Miksi Lewis Hamilton voittaa?

Kamppailu vuoden 2021 F1-mestaruudesta jäi tämänpäiväisen osakilpailun jälkeen tasapisteisiin Max Verstappenin ja seitsemän maailmanmestaruutta voittaneen Lewis Hamiltonin kesken. Tämä merkitsee, että viimeiseen kilpailuun lähdettäessä taistelu ikään kuin alkaa alusta.

En salaa mitenkään sitä, että inhoan F1-kilpailuja, sillä tapahtuma on perin ideologinen. Kirjoitin aiheesta jo vuonna 2003 esseen ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria? F1-huumaa filosofisesti formuloituna”.

Urheiluun ei kuulu se, että kilpailijoille annetaan erilaiset välineet. Se on samanlaista kuin hiihtokilpailijat ja säkkijuoksijat koottaisiin yhteen tai pelattaisiin pokeria omilla nopilla. Urheilun tunnusmerkki on reiluus, ja se on F1:stä kaukana.

Urheilun ei pitäisi myöskään vaarantaa henkeä eikä terveyttä. Samalla kun MTV3 glorifioi kolarihulluista kuskeista sankareita, jotka kömpivät ehjinä romukasojen keskeltä, saman konsernin kaupallinen radiokanava raportoi viikonlopun paluuliikenteessä tapahtuneista kuolonkolareista! Yksi käsi ei tiedä, mitä toinen tekee. 

Tuhoisat samastumisen mallit vaikuttavat ihmisiin alitajuisesti, ja lopulta kansa kolhii itseään kuoliaaksi liikenteessä. Mitä populismia valtavirtamedialta!

Identiteettipoliittiset formulakilpailut

F1-kilpailut ovat myös politisoituneet, eikä kyse ole vain sirkushuvien tarjoamisesta, vaan kisojen kautta katsojille syötetään identiteettipoliittista pehmitystä.

Asia avautuu pohtimalla, miksi formula-ajaja Lewis Hamilton on menestynyt jatkuvasti. Vastaus on, että hän ajaa koko viiteryhmänsä puolesta, ja hän on saanut Mercedes-Benzin rahatiimin työskentelemään omaksi edukseen.

Selityksenä lienee, että suuri osa kyseistä automerkkiä valmistavan Daimler-Benzin osakekannasta on lipsahtanut arabiomistukseen, ja kansainvälisen autoliiton FIAn puheenjohtajaksikin nostettiin Arabiemiirikuntien edustaja, joka haluaa kehittää autourheilua ”alueellisesti tasa-arvoisempaan suuntaan”. Tasa-arvo urheilukilpailuissa on kuin rauha ja sota Orwellin romaanissa.

Näyttönä identiteettipoliitikalla ratsastamisesta ovat formula-autoihin näkyvästi kiinnitetyt sloganit We race as one. Race? Tosiasiassa puolueellisuus on karkeaa.

Asian paljasti Mercedes-tallissa pitkään ajanut mutta sittemmin sopimuksensa menettänyt Valtteri Bottas MTV3:n haastattelussa 23.9.2021, ja TV-kanavan sivusto kirjoitti:

”Valtteri Bottas kertoo, ettei Mercedes-talli ole tällä kaudella sallinut hänen osallistumistaan taisteluun kuljettajien maailmanmestarudesta. Röyhkeän itsekkääksi hän ei silti aio edessä olevasta tallin vaihdoksestaan huolimatta ryhtyä.”

Tosiasiassa avoin kilpailu ei olisi suomalaiselta ”röyhkeää itsekkyyttä”. Röyhkeää itsekkyyttä on rakentaa saman tiimin toiselle pelurille Hamiltonille parempi auto ja kilpailutaktiikka sekä kieltää toista menestymästä. Esimerkkejä löytyy.

Meksikon F1-kilpailussa 7.11.2021 ensimmäisen lähtöruudun saavuttanut Bottas pakotettiin tallimääryksellä päästämään toisena ollut Hamilton ohitseen. Autot lähestyivät lähtösuoran kurvia rinta rinnan, mutta Bottas päästikin kolmantena olleen Verstappenin ulkokautta ohi, jolloin hollantilainen livahti kurvissa molempien ohitse ja varmistelemaan MM-johtoaan Hamiltonia vastaan.

