Hallitus tuhlaa ja tekee senkin väärin

Totuus on seuraava: eduskunnassa on oikeistoenemmisto, mutta maassamme istuu vihervasemmistolais-feministinen hallitus vain ja ainoastaan yhdestä syystä: Kepun tuella ja koska Keskusta sen sallii. Ja nyt tämä vih-vas-fem-hallitus polttaa Suomen kansantalouden varat tulena taivaalle.

Koronakriisin keskellä on houkuttelevaa ajatella, että parinkymmenen uuden lainamiljardin kylkiäisenä voidaan valtionbudjettiin lisätä myös muita menoja kuin niitä, jotka olisivat aivan välttämättömiä Suomen nostamiseksi vikasietotilasta takaisin tolpilleen. Maria Ohisalo (vihr.) sai läpi sähköpyörätkin. 

Samanaikaisesti haja-asutusalueella asuvien ahdinkoa lisätään polttoaineverojen korotuksilla ja patistelemalla omakotiasukkaita öljylämmityksestä luopumiseen sekä saneerauksiin, joiden hinta pahimmillaan ylittää kiinteistöjen arvon.

Virossa maantierosvous on lievempää.

Autoilijoiden ahdistelu puolestaan ei ole enää budjettipolitiikkaa vaan maantierosvousta.

Punavihreä hallitus on päättänyt aloittaa uudestaan myös Kokoomuksen, Kepun ja Sinisten käynnistämän työttömien kiusaamisen. Entinen työministeri Jari Lindström (sin.) tunnistikin esityksessä jo omat virheensä. Jälleen ihmiset pakotetaan hakemaan työpaikkoja, joita ei ole.

Totuus on, että työttömien piinaaminen haastatteluilla ja kouluttelulla ei luo tähän maahan yhtään työpaikkaa, paitsi tietysti sille tuhannen byrokraatin armeijalle, joka palkataan ahdistelemaan työttömiä uudella aktiivimallilla. Työpaikkoja voisi luoda vain kilpailukyvyn parantaminen. Myös nykyiset työpaikat täytyisi pitää maassa, mutta sitä valtion omaisuuden myyminen ja ympäristönormien kiristäminen vain vaikeuttavat.

Teollisuuden päästökauppakompensaation lopettaminen ja turpeen verotuksen tuplaaminen heikentävät teollisuuden kilpailukykyä ja sitä kautta työllisyyttä. Eipä siis ihme, että vihervasemmistolainen hallitus sanoi lykkäävänsä työllisyystavoitteidensa toteuttamista ensi vuosikymmenen loppuun!

Kriisiaikana on näköjään helppo kirjata budjettiin vihervasemmiston imagomenoja kevyillä kynänkäänteillä ymmärtämättä talouden toiminnasta ja arvotuotannosta yhtään mitään. Norja (jolla muuten ei ole lainkaan valtionvelkaa) ei lopeta öljynporausta ympäristösyistä, vaikka Suomessa kuokka pakotetaan jättämään suon laidalle viherfundamentalistien tyydyttämiseksi.

Mistä hallitus sitten ei säästä? Hallitus ei säästä kiintiöpakolaisten vastaanottamisesta, kehitysavusta eikä kansainvälisestä toiminnasta, sillä mikään ei ole hallitukselle tärkeämpää kuin suomalaisten ihmisten ylenkatsominen ja kansallisen varallisuuden siirtäminen vieraiden kansakuntien hyväksi. Tämä tuli selväksi jo koronatukiaisten nettomaksajaksi laittautumisessa. Asiassa ei ole auttanut myöskään sen toteaminen moneen kertaan perustuslain vastaiseksi.

Kyseinen politiikka on internatsismia, joka on suomalaisten pahin vihollinen. Se sisältää muun muassa tulonsiirrot vieraiden kansakuntien hyväksi, ja sitä toteutetaan antamalla almuja korkeammin verotetuista maista alemman veroasteen maihin.

Kyseinen politiikka on jatkunut jo pitkään. Monilta lienee unohtunut, millä tavoin Suomen perustuslait sivuutettiin jo Kreikka-tukien ja -vakuuksien antamisessa vuonna 2011, kun Jyrki Katainen (kok.) ja Jutta Urpilainen (sd.) toimivat asiasta vastaavina ministereinä (kirjoitin aiheesta muun muassa täällä). Myös tuolloin perustuslait osoittautuivat pelkäksi paperiksi, samoin yleiset oikeusperiaatteet, joiden mukaan verottamisen oikeutus perustuu varojen palautumiseen oman kansakunnan hyväksi.

Myöskään perustuslakituomioistuimesta ei olisi apua, sillä se pantaisiin todennäköisesti kokoon äärivasemmistolaisen Demla-kaaderin perusoikeustalebaneista. He hoilaavat perusoikeuksien puolesta aina, kun niillä edistetään vieraiden kansakuntien pyyteitä Suomessa. Sen sijaan Suomen kantaväestön perus- ja ihmisoikeudet ovat heidän kannanotoillaan yli käveltävissä aina, kun on tarkoitus ajaa vihervasemmiston agendaa.

Punavihreä hallitus on tehnyt Kepusta oman juoksupoikansa, joka taipuu mihin vain. Minun ei käy sääliksi Kepun alenevaa kannatusta, mutta kylläkin suomalaisia ihmisiä, joita hallitus piiskaa piinallisesti. 

Keskusta on vihervasemmistolais-feministisessä silmukassa takaamassa myös asumisoikeuslainsäädännön romuttamisen ja translainsäädännön uudistamisen, jolla mitätöitäisiin nykyisin voimassa olevat henkilötunnukset.

Kepu on varmistamassa Suostumus-hankkeen läpimenon, jolla flirttikuvan lähettäminen kriminalisoidaan ”ahdistelurikokseksi” pyrkien siten nujertamaan suomalaisten ihmisten seksuaalisesta aloitteellisuudesta jäljellä olevat rippeet feministien telaketjujen alle. Sama sairas hypersensitiivisyys näyttää leviävän verkkoympäristöstä vihervasemmiston ja feministien myötä kaikkialle yhteiskuntaan ja ihmisten kanssakäymiseen.

Ulkomaisen työvoiman naaraus

Olin tiistai-iltapäivänä Sanoma-talossa järjestetyssä ”Ääni työlle” -tilaisuudessa, jonka järjestivät Akava, EK, Kuntatyönantajat, SAK ja STTK. Järjestäjät ilmoittivat tarkoituksenaan olevan herättää laajaa keskustelua ennen eduskuntavaaleja työelämään liittyvistä teemoista.

Antti Palola, STTK; Jarkko Eloranta, SAK; Lotta Savinko, Akava; Jyri Häkämies, EK; Markku Jalonen, KT.

Koskaan aiemmin en ole kuullut työmarkkinajärjestöjen hyrisevän yksimielisinä kuin trappistimunkit. Ja arvaatte varmaan mistä aiheesta.

Me paikalle kutsutut eduskuntavaaliehdokkaat jouduimme itse asiassa kuuntelemaan pitkään jatkuvaa kilpalaulantaa työperäisen maahanmuuton tarpeellisuudesta niin, että korvat soivat.

Näyttää siltä, että mikään ei ole korporaatioille ja järjestöjyrille yhtä tärkeää kuin suomalaisen työvoiman etujen polkeminen.

Olisin esittänyt asiasta myös omat tutkimukseen perustuvat näkemykseni, mutta en saanut puheenvuoroa, sillä juontajat löysivät tilaa vain yhdelle suoralle yleisökysymykselle. Tilaisuuden juonsi Ilta-Sanomissa toimiva Timo Haapala, joka muistetaan tendenssijournalismilta vivahtavasta määryksestään ”Juha Sipilä, kaada hallituksesi heti – persut tuo jatkossa vain ongelmia”. – Ei mikään kovin hyvä toveri siis.

Totuus on sellainen, että työperäisen maahanmuuton puolesta keuhkoaminen sisältää väistämättä strutsinmunan kokoisen valeen, sillä ei ole olemassa mitään työperäistä maahanmuuttoa. On vain maahanmuuttajia, joiden työstatus vaihtelee työttömän ja työllisen välillä. Niinpä maahanmuuttoa ei voida oikeuttaa sen ”työperäisyydellä”.

Työperäistä maahanmuuttoa ei ole kategoriana olemassa toisestakaan syystä. Tutkija Samuli Salminen on todennut tutkimuksessaan Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? (2018), että tarveharkintaa käytetään nykyisinkin vain matalapalkka-aloilla. Erityisosaajia (niitä paljon puhuttuja ”koodareita”) on ollut vain pieni osa (s. 15–16) ja hekin tulevat maahan erityisasiantuntijan oleskeluluvalla (s. 82). Lisäksi hän jatkaa:

”Tärkeä johtopäätös esitetyistä tutkimustuloksista on, että ’työperäinen maahanmuutto’ ei muodosta Suomen julkisen talouden kannalta yksittäistä joukkoa. Julkisessa maahanmuuttokeskustelussa olisikin otettava huomioon, että erityisesti EU-/ETA-alueen ulkopuolelta Suomeen suuntautuva matalapalkka-alojen ’työperäinen maahanmuutto’ ei ole esitettyjen tutkimustulosten pohjalta minkäänlainen ratkaisu ikääntyvän väestön julkiselle taloudelle tuomiin ongelmiin.” (s. 89)

Sosiaali- ja terveysministeriön tutkija Jere Päivinen totesi tutkimuksessaan Mitä tiedämme maahanmuuton taloudellisista vaikutuksista? vuodelta 2017 (kuvio 29, s. 47), että muutaman vuoden maassa olon jälkeen vain saksalaiset maahanmuuttajat osoittautuivat julkisen talouden kannalta nettovoitollisiksi.

Jopa virolaiset ja ruotsalaiset menivät pakkasen puolelle, ja Afrikasta ja Lähi-idästä tulleet vaipuivat kokonaan valliriutan alapuolelle. Heidän kontribuutionsa oli raskaasti negatiivinen. Saman tuloksen oli saanut jo 2015 Samuli Salminen Suomen Perustalle laatimassaan tutkimuksessa Maahanmuutot ja Suomen julkinen talous, osa 1: toteutuneet julkisen talouden tulot ja menot (kuviot 46–49, s. 77–78), jota Päivinen referoi.

Lanseeraankin tässä kirjoituksessani uuden ay-retorisen termin, joka sopii järjestötalojen diskurssiin. Se on ulkomaisen työvoiman naaraus. Viittaan sillä keinotekoiseen ja väkinäiseen pyrkimykseen haalia maahan vierastyövoimaa, vaikka se olisi kansantaloudellisesti tappiollista.

Näyttöä hankkeen keinotekoisuudesta antaa se, että myös Suomeen tulleista pakolaisista ja turvapaikanhakijoista on yritetty sisäministeri Kai Mykkäsen (kok.) toimesta loihtia ”työperäisiä maahanmuuttajia” hankkimalla heille lähtömaan passit, jolloin he eivät olisikaan maastaan paenneita turvapaikanhakijoita vaan oman hallituksensa suojelua nauttivia elintasosiirtolaisia. Kirjoitin maahanmuuttopoliittisen akrobatian nurinkurisuudesta täällä.

Koska lähi-itäläisten työllisyystilanne on kauttaaltaan huono, ei ole oletettavaa, että myöskään heidän työstatuksensa säilyisi turvapaikan tai kansalaisuuden saantia pitempään. Asiassa kävisi, kuten edellä viitattujen tutkimusten tilastot osoittavat. Huoltosuhdetta ei voida parantaa rahtaamalla maahan väkeä, joka ei tähänkään mennessä ole työllistynyt kunnolla.

Surkuhupaisaa on, että usein kovin erimielisestä työmarkkinapamppujen kaaderista ei löytynyt oppositiota ollenkaan, kun oli kyse poliittisen korrektiuden suojaa nauttivasta maahanmuuton edistämisestä.


Maahanmuutto ei korjaa taloutta vaan työn tuottavuus

Lasitalon tilaisuudessa jaksettiin olla huolissaan myös ulkomaalaisten opiskelijoiden mahdollisuuksista saada palveluja Suomessa omalla kielellään, jotta he jäisivät tänne.

Tutkijana ja tieteilijänä minun on ihan pakko palauttaa mieleen, että suomalaisten ja ulkomaalaisten opiskelijoiden vaihtosuhde on Suomelle erittäin tappiollinen. Suomessa on huomattavasti suurempi määrä ulkomaalaisia opiskelijoita hyödyntämässä veronmaksajiemme kustantamaa koulutusta kuin Suomesta on opiskelemassa ulkomailla. Suomea ei siis pitäisi tehdä tässäkään mielessä nykyistä viihtyisämmäksi eikä houkuttelevammaksi, mutta omasta mielestäni ulkomaalaisten lukukausimaksuja voitaisiin kyllä laajentaa ja korottaa.

