29. marraskuuta 2007

Lenin-patsas Helsinkiin?


Joukko kulttuurimme eturivin pioneereja keräsi listan kertoen haluavansa punagraniittisen Lenin-patsaan Helsinkiin. Argumenttina heillä oli usein toistettu väite, että Lenin on itsenäisyytemme sankari, sillä juuri hän luovutti Suomelle itsenäisyyden. Patsaskiistat ovat kaikessa kömpelyydessään koomisia, ja ne tuovat mieleen Isä Camillon ja pormestari Pepponen toilailut. Mutta otettakoon asia nyt talvisodan alkamisen muistopäivän aattona todesta.

Poliittinen vasemmisto on itseään oikeuttaakseen yrittänyt pitää yllä myyttiä siitä, että Suomen itsenäisyys on lähtöisin Leninin kädestä. Totuus asiassa on, että Lenin ei olisi suostunut Suomen itsenäistymiseen, jos hänellä olisi ollut muita vaihtoehtoja. Lisäksi hänen muotoilemansa poliittinen ideologia yritti maailmanvallankumousta ja kommunismin laajentamista universaaliksi poliittiseksi järjestelmäksi. Tällöin koko maailma olisi lainehtinut yhtenä suurena Neuvostoliittona – sen mukana myös Suomi.

Periaatteessa Lenin siis halusi Suomen valtaamista takaisin ja liittämistä rajattomaan Neuvostoliittoon, tuohon suomalaistenkin kommunistien kaavailemaan ihannevaltioon, jota kannattivat myös listalle nyt nimensä laittaneet henkilöt. Käsitys Leninin halukkuudesta Suomen itsenäisyyteen ei niin muodoin pidä paikkaansa. Suomalaiset itsenäistyivät, koska halusimme niin, ja tuosta päivästä lähtien Neuvostoliitto oli Suomen itsenäisyydelle uhka.

Suomen itsenäisyyttä ja Leninin avokätisyyttä jouduttiin koettelemaan myös monin sotilaallisin toimin. Ihme, ettei tähän asiaan liittyvä tragedia mahdu vieläkään muutamien henkilöitten kalloon; mutta he näkevätkin totalitaarisen poliittisen järjestelmän perimmältään hyvänä asiana. Näiden tapahtumien valossa Leninin puheet kansojen itsemäärämisoikeudesta ovat pelkkää sanahelinää.


Tasa-arvoa diktaattoreille

Patsashanketta voitaisiin ehkä koettaa perustella sillä historiallisella näkökohdalla, että ennen paluutaan Venäjälle Lenin piileskeli Suomessa. Hän oli siis pakolainen, jolle Suomi tarjosi turvapaikan. Myös tämä asia on muistamisen arvoinen. Rauhallisessa maassa ja rauhantahtoisen kansakunnan keskellä monen terroristin on lokoisaa hioa suunnitelmiaan. Mutta asia ansaitsisi pikemminkin varoituskilven kuin muistopatsaan.

Entä Leninin ansiot poliittisena liiderinä? Ne voidaan jakaa lähinnä kahteen ryhmään, joista ensimmäisen muodostavat hänen meriittinsä kansanmurhiin johtaneen poliittisen totaliteetin kehittelijänä ja toisen hänen ansionsa filosofina. Niklas Herlin veistelikin jo Uuden Suomen kolumnissaan kannattavansa Lenin-patsasta, mikäli hankkeen yhteydessä noudatetaan tasa-arvoa ja massamurhien määrälliselle kakkoselle eli Adolf Hitlerille pystytetään patsas samaan paikkaan. Hitlerillä oli tosin todellisiakin ansioita Suomen itsenäisyyden säilyttämisessä: Ribbentrop-sopimukseen perustuva Saksan aseapu käytännössä ratkaisi puna-armeijasta saadun torjuntavoiton jatkosodan taisteluissa.


Ihmisyyden kieltäjä

Mutta patsas elättää myös hahmonsa edustamaa filosofiaa, joka Leninin tapauksessa oli tietenkin pelkkää puolueideologiaa. Mitä Lenin-setä sitten edusti? Vielä Marxille yksilön käsite oli jokseenkin keskeinen, ja se juonsi juurensa Hegelin ajattelusta. Sen sijaan Leninin luomus oli niin sanottu marxismi-leninismi, jonka eri versioita sanotaan myös dialektiseksi tai historialliseksi materialismiksi. Kyseisen ajatussuunnan epähumaanein näkemys oli niin sanottu tajunnan heijastusteoria, jonka mukaan ihmisyksilö on vain heijastusta ulkoisesta sosiaalisesta todellisuudesta.

Tämän mukaan ei ole olemassa yksilöä, minuutta eikä ihmistä ilman yhteiskunnan määräävää vaikutusta häneen. Ei ole myöskään niin sanottua transsendentaalista egoa eli apriorisesti (kokemusta edeltävästi) olemassa olevaa itseä. Kun yksilö on tällä tavoin vähennetty pois, ei voida tunnustaa myöskään vapaata tahtoa, vaan katsotaan, että yksilöt ovat riippuvaisia ulkoisesta sosiaalisesta todellisuudesta.

Tämän mukaan yhteiskunnalliset olot muokkaavat sen, mitä yksilöt ovat, eivätkä yksilöt voi liioin vaikuttaa sosiaaliseen todellisuuteen. Etusija annetaan yhteiskunnan määräysvallalle suhteessa yksilöihin, ja ihmisten oma-aloitteisuuteen tällainen ajattelutapa vaikuttaa lannistavasti. Se ei siis ole omiaan tukemaan edes työväenluokkaa itseään sen pyrkimyksissä olojensa parantamiseen. Marxismi-leninismi olikin keskeinen syy siihen, miksi marxilainen ajattelu johti ihmisen halveksuntaan ja poliittiseen katastrofiin. Lenin ei siis ollut pelkkä vallankumousjohtaja, vaan hänelle kuuluvat ansiot myös poliittisen diktatuurin ja totalitarismin perustamisesta. Hän oli pääsyyllinen siihen ihmiskuvaan, jonka tuloksena ihmisiä orjuutettiin ja orjuutetaan edelleenkin kommunistisissa maissa.


Lenin-setä asuu Tampereella

Pitäisikö Leninille perustaa tämän ansioluettelon perusteella patsas Lenininpuistoon? Pitäisikö patsas saada Mussolinille, Stalinille, Idi Aminille, Pol Potille, Kim Il-sungille, Muammar Gaddafille, Saddam Husseinille tai Maolle? – Ei varmasti. Kuten eräässä aiemmassa kolumnissani totesin, Helsingin kaupunki voisi harkita myös Neuvostoliiton painostuksesta Kaivopuistoon pystytetyn rauhanpatsaan poistamista. Aikana, jona Marxin, Leninin, Stalinin ja muiden diktaattorien pystit on kaadettu, olisi syytä kerätä lista näiden loppujenkin sosialistista realismia edustavien muistomerkkien kärräämiseksi pois katukuvasta. Samoin kaupunginvaltuusto voisi harkita Lenininpuiston nimeämistä uudestaan vaikka vainojen uhrien muistolehdoksi.

Muutamat ehdottivat aikoinaan Leninin balsamoidun ruumiin siirtämistä Tampereelle, jossa toimii maailman viimeinen Lenin-museo. Mikäli Lenin-patsas jonnekin pystytetään, ehdotan, että se tulisi Tampereen yliopiston etupihalle. Opiskellessani tuossa paikassa jonkin aikaa vakuutuin siitä, että Tampereen yliopisto on eräs viimeisistä oppilaitoksista, joissa edelleen annetaan marxismi-leninismiin perustuvaa opetusta. Sekä sosiaalitieteiden että tiedotusopin laitokset olivat kyseisen ihmiskuvan ja yhteiskuntakäsityksen hallussa, ja oppijärjestelmää kannattavien anttieskoloiden, perttihemanusten ja kaarlenordenstrengien oppilaat ovat vallan kahvassa yhä. Tampereen yliopiston päärakennuksen edessä Lenin puoltaisi kuitenkin paikkaansa hyvin, ja sellaista patsasta ehdottavaan listaan minäkin vetäisin nimeni.

