun poliisiralliin osallistuneen auton rekisteritietojen väärentämisestä.

Kuinka ilahduttavaa olisikaan ollut, jos rallia harrastava poliisi olisi tuomittu myös ylinopeudesta tai liikenteen vaarantamisesta? Tätä kautta kansalaiset voisivat löytää poliisista rikoskumppanin: ymmärtäjän ja kaverin.

Onneksi oikeuskansleri Jaakko Jonkka on esittänyt Suuripäälle luetun tuomion purkamista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen pidettyä tuomiota ”ihmisoikeussopimuksen vastaisena”. Juttu meni EIT:n mukaan pieleen, kun Korkein oikeus jätti järjestämättä suullisen oikeudenkäynnin. Näin viranomainen ymmärtää viranomaista: aivan samalla tavoin kuin Jaakko Jonkka antoi myös Mauri Pekkariselle puhtaat paperit tämän vaalirahajupakassa.

Kun inhimillisyys pilkahtaa poliisinkin lasisilmästä, tämä tuo tarvittavaa touchia asiakaspalveluun. Hyvä flow virtaa, ja näin luodaan kontaktia kansalaisiin. Samastumisen helpottamiseksi poliisi voisi vaikka tahallaan tehdä muutamia pikkurikoksia ja järjestää sitä kautta mainostempauksen.

Todennäköisesti juuri tällä tavoin syntyneen luottamuksen vuoksi suomalainen virkamies ei koskaan saa eropasseja. Häntä ei milloinkaan irtisanota virastaan, sillä eihän hänen satunnaisilla ja irrallisilla teoillaan ole vaikutusta hänen kykyynsä hoitaa tehtäviään tai suoriutua virkansa hoidosta – ainakaan sikäli kuin hän ei ole koko aikaa juovuksissa. Enintään häntä painostetaan lähtemään itse.

Useimmissa tapauksissa virkamies päättää kuitenkin jäädä tai hänet kannetaan takaovesta takaisin sisään. Mieleen muistuu opetusministeriön ylijohtaja Harri Syväsalmi, joka jatkoi virassaan, vaikka hänet tuomittiin lahjuksen ottamisesta sakkoihin KKO:ssa vuonna 1997. Myöhemmin hän on toiminut muun muassa maailman antidopingjärjestössä WADA:ssa, joka on sekin eräänlainen tekopyhyyden ja kaksinaismoralismin kukinto.


Paljastavaa torjuntaa

Dopingin vastustamisesta tulee intentionaalisesti ristiriitaista, sillä urheilijoiden ja yleisön toiveiden mukaista on tietenkin ottaa voitto kotiin. Dopingin vastustaminen taas on suuntautunut heikentämään niitä keinoja, joilla voitto voitaisiin saavuttaa. Niinpä dopingin vastustajat joutuvat työskentelemään intentionaalisesti ristiriitaisessa tilanteessa: yhtäältä heidän pitäisi legitimoida sääntöjä hipova doping erottamalla sallittu kielletystä, mutta toisaalta he toimivat koko ajan myös menestyksen jarruina, sillä suuri osa urheilumenestyksestä saavutetaan jonkinlaisella puoliluvallisella tai testeissä näkymättömällä dopingilla. Tätä kautta dopingin jarrumiehet ovat aina vaarassa joutua moitituiksi urheilumielen ja voitontahdon latistamisesta sekä epäisänmaallisuudesta.

Dopingin torjujien defensiivisyys ja piilevä kaksinaismoralistisuus näkyvät myös heidän eleistään ja olemuksestaan. Kansanterveyslaitoksen laboratoriojohtaja Timo Seppälä on varmaankin Suomen asiallisimpia miehiä. Muistatteko, kun hän puhui televisiossa dopingskandaalien aikaan? Melkoisen jäyhä jököttäjä. Hänen vakavamielisyytensä ja totisuutensa johtui kenties tietystä tasapainoilijan roolista, kun alla oli räjähtävä miinakenttä.

Epäilin myös, että ”kiellettyihin aineisiin” liittyvän tuomiomielen takaa saattoivat kajastaa omat mieliteot. Kunnes sitten kävi niin, että dopinglääkäri kärähti rattijuopumuksesta osuttuaan coupé-Mersullaan sähkökaappiin kotikulmillaan Helsingin Marjaniemessä.

Mutta kun hän on viranomainen, ei häntäkään potkaisu tehtävistään, vaan näyttää hänkin jatkavan edelleen noissa ”kiellettyjen aineiden” käyttöä, maahantuontia ynnä muuta vastustavissa toimissaan.

Samanlaisessa tilanteessa kuka tahansa ei-viranomainen (ei-poliisi, ei-lääkäri, ei-professori) olisi tietysti irtisanottu tehtävistään ja jätetty henkipatoksi vaille mitään oikeusturvaa. Näinhän tehdään kaikille muille ”pahaksi” lavastetun (kuten maahanmuuttokritiikin tai feminismin kritiikin) esittäjille, vaikka se, mitä he puhuvat, olisi täysin perusteltua, järkiperäistä ja totta. Vastaavalla tavoin jokainen omilla aivoillaan ajatteleva ihminen sanotaan irti yksityisten työnantajien palveluksesta, jos hän on ”väärää” mieltä. Hänhän voi karkottaa asiakkaita näkemyksillään, ja siksi myös jokainen yksityisen palveluksessa oleva suljetaan helposti mielipidevankeuteen.


Paheksumisen balsami

Entä miksi laadin tämän kirjoituksen? Oman moralisminiko merkiksi? Ei ole mukavaa korjata toisten virheitä, ei. Suomi on defensioiden, puolustelujen ja syyttelyjen luvattu maa, jossa yleisin rikos on viranomaisten ja poliitikkojen anteeksiantamaton typeryys.

Niinpä tarkoituksenani ei ole itse jatkaa tuota kaksinaismoralistisen paheksunnan noidankehää. Ajojahtien tuloksena hikikarpaloita saavat otsalleen nimenomaan normatiivisissa tarkkailu- ja valvonta-ammateissa toimivat henkilöt, joiden pitää kieltää osa ihmisyydestään. Heidän sisäistämänsä kiellot ja rajoitukset ehkä suorastaan kiihottavat heitä rikkomaan niitä, ja siksi heidän rötöstelyään on pidettävä suorastaan uhriksi ajautumisena.

Näin pelkkä normeilla pamputtaminen tekee ihmisistä varkaita aivan niin kuin kriminalisoiminen tekee tavallisen elämän ilmiöistä rikoksia. Ja tämän kaiken keskellä ”poliisikin on vain ihminen” – aivan niin kuin Sleepy Sleepers sanoi.

Kevätessee natsismista

Saksalaisten kansallissosialistien edustama natsismi on viime vuosisadan tunnetuin poliittinen liike. Adolf Hitler ja hänen apurinsa onnistuivat vain kahdentoista vuoden vallassa olonsa aikana (ja kaiken kaikkiaankin ainoastaan parin vuosikymmenen kuluessa) organisoimaan joukkoliikkeen, josta tuli kaikkialla tunnettu ilmiö, jopa brändi. Sille vetää vertoja vain kommunistien ja sosialistien 1800-luvulla perustama poliittinen ideologia, jonka ympärille luotiin sitä vastaava valtiollinen järjestelmä. Kommunistien hyökkäävyys ja kommunistisen vallankumouksen uhka olivat tunnetusti syitä myös natsismin esiinnousuun. Sen enempää kommunisteja kuin sosialistejakaan ei voida tosin syyttää natsien tekemisistä eikä toisaalta kiittää niistä sinänsä kovin kyseenalaisista ansioista, joiden vuoksi natsismista tuli kommunismiakin hartaammin muisteltu historian musta aukko ihmiskunnan omassatunnossa.

Natsismin embleeminä käytetty hakaristi on maailmanlaajuisesti tunnetumpi kuin kommunismin symboleiksi vakiintuneet sirppi, vasara, tähti ja ohrantähkät. Hindulaisesta metafysiikasta kotoisin olevaa hakaristiä voitaneen pitää hypnoottisuutensa vuoksi paremmin tunnettuna kuin maasta toiseen vaihtelevia kommunismin symboleita. Brändillä tarkoitan niin tässä kuin muissakin yhteyksissä symbolia, joka liittää merkin tiettyyn ajatussisältöön tai toimintafunktioon havaitsijan tajunnassa. Tässä mielessä Hitler ja hänen kannattajansa saivat omat ajatuksensa perille paremmin kuin kukaan muu poliittinen johtaja modernina aikana.

Hitler puhuu meille edelleen satelliittitelevision, elokuvien ja kirjallisuuden kautta. Kun tänään avaa television, vähintään yhdellä ruudussa pyörivistä kymmenistä kanavista esitetään todennäköisesti jotakin toisesta maailmansodasta kertovaa dokumenttia, jossa Hitler esiintyy alkuperäistä kuulijakuntaansa suuremmalle ihmisjoukolle. Vaikka ja koska kyseiset pinnalliset ja pelkästään ilmiötasoa esittelemään tarkoitetut historian kuvaukset on varustettu asianmukaisilla moraalisen paheksunnan leimoilla, tämä jatkuva menneisyyden kertaaminen on joka tapauksessa pöyristyttävää. Juuri se pitää Hitlerin edelleen elossa. Tässä historian tekohengityksessä toteutuu Joseph Göbbelsin yliolkainen ja välinpitämätön ilo juuri ennen kolmannen valtakunnan tappiota: ”Jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina sankareina tai konnina.” Hänelle ei näyttänyt olevan väliä, mitä historia hänestä kirjoittaisi, kunhan kirjoittaisi. Sitä kautta hänelle avautui ikuinen elämä jälkipolvien tietoisuudessa.

Nykyään on vaikeaa löytää yhtään 1900-luvulle sijoittuvaa toimintaelokuvaa, jossa ei annettaisi jotakin sijaa natseille ja natsismille. Voidaankin kysyä, olisiko Hollywoodissa mahdollista tehdä yhtään toiminta- tai seikkailuelokuvaa ilman viittausta natseihin, joiden pukuloiston, toiminnan ja lavasteiden varaan voidaan helposti rakentaa sekä draamaa että hyvän ja pahan välistä jännitettä hyödyntävää juonellisuutta. Natsit ovat läsnä kaikkialla, jopa ”Maanalaisen armeijan” kaltaisissa komedioissa.

Myös yliopistollisen tutkimuksen piirissä natsismi on koettu niin keskeiseksi aiheeksi, että viime vuosisadan syvällisimmät yleisanalyysit yhteiskunnasta ja ihmisestä on laadittu natsismin kritiikkien ja selitysten kautta. Esimerkkeinä voidaan viitata niin sanotun Frankfurtin koulun filosofien, Theodor W. Adornon, Erich Frommin, Max Horkheimerin ja Herbert Marcusen, töihin. Tämä ei tietenkään merkitse, että yliopistofilosofiassa olisi liioin hehkutettu natsismin puolesta. Silti myös natsismia koskevat tieteelliset selitykset tunnustavat epäsuorasti – ja monien mielestä kiusallisella tavalla – natsismin suuren merkityksen ihmiskunnan historiassa.

Käsitykseni mukaan niin joukkotiedotuksen, taiteen kuin tieteenkin piirissä esiintyvä natsismin kaivelu todistaa siitä, että natsismi ilmensi joitakin politiikan ja ihmisen olemukseen sisältyviä piirteitä, joita ihmiskunta on halunnut jälkeen päin jäljittää, selventää ja selittää pois. Niin sanottu natsien metsästys sekä natsien intohimoinen esittely, arvostelu ja analysointi kertovat ihmisten halusta ymmärtää omaa pimeää puoltaan, sellaista, mikä ei välttämättä rajoitu vain johonkin aikakauteen tai poliittiseen liikkeeseen, vaan joka on läsnä kaikessa politiikanteossa ja ihmisyydessä itsessään.


Hyvän ja pahan käsitteet on unohdettu natsismin selityksistä

Natsismiin on viitattu aina, kun on haluttu etsiä varoittavaa esimerkkitapausta ihmisten julmuudesta ja pahuudesta. Vertailu on siksi oikeutettua, että natsismin ja fasismin kautta tehtiin julmia ja pahoja tekoja, joista monet ovat ihmiskunnan hirmuisimpia.

Rinnastus sisältää kuitenkin tietyn harhan, joka johtuu pelkistyksestä. Pahuus on yhdistetty natsismiin, ja ihmisten intohimoa pahuuteen on pidetty natsismin olemuksena tai osana. Olisi kuitenkin epäjohdonmukaista väittää, että natsismi sinänsä on pahaa. Se olisi aivan samanlaista kuin pitää lentoliikennettä ja massaturismia pahoina vain siksi, että ne tuottavat systemaattisesti, organisoidusti ja institutionalisoidusti suuren määrän ilmansaasteita ja että koneiden joutuessa onnettomuuteen tapahtuu äärimmäisiä katastrofeja. Ilmiötasolla pahuus on tietenkin sekä lentoliikenteeseen että natsismiin liittyvä tosiasia, sillä molemmat ovat tuottaneet kärsimyksiä, kielteisiä kokemuksia ja kaiken kaikkiaan tuloksia, jotka voidaan arvottaa pahoiksi. Mutta kumpikaan ei ole välttämättä sinänsä pahaa.

Mietitäänpä hetken, mitä natsismi oikeastaan on. Natsismi, josta usein käytetään myös kirjakielisempää muotoa ”nationalismi”, on äärimmäistä kansallismielisyyttä. Se ei ole pelkkää kansallisen edun puolustamista, jota sisältyy myös monien kansanvaltaisten puolueiden päämääriin, vaan nationalismiin liittyvät myös keskusjohtoisuus, tavoitteita koskeva yksiarvoisuus ja käsitys, että kansakunnat ja ihmiset ovat eriarvoisia. Nationalistiset taipumukset näyttävät sisältyvän ihmisolentojen olemukseen ja pyrkimyksiin yleismaailmallisesti, vaikkakin nationalismin esiinnousua voidaan pitää seurauksena myös yhteiskunnallisista suhteista ja niiden konflikoitumisesta eikä vain ihmisyksilöistä itsestään. Natsismi sekä vastusti että hyödynsi massakulttuuria ja sen ongelmia.