Työmarkkinajärjestöt ovat näköjään ottaneet tavoitteekseen suomalaisen kulttuurin, kielemme ja väestömme bastardisoinnin, sillä kukaan äänessä olleista ei näyttänyt ymmärtävän taloudellisiin arvoihin liittymättömästä arvopohjasta mitään. Jo Harvard-professori Robert D. Putnam osoitti vuosituhannen vaihteessa tekemissään tutkimuksissa, että monietnisissä yhteiskunnissa yhteiskunnallinen luottamus heikkenee, sosiaalinen pääoma murenee ja yhteiskunnallinen tehokkuus sulaa pois kulttuurikitkojen vuoksi. Tuloksena on myös talouden rapautumista.

Näin on Suomessakin käynyt. Merkkinä siitä on jatkuva eripura ja kantaväestön jakautuminen kahtia: niihin, jotka haluavat edistää kansallista etua, ja niihin, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä.

Myös taloustieteen vainioilla keskustelijat seikkailivat kuin Liisa Ihmemaassa. Toisen puolen keskusteluajasta he käyttivät sen märehtimiseen, voitaisiinko Suomeen saada lisää työvoimaa syntyvyyttä lisäämällä.

Totuus asiassa on sellainen, että kansakunnan selviytymistä ja suoriutumista ei määritä vain väestöllinen huoltosuhde, vaan työn tuottavuus ja työllisyysaste. Jos ymmärtää jotakin Nobel-palkitun Bengt Holmströmin tavasta sovittaa taloustiedettä viululle ja pianolle, ymmärtää varmasti myös sen, miksi hän painotti parin vuoden takaisissa puheissaan työn tuottavuuden kasvua.

Suomessa tehdään kyllä paljon työtä, mutta se tuottaa huonosti. Viisastenkivi löytyy työn tuottavuuden parantamisesta, eikä mistään väestöjen vaihtamisesta toiseksi. Huoltosuhde ja työllisyysaste voivat olla huonojakin, jos tehtävä työ tuottaa hyvin. Mutta huoltosuhteen ja työllisyysasteen paraneminen eivät korjaa kestävyysvajetta, mikäli työ tuottaa heikosti.

Työn tuottavuutta on heikentänyt viime vuosina maahanmuutosta johtuvan huoltavan verkoston kasvu, eli kulttuurikoordinaattorien, tulkkien, sosiaaliviranomaisten ja yhteiskunnallisia kitkoja sovittelevien byrokraattien tarve. Aikaa ja vaivaa on kulunut yhteiskuntamme kannalta tarpeettomien tai haitallisten vieraiden kulttuurien edistämiseen, johon suomalaisella yhteiskunnalla ei ole mitään velvoitetta. Täysin hakoteillä ovat siis ne, jotka luulevat voivansa parantaa työn tuottavuutta tai huoltosuhdetta sinänsä tarpeettomalla työllä.

Mikäli keskustelijoiden mieliaiheesta eli lisääntymisestä ja siihen uhratuista voimavaroista puhutaan, niin ketkähän tässä maassa loppujen lopuksi ovat jatkuvasti paksuina, jopa niin, että on ollut aihetta puhua lapsitehtaista ja naisten käyttämisestä synnytyskoneina? Tämä tuo mieleen, että kyseessä on väestöpoliittinen valloitushanke.

Syy suomalaisten huonoon lapsentekohalukkuuteen löytyy seksuaalisuutta vaarallistavien ”#Metoo”- ja ”#Suostumus2018”-hankkeiden lisäksi erityisesti siitä, että kantaväestöllä ei ole lapsiin enää varaa. Jos suomalainen perhe tai yksityishenkilö joutuu työttömäksi tai tulottomaksi, toimeentulotuki ei täytä tulovajetta, mikäli hakijalla on vähänkin helposti rahaksi muutettavaa omaisuutta, kuten suomalaisilla usein on.

Sen sijaan maahan pakolaisina tulleet ovat yleensä lähtökohtaisesti vailla varallisuutta ja täyttävät vasemmiston laatiman sosiaaliturvalainsäädännön köyhyysihanteet täydellisesti. Niinpä sosiaaliviranomaiset myöntävät heille kaiken tarpeellisen luoden oivalliset olosuhteet täällä oleskeluun ja lisääntymiseen.

Suurta epäoikeudenmukaisuutta sisältyy tilanteisiin, joissa työssäkäyvän matalapalkkaisen kansalaisen tulot eivät riitä asuinkustannuksiin ja perheensä elatukseen, kun taas Suomeen saapuneet turvapaikanhakijat asuvat suurperheineen kaupungin myöntämässä asunnossa veronmaksajien laskuun ilman, että kumpikaan aikuinen käy työssä.

Osa työn tuottavuudesta katoaa myös maahanmuuton piilokuluiksi luettaviin kulttuurikitkoihin, kuten kieli- ja viestintäongelmiin. Suorittavaa työtä tekevät ”koodarit” puhuvat tietenkin omaa kieltään netin hämyisissä laareissa ja portaaleissa, mutta myös kaupunkilegenda ”kosovolaisten lääkärien” halusta pelastaa maamme terveydenhuoltojärjestelmä osoittautuu tuhannen ja yhden yön tarinaksi. Kosovon tasavallassa suoritetut tutkinnot eivät kelpaa sellaisinaan Suomessa, niin kuin eivät myöskään Yhdysvaltain yliopistossa suoritetut lääkärin tutkinnot. Ulkomaalaiset käyttävät Suomessa huomattavasti enemmän julkisia terveyspalveluja kuin tuottavat.

Palvelualojen ulkomaalaistuessa väärin ymmärtämisen riski kasvaa, ja terveydenhuollossa se voi olla hengenvaarallista. Suomalaisten pakottaminen viestimään englanniksi on perustuslakimme vastaista ja tuhoisaa kulttuurillemme, sillä englanti on tappajakieli.


Työmarkkinoiden takinkääntäjät

On myös perin ajattelematonta rahdata työvoimaa ulkomailta kasvukeskuksiin, kun sitä olisi saatavissa Suomen työttömyyskunnista. Silti Suomeen palkataan esimerkiksi bussikuskeja ulkomailta, yhteiskunta maksaa lähes kokonaan heidän ammattiajokoulutuksensa, ja kaupunki myöntää asunnon, vaikka samoihin tehtäviin olisi tarjolla suomalaista työvoimaa taantuvista kunnista.

Timo Haapalan aloitteesta tilaisuudessa taivasteltiin, miksi kasvukeskuksissa asuminen on tavattoman kallista. Ei tarvitsisi tätäkään ihmetellä, sillä Suomeen sataa väkeä ovista ja ikkunoista niin, että kuntien sosiaalivirastot ovat joutuneet haalimaan vuokra-asuntoja markkinoilta täyttääkseen ne pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla. Pääasiallinen syy asumisen kallistamiseenkin on siis maahanmuutto.

EK:n Jyri Häkämies piti myös työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista perusteltuna, vaikka sitä kautta uhkaava työvoiman halventaminen ja verotulojen katoaminen toisiin maihin kiertyvätkin julkistalouden ja veronmaksajien, eli yksityishenkilöiden ja yritysten, piikkiin suomalaisten ihmisten työttömyysmenojen kasvuna.

Ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta luopumista koskevan eduskunta-aloitteen käsittely on ollut sikäli koomista, että edustajien tekemät aloitteet eivät yleensä etene varsinkaan, jos alullepanija on oppositiopuolueesta. Mutta tässä tapauksessa, jossa on ollut tavoitteena suomalaisen työvoiman aseman heikentäminen, aloite lähti liikkeelle kuin palava bensavana.

Anna Kontulan (vas.) sorvaaman paperin alkupäähän laittoivat nimensä kansanedustajat Emma Kari (vihr.), Tytti Tuppurainen (sd.), Veronica Rehn-Kivi (r.) ja Juhana Vartiainen (kok.), ja lopulta paperiin kirjasi nimensä eduskunnan enemmistö yli puoluerajojen, lukuunottamatta perussuomalaisia, joista yksikään ei kannattanut eikä tietääkseni edelleenkään kannata hanketta.

Aloitteen rivien väleistä voi sokea Reettakin lukea sen, millä tavoin huvitteluliberaalit sampanjasosialistit ovat kääntäneet selkänsä haalareihin pukeutuville suomalaisille duunareille.

Tämän merkiksi Rakennusliiton toinen varapuheenjohtaja Kyösti Suokas antautui haukkumaan käpykaartikenraali Kontulan johtaman aloitteen Ylen jutussa tavalla, joka on edelleen parin sitaatin arvoinen: ”Kontulan lakiehdotuksen tavoitteena on edesauttaa paperittomien työnsaantia, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä maasta”.

Aloitteen motiivi oli Suokkaan mukaan puhtaasti maahanmuuttopoliittinen, ja hän totesikin, että sosiaalietuusperäisten maahanmuuttajien työllistyessä tilanne vasta paha onkin: ”Me emme tarvitse kehitysmaista kuin 20 000–30 000 työntekijää, niin sen jälkeen suomalaiset eivät enää työskentele rakennustyömailla.” Jeremiadinsa loppuun hän naulitsi oman viisastumisensa: ”Ikinä en enää äänestä Vasemmistoliittoa.”

Vaalien lähestymisen huomaa puolueiden pikaviisastumisesta, sillä nyt lähes kaikki laskentotaitoiset ovat pyörtäneet puheensa Kontulan lakialoitteen edistämisestä. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka pian takki kääntyy vaalien jälkeen. Olen itse ilmaissut kantani jo aiemmin täällä, eikä minulla ole syytä vaihtaa mielipidettäni sen enempää nyt kuin tulevaisuudessakaan.

Lähes yksimielisiä näyttivät puhuvat päät olevan siitä, että työttömien aktiivimalli ei toimi toivotusti, ja eräät vaativat jopa siitä luopumista.

Tähän ei olisi tarvittu kokeilua eikä profeetan viisautta, sillä kirjoitin itse jo mallin käynnistyessä 2016, että sitä kautta tehdään työttömyyden uhreista syyllisiä. Patistelu ja rankaiseminen voisivat toimia, mikäli olisi työtä hakevien omassa vallassa päättää, saavatko he töitä vai eivät. Mutta työpaikkojen avaimet ovat yleensä työnantajien taskuissa.

Työttömyyden notkahtaminen ei johdu aktiivimallista vaan kilpailukykysopimuksesta ja kansainvälisestä sysäyksestä, joka on aina ollut suomalaisen teollisuuden herttakuningatar.

”Huutavasta työvoimapulasta” ja ulkomaisen työvoiman naaraamisesta huolimatta tässä maassa on edelleen 300 000 työtöntä, joiden joukossa on muiden muassa yli 4000 insinööriä, joten työvoiman haaliminen ulkomailta on kaiken kansan naurettava narraus.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Tutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Mehiläinen pisti – Sosiaalipolitiikka metsään menossa

Mediassa uutisoitiin äskettäin terveysjätti Mehiläisen myynnistä 1,8 miljardin kauppahinnalla ulkomaalaisille sijoitusyhtiöille. Suomalaisten omistus jää noin 40 prosenttiin. Tämän kotimaisuusasteen säilyttämisen ilmeisenä motiivina on pehmittää poliitikkoja hyväksymään tekeillä oleva sote-uudistus.

Mikäli sote toteutuu, alkaa terveydenhuoltopalvelujen yksityistämisen kautta virrata verovaroja kansainvälisille sijoitusyhtiöille. Jatkossa suomalaisilta ihmisiltä kannetut verovarat eivät jäisi kiertämään kansantalouteemme vaan päätyisivät kansainvälisen kapitalismin hyväksi.

En näe tällaisessa kansallisen edun polkemisessa mitään järkeä. Myös kokonaisuutena sote aiheuttaisi työttömyyttä julkisten palvelujen purkamisen kautta ja loisi uuden välinportaanhallinnon, jonka kaltaiselle himmelille ei ole kerta kaikkiaan mitään tarvetta.

Myöskään vasemmisto ei ole ihmisten elinolosuhteiden huonontamiseen viaton. Viime maaliskuussa vasemmistolaisten ay-liikkeiden omistama Kojamo Oy (entinen VVO) myi enemmistön valtion tuella rakennetuista vuokra-asunnoistaan kansainvälisille sijoittajille. Asunnot olivat vasemmiston rahasampo, sillä ammattiliitot kuittasivat asuntojen tuotoista verovapaat osingot. Näin valtion asumistuet virtasivat vasemmiston vaalitileille, mutta yhtä kaikki, rahat jäivät Suomeen.

