Euroopan onnettomuus

Euroopassa tehtiin valtio-organisoituja joukkomurhia ja ylläpidettiin keskitysleirejä viimeksi Bosnian-Hertsegovinan verisen sodan aikaan vuosina 1992–1995.

Jugoslavian hajoamissotiin liittyvässä serbien ja bosniakkimuslimien välisessä Srebrenican verilöylyssä surmattiin sodan loppuvaiheessa noin 7000 ihmistä, ja sitä on tullut tavaksi sanoa kansanmurhaksi. Uhreja ja tekijöitä jouduttiin kaivelemaan esiin muiden muassa Elisabeth Rehnin ja kansainvälisen rikostuomioistuimen kynsin.

Balkanilla käyty sota ikään kuin vahvisti Samuel P. Huntingtonin historianfilosofisen teoksen The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order vuodelta 1992 oikeaan osuvaksi. Siinä väitettiin, että konfliktit paikantuvat yleensä etnisesti monikulttuurisille vyöhykkeille ja että useimmissa konflikteissa on osapuolena islam.

Jugoslavian alueen onnettomuus oli sen monikulttuurisuus. Alueelle saatiin rauhantila vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnisiä rajoja noudatteleva kansallisvaltionsa. Kansallisvaltio on luonnonoikeudellisesti ja spontaanisti syntynyt orgaani, jonka rajat pitävät yllä rauhaa. Liittovaltiosta ei ole ollut takaamaan rauhaa muutoin kuin pakolla.

Sotaa käyneet nuoret miehet katselivat tuohon aikaan Music Televisionin videoita teltoissaan ennen lähtöään taisteluihin kuolemaan – ja ennen kuin U2 ja Luciano Pavarotti ehtivät omaan rauhantyöhönsä Miss Sarajevonsa kanssa.

Nykyaikaiset viestintävälineet, satelliittitelevisio ja muu tekninen edistyksellisyys eivät ole muuttaneet ihmisten perusolemusta tässä suhteessa mitenkään. Sodissa kuollaan ja kärsitään samalla tavalla kuin toisessa maailmansodassa, joka ei ollut nimestään huolimatta mikään yksi sota vaan koostui useista erillisistä sodista, joita käytiin eri syistä ja eri paikoissa ja joita yhdisti sama teknologisesta vallasta juopunut ajanhenki.

Teknologinen sofistikoituneisuus on kenties luonut myös sivistyksen harhakuvan samalla, kun teollinen joukkoteurastus on kuorinut ihmisen raadollisuuden esiin moraalin ohuen pintakuoren alta. Tällä kertaa asian on opettanut meille Venäjä, joka haluaa ilmeisesti historiaan kuluvan vuosituhannen raaimman sodan aloittajana. 

Ei pitänyt tulla yllätyksenä

Useilla ihmisillä on tapana taivastella ennakkokäsitysten, varautuneisuuden ja konservatiivisuuden turhuutta korostamalla, että ”elämme sentään jo 2000-luvulla!”

On naiivia olettaa, että ihmisten ja kansakuntien olemus tai intressit olisivat muuttuneet miksikään vain numeroiden vaihtuessa kalentereissa.

Ilmeisesti tämän totuuden kanssa on sotaansa lähtenyt Putin, jonka kyynisyys ei tosin ole ollut varautuneisuutta vaan hyökkäävyyttä.

Sortokausien ajan patsas huusi apua lännestä.

Hänen vaarallisuutensa johtuu katkeruudesta, johon länsimaat eivät ole rehellisesti sanoen täysin syyttömiä. Venäjän aloittama sota on psykologisesti arvioiden ymmärrettävä, vaikka sen keinot ja seuraukset eivät olekaan missään mielessä hyväksyttäviä.

Olen kannattanut Suomen länsiliittoutumista jo Brezhnevin ajoilta asti ja kannatan edelleenkin. Olisi kuitenkin valheellista väittää, etteivät venäläiset olisi kokeneet tulleensa ajetuiksi nurkkaan samalla, kun Euroopan unioni on laajentunut ja kasvattanut vaikutusvaltaansa Itä-Euroopassa. Näkökulma Venäjällä on erilainen.

Syynä seismisiin ”turvallisuusympäristön muutoksiin” on jo pitkään jatkunut mannerlaattojen liike, jonka tuloksena idän ja lännen välille pakkautui hurjia energialatauksia.

Voidaan kysyä, mikä johti 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun liennytyksen kääntymiseen takaisin jääkylmän sodan kaudeksi.

Syitä, jotka sähköistivät tilanteen ja laittoivat asiat sekaisin niin sanotuissa sivistyneissä länsimaissa, joiden piiriin Venäjäkin oli 1990-luvulla pyrkimässä, on neljä. Ne ovat: monikulttuuri-ideologia, maahanmuutto, globalisaatio ja internationalismi.

Euroopan unionissa puhutaan näistä asioista ikään kuin ne olisivat eurooppalaisia arvoja tai itseisarvoja, vaikka niiden kautta ja tuloksena on tosiasiassa jouduttu rajoittamaan ihmisten vapauksia ja peruuttamaan Valistuksen ihanteita.

1) Monikulttuuri-ideologialla on tosiasiassa levitetty ja vakiinnutettu yksiarvoista Disneylandia ja hampurilaiskulttuuria. Onpa moniarvoisuuden nimissä pyritty rajoittamaan ihmisten sananvapautta ja itsemääräämisoikeutta Euroopan unionin jäsenmaissa sekä puututtu kansakuntien sisäisiin asioihin moittimalla kansalaisten tekemiä äänestyspäätöksiä.

2) Maahanmuutolla puolestaan on sekoitettu kansakuntia ja tuotettu siten arvo-, etu- ja kulttuuriristiriitoja Euroopan sisälle.

3) Globalisaatio on kapitalismin monikultturismia. Se ei ole vapaata markkinataloutta vaan kapitalismin lainalaisuuksia hyödyntävää pyrkimystä monopoleihin. Pahimmillaan se johtaa niin sanottujen luonnollisten monopolien valtaamisiin, minkä suomalaiset voivat lukea nykyisistä sähkönsiirtomaksuistaan.

4) Internationalismi taas on sosialismin mukaista monikulttuuri-ideologiaa. Vasemmiston hyödyllisille idiooteille on valehdeltu, että talousliberalismi edistää arvo- ja sosiaaliliberalismia, vaikka tosiasiassa talousorgaanien toimiessa täysin vapaasti on kansalaisilla pallo jalassa. Vasemmistolaiset ovat hoilanneet ”Kansainvälistään” globaalin kapitalismin hyväksi, ja nyt he lilluttelevat samassa veneessä kapitalistisen eliitin kanssa, tosin kaleeriorjiksi kahlehdittuina.

Venäjän ja Ukrainan välinen sota ei ole erillinen eikä irrallinen ilmiö, vaan se on suora seuraus Euroopan pintakuoren alla tapahtuneesta blokkiutumisesta.

Euroopan unionin filosofisesti mitättömät ja heikkotasoiset johtajat ovat olleet liian sokeita tämän jännittymisen syitä ja seurauksia näkemään ja tunnustamaan. 

Ideologinen raja kulkee nyt Ukrainassa. Sen takana ovat kansallista etuaan ajavat Venäjä ja Kiina; edessä Yhdysvallat ja EU. Idän diktatorinen totalitarismi on globaalin internationalismin ja monikulttuuri-ideologian herättämien defensioiden tulos.

 

Miksi Venäjää ei voi voittaa?

Monikulttuurinen mekastus, pakotepolitiikka ja demokratian takominen tulevat valitettavasti epäonnistumaan, sillä ne perustuvat virheelliseen näkemykseen Venäjän olemuksesta ja historiasta.

Hienon rouvan Ursula von der Leyenin pöyhkeät ja margaret thatchermaiset puheet aina vain kovemmista Venäjä-pakotteista ja EU-maiden ”solidaarisuudesta” toisilleen ovat tyhjiä, sillä EU:lla ei ole mitään, millä kiristää, eikä öljyn ja kaasun tuontia niin vain korvata ”muualta”. Jäsenmaille sodasta johtuvien taloudellisten tuhojen kompensoimiseen käytetään loputonta tukipakettipolitiikkaa ja tulojensiirtoja, joilla EU ammentaa verovaroja yhdestä jäsenmaasta toiseen.

EU:n politiikalla ei näytä olevan kuin kaksi instrumenttia: pakotepaketti ja tukipaketti. Ne ovat piiska ja porkkana. Tämä johtuu siitä, että mitään spontaania, omaleimaista ja siten elinvoimaista kansallista kulttuuria unionilla ei ole voimavaranaan, vaan motiivit ovat pelkästään yleismaailmallisen monikulttuuri-ideologian mukaisia. Jopa Ukrainalla on enemmän omakulttuurista voimaa Venäjää vastaan.

EU:n pakotteet ovat kuin nälkälakkoon ryhtyvän vangin. Samanlaisia ja vaarallisia meille itsellemme ovat Sanna Marinin uhopuheet hänen mekastaessaan ”yhä tiukempia pakotteita” Venäjälle ja ”meidän” olevan valmiita ottamaan ”vieläkin enemmän” ukrainalaisia pakolaisia.

Pakolaisten tuloa tänne voidaan nyt pitää Venäjän eräänlaisena vastauksena talouspakotteisiin: ”pakolaispakettina”. Totuus on, että pakotteet eivät lopeta sotaa, sillä niillä ei ole ratkaisevaa vaikutusta sodankäyntiin, vaan sodat voivat päättyä ja pysähtyä vain aseellisiin esteisiin. EU:n vaarana on kuristuminen omiin uhkauksiinsa.

Venäjän syvenevä eristäminen johtaa aina vain tukalampaan tilanteeseen EU:ssa, sillä Venäjä on joka tapauksessa tuossa vieressä, eikä sen energiasta, raaka-aineista ja ylilentojen tarpeellisuudesta voi irtautua hetkessä eikä mahdollisesti koskaan. Venäjä puolestaan kestää koettelemukset kolmesta syystä:

1) Kärsimys ja pitkämielisyys ovat venäläisten sielussa hyveitä.

2) Pakotteet todistavat venäläisille, että heillä on vihollinen, ja se hitsaa kansan ja johtajan yhteen.

3) Venäjä on läpikotaisin autoritaarinen kulttuuri, joka nojaa tottelevaisuuteen eikä demokratiaan.

Venäjä ei voi hävitä, koska maa on jo pohjalla. Toisaalta Venäjää ei voi myöskään voittaa, sillä venäläisten venyvyys ja sietokyky perustuvat traumaattiseen pelkoon, että demokratia johtaa sekasortoon ja että ainoastaan vahva johtaja takaa turvallisuuden, niin kuin korruptio, oligarkia ja mafia takaavat talouden ”toimivuuden”.

Venäjää ei voi siis tavanomaisessa mielessä ”voittaa”, sillä maan olemukseen kuuluvat jatkuva vilpillisyys, moraalinen rappio, alakynnessä olo ja huono maine, josta kansalaiset nauttivat tietäessään sen pelottavan toisia.