Kuin kostoksi tallille Bottas pyörähti lopulta radalla luopuen siten myös tallipisteiden tavoittelusta, mistä Hamilton haukkui häntä. Ei ollut suomalainen sillä kertaa alistuva ja nöyrä.

Valtteri Bottas on ollut Mersulla vain siksi, että kukaan muu kuin suomalainen ei suostuisi hävitettäväksi ja nöyryytettäväksi joukkueen sisäisessä tiimipelissä. Bottas on ollut Hamiltonin valkoinen miespalvelija. Hän ei haasta eikä kilpaile, niin kuin edeltäjänsä Nico Rosberg, vaan kaveeraa, mistä Hamilton on antanut hänelle aiemmin kiitosta.

Iltapäivälehdistö on rakentanut Bottasista sankarillista häviäjää kerronnalla, jossa Hamiltonin työntäminen mestariksi nähdään sinivalkoisen olympiajuoksun veroisena Suomen lätkäisemisenä maailmankartalle. Harvoin on pelkällä häviämisellä luotu yhtä paljon mainekarismaa, eikä tuota logiikkaa voi ymmärtää muutoin kuin seurauksena identiteettipoliittisesta myllytyksestä.

Jokaiselle, joka F1-lajista jotakin tietää, on selvää, että jompikumpi tallin ajajista johtaa tiimiä ja auto räätälöidään niin sanotulle ykköskuskille sopivaksi.

Yhdysvaltain kisaviikonloppuna 22.10.2021 Valtteri Bottas pudotettiin tallin toimesta jo kuudennen kerran moottorinvaihdon verukketta käyttäen viisi sijaa alaspäin, jotta Hamilton voitiin nostaa hänen edelleen aika-ajoissa. Hamiltonille aika-ajorangaistukseen ja lähtöpaikan pudotukseen johtavia moottorinvaihtoja ei ollut tehty yhtään, vaan auto näyttää hajoavan aina vain Bottasilta. 

Bottasin alamaisuus piilee hänen suvaitsevuudessaan, jonka mukaisesti hän on auttanut toisen kilpailijan toistuvasti maailmanmestariksi. Eri asia on, onko tämä hyväntekeväisyys enää urheilun oman idean mukaista, vai olisiko Bottasin paikka jo kansainvälisissä avustusjärjestöissä.

Pitkään aikaan kukaan britti ei olekaan voittanut formulakilpailuissa

Formulat on vesitetty identiteettipoliittisella Black Lives Mattes -kampanjalla, jota Hamilton on edistänyt esiintymällä varikolla BLM-paita päällään. Tapahtumajärjestäjän suora viittaus valkoisen väestön syyllistämiseen näkyy myös sloganissa Stop racism, jolla torjutaan BLM-etuoikeuttamisen aiheuttamia epäilyjä ja vastaväitteitä.

Entinen lajipomo ja TV-oikeudet pitkään omistanut Bernie Ecclestone sanoi BLM-kampanjoinnista vuonna 2020, että ”tummat ihmiset ovat usein rasistisempia kuin valkoiset”, ja sai aikaan woke-kohun sekä vaatimuksen hänen erottamiseksi tehtävistään.

Totuus on, että Hamilton ei ole muita parempi tai muista erottuva ajotaitojensa vuoksi. Hän erottuu porukasta siksi, että muut pelkäävät hänen identiteettipoliittista valta-asemaansa ja väistelevät siksi.

He näkevät taustapeileistään Hamiltonin tulevan ja ajattelevat, että on aivan pakko väistää, jottei joutuisi kuulemaan ”rasismista”.

Poikkeuksena on tuo hollantilainen Max Verstappen, joka on ilmeisesti saanut tarpeekseen kotimaassaan harjoitetusta maahanmuuttopolitiikasta, ja hänen tuekseen on organisoitunut ”oranssiliikkeeksi” itsensä nimennyt kansanliike. Hän uskaltaa voittaa.

Mitään oikeaa dominanssia Hamilton ei taitojensa puolesta osoita. Dominoivuus on suhdekäsite, eikä sitä esiinny ilman muiden hyväksyntää. Muut puolestaan on syyllistetty länkytyksellä valkoisen miehen pahuudesta niin, että syyllisyydentunne on sisäistynyt pysyväksi traumaksi heidän itsetuntoonsa, ja jokin heidän sisällään sanoo, että ”täytyy hävitä, täytyy väistää, sillä rikkaat länsimaat...”