Sen sijaan jatkossa kansainväliset sijoittajat voivat imuroida valtion asumistuet ulkomaille, joten ei ihme, että ostajaosapuoli on innoissaan. Asiassa käynee niin kuin Carunan myynnissä: maksut nostetaan kattoon. Ja vasemmisto laittaa äskettäin saamansa rahat punastellen liiveihinsä.

Tällaista taantumusta olisi poliittisesti vastustettava, mutta siihen ei yllä kuin tietty osa nykyisestä oppositiosta. Vikana on, että kansallisen edun valvonta on laiminlyöty, eikä nykypoliitikoilta löydy asiantuntemusta eikä toimintakykyä moisen kurjistamisen vastustamiseen.


Kokoomus ja kepu mädättävät työpolitiikkaa yhdessä vasemmiston kanssa

Myös sosiaaliturvan kokonaisuudistus on menossa täysin metsään. Hallitus on koettanut uskotella purkavansa kannusteloukkuja patistelemalla työttömiä aktiivisuuteen. On kuitenkin suuri vääryys rangaista ihmisiä työttömyysetuuksien heikennyksillä, mikäli aktiivisuuden osoittamiseen ei ole tilaisuuksia. Pakotettu aktiivisuus ei ole spontaania ja oikeaa aktiivisuutta vaan reagoimista painostukseen, jonka tuloksena syntyy passiivisuutta.

Sanktiot voisivat olla oikeutettuja tilanteissa, joissa ihmiset ovat syypäitä asemaansa. Todellisuudessa kukaan ei voi itse päättää työllistymisestään, kun työttömyys on rakenteellista eivätkä ihmiset voi väkipakolla kenenkään työpaikoille tai leipiin laittautua. Sen sijaan hallitus tekee työttömyyden uhreista syyllisiä.

Samanaikaisesti oikeistohallitus tekee kaikkensa kannattaakseen Anna Kontulan (vas.) tekemää aloitetta työvoiman saatavuusharkinnasta luopumiseksi myös EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta tulevia koskien. Vastustin suomalaisten ihmisten asemaa huonontavaa hanketta jo tässä ja tässä.

Jos ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luovutaan, suomalaiset eivät voi kohta työskennellä sen enempää akateemisissa tehtävissä kuin perinteisissä duunari- ja haalariammateissakaan. Internatsismin käänteissä on unohdettu, että kotimaisen työvoiman pitäisi olla hallituksen erityisessä suojeluksessa. Kokoomus on märkäkorvaministerinsä Kai Mykkäsen johdolla jälleen mädättämässä suomalaisten ihmisten oloja ja asemaa, ja perussuomalaiset tekevät aivan oikein pyrkiessään kiristämään myös työperäisen maahanmuuton ehtoja.

Kokoomus ja Kepu irtisanoutuvat kansallisen edun valvonnasta ja julistavat olevansa vihervasemmiston ihanteiden kannalla vain yhdestä syystä: säilyttääkseen hallituskelpoisuuden vasemmiston sanelemassa pelissä. Näin Suomen koko maahanmuuttopolitiikkaa tehdään vihervasemmiston pillin mukaan.


Yritteliäisyys-, sivistymis- ja omistamisvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä

Todellinen kannusteloukku sosiaalipolitiikassa sisältyy toimeentulotukijärjestelmään ja -lainsäädäntöön. Koska toimeentulotuki on omaisuusvähenteinen, se kannustaa ihmisiä hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti varattomiksi ja suorastaan kehottaa olemaan hankkimasta vähäistäkään ”helposti rahaksi vaihdettavissa olevaa omaisuutta”, jotta voisi turvata jokapäiväisen leivän saantinsa ja tulot juokseviin menoihin.

Toimeentulotukijärjestelmä kannustaa ihmisiä köyhyyteen ja kurjuuteen, ja näin käy, mikäli riippuvuus toimeentulotuesta on toistuvaa. Toistuvuus muuttuu sitä kautta pysyväksi.

Suoranainen ihmisoikeusrikos toimeentulotuki on silloin, kun se mahdollistaa esimerkiksi kuolinpesissä olevan varallisuuden ja sitä vastaan annetun toimeentulotuen ulosmittaamisen perinnönjaon jälkeen. Sellainen järjestelmä vie ihmisiltä niin ajoneuvot kuin asunnotkin.

Toimeentulotukijärjestelmä ei ole mikään tukemisen muoto vaan kurjuuden kuilu ja rotanloukku. Myös ”viran saadakseen vihreä” professori Heikki Hiilamo on todennut, että koko toimeentulotuen idea on käsittämätön. Omasta mielestäni se on epäoikeudenmukainen. Sotella ei kuitenkaan puututa näihin heikkouksiin, jotka kaipaisivat pikaista korjausta.

Yleisradion nettisivut esittelivät äskettäin kuusi mallia sosiaaliturvan kokonaisuudistusta varten. Myös itse olen esittänyt aiheeseen kannanottoni.

Oman käsitykseni mukaan työttömyysetuudet, asumistuki ja niitä täydentävä toimeentulotukijärjestelmä pitäisi korvata negatiivisen tuloveron tapaisella perustulojärjestelmällä, jonka luonnostelin teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan.

Näin turvattaisiin oikeudenmukainen kohtelu jokaiselle, joka jää vaille jokapäiväisiin ja tavanomaisiin elinkustannuksiin riittävää tuloa esimerkiksi työttömyyden vuoksi. On väärin, että toimeentulotukijärjestelmä saattaa kansalaisen puille paljaille vain siksi, että hän ei voi itsestään riippumattomista syistä turvata omaa toimeentuloaan ansiotulojen katkettua.

Samanlainen on myös yritteliäisyys- ja sivistymisvihamielinen työttömyysetuusjärjestelmä, joka käytännössä estää kaikkeen yritteliäisyyteen liittyvän arvotuotannon, työelämän ulkopuolella tapahtuvan produktiivisen toiminnan ja itsensä kehittämisen esimerkiksi opiskelemalla.

Sen sijaan, että hallitus suunnittelisi palkitsevaa sosiaaliturvamallia, se on omaksunut porkkanoiden sijasta piiskan ja soveltaa vanhakantaista rankaisemiseen perustuvaa järjestelmää. Uhattuna oleminen ei kuitenkaan vapauta ihmisten voimavaroja vaan ohjaa siilipuolustukseen, joka yhteiskuntakäytännössä myös näkyy.

Helsingin Sanomien työpoliittinen tiedepieru

Joidenkin mielestä puolillaan oleva juomalasi on puoliksi tyhjä, toisten mielestä puoliksi täynnä. Kenenkään ei tarvitse arvailla, miten asia on Helsingin Sanomien toimituksen mielestä, sillä lehti pyrki manipuloimaan lukijoitaan jutulla ”Lähes puolet suomalaisista ottaisi Suomeen lisää maahanmuuttajia – ’Ehkä ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei se ole maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt’”.

Yhtä hyvin tai paremminkin voitaisiin kirjoittaa: ”Yli puolet suomalaisista ei ottaisi Suomeen lisää maahanmuuttajia – Ehkä ihmiset ovat ymmärtäneet, että se on maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt”.

Helsingin Sanomien selvityksestä (niin kuin tutkimuksista yleensäkin) voidaan erottaa data ja tulkinta. Data kertoo, että 47 prosenttia vastaajista sanoi ”kyllä” kysymykseen ”pitäisikö Suomeen ottaa enemmän maahanmuuttajia?” Väittämän ”kaikkien, jotka haluavat tulla Suomeen asumaan ja tekemään työtä, on saatava tulla tänne” kanssa samaa mieltä oli 22 prosenttia ja osittain samaa mieltä 45 prosenttia. Täysin eri mieltä oli 11 prosenttia. Kolmas kysymys koski ”rasismia”, mikä paljasti lehden motiivin: pyrkimyksen tehdä työpolitiikalla maahanmuuttopolitiikkaa.

Saadut numerot eivät oikeuta tulkintaa, jonka mukaan ”ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei se ole maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt”, sillä gallup-tyyppisessä kyselyssä ei ollut tiedusteltu, eritelty eikä taustoitettu maahantulon perusteita eikä tulijoiden ja vastaajien motiiveja.

Kantas TSN:llä teetettyä kyselyä ei voida sanoa tutkimukseksi, sillä selvitys hukutti siirtolaisuuden erilaiset vanat ja vuonot yleiseen ”maahanmuutoksi” kutsuttuun ilmiöön jo asiaa tiedusteltaessa. Tämän niputuksen jälkeen ajatukset johdatettiin sitten ”rasismia” koskevaan kysymykseen.

On kuitenkin suuri ero sillä, onko maahanmuuttajan motiivina esimerkiksi tilapäinen työskentely EU- tai ETA-maista, turvapaikkaturismi, pakolaisuus tai elintasosiirtolaisuus. Koska selvityksessä ei pyydetty arvioimaan maahanmuuttoa tulijoiden motiivien kannalta, se on tutkimuksellisesti mitätön. Motiiveja ei antauduttu arvioimaan ilmeisesti siksi, että onhan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden motiivien arvostelu Petteri Orponkin mielestä ”rasismia”, vaikka oikeasti se on rationalismia.

Helsingin Sanomien argumenttien kumoaminen

Helsingin Sanomat ohjasi ajattelemaan maahanmuutosta yksiaineksisena massana ja koetti lavastaa työperäisen siirtolaisuuden suosiossa näkemistään värähdyksistä perustelut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden laajenevalle vastaanottamiselle.

Lehden kaupittelemat ajatuskulut ovat kestämättömiä siksi, että (1) maahanmuuttoa koskevaa tutkimusdataa ei ollut jäsennelty maahanmuuton motiivien ja tarkoitusperän mukaan ja (2) koska tutkimusdatasta ei välttämättä seuraa lehden tekemiä johtopäätöksiä vaan niiden vastakohtia.

Lehden markkinoimat johtopäätökset ovat kestämättömiä myös kolmesta muusta syystä: (3) muualta saatu tutkimusnäyttö on ristiriidassa lehden tilaaman selvityksen kanssa, (4) vierastyövoima vie automaattisesti työpaikkoja kantaväestöön kuuluvilta ja (5) kansalaismielipiteitä ei ylipäänsä voida pitää oikeassa olemisen perustana työpolitiikassa, sillä kaduilta kerätyt näkemykset eivät sinänsä perustu asiantuntemukseen.

Totuus asiassa onkin aivan toisenlainen. Lehti itse kirjoitti puolitoista vuotta sitten eurobarometritutkimuksesta, jonka mukaan 96 prosenttia suomalaisista haluaa rajoittaa EU:n ulkopuolelta tulevaa maahanmuuttoa. Chatham Housen viime helmikuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan keskimäärin 59 prosenttia tutkituista eurooppalaisista haluaisi lopettaa muslimien maahanmuuton kokonaan (aiheesta lisää tässä).

Ulkomainen työvoima on myös itsestään selvästi kilpailuasetelmassa kantaväestön kanssa. Kasvukeskusten työvoimapula on näennäistä, sillä Suomen työttömyysalueilta olisi saatavissa kotimaista työvoimaa, kunhan julkinen valta tukisi yhtä avokätisesti suomalaisten siirtymistä kasvukeskuksiin kuin se nyt tukee pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulevien asuttamista pääkaupunkiseudulle ja muihin suuriin kaupunkeihin (vierastyövoiman suosimisesta lisää tässä). Akateemisten asiantuntijatehtävien täyttäminen ulkomaalaisilla puolestaan on suomalaisten suora tappio ja mädättää kotimaista kulttuurielämää (aiheesta enemmän tässä).

Ja edelleen: kansalaisten mielipiteet eivät perustu tietoon, joten niitä ei voida pitää tiedonmuodostuksen perustana, ovatpa ne mitä tahansa. Monet tiedotus- ja toitotusvälineet käyttävät kuitenkin tätä kehämäistä ajatuskulkua propagandansa pohjana silloin, kun ne havaitsevat mielipiteiden tukevan toimituksen omaa kantaa. Tosiasiassa mielipidetiedustelut eivät koskaan tuota tietoa kysytystä asiasta vaan siitä, mitä ihmiset ajattelevat kysytystä asiasta.

Myös analyysi oli puolueellista. Helsingin Sanomat tukeutui Kantas TSN:ltä tilaamansa selvityksen tulkitsemisessa vasemmistoa edustavaan sosiologi Lena Näreeseen, joka tunnetaan Stop deportations -aktivistina, sukupuolen ja intersektionaalisuuden tutkijana sekä feministisenä kommentaattorina eikä työpolitiikan asiantuntijana. Niinpä Näre paljasti motiivinsa ja viitekehyksensä peittelemättömästi myös lehdessä: ”Näin Suomen itsenäisyyden merkkivuotena on syytä purkaa ajatuksiamme suomalaisuudesta. On myös rodullistettuja suomalaisia ja Suomeen muuttaneita suomalaisia.” – Tämä oli hauska kuulla. Näre näyttää keksineen uuden sanan: rotu. (Aiheesta tarkemmin tässä.)