Metafyysinen pahan politiikka on peräisin Venäjän sisäpoliittisista kriiseistä, ja se polveutuu aina mongolivalloittajien ajoilta, jolloin valehtelu, rikollisuus ja väkivalta takasivat parhaat selviytymisen edellytykset.

Kun näin syntyneen kulttuurievolutiivisen (ja mahdollisesti biologisenkin) DNA:n päälle kasautui oikeauskoisen kirkon hengellinen auktoriteettivaikutus ja tsaarien ajan sekä kommunismin maallinen diktatuuriperinne, valmistettiin tie kaikkien aikojen kovimpaan järjestelmäpoliittiseen sortorakenteeseen. Siinä KGB ja FSB ovat olleet vain irrallisia eksponentteja, vaikka niitä syytetään kaikesta, myös haarniskan tarjoamisesta Putinille.

Ongelmien ydin on haudattuna metafyysiseen ajattelutapaan ja kulttuuriin, jossa koira syö koiraa. Putin ei ole niinkään syy kuin seuraus ja järjestelmän tuote. Hänen kannatuksensa on korkealla tasolla, sillä kansa haluaa hänen torjuvan länsimaiset vaikutteet ja pitävän loitolla sekasorron, joka demokratian muodossa uhkaa hyvin toimivaa korruptiota.

Asiassa ei auttaisi, vaikka Putinin omat turvajoukot likvidoisivat hänet huomaamatta laittamalla poloniumia teehen tai sujauttamalla novitšokia alushousuihin. Vara-Putineita riittää mausoleumijonoksi asti, sillä diktatuurin jatkuminen koetaan välttämättömäksi, jotta maa ei vaipuisi pahimpaan venäläisten pelkäämään katastrofiin: sekasortoon.

Myös Ukrainan sota ajautunee pitkään pattitilanteeseen, eikä siitä löydy yksiselitteistä voittajaa, niin kuin ei selvinnyt voittajaa myöskään Krimin sodasta 1853–1856.

Pragmatistinen pravda on taktista valehtelua

EU tulee pelanneeksi vaarallista peliä taivutellessaan Venäjää demokratiaan pakotteilla sekä odottaessaan Venäjän jollakin tavoin muuttuvan. Auktoriteettiuskoisuus on pysyvä osa venäläisten kollektiivista psyykeä, ja siksi poliittiset johtajuudet esikuntineen korvautuvat ajasta aikaan uusilla, eikä ”tiedonvälityksestä” ole apua.

Toisaalta myöskään disinformaatiosta tai sensuurista ei ole Venäjällä sen enempää haittaa kuin hyötyäkään. Tämä johtuu venäläisen tieto- ja totuuskäsityksen erilaisuudesta.

Ongelma ei ole, että tieto ei mene perille, että median kanavat ovat hallituksen hallussa tai että esiintyy sensuuria ja valehtelua. Ongelma on, että venäläisten tieto- ja totuuskäsitys poikkeaa täysin länsimaisesta. Platonin tiedonmääritelmästä (perusteltu tosiuskomus) korostuu Venäjällä bysanttilaiseen tapaan uskomusehto.

Venäläisten pravda on aidosti pragmaattinen sikäli, että totuus mielletään Venäjällä määritelmällisesti samaksi asiaksi kuin ”hyödyllisyys” tai ”käyttökelpoisuus”. Totuusarvo vaihtelee sen mukaan, keitä se hyödyttää ja millä tavalla.

Siksi valhekin on Venäjällä totta, mikäli se on ”valtapoliittisten etujen” mukaista, toisin sanoen edistää jotakin tavoitetta tai päämäärää, kuten ”tasa-arvoa” tai ”yhdenvertaisuutta”. Venäläisen kulttuurin valheellisuus perustuu siis tieto- ja totuusteoreettiseen poikkeavuuteen, harhailuun luolassa, jonka lampetti on sammunut ja ovelle on vierinyt ideologian kivi.

Sama ominaispiirre paljastaa luonnollisesti myös amerikkalaisperäisenä tunnetun pragmatismin onttouden. Mikään ei ole tietenkään totta siksi, että se toimii käytännössä, mutta jokin voi toimia käytännössä, mikäli se on totta. Samasta asiasta johtuu, että myöskään Venäjällä juuri mikään ei toimi.

Venäläisen ja länsimaisen kulttuurin eroavuus toisistaan on tietyistä samankaltaisuuksista huolimatta dramaattista. Vaikka amerikkalaiset ja venäläiset ovat köppelehtineet toistensa aluksiin avaruudessa, on maanpäällisten kulttuurien välillä valovuosia matkaa.

Venäjän ripittäminen on näistä syistä yhtä suuri virhe kuin olisi patistella Kiinaa luopumaan kommunismista, jonka uskomuksiin miljardi ihmistä on siedätetty ja jonka keskusjohtoisuudessa, kurinpidossa ja puoluedynastiassa myös kapitalismi voi siellä toimia.

En tarkoita, että sen enempää venäläisessä kuin kiinalaisessakaan totalitarismissa olisi mitään puolustelemista. Mutta tarkoitan, että EU:n taloudelliset ja poliittiset liiderit eivät ymmärrä monikulttuuri-ideologisesta läksytyksestään huolimatta erilaisia kulttuureita. 

Sen virheen takana puolestaan majailee kansallisvaltioiden mitätöinti.

 

Maailman uusjako ja Venäjän neljän P:n politiikka

Venäjän ja Ukrainan sota on seuraus tavasta, jolla länsimaiden ekspansiivisuus ja ylenkatsellisuus ovat katkeroittaneet Venäjää ja monia muita maita. Niissä kukoistaa nyt vastavaikutuksena äärimmäinen kansallismielisyys.

Kansallismielisyys ei sinänsä ole huono vaan hyvä asia, sillä juuri se on kansallisen itsemääräämisoikeuden ilmaus. Tultuaan ajetuksi puolustuskannalle on kansallismielisyydestä kuitenkin tullut eräissä maissa jälleen hyökkäävää imperialismia, jota kansallismielisyys sinänsä ei edusta.

Internationalismin ja globalisaation pyörteissä ovat kansallisvaltioiden asema ja edut jääneet huomiotta ja tulleet laiminlyödyiksi. Siksi maailma repeilee ja yhdistyy uudestaan.

Maailma yhdistyy ja hajoaa todennäköisesti kolmeen blokkiin, joista yhden muodostavat Pohjois-Amerikan ja Euroopan Nato-maat yhdessä Kaukoidän kumppaniensa, kuten Japanin, Etelä-Korean ja Australian kanssa.

Toisen blokin muodostaa Venäjä yhdessä Kiinan kanssa ja kolmannen Intian sekä Afrikan kaltaiset kehittyvät maat tai maanosat, joiden poliittinen liikkumatila muodostuu muita laajemmaksi niiden voidessa valita kaverinsa keskenään riitelevistä maista.

Niin ovat asiat taas kuin Orwellin romaanissa.

Venäjä on toki myös itse eristäytynyt ja soveltanut tunnettua neljän P:n politiikkaa. Ne ovat peilailu, projisointi, propaganda ja pelottelu.

Venäjä on peilannut lännen laajenemisen omaksi toimintamuodokseen osoittaen laajenemisen halua Kaukasiassa. Selvää kuitenkin on, että kaikki eivät voi laajentua yhtä aikaa ilman konfliktia.

Venäjä on projisoinut omat paheensa toisten maiden ominaisuuksiksi ja tu quoque -argumenttia soveltaen syytellyt muita omista rikoksistaan kaikkialla, viime aikoina Ukrainassa, jossa Putin väittää jahtaavansa ”natseja”, vaikka itse on.

Propagandan tuntevat kaikki, tai ainakin luulevat tuntevansa. Venäjän ilmiselvän ja tahallisen tökerön vaikuttamisen takana on usein kuitenkin pyrkimys kiinnittää huomio johonkin Johan Bäckmanin tapaiseen yksityiskohtaan, jotta Venäjän muualla harjoittamaa tehokasta propagandaa ei tunnistettaisi propagandaksi.

Pelottelu puolestaan on Venäjän vakioase, joka sopii Putinin povitaskuun, sillä se ainoalla mahdollisella tavalla hyödyntää ydinasepotentiaalia.

Siihen puolestaan liittyy kategorinen ongelma, joka on sama kaikkien suurten pommien kanssa: mihin niitä voisi käyttää? Ne kun jäävät ihmisten mieleen, tuhoavat valloitettavan omaisuuden ja ansaitsevat moraalisen paheksunnan, ja siksi ne sopivat vain terroristiseen sodankäyntiin, jossa ne ovat vaarallisia.

Yhtä kaikki, maailma on ajautunut monikulttuuri-ideologian, maahanmuuton, globalisaation ja internatsismin tuloksena sekavaan tilaan, jossa sotia sytyttää väestöjen sekoittumisesta johtuva separatismi.

 

Maahanmuutto ja separatismi sotien syynä

Nyky-Euroopan onnettomuus johtuu kansallisvaltioiden mitätöimisestä. Separatismi on lähes kaikkien nykyisten sotien prima causa ja primus motor: ensimmäinen syy ja käynnissä pitäjä.

Separatismilla tarkoitetaan kansallisvaltioissa esiintyviä alueellisia irtautumispyrkimyksiä, joista on saatu näyttöä Luhanskin ja Donetskin alueilla Ukrainassa. Väestöllisestä eripurasta johtuva separatismi on siis myös Ukrainan sodan juurisyy.

Maahanmuutto on aiheuttanut separatismia myös Ranskan islamilaisissa ghetoissa, joita sanotaan jo ”mikrovaltioiksi”, ja Espanjan Kataloniassa, joka pyrkii eroon Gibraltarin ylitse Etelä-Espanjaan tulvineen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista.

Väestöllisen kirjavoitumisen ja maahanmuuton aiheuttama separatismi on syynä yhteiskunnallisen tehokkuuden laskuun, aineelliseen köyhyyteen, poliittiseen eripuraan ja levottomuuksiin kaikkialla, ja siitä kärsii nykyisin koko Eurooppa.

Maahanmuutto ja väestöjen vellominen eivät siis ole pelkkiä välineellisiä tai irrallisia ”hybridiaseita”, vaan ne ovat osa laajempaa väestöpoliittista valloituspolitiikkaa, jolla maita pyritään valtaamaan hyppimällä ja pomppimalla kansallisten valtionrajojen yli.

Sanotaan, että Suomessa ei esiinny separatismia. Siitä ei olekaan liioin merkkejä vielä, toisin kuin Ruotsissa, jonne pitkään jatkunut avoin maahanmuuttopolitiikka on kerryttänyt valtavan määrän ruotsalaiseen yhteiskuntaan sopeutumattomia ja sitoutumattomia väestöryhmiä.

