Kriisi ja rähinä – Esiintymiskoulutusta kaikille

Kriisi ja rähinä: ne leimaavat nykyistä politiikantekoa. Käsittelen tässä molempia.

Valtiovarainministerille ja Keskustan puheenjohtajalle Katri Kulmunille valtion varoilla ostettu esiintymiskoulutus ilmeisesti epäonnistui, sillä valmennuksen tuloksena ministeri joutui eroamaan! Olen itse sitä mieltä, että jos poliitikko ei ministerin kenkiin astuessaan osaa esiintyä, hän on tehtävään sopimaton. Koulutus on siis turhaa sekä siinä tapauksessa, että sitä tarvitaan, että siinä, että sitä ei tarvita.

Kovin väärässä tuskin ovat ne, jotka ovat arvelleet, että avustajansa Kulmunille junailema esiintymiskoulutus saattoi olla miina, jolla hyödyttömäksi käynyt ministeri likvidoitiin pois, hieman jonkinlaisen Mantsurian kandidaatin tapaan. Paavo Väyrysen vakuuttelu, että entinen avustajansa Katri Kulmuni puolestaan on ”joukkueen” uhri, on tosin Kulmunia itseään kohtaan varsin suopeaa.

Ehkä valtiovarainministeri piti kaataa hänen annettuaan 8,5 miljardin myötäjäiset Italialle. Näin vältyttiin laajemmalta hallituskriisiltä. Metodi oli perimmältään sama kuin Kulmunin itsensä savustaessa viime syksynä Antti Rinnettä (sd.), joka potkaistiin pääministerin pallilta ”setämieheksi” julistettuna, jotta naiset saavat reuhata hallituksessa naishormoniensa raivolla. Kenties kosto Kepulle tulikin SDP:stä.

Valtiontalouden raihnaiseksi pelastukseksi Kepu kaiveli pakastimesta jopa Esko Ahoa, jota saattaa kuumottaa mahdollisuus palata haastajaksi seuraaviin presidentinvaaleihin.

Väyrysen lietsoman salaliittoteorian mukaan Kepua johtaa talousliberaali klikki, jonka sukset ovat ristissä konservatiivisemman setämieskabinetin ja maanviljelijäväestön kanssa. Ministerit ovat tämän mukaan sorminukkeja, joita oikeasti liikuttelee kulissien takainen kaarti. Selitys on uskottava, sillä juonittelevuus on osa Keskustan brändiä johtuen puolueen vaa’ankieliasemasta ja sisäisestä eripuraisuudesta.

Johtuupa Kulmunin kurja kohtalo sitten tietoisesti rakennetusta ansasta tai ei, se kertoo jälleen hallituksen luottamuksen horjumisesta ja Kepun jakautumisesta. Keskustasta on tullut puolue, jolla ei ole tehtävää politiikan markkinoilla, paitsi maatalouden asianajajana. Talousliberaali Sipilä-siipi ajaisi mielellään markkinataloudellista ideologiaa. Agraariväestön mielestä valtion tulisi kuitenkin tukea maataloutta miljardeilla. Nämä eivät sovi saman katon alle.

Vasemmisto ja Kokoomus ajavat liberaalia agendaa tehokkaammin, ja siksi Kepun kannatus päätynee Ruotsin keskustan tasolle. Sekin on noin 8,5 %. Ruotsissa kannatuksen ytimen muodostaa juuri maanviljelijäväestö.

Suomessa maaseudun etua on parhaiten ajanut Perussuomalaiset, joka on vastustellut EU:n maataloudelle tuottamaa paragrafipainajaista ja Suomen nykyhallituksen harjoittamaa omakotiasumisen kallistamista.


Ylikallis kouluttelu on korruption muoto

Entä esiintymiskoulutus? Se kertoo politiikan medioitumisesta ja poliitikkojen teennäisyydestä. Mediatutkija Kent Asp väitti jo 1980-luvulla, että poliitikot hakeutuvat entistä useammin esiintymisvalmennukseen miellyttääkseen toimittajia ja täyttääkseen mediajulkisuuden odotuksia. Professori Jesper Strömbäckin mukaan politiikan medioituminen kertoo vallan siirtymisestä toimittajille.

Olli Wariksen penkomasta sähköpostikirjeenvaihdosta näkyykin, että Kulmunin avustaja ja virkamiehet koettivat mukautua median odotuksiin samalla, kun he myös pelkäsivät median reaktioita. Medioitumisen vaikutusyhteys on aina kaksisuuntainen: poliitikot myötäilevät mediaa, ja media puolestaan päättää julkisuuden myönteisyydestä tai kielteisyydestä. Tuloksena kiitosta tai kohua.

Sosiaalinen korruptio näkyy myös konsulttidemokratiassa. Ellun Kanojen ja Tekirin tapaiset viestintätoimistot ovat olemassa, koska hallitusvalta ostaa niiltä ylikalliita palveluja verovaroilla.

Esimerkiksi Ellun Kanoja johtaa Kokoomuksen entinen puoluesihteeri Taru Tujunen. Viestintätoimisto Kreabiin puolestaan päätyi SDP:n entinen puoluesihteeri Mikael Jungner. Tekirin hallituksen puheenjohtaja Harri Saukkomaa taas aloitti Keskisuomalaisessa ja tunnettiin uransa alkuaikoina kepulaisena, joten ei ihme, että Kulmunille yritettiin räätälöidä koulutusta juuri häneltä. Ostoksesta rangaistiin juridisesti lopulta Kulmunin avustajaa, ei Kulmunia itseään, jolle ”koulutus” tuli.

Oireellista on, että valtakunnansyyttäjäkin erehtyi ostamaan valtion laskuun koulutusta, jonka funktio taisi olla lähisukulaisensa leivissä pitäminen.

Politiikan näkökulmasta asiaan liittyy joka tapauksessa syvä ongelma. Se on siinä, että poliitikon ei sallittaisi olla oma itsensä eikä kertoa itsestään juuri niin kuin haluaa. Hänelle yritetään sovittaa jotakin, mikä ei pue. Tämä kielii poliitikkojen epäaitoudesta, joka paistaa läpi. Teennäisyys ei toimi.