Johtopäätökset

Johtopäätöksenä voin sanoa, että Helsingin Sanomien yritys liudentaa työpoliittisissa motiiveissa vallitsevat erot yleiseen ”maahanmuuttoon” ei onnistunut. Ei onnistunut myöskään yritys tehdä työpolitiikalla väestöpolitiikkaa. Ja täysin epäonnistui lehden pyrkimys oikeuttaa etnistä väestöjen sekoittamista työpolitiikan verukkeella.

Helsingin Sanomien kirjoittelusta voidaan sanoa, että lehti on disinformaation ja propagandan runsaudensarvi, todellinen pseudojournalismia harjoittava valhemedia. Se on kolmikymppisten risupartaisten wannabe-teinien maailmanparannusaviisi, jonka kynäilijöiltä maailma on kadonnut alta.

Jos yhteiskuntapolitiikan välineeksi valitaan tendenssi, jonka mukaan länsimaissa vallitseva syntyvyyden lasku ja väestökäyriin muodostumassa olevat kuhmut koetetaan kompensoida kehitysmaista tulevalla maahanmuutolla, tehdään (1) samalla väestöpoliittinen valinta, jonka mukaan länsimainen rotu tuomitaan väistymään omista kotimaistaan.

Toiseksi (2) antaudutaan uskomaan, että muualta tuleva väestö voi oikeasti korvata kantaväestön lisääntymiseen perustuvan työvoiman uusintamisen. Näyttö tämän oletuksen puolesta puuttuu, sillä kehitysmaista tulleet ovat työllistyneet heikosti, ja maahanmuutto etenkin Lähi-idästä ja Afrikasta on ollut vain sosiaalietuusperäistä.

Kaiken yläpuolella on (3) arvokysymys: onko perusteltua ja haluavatko kantaväestöt, että valkoinen länsimainen ihminen syrjäytyy omissa kotimaissaan siksi, että länsimaihin ”saadaan” työvoimaa, jota täällä ei oikeasti tarvita? Syy maailman suurimpiin ekologisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin, sivistyksellisiin, poliittisiin ja turvallisuusongelmiin on kehitysmaiden väestöräjähdys, joka pitäisi saada kuriin eikä suinkaan puretuksi länsimaihin, joihin ongelmat ovat nyt siirtymässä.

Länsimaiden väestön uusintaminen tulisi taata tekemällä kantaväestöjen etua tukevaa sosiaalipolitiikkaa, jolla vierasperäisten tuloa valmiisiin pöytiin ei helpoteta, kuten Helsingin kaupungin tukemassa terveysturismissa, vaan vaikeutetaan. Sillä työvoiman pitää olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa.


Parempaa työpolitiikkaa:

Lopuksi viite teokseeni, jossa selvitetään myös sitä, kuinka pärjätä työelämän ja työttömyyden kurimuksissa.

Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan

Mihin työ katosi?

Demarinuori Eetu Kinnunen kirjoitti hetki sitten työelämän uudistamisesta puolustaakseen Antti Rinnettä, joka vaati työntekijöiden kurittamisen lopettamista. Kannanotto oli perusteltu mutta ay-äänenpainojen leimaama.

”On surullista, että vastakkainasettelu on mennyt tasolle, jossa halu nostaa työhyvinvoinnin ja työuran mittainen osaamisen kehittäminen mukaan työelämän kehittämistä koskeviin keskusteluihin koetaan poliittisen kentän oikealla laidalla hyökkäyksenä”, Kinnunen sanoi.

Kokoomuksen kansanedustaja Harri Jaskari puolestaan puolusti työttömiä viranomaisten mielivaltaa vastaan, mistä Uusi Suomi teki niin ikään uutisen.

Itse en näe oikeiston ja vasemmiston tavoitteissa mitään vastakohtaa. Suomalainen työpolitiikka on aina ollut hyvin konsensushakuista. Esimerkkinä sovittelun vaikuttavuudesta ovat pyhäpäivien kaksinkertaiset palkat, joita ei taideta tuntea missään muualla maailmassa.

Syyt siihen, että tuota ihannoitua ja kaivattua työtä ei enää riitä kaikille, ovatkin aivan muualla. On selvää, että myöskään työttömiä ei pitäisi ahdistella Jaskarin kuvaamalla tavalla, ja kerrassaan hienoa on, että kokoomuksessa ymmärretään tämä.

Hallitus on kuitenkin täysin väärillä linjoilla, kun se ensi vuoden alusta alkaa leikata asteittain työttömyysturvaa niiltä, jotka eivät työllisty. Niin voitaisiin tehdä, jos olisi työnhakijan omassa vallassa päättää, saako työtä vai ei. Tosiasiassa kukaan ei voi päättää asiasta omin toimin, ja siksi uhreista ollaan nyt tekemässä syyllisiä hallituksen työvoimapolitiikassa.

Syyt massatyöttömyyteen ovat muualla kuin vasemmiston ja oikeiston keskinäisessä kähinässä, ja siksi asiaa pitäisi ratkoa kokonaan toisin. Suuri osa työstä on peruuttamattomasti kadonnut.

Kun kysytään, minne demarien ja kokoomuslaisten yhdessä rakastama työ katosi, vastaus ei ole, että globalisaatio vei työpaikat ulkomaille. Oletko huomannut, että sinä teet itse suuren osan siitä työstä, jonka joku muu teki ennen sinua varten?

En tarkoita nyt vain Ikean huonekalujen kokoamista tai autojen tankkausta kylmäasemilla. Itsepalvelukassat ovat lisääntyneet myös supermarketeissa. Pankeissa (jotka kehtaavat kutsua itseään rahalaitoksiksi) ei enää käsitellä käteistä rahaa. Hammashoitolasta neuvotaan korjaamaan kipuileva purukalusto apteekista saatavalla itsehoitosetillä ja niin edelleen.

Myös toimittajia on entistä enemmän toimettomina, kun tiedon lähteille pääsee internetin ansiosta entistä helpommin, eikä sitä tarvitse enää ”toimittaa”. Jokainen on itse oma toimittajansa, niin kuin minäkin nyt tässä. Tekniikan ja tuotantoportaan kehitys on tehnyt myös kaikenlaiset korjaamot tarpeettomiksi, kun mitään ei enää kannata – tuskin osataankaan – korjata, vaan rikki mennyt elektroniikka laitetaan kierrätykseen ja tilalle hankitaan uusi – matkapuhelimille tyypilliseen tapaan.

Työelämässä jokainen näyttää olevan nykyisin tasavertaisen arvoton. Suomessa tuntuu olevan työpaikkoja perinteisen alkutuotannon sijasta enää vain aloilla, joilla on kyse välistä vetämisestä. Tällaisia aloja ovat puhelinmyynti, pikavippien markkinointi ja erilaiset kalliit mutta turhanaikaiset välityspalvelut. Yhteistä niille on, että niiden piirissä ei tuoteta henkistä eikä materiaalista lisäarvoa. Ovatko niiden ylläpitäjät muuta kuin keinottelijoita?

Jotta yhteiskuntamme menestyisi, kansantalouteen pitäisi tuottaa vaihtokelpoisia arvoja. Tarvitaan siis kumous arvotuotannossa. Tietoinen kuluttaja ei myöskään osta enää mitään pelkän brändin perusteella vaan saamansa hyödyn tai lisäarvon vuoksi. Tämä on tehnyt H&M:n ja Tokmannin tapaiset menestystarinat mahdollisiksi. Kumpikaan ei myy ensisijaisesti kalliita brändituotteita vaan on itse oma maailmansa. Vahvasti brändätyt ja bränditavaraa myyvät firmat, kuten Stockmann, luisuvat alamäkeä tietenkin myös keskiluokan ylivelkaantumisen ja sen keskeisen syyn eli asuntokuplan vuoksi.

Kolmen viimeksi koetun suuren laman syyt ovat olleet rahoitusjärjestelmässä, kun pankit ovat yliluotottaneet taloutta torjuakseen lamaa. Vaikka rahoitus onkin kaiken taloudellisen toimeliaisuuden primus motor, kaiken tuottavuuden ytimessä ovat kuitenkin työ ja vaihtokelpoisten arvojen tuottaminen.

Siksi työelämässä pitäisi tuottaa arvoja. Nykyisin liian suuri osa toiminnasta keskittyy vain huoltavan verkoston ylläpitämiseen. Toiseksi pitäisi mahdollistaa arvotuotanto myös työelämän ulkopuolella.

Kaikkea arvotuotantoa ja toimintaa ei voida järjestellä työksi – ei sen enempää yritystoiminnaksi kuin palkkatyöksikään. Teethän jo nyt suuren osan entisen työnkuvan mukaisesta duunista itse. Tällaista arvotuotantoa on laajasti taiteiden, tieteiden ja matalapalkkaisten elämäntapa-ammattien piirissä.

Niinpä suhde työhön ja työttömyyteen pitäisi järjestellä kokonaan uudestaan. Uudistuksen yksi instrumentti on perustulo. Perustulo mahdollistaisi arvotuotannon rankaisematta yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisesta. Siten se poistaisi Jaskarinkin kuvailemat järjettömät toimet. Luonnostelin jo kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, kolmas ajantasaistettu painos 2015) mallin dynaamiseksi perustulojärjestelmäksi, joka muistuttaa negatiivista tuloverojärjestelmää.

Työttömyysetuudet, peruseläkkeet, opintotuen, asumistuet ja toimeentulotuen sekä muut sosiaaliedut tasapuolisesti korvaavan perustulon tehtävä on vapauttaa ja vähän velvoittaakin ihmiset osallistuvaan arvotuotantoon. Osmo Soininvaaran kaavailema kansalaispalkkamalli kyseinen perustulojärjestelmä ei kuitenkaan ole. On hyvä, että hallitus vie tätä asiaa lopultakin eteen päin.

Normien purkaminen on oikeuksien heikentämistä

Kuluvalla hallituskaudella poliittiseen kieleen on pesiytynyt uudissana ”norminpurku”. Se on synnytetty liittämällä yhteen kaksi tavanomaista sanaa (”normi” ja ”purku”). Näin on luotu yhdyssana, joka on suomen kieliopin vastainen. Oikea muoto olisi esimerkiksi ”normin purku”. Vielä parempi olisi ”normien purkaminen”, sillä kyse on useiden normien purkamisesta. Muodostamalla keinotekoinen yhdyssana on nähtävästi haluttu luoda mielikuva, että kyseessä on jonkinlainen oma ilmiönsä, joka ansaitsee ihan oman käsitteensä. Tämän merkiksi hallitus on avannut aiheelle myös oman Internet-sivustonsa osoitteessa ”norminpurku.fi”.

Normit voidaan jakaa muodollisiin juridisiin normeihin ja sosiaalisiin epävirallisiin normeihin. Normeja ovat kielto-, käsky- ja -lupanormit. Normeilla kerrotaan, mitä ei saa tehdä, mitä pitää tehdä ja mitä saa tehdä. Samalla kun normeilla perustetaan velvollisuuksia, niillä luodaan oikeuksia. Toisille ihmisille langetettavat velvollisuudet ovatkin yleensä toisten ihmisten oikeuksia. Purettaessa normeja heikennetään oikeuksia, jotka ovat hyvinvointiyhteiskunnan tunnusmerkkejä.

Hallitus on oikeassa siinä, että lainsäädännössä on paljon järjen vastaisia normeja, joiden alkuperä on puhtaasti ideologinen. Poliittinen vihervasemmisto on ollut mestari tekaisemaan sertifikaatteja, joiden kaikkia seurausvaikutuksia ei ole mietitty.

Rakentamislainsäädäntö on todellinen turhien normien runsaudensarvi. Vihreiden vaatimuksesta on luotu normi, jonka mukaan kerrostaloihin ei saa rakentaa kattohuoneistoja, jos rakentamisen yhteydessä ei saneerata pihaa. Näin taloyhtiöiden tavoittelemat tuotot hupenevat pihojen saneerauksiin, vaikka päämääränä olisi kerätä rahaa välttämättömiin muihin korjauksiin. Vihreiden vaatimuksesta on luotu myös nollaenergialuokka, jonka mukaan taloista ei saisi tihkua mitään ulos. Se on jo fysiikan lakienkin vastainen ihanne.