Vuosikymmenten ajan ne pakattiin parempaa tulevaisuutta toivottaen lähiöihin, joissa ne elivät omaa elämäänsä synnyttäen omat elämäntapansa ja norminsa.

Ruotsalaisten hyväuskoisuus on paljastunut naiiviksi tai jopa tietoisessa itsepetoksessa harjoitetuksi valheellisuudeksi, josta luonnollisesti on seurannut ”yllätyksiä”, kun tulijoiden sopeutumattomuus länsimaiseen elämäntapaan on pullahdellut esille väkivaltana, ja paikalliset mikrovaltiot ovat joutuneet konflikteihin järjestyneen yhteiskunnan kanssa (aiheesta enemmän kirjoituksessani ”Ruotsin onnettomuus”).

Suomessa kansallista ryhmäkoheesiotamme on edistänyt yhteinen vihollinen, joka on tuossa kyljessä. Mutta harmillista kyllä, nykyisellä Venäjällä koko Suomen valtio nähdään tuloksena vuoden 1917 separatismista. Näkökanta ei ole täysin väärä, sillä itsenäiset valtiot yleensä syntyvät anarkistisesti erottautumalla ja irrottautumalla jostakin.

Separatismi uhkaa Suomea tällä hetkellä suomenvenäläisten putinistien kapinointina, mikä todistaa, että maahanmuutto ja siirtolaisryhmien syntyminen kansallisvaltioihin ovat aina ongelmia.

 

Suomi suuressa vaarassa

Omatoimisuus on valtiollisen suvereniteetin tunnusmerkki, ja valtioiden keskinäisiä suhteita leimaa niin sanottu kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Sen vuoksi kiistat voidaan ratkaista lähinnä voimankäytöllä. Sen tunnustamista puolestaan sanotaan reaalipolitiikaksi.

Neuvostoajan patsas vaati suojautumaan länneltä.

Suomen ja nyky-Venäjän sekä sen valtiollisen edeltäjän välisen kiistan voidaan sanoa tulleen ratkaisuksi jo pariinkin kertaan, ja silloinkin sodassa. Tässä mielessä itsenäisyytemme on lunastettu, ja sitä juhlitaan edelleenkin itsenäisyyspäivänä, ei kansallispäivänä, sillä itsenäisyys on relationaalinen käsite ja mahdollinen vapautena jostakin, tässä tapauksessa ryssästä.

Venäläiset ovat kuitenkin alkaneet harjoittaa reaalipolitiikkaa ja siihen liittyvää geopolitiikkaa omassa slaavilaisessa epätoivossaan.

Juuri kukaan ei Suomessa ymmärrä, kuinka suuressa vaarassa maamme tämän vuoksi todella on ja mitä se voi käytännössä toimeenpantuna tarkoittaa.

Venäjän aloittaessa panslavistisen politiikkansa mukaisen häirinnän se voi tarkoittaa katkoksia sähkönjakelussa ja verkkoyhteyksissä, energia- ja siirtolaisaseen käyttöä, henkilökohtaisia uhkauksia, soluttautumista, myrkytyksiä, ulkomaankaupan vaarantamista, rajaloukkauksia maa-, meri- ja ilma-alueilla sekä pommien lähettämistä koteihin, pahimmillaan maajoukkojen vyöryttämistä rajojen yli ja kaukovaikutteisten ohjusaseiden ampumista kaupunkeihin summittaisesti.

Tämä merkitsee, ettei kyse ole poikamaisesta lelusodasta, vaikka asioista on helppo puhua harhaanjohtavan kepeästi ja viihteellisesti televisiossa, kun muotivaatteisiin stailatut toimittajat kertovat hymyillen sotauutisia.

Totuus Venäjän läsnäolosta koostuu bunkkeripommeista ja betonipölyn sekaisista kellareista.

Olemme viettäneet niin pitkän ajan rauhan oloissa, että myös ammattisotilaat ovat voineet menettää kontaktinsa siihen, mitä sodankäynti merkitsee.

Suomalaiset eivät ole lainkaan orientoituneet sotien kaltaisiin katastrofeihin, vaan sanalla ”sota” on kielenkäytössä pelkkä diskursiivinen merkitys, jossa asiaa käsitellään kaukaisena abstraktiona, vaikka käytännössä sota on silvottuja ruumiita, räjähteleviä kehoja ja ilmassa lentäviä päitä.

Tämä merkitsee, että hyökkäyksen tullen suomalaiset eivät ehkä uskoisi olevansa sodassa, vaan he uskottelisivat itselleen olevansa räiskimispelin kaltaisessa simulaatiossa kysyen, miten videolaitteen voi kytkeä pois toiminnasta. Valmius aseellisen hyökkäyksen kohtaamiseen on luullakseni kelvottoman huono.

Suomen maasto on kyllä vaikeakulkuista, mutta meitä on täällä puolustamassa melko vähän, ja suuria asumattomia alueita on vallattavissa melko helposti. Samoin kaupungit ja väestökeskittymät ovat helposti pommitettavissa mäsäksi.

Suomi on yksi maailman pääkaupunkivaltaisimmista maista, joten Helsingin haltuun ottaminen tarkoittaisi pääsyä hallitsemaan koko Suomea. Lähes kaikki on täällä: hallinto, yritysten pääkonttorit, arkistot, tiedon solmukohdat ja älymystö muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Valtaosa Suomen ulkomaankaupasta kulkee Helsingin kautta.

Monetkaan eivät ilmeisesti tajua, miten haavoittuvassa paikassa maamme on, ja kuinka omituista on, että maa, jolle Natosta olisi ollut kaiken aikaa eniten hyötyä, on viimeisten joukossa, joka siihen liittyy.

Pidäkkeenä on ollut toinen paradoksi: on ollut epäviisasta riskeerata turvallisuus asialla, jonka tehtävänä on taata turvallisuus.

Suurimmassa vaarassa Suomi on ilman Natoa

Totuus on, että suurimmassa vaarassa olisimme, jos emme nyt liittyisi Natoon, sillä silloin Venäjän kannattaisi kääntää kanuunansa tänne a fortiori: sitä suuremmalla syyllä.

Sieltä, minne Venäjä aseellisesti pääsee, sitä on lähes mahdotonta saada pois. Tämä tullaan näkemään paitsi Krimillä, myös Itä-Ukrainan alueella.

Venäjän valloitus- ja tuhopolitiikka on joka tapauksessa sangen tyhmää, sillä valta ei perustu nykyisin pelkkään alueiden hallintaan. Informaatiosodan sekä taistelun ukrainalaisten poliittisesta hallinnasta Venäjä hävisi jo sodan alkumetreillä.

Kotikommunistien pystyttämä patsas kurottaa itään.

Ukrainassa sotimalla Venäjä on suorastaan työntänyt Suomen ja Ruotsin Natoon, ja niin se on tehnyt esittämällä naapureilleen vaateita oman turvallisuutensa takaamiseksi. Kun hyökkääjä on peloissaan omasta turvallisuudestaan, se on kuin varas huutaisi ”ottakaa varas kiinni!” Ja se on kuin Suomelle olisi tarjottu YYA-sopimusta uudestaan.

Voidaan sanoa, että Venäjä on yhdistämässä Suomen Natoon, kun suomalaisista itsestään ei ole siihen ollut.

Saattaa olla, että Venäjä ajaa tahallaan Suomea Natoon lavastaakseen itselleen vihollisen ja täyttääkseen sitä kautta oman viholliskuvaelmansa.

Mikäli Moskovasta tulee myöhemmin notifikaatioita Suomen myönteisestä Nato-päätöksestä, on ajopuuteoria jälleen käyttökelpoinen. Suomalaiset voivat sanoa, että ”venäläiset ajoivat meidät sotilasliittopoliittiseen erikoisoperaatioon”.

Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa on Suomen ja Ruotsin taannoiselle päättämättömyydelle osattu varmasti nauraa, kun hihat ovat nyt liekeissä.

Mutta ei Nato-jäsenyys Suomea ensi-iskun kohteeksi maalita (ei, vaikka Vasemmistoliitto laittaisi ”maalituksen” rikoslakiin). Niin väittävät Rauhanpuolustajissa toimineet hyödyttömät hölmöt, joiden isäntä on edelleen idässä. Päinvastoin: liittoutumattomana maana olemme Venäjän koekenttä, jossa Venäjä voi räjäyttää pelotteeksi vaikka ydinaseen joutumatta Naton vastauksen kohteeksi. 

Sen sijaan se on totta, että Naton jäsenenäkään rajamme eivät ole pyhät.

Suomalaisissa poliitikoissa ja kansalaisissa liikuttavaa on heidän hyväuskoisuutensa, jonka mukaan Naton jäsenenä olemme herran kukkarossa.

Tämä ei ehkä pidäkään paikkaansa tulevaisuudessa.

On muistettava, että Nato ei estä mitään maata hyökkäämästä jäsenmaiden alueelle. Se takaa vain yhteisen puolustuksen, jos niin käy, ja sitä kautta poliittisen peloteprevention.

Voidaan kuitenkin miettiä, miten käy, jos despoottinen Venäjä pelaakin upporikasta ja rutiköyhää ja hyökkää myös Nato-maahan tieten tahtoen, koetellen sotilasliiton kärsivällisyyttä ja luottaen siihen, ettei Nato aloita maailmansotaa Euroopan jonkin syrjäisen kolkan vuoksi.

Puolustusvastuista syntyvä eripura voisi riittää jopa hajottamaan Naton, joka on luotu kylmän sodan blokkien varaan ja jonka sisällä intressit ja ristiriidat ovat kasvamassa, kuten Euroopan unionissakin.

Mitkään sotilasliitot eivät ole ikuisia, ja liittosopimusten murentuessa millään maalla ei ole loppujen lopuksi muuta turvataetta kuin omat asevoimansa. Ei pidä myöskään tuijottaa vain Naton viidettä artiklaa, jossa puhutaan yhteispuolustuksesta, vaan myös kolmatta, joka velvoittaa jokaista jäsenmaata huolehtimaan oman alueensa puolustamisesta.

Siksi myös puolustusliiton jäsenenä on elettävä koko ajan als ob (ikään kuin) puolustusliittoa ei olisi.

Kaikkien näiden varaustenkin jälkeen on joka tapauksessa parempi olla liittokunnan jäsen kuin olla olematta.

Kannatan siis varauksetta Suomen liittymistä Natoon. Mutta hullua olisi kuvitella, että liittokunnan jäsenyys tuo apokalyptisen pelastuksen Suomea mahdollisesti uhkaavaa kadotusta vastaan. 

Myönteistä Naton jäsenyydessä on, että samalla kun saadaan sodanuhka loittonemaan, voidaan jälleen keskittyä torjumaan muita uhkia, kuten maahanmuuttoa, julkisen talouden romuttamista ja ilmastopoliittista oman haudan kaivuuta, joita vihervasemmistolainen hallitus on edistänyt tuhattaiturimaisesti.