Natsismia arvosteltaessa on peitetty näkyvistä, että natsismi on ihmisen luomus. Pahoina koetut teot eivät välttämättä johdu natsismista tai fasismista, vaan nämä ideologiat ja niiden pahuus voidaan johdella ihmisten ominaisuuksista ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyvistä toimintataipumuksista.

Joka tapauksessa pahuuden ja julmuuden johteleminen pelkästä poliittisesta ideologiasta tai massakulttuurin ahdistavuudesta näkemättä näiden ilmiöiden yhteyksiä ihmisten omaan tahdonmuodostukseen olisi yksinkertaistavaa. Esimerkiksi Erich Frommin pyrkimys selittää natsismin kannatusta vuonna 1941 julkaisemassaan teoksessa Escape from Freedom (engl. The Fear of Freedom, suom. Vaarallinen vapaus, 1962 ja Pako vapaudesta, 1976) jäi vajavaiseksi, sillä siinä ihmisten alttiutta autoritaariselle johtajuudelle selitettiin vain tulokseksi eurooppalaisten ihmisten kollektiivisesti kokemasta vapauskriisistä. Teoksen mukaan monet tavalliset ihmiset olivat vapautuneet kirkon moraalisesta otteesta mutta kokivat heille luovutetun vapauden liian raskaaksi ja älyllisesti haastavaksi taakaksi ja antoivat tuon ulkoisista kahleista saavutetun pidäkkeettömän vapautensa helposti pois: uusien maallisten auktoriteettien, kuten suurten poliittisten johtajien, käsiin.

Tällainen selitys jättää laskuista ihmisyksilöiden moraalisen tajunnan ja nähdäkseni aliarvioi ihmisten oman tahdon merkitystä sekä sitä kautta hyvän ja pahan välillä tapahtuvaa valintaa. Lisäksi kyseinen sosiaalipsykologinen ote näkee ihmiset oman vapautensa kieltäjinä yhtä huolestuttavalla tavalla kuin natsismi itsekin. Teorian perusolettamus ihmisestä olosuhteiden määräämänä ja heitteillä olevana olentona ei pidä välttämättä paikkaansa.

Ei ole syytä olettaa, että ihmisen toimintaan liittyvää ilmiötason pahuutta voitaisiin johdella sen enempää jostakin ideologiasta (kuten natsismista) tai yhteiskunnallisista suhteista (kuten elintilan turvaamisesta), vaan molemmat voidaan johdella luontevasti ihmisen olemuksesta. Natsismi ei ole niinkään syy kuin seuraus.

Traagista on, että syyttelemällä poliittista pahuutta ”nationalismista” ihmiskunta peittää ja hautaa itseltään sen mahdollisuuden, että pahuus johtuukin niistä lajityypillisistä ominaisuuksista, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ”poliittisena olentona” (zoon politikon). Poliittiset ideologiat vain toimivat ihmisten pyrkimysten välikappaleina tai kanavina.


Kansallismielisyyden ja nationalismin ero

Natsismi ja fasismi voidaan tietenkin määritellä monin eri tavoin. Näiden poliittisten ilmiöiden esiinnousua ja syitä voidaan selittää sekä yksilöpsykologisilla tekijöillä että joukkojen käyttäytymistä koskevilla havainnoilla ja lainalaisuuksilla. Tässä kirjoituksessa tarkoitan nationalismilla sellaista kansallisen edun tavoittelua, joka perustuu käsitykseen kansakuntien ja ihmisrotujen eriarvoisuudesta. Nationalismi poikkeaa siis pelkästä kansallismielisyydestä, jonka kautta pyritään vain edistämään kansallista etua utilitaristisin tai kansakunnan itsemääräämisoikeuteen perustuvin keinoin.

Myös utilitarismissa yhteisen hyvän kriteerinä on aina pyrkimys kansalliseen kokonaisetuun ja sitä kautta mahdollisimman monien ihmisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen – ei esimerkiksi yksilöiden oman edun toisista ihmisistä riippumattomaan maksimointiin. Utilitaristisessa seurausetiikassa ei pidetä myöskään oikeutettuna edistää yksien ihmisten onnellisuutta toisten kustannuksella, ja tämä puolestaan oli jo Platonin valtiofilosofian keskeinen lähtökohta. Nykyaikaisessa utilitarismissa hyvinvoinnin jakamisen mittapuuna pidetään meritokraattista ansaitsemisperiaatetta, jonka mukaan ihmisten oikeuden hyvinvointiin ja onnellisuuteen tulee olla itse ansaittua ja vain joissakin tapauksissa tarpeen sanelemaa, mutta ilman ansioita ei tulisi palkita.

Kansojen itsemääräämisoikeuteen ja demokratiaan perustuva kansallismielisyys eroaa nationalismista myös siinä, että se nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon. Valtion olemusta ja tehtäviä ajatellen kaikkien poliittisten puolueiden olisi johdonmukaista pitää kansallisen edun edistämistä päämääränään, sillä puolueet ovat olemassa kansalaisten hyväksi. Valtion edun taas pitää yhtyä kansalaisten etuun, jotta valtiolla olisi oikeutus kansalaisten kannalta. Oikeudenmukaisessa valtiossa, politiikassa ja hallinnossa on edistettävä kansallista etua.

Suurin osa Euroopan kansallismielisiksi sanotuista puolueista pitääkin nykyisin päämääränään kansallisen edun edistämistä, ja monet niistä on perustettu vastustamaan valtioiden itsemääräämisoikeuden heikennyksiä ja Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa. Tällöin ne käytännössä vastustavat totalitarismia, joka oli ominaista natsismille.

Toisinaan Euroopan kansallismieliset puolueet pyrkivät peittelemään kansallisen edun varjeluaan, jotta niitä ei syytettäisi nationalismista. Joinakin toisina aikoina taas kansallisen edun edistäminen nousee voimakkaasti ja avoimesti esiin, ja näin tapahtuu yleensä silloin, kun kansakuntien edut ajautuvat ristiriitoihin. Kaiken poliittisen toiminnan taustalla vallitseva kansallisen edun suojelu on tällöin pakko tunnustaa. Kansallinen etu on joka tapauksessa olemassa; toisiaan se vain tunnustetaan, toisinaan ei.


Miksi Frankfurtin koulukunnan filosofit epäonnistuivat?

Selitysvoimaisimpia teorioita natsismin ja fasismin synnystä ovat esittäneet edellä mainitut Frankfurtin koulukunnan filosofit, mutta heidänkin analyysinsä sisältävät heikkouksia. Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer tulkitsivat natsismiin liittyvää väkivallan mekanisointia modernin ihmiskuvan yhdeksi seuraukseksi. Heidän mukaansa tieteisuskoinen rationalismi oli opettanut pitämään ihmisiä teknisen koneiston osina: suorittajina ja välineinä.

Teoksessaan Dialektik der Aufklärung – Philosophische Fragmente vuodelta 1947 (suom. Valistuksen dialektiikka, 2008) Adorno ja Horkheimer katsoivat, että valistusfilosofian pyrkimys edistää järkeä ohjelmallistui 1800-luvun ja 1900-luvun alun Euroopassa, mutta perin kierolla tavalla. Teollistumisen ja teknisen edistyksen aikakaudella ihmisistä tehtiin pelkkiä rattaita yhteiskunnan koneistoon, ja lopulta heidän ihmisarvonsakin nähtiin lähinnä hyötyjen tai haittojen kautta. Jos ihmisestä ei ollut hyötyä, hänen arvonsa voitiin riistää.

Adornon ja Horkheimerin tekemät tulkinnat on tunnetusti kyseenalaistettu, ja on nähty, ettei syiden ja seurausten ketju valistusfilosofian järkevistä ja kirkkaista pyrkimyksistä yhteiskunnalliseen hulluuteen ole lainkaan itsestään selvä. Natsismi hyödynsi valeita ja myyttejä, eikä sen monia ideoita ja omia päämääriä voida pitää järkevinä eikä kirkkaina. Mutta sikäli Adorno ja Horkheimer olivat varmasti oikeassa, että natsismi oli yhteiskunnan koneiston ja tuotannon rakenteiden tehokasta organisointia, joka hyötyi järjen alistamisesta poliittisen hallinnon käyttöön.

Asiaa valaisee Horkheimerin vuonna 1947 julkaisema teos Eclipse of reason (suom. Välineellisen järjen kritiikki, 2008), jota voidaan pitää eräänlaisena Valistuksen dialektiikan selitys- ja täydennysosana. Siinä Horkheimer tekee eron objektiivisen järjen ja subjektiivisen järjen välille. Platonin ja Aristoteleen ajoista asti ihmisen rationaaliset pyrkimykset keskittyivät pohtimaan hyvän ja pahan olemusta. Saksalaiset filosofit pyrkivät ”asioita itseään” kohti vielä Edmund Husserlin edustaman fenomenologian kukoistusaikana teesinsä ”Zu den Sachen selbst!” mukaisesti. Tällaiselle filosofialle oli Horkheimerin mukaan ominaista objektiivinen järki. Sen mukaisesti haluttiin pelkästään järjellisin keinoin pohtia, mikä on hyvää tai pahaa, suotavaa tai epäsuotavaa, ja kuinka ihmisten pitäisi toimia. Horkheimerin mukaan tämä tavoite oli ominainen myös kristinuskolle.

Sen sijaan 1900-luvun alussa koetun modernisaation jälkeen hyvää ja pahaa on pyritty määrittelemään lähinnä siltä pohjalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista. Nämä käsitteet puolestaan ovat relatiivisia. Niiden merkitys jää riippumaan siitä, miten eri ihmiset kokevat hyödyt ja haitat. Niinpä tällaista hyvän ja pahan määrittelyä voidaan nimittää subjektiivisen järjen leimaamaksi. Horkheimerin mielestä on kohtalokasta, että filosofit ovat nykyaikana taipuneet mieltämään eettiset kysymykset vain hyötyjen ja haittojen kautta eivätkä pohdi hyvän ja pahan olemusta sinänsä. Syynä hän pitää filosofisen ajattelun korvaamista naturalismilla, pragmatismilla ja positivismilla, jotka nousivat tieteen ihanteiksi 1800-luvun lopulla – yhtenä seurauksena kokeellisen tieteen voittokulusta.

Positivismin mukaan filosofian perinteiset ongelmat voitiin joko ratkaista empiirisen tieteen keinoin tai osoittaa ne mielettömiksi näennäisongelmiksi. Pragmatistit puolestaan pitivät totuutena ja tietona sellaista, mikä toimii käytännössä. Ja naturalismi puolestaan halusi nähdä koko todellisuuden pelkissä immanenteissa luonnon tosiseikoissa, joihin myös transsendentaaliset ideat hyvästä ja pahasta piti naturalistien mukaan voida palauttaa tai joista ne tuli voida johdella. Tällainen ajattelutapa on tietenkin sangen banaali.

Adornon ja Horkheimerin analyysit ovat klassikoita, sillä niiden sisältämät huomautukset sopivat kritiikeiksi myös nykyisin esiintyviä mekanistis-materialistisia ja teknisiä virtauksia vastaan. Natsismin leviämisen edellytyksenä olivat varmasti sekä järjen välineellistyminen että filosofien taantuminen pelkkien suorittajien rooliin. Kun filosofisen ajattelun ihanteet typistettiin samoiksi erityistieteiden kanssa, filosofit tulivat kaventaneiksi oman toimintansa ja mielenkiintonsa sen tapaisten asiakysymysten pohtimiseen, kuten millä keinoilla taloudellisesti ja hallinnollisesti annetut päämäärät voitaisiin toteuttaa, eivätkä he pohtineet enää päämäärien ja ihanteiden järjellisyyttä sinänsä. Huolestuttavinta on, että monet filosofit tekivät ja tekevät edelleenkin niin omasta aloitteestaan ja vapaaehtoisesti.

Erich Fromm puolestaan oli pyrkinyt johtelemaan nationalismiin ja fasismiin liittyvän joukkokäyttäytymisen selitykset ihmisten vapauskriisistä. Teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness vuodelta 1973 (suom. Tuhoava ihminen, 1976) hän täydensi analyysiaan ja johteli ihmisten alttiuden natsismille ihmisyksilöiden yksilöpsykologisista ominaisuuksista, heidän kehityshistoriastaan ja eräästä ruoansulatusjärjestelmän toimintahäiriöön perustuvasta persoonallisuustyypistä, jota hän kutsui ”anaalisvarastoivaksi nekrofiiliksi”. Psykiatrina toimineen Frommin mukaan anaalisvarastoivia nekrofiilejä leimaa ulosteiden varastointitaipumus ja peräsuolen säätelytoiminnoissa liittyvään epäonnistumiseen tai onnistumiseen liittyvä aggressiivisuus.

Frankfurtin koulukunnan kaikki filosofit, myös Martin Heideggerin oppilaana toiminut Herbert Marcuse, olivat oivallisia selittäjiä, enkä puutu heidän jatkuvasti ajankohtaisiin analyyseihinsä tämän enempää. Totean vain mestarien selityksiin liittyvän tietyn heikkouden, jonka vuoksi heidän ajatuksensa ovat olleet vaarassa jäädä filosofisesti pinnallisiksi. He eivät ottaneet riittävästi huomioon hyvän ja pahan käsitteitä eivätkä suostuneet näkemään ihmistä jatkuvia moraalisia arvovalintoja tekevänä olentona.

Kenties Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden ratkaisuja voidaan ymmärtää halulla välttää pinnallisuuden leimaa; mikäänhän ei ole helpompaa kuin määritellä jokin asia suin päin hyväksi tai pahaksi. Sen sijaan he pyrkivät myötäilemään 1900-luvun tieteenihanteita sikäli, että he halusivat selittää ihmisen pahuutta ensisijaisesti yhteiskunnallisilla – tai niiden osoittautuessa riittämättömiksi – myös tietyillä empiirisesti todennettavilla yksilöpsykologisilla selitystekijöillä, jotka voidaan mieltää immanenteiksi. Vaikka he kritisoivatkin positivismia, pragmatismia ja naturalismia, heidän oma ajattelunsa jäi kuitenkin pitkäksi ajaksi niiden arvostelemiseen uhratun vaivannäön leimaamaksi ja sikäli tieteisuskon kahleisiin kiinni. Heidän merkittävin heikkoutensa oli nähdäkseni se, että he sivuuttivat hyvän ja pahan käsitteet pitäen niitä liian transsendentaalisina ja sitä kautta sopimattomina muiden tieteenharjoittajien kanssa käytyyn keskusteluun.