Perussuomalaiset ovat vastanneet tähän omalla alkuperäisyydellään. Kun joku perussuomalainen sitten lausahtaa jotakin omalla peittelemättömällä tavallaan, tämä ei käykään medioille, vaikka se edustaa aitoa ja rehellistä ajattelua, vaan asiat yritetään skandalisoida julkisessa sanassa.

Voisi hyvin ajatella, että suomalainen rahvas arvostaisi luonnollisia kansanihmisiä, sillä kansanomaiset poliitikot harvoin ovat valheellisia myöskään yhteiskuntaa koskevissa mielipiteissään. Media kuitenkin haukkuu kansanomaisuutta ”populismiksi”, joka ei kelpaa kaunistelevia valeita kaipaaville toimittajille.

Juuri siksi esiintymiskoulutusta ”tarvitaan”, ja esiintymiskoulutuksen tarve paljastaa johtavien poliitikkojen olevan kaulapannassa. – Taas yksi korsi hallitusta odottavan juhannuskokon kekoon.

Sote-ongelma puolestaan on tuossa ihan kulman takana. Arvioin jo Ylen taannoisessa vaalitentissä, että Sote-kortti on hallituspelin Musta Pekka, jota kukaan ei halua ja joka jää hallitukseen päätyvän Kepun käsiin. Kepu oli Sotea ajamassa, ja nyt kun asiassa pitäisi perääntyä, se ei enää käy. Erikoissairaanhoidon keskittämisasetuksella ja muilla toimilla purettiin terveydenhuoltoa jo niin paljon, että organisaatiot ovat hajalla, eikä niitä enää saa takaisin kokoon.

Myös kysymys poliittisesta vastuusta on saanut uuden sävyn. Mikä puolue ja kuka poliitikko enää haluaa hallitusvastuuseen, kun koronakriisin lasku lankeaa? Voi tulla ministereistä pula. Seuraava hallitus joutuu tekemään ankaraa talouspolitiikkaa, ja se voi tapahtua vain oman kannatuksen hinnalla. Vastuullisuutta kuitenkin kaivattaisiin, sillä nykyinen lupailijahallitus on roiskinut rahojamme ilmastohumpan ja eurosirkuksen poskivalssissa taivaan tuuliin.


Kyseenalaista identiteettipolitiikkaa

Tällä viikolla on kohistu paljon mustien aloittamista mielenosoituksista. Myös Helsingin Senaatintorilla järjestettiin suuri mielenilmaus, jonka poliisi tosin hajotti koronarajoituksiin vedoten.

Vaikuttaa, että Yhdysvalloista alkaneella mellakoinnilla yritetään perimmältään kaataa Donald Trumpin hallintoa. Kyseessä lienee jonkinlainen esivaalikampanja, jonka tavoitteena on maalittaa Trumpin hallinto ”rasistiseksi”.

Mellakointi kertoo ensinnäkin (1) siitä, kuinka ohut ja hauras monikulttuurisuuden ja monietnisyyden pintakuori on maahanmuuttoon lähtökohtaisesti perustuvassa Yhdysvalloissa. Tämä indikoi, että kansanryhmien yhteen sulauttaminen ei toimi. Syytä siihen, miksi näin on, en tiedä, mutta se vaikuttaa olevan ikävää todellisuutta. Väkinäiset yritykset painostaa segregoituvia väestöjä yhteen näyttävät johtavan levottomuuksiin.

Toiseksi (2) mellakointi nojaa valtavaan yleistykseen. Mikrotason tapahtumasta, kuten poliisipidätyksessä tapahtuneesta kuolemasta, on johdettu suuri makrotason päätelmä, että kyse onkin rasismista, ja asiasta järjestetään maailmanlaajuinen kampanja. Se ulottuu myös Suomeen, jolla ei ole rotupoliittista historiaa ja jossa mellakointi saa valkoista kantaväestöämme syyllistävän merkityksen.

Kolmanneksi (3) mellakointi on vaarassa muotoutua käänteiseksi rasismiksi, jossa politikoidaan avoimesti rodun käsitteellä, vaikka toisaalta samat aktivistit ovat useasti pyrkineet kiistämään ihmisrotujen olemassaolon ontologisina ja biologisina kategorioina. En ota kantaa kummankaan puolesta tai vastaan, mutta totean asiaan liittyvän ristiriitaisuuden.

Neljänneksi (4) Black Lives Matter -kampanjointi antaa näyttöä identiteettipoliittisesta klusteroitumisesta, jolla halutaan sulkea hyvin erilaisia vähemmistöjä saman eturyhmäpoliittisen pyyteellisyyden piiriin. Yhdysvaltalaisten kansalaisaktivismin katsotaan velvoittavan esimerkiksi suomalaisia homoja puimaan nyrkkiä Donald Trumpia vastaan. Näyttöä tästä antaa vaikkapa kokoomuslaisen nuorisopoliitikon Konsta Nupposen Instagramissaan esittämä kannanotto, jonka mukaan ”[r]asismilla ei ole sivistysvaltiossa sijaa”.

Muotoilussa on suvaitsematon sävy etenkin, kun rasismin käsitettä ei ole mitenkään määritelty. Taisi tulla hieman harhainen identifikaatio.

On toki hyvä, ettei rasismia esiintyisi – myöskään valkoisia ihmisiä kohtaan suunnattuina syytösten tai itsesyytösten keihäinä. Vaikuttaa kuin jatkuvalla marttyyreiksi asettumisilla haettaisiin oikeutusta rajoittamattomalle maahanmuutolle.

Vähemmistöjen hyökkäävyys ei edistä niiden asioita kovin taidokkaasti. Se luo kuvan vaateliaisuudesta ja vähemmistödespotiasta. Lopulta poliittinen vihervasemmisto alkaa ajaa omaa yleispolitiikkaansa vähemmistöjen selässä ratsastaen: hintana vihervasemmiston tuesta niille.