Naton jäsenenä asemamme huononee vähemmän kuin muutoin

Suomen Nato-päätöstä ei tietenkään tehdä minkään komiteamietinnön perusteella vaan terveellä järjellä, niin kuin kuuluu. Poliittiset ja asiantuntijaprosessit on järjestetty vain muotoseikkojen tyydyttämiseksi ja vastuun jakamiseksi eri organisaatioille, joissa vastuun toivotaan hajoavan.

Tulos on päätetty luonnollisestikin ensin, niin kuin poliittisessa hallinnossa aina tehdään, ja viime ajat on käytetty sen asian pähkäilemiseen, minkälaisella prosessilla tuohon toivottuun tulokseen päästäisiin.

Kun Suomi kesän tullen jättää hakemuksen Natoon, on olo sen jälkeen kuin ohituskaistalla, ja siksi on huolehdittava kahdesta asiasta, ennen kuin olemme takaisin keskiviivan oikealla puolella.

Ensinnäkin (1): valtionrajamme on pidettävä koskemattomina Nato-kelpoisuuden säilyttämiseksi. On todennäköistä, että Venäjä yrittää aiheuttaa Suomessa vähintäänkin tuota separatismia ja voi tehdä sen Ahvenanmaalla jopa tehokkaammin kuin Anna-Maja Henriksson (aiheesta täällä).

Toiseksi (2): tärkeintä ei ole se, että ilmaistaan aie liittoutumisesta, vaan se, millainen sopimus loppujen lopuksi kirjoitetaan. Suomeen pitäisi saada Naton tukikohtia, joissa olisi pysyvästi muiden Nato-maiden joukkoja, sillä Natolla ei ole ratsuväkeä, joka karauttaisi paikalle kriisin yllättäessä.

On huomattava, että sinänsä sujuvasti edenneessä Nato-prosessissa on marssijärjestys ollut koko ajan nurinkurinen. Nyt ollaan ensin tekemässä kauppaa ja sitten miettimässä hintaa.

Vanha sanonta kuuluu: älkää katsoko vain taikurin sitä kättä, joka antaa, vaan myös sitä, mitä toinen tekee. Moniin Nato-maihin kelpaisivat kyllä Suomen hävittäjäkoneet, kenttätykistö ja muut maataisteluaseet.

Suomi on loppujenkin lopuksi tärkeämpi Baltian Nato-maille kuin Nato Suomelle.

Turvallisuutemme takeena ovat jatkossakin lähes 100-prosenttisesti omat Puolustusvoimamme, ja Nato antaa maanpuolustuksellemme vain poliittisen uskottavuuden ja potentiaalisen takeen. 

Nato-kihlauksessa on vaarana, että joudumme huolehtimaan oman maamme puolustamisen lisäksi myös muiden lähimaiden puolustuksesta, jossa riittää porsaan kokoisia reikiä.

On muistettava, että Romania, josta kaduillemme saapuu romanikerjäläisiä, on tyypillinen Itä-Euroopan Nato-maa, joka ei kuulu avustavien vaan avustettavien joukkoon. 

Tuleeko tästä sota?

Kun Suomi suurella todennäköisyydellä liittyy ja hyväksytään puolustusliitto Natoon, maamme saavuttaa lopultakin identiteettipoliittisen eheyden ja itsenäisyyden läntisten demokratioiden joukossa.

Kohtalomaista tässä itäisen napanuoran katkaisussa on traagisuus, jolla Suomi Venäjän omasta pyynnöstä ”varmistaa itänaapurinsa turvallisuuden” jäsenyydellä Natossa. Puolustusliittona Nato takaa Suomen hyökkäämättömyyden, vakauttaa ja tasapainottaa Pohjolan turvallisuuden sekä pitää Venäjän itsensä aisoissa. 

Nato-jäsenyys vie Venäjältä kyvyn kiristää ja pitää ideologisissa pihdeissään Suomea, joten ei ihme, että Moskovassa kiristellään hampaita, kun sotilaallinen uhka-ase poistuu Kremlin instrumenttien joukosta.

Suomen Nato-jäsenyys parantaa rajaturvallisuutta, vähentää konfliktien todennäköisyyttä ja vahvistaa Suomen ja Venäjän yhdenvertaisuutta. Venäjän ei tarvitse jatkossa huolehtia länsirajansa turvallisuudesta lainkaan tietäessään, että rajan tällä puolella toimii kansanvaltainen oikeusvaltio, joka huolehtii oman tonttinsa puolustuksesta pelkästään defensiivisesti.

Entä onko Venäjän sotilaallinen aggressio silti mahdollinen? On, mikäli aggressori on hullu. Siksi vastauksena väliotsikon kysymykseen olkoon kapteeni Kaarnan vastaus alikersantti Lehdolle Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa: ”Ehei pojat, sota on kaukana, Balkanilla asti.”

 

Natoon liittymisen välttämättömyydestä:

Poliitikko, joka vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä, on Venäjän vaikku (2022)

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita (2022)

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta? (2022)

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina (2022)

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa (2022)

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle (2022)

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika

Eurooppalaisessa filosofiassa on puhuttu toisen maailmansodan ajoista asti paljon kriiseistä ja riskeistä. Kriisikeskustelun aloitti Edmund Husserl Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzentale Phänomenologie -teoksellaan vuonna 1936. Hänen mielestään saksalainen idealismi oli kriisissä, niin kuin olikin.

Toinen suosittu yhteiskuntafilosofian käsite on ollut ’riski’. Ulrich Beck julkaisi vuonna 1986 teoksen riskiyhteiskunnasta (Risikogesellschaft). Hänen mielestään ei ole enää selvää tietoa eikä epätietoa vaan todennäköisyyksiä ja ennusteita, esimerkiksi ydinvoimaa koskien.

Ydinvoimaloiden turvallisuudesta ei voida saada tietoa kuin kokeilemalla ja ajan kanssa. Tekniikan kehitys on tehnyt maailmasta itsestään jättiläismäisen koelaboratorion, jossa tietoa voidaan saada vasta, kun koe on pantu toimeen, siis useasti aivan liian myöhään. Kirjoitin kysymyksestä jo teoksissani vuosilta 1994 ja 1995.

Monien toimittajien ja viestintätutkijoiden huutelu ”faktajournalismin” perään on siis kymmeniä vuosia jäljessä siitä, mistä tieteenfilosofit ovat keskustelleet jo vuosikaudet todennäköisyyksistä ja tulkinnoista puhuessaan. Postmodernistien, jälkistrukturalistien, sosiaalisten konstruktionistien ja monien muiden uusmarxilaisten edustama tosiasioiden kaipuu on ristiriitaista siksikin, että samalla he ovat tavoitelleet takaisin positivismia, joka kielsi tiedon subjektiivisuuden ja tulkinnanvaraisuuden sekä edusti objektivistista ja universaalia tiedonihannetta.

Miten aiheet liittyvät nykypäivään? Koronakriisi on osoittanut talouden, ihmisten ja koko yhteiskuntamme haavoittuvuuden. Olemme siirtyneet jatkuvien ja loppumattomien kriisien aikakauteen. On julkisen talouden rahoitus- ja velkakriisi. On euron kriisi. On pakolaiskriisi, jolle ei näy loppua niin kauan kun väestö kehitysmaissa paisuu. Ja on tällaisia ohimeneviksi oletettuja kriisejä, kuten nyt tämä koronakriisi.

Vuonna 1936 eurooppalaisen tieteen kriisi enteili sotaa. Kun kriisit syvenevät, alkaa esiintyä periaatteellista erimielisyyyttä, joka helposti eskaloituu väkivaltaisiksi konflikteiksi. Tämä on tärkeää pitää näköpiirissä myös nyt.

Kun euroalueen maat perustivat ”väliaikaisen vakausvälineen” tilalle pysyvän, ei käynyt, niin kuin Alexander Stubb vakuutti ja toivoi. Kriisi ei ratkennut, vaan se siirtyi. Jokaisen olisi pitänyt tuolloin ymmärtää, että euromaiden ”pysyvä vakausväline” tarkoitti myös rahoituskriisin muuttumista pysyväksi, aivan niin kuin väliaikainen vakausväline on muuttunut pysyväksi herra Tappuraisen kädessä puistonpenkillä.

Ajankohtaiset puheet Euroopan jälleenrakentamisesta etelän maiden yhteisvastuullisella hätärahoituksella ovat sekä eurooppalaisten oikeuskäsitysten että Suomen perustuslain vastaisia. En ainakaan minä hyväksy pahiten kriisiytyneiden Etelä-Euroopan maiden onkimista kuiville loputtomilla muiden maiden budjeteista kiskotuilla avustuksilla tai takauksilla.

Kansalainen Veikko Huuska osoitti jokin aika sitten blogissaan todennäköisen syyn siihen, miksi Saksa ja Ranska ovat auliisti tarjoamassa valtion apua Italian, Kreikan, Portugalin ja monen muun oliiviöljymaan pelastamiseen. Kas: lainoja noille maille ovat sadoin miljardein jaelleet ranskalaiset ja saksalaiset pankit. Suomalaisilla pankeilla tällaisia saatavia ei ole, ei ainakaan samassa mitassa.

Kun Suomi päätti liittyä kansanäänestyksellä 1994 Euroopan unioniin ja myöhemmin pääministeri Lipposen (sd.) omavaltaisella ilmoituksella euroalueeseen, olin varma, että kyseinen yhteenliittymä ei voisi toimia sen enempää poliittisesti kuin taloudellisestikaan. Euroalue koostuu maista, joiden taloudellinen, kulttuurinen, teollinen, tuotannollinen ja väestörakenne ovat täysin erilaisia.

Internationalismiin, paneurooppalaisuuteen ja globaaliin väestöjen, pääomien ja tavaravirtojen vellontaan perustuva maailma ei kerta kaikkiaan toimi, vaan se on osoittanut oman tuhoisuutensa nyt myös biologisessa merkityksessä. Sen takaajiksi ovat valitettavasti menneet kapitalistien lisäksi myös vasemmiston jälkimarxilaiset ja sosiaalidemokraattiset poliitikot omalla universalististen ihanteiden syleilyllään. Tuloksena on ollut loputonta riippuvuutta, epävapautta, kansallisen itsemäärämisoikeuden menetystä ja taloudellisen liikkumatilan ahtautta.

EU:n ja sen euroalueen loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot välttääkseen kriisejä. Kun narun pää on nyt tullut vetäjien käteen, on toteutunut tragedia: sen olemus on, että kohtalon välttely toteuttaa itsensä. Kriisien pakoileminen on tuonut kriisit lähemmäksi, eikä valuvikoja voida korjata, vaan ne täytyy kumota.

Olen sittemmin esittänyt neljä tietä, joita pitkin Euroopan maat voivat palata vapauteen sekä saattaa taloutensa tervehtymisen tielle. Olen esittänyt ne edellä linkkaamassani kolumnissa. Paras niistä on hallitun paluun tie, joka tarkoittaa valtiollisen itsemääräämisoikeuden palauttamista, yhteisvaluutasta luopumista ja EU:n alasajoa takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi. Tämä on itsenäisen politiikan tie ja samalla eurooppalaisten vapausihanteiden, tieteellisen sivistyksen ja arvostamamme omakulttuurisuuden pelastus.