Hyvän ja pahan tahdon merkitys

Hyvällä ja pahalla olisi nähdäkseni erittäin tärkeä merkitys tutkittaessa ja selitettäessä natsismia, sillä nämä käsitteet liittyvät läheisesti ihmisten tahtotilaan. Ihmisellä voi nimittäin olla hyvä tai paha tahto. Hyvyys ja pahuus liittyvät tarkoitusperiin, joita ihmisen toiminnalla on.

Hyvä ja paha tahto puolestaan ovat transsendentaalisia sikäli kuin ihmisten päämäärät ja intentiot yleensäkin ovat transsendentaalisia: toistaiseksi toteutumattomia, odotuksenomaisia ja ideaalisia. Päämäärien asettaminen ja analysointi taas liittyvät objektiivisen järjen alaan.

Frankfurtin koulukunnan filosofit tulivat kuitenkin itse kiertäneiksi ihmisten tahtotiloihin sekä hyvän ja pahan erottamiseen liittyvät ongelmat ja analyysin. Mekanistista tieteenihannetta myötäillen he etsivät selitystekijöitä yhteiskuntadynamiikasta tai ihmisten psykodynamiikasta: reaktioiden ja refleksien maailmasta ja yleensäkin sen tapaisesta vuorovaikutuksesta, jossa ihmisellä ei myönnetä olevan paljoa oman ajattelun tilaa. Tämän mukaisesti myös tiede itse tulee pitäneeksi ihmistä pelkkänä ärsykkeiden ja reaktioiden kaavassa rimpuilevana olentona. Frankfurtin koulukunnan filosofien selitysperusta oli tietysti alun perin toimiva, sillä suuri osa natsismiin liittyvästä järjettömyydestä ja tunteettomuudesta johtui juuri siitä, ettei ihmisillä ollut tuota oman ajattelun tilaa, ja poliittisen ja näennäistieteellisen propagandan jälkeen tuo tila kävi entistäkin ahtaammaksi.

Filosofien ja politiikan tutkijoiden olisi kuitenkin nykyaikana erittäin tärkeää luopua tietyistä modernin positivismin muodoista, kuten aivotutkimukseksi, neurotieteiksi, kognitiotieteeksi ja geeniteknologiaksi typistetystä tieteenfilosofiasta, sekä alkaa etsiä päämääriä ja objektiivista järkeä valistuksen valokeilan turvin. Valistuneella ajattelulla tarkoitan tässä yhteydessä arvo- ja moraalifilosofista analyysia – erotuksena edellä kritisoidusta ja massakulttuurin palvelukseen valjastetusta pseudovalistuksesta, jolla oli pelkkä välinerationaalinen merkitys.

Lähes ainoana viime vuosisadan merkittävistä kulttuurifilosofeista pahuuden mainitsee Heideggerin assistenttina toiminut ja myöhemmin itsenäisenä filosofina Yhdysvalloissa vaikuttanut Hannah Arendt teoksessaan Eichmann in Jerusalem – A Report on the Banality of Evil (1963), jossa hän käsittelee Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Arendtin mielestä Eichmannin ja muiden natsien toiminnassa henkilöityi sokea ajattelemattomuus ja käskyjen noudattaminen, jota Arendt luonnehtii banaaliksi. Hänenkään mielestään julmuuksiin syyllistyneiden ihmisten toiminta ei ollut aikomuksiltaan pahaa, vaan pikemminkin kyseessä oli pelkkä välinpitämättömyys, joka sai brutaalin ja mielivaltaisen muodon kontingenteissa, satunnaisesti määräytyneissä, yhteiskunnallisissa oloissa. Pahuus arkipäiväistyi tavallisten ihmisten piittaamattomuuden vuoksi, kun vähemmistövainoja sivusta seuranneet ummistivat silmänsä ja korvansa ja kuittasivat näkemänsä pelkillä olankohautuksilla.

Lisäksi natsien toiminta oli äärimmäisen pragmaattisesti motivoitunutta, eikä tekojen moraalista oikeutusta pysähdytty ajattelemaan. Erityisesti tämä näkyy oikeudessa syytettyjen puolusteluissa, tavassa, jonka mukaisesti myös Eichmann selitti vain noudattaneensa ”voimassa olevaa lakia ja saamiaan käskyjä”. Toisaalta myös asioiden käsittely oikeusistuimissa on ollut banaalia, eikä Arendtinkaan tuomiomieli riitä kuin toistamaan samaa normatiivista asennetta, joka leimasi natsien omaa asennoitumista. Normatiivinen eetos jää helposti ohueksi, sillä se ei selitä itse ilmiöitä. Oma väitteeni onkin, että jokainen natsienmetsästäjä on oikeastaan inhimillisen pahuuden eikä natsismin jäljillä. Hän etsii ihmisessä asuvaa pahuutta.

Tietysti myös pahuuden personifioiminen esimerkiksi uskontojen mainitsemiksi demoneiksi on kehittymätöntä ja turhaa. Toisaalta pahuuden kokemisessa ei ole välttämättä kyse myöskään ihmisten kamppailusta toisiaan vastaan tai luontoa vastaan, sillä äärimmäinenkään kilpailu ei välttämättä ohjaa etsimään ratkaisuja keinoista, jotka ovat väkivaltaisia tai muutoin pahantahoisia. Sen sijaan pahuus voidaan nähdä harkittuna, valittuna ja tietoisena toimintana kärsimyksen ja haitan tuottamiseksi toisille ihmisille. Pahuudessa on siis kyse ihmisen tahtotilasta, joka on moraalisesti vääristynyt. Ihminen, joka tekee pahoiksi, väkivaltaisiksi ja vahingollisiksi tietämiään tekoja, toimii pahan tahdon pohjalta.

Filosofisesti onkin yhtä kiinnostavaa kuin totta, että ihmisen tahto voi olla tietoisesti ja tarkoituksellisesti paha. Tahdon pahuus on aivan yhtä ilmeistä kuin sen mahdollinen hyvyyskin. Toisinaan paha tahto vaikuttaa jopa laajemmalle levinneeltä ja yleisemmältä kuin hyvä tahto. Nähdäkseni tähän filosofit eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota – ilmeisesti pelätessään joutumista syytetyksi transsendentaalisilla hyvän ja pahan käsitteillä operoimisesta.

Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että ihmisen toiminnan vaikuttimet eivät ole välttämättä hyvään tähtääviä. Monilla ihmisillä on suuri motiivi olla tahallaan pahoja ja ilkeitä sekä tuottaa kärsimystä toisille ihmisille. Syy ei ole aina vain jokin ”natsismi”, vaan myös muiden vastaavien ismien, kuten kommunismin, kautta on kanavoitunut ihmisten pahaa tahtoa. On vaikea sanoa, mistä se puolestaan kumpuaa. Sadistiset yllykkeet ja niistä saatu mahdollinen mielihyvä tarjoavat vain yhden selityksen tai kuvauksen, ja kysyttävä on, mistä sadismi sinänsä johtuu: pelkästä sadomasokistisesta persoonallisuuskonstituutiostako ja ihmisen pyrkimyksestä kieltää oma tai toisen ihmisen identiteetti joko alistumalla tai alistamalla muita, kuten Fromm ehkä vastaisi? Gastroentropian toimintahäiriöiden ohella sadismin syinä saattavat olla myös turhautuneisuus, raivo ja koetut epäoikeudenmukaisuudet sekä niiden perustalle kasvanut vakaa harkinta. Tällöin ihmiset eivät välttämättä keskity rakentamaan sellaista, minkä he tietävät hyväksi, vaan he toimivat tahallisen tuhoisasti pyrkiessään kostamaan itse kokemiaan takaiskuja toisille ihmisille.


Erota hyvä pahasta

Nykyaikana, jolloin kansallismieliset liikkeet ovat nousussa Euroopassa maahanmuuton, sosiaalisen eripuran ja talouskriisien myötä, on keskeistä pohtia, mitkä poliittiset liikkeet ovat terveellä pohjalla ja pyrkivät edistämään kansallista etua. On tärkeää erottaa nämä poliittiset puolueet niistä ryhmistä, jotka kanavoivat vihaa ja pahaa tahtoa. Tietenkin myös aggressioiden purkaminen ja ymmärtäminen on tärkeää, mutta väärin kohdattuina tällaiset ryhmittymät muodostavat vakavan uhan kansanvallalle ja poliittiselle kehitykselle – pohjimmiltaan yhtä suuren kuin 1930- ja 1940-lukujen natsismi. Se näytti politiikkaa estetisoivien lavasteidensa vuoksi alun perin hyvältä mutta johti sekä kannattajiensa että arvostelijoidensa elämän entistäkin kurjempaan tilaan tarjoamatta ongelmien tilalle mitään toteuttamiskelpoisia ratkaisuja.

Ihmisten ilkeys ja paha tahto näkyvät ihmisistä usein päälle, ja monet heistä onneksi kertovat aikeensa peittelemättä. Toiset taas tulevat paljastaneiksi pahanilkiset tarkoitusperänsä pyrkiessään naamioimaan ne näennäisen imartelevaan ja myötäsukaiseen muotoon. Kummassakaan tapauksessa taustalla ei ole kuitenkaan muuta kuin henkilökohtaisen vallan halua ja vihaa toisella tavalla ajattelevia ihmisiä tai kansanryhmiä kohtaan.

On tärkeää, ettei hallitusvastuun ja valtionhoitajapuolueen asemaa avata sellaisille poliittisille ryhmille, jotka pyrkivät vahvistamaan kannatustaan sortamalla tai halveksimalla joitakin kansanryhmiä tai kieltämällä heiltä oikeuksia. Tällä en suinkaan tarkoita, ettei esimerkiksi maahanmuuttoa tulisi rajoittaa. Siihen ohjaa jo pelkkä kansallisen edun ja maassa jo olevien maahanmuuttajien edun valvonta. Tällä tavoin ei myöskään katsota ketään karvoihin saati antauduta rotusortoon tai muihin ihmisarvon kiistäviin kannanottoihin. Sen sijaan maahantulon määrällisellä rajoittamisella ennalta estetään kansanryhmien konflikteja, erimielisyyden leviämistä ja julkisen vallan väliintulon tarvetta.


Miksi Hitleristä puhutaan?

Hitler ja hänen kumppaninsa kirjoittivat nimensä pysyvästi ihmiskunnan historiaan. Sikäli hänen hankkeensa onnistui. Jos hän olisi antautunut ja hänet olisi tuomittu oikeudessa, hänestä puhuttaisiin ehkä vähemmän. Hitlerin nosti politiikan estradille hänen pahan tahtonsa ehdottomuus, jonka tuloksena hän lopulta tuhosi myös itsensä.

Tämä oli tyypillisen autoritaarisen persoonallisuuden tapa vastata olemassaolon vaikeuteen. Jos tuhoaa maailman, niin se ei voi satuttaa itseä. Jos taas ei ole minää, niin kukaan voi sitä loukata. Toisaalta on muistettava, että suuren osan Saksan kaupungeista tuhosivat liittoutuneet omalla hyvyyden puolustamisellaan ja pahuuden vastustamisellaan, ja myös siihen liittyvä vandalismi ja nöyryyttäminen olivat yksi keino paeta moraalifilosofista vapautta ja sen haasteita.

Hitlerin pahuus on vertauskuvaa ihmisen pahuudelle. Hitler elää lukuisissa pintapuolisissa TV-dokumenteissa, joissa hänen töitään esitellään. Näissä latteissa ja tylsämielisissä ohjelmissa ei kuitenkaan lainkaan pohdita, minkä jäljillä natsien metsästäjät oikeastaan ovat, vaan kyseiset ohjelmat jäävät irrallisiksi ja esitteleviksi. Oma vastaukseni on: niissä ollaan ihmisen pahuuden ja pahan tahdon jäljillä sekä edetään varsin kapeita tutkimuspolkuja pitkin kohti totuutta politiikan olemuksesta.

Natsien hanke jäi historiaan pysyvästi, sillä se osoittaa politiikan olemuksen. Politiikka on – paitsi yhteistyön ja hyvän tahdon foorumi – myös itsekkyyden, ahneuden ja niiden takana vallitsevan inhimillisen heikkouden alttari. Natsismi allekirjoittaa ihmiskunnan olemuksen ja politiikan historian mitä häikäilemättömimmällä kynällä.

Politiikan olemus koostuu oman edun ja oman eturyhmän edun tavoittelusta. Kun tuosta pyrkimyksestä poistetaan kaikki häveliäisyys ja pidäkkeet, sovittelunhalu ja kohtuullisuus, jäljelle jäävät pelkkä naturalistinen omanvoitonpyynti, kamppailu ja saalistaminen. Se on poliittisten etujen ahnehtimista puhtaimmillaan. Vain valta ja väkivalta ratkaisevat tällöin oikeuden ja moraalin perustan. Oikeus on tämän mukaan kostoa ja totuus selviytymistä voitolle.

Natsismin painolastia ei ole syytä pitää kadonneena tai historian hämäriin unohtuneena. Se sisältyy ihmisen poliittiseen olemukseen myös nykyaikana. Siksi on tärkeää pohtia, millaisia poliitikkojen motiivit oikeastaan ovat. Mitä he ovat miehiään tai naisiaan? Suomen poliittinen kenttä on toistaiseksi melko kunnossa sikäli, että puolueiden tahtotila on ollut rakentava ja hyvä. Myös jatkossa on syytä välttää äänestämästä natsien kaltaisia poliitikkoja valtaan.

Miksi on tärkeää olla paheellinen?

Julkisuuteen putkahtaa silloin tällöin ihmisiä, jotka ovat niin sanotusti paheellisia. He saavat huomiota mielipiteillään, joilla he poikkeavat sovinnaisista käsityksistä. Joidenkin toisten mielestä sellaisten ihmisten paheet muistuttavat hyveitä. He aiheuttavat hämmennystä.