23. marraskuuta 2007

Nietzschen ja Platonin vaarallisuus


Opetusviranomaiset poistivat taannoin filosofian opetuksen lukioista siksi, että näin välteltiin kertomasta nuorisolle, kuinka homoseksuaalista elämä antiikin Kreikassa oli. Tämä johti ikävään totuuden peittelyyn. Nyt nuo opettajattaret tempaisevat taas ja pohtivat Nietzschen ajatusten soveltuvuutta koulujen opetussuunnitelmiin. Nietzschestä puhuttaessa kun on ilmeinen vaara, että uskonnonopettajat (joita suurin osa filosofian opettajista valitettavasti on) antautuvat pitämään nietzscheläistä yli-ihmisihannetta jonkinlaisena valistusfilosofisen sivistyksen vastakohtana omilla oppitunneillaan.

Tosiasiassa nietzscheläinen Übermensch edusti ihmisyyden ihannetta eettisimmillään. Ajatuksena oli, että kristillisen orjamoraalin mentyä mailleen aamu alkaisi sarastaa uudenlaiselle persoonallisuustyypille, joka kykenee määrittelemään arvonsa itse eikä alistu auktoriteettien ohjailtavaksi. Monet psykoanalyytikot ja yhteiskuntatieteilijät, kuten Erich Fromm, ovat jälkeenpäin huomauttaneet, että viime vuosisadan alkupuolella eurooppalaisen ihmisen identiteetti ei ollut tällaiseen haasteeseen vielä valmis, ja myös Nietzsche näyttää ennakoineen asian omissa teksteissään, joissa hän epäilee tulevansa väärinymmärretyksi.

Helsingin Sanomien kaikkitietävä kulttuuriraati katsoi onneksi omassa kaikkitietävyydessään, että nykyaikaisen lukiolaisen pitää olla valmis tämä haaste kohtaamaan. Ja miten muutoin voisi ollakaan? Jos ihmisille ei koskaan opeteta filosofiaa, milloin he sitä oppivat? Ongelma on, että lukioissa filosofiaa ovat opettaneet teologit sivutoimenaan, eikä niissä ole filosofian lehtorin virkoja. Myös Platon pitää säilyttää lukioiden opetussuunnitelmassa, vaikka muutamat brittiläiset foobikot ovatkin yrittäneet mustamaalata hänen ideaoppiaan ”vain aristokraattiseksi” tai hierarkkiseksi oppijärjestelmäksi.

En näe mitään pahaa myöskään erilaisuuteen perustuvan epätasa-arvoisuuden tunnustamisessa. Sehän on osa hyväksyttyä yhteiskuntaelämää niin työelämän kuin muidenkin viha–rakkaussuhteiden piirissä. Sen sijaan samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvon vaatiminen ei toimi edes poliittisesti, sillä tasa-arvon eräs motiivi on juuri oikeudessa erottautua ja olla erilainen. Erilaisuus on myös filosofian ehto. Ihmisarvo on tietenkin kaikille ihmisille luovuttamaton, mutta eipä sitäkään edistetä sensuroimalla koulujen lukemistoja. En myöskään usko, että muutamien ”nuorten” harjoittaman mellakoinnin syyt ovat Nietzschen tai Platonin liiallisessa lukemisessa vaan aivan muissa asioissa.

21. marraskuuta 2007

Tähtisadetta


Queen-yhteen kitaristi Brian May väitteli jokin aika sitten tohtoriksi tähtitieteestä, mikä tuki rocktähden uraa erinomaisen hyvin. Tutkimustyönsä hän teki Kanarian saarten observatoriossa, mikä sekin sopii tieteellisen tutkimuksen tekopaikaksi loistavasti. Myös itse toimisin mielelläni jossain ”Kanarian saarten yliopistossa”, tuleehan jo saariryhmän nimikin sanoista, jotka tarkoittavat ”Onnellisten saaria”.

Nyt kun May sai nimityksen myös brittiläisen yliopiston kansleriksi, virka pukee barokkitukkaista muusikkoa. Kiintoisaa on, miten heppu suoriutuu toimestaan vai tekeekö hän sellaiset kekkoset kuin Helsingin yliopiston kohta kahdeksattakymmenettä käyvä kansleri Kari Raivio, joka juuri viime viikolla käytti valtaa ja sivuutti tiedekunnan esittämän miehen professorinviran täytössä nostaen paikalle kakkostilalla olleen naisen. Mitä, jos meilläkin valittaisiin Pantse Syrjä kanslerinvirkaan?

19. marraskuuta 2007

Kouluväkivallasta, osa 1


Koulusurmista ja niiden suunnittelusta käyty keskustelu ei näytä tavoittavan asian ydintä. Julkinen sana ja viranomaiset jahtaavat nyt surmaajia ympäri Eurooppaa ymmärtämättä, että jokaisessa ihmisessä asuu mahdollinen murhaaja. Kun kiinniotetut ja epäillyt ajautuvat poliisikuulustelujen jälkeen tekemään jopa itsemurhia, jossa koulupoika surmasi itsensä traumaattisen poliisikuulustelun jälkeen, voidaan väittää, että viranomaisvalta itse tuottaa ne ongelmat, joita se paheksuu. Kuvaavaa on, että poliisin kuulustelema saksalaisnuori oli luopunut väkivaltaisista aikeistaan, eikä hänen painostamiseensa olisi ollut edes syytä.

Kontrolloiminen ja jahtaaminen eivät poista väkivaltaa vaan luovat sitä. Kysymys, miksi koulusurmia sattuu ja miten niitä voidaan estää, on perin juurin turha. Koulusurmia ylipäänsä sattuu siksi, että ne ovat osa ihmisen toimintaa, aivan kuten liikenneonnettomuudetkin. Ainoa keino lopettaa kouluväkivalta olisi laittaa koulut kiinni. Kouluväkivallassa on siis kyse samanlaisesta välttämättömyydestä kuin kaikessa muussakin yhteiskunnallisessa toiminnassa: jos on elämää, on myös väkivaltaa ja kuolemaa.

Keskeistä olisikin tehdä elämästä kokonaisuudessaan sellaista, ettei teinien tarvitsisi tappaa opettajiaan, vihata muita oppilaita ja murhata rehtoreita. On turha valittaa, että vihaaminen on hyödytöntä, jos ainoa tunne, jonka ympäristö ilmaisee itseä kohtaan tai jonka se herättää itsessä, on juuri viha. Silloin viranomaisvallan kannattaisi katsoa peiliin ja tunnustaa syyllisen olevan kuvastimen edessä. Byrokratiakoneistoissa työskentelee tätäkin nykyä niin häiriintyneitä yksilöitä, että revolverin iskurin kohoaminen on lähes yhtä luonnollinen välttämättömyys kuin esineiden putoaminen painovoiman vaikutuksesta.

Kouluista ja viranomaiskäytännöistä pitäisi tehdä sellaisia, että niiden piirissä ymmärrettäisiin nuoria ihmisiä eikä vain joukkokontrolloitaisi heitä esinemäisesti. Amerikkalaistyyppinen metallinpaljastinten ja turvatoimien pystyttäminen koulujen oville aiheuttaa vain aggressioiden voimistumista ja väkivallan hakeutumista piiloon. Ja sellaista väkivaltaa on entistä vaikeampi eliminoida, jota ei tunnusteta olevan olemassa. Se, että viranomaisvalta ei myönnä omien systeemiensä sisällä olevaa henkistä väkivaltaa, johtaa tulokseen, jossa vastareaktiot muodostuvat yhtä peitellyiksi ja salatuiksi kuin niitä tuottava epäsuora väkivalta itse.

18. marraskuuta 2007

Meneekö happi maksulliseksi?


Ecuadorin presidentti vaati hetki sitten länsimaiden osallistumista köyhien maiden ilmastonsuojeluohjelmien rahoittamiseen ja totesi, että jos länsimaat haluavat hengittää Amazon-maiden tuottamaa puhdasta ilmaa, ei Amazonin maiden pidä siitä maksaa. Mikäli tähän mennään, voi happi muuttua pian maksulliseksi.