Puhun asiasta, koska sillä on yleistä merkitystä koko yhteiskunnalle. Identiteettipolitiikalla ja rasismisyytöksillä orjuuttava ajattelu on kahlinnut valkoiset ihmiset pysyvästi häpeäpaaluun ja kaakinpuuhun ilman mitään syytä.

Asiasta huomauttajia ja tämänkaltaisen tulkinnan esittäjiä moititaan sitten ”vihapuheesta”. Psykologian näkökulmasta viha voi olla myös myönteinen tunne, kun se auttaa voittamaan oman objektina olemisen ja vapautumaan siitä alisteisuudesta, johon Euroopan kantaväestöt on ajettu maahanmuuttajien harjoittamalla syyllistämisellä. Epäoikeudenmukaisuutta ja epäreilua peliä on oikein vastustaa.

Hyvänä puolena on formulakisojen siirtyminen MTV3:lta ensi vuonna Viaplayn maksukanavalle. Toivottavasti valtateiden vauhtihulluus ja kuolokolarit lähtevät laskuun.

---

Päivitys 13.12.2021: Kun Max Verstappen voitti F1-maailmanmestaruuden ohittamalla Hamiltonin viimeisen osakilpailun viimeisellä kierroksella, ei Hamiltonia kyydittänyt Mercedes-Benz hyväksynyt sankarillista ohitusta vaan teki valituksen Kansainväliselle autoliitolle FIAlle, jotta Verstappenin voitto saataisiin kumotuksi. Talli veti myöhemmin valituksensa pois mutta kieltäytyi Hamiltonin itsensä tavoin osallistumasta palkintojen jakogaalaan.

Hamiltonin pullikointi olisi voinut aiheuttaa hurjan viiteryhmäpoliittisen myrskyn, mikäli MM-kannu olisi viety Verstappenilta tuomarien jälkipelillä. Myös julkinen sana piti Hamiltonin ja taustaryhmänsä suonenvetoa heikkohermoisena. Hamiltonilla olisi oppimista Valtteri Bottasin mestarillisesta tavasta hävitä!

Lohdutukseksi Hamilton kävi hakemassa Windsorin linnasta ritarin arvon, jolla voitiin hillitä identiteettipoliittista kuohuntaa. Ritari? Epäurheilijamaista käytöstä, sanon minä, ja merkki omahyväisestä ja ahneesta asenteesta.

Valtaoja voitti median valtavirran

Intersektionaalinen feminismi ja siihen liittyvä kantelupukkina toimiminen eivät ole laantumassa, sillä kuukauden takainen Afrikan tähti -kohu sai jatkoa Yleisradion Hyviä asioita ajetaan huonoilla keinoilla -nimisessä lähetyksessä viime perjantaina.

Oli vain ajan kysymys, milloin professori Esko Valtaoja ajetaan cancel-terroria harjoittavan woke-aktivismin uhriksi, sillä Valtaoja tunnetaan vapaa-ajattelijana, joka ei ole taipunut kumartelemaan kuvia missään yhteyksissä.

Kun Yleisradion radiotoimittaja ja Iranin kurdipakolaisena Suomeen tullut Renaz Ebrahimi alkoi syyttää Valtaojaa ”turvattoman tilan” luomisesta Marja Sannikan TV-ohjelmassa, Ebrahimi ei selvästikään pysynyt ymmärtämään eroa, joka vallitsee siinä, milloin jotakin sanaa käytetään ja milloin se mainitaan.

Valtaojan hyvä yritys selittää, että on aivan eri asia käyttää N-sanaa kuin mainita se, epäonnistui täysin Ebrahimin oman tietämättömyyden tai tahallisen ilkeyden, uhriutumisen ja ymmärtämättömyyden vuoksi.

Filosofian piirissä eroa käsitteen käyttämisen ja mainitsemisen välillä on kutsuttu de re- ja de dicto -puhetavan eroksi. Huomauttamalla eri merkitysyhteyksistä olisi koko kohu voitu todeta pelkäksi kuplaksi.

Tapaus todistaa, että woke- ja cancel-aktivistit eivät ole kovin älykkäitä, tai sitten he ovat yksinkertaisesti häijyjä pyrkiessään tietoisesti pilaamaan arvollisten ihmisten maineita, uria ja työsuhteita.