Esimerkiksi Jussi Halla-aho sai aikaan levottomuutta maahanmuuttokriittisillä mielipiteillään, joita toiset pitivät paheellisina, toiset taas hyveellisinä. Tiettyjen asenteiden arvottaminen paheellisiksi on konventionaalisen, sovinnaisen ja totunnaisen, moraalin ilmentymää.

Hyve ja pahe ovat mahdollisia vain suhteessa johonkin soveliaana pidettyyn. Se, mitä pidetään soveliaana, on puolestaan erittäin normatiivinen ja ideologinen asia ja määräytyy usein enemmistökäyttäytymisen pohjalta. Sovinnaisuus myötäilee siis keskiluokkaisia arvoja ja elämäntapoja. Näin se tukahduttaa ihmisten pyrkimyksiä tuottaa omaa persoonaansa poikkeuskäyttäytymisen kautta. Keskiluokkaisuus on myös turvallinen pakopaikka, johon voi piiloutua eksistentiaaliselta ahdistukselta. Sopeutumalla vallitseviin mielipiteisiin ja viranomaisvaltaan voi taitavasti kiertää omana itsenään olemisen henkilökohtaiset ja sisäiset haasteet.

Edellä lausutun valossa Jussi Halla-aho toimi urheasti kuin ympäristöaktivisti tai seksuaalisen vapautusliikkeen militantti. Hänkin halusi olla oma itsensä. Maahanmuutosta käydyn kiistelyn tuloksena kaikki huomasivat vihdoin, mitä hyveitä suorapuheisuuden paheeseen sisältyy: muun muassa totuudellisuus.

Jos on paheellinen, on kuitenkin syytä olla johdonmukaisesti paheellinen. Vasta se tekee paheellisuudesta hyveellistä ja myös tyylikästä. Esimerkiksi Halla-aho ei ole ollut aivan johdonmukaisesti paheellinen. Hän on arvostellut kyllä maahanmuuttoa ja kaikkia sen tabuja, mutta toisaalta hän on kauhistellut ja moralisoinut esimerkiksi pedofiliaa ja käyttänyt pedofiilileimasinta islamin vastaisena lyömäaseena. Toiselta puolen hän on jättänyt taivastelematta sitä, mitä kauheuksia pedofiilien kastroimiseen liittyy. Mitä vikaa tässä asennoitumisessa sitten on? Eikö tällaista suhtautumista voi sanoa vain johdonmukaiseksi?

Ei voi. Filosofian kannalta näet on niin, että hyveellinen paheellisuus syntyy kaikkien asioiden tasapuolisesta kyseenalaistamisesta, juuri sellaisesta, jota Sokrates edusti. Esimerkiksi Halla-aho on kyseenalaistanut maahanmuuton muttei sitä kaikkea valheellisuutta, jota seksuaalimoraalin runsaisiin ja ehtymättömiin tabuihin liittyy. Monissa muissa asioissa hän on omaksunut ja julistanut yhtä sovinnaisia ja totunnaisia käsityksiä kuin muutkin. Etiikan taas erottaa konventionaalisesta moralismista se, että asiat ovat perusteltuja eivätkä ompeluseuroissa opiskeltuja.

Mutta takaisin tyyliin. Jos ryhtyy kyseenalaistamaan, kyseenalaistamisen pitää olla lahjomatonta. Esimerkiksi minua on usein haukuttu paheelliseksi juuri siksi, että olen kyseenalaistanut kaiken. Olen kyseenalaistanut, paitsi maahanmuuton oikeutuksen, myös feministeille pyhitetyt ohituskaistat, lapsipornon vaarallisuuden ja rotuopin pahuuden. Olen osoittanut ympäristöliikkeen pyrkimykset säälittäväksi kosmetiikaksi, jolla ainoastaan vaimennetaan ihmiskunnan viimeisiä kuolinkorahduksia ja kaunistellaan päästö- ja kulutuslukemia tilanteessa, jossa kokonaisrasitus jatkuvasti kasvaa ekologisista ongelmista suurimman, eli heteroseksuaalisen lisääntymisen ja väestöräjähdyksen seurauksena.

Olen puhkaissut aivotutkimuksen ja geeniteknologian kuplan ja todistellut, miten ne ovat vain 1950-luvulta juurensa juontavan mekanistis-materialistisen ihmiskuvan ja mind–body-dualismin toistoa. Harjoitan homoseksuaalisuutta ja edustan uomo naturalen eli luonnollisen ihmisen ihannetta. Olen arvostellut kristinuskoa, islamia ja virassa masturboivia filosofianprofessoreita. Jos minulta kysytään, olenko sovinisti, on vastaus tässä valossa ilman muuta: ”kyllä” (vastavetona feminismille). Jos minulta kysytään, olenko rasisti, on vastaus taaskin pulmusenpuhdasta omantunnon kujerrusta väreilevä ”kyllä” (sillä ihmisellä on oikeus olla omaa rotuaan). Ja jos minulta kysytään, olenko natsi, on vastaus tällöinkin monien mielestä erittäin ystävällinen ”kyllä”. Erona on vain se, että Hitler haukkui kannattajansa häviön jälkeen, minä jo ennen tappiota.

On tärkeää olla epäsovinnaisuudessa ja paheellisuudessa johdonmukainen ja kaiken kattava, sillä vain silloin se voi kasvaa tyyliksi. Pienikin myönnytys sovinnaisuudelle ja laumojen mielipiteille merkitsee säröä kriittisyyden uskottavuuteen, ja ihminen menettää pelin. Seurauksena on pelkkää moralistista paatosta ja keskivertomielipiteitä myötäilevää politiikkaa.

Entä mitä hyötyä johdonmukaisesta paheellisuudesta on? Etuna on juuri se, minkä totesin edellä: se edistää totuuden tavoittelua sekä yli-ihmiselle (eli omana itsenään elävälle yksilölle) tyypillisen moraalin syntymistä. Mikäli yksilö joutuu ristiriitaan yhteiskunnan valtavirran kanssa, sitä suurempi on hänen voittonsa, sillä se on lunastettu äärimmäisen poikkeuksen kautta.

Haastamalla ihmisiä vääristä sanoista oikeuteen julkinen valta kaivaa itselleen kuoppaa ja osoittaa, kuinka vaikeaa ihmisiä on taivutella olemaan muuta mieltä kuin he todellisuudessa ovat. Vetämällä kansalaisia yksi kerrallaan oikeuteen epäkorrekteina pidetyistä mielipiteistä viranomaiset tuottavat todistusaineistoa lähinnä siitä, kuinka mahdotonta ihmisiä on pakottaa ajattelemaan toisella tavalla kuin he tosiasiassa ajattelevat.

Ihminen ei voi olla puoliksi filosofi. Niinpä olen mieluummin ensiluokkainen versio omasta itsestäni kuin toisen luokan versio jostakin muusta.

Homovastaisuus on ahdasmielisten ilkeyttä

Viime päivien kohu homoavioliitoista on osoittanut, ettei kiista koske vain eikä edes ensisijaisesti samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä. Sananvaihdon takaa on paljastunut, miten paljon homovastaista aggressiota yhteiskuntaamme mahtuu. Homovihamieliset tahot ovat jälleen kaivautuneet esiin ilmaistakseen periaatteellisen inhonsa ja vastenmielisyytensä homoseksuaaleja kohtaan.

Väärän ja valheellisen tiedon puhemylly alkoi länkyttää. Kristillisesti motivoituneet ja monet muutkin tahot ovat toistaneet perättömät käsityksensä homoseksuaalisuuden syistä. Muutamat eivät pysty käyttämään edes homoseksuaalisuuden käsitettä vaan puhuvat esimerkiksi ”homofiilisyydestä” koettaen siten kieltää homoseksuaalisuuden olemassaolon kokonaan tai kitkeä sen pois omasta todellisuuskäsityksestään. Muutamat taas ovat yhdistäneet homoavioliittokysymyksen adoptio-oikeuteen, vaikka ne eivät välttämättä liity yhteen – paitsi tietysti sitä kautta, että molemmat kuuluvat samojen perustuslaillisten yhdenvertaisuuskysymysten alaan.

Homoseksuaalisuuden periaatteelliset vastustajat eivät ole tietenkään niin tyhmiä, etteivät he tietäisi, mitä tiede ja homot itse asioista sanovat: kyseessä on pysyvä ja muuttumaton ominaisuus. Onpa sen alkuperä mikä tahansa, se on moraalisesti ongelmaton asia.

Jos homoseksuaalisen käyttäytymisen voisi valita (kuten biseksuaalien tapauksessa), se olisi ihan yhtä hyväksyttävä valinta kuin heteroseksuaalisuudenkin valitseminen. Onkin harmillista, että muutamat homot itse antautuvat puolustelukannalle vedotessaan omaan ”syyntakeettomuuteensa” ja selittäessään, että homoseksuaalisuutta ei voi valita. Tätä kautta syntyy kuva, että homoseksuaalisuutta ei saisi valita, jos voisi. Vapaa valitseminen on kuitenkin inhimillisen subjektiviteetin olemus. Oma identiteetti ja persoona tuotetaan valintojen tuloksena. Eiväthän ihmiset yleensä valitse sellaista, mikä on huonoa, epäedullista tai heidän tahtonsa vastaista. Niinpä homoseksuaalisuuden valitseminen on joka tapauksessa hyvä asia, koska se perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon ja haluun olla oma itsensä.

Homoseksuaalisuuden ja homoliittojen oikeutusta ei tulisi nähdäkseni edes tiedustella keneltäkään heterolta tai sellaisena esiintyvältä, sillä yhteiskunnalla ei ole oikeutta rajoittaa ihmisten itsemääräämisoikeuteen perustuvaa sukupuolista käyttäytymistä. Sen sijaan yhteiskunnan tehtäviin kuuluu itsestään selvästi velvollisuus luoda yhdenvertaiset mahdollisuudet seksuaalisuuden vapaaseen toteuttamiseen. Koska sukupuolinen käyttäytyminen on ihmisten välinen suhde, seksuaalisuuden pitää myös näkyä yhteiskunnassa avoimesti, jotta suhteiden luominen ja ylläpito onnistuisivat.

Homoseksuaalisuuden vastustajat ovat varmaankin kuulleet nämä argumentit kymmeniä kertoja. Niinpä heidän paskanjauhantansa tärkein syy on heidän ilkeytensä. He haluavat vittuilla: he haluavat ilmaista aggressioita homoja kohtaan, koska heidän oma elämänsä on surkeasti juntturalla.


Miksi seksin pitäisi olla luonnollista?

Viittaukset jumalallisiin järjestyksiin tai ihmisen käyttäytymistä määrääviin luonnonlakeihin ovat filosofisesti katsoen absurdeja. Uskonnot ovat ihmisten luomuksia ja heijastelevat heidän muinaisia ja alkukantaisia mielipiteitään.

Viittaukset siihen, että lajinsäilytyspyrkimysten pitäisi asettaa normi ihmisen seksuaaliselle käyttäytymiselle, ovat järjettömiä siksi, että ihmiset voivat tavoitella seksuaalisella kanssakäymisellään nautintoa myös tietoisesti ja monin eri tavoin – poiketen siten eläimistä, joista useimmat toimivat vain luonnonvaraisesti. Jos homoseksuaalisuus katsotaan ”luonnon järjestyksestä” poikkeamiseksi, tässä ei ole mitään moraalisesti ongelmallista sen enempää kuin autoilussa tai Raamatun lukemisessakaan. Sen enempää autot kuin Raamatutkaan eivät kuulu luontoon.

Ja jos homoseksuaalisuutta pidetään luonnon ominaisuutena, siinä ei ole silloinkaan mitään moraalisesti paheksuttavaa tai vapauttavaa. Luonnossahan ei koskaan esiinny mitään luonnotonta, jota pitäisi paheksua tai josta asian ”luonnollisuuteen” vetoaminen vapauttaisi. Homoseksuaalisuutta esiintyy joka tapauksessa myös luonnon todellisuudessa, sikäli kuin ihminen luetaan luonnonolennoksi.

Erään kysymyksen muodostaa se, miksi luontoa täytyisi ylipäänsä pitää normina ihmisen toiminnalle. Myös luontoa koskevat käsitykset ovat kulttuurin tuotteita, ja niitä rasittaa tietty ideologisuus. Luontoa on esimerkiksi romantisoitu, ja toisinaan se on nähty pelon ja kamppailun kenttänä esimerkiksi taiteessa.


Kristillisdemarit: aina kehityksen jarruna

Homoseksuaalisuutta koskevalla vaahtoamisella tietyt poliitikot koettavat lyödä laudalta toisensa tai esimerkiksi minun kaltaiseni tyypit. Samalla he yrittävät kerätä irtopisteitä. Varmaan niitä kertyisi fobian lisäksi myös järkiasenteilla. Luullakseni järki vie lopulta voiton, eikä valtio salli uskontojen piirissä harjoitettavaa sukupuolista syrjintää. Tämän pitäisi koskea sekä kristillisiä kirkkoja että islamilaista yhdyskuntaa. Uskontojen ongelma onkin se, että omalla ahdasmielisyydellään niiden pauloissa olevat ihmiset yrittävät huurruttaa myös muuta yhteiskuntaa ja politiikkaa jäähän kuin Batmanista tuttu pakkasukko.

Avainasemassa tämän mission toteuttamisessa eivät ole olleet kristilliset seurakunnat itse vaan poliittinen ryhmittymä nimeltä Kristillinen Liitto. Se vaihtoi nimensä ”Kristillisdemokraateiksi” ihan vain hämätäkseen kansalaisia ja uskotellakseen, että puolue on demokraattinen ja vastaa muka Saksan liittotasavallan Kristillisdemokraattista puoluetta.

Siinä, missä CDU on Saksan kokoomus, siinä Suomen KD on paikallinen Jumalan Ruoska, jonka konservatiivisuus ja fundamentalistisuus on jälleen pullahtanut esiin asenteellisia luutumia parhaiten paljastavan indikaattorin, eli homoseksuaalisuuteen suhtautumisen, kautta. Muutoinhan koko kiista ei olisi kymmenpennisen arvoinen. Sekä homot että valtaosa heteroista antavat ”piut paut” homoavioliitoille: toiset soittelemalla hyväksyvästi hääkelloja ja toiset viittaamalla kintaalla koko asialle.