Suvaitsevuuden kompensaatiokaupalla koetetaan ehdollistaa erilaiset vähemmistöt kannattamaan huvitteluliberalismia ja vihervasemmistoa aivan kaikessa, talouspolitiikka mukaan lukien. Lopulta nämä puolueet taistelevat kannatuksesta keskenään tuossa identiteettipolitiikan aina vain ahtaammaksi käyvässä nurkkauksessa, jossa myös erilaisten vähemmistöjen edut ovat keskenään ristiriidassa.

Olisi pohdittava, ketkä täällä maailmassa loppujen lopuksi ovat enemmistöinä ja ketkä vähemmistöinä ja missä asioissa. Kannattaisiko jo vihdoin ajaa myös omaa kansallista etuamme esimerkiksi EU-politiikassa? Ehkä mielenosoittajien pitäisi ottaa hieman esiintymiskoulutusta.

Pidä varasi kansalainen, tai muuten henkilöpaperisi revitään

Haluatko Sinä, hyvä kansalainen, että nykyinen henkilötunnuksesi mitätöidään, paperisi revitään eikä aiempia asiakirjojasi voida enää yhdistää sinuun itseesi niissä olevan henkilötunnuksen perusteella? Tätä tarkoittaisi hallituksen ehdotus uusimuotoisista henkilötunnuksista, joista ei kävisi enää ilmi henkilön ikä, syntymäaika eikä sukupuoli.

Passit, todistukset, Kela-kortit, ajokortit ja kaikki muut viralliset paperit menisivät siis roskiin. Valtava mullistus odottaisi myös tietojärjestelmiä.

Keiden etua uudistuksella sitten ajetaan? Mikrobitti-lehti kirjoittaa, että ”[n]kyinen 1960-luvulta peräisin oleva henkilötunnusmalli aiheuttaa vaikeuksia esimerkiksi ulkomaalaisille, joiden on vaikea käyttää monia palveluita, joissa henkilötunnusta käytetään henkilön tunnistamiseen.”

Ahaa. – Pitihän se arvata. Mikään ei näytä olevan vihervasemmistolaiselle hallitukselle niin tärkeää kuin ajaa ulkomaalaisten etua Suomessa ja tehdä tämä suomalaisten haitaksi ja suomalaisten kustannuksella.

Toinen ryhmä, joka on ajanut henkilötunnusten uudistamista ponnekkaasti, ovat transsukupuoliset. Heidän mukaansa nykyinen kaksiarvoiseen biologiseen sukupuolieroon perustuva henkilötunnusjärjestelmä loukkaa niin sanottuja sukupuolettomia tai muunsukupuolisia.

Tästä on olemassa Setan kannanotto, jossa vedotaan Saksan korkeimman oikeuden linjaukseen, että kolmatta sukupuolta osoittava sukupuolimerkintä olisi jollakin tavoin Saksan perustuslain vastainen. Setan politikointi on sekavaa, sillä monissa muissa maissa kyseisen merkinnän on nähty varmistavan vähemmistön oikeudet eikä suinkaan kumoavan niitä. Setan toiminta antaa omahyväisen ja vaateliaan kuvan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, joiden nimissä se pyrkii toimimaan, vaikka suuri osa kyseisistä vähemmistöistä ajatteleekin asioista täysin toisin.

Se, että valtaväestöä pakotettaisiin luopumaan nykyisestä järjestelmästä, olisi vähemmistödespotiaa. Se olisi samanlaista kuin kirjoituskoneiden näppäinjärjestystä vaihdettaisiin vain siksi, että yksikätisten olisi helpompaa kirjoittaa. – Ei näin.

Suomalaisten ihmisten identifikaatiotodistusten repiminen ja henkilötunnusten vaihtaminen on pakotusta, jolla kävellään suomalaisten oman edun yli sekä ajatellaan taaskin lähinnä vierasperäisten asemaa Suomessa. Heillä pitäisi olla omat henkilöpaperinsa, vaikka ilman niitä olisivat tänne tulleetkin.

Henkilötunnuksia repivällä eleellä on kenties tarkoitus osoittaa sitä vihervasemmistolaisen yleispolitiikan asennetta, jolla henkilötunnusten ja -paperien symbolista arvoa yritetään mitätöidä. Kun hallitus on puhunut Suomessa olevista laittomista maahanmuuttajista ”paperittomien” nimellä, on sillä tavoin pyritty relativoimaan kansalaisuuden merkitystä ja sen liittymistä virallisiin henkilötunnuksiin ja -todistuksiin.

Tärkein tekosyy luopumiseen syntymäajan sisältävistä tunnuksista taitaakin olla siinä, että niin sanottujen partavauvojen iän selvittäminen on osoittautunut vaikeasti dokumentoitavaksi jo raja-asemilla. Mistä myöskään tapahtumajärjestäjät ja portsarit voisivat tarkistaa sisään pyrkijöiden iän, mikäli se ei käy ilmi henkilötunnuksesta, kuten nyt? Vakuutusyhtiöt puolestaan tarvitsevat tietoonsa sukupuolen, koska sillä on merkitystä vakuutusmaksuihin.

Finanssiala arvioi uudistuksen hinnaksi noin miljardi euroa, eli noin kaksi kertaa Yleisradion vuosibudjetin verran. Henkilötunnukset ovat kansalaisille tietenkin tärkeämpiä kuin Ylen monikulttuuripropaganda, mutta itse pistäisin molempiin aiotut rahat tärkeämpiin kohteisiin. Kaikkien käytännön ongelmien lisäksi henkilötunnusten uudistamisesta koituisi törkeä lasku, ja kansalaisaloitteessa sitä vastustetaankin ensisijaisesti taloudellisin perustein.

Neuvostodialektiikan mukaan jalkapuoli lakkaa ontumasta, kun katkaistaan toinenkin jalka. Samaan tapaan myös Suomen kansalaisen ja täällä oleskelevan paperittoman asema tasa-arvoistuu, kun otetaan suomalaisiltakin pois heidän henkilötunnuksensa ja identifikaatiotodistuksensa! Näin kaikki saatetaan silmänkääntötempun kautta samalle viivalle. Kätevää kenties, mutta ei mene läpi ainakaan minun tahollani.