Kuitenkin noita intersektionaalisia vikisijöitä, vääryyksistä valittajia ja rotupolitiikalla sekä feminismillä ratsastavia ammatikseen loukkaantujia nimitetään jatkuvasti tiedotusvälineisiin ja yliopistoihin, joita he hallitsevat vihervasemmistolaisen junttauspolitiikan ja omaa narsismiaan puhkuvan pelottavuutensa tuella.

Heihin eivät uppoa edes tieteellisesti perustellut argumentit, kenties juuri heidän oman heikon tasonsa vuoksi, ja siksi he ovatkin aina äänessä mekastaen sekä yliopistoissa että medioissa.

Tarkoitus oli keskustella niin sanotun cancel-aktivismin haittapuolista, mutta siitä ei luonnollisestikaan tullut mitään, sillä studioon kutsuttu Ebrahimi alkoi itse havainnollistaa cancel-kulttuurin haittapuolia omalla käytöksellään.

Ylen ja muun vihervasemmistolaisen median tarkoitus ei varmaankaan ollut, että niiden paisuttaman kohun kautta Valtaojasta tulisi järjen äänen puolustaja koko kansan edessä. Ylen toimittajien peittelemättömänä pyrkimyksenä oli taivutella suomalaisia polvilleen ja aiheettomiin anteeksipyyntöihin.

Ei ole ihme, että professori Valtaoja ilmoitti harkitsevansa jatkossa tarkoin, suostuuko enää yhteenkään Ylen ohjelmaan koulukiusattavaksi. 

Postmodernista feminismistä ja Black Lives Matter -kampanjoinnista alkunsa saaneet cancel- ja woke-liikkeet eivät oikeasti arvostele rakenteita vaan käyvät henkilökohtaisia mustamaalauskampanjoita eri tavalla ajattelevia yksilöitä vastaan.

Ei ole mihinkään vähemmistöön kuuluvan yksinomainen oikeus vaatia erityiskohtelua, jaella etnisiä leimoja tai piirrellä syyllistäviä ympyröitä toisten ihmisen ympärille, saati päättää siitä, keillä on oikeus osallistua keskusteluihin ja millä tavoin. ”Ruskeus” ei ole tieteellinen argumentti vaan ad hominem -virhepäätelmä.

Kauheinta panettelua on lavastaa suomalaiset ihmiset ”etuoikeutetuiksi valkoiseksi patriarkaatiksi” sillä perusteella, että olemme alun perin asuneet omassa maassamme. Maahanmuuttajien pitäminen ”aliedustettuina” sisältää virhepäätelmän, että meidän maamme ilman muuta kuuluu yhdenvertaisesti ja kaikkine etuineen muualta tulleille ulkomaalaisille. Ebrahimi on sitä paitsi edelleen iranilainen, koska Iran ei hyväksy kansalaisuudesta luopumista.

”Rasismin normalisoinnista” Yle-veron turvin länkyttävä tyhjäntoimittaja Renaz Ebrahimi sai aiemmin erään (sinänsä heikkotasoisen) bändin katoamaan television kuvaruudusta tämän käytettyä N-sanaa. Tällöin ei lainkaan kysytty, kuinka vaarallista on, että valtamedia on tekemässä cancel-terrorista ”uutta normaalia” yhteiskuntaan ja yliopistoihin.

Dosentti Mikko Paunion laskujen mukaan monikulttuuri-ideologian ja feminismin äänitorvi Renaz Ebrahimi itse käytti N-sanaa 57 kertaa ja naista halventavaa H-sanaa 99 kertaa Ylen 95-vuotisjuhlissa varaten siten solvaamisen ja herjanheiton omaksi oikeudekseen.

Kulttuurien sota puolestaan syvenee ja konfliktit pahenevat ja kärjistyvät siksi, että maahanmuuttajataustaisten sissien vaikutusvalta ja määrä kasvavat koko ajan.

Kun kulttuureista oppiminenkin nähdään ”kulttuurien omimisena”, kääntyvät hyvät asiat huonoiksi aktivistien harjoittaman syyttelyn vuoksi.

Lohdullista on, että konfliktit ja vastakkainasettelut voivat olla demokratian kannalta myös myönteisiä.

Kulttuuriantropologi Claude Lévi-Strauss ajatteli, että totuus tulee parhaiten julki juuri vastakkainasettelujen kautta. Ihmiset haluavat nähdä niitä, sillä ajatusten pidäkkeetön kilpailuttaminen ja kärjistyminen polarisaatioissa ovat demokraattisen yhteiskunnan ja totuuden tavoittelun ehtoja.