Vihreiden synnyttämä normi on sekin, että jokaiseen valmistuvaan uuteen asuntoon pitää rakentaa kylpyhuone, jossa voi kääntyä pyörätuolilla. Tämä johtaa siihen, että kylpyhuoneista joudutaan tekemään messuhallin kokoisia, jolloin ne lohkaisevat pienasuntojen neliöpinta-alasta neljänneksen pois. En vastusta vammaisten oikeuksia, mutta uudisrakentamalla ei asuntokantaa voida koskaan muuttaa vammaisten etujen mukaiseksi. Sen sijaan rakentamispoliittisilla vaatimuksilla estetään tehokkaasti asuntojen rakentamista kenellekään. En näe estettä muutamien vammaisasuntojen rakentamiselle, mutta nähdäkseni kaikkien asuntojen ei tarvitse olla tehtyjä vammaisille ainakaan niin kauan, kuin kaikki ihmiset eivät ole vammaisia.

Vihreiden aloitteesta perustetun keskineliömetrimäärävaatimuksen mukaan uusien taloyhtiöiden keskimääräisen pinta-alan piti olla 75. Koska kasvukeskuksissa on kysyntää lähinnä vain sellaisista pienistä asunnoista, joihin ihmisillä on varaa, joudutaan pienten asuntojen tuottamiseksi rakentamaan muutamia valtavan suuria asuntoja, joista ei ole kysyntää lainkaan. Kuntien sosiaalitoimet vuokraavat niitä sitten Afrikasta ja Lähi-idästä tuleville haittamaahanmuuttajille ja heidän suurperheilleen, joille sosiaaliturvajärjestelmämme tarjoaa ylläpidon.

On hyvä, että hallitus purkaa sen tapaisia säädöksiä ja sääntelyä, jotka estävät järkiperäistä toimintaa ja maamme omien kansalaisten etujen edistymistä tai joiden toteuttaminen tulee yhteiskunnalle kohtuuttoman kalliiksi tuottamatta riittävää vastiketta.

Hallitus ei ole kuitenkaan sujuvoittanut yhteiskunnallista toimintaa vain rakentamisnormeja purkalla, yhtiöittämällä valtion laitoksia tai pyrkimällä avaamaan rautatieliikennettä ja postitoimintaa kilpailulle. Sivuseurauksena myös valtion liikelaitosten sisäisestä subventiopolitiikasta ollaan luopumassa. Esimerkiksi Postin tuottavat osat yritetään myydä pois ja jättää kannattamattomat valtion ja veronmaksajien riesaksi. Samoin VR:ää uhkaa kannattavan liiketoiminnan myynti ja tappiollisesta luopuminen. Tämä merkitsee alueellisen eriarvoisuuden syvenemistä, kun junat ja posti eivät kulje kuihtumassa oleville kulmakunnille entiseen tapaan.

Kun ”norminpurkuhankkeen tavoitteena on helpottaa yritysten toimintaa ja kansalaisten arkea sääntelyä keventämällä ja uudistamalla”, kansalaisten arki ei ole helpottunut vain ”edistämällä digitalisaatiota”, kuten ohjelma painottaa. Hallitus on myös halunnut vähentää julkisten virkojen pätevyysvaatimuksia ja heikentää valitusmahdollisuuksia kansalaisten oikeusturvan tappioksi.

Myöskään kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen ei ole tuonut mitään merkittäviä etuja kenellekään. Työntekijöille ja kauppiaille se ei ole ollut onneksi, sillä kilpailullisista syistä liikkeet joutuvat pitämään ovensa auki myös pyhäisin, vaikka se söisi henkilökunnan vapaa-ajan eikä tuottaisi mainittavaa voittoa. ”Ulosottomenettelyn sähköistäminen” puolestaan on taannut vain kansalaisten oikeusturvan heikentymisen ja sen, että ihmisten pankkitilejä puhdistetaan entistä kovakouraisemmin. Työntekijöiden koeaikaa puolestaan pidennetään ja takaisin ottamisen velvollisuutta pidennetään, tietenkin työntekijöiden tappioksi.

Muutamia aineellisen maailman osa-alueita lukuun ottamatta normien purkaminen on ollut ihmisille haitaksi. Siten on vain heikennetty ihmisten sosiaalisia oikeuksia.

Normien purkaminen on nimetty hallituksen ”kärkihankkeeksi”, ja sen toteutus on uskottu liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin käsiin. Yrittäjätaustainen Berner on purkanut normeja himokkaasti ja kansalaisten oikeusturvaa ajattelematta. Hänelle ei ole kunnian kukko laulanut monissa muissakaan yhteyksissä, ja myös ihmisten oikeusturvan kumoamisessa liikutaan perustuslain äärirajoilla.

Eräs perustuslainvastaisuus sisältyy hallituksen yritykseen siirtää työviranomaisten palvelut yksityisten tahojen tehtäviksi. Tosiasiassa mikään yksityinen taho ei voi tehdä työpoliittisia ratkaisuja, joilla puututtaisiin kansalaisten oikeuksiin tai etuihin. Ne voi tehdä vain viranomainen.

Tietenkin myös viranomaiskäytännöissä harjoitettava kansalaisten patistelu rikkoo ihmisten itsemääräämisoikeutta vastaan, sillä liberaalin self-ownership -periaatteen nojalla ihmisen voidaan katsoa omistavan itsensä, työvoimansa ja henkiset sekä fyysiset potentiaalinsa. Niinpä myöskään viranomaisella ei ole oikeutta puuttua ihmisten asemaan patistelemalla tai uhkaamalla työttömyysetuuksien tai perustoimeentulon epäämisellä.

Perustoimeentulo ja työllisyyspolitiikka tulisikin kytkeä irti toisistaan, sillä voidaan katsoa, että jokaisella kansalaisella pitää olla oikeus perustoimeentuloon myös riippumatta siitä, työllistyykö hän vai ei. Tämä johtuu tosiasiasta, että suurtyöttömyyden aikakaudella työn saanti ei ole ihmisen omassa vallassa, eikä kukaan voi itse päättää asemastaan. Niinpä hallitukselta onkin väärin uhata ihmisiä työttömyysetuuksien menetyksillä siinä tapauksessa, että he eivät työllisty. Tässäkin asiassa kepulaiset ja kokoomuslaiset ministerit vetävät väärästä narusta.

Turvapaikanhakijoille työvelvollisuus

Mediassa ja politiikassa vellovaa maahanmuuttokeskustelua rikastuttamaan minulla on tarjota lähinnä kaksi kannanottoa. Niistä ensimmäisen (1) olen esittänyt jo aiemmin. Pakolaisina ja turvapaikanhakijoina saapuvien maahantulo aiheuttaa Euroopassa suurempia ongelmia kuin se ratkaisee lähtömaissa. Siksi vastaanottoon perustuva politiikka pitäisi lopettaa ja rajat sulkea.

Suomen hallitus on kokoomuksen ja kepun vaatimuksesta peräämässä maahanmuuttoon 452 miljoonaa euroa lisää – tänä vuonna jo kuluneiden 600 miljoonan lisäksi. Näin siis tilanteessa, jossa suomalaisten ihmisten opintotuesta, lääkemenoista, sosiaaliturvasta ja yliopistojen toimintamenoista vaivoin säästetyt kymmenet miljoonat uhrataan muualta tulevien hyväksi.

Jotain myönteistäkin ollaan vihdoin saamassa aikaan: Olli Immonen on jättänyt Petteri Orpolle kysymyksen, jossa vaaditaan terrorismiin kytkeytyneiden henkilöiden karkottamista Suomesta, ja ministeri Hanna Mäntylä on saamassa maahanmuuttopoliittisia linjauksia uudistettua niin, että Orponkin mukaan ”voidaan puhua jo pikakäännytyksistä”.

Sekä yhteiskuntaan sopeuttaminen, tilapäinenkin asuttaminen että palauttaminen tulevat yhteiskunnallemme joka tapauksessa erittäin kalliiksi. Voisitko esimerkiksi itse sanoa, milloin valtio olisi kustantanut Sinulle, hyvä lukija, ilmaisen lentomatkan Lähi-itään tai Afrikkaan? Palauttamista tavalla tai toisella tulee silti pitää ensisijaisena vaihtoehtona, mutta oleskeluluvan saavista tulee varmasti myös niin sanottuja ”ikuisia turisteja.”

Niinpä toinen (2) kannanottoni koskee tulijoiden integraatiota. Kovin vähän on ehditty ajatella, mihin tulijat sijoittuvat vastaanottokeskuksista. Koska kaikkia oleskeluluvan saavia ei ilmeisesti voida ainakaan heti palauttaa, pitää maahan jäävien integroimisen suomalaiseen yhteiskuntaan alkaa välittömästi. Tämä noudattelee toimintafilosofiani perusperiaatetta, jonka mukaan kaikki hyvät ja menestyvät hankkeet alkavat viipymättä. Jos ne eivät ala heti, ne eivät ala todennäköisesti koskaan, ja pitkittyessään asiat mutkistuvat.

Samalla kun rajoja laitetaan soukemmalle, olisi huomiota keskitettävä maahan saapuneiden integraatioon. Toimeton ihminen turhautuu. Niinpä toimettomille maahantulijoille pitäisi heti osoittaa työtä. Koska suuri osa maahan saapuneista näyttää olevan melko hyväkuntoista ja nuorta porukkaa, ehdotan, että yhteiskunta teettäisi heillä sellaisia töitä, jotka suomalaisilta jäävät suorittamatta työn kalleuden ja muiden ay-poliittisten pullonkaulojen vuoksi.

Tekemätöntä työtä kyllä löytyy, ja ainoastaan palkanmaksaja puuttuu. Palkka on kuitenkin jo tavallaan maksettu sosiaalietuuksina. Pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleita voitaisiin rekrytoida esimerkiksi maatalouden piiriin tekemään voimaa ja kuntoa vaativia maatalous- ja metsätöitä. Koska maataloustöitä on tarjolla lähinnä haja-asutusalueilla, joiden liepeillä suuri osa vastaanottokeskuksistakin on, tulijat voisivat palvella paikallisia maatalousyrittäjiä omalla työpanoksellaan sekä auttaa metsien hoidossa ja raivauksessa. Sama pätee valtion metsiin ja maaomaisuuteen.

Vastaanottokeskusten paikalliseen elämään sitouttaminen estäisi maahanmuuttajien kasautumista kasvukeskuksiin ja sitä kautta torjuisi asuntopulaa, ghettoutumista ja omalle saarelleen linnoittautumista lähiöissä. Näin estettäisiin syrjäytymistä, joka on pitkäaikaistyöttömyyden yksi oheisilmiö.

Aikaa myöten osa heistä voisi hankkia työllään oman maatalousyrityksen asiasta mahdollisesti innostuttuaan. Samaan tapaan monet suomalaiset vuokraviljelijät lunastivat torpan aikoinaan omaksi, ja syntyi juureva oman tuvan ja luvan identiteetti. Ja sanoohan toki kiinalainen sananlaskukin, että ammateista ensimmäinen on maanviljelijän ammatti.

Salskeita maahanmuuttajia voitaisiin hyödyntää myös rakennusteollisuudessa. Tämä antasi näyttöä oman kodin hankintaan liittyvästä vaivasta, joka aikanaan palkitsee tekijänsä. Jos koulutusta alalle ei ole, sitä voitaisiin antaa työssäoppimisen periaatteella. Pitkästä teoreettisesta koulutuksesta ei ole näillä aloilla muutenkaan paljoa hyötyä. Monessa kasvukeskuksessa kaupungit joutuvat teettämään uusilla kaava-alueilla suuria maansiirtotöitä, joiden kalleus ja tekijäpula ovat esteinä rakentamisen aloittamiselle. Niinpä kaupungit ja valtio voisivat teettää osan tämäntyyppisistä töistä maahanmuuttajilla.

Ongelmana on, että suomalainen ay-liike vastustaa työn siirtämistä maahanmuuttajien hyväksi pitäen sitä kahden kerroksen työmarkkinoihin johtavana politiikkana. Ilman tällaista ratkaisua tietyt työt jäävät kuitenkin kokonaan hoitamatta. Suomalainen tekijä ei kerta kaikkiaan ole käytettävissä näihin töihin millään kilpailukykyisellä hinnalla. Seurauksena on hintakilpailukyvyn romahtamista ja kustannustason nousua niin, että myöskään palkansaajat eivät pysty enää ostamaan työn tuloksia. Tämä puolestaan syventää lamaa.

Mikä sitten oikeuttaisi pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleiden maahanmuuttajien käyttöä näillä aloilla? Olenhan itsekin kirjoittanut teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (3. painos 2015), että moiset hätäaputyöt kuuluvat sotien ja katastrofien jälkeisiin yhteiskuntiin. Vastaus on, että me olemme juuri nyt tuollaisessa katastrofaalisessa tilanteessa.