Suomen Kristillinen Liitto ja Kristillisdemokraatit ovat vuosikymmenien ajan jarruttaneet kaikkia mahdollisia uudistuksia, vaikka uudistusten voimaan astuttua niistä ei ole ollut kenellekään mitään haittaa. Yksi esimerkki on sukunimilaki, jonka myötä naiset saivat pitää oman nimensä avioituessaan miehen kanssa. Toinen on naispappeus. Yhteiskunta tai kirkko ei ole hajonnut kummankaan hyväksymiseen. Niin ei kävisi myöskään, vaikka homoavioliitot hyväksyttäisiin.


Ahdasmielisyys uskontojen yleinen ongelma

Siunatessaan jotain hyvää kirkko lievittäisi sitä esteettistä pahaa, jota syntyy, kun viattomalle lapselle julistetaan jo kastetilaisuudessa tämän olevan syntinen ja sitä kautta paha. Ei ole ihme, että kulttuurimme on negatiivisuutta täynnä, kun kielteisyyden opettaminen aloitetaan kristillisen ihmiskuvan kautta jo lapsuudessa. Myös väkevimmät kirosanat ovat pappien opettamia. Niinpä minunkin tekisi mieli lisätä manausten listaan yksi lisämaininta: ”Voi Kristillisdemokraatit!”

Lapset liitetään nykyisin seurakuntiin heidän tietämättään ja tahtomattaan, mikä on tietynlaista lasten uskonnollista ja henkistä hyväksikäyttöä, aivan niin kuin uskonnonopetus ja puolipakollinen rippikoulukin. Ei ole ihme, että uskontojen ahdasmielisessä ilmapiirissä syntyy myös monenlaisia seksuaalisia vääristymiä. Kun seurakuntien ja lahkojen jäsenet pakotetaan kieltämään oma seksuaalisuutensa, se kieroutuu epäadekvaatteihin muotoihin. Niinpä pahimmat pedofiiliskandaalit on koettu ahdasmielisen lestadiolaisyhteisön sisällä, islamilaisessa yhteisössä ja katolisen kirkon pappien keskuudessa, kun aikuiset ovat etsineet seksuaalisen tyydytyksen korviketta käyttämällä hyväkseen lapsia.

Kirkon ja valtion erottaminen voisi olla paikallaan jo siksi, että tällöin myös evankelisluterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle tulisi sama vapaakirkkojen asema kuin muillekin uskonnollisille yhdyskunnille. Myös tämä olisi yhdenvertaisuuden ja tasapuolisen kohtelun mukaista.

Miksi sitten homous kiihottaa ääriuskovaisia? Sen voi lukea kirjastani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008), jonka ensimmäisessä pääluvussa osoitan, kuinka homofobia juontaa juurensa kristinuskon omasta homoseksuaalisesta olemuksesta ja tämän asian defensiivisestä torjunnasta. Homovastaisten ihmisten tärkein ihmissuhde taitaa olla – Tommy Tabermanin sanoin – sormien ja esinahan välinen löyhä liitto.

Ovatko feministit kykenemättömiä empatiaan?

Uuden Suomen ja Yleisradion palkattu kolumnisti Akuliina Saarikoski läimäytti jokin aika sitten miessukupuolta kirjoituksessaan ”Miehet ovat kyvyttömiä sympatiaan”. Kuinka mukavaa onkaan kiistää maskuliininen potentiaali väittämällä miesten olevan ”kykenemättömiä” johonkin! Tämä akuliininen nälväisy tuo ehkä lohdutusta tiettyyn naisten tuntemaan kateuteen.

En muuten usko väitteen sisältöä. Jos kirjautuu jollekin heteroiden suosimalle seuranhakupalstalle naisnimimerkillä, saa heti kymmeniä yhteydenottoja miehiltä. Jos saman tekee miesnimimerkillä, ruutu pysyy kontakteista tyhjänä. Heteromiehet siis ilmaisevat sympatiaansa naisia kohtaan hyvinkin aktiivisesti ja monin erilaisin soidinpuhein, jotka eivät ole yleensä edes seksistisiä vaan varovaisia ja huomioon ottavia. Ja homomiesten keskinäinen kommunikaatio puolestaan on niin hunajaista ja sympatioita täynnä, että usein myös sivullisten korvat alkavat valua laavaa.

Olen aina ihmetellyt, miksi naiset eivät ole aktiivisia heteroiden pariutumismarkkinoilla. Monet naiset kirjoittavat profiileihinsa ”en anna”, ”en eti mitään” tai ”varo, jos yritätkin miellyttää” ikään kuin muistutukseksi, että he vastaavat kaikenlaisiin ystävällisyydenosoituksiin aggressioilla. Ovatko naiset aseksuaalisia?

Tämä vaikutelma johtuu ehkä seksuaalisten markkinoiden epätasapainosta. Naiset pidättävät seksuaalista tyydytystä miehiltä, ja siksi heteroiden suhteissa vallitsee jatkuva ”miesten haku”. Todennäköisesti naiset kärsivät seksuaalisuuden vaarallistamisesta, siitä, että seksuaalisuuden ilmaisut on arvotettu yhteiskunnassamme kielteisesti. Siksi naiset eivät uskalla ilmaista intohimojaan avoimesti ja kärsivät seksin puutteesta aivan kuten heteromiehetkin, joille he jättävät aloitteen teon taakan.

Koska miesten seksuaalisiin aloitteisiin ei pidetä korrektina vastata intohimoisesti, molemmat jäävät ilman. Miehet valitsevat sitten väärän taktiikan ja luulevat naisten haluavan lounaita, lahjoja ja kahvitteluseuraa, vaikka tosiasiassa he haluavat orgasmin. Lopulta tämän tragedian ulkopuolelta tulee musta mies, joka antaa sen heille. Mutta asiaa voitaisiin lähestyä myös toisin.

On täysin perätöntä väittää, etteivät miehet olisi kykeneviä sympatiaan valkoisten heteromiesten ollessa tätä nykyä täysin kontallaan naisten seksuaalisen ylivallan edessä. Panu Horsmalahti oli nähdäkseni oikeassa vaatiessaan yhteiskuntaa seksuaalisesti avoimemmaksi. Naisille ja tytöille pitäisi opettaa, että seksi on hyväksyttyä, toivottua ja kaiken kaikkiaan myönteinen asia.

Naisia tulisi rohkaista olemaan seksuaalisia ja näyttämään omat sympatiansa paremmin. Ahdasmielisyys ja seksuaalisuuden rikollistaminen eivät tätä päämäärää edistä. Onkin ihmeellistä, että feministit, jotka 1960-luvulla vaativat muun muassa pornon vapauttamista, toimivat nykyään kukkahattutäteinä, jotka haluaisivat ajaa vapaan seksin takaisin kaappeihin.

Sympatia muuten on (kreikan sanoista sym pathos) ’kanssa tuntemista’, siis eräänlaista myötätuntoa. Se on kykyä vastata toisen tunteisiin. Empatia puolestaan on (kreikan sanoista em pathos) ’sisällistä tuntemista’ eli kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Sympatiaa pidetään yleensä spontaanina ja reaktiomaisena, kun taas empatia voi perustua tunneperäisen reagoimisen lisäksi myös tiedostettuun toimintaan.

Asiaa voidaan havainnollistaa esimerkin avulla. Kun kissa saa kiinni hiiren, se kiduttaa saaliinsa kuoliaaksi. Hiiren ollessa jo selvästi autuaammilla jyrsimismailla kissa kynsii hiirtä vielä tämän jälkeenkin. Feministit toimivat miehiä kohtaan samoin.

Mitä eroa kissalla ja feministillä sitten on? Kissaa sanotaan moraalittomaksi, ja näin asia myös on, sillä kissalla ei ole moraalia. Kissaa ei kuitenkaan sanota pahaksi, ja tämä johtuu juuri kissan moraalittomuudesta. Kissalla ei katsota olevan moraalista tietoisuutta, vaan sitä pidetään impulssiensa varassa toimivana olentona. Kun ei ole tietoinen, ei voi olla moraalia, ja kun ei ole moraalia, ei voi olla paha. Pahuus edellyttäisi, että on tietoinen teoistaan.

Feministejä sen sijaan voidaan pitää tietoisina. Usein he pitävät myös itse itseään tietoisina korostaessaan tiedostavuuttaan. Feministi pystyisi siis periaatteessa myös tietoiseen empatiaan eli asettumaan saaliinsa tai uhrinsa asemaan. Tähän taas kissa ei pysty.

Jos verrataan kissan ja feministin tuottaman kärsimyksen määrää, tulos on seuraava. Kissan kiduttaessa hiirtä vain hiiri kärsii. Koska kissa ei pysty empatiaan, kissa ei itse kärsi lainkaan vaan pelkästään nauttii. Jos taas feministi kykenee empatiaan, feministin täytyy miestä kiduttaessaan myös itse kärsiä moraalisia tuskia. Niinpä naisen ja miehen tapauksessa kokonaiskärsimyksen määrä on suurempi kuin kissan ja hiiren tapauksessa.

Koska feministi jatkaa miehen kiduttamista omista kärsimyksistään huolimatta, on pääteltävä, että naisen kokema nautinto on suurempaa kuin hänen kokemansa henkiset tuskat. Niinpä voidaan sanoa, että tuntiessaan empatiaa feministi on aidosti paha, sillä hän kokee nautintoa miehen kärsimyksistä ja vieläpä oman hyvinvointinsa hinnalla.

Jos taas feministiä pidetään alun perin empatiaan kykenemättömänä (aivan kuten kissaa), miestä kiduttava nainen ei ole paha. Sen sijaan tässä tapauksessa hän on ainoastaan moraaliton, sillä häneltä puuttuu empatiakyky kokonaan.

Koska feministit harjoittavat miehiä kohtaan nalkutusta, panettelua, ivaamista ja henkistä väkivaltaa koko ajan, on pääteltävä, että nämä naiset ovat joko empatiaan kykenemättömiä tai tietoisesti pahoja.

Korostettakoon, että johtopäätökseni eivät koske tietenkään kaikkia naisia eivätkä todennäköisesti edes suurinta osaa heistä vaan ainoastaan niitä telaketju- ja muita feministejä, jotka pitävät miessukupuolta pahimpana vihollisenaan.

Hyvä voittaa pahan

”Pahuuden voittoon tarvitaan vain se, että hyvät eivät tee mitään.” Tämän lauseen opetus kirkastui seitsemänkymmentä vuotta sitten päättyneen talvisodan aikana. Jos suomalaiset olisivat antaneet alusta asti viholliselle periksi, kohtalomme olisi ollut sama tai huonompi kuin Baltian maiden. Hyökkääjä olisi vallannut maamme viideksikymmeneksi vuodeksi, tuhonnut maamme infrastruktuurin ja lähettänyt suuren osan väestöstämme suurin surmin Siperian kuolemankyliin.

Suomessa hyvät eivät jääneet toimettomiksi. Hyvät tarttuivat aseisiin ja torjuivat vihollisen pahat ja epäoikeutetut aikeet. Me saimme apua myös niiltä hyviltä kansakunnilta, jotka tuomitsivat neuvostoliittolaisten toimet, erottivat Neuvostoliiton Kansainliiton jäsenyydestä ja toimittivat Suomeen myöhemmin aseapua.

On tärkeää, että hyvät puolustavat myös nykyisin sitä, minkä tietävät oikeaksi. Suomen ulkopolitiikan eräs saavutus on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Tämä on tulos, josta on tärkeää pitää kiinni, jotta talvi- ja jatkosodassa saavutettu torjuntavoitto ei menisi hukkaan. Se on poliittisen vastuun kantamista ja harkitun valtio-opillisen ja filosofisen linjan vetämistä. Vaikka tämä toiminta onkin usein uhrauksia vaativaa, menetyksiin johtavaa ja raskasta, se palkitaan kuitenkin aina, ja valheellisuus päätyy kasvamaan koiranputkea kaatopaikalle.

Talvisodan 70-vuotismuistelon lopuksi päättyi myös Ilta-Sanomien markkinointikampanja, jossa lehden kylkiäisenä kaupiteltiin ”suomalaisia sotien sankaritarinoita” DVD-elokuvien muodossa. Elokuvavalinnat heijastelivat toimituksen sekä Sanoman markkinointiportaan ajatusmaailmaa.

Feministiselle ja vihervasemmistolaiselle linjalle uskollisesti lehden kylkiäisenä ei oikeastaan tarjottu sotaelokuvia ollenkaan vaan rakkausdraamoja. Lehden valikoima oli seuraava: 1. Rukajärven tie (rakkauselokuva), 2. Käsky (kansalaissotaan sijoittuva kolmiodraama), 3. Äideistä parhain (lapsiaiheinen ihmissuhde-elokuva), 4. Edwin Laineen Tuntematon Sotilas (ainoa sotaelokuva!) ja 5. Lupaus (elokuva lotista).

Nämä nais- ja lapsiaiheiset elokuvat ovat tietenkin koskettavia. Ne toivat näkyville paljon sellaista, mikä helposti jäi sodan jalkoihin ja huomiotta poliittisen historian kirjoittajilta. Mutta Ilta-Sanomien ja Sanoma-yhtiöiden linjaa heijastelevina kyseiset valinnat olivat jälleen kerran tarkoituksellisen asenteita muokkaavia. Ihmisiä yritettiin opettaa ajattelemaan, ettei sotaa pitäisi nähdä sotilaiden (eli käytännössä miesten) näkökulmasta ja että sotaa johdettiinkin keittiön puolelta. (Tämä on tietenkin osa totuudesta aina, sillä suuri osa sodista käydään naisten ja lasten vuoksi.)

Ilta-Sanomat avasi myös palautesivun, jolla se toivoi lukijoiden kommentteja kyseisistä elokuvista. Veto oli ymmärrettävää, sillä valintoihin liittyi tarkoitushakuisuutta. Ei tähän oikein voi sanoa muuta kuin sen, minkä olen todennut jo aiemminkin. Sanoma-lehtien ei kannattaisi paikkailla levikinlaskuaan tarjoamalla lehtiä Suffeleiden kera, kun syynä lukijakatoon ovat toimituksen valinnat: perussuomalaisiin kohdistetut ajojahdit, kansallismielisyyden halveksunta, isänmaallisuuden kieltäminen ja kritiikitön monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja kansainvälisyyden lietsonta.