Toivon siis, että cancel-terroristit saavat jatkossakin runsaasti julkisuutta Ylessä, sillä siten tyypillinen demaritelevisionkatsojakin voi huomata, kuinka sakeaa puppua tuo rotuerottelua jatkava, uusintava ja hyödyntävä woke-porukka edustaa.

Joudun lopuksi toistamaan useasti esittämäni vanhan lauseen: Tila, jossa ei voi ääneen ajatella, ei ole turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Tieteen harjoittelijoita palkitaan

Rotuargumentti näyttää olevan selvää valuuttaa biokieltoa ja kehollisten faktojen täyshylkäystä potevissa sosiaalitieteissä, sillä rotuun viittaamisesta palkitaan riihikuivalla rahalla.

Sukupuolentutkimuksen seuran (oik. Sukupuolten tutkimuksen seuran) tämän vuoden gradupalkinto annettiin juuri YTM Aino Nevalaisen tutkielmalle ”’Anteliaat ruskeaveriköt’, ’suloiset silkkipillut’ ja ’vaaleat venukset’ – Suomalaisen pornografian rodullistavat representaatiot”, joka on valmistunut Itä-Suomen yliopistossa sosiologian oppiaineeseen.

Sukupuolentutkimuksen seuran verkkosivujen mukaan ”tutkielma osoittaa, miten niin sanotun rodun kategoriaa tuotetaan, ylläpidetään ja uusinnetaan pornografian kontekstissa. Aineisto koostuu kolmesta Ratto-lehden 2010-luvulla ilmestyneestä numerosta, jotka on laadittu teemanaan tietty rodullistettu ryhmä.”

Väitteen mukaan rodut syntyvät rodullistamalla eivätkä muodosta objektiivista biologista ominaisuutta tai differentoitumisperustetta.

Ongelmana tällaisessa ajattelussa on sama, mikä vaivaa sosiaalisen konstruktionismin, jälkistrukturalismin, postmodernismin ja queer-teorian varaan vannovia kehitelmiä laajemminkin: ihmisen fyysiset, biologiset ja fenotyyppisesti havaittavat keholliset ominaisuudet, kuten sukupuoli ja rotu, nähdään vain ”yhteiskunnallisina rakenteina”, puhetapoina, politiikkana tai taiteellisina esityksinä, ja niiden yhteys olemassa oleviin ontologisiin tosiasioihin pyritään kiistämään.

Hullunkurista moisessa politikoinnissa on lisäksi se, että kaksiarvoisen sukupuolieron ja rotujen olemassaolon kieltäminen lopulta kumotaan, kun toisesta suupielestä lasketellaan kuitenkin väitteitä, joissa kaksiarvoinen sukupuoliero ja rotujen olemassaolo epäsuorasti myönnetään.

Feministithän vetoavat mielellään naiseuteen perätessään lisää tasa-arvoa eli etuoikeuksia ja politikoimalla rodun käsitteellä myös näissä palkituissa tutkielmissaan. Tämän mukaan naiset ja miehet näyttäisivät sittenkin olevan olemassa eivätkä vain ”naisoletettuja” tai ”miesoletettuja”, joiden rinnalla on valikoitumaton joukko ”muunsukupuolisia”.

Sosiaalista konstruktionismia hyödyntävät feministit paheksuvat usein kielen ja käsitteiden kategorisoivaa vaikutusta sekä vastustavat luokitteluja. Tosiasiassa jokainen käsite merkitsee rajausta nimetessään viittauskohteen, jota se kielen kuvateorian mukaisesti kuvaa. Näin ollen jokainen käsite on kategorisointi, ja ilman käsitteitä emme voisi lainkaan keskustella järkiperäisesti. Tästä seuraa, että käsitteellisen lähestymistavan kieltäminen merkitsisi järjellisen tarkastelun kieltoa.

Niinpä myös rotujen ja sukupuoli-ilmiön käsitteelliset kuvaukset ovat välttämättömiä, mikäli asioista yleensä puhutaan. Ne eivät ole mitään keinotekoista ”rodullistamista” tai ”sukupuolittamista” sikäli kuin käsitteet kuvaavat todellisuudessa vallitsevia ryhmiä, joilla on yhteisiä tai erottuvia ominaisuuksia, joita voidaan järjestellä luokiksi.