Tavallaan se on jo: saman uutisen mukaan OPEC-maat puolestaan rahoittavat öljymiljoonillaan ilmastonmuutoksen tutkimista. Luonnonsuojelujärjestöjä se voi ensinäkemältä ilahduttaa, kunhan selviää, että rahat suunnataan vain sellaiseen tutkimukseen, jonka tavoitteena on osoittaa, ettei ilmaston lämpeneminen johdu hiilidioksidin tuotannosta. Shell ja ExxonMobil tukivat tällaista tutkimusta jo, samoin tupakkateollisuus rahoitti auliisti tupakan haittavaikutusten tutkimista, kunhan siten voitiin osoittaa, ettei tupakan aiheuttamasta syöpäriskistä ole ehdottoman varmaa näyttöä. Tällaisia ovat tutkimus ja tutkiminen.

17. marraskuuta 2007

Sananvapauden vaaran vuodet


Kuten olen jo aiemmissakin kirjoituksissani todennut, vähemmistövaltuutettuna toiminut ja apulaisoikeuskansleriksi ylennetty Mikko Puumalainen sai aikaan vahinkoa kylväessään kontrollin kahleita nettiin, loukkaamalla sananvapautta ja tekemällä tutkintapyynnön peräti 40 suomalaisesta internetsivustosta, joita hän piti poliittisesti epäkorrekteina tai ”rasistisina”. Sananvapauden kannalta on skandaali, että apulaisvaltakunnansyyttäjä vetää nyt oikeuteen Mikko Ellilä -nimisen bloginpitäjän hänen mielipiteistään. Uutinen tutkintapyynnöstä löytyy tästä ja Ellilän vastaus tästä.

En puolusta Ellilän käsityksiä mutta puolustan hänen oikeuttaan sanoa sanottavansa. Jo oikeuteen haastaminen sinänsä on – paitsi perusoikeuksia loukkaavaa – myös epäeettistä ja ihmisten henkistä vapautta vahingoittavaa, sillä se ohjaa ihmisiä itsesensuuriin. Vaikka oikeus ei syytettyä tuomitsisikaan, ihmiset pelästyvät ja alkavat kuohia käsityksiään. Tästä puolestaan on haittaa sananvapaudelle sekä tieteissä että yhteiskuntaelämässä.

Ja jos oikeus Ellilän tuomitsee, silloin se vasta oman typeryytensä osoittaa. Haluaisin tietää, keitä ovat ne arvostelukyvyttömät, jotka eivät blogitekstejä lukiessaan osaa itse arvioida niiden sisältöä ja tasoa? Tapaus antaa jälleen näytön siitä, kuinka ”suojelemalla” alistetaan myös vähemmistöjä itseään.

Vähemmistövaltuutetun, syyttäjän ja poliisin toiminta aliarvioi sekä kirjoittajan perustuslaillisia oikeuksia että yleisöjen kykyä arvostella itse sitä materiaalia, jota he eri kanavia myöten saavat. Sananvapaus ei ole viranomaisvallan oikeutta päättää, mitä saa julkaista, vaan se on yksilön oikeutta ilmaista ajatuksensa ja yleisöjen oikeutta saada niistä tieto.

Puumalaisen ja viranomaisvallan harjoittama poliittisen korrektiuden vaaliminen on nyt menossa niin pitkälle, että se lyö korvalle myös Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjulistuksen 19. artiklaa, jossa sanotaan, että ”jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Pahaa kieltä kertoo sekin, ettei valtamedia ole pukahtanut sanaakaan Ellilän tapauksesta. Niin iltapäivälehdet kuin muutkin suuret sanomalehdet ovat olleet asiasta hipi hiljaa.


Epäkorrekteja runoja

Oikeuteen aiotaan vetää myös muuan Petri Peltonen -niminen kirjoittaja (jota häntäkään en tunne) ja joka on julkaissut kokoelman poliittisesti epäkorrekteja runoja otsikolla Syitä ja seurauksia. Osa niistä onkin rasistisia, mutta samalla on huomattava, että ne ovat kaunokirjallisia tekstejä. Niitä voidaan tulkita ja ymmärtää monella eri tavalla. Esimerkiksi juutalaisia koskevat runot voidaan nähdä vitseinä. Vitsillä puolestaan on yhteys piilotajuntaan. Ne hyödyntävät siis erilaisia kaavoittuneita käsityksiä, ja omassa peittelemättömyydessään ne ovat omiaan myös kyseenalaistamaan rasistisia näkemyksiä.

Olennaista on, miten ne vaikuttavat ja toimivat kirjallisina teoksina. Vitsit laukaisevat jännitteitä ja poistavat ahdistusta, ja siten ne voidaan nähdä myös luottamusta lisäävinä. Mikäli viranomaiset eivät hysterisoisi omalla poliittisen korrektiuden ylivarjelullaan, kyseinen runokokoelma voisi vaikuttaa lukijoiden mielissä jopa rasismia vähentävästi. Tällaiseen analyysiin eivät juristinnuijat tietenkään kykene, ja siksi arvokirjailijoitakin on vedetty oikeuksien eteen kautta aikojen. Tuloksena ei ole mitään muuta kuin ymmärtämättömyyttä, vahinkoa, katkeroitumista ja vihaa, ehkä jopa legendoja ja klassikoita.

Olen etiikasta väitelleenä filosofian tohtorina ja itsekin erääseen parjattuun vähemmistöön (eli homoseksuaaleihin) kuuluvana huolissani suomalaisen sananvapauden puolesta. Jos meitä homojakaan ei saa julkisesti arvostella, silloin meitä vasta aletaankin vihata. Mikään ei ole häpeällisempää kuin olla suvaittu eli siedetty vastoin todellisia asenteita. Itse kunnioitan enemmän sellaisia ihmisiä, jotka vihaavat meitä avoimesti, kuin niitä, jotka vihaavat meitä salassa, sillä ensin mainitut ovat sentään rehellisiä!

Viranomaiset itse loukkaavat sananvapautta, aliarvioivat sekä kirjoittajia että yleisöjä ja loukkaavat myös rasismin kohteeksi väitettyjä ryhmiä kiistämällä heidän kompetenssinsa itse puolustaa itseään. Myös Jouko Turkka vetosi erään vammaisia pilkkaavan näytelmänsä puolustuksessa aikoinaan siihen, että jos vammaisia ei saa arvostella samalla tavoin kuin muitakin ihmisiä, he eivät voi kokea olevansa tasa-arvoisia. Viranomaisvalta lavastaa ”suojelemansa” ryhmät avuttomiksi ja raukkamaisiksi hahmoiksi, joita pitää koko ajan puolustaa.

Katsonkin, että viranomaisilta ovat argumentit loppuneet, ja myös omat näkemykseni saattavat herättää heidän puisessa päässään vihaa. Tavallisten ihmisten vetäminen oikeuteen heidän mielipiteistään herättää kysymyksen, kuin ajattelematonta viranomaisvalta saa olla.


Rotuopin, rotuerottelun ja rotusorron ero

Entä itse asia: saako rasistisia ajatuksia esittää? Tällöin on selvitettävä, mitä rasismilla tarkoitetaan. Rotuopiksi sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat tieteellisesti perusteltuihin väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina tosiasioina. Rasismi taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Katsotaanpa yksityiskohtaisesti, mitä niihin kaikkiin liittyy.

1) Rotuoppi on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin essentiaalisissa, taksonomisissa ja fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) sekä genotyyppisissä suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Ihmisrodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropolgit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön jäsenistä kannattaa sitä, ja vahvinta kannatus on biologien keskuudessa. Asiasta on järjestetty jopa gallupeja ja äänestyksiä tieteenharjoittajien keskuudessa. Tämän voidaan väittää viittaavan siihen, että asia on vain kiistanalainen, mutta todellisuudessa rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu puolestaan edustaa käsityskantaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se kiistää vain ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen arkielämäkin. Niin tehdessään tämä käsityskanta on totuudenmukainen, sillä ihmiset eivät ole perimmältään samanlaisia eivätkä myöskään tasa-arvoisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat parempia kestävyysjuoksijoita kuin mongoloidisen rodun edustajat, jotka pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat parhaita keihäänheittäjiä.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia myöskään koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti ja legitiimisti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille, kuten koulu ja yliopisto. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia (”is–ought”-ero eli ”olla–pitäisi”-ero). Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, on sitä vaativa argumentaatio usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti perusteltua, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista.