Maahanmuuttajien käyttö esimerkiksi tonttien raivauksessa ja asuinalueille perustettavien puistojen rakentamisessa johtaisi rakennusteollisuuden elpymiseen ja helpottaisi sitä kautta asuntopulaa, jota maahanmuutto itsessään syventää. Myös hallitusohjelmassa olevaa tieverkon parantamista voitaisiin toteuttaa maahanmuuttajatyövoimalla, aivan kuten myös ympäristönsuojelutehtäviä. Pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla voitaisiin teettää tuulivoimalapuistoja, tekoaltaita ja vaikkapa Talvivaaran jälkitöitä. Voitaisiin heitä hyödyntää terroristien etsinnässäkin.

Tulijoiden joukossa saattaa olla koulutustaustaltaan hyvin erilaisia ihmisiä, mutta yhtä kaikki, jokaiselle sopivat ainakin ammattipätevyyttä vaatimattomat työtehtävät. Toisaalta hyvinkoulutettuja pitää voida sijoittaa sellaisiin pätevyyttä vaativiin ammatteihin, joihin suomalaisia ei ole saatavilla.

Suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen ja työntekijöiden oikeuksien turvaamiseksi turvapaikanhakijoiden työvelvollisuuden ei pidä kuitenkaan viedä yhtäkään työpaikkaa kantaväestöön kuuluvilta ihmisiltä sen enempää teollisuuden, kaupan, koulutuksen kuin minkään muunkaan alan piirissä. Siksi turvapaikan hakijoilla pitää teettää nimenomaan töitä, joita normaalisti ei tehtäisi ja joita järjestetään alkutuotannon piirissä. Ammattityötä ei teetettäisi velvoitetyönä, vaan velvoitetyöllä helpotettaisiin ammattityön tekemistä. Suurin este varsinaisen ammattityön teettämiseen vierasperäisillä on kielitaidon ja lakisääteisten pätevyyksien puute.

Yksityiset työnantajat maksavat luonnollisesti sopimusten mukaista palkkaa kaikille, mutta yhteiskunnan pitää ottaa tehtäväkseen työn osoittaminen, mikäli työpaikkoja ei ala heti löytyä. Jos taas työn tekoa sinänsä ei koeta mielekkääksi, voi työn tuottama turhautuminen olla yhtä ilmeistä kuin joutilaisuudessakin. Pelkkä työn aiheuttama epäviihtyvyys ei voi kuitenkaan olla kovin syvää ainakaan sellaisen ihmisen mielestä, joka oikeasti on saapunut maahamme luotisateessa.

Mikä sitten oikeuttaisi yhteiskunnan privilegion työhön patistelijana? Nähdäkseni yhteiskuntamme pitää tulla hädänalaisia vastaan, mutta vain puoleen väliin asti. Toinen puoli yksilön on tehtävä itse. Yhteiskunnalla on oikeus vaatia tarjottavan turvapaikan ja sosiaaliturvan vastikkeeksi työsuorituksia niin kauan, kunnes oikea työpaikka löytyy, ihminen muutoin elättää itsensä tai oleskeluluvan peruste raukeaa ja muuttaja palaa kotimaahansa.

Nähdäkseni Perussuomalaiset ovat oikeilla linjoilla ajaessaan sosiaaliturvan alentamista ja vastikkeellisuutta pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleille. Sosiaaliturvan säilyttämistä nykyisellään kantaväestöä koskien voidaan puolestaan perustella meritokraattisella eli ansaintaperusteisella oikeudenmukaisuusteorialla.

Maahanmuuttajien ylläpito tulee yhteiskunnallemme niin kalliiksi, että vahva motiivi työvelvollisuuden säätämiseen heille on olemassa. Sen sijaan kantaväestöön kuuluvia työttömyydestä kärsiviä ei tulisi pakottaa töihin, mutta yhteiskuntaan osallistuminen pitäisi tehdä suomalaisillekin helpommaksi mahdollistamalla edes jonkinlainen toiminta menettämättä työttömyysetuuksia. Tähän puolestaan sopii hyvin perustulojärjestelmä, jonka hallitus toivottavasti toteuttaa osana Sote-uudistusta.

Syntyperäisten Suomen kansalaisten voidaan katsoa tuottaneen tai jatkossa tuottavan sen sosiaaliturvan, jota he jossakin elämänsä vaiheessa saavat. Niinpä vastikkeellisuus toteutuu jo pitkäaikaisessa sitoutumisessa suomalaiseen yhteiskuntaan. Harvemmin ja paljon epätodennäkösemmin se toteutuu maahanmuuttajien kohdalla.

Lisäksi asiaan vaikuttaa yhteiskunnallinen perillisyys. Suomalaisina ihmisinä olemme omien sukulaistemme jälkeläisiä, joilla on oikeus ja velvollisuus pitää yllä pitkäaikaisten keskinäisten sitoumustemme välisiin verkostoihin ja riippuvuuksiin perustuvaa yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme. Tämän perustan monikulttuurisuuden ideologia tosin pyrkii kiistämään koettaen saattaa myös kantaväestöihin kuuluvat ihmiset atomistiseen asemaan: pelkiksi nomadeiksi ja yhteiskunnan kiertolaisiksi vailla kotia, filosofiaa ja kovaa maata jalkojensa alla.

Vastaväitteenä työllistämisen tavoitettani kohtaan voidaan ehkä esittää epäilys, pitäisikö pakolaisista ja turvapaikanhakijoista tehdä halpatyövoimaa suomalaisten palvelijoiksi. Muistutan painokkaasti, että nyt tilanne on aivan päinvastainen. Me suomalaiset toimimme ja olemme jo pitkään toimineet pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden palvelijoina sekä elatuksen ja kotoutumiskustannusten maksajina.

Esimerkiksi kantaväestöön kuuluvien ihmisten terveyskeskuskäynneistä perittäviä enimmäismaksuja nostetaan vuodenvaihteessa 16 eurosta 21 euroon ja päivystysmaksuja 22 eurosta 29 euroon. Turvapaikanhakijoille nämäkin palvelut ovat maksuttomia. Työvelvollisuudessa on siis kyse tämän palvelusuhteen tasapainottamisesta ja saattamisesta edes jokseenkin raiteilleen.

Kun irakilaisten ja somalien työttömyysprosentit huitelevat kahdeksaakymmentä ja naisista vain yksinumeroinen prosentti käy töissä, työpakkoa parempaakaan suunnitelmaa integraation järjestämiseen ei ole tarjolla. Pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla on puolestaan syytä olettaa olevan suuri motiivi tarttua mihin tahansa kohtuulliseen työtarjoukseen oman hädänalaisuutensa perusteella. Työvelvollisuus myös karsisi tulijoiden joukosta niitä, joiden tavoitteena on pelkkä turvapaikkashoppailu.

Anekdoottisesti mieleeni palaa yliopistolta eräs taannoinen työtoveri, jonka sai aina lähtemään pois huoneesta lausumalla taikasanat: ”Minulla olisi sinulle pieni tehtävä...”

Viisaiden neuvostolle yhteiskunnallinen tilaus

Nyt kun eduskuntataloa dekonstruoidaan, voisi olla hyväksi, että jätettäisiin vaalit kokonaan väliin eikä valittaisi kansanedustajia lainkaan. Eduskunnan kulut ovat EU-aikana nelinkertaistuttuaan jo niin hurjaa luokkaa, että säästötoimi tuntuisi selvästi valtion budjetissakin. Sibelius-Akatemian konserttisali puolestaan säästyisi Igor Stravinskyn riitasoinnuille, kun eduskunnan ei tarvitsisi pönöttää siellä.

Eduskunta on turha kapistus aikana, jolloin tehdään pakonomaisia päätöksiä. Ensinnäkin EU määrää suurimman osan Suomen laeista. Toiseksi, liikkumatila on taloudessa niin vähäinen, että poliittisten vaihtoehtojen penääjien kannattaa olla tyytyväisiä, jos löytyy edes yksi vaihtoehto. Aina ei ole vaihtoehtoa ollenkaan.

Eduskunnan voisi korvata viisaiden neuvostolla, joka katsoisi pitkillä valoilla tulevaisuuteen ja tekisi kurjat taloudelliset ratkaisut. Niitä olen esitellyt tässä.

Politiikassa ei voida koskaan tehdä kovin epämieluisia päätöksiä, vaikka ne olisivat kuinka tarpeellisia. Tämä johtuu poliitikkojen riippuvuudesta. Puolueiden ja poliitikkojen on vaikea tehdä ikäviä taloudellisia ratkaisuja ja samalla säilyttää kannatuksensa. Tämä merkitsee, että Euroopan laajuinen talouskriisi on myös Euroopassa vallitsevan demokraattisen poliittisen järjestelmän kriisi.

Sen tuloksena ajaudutaan lyhytnäköiseen politiikantekoon ja katteettomiin lupauksiin, vaikka juuri nyt täytyisi pitää pää kylmänä. Valtion ja kuntien talouden hoitamiseksi pitäisi sitoutua 20-vuotisiin poliittisiin ohjelmiin. Niihin vaalikaudet eivät riitä varsinkaan, kun jokaisen hallituskauden jälkeen laivan kurssia muutetaan ja hallituspuolueet ovat vastuussa olon jälkeen kannatuksensa aallonpohjalla.

Ei ole ihme, että viime aikojen kaikki hallitukset ja pääministerit ovat epäonnistuneet karvaasti. Jatkossa hallitusneuvottelut käytäneenkin siitä, mitkä puolueet pääsevät oppositioon ja mitkä joutuvat hallitukseen, jonne kukaan ei halua.

Itse aion antaa ääneni sellaiselle puolueelle, joka

– kannattaa Suomen liittämistä Natoon,
– puoltaa uusien ydinvoimaloiden rakentamishakemuksia,
– vetää kurinalaista talouslinjaa,
– ei leikkaa perusturvaa mutta vähentää ylisuuria etuuksia,
– rajoittaa sekä työperäistä että humanitaarista maahanmuuttoa,
– puuttuu yritysten harjoittamaan veronkiertoon ja veropakolaisuuteen,
– ei lisää henkilöverotusta eikä kulutusveroja mutta poistaa perintöveron,
– leikkaa kehitysapua ja ympäristönsuojeluun tähtääviä tukia,
– poistaa länsimaiden jo nyt ympäristötehokasta teollisuutta tuhoavia ympäristömääräyksiä,
– irrottautuu euron tukitoimista ja leikkaa EU:n kuluja sekä sitä kautta jäsenmaksuja,
– poistaa työllistymisen ja kouluttautumisen esteitä työttömyysturvasta,
– luo edellytyksiä työllistymiselle ja asuntorakentamiselle sääntelyä purkamalla ja
– tukee sivistystä sekä kouluttautumista, jotka ovat suomalaisen työvoiman ainoat kilpailuvaltit maailmanmarkkinoilla ja korkean hintatason maissa.

Eri asia on tietysti se, ajaako mikään puolue näitä kaikkia. Yhtä ääntään taas ei kappaleiksi voi jakaa, paitsi repäisemällä äänestyslipun kahtia.

Näin ei voi jatkua

Sukeltaminen on syytä lopettaa silloin kun on pohjalla. Suomalaiset ovat kyllästyneet voivottelun, jankuttelun ja jahkailun ilmapiiriin, joka estää hyvinvointiyhteiskunnan, julkistalouden ja kansallisvaltiomme pelastamisen. Luulen, että monet suomalaiset olisivat valmiita vähäsen maksamaankin ja luopumaan jostain, jos he voisivat olla varmoja, että siitä on hyötyä yhteisen etumme kannalta: velkaantumisen pysäyttämisessä ja kääntämisessä laskuun.

Suomalaiset pakotettiin maksamaan toisen maailmansodan jälkeen kohtuuttomat sotakorvaukset, jotka saneltiin meille epäoikeudenmukaisesti rauhansopimuksessa. Myöhempi historiankirjoitus koristeli tämän kansakuntaamme vastaan tehdyn rikoksen lohduttelemalla ja laastaroimalla asiaa näkemällä siinä vain myönteiset puolet. Tuttu väite on, että Neuvostoliiton harjoittama ryöstely ikään kuin ohjasi meidät luomaan metalli- ja metsäteollisuuden, jota emme muuten olisi tulleet perustaneiksi.

Suomalaisilla on kokemusta ylivoimaisten vihollisten ja vastoinkäymisten voittamisesta. Muutamat ihmiset jopa luovuttivat kultaiset kihlasormuksensakin sodan jälkeisiin keräyksiin voidakseen auttaa kansakuntaa, ja tulivat toimeen lopun ikänsä rautaisilla.