Myöskään henkilötunnusten väitetty ”loppuminen” ei ole ollut mikään oikea ongelma. Tunnuksia on nyt varattu noin 900 jokaista päivää varten, ja niin paljon uusia kansalaisia tuskin syntyy tai virtaa rajan yli. Ei varmaan mikään muukaan maa vaihtaisi omaa henkilötunnusjärjestelmäänsä vain siksi, että se helpottaisi suomalaisten tai toisessa maassa asioivien muiden ulkomaalaisten asemaa kyseisessä maassa.

Lähes jokaisella maalla on oma henkilötunnusjärjestelmänsä, eikä järjestelmien väitetty ”yhteensopimattomuuskaan” ole ongelma. Päinvastoin: se helpottaa erojen tunnistamista, mikä puolestaan on pelkästään myönteinen asia esimerkiksi rajatarkastuksissa. Tämän vihervasemmistolainen hallitus haluaisi tietenkin kumota helpottaakseen yhden asian liikkeenä toimimistaan sekä sen pääasiallista agendaa: maahanmuuttoa.

Suomen henkilötunnukset ovat nykyisellään hyviä, sillä ne ovat informatiivisia kertoessaan myös haltijoidensa iän. Tätä tietoa tarvitaan kaikkialla. Vai halutaanko iästäkin tehdä muuntojoustava transikä?

Uudistus on hallituksen aloitteesta valmisteilla muun muassa valtiovarainministeriön työryhmässä, joka ehdottaa muutoksen voimaan astumista asteittain vuodesta 2023 alkaen ja uudistuksen loppuunsaattamista vuonna 2027. Muutos koskiksi jokaista suomalaista ja aiheuttaisi hirveän rumban, ja lisäksi kulut olisivat valtavat. Myös vahva verkkopankkitunnistautuminen hyödyntää nykyistä henkilötunnusjärjestelmää, eli roskiin menisivät pankkien avaimetkin.

Hallitus ajaa asiaa läpi hipihiljaa, mikä on helppoa, sillä valmistelusta kertovat jutut ja vastustus peittyvät koronajuttujen uutisvirtaan. Hallituksen tavoite nykyisen henkilötunnusjärjestelmän romuttamiseksi on yksi niistä vihervasemmistolaisen hallituksen hulluista ehdotuksista, jotka pitää ampua ensimmäisten joukossa alas.

Yksi osa uudistusta on translain uudistaminen sinänsä, jolla juridisen sukupuolen vaihtamisesta on tarkoitus tehdä ilmoitusasia. Ei siis enää lääketieteellistä tutkimusta, vaan suoraan rasti toiseen ruutuun. Tällainen sukupuolen vaihtaminen on kuitenkin ristiriidassa biologisten ja kehollisten tosiasioiden kanssa ja perustuu siihen, että yksilö kuvittelee olevansa muuta kuin on.

Harhaluulot puolestaan ovat useiden psykopatologoiden tunnusmerkkejä. Juridisen sukupuolinimikkeen vaihtamisella saatetaan pyrkiä myös välttelemään asevelvollisuutta. Sen tasoisten vaateiden varassa ei pidä lähteä muokkaamaan sen enempää sukupuolta kuin henkilötunnuksikaan.

Kansalaisaloitteen uudistusta vastaan voi allekirjoittaa täällä. 

---

Päivitys 10.10.2020: 

Kansalaisaloite saavutti 50 000 allekirjoittajan rajan määräaikaan mennessä.

Mitä on nationalismi?

Kultaisella 1970-luvulla Jokamiehen Listaa kuunneltiin National-merkkisestä kasettimankasta. Sieltä raikasi ”Lievestuoreen Liisan”, ”Hyppykeppimiehen” ja ”Kissa vieköön” -hittien lisäksi myös muuta kaupallista, ja niinpä Repo-radion jäsenkirjatoimittaja ajoi listaykkösen päälle usein uutislähetyksen. Mutta ei ole maailma muutoinkaan ennallaan. Myös radionauhurien valmistaja vaihtoi mekastajiensa nimeksi ”Panasonic”, jotta merkki ei kuulostaisi yliherkimpienkään korvaan ”natsistiselta” vaan mahdollisemman maailmaa syleilevältä ja kansainväliseltä. Siihen viittaa etuliite ”pan” (suom. ’kaikki’).

Näin itsenäisyyspäivänä, jolloin jokainen arka kynttilänsytyttäjä joutuu helposti natsismisyytösten kohteeksi, on hyvä pohtia, mitä tuo paheksuttu nationalismi oikein on ja kuinka se erottuu suomalaisesta kansallismielisyydestä. Sana ”nationalismi” on ’kansaa’ (engl. nation) merkitsevän sanan johdos. ’Kansa’ on etninen käsite, kun taas ’kansakunta’ on poliittis-hallinnollinen käsite. Sanan ”nationalismi” venyminen niin, että sitä käytetään sekä kansaan että kansakuntaan viitattaessa, johtuu osittain englannin kielen merkitysopillisesta epätäsmällisyydestä. Englannin kielessä sana ”nation” merkitsee sekä ’kansaa’ että ’kansakuntaa’.

Todellisuudessa ’kansalla’ ja ’kansakunnalla’ on suuri ero. ’Kansa’ viittaa etnisesti jäsentyvään kansanryhmään ja ’kansakunta’ kansalaisuuden omaaviin ihmisiin. Suomen kielessä sanaa ”nationalismi” voidaan käyttää, kun viitataan kansaa koskevaan keskusteluun, jossa käytetään etnisiä tai rodullisia argumentteja. Sanaa ”kansallismielisyys” puolestaan voidaan käyttää tarkoittamaan argumentaatiota, jossa puhutaan kansakunnasta ja sen poliittis-hallinnollisesta asemasta ja keskustelua käydään esimerkiksi valtio-opillisessa tai juridisessa viitekehyksessä koskien vaikkapa kansalaisuutta.