Tämä käsityskanta nojaa siis ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden konventionaaliseen kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta se pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se siis hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli, kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita. Rotuerottelu tunnustaa rotuoppiin pohjautuen rotujen väliset erot ja erilaisuuden.

3) Rasismi eli rotusorto ja rotusyrjintä puolestaan poikkeavat rotuopista ja rasismista siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään ihmisten erilaisuutta ja eriarvoisuutta tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset.

Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen yksiselitteisesti tuomittavaa eettisessä mielessä. Kun Suomen perustuslaki tähdentää ihmisten olevan lain edessä yhdenvertaisia, sekään ei merkitse, että ihmiset olisivat kaikissa suhteissa tasa-arvoisia, vaan sitä, että ihmiset ovat ihmisarvoltaan yhdenvertaisia.


Saako ihminen olla rasisti?

Entä pitääkö rotuoppia, rasismia tai rotusortoa edustavia mielipiteitä voida sanoa, vai pitäisikö ne tuomita? Vastaukseni on, että ihmisten pitää voida sanoa myös rasistisiksi luokiteltavia mielipiteitä, sillä jos ne kiellettäisiin, vaikutus olisi tuhoisa. Poikkeuksena on, että rotusortoon kehottavia kannanottoja ei pidä sallia. Sen sijaan rotusortoonkin liittyvät omat mielipiteet puolesta tai vastaan pitää voida lausua, mutta tekoihin yllyttämistä on pidettävä epäeettisenä. Miksi sitten kaikenlainen muu argumentaatio pitää voida lausua julki?

Ensinnäkin (1), jos mielipiteidenvaihto kiellettäisiin, ihmiset kokisivat, että heiltä salataan jotain, ja se puolestaan tekisi rotosortoon ryhtymisestä entistä kiinnostavampaa. Mikään ei ole yhtä houkutteleva kuin kielletty hedelmä. Kieltäminen ei siis toimi myöskään viranomaisten omien tavoitteiden kannalta.

Toiseksi (2), ei ole olemassa mitään yleisiä kriteereitä sille, mikä lopulta on oikea mielipide. Niinpä on tärkeää, että mahdollisesti väärät ja virheellisetkin käsitykset saa lausua vapaasti, sillä sitä kautta ne voidaan asettaa yhteiskunnallisen keskustelun kohteiksi. Tämä metodi on käytössä myös tieteissä ja sitä sanotaan fallibilismiksi eli kumottavuuden periaatteeksi. Jos joitakin väitteitä ei saa sanoa, silloin niitä ei voida myöskään kumota, ja ne jäävät voimaan eräänlaisina kiellettyinä totuuksina, jolloin niiden kannatus mahdollisesti vahvistuu.

Logiikkani noudattelee amerikkalaisen professorin, Noam Chomskyn, ajatuskulkua. Hän puolestaan kannatti jopa keskitysleirit kieltäneen historianprofessori Robert Faurissonin oikeutta sanoa näkemyksensä vaikka ei itse kannattanutkaan hänen käsityksiään. Ihmiselle on siis annettava tilaisuus puhua itsensä pussiin. Muuten ei voida keskustella myöskään siitä, mikä keskitysleirien perustamiseen oikeastaan johti.

Aivan riippumatta siitä, mikä keskustelun lopputulos on, se joka tapauksessa saa tieteellisesti perustellun vahvistuksen, kun asioista puhutaan vapaasti. Sen sijaan pelkkä normatiivinen eetos (eli tuomitseminen) jää aina ohueksi, sillä se ei selitä itse ilmiöitä vaan tukahduttaa asioiden filosofisen perustelemisen.

Kolmanneksi (3), jos viranomaiset kahlitsevat sananvapautta sellaisella tavalla, joka on viime aikoina yleistynyt Suomessa, elämme ennen pitkää poliisivaltiossa, jossa yhteiskunnallisesti oikeana pidetyn ainoa määrittäjä on tuomioistuin tai viranomainen itse. Se taas johtaa poliittisten oikeuksien rajoittamiseen ja demokraattisten oikeuksien kumoutumiseen.

Mikko Puumalaisen yli-innokkuudessa on ollut jotain perin juurin vääristynyttä, eikä hän näytä ymmärtävän sen enempää filosofisen tiedonmuodostuksen kuin poliittisen järjestelmämmekään perusteita. Sen sijaan hän on tarkastellut asiaa omasta kapeasta virkamiesjuristin näkökulmastaan, johon ei sisälly edes korkeinta tieteellistä loppututkintoa saati syvällisempää asiantuntemusta.


Karsealta kalskahtaa: Mika ilman vapautta

Myöskään apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen ja valtionsyyttäjä Mika Illmanin arvostelukyvystä minulla ei ole korkeaa kuvaa. Jo heidän korskeat tittelinsä tuovat mieleen, mitä ihmeen valtakunnallista ajojahtia nämä valtakunnanmarsalkat käynnistelevät leimatessaan tavalliset kansalaiset jonkinlaisiksi valtakunnanvihollisiksi.

Mika Illmanin vuonna 2005 tarkastettu väitöskirja Hets mot folkgrupp, jossa pyritään rajoittamaan sananvapautta rasismipykälien perusteella, on todellinen ornamentiikan taidonnäyte omassa perusoikeuksien näpistely-yrityksissään. Kirjassa puhutaan rasistisista rikoksista ilman, että rasismia olisi vaivauduttu määrittelemään moraalifilosofisesti tyydyttävällä tavalla.

Illman on liennyttänyt pyrkimyksiään esimerkiksi niin, että ”positiivinen lausunto, esimerkiksi suomalaisten paremmuudesta, ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa tulee sallia sananvapauden nimissä”. En katso, että Illmanin tarkoittamat vertailut olisivat olleet aina valaisevia, mutta selvästi virheellinen on hänen kannanottonsa, että vertaillakin saa, kunhan ei sano käsityksiään ääneen. Entäpä, jos ihmiset ovat erilaisia ja erot ovat objektiivisia? Eikö sitä saisi sanoa?

Lähemmin tarkasteltuina Illmanin asenne ja ajatukset osoittautuvat perin mutkallisiksi. Hänen mukaansa saisimme sanoa esimerkiksi näin:

”Pidän pohjoismaalaisista saunapuhtaista suomalaismiehistä ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa.”

Koska Illman ei näytä sallivan vihjaustakaan siihen suuntaan, että hänen omat käsityksensä olisivat mitään muuta kuin objektiivisia ja puolueettomia, äärimmillään hänen näkökantansa voisi pelkistää lakimieslogiikan kirkkaimpaan hedelmään:

”Vain positiivinen lausunto ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa voidaan sallia sananvapauden nimissä.”

Kaikkea saisi siis kehua mutta ei mihinkään verrattuna eikä minkään kustannuksella – esimerkiksi seuraavasti:

”Olen samaa mieltä kanssasi A:n paremmuudesta, mutta omasta mielestäni B on kuitenkin paras ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa.”

Illmanin orwellilaisiin mielipiteisiin saattaa vaikuttaa se, että hän näkee sananvapauden pelkkänä juridisena kysymyksenä. Sananvapauden filosofinen olemushan on se, ettei sitä pidä rajoittaa mitenkään, sillä sananvapauden oma idea vaatii sen toteutumista täydellisenä. – Miksi näin on? Jos sananvapaus ei ole ehdotonta, esiin nousee kysymys rajoittamisen kriteereistä. Kriteerit taas kulkevat siellä, mihin normeja säätävä valta ne haluaa asettaa. Näin ollen sananvapauden vähäinenkin rajoittaminen sisältää ainekset koko sananvapauden idean kumoutumiseen valtapolitiikan toimesta.