En ihannoi sitkeyttä enkä armeliaisuutta sinänsä, sillä nekin osoittavat pohjimmiltaan alistumista ja taipumista vastustajien edessä. Ne edustavat nöyrtymistä korjailemaan vahinkoja, joita toiset maat ja niiden kanssa solmitut sopimukset ovat meille aiheuttaneet.

Nyt kun valtiomme kansallinen varallisuus on tuhlattu ja velkaa on enemmän kuin lääkäri määrää, olisi syytä syyttää niitä poliittisia tahoja, jotka ovat meidät tähän suohon polkeneet.

Arvelen, että suomalaisissa kytee kipinä tämänkin asian oikaisemiseksi. Jos suomalaisiin saataisiin täysi into ja yhteen hiileen puhaltamisen henki päälle, jopa sadan miljardin velkakuormasta selvittäisiin melko lyhyessä ajassa.

Mikä sitten estää asioihin tarttumisen? Suomalaiset potevat lamaannusta, koska he ovat huomanneet, että kansakuntamme ja valtiomme yhteiseksi hyväksi työskenteleminen ei auta, vaan ihmisten ponnistukset valuvat hukkaan, toisin sanoen kehitysapuun, EU-jäsenmaksuun, toisten kansakuntien velkojen hoitoon, ilmastomaksuihin, maahanmuutosta johtuviin sosiaalikustannuksiin ja muuhun hömpötykseen.

Suomalaiset kokevat, että yhteisiin talkoisiin osallistuminen ei kannata, koska valtio antaa jokaisen vaivalla säästetyn ja kansalaisilta pois otetun lantin lahjaksi ulkomaalaisille. Näin Suomen kansalaisilta puuttuu motiivi työskennellä meidän omaksi yhteiseksi hyväksemme. Sen mukana on kadonnut myös kansallinen yhteisvastuu toisista suomalaisista ja omasta maastamme.

Tätä kielteistä tulosta sanotaan tieteen kielellä fragmentoitumiseksi ja postmoderniksi desentralisaatioksi. Siinä, missä 1960- ja 1970-lukujen yhteiskuntatieteellä nähtiin olevan konstruktiivinen funktio yhteiskunnan rakentamisessa, nykyinen sosiaalitiede ihannoi ja palvoo nomadiutta ja desentralisaatiota ja tulee oikeuttaneeksi ihmisten näkemistä beduiinimäisinä kiertolaisina. Vallitsee laissez faire tietoisen suunnittelun ja ohjailun sijaan. Ja mikäpäs siinäkään, paitsi että tämä tie johtaa lopulta pakkotilanteisiin.

Alkanut vuosi 2015 tuo eteen suuria muutoksia. Tarvitaan valtion ja kuntien menoja säästävä rakenneuudistus. Tärkeintä olisi vähentää työttömyyttä, sillä huono työllisyystilanne on suurin syy korkeisiin sosiaalimenoihin. Siksi nykyinen, 1980-luvun tilannetta olennaisesti parempi, BKT:kaan ei pelasta valtiota velanotolta. Myöskään työllisten määrän lisäys ei auta, vaan työn tuottavuuden pitäisi nousta. Siksi ei pitäisi lisätä sekundaarisektorilla olevia hoito- ja holhoustyöpaikkoja, vaan tarvitaan vaihto- ja myyntikelpoisten arvojen tuotantoa sekä jo olemassa olevien innovaatioiden saattamista tuotantoon.

Jos työttömyys pysyisikin korkealla tasolla, pitäisi ainakin varmistaa, että työttömät voivat osallistua arvotuotantoon, kuten omaehtoiseen yrittämiseen ja opiskeluun. Omaehtoinen opiskelu, yrittäminen ja työelämään osallistuminen pitäisi tehdä suorastaan velvollisuudeksi työttömyysturvalla ja sen aikana, eikä näitä toimeliaisuuden muotoja pitäisi kieltää työttömyysetuuksien saajilta. Samoin pitäisi karsia pois kaikki perustoimeentuloon riittävää määrää korkeammat työttömyysetuudet, ansiosidonnaiset päivärahat ja muut tekemisen ja osallistumisen esteet.

Jokaiselle työelämän ulkopuoliselle, niin opiskelijalle, työttömälle kuin eläkeläisellekin pitäisi maksaa sama, elämiseen juuri ja juuri riittävä määrä rahaa – ei enempää mutta ei myöskään vähempää. Sosiaalietuuksien tilkkutäkki pitäisi korvata sen tyyppisellä perustulojärjestelmällä, jota olen luonnostellut kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan. Muista malleista poiketen ideana on, että perustuloa maksettaisiin negatiivisen tuloveron tavoin niin opiskelijalle, työttömälle kuin eläkeläisellekin, ja oikeus perustuloon olisi jokaisella, jonka muut tulot eivät riitä asumisesta ja toimeentulotuen perusosasta koostuviin menoihin.

Perustulon toteuttamiseen ei ole päästy, koska ay-liike vastustaa ansiosidonnaisten poistamista. Mahdollisuus selviytyä ansiosidonnaiselle päivärahalle kellottelemaan onkin lähes ainoa ammattiyhdistyksiin liittymisen peruste nykyisin. Toisaalta perustuloa ovat vastustaneet myös työnantajat, jotka pelkäävät, että perustulon tapainen sosiaaliturvajärjestelmä maksaisi liikaa, vaikka tosiasiassa sen kautta ei jaettaisi etuisuuksia entistä enempää. Vain rahan osoite vaihtuisi mahdollistaen arvotuotantoon osallistumisen.

Myös eläkekatto pitäisi saattaa voimaan. Jos joku haluaa eläkkeellä ollessaan enemmän, tehköön yksityisen eläkevakuutuksen, tai olisi tehnyt jo. Eläkeyhtiöiden varallisuus pitäisi sulattaa suurten ikäluokkien eläkkeiksi ja palauttaa tällä tavoin varat niiden tuottajille. Sen jälkeen pitäisi siirtyä perustulomaiseen tasaeläkejärjestelmään, joka rasittaisi budjetteja nykyistä vähemmän. Selvää on, että nykyisin voimassa olevat eläkelupaukset ovat täysin mahdottomia kattaa.

Uskon, että kansalaiset innostuisivat valtiomme ja kuntiemme talouden pelastamisesta, jos he voisivat nähdä tuloksia. Tulosten saavuttamisen estää jäsenyytemme Euroopan unionissa ja eurossa, toisin sanoen taloudellisen itsemääräämisoikeutemme menetys, jonka seurauksena jokainen säästetty euro pilkotaan palasiksi ja lähetetään lahjana Kreikkaan tai Portugaliin, Britannian jäsenmaksun kuittaamiseen, ilmastonsuojeluun, kehitysapuun tai vieraiden kansakuntien uskonsodista johtuville ”kriisialueille”. Suomen itsenäisyys on kuin Matti Nykäsen mitalit: asetettuna näytteille museoon, josta niiden voittaja ei saa niitä takaisin eikä pois.

Pahin tulevaisuuden skenaario on, että menetämme oikeuden itsenäiseen ulkopolitiikkaan ja sitä kautta valtiollisen suvereniteettimme. Putinin Venäjän kohtalo nähdään parin seuraavan vuoden kuluessa. Ärsytettynä Venäjä on entistäkin vaarallisempi, sillä se ei piittaa enää mainetekijöistä julkisuuskuvan ollessa muutenkin pilalla. Niinpä venäläisten houkutus myös Suomen joidenkin osien saattamiseksi hallintaan Ukrainan rytäkän osana kasvaa.

Liputan tänäkin vuonna kansallisen edun ja kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta. Oikein hyvä olisi, jos suurimmat puolueet päättäisivät tulevissa eduskuntavaaleissa linjata Nato-jäsenyyden puolesta.

Miten pelastaa hyvinvointiyhteiskunnan rippeet?

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi eilen raportin ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta?” (4/2014), joka on tulos netissä toimeenpannusta kansalaiskeskustelusta ja asiantuntijoiden sekä järjestöjen kuulemisesta. Teos on osa eduskunnan soveltamaa osallistamis- ja joukkouttamishanketta, ja myös minulla on ollut ilo olla sen sorvaamisessa mukana.

Kun kansanedustuslaitos pyrkii parantamaan demokratiaa (ikään kuin demokratia ei kuuluisi jo eduskunnan omaan olemukseen), tällaisella imagon kohottamisella on luonnollisesti poliitikkojen omaa asemaa ja valtaa vahvistava piilofunktio: hyväksynnän hankkiminen eduskunnan omalle työlle.

Nähdäkseni on kuitenkin parempi, että osallistamista on, kuin että sitä ei ole, sillä tätä kautta voi toivoa, että ainakin joitain ideoita saataisiin toteutettua. Kyse on siis siitä monien kaipaamasta suoran demokratian luomisesta, avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä. Kirjaan tähän vielä lyhyesti omia näkemyksiäni Suomen tulevaisuuden kehityssuunnista.

Globaali veronkierto kuriin

Hyvinvointiyhteiskunnan kyseenalaistuminen ei johdu hyvän tahdon eikä ideoiden puutteesta, vaan kyseessä on valtion ja kuntien rahoituskriisi. Myöskään euron kriisi ei ole enää pankkikriisi vaan nimenomaan julkisen talouden finanssikriisi.

Valtion ja kuntien kassakoneet eivät kilise, koska verovaroja virtaa ohi haavin etupäässä yritysten harjoittaman veronkierron vuoksi. EU:n komissio on laskenut, että verotuloja jää tämän vuoksi saamatta noin 1000 miljardia euroa, mikä vastaa eurossa olevien valtioiden vuotuista velanottoa.

Ennen kuin ryhdytään leikkaamaan hyvinvointipalveluista ja sosiaaliturvasta, olisi kysyttävä, miksi verokertymä ei riitä pitämään yllä hyvinvointiyhteiskuntaa, vaikka BKT:mme on nykyisin olennaisesti parempi kuin 1980-luvulla, jolloin elettiin hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuskautta eikä valtiolla ollut velkaa juuri lainkaan.

Vastaus on, että globaali talous, valtioiden ajautuminen verokilpailuun ja EMU:n jäsenyys ovat avanneet rajat kierolla tavalla ja mahdollistaneet työn ja pääomien pakenemisen kolmanteen maailmaan. Tarvitaan lisää kansainvälistä sääntelyä ja kansallisen itsemääräämisoikeutemme palauttamista, jotta hyvinvointivaltioiden taloudellinen pohja voitaisiin turvata.

Kehnoa nykytilanteessa on, että verosuunnitteluun kykenevät globaalit suuryritykset välttyvät veroilta, mutta kansalaisiin kohdistuvia kulutusveroja ja henkilöverotusta nostetaan. Asian pitäisi olla päinvastoin, sillä ihmisten hyvinvoinnilla on itseisarvo, kun taas taloudellisella koneistolla on lähinnä välinearvo hyvinvoinnin tuottamisessa.

Sertifikaateista ja standardeista joustettava

Sääntelyä olisi purettava kotimaassa, jotta työ- ja talouselämä saataisiin toimimaan tehokkaasti. Muun muassa rakentamisnormit ovat nykyisin niin jyrkkiä ja syheröisiä, että ne toimivat asuntopulan ratkaisemisen esteinä.

Esimerkiksi 350 000 euroa maksavan Vuosaari-kolmion hinnasta lähes 100 000 euroa johtuu sellaisista rakentamisnormeista, joita ilman kyseinen pytinki saataisiin pystyyn ja asuttavaksi. Karsia voitaisiin parkkipaikkanormeista, saniteettitilojen soveltuvuudesta kaikille liikuntarajoitteisille, valtavien yhteistilojen (joita kukaan ei käytä) rakentamisesta tai nollaenergialuokasta. Yleensäkin ympäristönormeihin sitoutuminen kannattaa vain, mikäli kaikki maailman maat sitoutuvat niihin, sillä muutoin tapahtuu hiilivuotoa. Toinen tärkeä sääntelyn purkamisen alue on työelämä.

Perustulo voimaan, eläkkeille katto ja ansiosidonnaiset pois

Sosiaaliturvan universaalisuusnormin ohella vallitsevaa vastavuoroisuusperiaatetta on sovellettu tähän asti niin, että työtöntä ihmistä käytetään välineenä ay-liikkeen ja työnantajien välisessä sodassa. Vastavuoroisuusperiaate merkitsee, että sosiaaliedut olisi ansaittava ja että niiden saamiseksi olisi sitouduttava olemaan työmarkkinoiden käytettävissä. Nykyisin tätä periaatetta tulkitaan liian ahtaasti.