Teennäistä sen sijaan on väittää, etteivät ryhmäkäsitteitä vastaavat ominaisuusluokat vallitsisi. Juuri siksi palkitun gradun kaltaiset tekeleet vaikuttavat niin tavattoman väkinäisiltä, epäuskottavilta ja tunkkaisilta.

Entä mitä vikaa on ”anteliaissa ruskeaveriköissä”, ”suloisissa silkkipilluissa” ja ”vaaleissa venuksissa”? Silloinkin kun naiset ovat (hetero)miesten suosion tai suoranaisen palvonnan kohteina, feministit valittavat asiasta ja havaitaan vanha totuus: kun naista katsoo kohti, hän valittaa tuijottamisesta, ja kun katsoo pois päin, saa kuulla nalkutusta välinpitämättömyydestä!

Sukupuolentutkimuksen seuran mukaan ”gradupalkinnon saajan valitsi yhdeksän ehdokkaan joukosta professori emerita Harriet Silius. Siliuksen mukaan Nevalaisen feministinen, antirasistinen ja intersektionaalinen analyysi on oivaltavaa ja hyvin teoriaan ankkuroitua. Työ on sujuvasti kirjoitettu ja tulkinnat vakuuttavia.”

Olen päinvastaista mieltä. Työ on nurkkakuntainen ja rodun käsitettä hyödyntäessään (käänteistä) rasismia vahvistava, tarkoitushakuinen, perusaksioomiltaan kestämätön ja huonosti perustellun teorianmuodostuksen varaan huterasti viritelty tekele, joka on sekavasti kirjoitettu ja argumentaatioltaan epälooginen.

Koska arvosteluni ei ole henkilökohtaista vaan tieteellistä ja kohdistuu feministiseen paradigmaan yleisesti, viittaan myös erääseen toiseen esimerkkitapaukseen, joka ilmentää samaa ongelmaa.

Viime vuonna Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut YKA ry kruunasi tieteen kuningattareksi Koko Hubaran hänen blogikirjoituksiaan sisältävästä teoksesta Ruskeat tytöt (Like 2017).

YKA:n puheenjohtaja – Sdp:n nykyinen puoluesihteeri – Antton Rönnholm perusteli palkitsemista lausunnossaan niin, että ”Koko Hubara on laittanut itsensä likoon kytkiessään yksityisen yleiseen, henkilökohtaisen poliittiseen ja yksilön kokemuksen laajempaan rakenteelliseen ilmiöön.”

Sillä tavoin lausuessaan syntymädemari Rönnholm todisti, ettei hän ymmärrä tieteellisistä menetelmistä mitään.

Tieteellisen ajattelun ja menetelmäopin nyrkkisääntö on erottaa omat subjektiiviset kokemukset aiheesta, jota tutkii, ja prosessista, jolla tutkimusta tehdään – ei yhdistää omia vaikutelmiaan niihin.

Suuri osa maahanmuuttoa koskevasta erimielisyydestä johtuu siitä, että poliittinen vihervasemmisto ei ole yltänyt ymmärtämään myöskään sitä, mikä ero on mikrotason ja makrotason lähestymistavoilla.

Mikrotasolla (eli yksilöiden havaintomaailmassa) saaduista kokemuksista ei voida johdella makrotason poliittisia linjauksia. Henkilökohtaisista tuntemuksista, esimerkiksi ylirajaisen pariutumisen intresseistä, ei voida johdella päätelmää, että rajat pitäisi avata makrotasolla.

Suuri osa kiljunnasta, jolla sosiaalitieteilijät ovat puolustelleet massamaahanmuuttoa, perustuu tähän ajatusvirheeseen.

Sen sijaan makrotason linjauksista pitää päättää poliittisella tasolla, ja valtionpolitiikassa tehtävät ratkaisut vaikuttavat suoraan ihmisten elämään mikrotasolla.

Siis jotta asiat eivät menisi juntturalle mikrotasolla eli naamakkaisessa kohtaamisessa, on tiukkaa väestöpolitiikkaa tehtävä ja maahanmuuttoa rajoitettava makrotasolla.

Vastustan itse maahanmuuttoa juuri tästä syystä. Kansanryhmien konfliktit pitää hallita valtioiden rajoilla, tai ne siirtyvät mikrotasolle: keskelle kansalaisyhteiskuntaa, kaduille, kujille, asuntojonoihin, leipäjonoihin ja taisteluun työpaikoista ja sosiaalietuuksista.