Käytännön esimerkin Illmanin sosiologisesta ja filosofisesta arvostelukyvyttömyydestä antaa se, että hän on vaatinut jokaiselle suomalaiselle blogikirjoittajalle valvojaa nettiin. Väli-Suomen lehtien Sunnuntaisuomalaisessa hän sanoi muun muassa näin:

”Olisi paikallaan harkita, pitäisikö laissa velvoittaa keskustelupalstojen ylläpitäjiä pitämään riittävä määrä keskustelun valvojia. Nämä valvoisivat keskustelua ja blokkaisivat pois lainvastaiset viestit. Valvojan puuttuminen tai olennainen tehtävien laiminlyönti voitaisiin määrätä rangaistavaksi, vaikka sakkoihin.”

Yleisradion nettisivuilla julkaistussa opinnäytetyön esittelyssä Illman jatkoi, että

”demokraattisessa maassa hallitusta ja sen harjoittamaa politiikkaa tulee voida arvostella voimakkaastikin ja ulkomaalaispolitiikka on yksi sen osa. Jos siihen sisältyy samalla ulkomaalaisten arvostelu, sekin on hyväksyttävä, jos sitä ei ääneen lausuta.”

– Ja taas: ”ei äänen lausuta”. Jos siis kehuu Suomea, Illman jättää ilman syytettä – hieno mies!

Mutta miten on mahdollista esittää mitään vertailuja jättämällä vertailun kohde sanomatta? Vaikka kyseiset kannanotot olivat kuin suoraan teekkarien vappulehdestä, ne otettiin vakavasti, ja siksi ne herättivät myös raivokasta vastustusta. Altavastaajaksi joutuneen valtionsyyttäjän täsmennyksiä voi lukea esimerkiksi tästä. Selvää lienee, että tuon tapainen sähköpaimenten ripustelu nettilangoille merkitsisi kuolinkellojen soittelua sananvapaudelle sekä juridisessa että filosofisessa merkityksessä.

Asiaa havainnollistaakseni otan esimerkin. Minä olen homoseksuaali ja kuulun siis vähemmistöön. Jos esitän (sinänsä todistamattoman ja epätieteellisen) väitteen, että olen itse vähemmän älykäs kuin muut ihmiset keskimäärin, rikoksen tunnusmerkistö täyttyy, sillä vertaan itseäni muihin ja sanon kantani ääneen. Mutta tekisikö vähemmistövaltuutettu asiasta tutkintapyynnön, nostaisiko valtakunnansyyttäjä syytteen ja ajaisiko valtionsyyttäjä kannetta käräjäoikeudessa? Tuskin.

Enintään he saattaisivat kehottaa minua ajamaan kannetta asianomistajarikoksena itseäni vastaan. Lisäksi he voisivat vedota siihen tasa-arvohierarkiaa toteuttavaan ja sinänsä rasistiseen epäjohdonmukaisuuteen, että vähemmistövaltuutetun toimialaan ei lueta seksuaalivähemmistöjen syrjintää ollenkaan vaan ainoastaan etnisten vähemmistöjen syrjintä. Kun minua olisi tällä tavoin kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti syrjitty, en kuitenkaan pillahtaisi itkuun omasta puolestani vaan vähemmistövaltuutetun puolesta.

On säälimätön vääryys, että tuomioistuinlaitos käy nyt sotaa oman maamme kansalaisia vastaan pelkistä mielipiteistä, jotka halutaan lavastaa ”viharikoksiksi”. Huomion arvoista on, että me vähemmistöihin kuuluvat ihmiset emme ole yleensä pukahtaneet mitään sellaisista ”rasistisiksi” leimatuista kannanotoista, jotka kuuluvat kapakoihin. Niille jokainen henkisesti kypsä ihminen ymmärtää viitata kintaalla.

Eräänlaisesta henkisestä korruptoituneisuudesta kertoo puolestaan se, että tuomioistuinlaitoksen kontrolloiminen kiertyy nyt kehälle, kun tutkintapyyntöjen tekijä, entinen vähemmistövaltuutettu Puumalainen, istuu oikeuden toteutumista valvovana apulaisoikeuskanslerina. Siinä hän voi käydä omaa jaakobinpainiaan, ja käsi kättä pesee.


Ajattelemattomuudesta

Viranomaisten suurin ongelma näyttääkin olevan se, että kansalaisilla on heidän mielestään vääriä ajatuksia. Entä mistä se johtuu? Onko vika ihmisten mielissä vai maailmassa? Minua kiinnostaa filosofina ja tutkijana se, mistä tämä erimielisyys sinänsä kertoo. Se sisältyy joka tapauksessa todellisuuteen eikä katoa tuomitsemalla.

Näen riitelyn kertovan siitä, että sananvapauden kuohitsijat eivät nauti kasvavan ihmisjoukon piirissä tosiasiallista moraalista legitimiteettiä. Pelkään pahoin, että ihmiset eivät ole niinkään väärässä, vaan heidän viranomaisensa ovat erehtyneet politiikanteossaan. Olennaistahan on, että vaikka viranomaisvalta saisi jokaisen epämiellyttävän ajatuksen katoamaan netistä, ne eivät katoa todellisuudesta vaan pikemminkin voimistuvat ihmisten tajunnassa.

Toisaalta syyttäjien työtä helpottaa se, etteivät he ole pystyneet osoittamaan suuriakaan syyttämisen syitä vaan ovat tähänkin asti lukeneet vain ihmisten mielipiteiksi olettamiaan ajatuksia. Ja tuomitseminen ymmärrettävästi lisää ilmiötä: mitä enemmän lakeja ja rajoituksia, sitä enemmän rikollisuutta.

Huomionarvoista on, että juridisessa diskurssissa ja poliisikielessä tarkoituksettomasti tehtyjä tekoja sanotaan yleensä ”ajattelemattomuudesta” syntyneiksi. Ihmiselle voidaan esimerkiksi tarjota tilaisuutta luikerrella ulos ”järjestäytyneeksi” tai ”suunnitelmalliseksi” otaksutusta teosta taivuttelemalla häntä myöntämään, että kyse onkin ”ajattelemattomuudesta”. Tällöin ihmisen haluttaan kiistävän tekoihinsa mahdollisesti liittyvä järkevyys, ja häntä painostetaan pyörtämään puheensa sekä lopettamaan itsensä pitäminen rationaalisena olentona.

Lisäksi ajatteleminen sinänsä halutaan määritellä pelkäksi normien noudattamiseksi. Tämä herättää kysymyksen, sittenkö kaikki on hyvin, kun ihmiset sanojaan nieleskellen moralisoivat maailman pahuutta ja viranomaisten hyvyydestä kiitollisina ottavat vastaan heidän julistuksensa kuin laupiaat lampaat.

Tosiasiassa ajatteleminen on normeista poikkeamista silloin, kun normit osoittautuvat järjen vastaisiksi. Kyllä ensisijaista on se, mitä me asioista ajattelemme. Myös normien pitää seurata johdonmukaista ajattelua. Jos ajatteleminen ja normit ovat ristiriidassa, tulee normit säätää uudestaan paremman ajattelun mukaisiksi. Omasta puolestani hyväksyn vain sellaisen, missä todellakin on järkeä, ja sananvapauden rajoittelu ei siihen kuulu.

16. marraskuuta 2007

Kust'antaja: kirjailijan perskorkki?


Hesarin demokraattinen kulttuuriraati ruoti äsken tärkeää asiaa: minne katosi yhteiskunnallinen kirjallisuus, vai katosiko se? Siinä onkin jälleen paikka ”itseymmärryksen kehittämiselle” ja oman napanöyhdän kaivamiselle.

En täysin allekirjoittaisi oletusta yhteiskunnallisen kirjallisuuden poissaolosta. Esimerkiksi Markku Pääskysen Vihan päivä (2006) on hyvinkin yhteiskunnallinen, aivan kuten kirjailijan muutkin teokset, joissa on myös jungilaiseen filosofiaan liittyvää seesteistä ymmärrystä. Intellektuaalisesti puhutteleva kirjallisuus ei valitettavasti myy Suomessa kovin hyvin, ja kustannusala on läpikotaisin kaupallistunut.