Oma listani parhaista suomalaisista sotaelokuvista ja sankaritarinoista on seuraava:

1. Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (realistinen sodankuvaus ja musiikittomana kansainvälinen harvinaisuus).

2. Olli Saarelan Rukajärven tie (kauneus sodan keskellä).

3. Pekka Parikan Talvisota (koskettavia koettelemuksia).

4. Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944 (kuvauksia Pohjoismaiden suurimmasta taistelusta).

5. Edwin Laineen Tuntematon sotilas (klassikko).

Taide on altis ideologioille ja arvotuksille, tiedän. Eräiden teoreetikoiden mukaan kaiken taiteellisen esittämisen takana on jokin arvo. Kaikki edellä mainitut elokuvat ovat taiteellisesti ansiokkaita, enkä kritisoikaan niitä, vaan iltapäivälehden tarkoitushakuisia valintoja. Pientä, mutta paljastavaa.

Takaisin inhimilliseen yhteiskuntaan

Tänä vuonna Suomessa on ehtinyt tapahtua jo paljon: yksi kansainvälistäkin huomiota herättänyt sarjamurha ja entisen kansanedustajan itsemurha. Äskettäin lehdet kertoivat, että 14-vuotias vantaalaistyttö laati koulukiusaajistaan tappolistan. Poliisi puolestaan vahvisti naama peruslukemilla, että ei huolta: tämä on rutiininomaista, sillä vastaavaa tulee esiin lähes joka kuukausi.

Kulttuurin väkivaltaisuus ei ole tietenkään mikään suomalainen ominaispiirre. Olisi typerää arvostella omaa maata asioista, joita löytyy kaikkialta, vieläpä paljon kärjistyneemmissä muodoissa. Siksi herää kysymys, mikä ihmisiä riivaa.

Onko kyse ihmisten turhautumisesta omaan hyvinvointiinsa tai pahoinvointiinsa? Kertovatko väkivalta ja kiusaamiskulttuuri ihmisten taistelusta toinen toisiaan vastaan tai luontoa vastaan eloonjäämiskamppailussa? Vai onko kyse jostakin metafyysisestä pahuudesta, heikkoudesta tai pahasta tahdosta, kun ihmisistä tulee niin ilkeitä, epäonnisia ja traagisia kuin he todellakin ovat?

Minulla ei ole tähän kysymykseen yksiselitteistä vastausta. Luultavasti myös pahalla tahdolla on merkitystä. Etiikalle puolestaan ei voi olla mitään muuta lähtökohtaa kuin hyvä tahto. Olisi mahdotonta ajatella, että etiikan päämäärä olisi paha, ja siksi jo Tuomas Akvinolainen lausui: Bonum est faciendum et prosequendum, malum est vitandum  (Hyvä on suositeltavaa ja edistettävää, pahuus taas on vältettävää).

Hyvä ja paha ovat tietenkin vaikeita määritellä yleispätevästi, mutta ajatus valottaa sen, että inhimillisessä tahdonmuodostuksessa on aina parempi pyrkiä hyvään kuin pahaan. Nyt näin ei ole. Ovatpa hyvyys ja pahuus mitä tahansa, ihmiset eivät näytä pyrkivän hyvään vaan pahaan. Heidän tahtonsa on vääristynyt, ja he riippuvat toistensa tukassa kiinni kuin pienet vihamieliset satiaiset. Poliitikot piinaavat toisiaan. Köyhät kamppailevat keskenään, ja rikkaat polttavat rahansa käräjöidessään kunniastaan oikeuksissa, vaikka tuskinpa heidänkään saavuttamansa oikeudet pysyviä ovat. Sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään ja kunnialliset pitävät itse huolen maineestaan.

Nyky-yhteiskunnassa ihmiset ovat kuin pienikokoisia piruja. Kyse on aivan ilmeisesti pahasta tahdosta, ei hyvästä. Myös Suomessa ihmiset kiusaavat toisiaan liikaa. Siksi jokaisen olisi hyvä katsoa peiliin ja tutkia, minkälainen ihminen sieltä löytyy. On kaameaa, että jo koululaisetkin laativat toisistaan tappolistoja. Heidän ahdistuksensa on tietysti vanhempien ihmisten välinpitämättömyyden syytä.


Nais–mies-dialogin vääristyminen

Feministien harjoittama piikittely onkin sitten kokonaan omaa luokkaansa, aivan kuten naisten ja miesten välisen keskustelun kieroutuminen laajemminkin. Esimerkiksi raiskauskriisikeskus Tukinainen tilitti äskettäin, että tappouhkauksien lateleminen parisuhteissa on valitettavan yleistä ja että asiasta ottaa yhteyttä yleisimmin nainen.

Feministinen Helsingin Sanomat laittoi tämän sivuilleen mielellään, mutta niin Hesarin kuin naisten kriisikeskuksenkin näyttää olevan vaikea tunnustaa, että lapsiin kohdistetun perheväkivallan harjoittaja on suurimmassa osassa tapauksista nainen ja että naiset todella pahoinpitelevät miehiään yleisemmin kuin miehet naisia. Esimerkiksi Aamulehden raportoiman tuoreen kyselytutkimuksen mukaan ”tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Miehet eivät vain avaudu asioista yhtä usein kuin naiset. Lisäksi tilastot eivät kerro siitä henkisestä väkivallasta, eli nalkuttamisesta ja solvaamisesta, joilla naiset usein piinaavat miehiä, ihan institutionalisoidun feminisminkin muodossa.

Feministien miesviha puolestaan kasvaa (hetero)naisten yksinäisyydestä ja peloista, joiden takaa kaikuu seksuaalinen tyydyttymättömyys. Naisille tyypitellyssä roolijaossa naisten ei pidetä suotavana olla seksuaalisesti aktiivisia, ja niinpä he kostavat ja sääntelevät miesten seksuaalista tyydytystä seksistä pidättäytymällä. Näin (hetero)miehet syyllistetään lopulta seksin ostamisesta ja päällekäyvyydestä. Heteromiesten ja -naisten idealisaatioista ja yhteiselon unelmista puuttuu oivallus, että toiselle voi tehdä hyvää vain nöyrtymällä ja suostumalla toteuttamaan toisen toiveita. Sen sijaan nykymeno sisältää paljon salattua henkistä kärsimystä, joka johtuu osapuolten ylpeydestä.

Feminismi sinänsä on täysin ideologinen luomus. Sen edustajat pitävät mahdollisena arvostella feminismiä vain, jos itse on feministi. Todellisuudessa feminismi ei ole tasa-arvon kannalta sen parempi aate kuin sovinismikaan.

Feministien ja sovinistien välinen kissanhännänveto on osa sitä jatkuvaa kähinää, jonka kautta media koettaa luoda arkitodellisuuteen merkityksiä ja jota käsittelin kolumnissani Paskapuheesta. Olennaista on todellakin ajatusmaailma: vääristynyt dialogi ja kieroutuneet nais–mies-suhteet. Kunpa niiden takana ei olisi jokin tarkoitushakuinen paha tahto. Ainakaan reiluilta vastavuoroiseen vaihtoon perustuvilta ihmissuhteilta nuo eivät näytä.


Voisiko politiikkaa tehdä reilusti?

Yhteiskunnassamme on lisäksi suunnitelmallista ja institutionalisoitua pahuutta. On kokonaisia organisaatioita, kuten kaikkien rakastamat pankit, vakuutuslaitokset ja kiinteistöjen välitysfirmat, joissa oikein ammatikseen pohditaan, miten ihmisiä voitaisiin vielä piinata, kiusata ja kiristää, jotta elämä olisi mahdollisimman vaikeaa ja epämukavaa. Ilkeimmille sopisi ohje: vihatkaa toki itseänne kuten lähimmäisiänne.

Itse uskon, että tästä ahneuden, kapitalismin, vääjäämättömänä pidetyn globalisaation ja toivottomuuden kirouksesta voidaan tehdä poliittisilla keinoilla loppu. Hyvä voittaa pahan - oikeus lannistaa vääryyden.

Loppu voidaan tehdä myös korruptoituneiden poliitikkojen välinpitämättömyydestä, ja oikeudenmukaisuus voidaan saattaa takaisin voimaan niin, että ihmiset kokevat taas elävänsä huolta pitävässä yhteiskunnassa.

Lopun ajat ovat lähellä, ja vääryyden pitää väistyä. Itse uskon, että tämän maan politiikassa, henkisessä tilassa ja tahdonmuodostuksessa alkaa aivan pian uusi aika.

Elokuvapolitiikkaa

Mörköjen noustessa sohvan takaa pimeinä talvi-iltoina on luontevaa syventyä elokuvien katselemiseen. Tulin kesän aikana hankkineeksi alennusmyynneistä kasan DVD-levyjä. En ole kuitenkaan ehtinyt avata niitä pakkauksistaan, sillä aika on kulunut kirjoittamisen ja ulkoilun parissa. Valikoima näyttää joka tapauksessa edelleen yhtä kiinnostavalta kuin kotiin tuodessa.

Joukossa ovat muiden muassa Saksan kolmannen valtakunnan noususta kertova TV-elokuva Hitler – Pahan nousu ja sitä täydentämässä Führerin viimeisistä päivistä kertova Perikato. Mukana ovat ”liittoutuneiden holokaustiin” eli Dresdenin pommituksiin sijoittuva draamaelokuva Dresden ja maailman eniten uhreja vaatineesta merionnettomuudesta, Wilhelm Gustloff -nimisen matkustajalaivan torpedoimisesta, kertova M/S Gustloff.

Samaan pinoon sopii DVD-painos puoliksi sepitteellisestä Baader-Meinhof Komplex -televisioelokuvasta, jolla muuten on sama tekijätiimi kuin Perikadolla. Kyseinen viime vuonna valmistunut elokuva ei tosin ole sama kuin seitsemän vuoden takainen elokuva nimeltä Baader, jota on myös saatavissa DVD:nä, Baader Meinhof -nimisenä. Yhtä kaikki, molempien keskipisteessä on Saksassa 1970-luvulla vaikuttanut äärivasemmistolainen terroristijärjestö.

Eurooppalaisen elokuvan teemoihin liittyvästä kiinnostuksesta päätin ostaa myös Adolf Eichmannin kaappauksesta ja teloituksesta kertovan draamadokumentin, Adolf Eichmann – Kuoleman allekirjoittaja sekä kohua herättäneen elokuvan Aamen – Lopullinen ratkaisu, joka kertoo katolisen kirkon hiljaisesta hyväksynnästä juutalaisten joukkotuholle. Kokonaisuutta täydentää niin ikään televisiosarjaan perustuva Paholaisen arkkitehti – Hitler ja Speer.


Elokuvateollisuuden sietämätön kaksinaismoralismi

Ilman natseja on näköjään mahdotonta tehdä sen enempää menestyvää draamaa kuin Indiana Jonesien tapaisia toimintaelokuviakaan. Vain kommunistit kelpaavat kilpailemaan natsien kanssa, kun on kyse vertailukohdan etsinnästä pahuudelle. (Punatähden taakse piiloutuvaa julmuutta hyödynsivät muiden muassa James Bond -elokuvien tekijät.) Elokuvateollisuuden suhtautuminen poliittiseen pahuuteen on ollut kuitenkin erittäin valikoivaa.

Jo elokuvien kansipapereissa annetaan ymmärtää, mikä tekijöiden omasta mielestä on hyvää ja mikä pahaa. Hitler arvotetaan tietenkin ”pahan” edustajaksi selvällä ja peittelemättömällä tavalla. Samoin kansiteksteissä käytetään sanontoja ”natsirikolliset”, ”natsien julmuudet” ja niin edelleen. Sen sijaan äärivasemmistolaisen Baader–Meinhof-terroristijärjestön pahuus kuitataan vain maininnalla siitä, ”mihin nuoruuden idealismi voi pahimmillaan johtaa”.

Elokuvateollisuuden pahuuspörssissä kommunistit häviävät siis saksalaisille natseille, vaikka kommunistit jatkoivat rikoksiaan pitempään ja heidän syntinsä ovat veriruskeat – varsinkin meitä suomalaisia ja Itä-Euroopan kansoja kohtaan. Olen käsitellyt puolueellisen historiankirjoituksen ongelmaa aiemmin muun muassa tässä. Suurin osa voittajien kirjoittamasta historiasta onkin ollut pelkkää kostoa aina meidän päiviimme asti.


Sotien syyt

Hitleriä on parjattu viimeksi kuluneet seitsemänkymmentä vuotta siitä, että hän ”aloitti sodan”. Todellisuudessa Saksassa vallitsi kommunistisen vallankumouksen uhka aina Münchenin kansannoususta 1918 asti, ja äärivasemmistolaiset murhasivat kommunistista vallankumousta vastustaneita kansallismielisiä raa’asti. Eräs surmatuista oli 22-vuotias Horst Wessel, jonka sanoittamasta liedistä Hitler teki Deutschland über alles -hymniä korvaavan kansallislaulun kokouksiinsa ja paraateihinsa. Samoin Wilhelm Gustloff -laivan nimi juontaa juurensa Sveitsin kansallismielisten johtajasta, jonka eräs opiskelija murhasi vuonna 1936 ja jonka muistoa kunnioittaen Hitler nimesi Kraft durch Freude -ohjelmaan kuuluvan risteilijänsä. Syinä Euroopassa käytyihin sotiin olivat juuri kommunismi ja sosialismi, jotka polkivat ihmisoikeuksia ja riistivät ihmisiltä luonnollisen omistusoikeuden sekä vapauden. Historiankirjoitus, joka ei suostu myöntämään, että eurooppalainen nationalismi nousi kommunismin uhkaa vastaan ja sen vuoksi, tekee suuren virheen.