Koska vastustan yhteiskuntamme perusrakenteen murentamista, vastustan aktiivisesti myös maahanmuuttoa, joka heikentää huoltosuhdetta, vie työpaikkoja ja asuntoja suomalaisilta, johtaa kulttuurikonflikteihin ja kotimaisten kielten aseman huononemiseen sekä pahimmillaan vierasperäisten tulijoiden etuoikeuttamiseen.

Yhden kirjan julkaissutta Koko Hubaraa tituleerattiin YKA:n palkitsemisperusteissa ”kirjailijaksi” ja ”päätoimittajaksi”, vaikka oikeasti hän on oman bloginsa ympärille luodun verkkomedian ylläpitäjä.

Opintojensa keskeytymisestä Hubara arvosteli yliopistoa, ja tutkinnon puuttuminen tulkittiin YKA:n palkitsemisperusteissa ansioksi: ”Juuri ulkopuolisuuden ja näkymättömyyden kokemusten takia hän ei ole lukenut itseään maisteriksi.” Syrjintäpääoman voi siis vaihtaa maineeksi ja rahaksi, ja sillä voi kompensoida näyttöjen puuttumista tieteissä.

Koska yliopisto myöntää nykyisin tohtorintutkintojakin artikkelikasoilla, osoittaa tietysti arvostelukykyä pysyä opiskelijana.

Sosiaalista älykkyyttä ilmentää sekin, että välttää turhaa työskentelyä, kun rahaa näyttää virtaavan ilman akateemisia ansioita, viimeksi Koneen Säätiöstä. Mutta miksi Hubara ei antautuisi esittämään myös tieteellisiä näyttöjä, jos kerran on, mitä osoittaa?

Nähdäkseni Hubara ei ole syrjitty siksi, että hän on tummaihoinen, vaan häntä etuoikeutetaan samasta syystä. Palkitseminen oli näyttö rotupolitiikasta, jossa mennään ihonväri edellä muiden ohi myös tieteessä. Juuri tätä on käänteinen rasismi ja syrjintä.

Palkitsemisen yksi sosiaalinen funktio piilee siinä, että laakeroinnilla peitetään vaikutelmaa, jonka mukaan palkittavasta ei muutoin olisi mihinkään. Toinen funktio on seppelöivän tahon oman poliittisen linjan manifestoiminen: palkitsijat pyrkivät korottamaan myös itseään moraaliposeerauksella ja hyvesignaloinnilla. Usein nämä tarkoitusperät kääntyvät itseään vastaan kuin aidossa dialektisessa paradoksissa.

YKA:n palkitsemien henkilöiden lista on muutoinkin kummallista luettavaa, sillä joukosta löytyvät muiden muassa Erkki Liikanen (sd.) ja Suvi-Anne Siimes (ent. vas.).

Toivon, että Sukupuolentutkimuksen seura ja Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry myöntäisivät palkintonsa sellaisille sosiaalisten vaihtosuhteiden tutkijoille, jotka palauttavat tieteen harjoittelijoiden mieleen, miksi ansiottomasti myönnetyt palkinnot ovat häpeäksi sekä saajilleen että antajilleen ja miksi ne nolaavat julkisesti koko tiedeyhteisöä.

Parempiakin tutkimuksia riittäisi palkittaviksi, muun muassa sellaisia, joista valtamedia ja tendenssitutkimukset yksimielisesti vaikenevat.

Keppimiehen kauppaketju sensuroi moraalipaniikissa tähtipojat

Mediassa on mesottu siitä, kuinka muuan turkkilainen kurdityttö painosti Twitterissä tavarataloketju Stockmannia poistamaan mainosvideonsa, jossa henkilökunta esitti Tiernapoikia (ruots. Strjärngossen). Siis viatonta 1600-luvulta kotoisin olevaa joulunäytelmää, joka yleistyi etenkin Pohjois-Pohjanmaalla 1880-luvulla.

Kasvojen mustaaminen riitti nyt aiheuttamaan some-pöyristymisen, jonka tuloksena vähittäiskauppa heittäytyi kontalleen ja sensuroi itseään sekä suomalaista kulttuuriperinnettä.

Minun ei tule ikävä Tiernapoikia, sillä esitys koostuu infantiilista määkimisestä, jota on lähes sietämätöntä katsella ja kuunnella. – Mutta. Sensuurilla sinänsä on syvällisempää merkitystä.