Suomalaisen ajatteluperinteen realismihakuisuus ei jätä paljon tilaa älylliselle vaihtoehtojen pohdinnalle. Syynä siihen, miksi asioita ei lähestytä todellisuuden ja kuvitteellisen eroa tutkivan tai kyseenalaistavan ajattelun kautta, on siis se realismin ja naturalismin perinne, joka alkaa Aleksis Kivestä ja jatkuu Hannu Salaman kautta Kalle Päätaloon. Sama yksitotisuus ulottuu myös todellisuuden olemusta jäljittävään tietokirjallisuuteen.

Mutta asiaan: selitin poliittisuuden vetäytymistä kirjallisuudesta joskus sillä, että näin haluttiin eroon yltiöyhteiskunnallistumisen pahasta leimasta. 90-luvun yleinen ego-ohjautuvuus vaikutti myös – ehkä yhteiskunnan pirstaloituminen ynnä muu. Väittäisin kuitenkin, että suurin syy on siinä, että jos joku kirjoittaa hyvän yhteiskunnallisen pamfletin, sitä ei julkaise kukaan. – Ei, jos kyseessä on näytelmä tai romaani, ja vielä vähemmän, jos tavara on filosofiaa tai esseekirja. Samat henkilöt, kuten Juha Sihvola, joka vaati nyt ”kriittisen Esa Saarisen” ja Anja Kaurasen palauttamista takaisin, olivat itse kampeamassa kaunokirjallisesti ajattelevia pois yliopistoista.

Nyt kun nämä ”tieteellisinä” itseään pitävät professorit ovat vallan kahvassa, he pyrkivät sulkemaan yliopiston ulkopuolelle kaikki ne, jotka kehtaavat poiketa heidän omasta naturalistis-realistisesta tiedekäsityksestään. Leipäpuun ja resurssit saa, jos on feministi, postmodernisti tai analyyttinen systeemifilosofi, joka on henkisesti täysi demari. Ja kuten sanottu: pamflettia ei paina kukaan, paitsi ihminen itse oman toimeentulonsa hinnalla. Jo siinä on motiivia olla ”yhteiskunnallinen”.

Ongelma on tietysti myös persoonien puute. Jouko Turkan tapaiset kylähullut ovat käyneet vanhoiksi ja vähiin. Henkisesti kypsiä ihmisiä on vähän. Nykyisenä uusvakavana aikana on syytä muistuttaa paitsi kylähullujen kuolemasta, myös siitä, että hulluja on kahdenlaisia: hauskoja hulluja ja vakavia hulluja, ja vain vakavat ovat vaarallisia. Yhteiskunnallisuus on vaarallista aina, kun sitä harjoittavat jotkut muut kuin nämä vihervasemmistolaiset Mimosat.

8. marraskuuta 2007

Tragedian ”järjettömyys”


Jokelan koulun ampumistapauksesta vielä sen verran, että Ilta-Sanomat otsikoi tänään lööppinsä sanoin ”Järjetön tragedia” pyrkien kai muokkaamaan ihmisten mielipiteitä siihen suuntaan, ettei tapahtuneessa ole sen enempää ihailemista kuin ymmärtämistäkään. Otsikon kirjoittaja ei näytä ymmärtäneen sanan ”tragedia” merkitystä.

Tragedia perustuu kohtalon ja välttämättömyyden olettamiseen. Siksi tragediassa on aina vahva juoni. Ja juoni puolestaan edellyttää, että asioissa on järkeä, toisin sanoen, että tapahtumista löytyy jotakin logiikkaa, olkoon se ulkopuolisille kuinka järjettömältä näyttävää tahansa.

Niinpä uskon, että tämänkin tapauksen henkilökohtaiset motiivit selviävät vielä. Itse en tosin usko takana olleen muuta kuin tavanomaisia nuoruusiän kriisejä. Myöskään ”filosofiaksi” sanotuilla pohdinnoilla ei ole ollut uskoakseni sen kummempaa merkitystä. Asioiden älyllistäminen oli kyseisen nuoren miehen keino reagoida kohtaamiinsa ongelmiin. Ja nuorten ihmisten tajunnassa pienetkin vastoinkäymiset saavat usein suunnattomat mittasuhteet.


Tuonen tuvilla

Entä onko kouluampumisiin joitakin yleisiä syitä? Koska tapaukset toistuvat samanlaisina ympäri maailman, selityksiä ei voida löytää pelkän kulttuuriin piiristä, vaikka uskonkin, että The Timesin arvio Suomessa vallitsevista ankeista ilmasto-oloista ja ihmisten juroudesta pitääkin sinänsä paikkansa. YouTuben, Irc-gallerian ja Suomi24-portaalien tapaiset internetin syöverit ja kontaktipalstat ovat ottaneet Tuonelan tupiin uskoneen kansan tajunnassa saman roolin, mikä erilaisilla loveen lankeamisilla ja haltioihin uskomisilla oli ennen. Myös halu kokea kollektiivista surua on ilmeistä siksi, että se tekee mahdolliseksi ihmisten keskinäisen lähentymisen.

”Turvallisena” pidetty Suomi on tosiasiassa Euroopan vaarallisimpia maita sikäli, että Maailman terveysjärjestön kuolemansyytietojen mukaan henkirikollisuuden
taso on Suomessa Euroopan unionin jäsenmaiden viidenneksi korkein. (Ks. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilastoja vuodelta 2006.)

Vaikka koulusurmien motiivit varmasti ajan kanssa paljastuvat, puhe ”ennaltaehkäisystä” ja muusta turvallisuuden varjelusta jää pelkkien parkaisujen tasolle. Olennaistahan on nimenomaan se, että tämäntapaisille asioille ei voida etukäteen juuri mitään. Siksi ne herättävätkin kauhua. Kun nyt kolmen, kohta jo neljänkin ministeriön virkamiehet lyövät päänsä yhteen pohtiakseen tapauksen opetuksia, keskeinen kysymys on, miten ihmisestä tulee ”hyvä” ja miten hänestä tulee ”paha”.

Niin sanotut viisaat valistavat usein omassa utilitarismissaan, että vihaaminen ei kannata. Mutta entäpä, jos ainoa ympäristön herättämä tunne on juuri viha? Vaikka Auvisen projektia ei hyväksyisi, sitä voi mainiosti ymmärtää. Varsinkin monien viranomaisten, kuten Kelan, koulujen sekä työ- ja sosiaaliviranomaisten arroganssi, puolueellisuus ja epäoikeudenmukaisuus herättävät ihmisissä usein puhdasta vihaa. Silloin voi tuntua jopa eettiseltä mennä tappamaan muutama vihollinen, ennen kuin nuo hyvinvointiyhteiskunnan edunsaajat ja viranhaltijat ryöstävät ja tappavat ihmisen itsensä.


Rusikoitu Rusi

Yhä useammin ihmisten arkipäivässä ovat vastakkain yksilöiden ja yhteiskunnan napit. Niinpä tuota edellä mainittua vihaa ja viranomaisten kanssa syntyviä rasittavia prosesseja näyttää riittävän. Niistä esimerkin tarjoaa nyt loppusuoralla oleva Alpo Rusin tapaus.

Suomalaisessa oikeuskäytännössä vahingonkorvaustuomioita ei ole yleensä käytetty rangaistuksena toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa suuret vahingonkorvaukset tehostavat syylliselle langetettavaa rangaistusta. Sanomalehdet pitivät Alpo Rusin saamaa 50 000 euron korvausta suurena, sillä summa ylitti esimerkiksi Nils Gustafssonille tuomitun summan mutta alitti Rusin oman vaatimuksen typistyen kymmenesosaan siitä.

Maksajalla eli Suomen valtiolla olisi ollut varaa myös koko summan pulittamiseen, ja Rusin kärsimyksiin nähden summa on joka tapauksessa pieni. Mutta suurelta se jälleen näyttää, jos sitä verrataan henkirikoksista tuomittuihin korvauksiin. Niiden mukaan ihmisen henki on muutaman tuhannen euron arvoinen. Tuomioistuinten ja oikeusministeriön käytäntöihin pitäisi saada järkeä – myös Suomessa.