Ammattiyhdistysliike painostaa työnantajia työttömien tekemättömyydellä, ja työnantajat puolestaan toivovat, että työttömiä olisi mahdollisimman paljon, jotta olisi, mistä valita ja palkkoja voitaisiin tinkiä alaspäin. Tässä asemassa työtön ei saisi omin toiminkaan tehdä mitään rakentavaa, kuten kehittää itseään esimerkiksi opiskelemalla. Ongelmana on opintotuen säätäminen työttömän perusturvaa huonommaksi.

Sosiaaliturvaa tulisi uudistaa niin, että kaikille työelämän ulkopuolella oleville maksettaisiin sama määrä rahaa, toisin sanoen perustuloa, joka järjestettäisiin negatiivisen tuloveron muotoon. Kyseessä ei olisi kansalaispalkka vaan toimenpide, jolla sosiaalietuuksien tilkkutäkkiä yksinkertaistettaisiin. Juuri tämä vapauttaminen mahdollistaisi vastavuoroisuuden toteutumisen ja sen, että työttömät voisivat osallistua arvotuotantoon työelämän ulkopuolella, osa-aikatöissä, tilapäistöissä, opiskelemalla ja muun kuin palkka- tai yrittäjätoiminnaksi organisoidun arvotuotannon piirissä, esimerkiksi taiteessa tai tieteessä.

Järjestelmän kautta ei jaettaisi entistä enempää rahaa, mutta rahan osoite vaihtuisi. Opiskelija, joka tekee tärkeää työtä kehittämällä itseään, saisi saman perustoimeentulon kuin työtön nyt. Eläkepommi purettaisiin poistamalla työ- ja virkamieseläkkeet kokonaan ja määräämällä kaikille työelämän ulkopuolella oleville eläkeläisille tasaeläke, joka riittäisi perustoimeentuloon. Myös ansiosidonnaiset päivärahat tulisi poistaa ja näin täyttää esimerkiksi opiskelijoiden tulovajetta.

Hyvät edellytykset tähän mittavaan uudistukseen antaa se, että puhe ”eläkekertymästä”ja ”ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta” on valheellista. Tosiasiassa eläkerahat (noin 160 miljardia euroa) ovat eläkekassojen kiinteistö- ja muissa sijoituksissa, eivätkä kassat maksa eläkeläisille oikeastaan muusta kuin pääoman tuotosta.

Toiseksi ansiosidonnainen työttömyysturva ei ole mikään työttömän omavarainen pankki, vaan työttömyyskulujen hoitoon uppoavat rahat tulevat suurimmaksi osaksi valtion budjetista. Eläkeyhtiöiden tulisi realisoida pääomansa ja palauttaa rahat nyt eläköityville suurille ikäluokille, jotta vältyttäisiin siirtämästä eläkerasitusta verotuksen kautta nuorille ja työelämässä oleville.

Myös eläkkeen saajan ja työttömän asema paranisi moraalisesti, mikäli sosiaaliturva takaisi vain minimitoimeentulon eikä luksuselämää. Kaiken kaikkiaan uudistus merkitsisi työvoiman käytön tehostumista, kun jokaisella kynnelle kykenevällä olisi motiivi työskennellä perustulona saamansa etuuden täydentämiseksi.

Tekemisen muotoesteitä karsittava

On jatkettava hallinnon ja säädösviidakon purkamista yrityselämässä ja kunnallispolitiikassa. Suuri osa yritystuista voitaisiin välttää, mikäli yritysten käynnistäminen tehtäisiin helpommaksi. Kunnallishallinnossa valitustiet, jotka on laadittu demokratian turvaamiseksi, ovat nykyisin niin pitkiä, että ne johtavat korruptioon ja siten pikemminkin kumoavat demokratiaa kuin luovat sitä. Byrokratiaa pitäisi karsia toiminnan hyväksi.

Olisi ajateltava tarkemmin, mitä loppujen lopuksi kannattaa tukea. On absurdia, että poliitikot suunnittelevat esimerkiksi Talvivaaran velkojen akordia, joka olisi arvoltaan 1,5 miljaria euroa! Jos valtiolla olisi ollut käyttää moinen summa pienien yritysten käynnistämiseen ja tukemiseen, sillä olisi saatu aikaan tuhansia työpaikkoja maahamme.

Ongelma ei näytä yleensäkään olevan siinä, ettei rahaa olisi, vaan siinä, mihin sitä käytetään. Nykyisin satsataan esimerkiksi innovaatioiden tuotantoon ihan vain fantsujen ideoiden luomiseksi. Tämä on tarpeetonta, sillä maailma on täynnä hyviä ideoita, keksintöjä, patentteja ja innovaatioita.

Keskeinen kysymys on, miten saada ne tuotantoon ja markkinoille. Tähän kannattaisi panostaa jatkuvan innovaatioteollisuuden sijasta. Myös kehitysavun antamisesta olisi siirryttävä kehitysyhteistyöpolitiikkaan, josta toivotaan voittoa molemmille osapuolille win/win-periaatteen ja ”Valmetilla viidakkoon” -strategian mukaisesti.

Työuria pitäisi pidentää alusta ja keskeltä eikä lopusta

Nuoret ihmiset ovat kansakunnan tulevaisuus. Työurien pidentäminen on kannatettavaa, mutta uria tulisi pidentää alusta ja keskivaiheilta eikä lopusta. On kohtuutonta, että kymmeniä vuosia työelämässä olleita pidetään töissä vain siksi, että näin vältytään eläkkeiden maksamisveloitteilta. Pitäisi leikata eläkkeitä sinänsä eläkekaton ja tasaeläkkeiden kautta.

Tie Suomen talouden pelastamiseksi

Hallituksen yhteinen etu koossa pysymiseksi on käymässä vähiin, ja sen merkiksi päähallituspuolueet kiistelevät ”sopeuttamisesta” ja ”rakennemuutoksesta”. Tämä ei johtune vain lähestyvistä europarlamenttivaaleista vaan juontaa juurensa vaikeasta tilanteesta.

Ikuisuusaihe nimeltä talouskriisi onkin jälleen ajankohtainen, sillä valtion velkakuorman kasvu on heijastumassa reaalitalouteen ja koettelee julkisen talouden selviytymistä. Niin sanottu hyvinvointiyhteiskunta on vaarassa konkreettisesti, kun jatkossa uhkaa vuosikymmenen pituinen nollakasvun aika, ja valtionvelka lähestyy sataa miljardia.

”Sopeuttaminen” ja ”rakennemuutos” ovat yhtä heiveröisiä keinoja ongelmien ratkaisemiseksi kuin keskinäisinä vaihtoehtoina nähdyt verotuksen kasvattaminen ja julkisten menojen leikkaaminen. Ei löydy ratkaisua sen enempää eläkeiän nostosta kuin julkisten palvelujen huononnuksista tai sosiaaliturvan jäädyttämisestäkään. Ne merkitsevät lähinnä hölmöläisten viltinlyhennystä.

Suomen talouden voi pelastaa vain entistä tehokkaampi lisäarvon tuottaminen. Tämä merkitsee, että työ- ja tuotantoelämän olisi tuotettava entistä tehokkaammin arvoja.

Luettelen seuraavassa tärkeimmät keinot.

1) On panostettava valmiiden innovaatioiden ja keksintöjen soveltamiseen ja hyödyntämiseen sekä tuotantoon saattamiseen. Vain entistä tehokkaampi teollinen tuotantoelämä luo sekä lisäarvoa että työpaikkoja ja sitä kautta varallisuutta kansantalouteen.

2) On tehostettava työvoiman käyttöä ja saatava samanaikaisesti työttömyys laskemaan. Tämä tapahtuu korjaamalla työttömyysturva- ja sosiaalietuusjärjestelmä perustulomaiseen muotoon, jossa ihminen voi pitää myös tilapäistyöllä ja osa-aikaisella työllä hankkimansa ansion (suhteellisen suurella veroprosentilla vähennettynä). Ihmisen saavuttaessa elämiseen riittävän ansiotulotason on veroprosenttia jälleen alennettava tasolle, josta se alkaa nousta progressiivisesti tulojen kasvaessa. Näin luodaan kannuste myös tilapäistöiden tekoon, saadaan työttömyysmenoja alennettua ja työttömiä maksamaan itse osa sosiaalikuluista työn kautta. (Lisää tässä teoksessani.)

3) On tehostettava energiankäyttöä ja luotava Suomeen sekä ydin-, tuuli- että uusia vaihtoehtoisia energiantuotannon muotoja.

4) On vältettävä perusturvan leikkauksia, sillä sosiaaliturvaan sijoitetut varat päätyvät perushyödykkeisiin ja kotimaiseen kulutukseen, joka pitää yllä kysyntää ja työllisyyttä Suomessa.

5) On siirryttävä suorien yritystukien jakamisesta verotuksen kautta tapahtuvaan yritysten tukemiseen. Tämä tapahtuu myöntämällä työttömyyskunnissa toimiville yrityksille verohelpotuksia, jotka houkuttelevat yrityksiä siirtämään tuotantoaan ruuhka-Suomesta ongelmakuntiin. Verohelpotus on kannustavampi yritystuen muoto kuin suora tukiainen, koska yritys voi hyödyntää sen vasta voittoa ja arvonlisää tuottaessaan. Suorina avustuksina olisi säilytettävä lähinnä yritystoiminnan käynnistämiseen suunnatut tuet.

6) On panostettava rakentamiseen ja asuntotuotantoon kasvukeskuksissa. Asuntopolitiikka on työpolitiikan keskeinen osa, sillä asuminen työssäkäyntialueella on työ- ja tuotantoelämään osallistumisen ehto. On tuotettava sekä omistusasuntoja, joiden hankinta mahdollistaa työntekijöiden oman varallisuuden kartuttamisen, että vuokra-asuntoja, jotka vastaavat asumisen perustarpeeseen. Asuntotuotannon lisäämiseen pitää tähdätä poistamalla turhia ja hintaa nostavia rakentamis- ja energiamääräyksiä, kaavoittamalla maa-alueita nimenomaan asuntotuotantoon sekä perustamalla julkisen vallan koordinoimia rakentamisohjelmia. Asuntopulaa ei voida poistaa pelkästään markkinaehtoisesti, sillä markkinoiden kannalta jokainen tuotettu lisäasunto vähentää kysyntää, laskee hintoja ja leikkaa tuotantovoittoja ja siten heikentää markkinaehtoisen rakentamisen edellytyksiä jatkossa. Asuminen on perustarve, ja siksi valtion ja kuntien tulee ottaa asiasta vahvempi vastuu perustamalla ja lisäämällä omaa rakennuttamistoimintaa. Erityisesti pitäisi rakentaa pienasuntoja, joista riittää kysyntää, eikä niitä viiden huoneen lukaaleja, jotka eivät mene sen enempää kaupaksi kuin vuokrallekaan.

On selvää, että Suomen talouden ongelmia ei voida korjata nykyisenlaisella tekemättömyydellä vaan ainoastaan arvotuotannolla. Siksi toiminnan esteitä olisi raivattava, ja sinänsä toimintakykyinen tuotantoelämämme olisi saatava toimimaan tulevaisuudenuskoisesti lähtien siitä perusedellytyksestä, että mihin ihminen tässä maassa ryhtyykin, se aina kannattaa eikä johda nujertamiseen julkisen vallan, byrokratian tai säädösviidakon toimesta.

Pitemmällä tähtäimellä olisi pyrittävä palauttamaan kansallisvaltioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus ja rahapolitiikka sekä erottava eurosta, joka on talouden globalisoitumisen ohella pääsyy Suomenkin valtiontalouden ongelmiin. Nykyisin edes keynesiläinen elvytyspolitiikka ei johtaisi tuloksiin, sillä julkisen talouden investointitoiminta ei johda kysynnän lisääntymiseen oman kansantalouden tai talousjärjestelmän (kuten euroalueen) piirissä, vaan voi pääomien helpon siirreltävyyden ja kilpailuttamisperiaatteiden vuoksi päätyä kulutus- ja investointitoimintaan missä tahansa päin maailmaa. Tällöin myöskään inflaatioon ei liity taloudellista aktiivisuutta, vaan saattaa seurata stagnaatio.

On syytä muistaa, että Suomen puunjalostusteollisuudenkin ongelmat ja tehtaiden siirtely ulkomaille ovat suoraa seurausta euron jäsenyydestä, kun korkea euron kurssi on murentanut hintakilpailukykyämme euroalueen ulkopuolella, Amerikassa ja Kaukoidässä. Vahinko vain, että poliittisessa elämässämme ei näytä edelleenkään olevan (edes europarlamenttivaalien lähestyessä) selkeää, uskottavaa ja perusteltua talousohjelmaa nykypolitiikan virheiden korjaamiseksi. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin muun muassa tässä, tässä  ja tässä.