 

 

Nationalismin ja kansallismielisyyden ero

Nationalismi ja kansallismielisyys poikkeavat toisistaan seuraavasti. Siirtomaa-ajan politiikkaan nojatessaan nationalismi vetoaa kansojen etnisiin eroihin ja sisältää siten mahdollisuuden myös paljon paheksuttuun rasismiin, jolla puolestaan voidaan tarkoittaa ihmisarvon kiistävää – mutta ei kaikkea – eriarvoisena näkemistä. Kansallismielisyys taas viittaa poliittis-hallinnollisesti erottuvien kansakuntien itsemääräämisoikeuteen riippumatta, mitä etnistä alkuperää kansalaiset ovat.

Olennaista on myös asennoitumisen aste: kuinka aktiivista kansallismielisyys on? Tähtääkö se vain oman edun tavoitteluun kotitontilla, vai ulottuuko edunvalvonta myös ulkomaailmaan. Esimerkiksi keskieurooppalaisella, venäläisellä ja jopa ruotsalaisella nationalismilla on aivan eri merkitys kuin sillä nationalismilla, joista muutamia suomalaisia on silloin tällöin syytelty.

Suomalaisesta näkökulmasta nationalismi kuuluu imperialismin aikaan, kun taas kansallismielisyys liittyy oman kansallisvaltiomme muodostamiseen. Moraalisesti niiden ajatussisällöt voivat olla jopa vastakohtia. Kansallisvaltion muodostamisella on oikeutus luonnonoikeudellisen itsejärjestymisen perusteella. Kansallismielisyyden kautta toteutuu tärkeä itseisarvo: vapaus. Vapaus taas on ihmisten subjektiviteetin, eli käytännössä ihmisarvon, ydin. Näin kansallismielisyys luo ja vahvistaa kansalaisten ihmisarvoa.

Moraalisessa mielessä myöskään nationalismia ei pidä arvottaa kielteisesti, sillä valtioiden syntyhetkellä etniset kansakunnat järjestyvät kansakunniksi. Nationalismi katalysoi sitä itseään jäsentyneempää kansallismielisyyttä, ja toisaalta kansallismielisyys myös ammentaa nationalismista.

Kansallismielisyys edistää rauhaa, sillä rauhantila on saatu yleensä aikaan vasta silloin kun jokaisella kansakunnalla on itsenäinen kansallisvaltio, jossa toteutuvat demokratia, liberalismi ja valistusihanteet. Valistusajan tärkein filosofi Immanuel Kant kirjoittaa teoksensa Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden – Ein philosophischer Entwurf, 1795) toisessa pääluvussa, että ihmisten luonnollinen olotila, status naturalis, on sodan tila ja että rauhantila astuu voimaan lailla, kun kansat järjestyvät perustuslaillisiksi tasavalloiksi. Euroopassa näin on tapahtunut viimeksi Balkanilla, kun hajoava Jugoslavian liittovaltio järjestyi uudestaan itsenäisiksi valtioiksi.

Kansallisvaltiot ovat kansojen itsemääräämisoikeuden keinotekoinen mutta kehityksen kannalta välttämätön seurausilmiö: konfliktien säätelyn tarpeellinen väline.

Kansakunnat pyrkivät muodostamaan valtion ”suurimpien yhteisten nimittäjiensä” perusteella taatakseen yhteiskunnallisen tehokkuuden. Tästä juontaa juurensa J. V. Snellmanin teoksessaan Valtio-oppi (Läran om staten, 1842) edustama näkemys kielestä, kulttuurista ja kansakunnasta. Hänen aikanaan käytiin tuimaa kiistaa fennomaanien ja svekomaanien kesken, ja etnis-rodullista argumenttia tässä taistelussa käyttivät etenkin suomenruotsalaiset Axel-Olof Freudenthalin johdolla. Kieli- ja kulttuurisodan hävittyään he ovat tosin pyrkineet näyttäytymään myöhemmin jokseenkin ”liberaaleina” puolustaakseen omia vapauksiaan, vaikka ajatus, että Svenska Folkpartietin pitää toimia ruotsalaisen rodun etujen valvojana Suomessa, olikin kirjattu puolueen ohjelmaan aina vuoteen 1956 asti.

Imperialismi puolestaan on suurvaltapolitiikkaa ja kolonialismi muiden maiden valloitusta sekä vieraiden kansojen riistoa. Suomalaiset eivät ole moiseen nationalistiseen pullisteluun syyllistyneet, vaikka vanha sanonta kuuluukin, että maailman orjalaivat tilkittiin Pohjanmaan ja Savon tervapadoissa tuotetulla tervalla. Totuus kuitenkin on, että tuo puolivalmiste riistettiin pois Suomesta ja myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomalaisia on turha syyllistää nationalismista, sillä kansakuntamme on ollut kahden imperialistista politiikkaa harjoittaneen suurvallan kohde ja maamme niiden astinlauta. Niinpä on myös väärin siirtää syyllisyyden taakkaa nykysuomalaisten kannettavaksi siirtomaapolitiikan synteihin viitaten.

Suomalaisten pyrkimyksellä puolustaa omaa paikkaansa maailmassa on kokonaan eri asema ja merkitys kuin siirtomaapolitiikkaa harjoittaneella brittiläisellä, espanjalaisella, hollantilaisella, italialaisella, portugalilaisella tai saksalaisella nationalismilla. Myös siirtomaapolitiikkaa harjoittaneiden valtioiden nykyistä kantaväestöä on väärin syyllistää ”valkoisen miehen taakalla”, sillä nykyiset sukupolvet eivät ole vastuussa edeltäjiensä teoista. Harvoin huomataan sitäkään, että siirtomaaimperialismin vaikutus kehittyviin maihin ollut myös myönteinen; esimerkiksi Etelä-Afrikka ja Egypti ovat maanosansa kehittyneimpiä valtioita eurooppalaisten vaikutteiden ansiosta.