Aikojen aamuna kuningas Xerxes määräsi palvelijansa ruoskimaan meren aaltoja rangaistukseksi siitä, että laineiden mylvintä oli rikkonut hänen siltansa. Rusille maksettava isompi vahingonkorvaus olisi tehnyt valtiolle yhtä kipeää kuin tuo aaltojen ruoskiminen, eikä paremmasta hyvityksestä olisi vääntynyt rangaistusluonteista maksua tässäkään tapauksessa. Summan jäätyä kohtalaisen pieneksi Rusi loppujen lopuksi hävisi.

7. marraskuuta 2007

Kahdeksan surmanluotia (redux)


Voihan helvetti näitä angstiteinejä! Muuan nimierkki Sturmgeist89 toisti Virginia Tech Universitystä tutun tragedian tuusulalaisessa lukiossa. Arvasin heti, että verilöylyn takana täytyi olla myös jonkinlaista ”filosofiaa”. Kaveripiireissään ”kyynisenä nihilistinä” tunnettu Pekka-Eric Auvinen jätti jälkeensä (jo ennen tekoaan) julkaisemansa Luonnollisen Valinnan Manifestin. Mutta miksi hänen piti ampua syyttömiä? Olisi mennyt filosofian laitokselle.

Hullunkurista muuten, että tekstissä samaan soppaan sekoitettiin vielä jonkinlaista kotikutoista ”eksistenssifilosofiaakin”, vaikka luonnonvalinnan ajatus on naturalistista alkuperää. Yhtään suurta opettajaa kirjoittaja ei onneksi mainitse nimeltä, joten ainakin Friedrich Nietzsche näyttää tällä kertaa pääsevän pinteestä.


Coltti kupeella turvalliseen Suomeen?

Ei tässä tule mieleen muuta kuin erään toisen tuusulalaisen ihmettely, miks’ niin monta meill’ on mielipuolta, ja nuori mies on hautaan valmis jo. Mutta asiaa voi myös rationalisoida; niinhän suurvallatkin rationalisoivat oman ydinaseilla uhkailunsa ja viranomaiset kansalaisiin kohdistuvan painostuksensa. Tämänkin angstiteinin filosofointi vaikuttaa ainakin näennäisesti ”pohditulta”, vaikka omassa ”luonnollisen ihmisen” kaipuussaan se pursuaakin seksuaalisia ahdistuksia ja halua tukeutua joihinkin fundamentteihin, kuten luonnonvalintaan.

Voimme kuitenkin jatkaa elämää turvallisin mielin, sillä maassamme on noin 1,6 miljoonaa rekisteröityä siviiliasetta, ja tilastojen mukaan olemme maailman kolmanneksi aseistautunein kansa. Kuka tahansa voi myös helposti hankkia sarjatulta sylkevän muuttokoneen, jolla ongelmain ratkaiseminen sujuu tehokkaasti. Kunpa tämän poikaparan ihmisviha ja miehisten ratkaisumallien ihannointi eivät olisi johtuneet koulumaailman naisistumisesta ja opettajien kyvyttömyydestä ymmärtää kunnon miehiä!

Pojat syrjäytyvät naisten korkokengän alla niin helposti. Netin keskustelupalstoilla erääksi syylliseksi arveltiin kyseisen heteropojan jättänyttä internet-tyttöystävää. Nuorta miestä ei kodin, koulun ja hameväen puristuksessa näytä ymmärtävän kukaan, ja netin virtuaaliyhteisöissä kuka tahansa voi sulkeutua omiin ympyröihinsä tai joutua höynäytetyksi.

Tapaus jättää jälkeensä useita kysymyksiä. Lasten mehuhetken päättyessä ikävästi paikalle tuli sieluton meininki: Kuka esimerkiksi vastasi edesmenneen rehtorin puhelimeen kansliassa? Miksi ja millä tavoin heavymusiikkia kuunnellut ampuja muuttui oudoksi? Kuinka kiltinnäköistä Auvista koulukiusattiin?

Olennaista on, ettei tällaisia tapahtumia voida estää ulkoisella valvonnalla. Mitä enemmän ihmisiä kahlitaan viranomaisten penäämillä metallinpaljastimilla ja vartijoilla, sitä enemmän yhteiskunta menee lukkoon ja sitä välttämättömämmäksi oman nimen huutaminen tulee: esimerkiksi kauppakeskusten räjäytysten, sisarussurmien ja kouluväkivallan kautta. Siksi toivoisi, ettei ihmisiä rääkättäisi tässä pimeässä maassa liikaa, varsinkaan kun elämme taas (tutkimustenkin mukaan) vuoden synkimmäksi koettua aikaa.


Median sormenjälki

Paheksuttavaa tapauksen uutisoinnissa oli se, että ampujan jälkeensä jättämät kuvat, nettivideot ja muu luova työ siivottiin internetin palvelimilta, aivan kuin ihmisillä ei olisi oikeutta tutustua performanssiin kokonaisuudessaan. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä sanottavaa Auvisella oli. Suomalainen media ei myöskään heti kertonut ampujan nimeä, vaikka se oli alusta asti tiedossa ja kansainvälinen CNN kertoi. Merkille pantavaa on, että saman Digitoday-lehden toimittaja, jonka sivuilla Auvisen manifesti julkaistiin, moralisoi myöhemmin sananvapautta ja vaati puhdistuksia nettiin. Myös manifesti katosi.

Onneksi kuitenkin Salli Saari ja monet muut kriisipsykologit saavat taas julkisuutta, ja pöytä ihmisten rakastamalle kollektiivisen surutyön kokemiselle on katettu. Saari muun muassa lausahti omassa tilanneherkkyydessään, että oppilaiden on parasta mennä seuraavana päivänä huoletta kouluun (kaiketi siksi, ettei kynnys nouse), vaikka helvetin esikartanoksi muuttunut laitos on luonnollisesti poliisin tutkijoiden saartama.

Väkivallan päivät ovat aina suuria mediatapahtumia. Verellä mässäilevä media ei omassa kaksinaismoralismissaan ainoastaan välitä uutisia vaan osittain myös luo tapahtumat. Omalla olemassaolollaan media kylvää siemenen seuraavalle samanlaiselle tragedialle, kun asioita hautovat saavat tietää, kuinka suuri vaikutus tämänkaltaisilla jutuilla on. Ilmiöiden uutisoituminen myös häivyttää väkivallan seurauksiin liittyvät tunteet, kun asia kerrotaan ”vain uutisena”. Raportoiva asiatyyli ei siten tue asioiden inhimillisten merkitysten ymmärtämistä.


Rusakot

Lehdissä oli tänään myös pari muuta mielenkiintoista uutista: ensinnäkin ”Valtion nuorisoasiain neuvottelukunnan teettämä 17. nuorisobarometri” kertoo, että ”nuorten usko koulutuksen horjuu” (mikä onkin ehkä ymmärrettävää). Syyksi Suomen Gallupin kautta tehty haastattelututkimus paljastaa sinänsä aiheellisen ja uskottavan epäilyksen, takaako koulutus loppujenkaan lopuksi kunnon työpaikkaa. Päivän muita uutisia olivat, että korjaamolle tuodusta amisautosta löytyi dynamiittia ja että lasten mosaiikkihelmistä saattaa erittyä treffiraiskauskemikaalia.

Ilta-Sanomien mukaan ”Helsingin citykaneja ei räjäytetäkään hengiltä”, vaan nuo vandaalimaiset pupujussit, jotka kuvatekstin mukaan ovat tuuppineet hautakiviä nurin Hietaniemen viheriöillä, otetaan kuulemma kiinni ja kaasutetaan kuoliaiksi myöhemmin!