Myös kansallisvaltioiden on luonnollisesti ratkaistava omat ongelmansa. Mutta niitä ei pidä tuottaa lisää. Suomen ei pidä missään tapauksessa mennä rahoittamaan Etelä-Euroopan maita, vaan tarvittaessa on lähdettävä Euroopan unionista. Verottamisen oikeutus perustuu siihen, että veroina kannetut varat päätyvät niiden maksajien omaksi hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin.

Tätä periaatetta ei voida rikkoa ilman, että rikkojat menettävät legitimiteettinsä eli oikeusperustuksensa. Perustuslakimme kirjoittamaton sääntö on, että valtion kaiken toiminnan on tuettava sen omia kansalaisia eikä avustettava vieraita. Muussa tapauksessa kansallisvaltioita ei ole.

Britit tekivät oikein erotessaan Euroopan unionista, joka ei ole enää pitkään aikaan ollut sellainen, joksi se aiottiin. Samoin Donald Trump on oikeassa korostaessaan kansallista itsemääräämisoikeutta ylikansallista vallankäyttöä ja internationalismia vastaan.

Toinen toisensa perään toistuvat kriisit ovat osoittaneet, kuinka epäonnistunut luomus globaali talous pitkine tavara- ja alihankintaketjuineen on. On osoittautunut, että internationalistinen kansainvälinen talous johtaa suureen riippuvuuteen ja epävapauteen, joka on filosofian vihollinen.

Alihankintaketjujen purkaminen, maasta toiseen virtaavan tavara- ja väestöliikehdinnän vähentäminen ja omavaraisuuden tavoittelu vaativat ajattelutavan muutosta kaikilta ihmisiltä. Olemme nyt tämän periaatteellisen muutoksen kynnyksellä. Olen varma, että Euroopan taloudellinen umpikuja ja ahdinkoa syventävä koronakriisi vaikuttavat syvällekäyvästi siihen, millaisia linjauksia jatkossa tehdään.

Matkustelu ja huvitteluliberalismi tulevat kokemaan kolauksen. Velkaantuneet länsimaat huomaavat, että ne eivät olekaan mitään kehittyneitä teollisuusmaita, joiden pitää mukamas auttaa muita omaksi velakseen. Tehdyt tilannearviot tunnustetaan vihdoinkin vääriksi, kehitysmaiden hyysääminen lopetetaan, ja opitaan näkemään oma tulevaisuutemme kehitysmaana, jos kurssia ei käännetä.

Länsimaat joutuvat lopettamaan myös typerän ilmastopoliittisen anekauppansa, jonka tuloksena ympäristotehokasta teollisuuttamme siirtyy koko ajan ilmastopoliittisina vapaamatkustajina esiintyviin kehitysmaihin. Kansainvälisyyteen pakottaminen opitaan näkemään epäarvona ja kansallinen etu itseisarvona.

Koronakriisistä toipumisen ensimmäiset killingit pitää säästää kehitysavusta ja ilmastopoliittisesti tehottomasta vihervasemmistolaisesta rahan roiskimisesta. On pakotettava kehitysmaat parantamaan itse teollisuutensa ympäristösuhdetta, ja länsimaiden on erottava Pariisin epäoikeudenmukaisesta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa on näköjään päättänyt käyttää täysimääräisesti hyväkseen.

Kun Kiina lisäksi tuottaa suuren määrän maailmaa uhkaavia viruksia (lintuinfluenssa, Sars jne.), on väärin pitää yllä tiiviitä yhteyksiä kaukoitään päin, jossa syödään lepakoita ja kaikenlaisia matokeittoja ja joista voi siirtyä mitä tahansa mutageenejä ihmisiin. Länsimaiset elämäntavat ja tottumukset on palautettava kunniaan ja elettävä ihmisiksi eikä rakastettava kaiken maailman rätei ja lumpui, tai muuten täälläkin vallitsee ennen pitkää Khaoottinen Laki ja saatamme Kualla Lumpuissa.

Kultaranta-keskustelut: paljon puhetta, vähän asiaa

Presidentti Niinistön kesäiset Kultaranta-keskustelut muodostivat jälleen maailmanpoliittisen huomion keskipisteen, sillä osallistuivathan juttutuokioon muiden muassa sellaiset suuruudet kuin YK:n pääsihteeri António Guterres ja Kalliolan setlementin toiminnanjohtaja Heidi Nygren. Monta muuta samantasoista asiantuntijaa oli joukossa, kuten voitte lukea osallistujaluettelosta.

Sanoma-konserniin kuuluvan Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa taivasteltiin maailman tilaa ja sanottiin etsittävän ”eväitä kaaokseen”. Lehti kirjoitti kokouksen alla:

”Yhdysvaltain presidentti Donald Trump nousee tänä vuonna tilaisuuden puhutuimmaksi hahmoksi. Hän on se kuuluisa ’virtahepo keittiössä’, jonka presidenttikausi on ollut myrkkyä sekä YK:lle että EU:lle. Yhdysvallat on YK:n suurin rahoittaja, joka maksaa 22 prosenttia YK:n budjetista. Trump irrotti Yhdysvallat YK:n kasvatus-, tiede ja kulttuurijärjestöstä Unescosta, eikä YK ole muutenkaan Trumpin lempilapsi. EU:n kanssa Trump on ajautumassa terästulleista alkaneeseen kauppasotaan. Mitä seuraa siitä, että Yhdysvallat vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta?”

Maanantaisen paperilehden sisältä löytyvässä jutussa paheksuttiin ”voimapolitiikan” paluuta. Olen usein itse sanonut reaalipolitiikaksi sellaista politiikkaa, jossa voimankäyttö tunnustetaan ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan välineeksi. Reaalipolitiikka on mahdollisen politiikkaa, joka pyrkii mukautumaan vallitseviin oloihin ilman idealistisia oletuksia.

Tämä ei tarkoita, että kannattaisin voimankäyttöä, mutta kannatan sen tosiasian myöntämistä, että valtioiden suvereniteetti ja siihen liittyvä voimankäyttö ovat osa valtioiden välisiä suhteita pysyvästi. Niinpä asian tunnustaminen on tosiasioiden hyväksymistä.

Toimittajilta ja asiantuntijoilta voi tietenkin odottaa vaikka kuinka hullunkurisia kannanottoja, mutta tyrmistyttävimmän puheen Kultaranta-keskusteluissa piti nobelisti Martti Ahtisaari. Hän moitti tapaa, jolla demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet mielletään länsimaisiksi arvoiksi.

Lehden mukaan hän lausui, että ”[n]ämä arvot eivät ole vain läntisiä, ne ovat globaaleja” ja jatkoi: ”[s]anomalla, että demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaate ovat läntisiä arvoja olemme tehneet itsellemme karhunpalveluksen. Olemme luoneet mahdollisuuden kyseenalaistaa näitä arvoja, joiden on tarkoitus palvella kaikkia.”

Tosiasiassa demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen ”viitataan läntisinä arvoina” siksi, että vain länsimaissa niitä on noudatettu.

De jure ne voivat olla globaaleja, mutta de facto ne eivät ole sitä olleet, sillä islamistiset valtiot, Venäjä, Kiina sekä Afrikan, Kaukoidän ja Etelä-Amerikan kehitysmaat eivät niitä noudata.

Näin on oikein sanoa, että kyseiset arvot ovat läntisiä. Ne ovat myös länsimaisen rationalismin hedelmä ja Euroopasta lähtöisin.

Ilta-Sanomien mukaan ”Ahtisaari haluaisi nähdä maailman, jossa kyseisiin arvoihin sitoutumattomia ei edes harkittaisi merkittäviin asemiin kansainvälisessä järjestyksessä.”

Mitä tämä tarkoittaa? Pitäisikö Lähi-idän islamistiset maat sulkea pois kansainvälisestä yhteistyöstä siksi, että ne eivät kunnioita ihmisoikeuksia?

Asiayhteydestä päätellen kannanotto oli suunnattu enemmänkin Yhdysvaltoihin, joka irrottautui Unescosta ja vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta.

Ahtisaaren mielipide noudattelee sosiaalidemokraattista internationalismia omassa globalistisuudessaan. Sen mukaan tiettyjä tahoja pitää sulkea pois, jotta ketään ”ei syrjittäisi”. Asenne on aivan samanlainen kuin sisäpolitiikassakin, jossa demarit kieltäytyvät hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa ”syrjinnän vähentämiseksi”.

Tosiasiassa maailmanpolitiikkaa ei voida ohjailla Ahtisaaren mahtikäskyillä eikä edes kansainvälisillä sopimuksilla. Tällöin unohdettaisiin, että kaikki valtiot ovat pohjimmiltaan suvereeneja vallankäyttäjiä – ainakin sikäli kuin ne ovat itsenäisiä, eli niillä on oma ulkopolitiikka.

Harvardin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori David W. Kennedy on käyttänyt tästä asiantilasta kansainvälisoikeudellisen perustattomuuden nimeä.

Kansainvälisillä suhteilla ei voi olla yleispätevää, globaalia tai ”maailmanpoliittista” perustaa, koska jokainen osallistuja on perimmältään itsenäinen ja suvereeni vallankäyttäjä. Tämä puolestaan sisältää edellä mainitsemani reaalipolitiikan oikeutuksen.

Miten esimerkiksi komentelisitte Yhdysvaltoja tai Venäjää? Eikö Yhdysvalloilla ole oikeutta vetäytyä yhteistoiminnasta, josta se on maksanut lähes neljänneksen, eli väestöönsä suhteutettuna enemmän kuin yksikään muu valtio?

Eikö Suomella olisi oikeutta vetäytyä Pariisin ilmastosopimuksesta Yhdysvaltojen tapaan, kun kyseinen sopimus velvoittaa maksamaan ilmastotukea esimerkiksi Kiinalle, joka avaa jatkuvasti uusia hiilivoimaloita, jossa ympäristötehokkuus on heikko ja joka voisi maksaa ympäristönparannustoimet suoraan valtionkassastaan?

Sellainen politiikka, jonka lähtökohtana ovat epäoikeudenmukaiset arviointimenetelmät, ei voi olla sen enempää globaalin ympäristöpolitiikan kuin turvallisuuspolitiikankaan perusta.

Ympäristökysymykset valaisevat helposti, mistä on kyse. Tuotannonalakohtaisen ominaispäästöjärjestelmän soveltamisen sijaan päästöjä verrataan asukaslukuun eikä tuotettuihin hyödykkeisiin, joka paljastaisi, kuinka tehokkaasti päästöjen vastineeksi tuotetaan tavaraa tai palveluksia.