Myös käsitettä ”natsi” käytetään niin tieteessä kuin populaarikulttuurissakin väärin. Se on lyhenne sanasta ”nationalisti”, mutta sen käyttäminen on harhaanjohtavaa, sillä sitä viljellään hämärästi vihan ja väkivaltaisuuden synonyyminä. Todellisuudessa useimmat nationalistit eivät ole olleet lainkaan väkivaltaisia. Historiallisesti katsoen nationalismi oli saksalaisten vastareaktio kommunismin uhkaan, ja samantapaisten vastavalkeiden sytyttelyssä olivat tietysti suomalaisetkin mukana. Lisäksi saksalainen sotilas ei ollut suinkaan aina nationalisti, vaikka hän olikin univormussa ja vaikka kommunismia ja muita harmillisia ilmiöitä vastaan taisteli lähes koko Saksan kansa.

Ulkopuolisten on kenties vaikea ymmärtää, miksi Hitler sai niin valtavan kannatuksen. Hänet todellakin nähtiin pelastajana ja messiaana siinä epätoivoisessa tilanteessa, johon ensimmäisen maailmansodan häpeärauha oli Saksan kansan ajanut. Lisäksi maa ei ollut etnisesti eikä hallinnollisesti kovin yhtenäinen. Juuri yksiaineksisuus olisi saattanut estää eri kansallisuuksien väkivaltaisen kohtaamisen valtion sisällä. Historia ei anna paljoakaan näyttöä usean eri kansallisuuden tai eri etnistä alkuperää olevien väestöjen päätymisestä yhteisymmärrykseen samalla maaperällä. Hitlerin kolmas valtakunta tarjoaa tästä traagisen esimerkin.

Kiintoisaa on, riittääkö sekään opetukseksi estämään niitä nykypäivän maahanmuuttopolitiikkaan liittyviä virheitä, joiden tuloksena filosofi George Santayanan lause saattaa tulla jälleen ajankohtaiseksi: ”Ne, jotka unohtavat menneisyyden, ovat tuomittuja toistamaan sitä.” Ihmiskunta on ollut lajitovereitaan kohtaan hämmästyttävän raaka, ja sen vuoksi väestöjen sekoittaminen on uskaliasta ja arveluttavaa. On tosin vaikea sanoa, onko rotusorto ihmislajin biologisperäinen taipumus, mutta varmuudella kyseessä on historiallisesti todennettavissa oleva ja eri puolilla maailmaa kohtalaisen samanlaisena toistuva käyttäytymisen ominaispiirre.


Vaihtoehtoinen totuus?

Adolf Hitlerin haukkuminen on meidän aikoihimme asti perustunut yritykseen kääntää toisen maailmansodan syyt yhden ihmisen niskoille. Hitleriä – tuota kaikkien aikojen kirotuinta maahanmuuttajaa – arvostellessaan elokuvateollisuus on palvellut puolueellisen historiankirjoituksen tarkoitusperiä naiivin vilpittömästi: pitäen yhtä ihmistä syypäänä kaikkiin väkivaltaisiin konflikteihin ja sotien historiallisiin ja sosiodynaamisiin taustoihin.

Vasta aivan viime vuosina elokuvantekijät ovat alkaneet luopua poliittisesta korrektiudesta, joka ennen määräsi haukkumaan natseja ja kehumaan Englantia, Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa sankaruudesta. Yleisö olisi luullakseni ollut valmis saksalaisten syyllisyydestä vapauttamiseen jo vuosikymmeniä.

Sen sijaan uusvasemmistolainen kriitikkokunta ei ole sallinut toisenlaisen totuuden esittämistä, vaan se on rääkynyt kaikilla foorumeilla, miten ohjaaja, käsikirjoittaja tai kirjailija on ”natsi”, jos hän esittää viittauksenkin siihen mahdollisuuteen, että saksalaiset, suomalaiset, italialaiset ja japanilaiset olivat uhreja ja sijaiskärsijöitä, jotka kantoivat kalliin vastuun kommunismin uhkaa torjuttaessa. Tähän liturgiaan on suvaittu tehdä vain yksi poikkeus. Se koskee ensimmäisten atomipommien uhreja, joita on saanut sääliä. Näin on oletettavasti siksi, että vasemmistolainen kriitikkokunta on aina sallinut Yhdysvaltain haukkumisen ja toivonutkin sitä.

Jo kaikkien aikojen suurimpana sotaelokuvana pidetty Das Boot – Sukellusvene U-96 herätti närkästystä siitä, että aluksen kapteeni kuvattiin inhimillisenä ja sodan johtoa kritisoivana: sanottiin, että siinä yritetään nyt puhdistaa saksalaisten mainetta. Mitä olisikaan sanottu, jos hänet olisi kuvattu ”aidosti” sodanhimoisena?

Elokuvantekijät ovat kuitenkin viime aikoina alkaneet esittää varovaisia viittauksia siihen, että liittoutuneiden sotatoimet eivät ehkä olleetkaan ihan eettisiä. Elokuva M/S Gustloff tuo näkyville, kuinka häikäilemättömästi neuvostoliittolainen sukellusvene S-13 upotti neuvostojoukkoja pakenevan ja täynnä saksalaisia siviilejä olevan matkustaja-alus Wilhelm Gustloffin kesken Gotenhafenin kaupungin evakuoinnin, jolloin lähes 10 000 saksalaista sai surmansa. Käytännössä heidät murhattiin vailla mahdollisuutta puolustautua.

Aivan vastaavalla tavoin Dresdenin pommituksista kertova draamaelokuva valaisee, että liittoutuneet murhasivat kevään 1945 aikana jopa 40 000 dresdeniläistä siviiliä ja tuhosivat tieltään kaikki posliinista rakennetun kaupungin kulttuuriaarteet. Sotilaan ja siviilin ihmisarvolla ei ole tietenkään sinänsä mitään eroa, mutta siviili on kuitenkin puolustuskyvytön, mikä tekee heidän tappamisestaan vielä sotilaidenkin murhaamista julmempaa.

Painettuani playtä huomaan, että ikävä kyllä Dresdenin holokaustin käsittely on edelleen poliittisen korrektiuden kahleissa. Elokuvan juoni on rakennettu brittiläisen sotilaslentäjän ja erään saksattaren välisen rakkauskertomuksen ympärille ja kuvaa osapuolten kauhuja kaupungin pommitusten alla balanssoidusti samalla, kun yhteiseksi viholliseksi määritellään se kauhea natsismi. Itseäni olisi kiinnostanut enemmänkin aseveljiemme saksalaisten kyseisessä hornankattilassa kokema Angst, jonka kuvaaminen olisi saattanut nostaa muutoin puolivillaiseksi jäävän elokuvan lähemmäksi Das Bootin legendaarista tasoa.

Objektiivista kuvaa Dresdenin tapahtumista ei anna myöskään maanalaisessa lihavarastossa pommituksia piileskellyt Kurt Vonnegut, joka oli kaupungissa sotavankina ja palasi asioihin mustan huumorin sävyttämässä ja sekavassa romaanissaan Teurastamo 5 vuodelta 1969.

Lähes sietämätöntä angloamerikkalaisen elokuvateollisuuden tuottamissa sodankuvauksissa on se, että liittoutuneet ja erityisesti venäläiset (jotka olivat vähällä syöstä oman maamme perikatoon), esitetään jonkinlaisina pelastavina enkeleinä, jotka luovat toivoa pahasta johtajastaan kärsiville saksalaisille. Kiintoisaa on, että Hitlerin pahuutta ovat valittaneet varsinkin neuvostokommunistit. Eivätkö neuvostoliittolaiset muka olleet tutustuneet Hitlerin aikomuksiin ryhtyessään hänen ystäväkseen ja solmiessaan vuonna 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, juuri sen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi määriteltiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi ja sitä kautta tuhottavaksi kommunismilla?


Kansallisvaltioiden ja itsemääräämisoikeuden puuttuminen

Syy sotiin ja väkivaltaan ei ole tietenkään kenenkään yksittäisen sotilaan. Jo Stalin painotti, että sotilaalle on annettava mahdollisuus valita rintamalla odottavan todennäköisen kuoleman ja kotona odottavan varman kuoleman välillä. Syy vallan ja väkivallan kärjistymiseen sodiksi on suvaitsemattomuudessa: siinä, ettei kansakuntien ja ihmisten itsemääräämisoikeutta ole kunnioitettu.

Esimerkiksi Saksan kansalle ei suotu sille kuuluvaa oikeutta päättää itsenäisesti omasta politiikastaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toinen tärkeä syy sotiin oli 1800-luvun teollistumisesta ja kaupungistumisesta alkanut monikulttuuristuminen, jonka tuloksena kansakunnat vaelsivat ympäri Eurooppaa ja joka herätti ihmisissä eripuraa sekä kansakuntien välistä epäluuloa. Etniset puhdistukset niin 1930-luvun Saksassa kuin vuoden 1989 jälkeisellä Balkanillakin selittynevät juuri monikulttuurisen yhteiskunnan aiheuttamilla ongelmilla ja kaipuulla etnisesti yhtenäisiin kansallisvaltioihin.

Keskitysleirit ovat tunnetusti kaikkeen sodankäyntiin liittyvä ilmiö. Esimerkiksi Bosnian ja Hertsegovinan verisessä sodassa vuosina 1992–1995 käytettiin yleisesti keskitysleirejä. Alun perin keskitysleirit olivat mainettaan parempia; esimerkiksi toisessa maailmansodassa ne olivat ei-saksalaisen väestön ja poliittisten vastustajien majoittamiseen tarkoitettuja paikkoja. Tuhoamisleireiksi ne muutettiin vasta pakon sanelemana, kun saksalaisten sotaonni kääntyi eikä valtakunnassa voitu huolehtia sotavangeista ja liikaväestöstä omien sotilaiden kuolleessa rintamalla vihollisten luoteihin. Se, että keskitysleirit perustettiin alun alkaen työ- ja vankileireiksi, on tärkeää pitää mielessä, sillä vain näin voidaan ymmärtää, miksi leirit myönnettiin alun perin arkipäiväisiksi ja kansalaiset hyväksyivät niiden olemassaolon. Tämä ei tietenkään ole kannanotto niihin hirvittäviin rikoksiin, joita leireillä toteutettiin.

Wannseen konferenssista kertova Aamen – Lopullinen ratkaisu tuo joka tapauksessa näkyville, että Saksassa asiasta järjestettiin sentään konferenssi. Sen sijaan Neuvostoliitossa ihmisten joukkotuhosta ei järjestetty mitään kokousta, vaan siitä päätettiin suoraan Stalinin käskyllä.

Tosin myös katolisen kirkon rooliin keskittyvä Aamen-elokuva on tekopyhä. Kirkkoa arvostellessaan se jättää huomiotta, että saksalaisten viholliseksi ilmoittautunut Neuvostoliitto oli katolisen kirkon ideologinen vastustaja, joka poltti tieltään Herran huoneet, ellei onnistunut muuttamaan niitä propagandaelokuviensa esitysnäyttämöiksi. Tässä mielessä paavien halu suudella natseja oli ymmärrettävää. Kuitenkin vielä tätäkin nykyä liittoutuneiden propagandaelokuvat pyörivät televisioissa ja DVD-soittimissa.

Adolf Eichmann – Kuoleman allekirjoittaja ei ollut tarjouksessa, mutta ostin sen silti. Filosofi Martin Heideggerin assistenttina toiminut juutalainen Hannah Arendt kirjoitti Eichmannista aikoinaan kiihkottoman historiateoksen (Eichmann in Jerusalem, 1963). Myös tämä elokuva on dokumentaristinen ja pyrkii objektiivisuuteen. Objektiivisuuden takana pesii kuitenkin eräänlainen välinpitämättömyys ja hiljainen hyväksyntä Eichmannin tuomitsemista kohtaan. Moni vastaaviin rikoksiin syyllistynyt kommunistirikollinen on päästetty kuin koira veräjästä.

Nappaamalla holokaustin toimeenpanosta syytetyn Eichmannin Etelä-Amerikasta, kuljettamalla hänet Israeliin tuomittavaksi ja teloittamalla hänet vuonna 1962 israelilaiset osoittivat samaa vihaa saksalaisia kohtaan kuin arjalaisina itseään pitäneet natsit osoittivat maassaan asuvia juutalaisia kohtaan. Vaikka kosto olikin tavallaan oikeutettu, moraaliselta asemaltaan ihminen, joka toimii näin, ei ole edeltäjiään parempi.


Humaanin näkökulman etsintää

Saksalaiset elokuvantekijät ovat vasta viime vuosina uskaltautuneet etsimään inhimillisiä kipupisteitä sotien ajan kärsimyksistä. Sama näkyy Suomessa. Näyttöä antaa vaikkapa Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944, joka ei täyty pelkästä jermuilusta ja sodan historiallisen juonen seuraamisesta. Myös Renny Harlinin Mannerheim-nimikkohanke perustunee inhimillisen näkökulman etsintään.

Marsalkka Mannerheim häikäisi kyvyillään sikäli, että ”maailman viimeisenä ratsastavana kenraalina” tunnetun sotilaan onnistui olla samanaikaisesti voitokas sotapäällikkö ja poliitikko. Julius Caesar puolestaan hämmästytti laaja-alaisuudellaan: olemalla sekä sotapäällikkö, hallitsija että historioitsija. Varsinkin viimeksi mainitussa tehtävässä onnistuminen on osoittautunut monille sotilaille ja poliitikoille ylivoimaiseksi, mutta Caesarin tiedetään kirjoittaneen muun muassa Gallian sodasta kertovan Commentarii de bello Gallico -teoksen, joka ei ole huonoimpia. Sen sijaan Hitler oli sotapäällikön ja poliitikon rooliensa lisäksi ainoastaan taiteilija, mikä ei ole aivan harvinaista myöskään poliittisille johtajille, mutta kylläkin hieman helpompaa kuin objektiivisena historiankirjurina toimiminen.

Saksalaisessa elokuvassa Perikato tekijäryhmä käsittelee Hitleriä ja hänen lähipiiriään melko lempeästi ja ymmärtäväisesti. Kuvausta on ilo katsoa, sillä siinä saksalaisunivormuun pukeutuneet todellakin puhuvat saksaa eivätkä naurettavalla ja epähistoriallisella tavalla englantia, kuten Hollywood-draamoissa. Berliinin-bunkkerissaan viimeisiä päiviään viettävästä Hitleristä piirretään kuvaa jopa humoristisena, inhimillisenä ja sympaattisena ihmisenä – mutta samanaikaisesti myös piittaamattomana ja kovana kyynikkona.