Tiivistetysti voidaan sanoa, että keskieurooppalainen nationalismi ammensi (1) imperialismista (eli suurvaltapyrkimyksistä), (2) kolonialismista (eli siirtomaiden valloituksesta) ja (3) rasistisesta rotuopista, mikä erottaa ne suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Suomalainen kansallismielisyys puolestaan koostuu (1) kansallisen itsemääräämisoikeuden suojelusta ja sen palauttamispyrkimyksistä, (2) kansallisen taloudellisen edun edistämisestä ja (3) ulkoisen turvallisuuden takaamisesta, joilla on perustelunsa kansakunnan itsejärjestymisessä: sen historiallisessa muotoutumisessa, demokratiassa ja kansansuvereniteetissa.

Kansallismielisyydellä tulisi olla merkitystä erityisesti tehtäessä Eurooppa-politiikkaa. Immanuel Kant lausui edellä mainitun teoksensa ensimmäisessä pääluvussa:

”Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.”

Näissä sanoissa kansallisvaltion oikeutus ja valtiollinen itsemääräämisoikeus kytketään hienosti kansalaisten ihmisoikeuksiin. Ja kuinka häikäilemättömästi EU ja sen etuja ajavat poliitikot ovatkaan tuon periaatteen rikkoneet, kun valtiot on velkaannutettu pankeille, joiden haltuun suuri osa kansallisvaltioiden varallisuudesta on maat, metsät, yritykset ja luonnonvarat mukaan lukien siirtynyt! Tämän internatsismin vastareaktiona on kansallismielisyydellä totisesti yhteiskunnallinen tilaus ja myös oikeutus.

 

 

Onko kansallismielisyys rasistista?

Entä mitä on rasismi, joka usein liitetään nationalistiseen politiikkaan? Rasismi on lyhyesti sanottuna rotusortoa tai rotusyrjintää. Sen sijaan rotuoppi, eli biologisperäisiin tai antropologisiin havaintoihin nojaava näkemys rotujen erilaisuudesta, ei ole rasismia. Rotuoppia (käsitystä rotujen erilaisista ominaisuuksista) pidetään usein virheellisesti rasismina, sillä sen pelätään avaavan tien rotusyrjintään.

Näin ei kuitenkaan välttämättä käy. Ajatusta rotujen erilaisuudesta voidaan pitää perusteltuna, kun se on kuvauksena todenperäinen. Sitä voidaan pitää myös eettisesti perusteltuna, sillä mahdollisuutta olla tunnustetulla tavalla omaa rotuaan voidaan pitää suurena oikeutena. Kyse ei ole tällöin normatiivisesta suvaitsevuudesta eikä hyväksymisestä, vaan niiden ulkopuolelle sijoittuvasta rekognitionismista, eli tosiasioiden tunnustamisesta.

Rotuoppi liitetään yleensä biologiaan. Biologiset argumentit ovatkin vakuuttavia, mutta biologisen tason havainnot edellyttävät aina niiden merkityksen tulkintaa. Usein sanotaan, että rodulliset erot ovat vain pieniä, mutta niinhän kaikki biokemiallisen tason ilmiöt ovat. Niillä voi olla kuitenkin suurta merkitystä fenotyyppisellä tasolla, eli havaittavalla kehollisella tai toiminnallisella tasolla.

Fenotyyppinen ilmiötaso ei puolestaan liity biologiaan vaan antropologiaan ja filosofisesti katsoen käsitteiden muodostamiseen. Jokainen käsite nimeää luokan, ja ilman luokittelevaa rajanvetoa ei voisi olla mitään käsitteitä eikä nimiä. Esimerkiksi tuolin käsite viittaa tuolien luokkaan, jonka perusteella tuolit erotetaan muista huonekaluista. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tuo käsite olisi rasistinen.

Tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekoitetaan usein rotuoppi, rotuerottelu ja rotusyrjintä. Rotuopiksi sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina tosiasioina. Rasismi taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Tarkastellaan nyt yksityiskohtaisesti, mitä niihin liittyy.

(1) Rotuoppi (racialism) on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin genotyyppisissä, taksonomisissa, essentiaalisissa tai fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä kannattaa sitä. Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (N 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tässä).

Tämä viittaa siihen, että asia on kiistanalainen. Kiistanalaisuus voi johtua siitä, että eräät käyttävät rodun käsitettä taksonomisessa merkityksessä ja toiset populaatioon viittaavassa merkityksessä (vrt. eroon kansa / kansakunta). Lisäksi vastauksiin on voinut vaikuttaa poliittisen korrektiuden tavoittelu, häveliäisyys, vastaajien halu ”äänestää” (eli itse vaikuttaa tutkimuksen tulokseen) sekä toisesta maailmansodasta asti jatkunut manipulaatio, jolla rodun käsite on pyritty poistamaan argumentaatiosta kokonaan. Todellisuudessa rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

(2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu (racial categorization) puolestaan edustaa käsityskantaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se kiistää vain ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen viranomaisvaltakin.

Niin tehdessään tämä käsityskanta on perusteltu, sillä ihmiset ja ihmisryhmät eivät ole eivätkä voi olla perimmältään samanlaisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat monesti osoittautuneet paremmiksi kestävyysjuoksijoiksi kuin mongoloidisen rodun edustajat. He puolestaan pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat menestyneet keskimäärin muita paremmin keihäänheittäjinä. Selitystekijöitä voidaan luonnollisesti etsiä muualtakin kuin biologisista ominaisuuksista, mutta biologia vaikuttaa asiaan välttämättä, koska ihminen on biologinen olento, eikä ilman biologiaa ole elämää lainkaan.

Myös tasa-arvoisuuden ihanne on kovin kyseenalainen. Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia. Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, sitä vaativa argumentaatio on usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Tasa-arvon tavoittelu on ongelmallista, jos tasa-arvoa luodaan samanlaisena näkemisen tai samaan muottiin valamisen kautta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti tärkeää, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat erilaiset piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista. Tällöin eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta.

Tämä käsityskanta nojaa ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se siis hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita.