Länsimaissa ympäristösuhde on hyvä ja kehitysmaissa huono, joten länsimaiden taloutta ja teollisuutta ei pitäisi tuhota korkeilla ympäristömaksuilla tai veroilla pelkän aiheettomasti lietsotun syyllisyydentunnon pois ostamiseksi, kuten vihreät haluaisivat.

Pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikki työ ja tuotanto siirtyvät Kiinaan ja muihin YK:n tilastoissa edelleenkin kehitysmaiksi luokiteltuihin valtioihin. Sittenkö kaikki on myös vasemmiston mielestä hyvin?

Vasemmiston mielipiteitä myötäilevä ja Trump-vastaisuudella ratsastava Ilta-Sanomat tähyili pääkirjoituksessaan myös eteenpäin: ”EU-huippukokouksessa asialistalla on jälleen Euroopan pakolaispolitiikka, joka ravistelee pahasti Saksan hallitusta ja sitä myöten koko EU:ta.”

En sanoisi, että Saksan maahanmuutto- ja pakolaisviraston johtajan Jutta Cordtin korruptoituneisuuden paljastuminen ravistelee hallitusta pahasti. Asia on niin, että Saksan harjoittama pakolaispolitiikka kokonaisuudessaan horjuttaa nyt eurooppalaista yhteistyötä.

Saksalle olisi hyväksi, mikäli Angela Merkelin hallitus joutuisi jättämään paikkansa, sillä Merkel on ajautunut riitoihin sekä ympäröivien valtioiden, hallituskumppaniensa että oman puolueensa kanssa, ja häntä itseään vastaan on nostettu tuhat kannetta maanpetoksesta ja holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta, jonka tuloksena osassa Saksaa kolmasosa väestöstä on maahanmuuttajia.

DDR-kasvatti Merkelin johtamalla Saksalla ei ilmeisesti ole itsenäistä ulkopolitiikkaa ja suvereniteettia, eikä maan hallitus kunnioita myöskään muiden valtioiden oikeutta päättää väestöpolitiikastaan itse.

Tässä mielessä Saksan hallituskriisi voisi tervehdyttää tilannetta, ja asiaintilan korjaaminen vähentäisi huolia tulevaisuudessa.

Valtaa pitävien linnoittautuminen EU:n ja YK:n tapaisten organisaatioiden taakse osoittaa näiden organisaatioiden globalistisen luonteen. Sen mukaisesti kansainvälinen kapitalismi ja sosialistinen internationalismi paiskaavat kättä Euroopan kantaväestöjen yli. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden puolustamiseen ei ole muuta keinoa kuin kansallismielinen politiikka, joka on kovassa nousussa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Niin sanottu Trump-ilmiö kertoo länsimaisten ihmisten aikeesta pitää elämäntavastaan, oikeuksistaan, yhteiskuntajärjestelmästään ja asemastaan kiinni.

Ongelmia ei voida ratkaista ajattelemalla samalla tavoin kuin niitä luotaessa

Valtioita ei voida johtaa samalla tavalla kuin liikeyrityksiä. Liikeyritysten pääasiallinen tehtävä on leipoa omistajilleen rahaa. Sen sijaan valtioilla on sosiaalipoliittinen intressi, johon sisältyvät muun muassa kansalaisten hyvinvointi ja turvallisuus. Niinpä Suomen valtiota ei pitäisi johtaa kuten Vallila Interioria.

Anne Berner kuuluu pääministerin ohella hallituskabinetin liikkeenjohdolliseen lahkoon. Sveitsiläis-suomalainen omistaja-johtaja tuli politiikkaan kepulaisista vallan katakombeista. Hän sai ministerinviran palkkioksi siitä, että hän Perheyritysten liiton puheenjohtajana pelasti pääministerin pallilta ja eduskunnasta pudonneen Matti Vanhasen yhdistyksen toimitusjohtajaksi. Berner on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja poliittisesti kokematon, aivan kuten nykyinen pääministerikin. Suomen kansalaisuuden Berner sai vasta tammikuussa 2015.

Kansanedustajaksi pyrkiessään Bernerillä oli hihassaan imagonkohotuskortti, eli lastensairaalan tukiyhdistyksen puheenjohtajuus, jota kukkahattutätien oli mahdotonta vastustaa. Varainkeruuprosessin käänteissä paljastui, että Berner valehteli kansalaisille väitteessään, jonka mukaan säätiö ei saa kiinteistöstä minkäänlaista tuottoa. Tosiasiassa säätiö oli sopinut 3,5 miljoonan vuosikustannuksista 30 vuoden ajaksi. 160 miljoonan kokonaiskuluista valtio antoi 40 miljoonaa ja HUS 40 miljoonaa yksityisten lahjoitusten ollessa 36 miljoonaa. Loppu 105 miljoonaa (3,5 x 30) tulee kiinteistön käyttäjältä HUS:ilta, joka puolestaan vuokraa lastensairaalan tarvitseman määräalan Kiinteistö Oy Uusi Lasten sairaala -nimiselle osakeyhtiölle. Osakeyhtiön osoitteeksi on puolestaan merkitty kaupparekisterissä Oy Vallila Interior Ab, Nilsiänkatu 15, 00510 Helsinki.

En puutu lastensairaalan syheröihin ja perheideologialla hehkuttamiseen tässä yhteydessä enempää. Huomautan vain, että minun laskujeni mukaan 40 + 40 + 36 + 105 miljoonaa = 221 miljoonaa, joten jonnekin katoaa 221 miljoonan tuloista rakentamiskulujen (160 miljoonaa) jälkeen 61 miljoonaa. – Ettei vain Bernerin firman kassakoneeseen tai hänen omiin taskuihinsa? Tarkempia lukuja voitte onkia esimerkiksi tässä paljastuskirjoituksessa viitatuista lehtiartikkeleista.

Anne Berner näyttää saavan oman bisneksensä kukoistamaan, paitsi että vuoden 2014 tilinpäätöstietojen mukaan myös Vallila Interorin liikevaihdosta katosi 91,5 prosenttia, vaikka liikevoitto kasvoi 5,1 prosenttia ja tulos nousi pakkaselta 696 tuhanteen. On kysyttävä, minne vaihto hävisi? – Ettei vain veroparatiiseihin?

Tiet ja taksit lihoiksi

Näillä jo kohtuullisesti julkisuutta saaneilla kysymyksillä ei olisi juuri tähän ajankohtaan sidottua merkitystä, elleivät ne liittyisi saumattomasti Bernerin tämänviikkoisiin poliittisiin aloitteisiin ja paljastaisi varainkähminnän olevan estotonta.

Anne Berner ei pidä normeista, sillä jo hallitustyöskentelynsä alkajaisiksi hän julisti normienpurkutalkoot, joiden tuloksena kauppojen aukioloajat vapautettiin kauppiaiden tappioksi. Kilpailullisista syistä puodit joutuvat pitämään uksensa avoinna yötä päivää ja päivät pääksytysten, vaikka kaupankäynnin tuottavuus on öisin ja pyhisin heikkoa korkeiden kustannusten takia.

Bernerin viimeisimpiä avauksia on taksitoiminnan sääntelyn poistaminen. Mikäli esitys menee läpi, taksilupien määrää ei rajoitettaisi, kuljettaja voisi päättää hinnoista itse, alle 10 000 euron vuosiansioilla pyörivään liikennöintitoimintaan ei tarvittaisi lupia lainkaan, ja asemapaikkavelvoite poistuisi. Taksifirman voisi myös rekisteröidä mihin tahansa EU-maahan, mikä selvästikin lisäisi verosuunnittelun mahdollisuuksia. Kuitenkin esityksen perusteluksi mainitaan, että näin vähennettäisiin veronkiertoa!

Todennäköisesti taksitoiminta siirtyisi veroparatiiseihin rekisteröityjen firmojen haltuun, taksitolppavelvoitteen poistuminen veisi pirssit maaseudulta, ja hintakilpailu johtaisi Mersu-taksien korvaamiseen vuosimallin 1979 Fiat Mirafioreilla (se Ladan näköinen mutta hieman parempi). Taksiautoilijoiden veroetu pitäisi ilmeisesti poistaa, sillä muutoin kuka tahansa voisi ryhtyä nimellisesti taksikuskiksi saadakseen valtiolta ammattiautoilijoille myönnetyn veronpalautuksen. On myös kysyttävä, kenen käsi taksien ohjauspyörää lopulta vääntäisi, kun pimeän taksin käsite poistuisi markkinoilta ja taksialasta tehtäisiin ulkomaisten firmojen kullanhuuhdontaa.

Bernerin esitystä vastustaa hallituksen sisäinen oppositio Perussuomalaiset, joka voisi muodostaa hallituksen myös varsinaisen opposition kanssa. Ainoa keino pysäyttää uudistus on kertoa kansanedustajille, että eduskuntatalon nurkilla heidän taksilitteroitaan ei jatkossa odottaisi enää perinteinen Mersu-taksi vaan kanakoppia muistuttava pjongjangilainen koppimopo.

Berner aikoo tehdä Thatcherit myös myymällä valtion tieverkon ja laittamalla valtion infrastruktuurin omistusjärjestelyt uusiksi. Hanke kaupattaisiin kansalaisille poistamalla ajoneuvovero, mutta lunastettaisiin korkoineen takaisin keräämällä tienkäyttömaksuja GPS-pohjaisella järjestelmällä. Iltalehden Olli Ainolan mukaan aloitetta valmistelee kansliapäällikkö Harri Pursiaisen ideoima virkamiesnyrkki, jonka tuloksena tie-, rata- ja meriväyliä ”yksityistetään laajojen omaisuus- ja palvelukokonaisuuksien osalta”.

Valtion nykyisen tieomaisuuden arvo kirjanpidossa on noin 15 miljardia euroa, rautatieomaisuuden arvo 4,4 miljardia euroa ja meriväyläomaisuuden arvo 300 miljoonaa euroa. Koska omaisuus on kirjanpidossa arvostettu hankintahintaan, josta on tehty tavanomaiset vuotuista kulumista vastaavat poistot, omaisuuden laskennallinen arvo voi yhtiöitettäessä jopa kolminkertaistua, sillä arvostus pitää tehdä tuottoperustein käypään hintaan.

Jo Ylen entinen toimittaja Seppo Konttinen osoitti kirjassaan Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009), miten erinomaisia sijoituskohteita valtion yritykset ovat olleet niiden kaappaajille, sillä valtion firmat on laitettu lihoiksi alihintaan. Jos siis raha polttelee taskunpohjalla, siitä vain investoimaan, kuten Björn Wahlroos entisen Postipankin rippeisiin tai Venäjän oligarkit Gazpromiin. Näin pääsee kultapossukerhoon.

Valtiolle omaisuuden myyminen on ollut erittäin tappiollista ja johtanut köyhtymiskierteeseen pääomatulojen loputtua. Esimerkiksi Jaakko Kiander laski taannoin, että Suomen valtiolla ei olisi ollut 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen lopussa lainkaan velkaa, mikäli valtio olisi pitänyt yritysvarallisuutensa hallussaan (op. cit.).