Hänen persoonansa ristiriitaisuus kuvataan alleviivatusti Eva Braunin repliikissä, jonka mukaan hän ei viidentoista vuoden aikana päässyt näkemään Hitlerin sisimpään ja että Hitler jäi hänellekin arvoitukseksi. Mainittakoon, että teoksessani Enkelirakkaus (2008) tulkitsin tätä persoonallisuuden piirrettä Hitlerin peitellystä homoseksuaalisuudesta johtuvaksi. On mahdollista, että tulevaisuus kirjoittaakin Hitleristä kokonaan toisenlaista kuvaa kuin pelkkään tuomitsevaan eetokseen perustuva historiankirjoitus. Saattaa olla, että Hitleristä antaudutaan argumentoimaan lopulta samaan sävyyn kuin antiikin sotapäälliköistä.

Samalla kun laitan vielä DVD-soittimeni levylautaselle elokuvan Hitler – Pahuuden nousu, joudun kysymään, kenellä olisi rohkeutta tehdä ironinen elokuva ”Hitler: Etiikan esitaistelija” tai ”Hitler: Hyvyyden perikuva”!


Latteuksia ja kiintoisaa draamaa

Elokuvateollisuuden tapaa käsitellä natsismia ja Hitleriä on rasittanut joko pinnallisuus tai tylsämielisyydellään häiritsevä moralismi. Natseja ja Hitleriä on käytetty toimintaleffojen pahiksina, tai sitten yleisöä on aliarvioitu tuomitsevalla paatoksella. Esimerkin ensin mainitusta tarjoaa Oscarillakin palkittu elokuva Väärentäjä, joka kertoo vankileirille joutuneesta mutta natsien kanssa sopimuksen tehneestä rahanväärentäjästä, jonka tehtäväksi tuli romahduttaa Britannian talous väärennetyillä punnan seteleillä. Väärentäjä-elokuva sisältää metaviestin, että natsismissa itsessään oli jotakin epäaitoa.

Toinen samantyyppinen on Tom Cruisen tähdittämä Operaatio Valkyrie, joka kertoo Hitlerin salamurhaamiseen pyrkineestä hankkeesta. Elokuvan moraalinen asetelma on yhtä yksinkertainen kuin jalkapallopelin: ”pahan” edustaja asetetaan taaskin stereotyyppisesti esille, ja filmikela ensimmäisestä viimeiseen ruutuun täytetään toiminnalla. Myöskään kesän aikana elokuvateattereihin ilmestynyt Quentin Tarantinon Kunniattomat paskiaiset ei jätä mitään arvailujen varaan vaan alleviivaa sanomaansa tavalla, joka vie katsojalta mahdollisuuden itse ymmärtää ja oivaltaa mitään.

Edellisistä poikkeava ja kiintoisa tämän syksyn elokuvauutuus on saksalaisten omaa elokuvatuotantoa edustava Berlin 36. Valitettavasti se ei ole nähtävissä Suomen elokuvateattereissa. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan näyttämönä ovat Berliinin vuoden 1936 olympialaiset.

Saksan naisten korkeushyppyjoukkue ei saanut propagandaministeriön mielestä aikaan riittäviä tuloksia vaan oli putoamassa mitaleilta, jos jotakin ei tehtäisi. Saksan mitalivalttina pidetty Gretel Bergmann puolestaan oli juutalainen eikä toisi maalle poliittisen johdon kaipaamaa kunniaa, joten urheilupomot päättivät rekrytoida joukkueeseen Hermann Ratjen -nimisen mieshyppääjän, jolle vaihdettiin naisen etunimi ”Dora” Vuonna 1914 syntyneen ja edelleenkin Yhdysvalloissa elävän Gretel Bergmannin henkilöllisyys on säilytetty elokuvassa, mutta Ratjenin nimi on jostain syystä käännetty muotoon ”Marie Ketteler”. Yhtä kaikki, Bergmann pudotettiin joukkueesta, ja Ratjen ylsi kilpailussa neljänneksi. Vuonna 1938 hän voitti kultaa naisten korkeushypyn euroopanmestaruuskilpailuissa mutta paljastui samantien naiseksi.

Väärentäjän tavoin tämänkin elokuvan piiloviestinä on syytös, että natsismissa oli jotakin epäaitoa. (Poliittisessa propagandassa yleensäkin on kyse kulissien pystyttämisestä.) Se, onko kansallismielisyys sinänsä keinotekoista, vai nouseeko kansallisen edun valvonta ihmisten sisäisistä tai sosiaalisista välttämättömyyksistä, onkin jo kokonaan toinen kysymys, johon vastaan, että kansallismielisyys kuuluu ihmisyyden olemukseen.

Joka tapauksessa Berlin 36 liikkuu taitavasti politiikan, urheilun ja henkilökohtaisten suhteiden sekä sukupuolisuuden maailmassa. Vaikka juutalaistyttö korvattiinkin saksalaispojalla, kukaan ei voine väittää, että ratkaisu olisi ilmentänyt ainakaan sukupuolista rasismia. Miehen lähettäminen kilpailuun naisen sijasta johtui vain siitä, että parempaa arjalaista naiskilpailijaa ei ollut tarjolla. Se oli siis hätäratkaisu. Mutta antisemitismiä se ilmaisi, totta kai. Asiaa paheksuttaessa on syytä muistaa, että saksalaisen totalitarismin perinnettä jatkanut DDR pyrki tekemään naisurheilijoistaan hormonien avulla aidosti miehiä. Miksi siis sosialistisen järjestelmän toteuttamia ihmiskokeita ei moralisoi äänekkäästi kukaan?

Berlin 36 -elokuvan kautta välittyy myös tosiasia, että urheilun maailma jos mikä paljastaa sukupuolieron vaikuttavuuden, vaikka monissa muissa yhteyksissä kaksiarvoista sukupuolieroa onkin pyritty vähättelemään. Esimerkiksi postmodernistit ja queer-teoreetikot ovat jatkuvasti toistelleet, että sukupuoliero on vain ”sosiaalinen konstruktio” eikä biologisella sukupuolierolla ole muka merkitystä. Itse katson kyseisten tahojen vieraantuneen omasta kehollisuudestaan pohtiessaan asioita housut jalassa tieteellisissä seminaareissaan. Urheilun kautta avautuva toiminnallisten suoritteiden maailma osoittaa, että sukupuolierolla on merkitystä. Kukaan queer-teoreetikkokaan tuskin voi väittää tämän elokuvan nähtyään, ettei kaksiarvoinen sukupuoliero olisi tärkeä kehollinen tosiasia.

Paholaisen arkkitehti – Hitler & Speer puolestaan sisältää vihjauksia Hitlerin oletettuun homoseksuaalisuuteen, josta historiallisia todisteita esitti saksalainen historianprofessori Lothar Machtan vuonna 2001 julkaisemassaan teoksessa Hitlers Geheimnis – Das Doppelleben eines Diktators (”Hitlerin salaisuus – Diktaattorin kaksoiselämä”). Ongelmallista tässä elokuvassa ja Machtanin teoksessa on, että molemmissa oletusta Hitlerin homoudesta pyritään käyttämään jonkinlaisena moralistisena vasta-argumenttina Hitleriä kohtaan. Homoseksuaalisuus siis arvotetaan kielteisesti, ja näkemystä Hitlerin homoseksuaalisuudesta käytetään eräänlaiseen huuteluun.

Machtankaan ei yltänyt pohtimaan sitä, mitä merkitsee, jos koko saksalainen 1930-luvun mieskulttuuri ja maskuliinisuuden palvonta nähtäisiin vääristyneenä homoerotiikan muotona, kuten olen itse tehnyt kirjassani Enkelirakkaus (2008, s. 390–411). Tällainen tulkinta paljastaisi ja auttaisi ymmärtämään, kuinka natsismiin liitetty antiikki-ihanteiden palvonta oli eräänlaista sublimoitua homoseksuaalisuutta. Tärkeää on huomata, ettei homoseksuaalisuudella ja natsismilla ole mitään asiallista yhteyttä, vaan Hitlerin hankkeissa oli kyse vääristyneestä homoseksuaalisuuden toteuttamisesta, jossa homoseksuaalisuuden torjuminen kanavoitui aggressioksi.


Saksalaiset: elokuvahistorian sylkykuppi

Kesän aikana kokoon haalimani pino DVD-levyjä yhdessä tämän vuoden uutuuselokuvien kanssa on antanut vakuuttavan näytön siitä, miten angloamerikkalainen elokuvaindustriaalinen kompleksi on onnistunut herjaamaan ja solvaamaan saksalaisia enemmän kuin ensimmäisen maailmansodan päätteeksi solmittu häpeärauha. Saksalaisia on syyllistetty voittajien kirjoittamalla historialla, valtion koko menneisyys on leimattu synkäksi, eikä saksalaisia ole autettu vapautumaan menneisyyden painolastista, vaan elokuvatuotannosta on tehty samanlainen aivopesun, alistamisen ja kaavoittuneiden käsitysten likasanko kuin sinänsä puolueellisesta historiankirjoituksestakin.

Hitlerin kunniaksi – pro et contra -todistelussa tämäkin sallittaneen – voidaan sanoa, että Hitler oli meidän puolellamme. Ilman Saksan antamaa ase- ja elintarvikeapua Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944:stä olisi tullut viiden minuutin mittainen, ja niin sanottu Kannaksen kujanjuoksu olisi edennyt nopeasti kuin palava bensavana. Maamme olisi todennäköisesti valloitettu ja sovjetisoitu, ja suuri osa kansasta olisi toimitettu Baltian maiden asukkaiden tapaan Siperian kuolemankyliin. Meitä ja Suomea nykymuodossa ei olisi olemassa.

Aina kun kuvataan Saksan kansan kärsimyksiä, niistä syytetään yksipuolisesti Hitleriä. Todellisuudessa häpeä Saksan valtion tuhoamisesta ja kansan nujertamisesta kuuluu liittoutuneille. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto jatkoivat totalitarismien rakentamista ja uhkaavat edelleenkin ihmiskuntaa paljon pahemmalla joukkotuholla kuin Hitler koskaan.

Ikävänä esimerkkinä voi mainita, että puna-armeija teki saksalaisten keskitysleiri Sachsenhausenista vuosiksi 1945–1950 oman ”Erikoisleirinsä”, jonne koottiin vangittujen natsien, erityisesti natsipuolueen jäsenien, lisäksi myös maanpettureina pidettyjä puna-armeijan sotilaita. Natsien aikana Sachsenhausenissa pidetyt venäläiset sotavangit joutuivat silloin samaan paikkaan omiensa vangitsemina, ja kommunistiseen uudelleenkoulutusohjelmaan alistetuista 60 000 ihmisestä 12 000 kuoli kammottavien vankilaolosuhteiden vuoksi. Myöskään Neuvostoliiton omat vankileirit eivät olleet hienostohotelleja.

Läntisten miehitysvyöhykkeiden puolella tapahtunut Saksan talousihme puolestaan todistaa Saksan kansan hämmästyttävästä noususta, Hitlerin viimeisten toiveiden mukaisesti. Siinä, missä moni muu kansakunta olisi jäänyt nujerrettuna raunioiden keskelle, Saksan kansakunta kohosi kuin feeniks-lintu tuhkasta. Myös DDR:stä tuli sosialismin näyteikkuna juuri siksi, että kaikkien sosialismilla raskautettujen kansakuntien joukosta teollinen ja taloudellinen kehitys onnistui parhaiten juuri saksalaisten keskuudessa. On vaikea väittää, ettei Saksojen talousihmeellä olisi mitään tekemistä Saksan kansan myötäsyntyisten ominaispiirteiden ja biologisten ominaisuuksien kanssa. Tässä mielessä käsitys, ettei rodullisilla ominaisuuksilla ole mitään tekemistä kansakuntien menestyksen kanssa, on toisen maailmansodan jälkeistä poliittisen korrektiuden aikaa leimannut suurin vale.


Punainen parodia

Elokuvapinoni pohjalta löytyy vielä yksi sotaleffa, joka tosin sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Punainen paroni kertoo saksalaisten lentäjä-ässäksi kohotetusta Manfred von Richthofenista. Historiallisen ajanhengen hyvin tavoittava elokuva kertoo, että huippumodernin teknisen aselajin edustajia kohdeltiin sodan keskellä kuin puolijumalia, ja he myös kunnioittivat toistensa ammattitaitoa rintamalinjojen yli kuin entisaikojen ritarit. Kuolemattomien jumalien palvontaan Saksassa on edelleen halua, sillä elokuvan koko rahoitus, 18 miljoonaa dollaria, saatiin lahjoituksina yksinomaan Baden-Württembergin alueella eläviltä saksalaisilta.

Elokuvassa on tosin kohtia, joiden tuloksena Punaisesta paronista on vähällä vääntyä punainen parodia. Elokuvaan on muun muassa tekaistu poliittisen korrektiuden ilmentymänä ”juutalainen lentäjä”, jotta ensimmäisen maailmansodan saksalaisässälle kunniaa tekevästä elokuvasta ei vahingossakaan välittyisi vaikutelmaa, että elokuvassa palvottaisiin saksalaista nationalismia.

Tarkoitushakuisuus saa taaskin yliampuvat ja koomiset mittasuhteet, kun taivaalla lentää kaksitasoja, joiden kylkeen on maalattu Saksan ristin rinnalle juutalainen Daavidin tähti, ja elokuvan lopussa selitetään (suorastaan raivostuttavan alleviivatusti), että ”saksalaislentäjien joukossa taisteli kunniakkaasti myös juutalaisia, joita edustamaan elokuvassa on valittu kuvitteellinen lentäjähahmo”. Paitsi että kyseinen lavastus on jo sen omankin tunnustuksen mukaan epähistoriallinen, se on poliittisen korrektiuden tavoittelussaan ja neuvolamaisuudessaan myös juutalaisia nolaava. Kysehän piti olla ensimmäisen maailmansodan eikä toisen maailmansodan kuvauksesta!