Kun päivään liitetään paljon kärsineen Alpo Rusin revanssikirjan painosta tulo, on tämän keskiviikon uutissaaliissa tarpeeksi aineksia myös muualla kuin valvetilassa nähtäviin painajaisiin. Ja Ilta-Sanomat kertoi vielä, että samaan aikaan saksalaiset haikailevat takaisin Berliinin muuria – syynä tosin ei ole sosialismin kaipuu vaan parempiosaisten länsiberliiniläisten kyllästyminen idästä muuttavien siirtolaisten tulvaan. – Hyvää yötä, maailma!

6. marraskuuta 2007

Opiskelijat pois hanttihommista


Suomessa laiminlyödään yliopisto-opiskelijoiden älyllistä panosta, kun opiskelijat viruvat vuosikausia vartiointiliikkeiden, kaupan kassojen ja yöpäivystäjien tehtävissä, vaikka he osaavat korkeampaa matematiikkaa. Ensinnäkin heidän opintonsa hidastuvat, toiseksi yhteiskunta menettää heidän osaamiseensa perustuvan työpanoksen ja kolmanneksi asiassa kärsii se duunari, joka ammattikoulutettuna häviää paikan korkeakoulutetulle vain siksi, että tällä on saman alan ylempi tutkinto suoritteilla. Onko tässä järkeä vai ei?

Ei tietenkään, vaan se on seuraus siitä, että opintotuki ei riitä enää edes alkeellisimpaan elämiseen, mihin se riitti vielä kohtuullisten asumiskustannusten aikana 1980-luvulla. Niinpä Jyrki Katainenkin toivoo, että opiskelijat saataisiin pois hanttihommista ja valmistumaan nopeammin. Pelkkä toive taitaa jäädä kuitenkin toiveeksi, eikä opiskelumaailman rahaongelmia saada ratkotuksi pelkästään kiirehtimällä, sillä se tekisi opiskelusta entistäkin tukalampaa.

Opiskelijoiden työssäkäynti ja hidas valmistuminen ovat seurauksia siitä, että opintotukijärjestelmä on tehty nuorille täysin epäedulliseksi ja jopa uhkaavaksi. Nuoret katsovat parhaakseen kieltäytyä ottamasta edes opintorahaa, jotta Kela ei lähettelisi heille vihamielisiä takaisinperintävaatimuksiaan. Näin julkinen hallinto toimii: kun normit menevät ihmisten ihon alle ja heidät ahdistellaan kontrolloimaan itseään, he alkavat itse kieltäytyä vastaanottamasta heille kuuluvia etuuksia. Silloin heidän kriittiset suunsa voidaan koettaa tukkia väitteellä, että he eivät ole käyttäneet edes nykyään olemassa olevia etuuksia, ja tätä taas julkinen valta voi käyttää argumenttina loppujenkin etuuksien poistamiseksi.

Myös Kelan viime keväänä jakamassa uutislehdessä (2/2007) nuoria kehutaan tunnollisiksi kansalaisiksi, jotka jopa itse kysyvät, miten heidän pitää toimia maksaakseen sosiaalietuuksia takaisin. Lehden omassa argumentaatiossa opiskelijoiden todetaan mieltävän myös opintorahan pelkäksi velaksi, jonka yhteiskunta perii automaattisesti pois vähäistenkin tulojen vuoksi. Tällä tavoin omistus- ja yritteliäisyysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä haluaa varmistaa, että pelkästä joutilaisuudesta tulee ihmiselle kannattavampaa kuin opintotukivajeen paikkausyrityksistä työssä käymällä. Sekä joutilaaksi heittäytyminen että työssäkäynti lamauttavat kuitenkin nuorten ihmisten päätehtävän eli opiskelun.

Opiskelijoiden hidas valmistuminen on seuraus paitsi toimeentulon ongelmista, erityisesti siitä, että korkeakouluopiskelijoita on liikaa. Toimeentulo-ongelmat voitaisiin ratkaista ehdottamallani perustulojärjestelmällä, mutta samalla myös yliopistojen ja korkeakoulujen aloituspaikkoja olisi karsittava ja siirrettävä koulutusta niille käytännön aloille, joilla vallitsee työvoimapulaa. Kun siis resepti tiedetään, miksi tämän mukaan ei myös toimittaisi?

3. marraskuuta 2007

Hallituksen lahja autoilulle


Hallitus toimii järkevästi purkaessaan Suomen omistus- ja ympäristövihamielistä autoverojärjestelmää ja siirtämällä verotuksen painopistettä kulutus-, käyttö- ja ympäristöverojen suuntaan. Tämän on huomannut myös maan suurin päivälehti ja autojen kaupittelufoorumi Helsingin Sanomat, joka kehuu autoverouudistusta tämänpäiväisessä pääkirjoituksessaan.

Lehti on jo kauan puhunut autoilun puolesta, ja viime aikoina kaikki konsernin lehdet ovat kuin huonon omantuntonsa lunnaiksi kehuneet ympäristöystävällisiä autoja vertailutesteissään. Esimerkiksi Ilta-Sanomat kiittää Fiatia siitä, että tuhatneljäsatanenkin kone kuljettaa pientä perheautoa ihan mukavasti, vaikka auto ei lähdekään valoista kuin talkkari jäiseltä peltikatolta. Tällainen asennemuokkaus on jälleen silmiinpistävää ja melko tarpeetonta, sillä ihmiset eivät valitse vähätehoisia ja pienikulutuksisia autoja siksi, että niitä kehutaan lehdissä, vaan rahan vuoksi.

Suomi on harvaan asuttu maa, jossa on pitkä matka joka paikkaan. Siksi tässä maassa tarvitaan tietysti autoja, tosin kuin esimerkiksi Hollannissa ja Tanskassa, joka viimeisimpien tutkimusten mukaan onkin Euroopan pahimpia hiilidioksidin tuottajia. Suomen hallitusta ei tosin tarvitse erityisesti kehua uudesta verotusjärjestelmästä, sillä Suomessa autoilun verottaminen on edelleen Euroopan ankarimpia, ja vanha järjestelmä oli kerrassaan niin surkea, että mikä tahansa keventävä muutos siihen vei asioita parempaan suuntaan. Autokannan uudistuminen vähentää automaattisesti myös ympäristörasitusta; nykyaikainen BMW kun aiheuttaa lähes puolta pienemmät saastepäästöt kuin vanha Lada tai Skoda, joita Suomen teillä liikkuu edelleen suuri määrä.

1. marraskuuta 2007

Koira syö koiraa


Espoon kaupungin sosiaalivirasto palkkasi Jari Sarasvuon konsulttiyrityksen ratkomaan sosiaalitoimen käytäntöihin pesiytyneitä ongelmia. Kriisin täytyy olla syvä, sillä Sarasvuon yhteiskunnallinen toiminta on opettanut ihmisille juuri niitä asenteita, joiden vuoksi ihmiset kärsivät sosiaalisista ongelmista. Sekä Diili-pudotuspeli että Sarasvuon kirjat ovat lietsoneet yhteiskuntaan ”syö tai tule syödyksi” -tyyppistä naturalismia, ahneutta ja oman edun tavoittelua. Kun näitä asenteita aletaan nyt opettaa sosiaalitoimen työntekijöillekin, ei saada ratkaistuksi yhtään todellista ongelmaa, kuten rahan ja muiden resurssien puutetta, byrokraattisuutta, käsittelyjen hitautta eikä holhouksesta johtuvia pulmia.

Sarasvuo on itse lausahtanut, että pahinta kaikista on se, kun väärät ihmiset tekevät keskenään vääriä asioita. Nyt Sarasvuo asioi jo sosiaalitoimenkin luukulla pyrkien paisuttamaan omaa kassaansa sosiaaliviraston rahoilla. Todelliset ongelmat eivät ratkea kouluttelemalla, vaan siihen tarvittaisiin poliittisia päätöksiä ja koko järjestelmää koskevia muutoksia. Yksi voisi olla itsenikin esittämä sosiaalietuuksien tilkkutäkin korvaaminen perustulojärjestelmällä, jolloin päästäisiin eroon moninkertaisesta byrokratiasta ja sosiaalityöntekijöiden voimavaroja vapautuisi todelliseen sosiaalityöhön. Miksi Espoon kaupunki ei palkannut konsultiksi minua?