Bernerin kaavaileman uusjaon tuloksena kansallisvarallisuutemme hupenee, valtion toimintakyky heikkenee ja ylikansalliset yritykset rikastuvat.

Malli on kotoisin Britanniasta. Laskeutuessasi Heathrown lentokentälle Lontooseen et oikeastaan laskeudu Britanniaan vaan Espanjaan, sillä yksityistämisen tuloksena tuokin infrastruktuuri on toisessa valtiossa toimivan yrityksen omaisuutta. Samanlaista alkaa olla Suomessa, josta ei enää tarvitse matkustaa ulkomaille ollakseen ulkomailla, sillä lähes kaikkien rakennusten katoilla loistavat ulkomaisesta omistajuudesta kertovat valokyltit.

Valuvika on systeemissä

Entä mihin viittaan kirjoitukseni otsikolla ”Ongelmia ei voida ratkaista ajattelemalla samalla tavoin kuin niitä luotaessa”? Hallituksen olisi pitänyt purkaa normeja poistamalla turhia ja pikkumaisia toiminnan esteenä olevia sääntöjä, jotka esimerkiksi rakennusteollisuudessa ovat usein järjenvastaisia ja estävät produktiivisen tuotannon. Kannattaisi purkaa EU:n kurkku- ja traktorinpenkkidirektiivejä. Koska Anne Berner on kapitalisti, hän on sen sijaan iskenyt silmänsä valtion omaisuuteen ja haluaa purkaa omistajuutta koskevia normeja.

Hänen ajattelutapansa on sama kuin ennenkin. Hän kiskoo samasta köydestä kuin sosialistit, mutta eri suuntaan. Suomen julkistalouden ongelmia ei voida kuitenkaan ratkaista tuomatta yhtälöihin mitään uutta. Lainmuutoksilla on jo pyritty myymään Suomen kaivosomaisuus ja pohjavedet, ja Metsähallituksen yhtiöittämisen kautta myyntiin ovat menossa myös valtion metsät, mistä Esko Seppänen esitti kitkerän kantansa Facebook-päivityksessään.

Tavallaan on ymmärrettävää, että myytävää etsitään kissojen ja koirien kanssa, sillä velkaantumispuskuri on käytetty ja verotus on niin tapissaan, että veroasteen korottaminen vähentäisi verokertymää. Valtion omaisuuden myyminen on kuitenkin huono metodi, sillä tilapäisillä myyntituloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja.

Koska menot kuitenkin pysyvät, eikä niitä voida myöskään leikata syventämättä taloustaantumaa, on valuvikaa nähtävä itse systeemissä, ja pitäisi keksiä jotain uutta.

Elämme parhaillaan neljättä teollista vallankumousta, jonka tuloksena nanoteknologia on mullistamassa materiaalitekniikan ja 3D-tulostus tuotantotekniikan. Esimerkiksi juuri niihin liittyvällä länsimaisella osaamisella voitaisiin laittaa kampoihin nationalismissaan pöyhisteleville Aasian suurvalloille, kuten Kiinalle ja Intialle, jotka ovat laatineet pitkäjänteiset kansalliset suunnitelmat Euroopan, Yhdysvaltain ja Japanin lyömiseksi.

Suomen valtiontalouden ongelma on enemmän talousjärjestelmässä kuin tuotannon rakenteissa, jotka ovat toimintakykyisiä ja ehjiä. Myös innovaatioita riittää, mutta ongelmana on, kuinka saada ne tuotantoon ja markkinoille. Tähän hallituksen kannattaisi panostaa eikä vanhaan kiistelyyn omistajuudesta. Sillä tämä tie vie eteenpäin, kun taas Bernerin tie vie taaksepäin.

Tarkemmin sanoen se vie suoraan kadotukseen, sillä Suomen valtion finanssikriisi johtuu jäsenyydestämme Euroopan unionissa ja rahaunionissa. Rahaunioni on vienyt suhdanteiden säätelymahdollisuuden, ja globalisaatioon liittyvän verokilpailun tuloksena valtion finanssihaavin ohi virtaa rahaa vieraiden kansantalouksien rikastuttamiseen.

Ongelmana eivät ole piensijoittajat eivätkä virkkuumummut, joita Finanssivalvonta ahdistelee tiedusteluilla sukanvarsisäästöjensä alkuperästä. Ongelmana ovat ne tietyn suuruusluokan ylittäneet yritykset, jotka pystyvät keinottelemaan verotuksensa, kuten esimerkiksi Sinebrychoff, joka on muuntanut tulonsa rojaltituloiksi ja maksaa veronsa 1,7 prosentin mukaan Hollantiin.

Tällaisella yhteisvastuun välttelyllä näyttää olevan vankka edustuksensa myös hallituksessa ja kansanedustuslaitoksessa. Se on ikävää, sillä sellaista toimintaa leimaavat kansallisen edun ylenkatsominen, mädätys, ankeutus, kurjistaminen ja isänmaanpetturuus.

Kuinka kehitysapu kurjistaa?

Suurlähettiläs Matti Kääriäisen mukaan maailman merkittävin ongelma ei ole äärimmäinen köyhyys vaan äärimmäinen rikkaus. Tähän tapaan ulkoasiainministeriön entinen valtiosihteeri laukoo polemiikkia herättäneessä kirjassaan Kehitysavun kirous (Into Kustannus, 2014), jossa hän paljastaa kehitysavun jakamiseen liittyvät ongelmat monia ärsyttävällä terävyydellä. Kääriäinen on tehnyt 40-vuotisen uran aiheen parissa, joten hänen pitäisi tietää, mistä puhuu.

Olen itse ollut pitkään sitä mieltä, että yksipuolinen kehitysavun antaminen pitäisi korvata win/win-tyyppisellä kehitysyhteistyöllä, josta on etua molemmille osapuolille. Vanha ”Valmetilla viidakkoon” -politiikka olisi siis parempi ratkaisu kuin lanttien viskeleminen Kankkulan kaivoon; apu kun tekee riippuvaiseksi, estää oman arvotuotannon kehittymisen ja usein nolaa autettavia. Katsotaanpa, mihin Mosambikin suurlähettiläänä toimineen Kääriäisen teos antaa aihetta, ja mitä sen perusteella pitäisi ajatella.

Onko köyhyys rikkauden syytä?

Rikkaus on ongelma vain, jos köyhyys nähdään rikastumisen vääjäämättömänä seurauksena. Jo Platon ajatteli yhteiskuntafilosofiassaan, että kenenkään ei pitäisi edistää omaa etuaan toisten kustannuksella. Keskeinen kysymys piileekin siinä, onko vauraiden maiden varakkuus todella seurausta niin sanottujen kehitysmaiden köyhtymisestä, vai onko kyseessä vain siirtomaaimperialismin ajalta periytyvä oletus?

Käsittääkseni kehitysmaiden kurjuus ei ole niinkään tulos köyhtymisestä vaan köyhäksi jäämisestä. Kehitysmaat eivät ole päässeet rikastumisen turbulenssiin. Syyt ovat johtuneet kehitysmaiden takaperoisista uskonnoista, autoritaarisista hallituksista ja vain osaksi länsimaailman halusta hyödyntää kehitysmaiden luonnonvaroja ja työvoimaa.

Länsimaailma on vaurastunut suurimmalta osin omin avuin, ja kehittyvienkin maiden joukossa elintaso on korkein juuri niissä maissa, joissa länsimaiden vaikutus on ollut voimakkainta. Niinpä myöskään nykyeurooppalaisille sälytettyä syyllisyyden taakkaa ei tulisi liioitella, eikä rikkaus ole köyhyyttä suurempi ongelma. Sen sijaan ongelma on, kuinka myös kehitysmaat voitaisiin saattaa vaurastumisen tielle.

Ihmisoikeuksia ei voi luoda rahalla eikä huutokaupalla

Matti Kääriäisen mielestä kehitysyhteistyön kurjistavaan vaikutukseen liittyy ”myyttejä”, joilla hän tarkoittaa paikkaansa pitämättömiä oletuksia tai todellisuutta vastaamattomia perusaksioomia. Niitä hän luettelee alkaen kirjansa sivulta 105. Ensimmäinen (1) on, että kehitysyhteistyö vähentää köyhyyttä. Toinen (2) sisältää näkemyksen, että kehitysavulla voidaan vaikuttaa demokratian kehitykseen, hyvän hallinnon vahvistumiseen sekä ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Ja kolmas (3): kehitysyhteistyö on yhteistyötä ja perustuu aidosti kohdemaiden omistajuuteen ja niiden omien pyrkimysten kunnioittamiseen.

Olen eri mieltä Kääriäisen kanssa siitä, että ongelmat johtuisivat kehitysyhteistyöstä. Sen sijaan ne liittyvät suoran kehitysavun antamiseen. Mutta siinä perushavainnossaan Kääriäinen lienee oikeassa, että pelkkiin taloudellisiin avustuksiin liittyvä ihmisoikeuspolitiikka on epäonnistunut.

En malta olla tässä yhteydessä kertomatta, kuinka kerran lausahdin Kampin aukiolla vastaani tulleelle feissarille, etteivät ihmisoikeudet ole erillisoikeuksia. Ihmisoikeudet toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan niin, että länsimainen liberalismi, kansanvalta, valistusihanteet sekä vapaa markkinatalous saadaan toimimaan myös kehitysmaissa. Sain perääni poliittisen kirouksen.

Myös Kääriäinen suhtautuu melko kyynisesti taloudellisen liberalismin ja utilitarismin toimivuuteen, eikä hän luota markkinatalouden kykyyn kohentaa oloja. Olisi kuitenkin muistettava, että kurjin tilanne vallitsee Aasian ja Afrikan niissä maissa, joissa toteutettiin sosialismia, esimerkiksi Somaliassa. Mikäli pitäisi valita suoran kehitysavun jakamisen ja win/win-strategian mukaisen kehitysyhteistyön välillä, luottaisin itse enemmän ihmisten ja kansakuntien ”valistuneeseen itsekkyyteen”. Molemminpuolinen hyödyn tavoittelu on ainoa tie luoda kestävää kehitystä niin siellä kuin täälläkin.

Korruptio ja ideologiat ratkaisijan roolissa
 
Myös Matti Kääriäinen valittaa suorien kehitysavustusten antamista. Pääongelmana hän pitää kuitenkin sitä, että annettu apu valuu kehitysmaista pois koulutettujen ihmisten aivovientinä tai rahapääomien virtana. Enemmän vuotaa ulos kuin sisään. Maat ovat siis köyhtymisen kierteessä, ja sisäiset tuloerot kasvavat niissä maissa, joissa talouskasvu huitelee kaksinumeroisia prosenttilukuja.

Mutta pitääkö tästä kaikesta syyttää vain talousilmiöitä tai yhteiskuntaa? Täytyykö lähestymistavan olla yhteiskunnallinen ja yksilöiden vastuun kiertävä? – Nähdäkseni ei pidä. Kääriäisen mukaan varsinkin Afrikan maissa rehottaa hillitön korruptio.