(3) Rasismi (racism) eli rotusorto (tai rotusyrjintä) puolestaan poikkeaa rotuopista ja rotuerottelusta siinä, että se ei tyydy vain myöntämään ihmisten erilaisuutta ja eriarvoisuutta tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on sitä paitsi viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset. Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo koulussa, armeijassa ja työelämässä on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen yksiselitteisesti tuomittavaa eettisessä mielessä.

Kun Suomen perustuslaki tähdentää ihmisten olevan lain edessä yhdenvertaisia, sekään ei merkitse, että ihmiset olisivat kaikissa suhteissa tasa-arvoisia, vaan sitä, että ihmiset ovat ihmisarvoltaan yhdenvertaisia. Myöskään tasa-arvoisuuden epäileminen tai kiistäminen ei ole rasismia, tapahtuupa se viittaamalla ominaisuuksiin tai ansioihin. Joissakin tapauksissa olisi epäeettistä kiistää ihmisten epätasa-arvo, varsinkin jos poikkeuksellinen arvoasema on vaivalla hankittu. Esimerkiksi olisi vastoin meritokraattista (ansioon perustuvaa) oikeudenmukaisuutta kieltää oppiarvot ja sotilasarvot, sillä niiden saavuttaminen vaatii ansioita ja vaivannäköä. Niinpä osan ihmisistä pitääkin nauttia parempaa arvostusta kuin muiden.

Rasismin käsitettä on tällä tavoin voitu rajoittaa merkitysyhteyteen, jolla se voi kiistattomasti päteä. Rasismia on vain ja ainoastaan sellainen rotusorto tai rotusyrjintä, joka kieltää ihmisten ihmisarvon. Sellaisena rasismi on moraalisesti paheksuttavaa. Toisaalta sekä ihmis- että eläinpopulaatioiden pitää harjoittaa jonkin verran myös rodullisin perustein tapahtuvaa valikointia minimoidakseen kiistoja ja varmistaakseen tehokkuuden populaation tuottoalueella, joten sen tapainen rasismi voidaan mieltää rotujen myötäsyntyiseksi tai yhteiskunnallisesti välttämättömäksi ominaisuudeksi.

 

 

Rotujen olemassaolo on rikkautta

Näkemystä ihmisroduista vastustetaan usein siksi, että sen ajatellaan avaavan tien rotusortoon. On kuitenkin aivan eri asia väittää, että rodut ovat olemassa, kuin väittää, että ne ovat ihmisarvoltaan erilaisia. Olemassa olevia tosiasioita ei pitäisi kiistää sillä perusteella, että niiden pohjalta on mahdollista luoda eettisesti kyseenalaisiakin arvoväittämiä. Lisäksi olisi omituista, jos ihmiset eivät saisi tai voisi olla avoimesti omaa rotuaan. Ihmisten rodullisten erojen kieltäminen on yksi toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia ja sitkeimmin yllä pidettyjä tabuja.

Rodut ovat kehittyneet pitkäaikaisen evoluution seurauksena, joten niiden puhtautta tulisi suojella kaikin keinoin. Näin on erityisesti siksi, että tietyt rodut ovat tutkimuksissa osoittautuneet muita älykkäämmiksi ja henkisesti kyvykkäämmiksi. Sen vuoksi on väärin, jos ihmisrodut päästetään sekoittumaan maahanmuuton ja siihen liittyvän pariutumisen seurauksena. Evoluutio ei tällöin etene myönteiseen suuntaan, vaan voi tapahtua järkyttävää taantumista. Koska siirtolaisuus on ollut miesenemmistöistä, vastuu pariutumisen tuloksista kuuluu heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa naisille, joilla on mahdollisuus säädellä kanssakäymistä.

Pahimmassa tapauksessa rotujen sekoittumiseen riittää muutaman sukupolven mittainen aika, ja lopputulos on käytännöllisesti katsoen peruuttamaton. Sen vuoksi maahanmuuttoa on vastustettava myös rodullisen monipuolisuuden takaamiseksi. Huomion kohteena ei tulisi pitää vain monikulttuurisuuden ajatusta vaan kulttuurien ja kansakuntien välisten erojen taustalla vaikuttavaa biologista lähtökohtaa, eli monirotuisuutta ja rotujen erilaisuutta, joka puolestaan on itseisarvo. Samaa logiikkaa noudattaen myös luonnonsuojelun kohteena oleva luonto ja sen uhanalaiset eläimet on julistettu itseisarvoisiksi suojelun kohteiksi. Länsimaisten ihmisten pyrkimys suojella omaa valkoista ja älykkääksi todettua rotuaan perustuu viime kädessä yleisiin ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon.

Politiikassa sanan ”rasismi” merkitys onkin liudentunut tarkoittamaan lähinnä tietyn uskonnon ja poliittisen suuntauksen arvostelemista, vaikka paljon perustellumpaa olisi lukea rasismin piiriin vaikkapa iän, sukupuolen tai sukupuolisen suuntautumisen perusteella tapahtuva sorto. Uskontoihin ja mielipiteisiin keskittyminen on ollut väärin rasismia torjuttaessa, sillä silloin myös näiden ideologioiden kritisoimista on tultu arvostelleeksi ”rasismiksi”. Hallinnon ja vanhan median kielessä tähän erehdykseen syyllistytään toistuvasti.

Rasismin kohtuullinen suvaitseminen saattaa olla yhteiskunnalle myös hyväksi, sillä se tunnustaa erään historiallis-empiirisen tosiasian: eri kansakunnat eivät ole pitäneet kovin paljon toisistaan. Rasismin totaalinen kieltäminen johtaisi valheellisuuteen, sillä rasismia ei voida koskaan kokonaan poistaa. Koska rasismia ei voida hyvistä yrityksistä huolimatta kitkeä pois, yhteiskunnassa tulisi toimia niin, ettei tietä rasismiin avattaisi esimerkiksi liiallisella maahanmuutolla. Edellä sanotusta seuraa, että kansallista etua puolustava kansallismielisyys ei ole rasismia, vaikkakin äärimmäinen nationalismi voi sisältää aineksia siitä.