Sitä puolestaan vastaa länsimaissa poliittinen valheellisuus. Juhlapuheissa kehitysavun sanotaan tepsineen, sillä talous on kasvanut. Koska myös väestö on räjähtänyt, köyhyys on jäänyt. Tätä ei ole saatu kuriin kondomeilla, naisten kouluttamisella eikä selibaattilupauksilla, sillä islamin perhepoliittiset normit ovat ekspansiivisia ja tähtäävät lajinsäilytykseen. Perusongelma on ideologinen, ei vain taloudellinen.

Kääriäisen havainnot työvoiman liikkeistä ovat varmasti sikäli oikeaan osuvia, että osaavan työvoiman pako kehitysmaista on haitaksi lähtömaille, eikä se toisaalta hyödytä myöskään tulomaita, joissa koulutettua ja kouluttamatonta työvoimaa riittää omastakin takaa.

Paikoin ristiriitaista kritiikkiä

Kääriäisen teos on kriittinen ja turhautuneen sävyinen. Tämä ei ole ihme, sillä se on myös ristiriitainen. Tarkoitan, että kirjoittaja olisi voinut johdella havainnoistaan paljon pitemmälle viedyt johtopäätökset siitä, kuinka länsimaalaisten olisi pitänyt tai pitäisi toimia. Hän puhuu esimerkiksi ”nälkäpornosta” (s. 25) mutta arvostelee Afrikan pitämistä ”maataloustuotannon loppusijoituskohteena” (s.28).

Rinnastaessaan Afrikan köyhät Suomen lehmiin ja pitäessään Suomen maataloustukia kohtuuttoman suurina kehitysapuun verrattuna Kääriäinen kumoaa osan omasta kehitysavun arvostelustaan. Kun maamme kehitysapubudjetti on noin puolet Suomen maataloustukien määrästä, tämä ei ole kehitysmaita kohtaan vähän eikä suomalaisille viljelijöille suinkaan liikaa. Kyllä verotusoikeuskin perustuu siihen, että varat kiertyvät takaisin oman maan kansalaisten hyväksi.

Sitä paitsi kehitysmaiden nälkäiset ovat jo päässeet nauttimaan myös Suomen maataloustuista ylituotannon muodossa, joten Kääriäisen esittämä maataloustukien kritiikki kaatuu jo tähän, vaikka löysästi annettu apu laiskistaisikin.

Kääriäisen kritiikki on epäuskottavaa sikäli, että kehitysapua ei vain todeta toimimattomaksi ja systeemiä mädäksi, vaan kehitysapupolitiikkaa moititaan sen hyödyllisyydestä avun antajille. Jos kehitysavusta olisi oikeasti hyötyä antajille, länsimaat rikastuisivat sen kautta, mutta epäilenpä niin olevan. Muutenhan kaikki varamme olisi jo lähetetty kehitysmaihin korkoa kasvamaan. Kääriäisen kertomat omat esimerkit todistavat, että suorana valtionapuna annettu investointitoiminta on ollut tehotonta.

Omasta mielestäni kehitysavun antaminen sopii huonosti valtioiden rooliin. Valtioiden tulisikin vain katalysoida muiden toimijoiden, kuten yritysten ja yhteisöjen, hankkeita eri maiden kesken. Kehitysavun antaminen on jaloa, mutta omaksi velaksi se on vastuutonta. Jokaisella, jolla on jotakin annettavaksi, tulee toki olla oikeus hyväntekeväisyyteen. Niinpä valtiollinen kehitysapu pitäisi korvata kansalaisten vapaaehtoisella kehitysyhteistyömaksulla, kuten Perussuomalaiset ovat ehdottaneet.

Imperialistinen Länsi loi kehitysavun

Kääriäinen ei ole vahvimmillaan puhuessaan talouden mekanismeista, mutta politiikkaa arvioidessaan hän on jokseenkin omalla alueellaan. Valaisevinta Kääriäisen teoksessa on kehitysapupolitiikan historia. Kääriäisen mukaan perinteinen vasemmisto kritisoi kehitysapua nähden siinä ”uuden kolonialismin” muodon omalla dialektikon neroudellaan. Kehitysavun antamista pidettiin imperialistisen ja sodanhimoisen Yhdysvaltain keksintönä; Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kun kilpailivat Aasian, Afrikan ja Etelä- sekä Väli-Amerikan maiden suopeudesta kylmän sodan aikana.

Tästä ei Kääriäisen mukaan pidetä meteliä, koska se ei sovi nykydiskurssiin, jonka julistuksissa läntiset teollisuusmaat nähdään aina pahoina, riistonhaluisina ja sodanhimoisina valtioina, jotka vehkeilevät N-liiton ja sen nykyisen jatkajan hyväntahtoisuutta vastaan. Kehittyvät maat puolestaan nähdään pelkkänä markkina-alueena (mitä julmuutta!).

Ongelmallista on, että kehitysapupolitiikkaa uskalletaan haukkua vasta eläkkeellä. Tämä on tyypillistä oman uran varmistelua. Kääriäinenkään ei ole puuttunut ongelmiin vielä silloin kun olisi voinut, jotta poliittisen korrektiuden vaatijat eivät olisi päässeet tärvelemään virkauraa. Tämä osoittaa työelämän mielipidevankeutta ehkä laajemminkin, mutta eritoten se kertoo epä-älymystön suuresta vallasta poliittisessa hallinnossa.

Eräs ristiriitaisuus on myös siinä, että yhtäältä Kääriäinen joutui virkansa puolesta selittelemään esimerkiksi Tatu Vanhasen lausuntoja (s. 109), mutta pari sivua jäljempänä hän toisaalta kirjoittaa:

”Tapasin vastaanotolla pitkään Afrikassa asuneen hollantilaisen antropologian professorin, joka puuskahti: ’Kyllähän näistä tasa-arvoasioista ja naisten ja lasten ja vammaisten oikeuksista tai vaikka mistä ihmisoikeuksista jaksetaan jauhaa, mutta kehityksen suurimmasta esteestä ja ongelmasta eli alhaisesta yksilötason työn tuottavuudesta  ei kukaan puhu mitään. Me kyllä tiedämme, että yhden hollantilaisen tai suomalaisen työn tuottavuus vastaa kymmentä afrikkalaista, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska se on rasistista!’”

Koska sitaatti on Kääriäisen kirjassa, hän näyttää itse ajattelevan pitkälti samalla tavalla. Onkin totta kai selvää, että työn täytyisi tuottaa, ennen kuin on mitä jakaa. Meitä länsimaalaisia ihmisiä koskettava suuri ongelma piilee kuitenkin siinä, että kotimaihimme syntyy työttömyyttä, koska työpaikat karkaavat kehitysmaihin työvoiman paremman tuottavuuden ja työn alhaisen hinnoittelun vuoksi.

Mikä on kehitysmaa?

Kääriäisen jeremiadissa jätetään pohtimatta laajempi skaala: mikä oikeastaan on kehitysmaa? Globalisaation aikakaudella kehittyvät maat paiskaavat kättä kansainvälisten suuryritysten kanssa länsimaisten työläisten ohi. Näin Kiinan kaltaiset, kehitysmaiksi edelleenkin luokitellut, maat kasvattavat valtionkassaansa sekä jakelevat kansalaisille pikku-uudistuksia ostaen poliittista luottamusta totalitaariselle johdolleen.

Jo Björn Wahlroos näki kirjassaan Markkinat ja demokratia (Otava 2012), että Kiinan ja Intian tapaiset valtiot, joissa demokratia ei haittaa kansallista konsensusta, ovat talouskasvulle otollista alustaa. Maat, joissa ihmisoikeudet ovat alennusmyynnissä, tehdään parasta tulosta ja luodaan edellytyksiä hyvinvoinnille. Tätä paradoksia Kääriäinenkään ei liioin pohdi vaan tyytyy lähinnä julistautumaan idealistiksi, vaikka kehitysavun antamista arvosteleekin.

Entiset kehitysmaat eivät oikeastaan ole kehitysmaita vaan (ihan virallisen kielenkäytönkin mukaan) kehittyviä maita. Ennen pitkää ne kehittyvät velkaisten länsimaiden ohi. Kehittyvillä mailla on jopa kansalliset strategiat sitä varten. Kyse on taistelusta. G8-maista puolestaan on vaarassa tulla taantuvia maita, ellei jopa laiskanpulskeita kehitysmaita, jotka muistuttavat lopulta ulkoilmamuseoita rappeutuneessa omahyväisyydessään.

Kehitysavun lisäksi kehitysmaat kuittaavat länsimailta myös ilmastotukia, vaikka tuotannon ympäristötehokkuus on niissä länsimaita huonompi ja esimerkiksi Kiinalla olisi varaa maksaa parannustoimet suoraan valtionkassastaan. Ympäristötukien antaminen pitäisikin korvata tuotannonalakohtaisella ominaispäästönormistolla, joka palkitsisi ympäristötehokkuudesta ja rankaisi tehottomuudesta. Käytäntö vastaisi pitkälti päästöperustaista autoverojärjestelmää. Kiinalaistenkin killingit kerättäisiin tällöin yhteiseen kassaan, josta rahoitettaisiin ympäristöhankkeita kaikissa kehittyvissä maissa.

Länsimaalaisten syyllistämisestä

On syytä muistuttaa myös kehitysapupolitiikkaan liittyvästä historiallisesta anekaupasta, jolla länsimaisia ihmisiä on syyllistetty ja taivuteltu ostamaan pois näennäistä pahuuttaan. Hollannin, Britannian, Portugalin ja muiden merenkulkijavaltioiden vuosisatoja vanhaa imperialismia ei pitäisi kuitenkaan kostaa nykyisin eläville sukupolville.

Myöskään vanha klisee, että maailman orjalaivat oli tervattu suomalaisella tervalla, ei ole koko totuus asiasta. Suomi oli tuohon aikaan Ruotsin suurvaltapolitiikan siirtomaa, ja Pohjanmaan tervapadoissa tuotettu hyödyke myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomi on itse ollut kahden suurvaltapolitiikkaa harjoittaneen valtion alusmaa ja astinlauta. Silti niin sanotut edistykselliset ja toisia ihmisiä aina eettisemmät tiedostavaiset arvostelevat nykysuomalaisia siitä, ettemme tunne tarpeeksi häpeää omasta valloituksenhalustamme. Ja tietenkin he syyllistävät meitä siitä, että emme ole vieläkään oppineet palvelemaan ulkomailta tulevia täydellisesti emmekä sopeutuneet heidän kieli-, kulttuuri- ja ylläpitovaatimuksiinsa.


Kirjallisuus

Matti Kääriäinen, Kehitysavun kirous. Helsinki: Into Kustannus, 2014.
Björn Wahlroos, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle. Helsinki: Otava, 2012.