 

 

Mitä on identiteettipolitiikka?

Sekä rotuoppiin, nationalismiin että kansallismielisyyteen on liittynyt eri ryhmien hyvin voimakkaasti pönkittämää identiteettipolitiikkaa. Identiteettipolitiikan käsitteen ovat ottaneet käyttöön postmodernistiset ja jälkistrukturalistiset yhteiskuntatieteilijät, ja itse ilmiö, identiteettipolitiikka, on tullut tunnetuksi lähinnä vähemmistönä olevien kansanryhmien toimintana. Identiteettipolitiikalla tarkoitetaankin lähinnä eturyhmäpolitiikkaa.

Voimakasta identiteetti- eli eturyhmäpolitiikkaa ovat harjoittaneet yhteiskunnissa vähemmistöinä olevat ryhmät tai sellaiset tulokasryhmät, jotka ovat kulttuurisen tai väestöllisen haastajan asemassa, kuten vierasperäiset maahanmuuttajat. Tämä viittaa siihen, että myös nationalismi, johon identiteettipolitiikka liittyy ja jota se luo, on tullut viime vuosina tunnetuksi nimenomaan vähemmistönationalismina. Sitä voidaan toki pitää myös enemmistönationalismina, kun Suomessa olevan vähemmistön maailmanlaajuinen edustus muodostaa suomalaisiin itseensä verrattuna enemmistöaseman globaalisti tarkastellen.

Näin on esimerkiksi islamin uskoa tunnustavien maahanmuuttajien ja kantaväestöön kuuluvien suomalaisten kesken. Näin on myös turkkilaisten maahanmuuttajien ja kantaväestöön kuuluvien suomalaisten välillä. Muslimit ja turkkilaiset käyttävät vähemmistökorttia suomalaisia ihmisiä vastaan valittaessaan vähemmistösyrjinnästä Suomessa, vaikka he ovat suomalaisiin verrattuina suurempia ryhmiä maailmassa.

Keskeinen kysymys onkin, kumoaako Suomessa vähemmistönä olevien vierasperäisten etnistä kansan käsitettä hyödyntävä identiteettipolitiikka suomalaisten oman, kansanryhmään, kansalaisuuteen ja kansakuntaan integroimiseen tähtäävän identiteettipolitiikan.

Näyttöä asiasta on saatu esimerkiksi Suomen Somalia-verkoston puheenjohtajan ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenen Saido Mohamedin erotessa viime keväänä kokoomuksesta ja liittyessä vihreisiin. Hän sanoi syyksi sen, että kokoomus on hänen mielestään vaikeuttanut maahanmuuttoa ja perheenyhdistämistä kokoomuslaisen sisäministerin johdolla. Hän siis näki oman viiteryhmänsä edun ministerin ajaman suomalaisten ihmisten yhteisen edun vastaisena. Hän katsoi, että hänen on parempi edustaa oman kansansa tai kansakuntansa etua kuin identifioitua osaksi Suomen valtiojohteista kansan ja kansakunnan edun ajamista.

Tämä antaa tyypillisen esimerkin siitä, että kansoihin tai kansakuntiin identifioitumisella on edelleenkin vahvaa eturyhmäpoliittista merkitystä. Etnisesti hahmottuvien kansojen väliset erot johtavat konflikteihin arkitodellisuudessa, ja myös kansakuntien väliset erot tuottavat vastaavia ristiriitoja. Huomionarvoista on, että sekä kansoja että kansakuntia koskevat identiteettipoliittiset ristiriidat johtuvat usein voimakasta eturyhmäpolitiikkaa harjoittavien vähemmistöjen omasta arvo- ja kokemusmaailmasta, aivan kuten Saidon tapauksessa.

Kun kerran etniset vähemmistöt harjoittavat vähintäänkin kansallismielistä ja joskus jopa nationalistista eturyhmäpolitiikkaa, voidaan kysyä, onko myös enemmistöillä oikeus samaan: harjoittaa tiukkaa identiteettipolitiikkaa ilman, että sitä pyritään arvottamaan kielteisesti. Kysymykseen voidaan vastata, että vähemmistöjen syrjintä voi olla (vähemmistönä olevien kansanryhmien tasolla tarkasteltuna) vaikuttavampaa kuin enemmistöjen syrjintä, joten vähemmistöjen ponnistelut olisivat perusteltuja ja enemmistöjen voimakkaalta eturyhmäpolitiikalta puuttuisi oikeutus.

Mutta vaikka näin onkin ryhmäkohtaisella tasolla, yksilön kokemalla tasolla kaikki syrjintä on yhtä vaikuttavaa, siis myös se suomalaiseen ihmiseen kohdistuva syrjintä, jota kohtaa niin sanotussa käänteisessä syrjinnässä. Sillä tarkoitetaan suomalaisten asettamista maahanmuuttajia huonompaan asemaan esimerkiksi työpaikkojen täytössä ja asuntojonoissa.

Vastaankin kysymykseen suomalaisten harjoittaman vahvan identiteetti- ja eturyhmäpolitiikan oikeutuksesta seuraavasti. Kyllä: myös suomalaisilla Suomen kansalaisilla on oikeus luoda vahvaa identiteettipolitiikkaa. On oikeus olla avoimesti kansallismielinen ja identiteetiltään suomalainen. Asian oikeutusta vahvistaa se, että olemme sekä kansana että kansakuntana mikroskooppisen pieni vähemmistö maailman kansojen joukossa: riistetty, syrjitty, alistettu ja monia koettelemuksia kärsinyt kansakunta, joka on vaivalla luonut häikäisevän elintason.

Minun itsenäisyyspäiväni ei taaskaan koostu Linnan juhlista eikä mellakoista. Sen sijaan minä sytytän nyt henkiselle ja fyysiselle itsenäisyydellemme kynttilän, joka lepattakoon sekä Euroopan unionille menetetyn itsenäisyyden muistoksi että parempien tulevien aikojen toivoksi.