Vierasperäisten ulkomaalaistahojen vaatima kotimaisten perinteiden mädättäminen ja muka-suvaitsevaisen vihervasemmiston harjoittama suomalaisuuden halveksunta ovat tuhoamassa omaa pohjoismaista kulttuuriamme tavalla, jolla ei ole kerta kaikkiaan mitään oikeutusta. Eikä siinä ole järkeäkään, kun perinteitä ei edes tunneta.

”Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu”, sanoi Muriaanien kuningas. Näköjään ei tunnettu häntäkään. Niin sanottu blackfacehan oli kupletissa osoittamassa, että yksi kuningas tuli Afrikasta. Hän oli siis se tasa-arvopolitiikan vaatima ”kiintiöneekeri”.

Toiseksi: juonellisesti hän oli näytelmän viaton henkilö, kun taas konna oli valkoihoinen Herodes, joka halusi surmauttaa kaikki poikalapset eliminoidakseen Jeesuksen! Joten kyllä oli poliittisen korrektiuden mukainen tämäkin performanssi, suorastaan postmoderni ja täsmälleen vihervasemmiston virittämän syyllistämisnarraation mukainen.

Sitä paitsi ihmisrotujen olemassaolo on objektiivinen tosiasia, joten mitäpä sitä itsenään olemisen oikeutta ja identiteettiään kieltämään. Varsinkaan, kun maahanmuuttajat, joita asia tuntuu eniten koskettavan, eivät ole vähänkään valmiita hylkäämään omaa rotupolitikointiaan, etnisyydellä operointiaan ja rasismilla ratsastustaan. (Aiheesta enemmän tässä ja tässä.)

Miksi perinteet ovat tärkeitä?

Miksi sitten perinteiden ja tapojen voimassa pitäminen olisi niin tärkeää? Täytyy kai kertoa, sillä Ilta-Sanomien haastattelema vasemmistoliittolainen rasismiprofessori Vesa Puuronen on tyhmä kuin saapas eikä ymmärrä asian ydintä. Maamme johtavat kulttuurimädättäjät, Helsingin Sanomat ja Yleisradio puolestaan pitävät blackfacea (aiheeseen sopimaton angloamerikkalainen termi) ”rasistisena”, vaikka ne toisesta suupielestään palvovakin kommunistiräppäri Palefacea.

Tavat edustavat toistuvia päätöksiä. Tahtominen puolestaan koostuu tekoina ilmenevistä päätöksistä. Poliittinen tahto ei ole vain itsekuria, vaan se koostuu päätöksistä ja niissä pysymisestä, jotka ilmenevät tapoina.

Jos kansakunta hylkää omat tapansa, se hylkää oman itsensä: tahtonsa, tilansa ja jatkuvuutensa. Tämä näkyy siinä, että politiikassa (jonka pitäisi olla tahtomisen ydinaluetta) ei saisi enää tahtoa yhtään mitään: ei pitää omaa kulttuuriaan eikä varallisuuttaan, eikä heittää tänne kuulumattomia ulos maasta. Tuloksena sosialistisössöttäjien vaatimasta ”kansainvälistymisestä” ja ”monikulttuurisuudesta” on ollut vain tahdottomuutta, laissez-fairea ja todellisuuspakoa punavihreään kuplaan, jossa muzakina soi jatkuva flow, ja kannabiksen kiehkura nousee kohti unelmien taivasta.

Nykyisin ei ole tapoja eikä tahtoa. Ei poliittista tahtoa eikä puolustustahtoa, ei tahtoa pitää mistään kiinni. Kenraalit, komissaarit ja komisariot ovat cuck-miehiä, ja tulevaisuudessa varmaan kaikki lapsetkin syntyvät tyttöinä, valmiina alistumaan maailman tuulille. Perinnetuho on ollut kattavaa, sillä Yleisradio kaapattiin vihervasemmistolle jo Hella Wuolijoen aikana, ja sosialisointi viimeisteltiin verotusoikeuden myötä. Hesari menetettiin Aatos Erkon kuoltua, ja nyt myös maalla kelluva ruotsinlaiva Stockmann on saatettu kommunistien hallintaan.

Kulttuuriperinnön tuholla on ollut suurta vaikutusta, sillä mitään ei ole jäljellä myöskään perinteeksi institutionalisoituneesta henkisestä pääomasta: protestanttisesta työmoraalista ja kartesiolaisesta rationalismista. Terveen epäilyn paikalla on pelkkää julistusta myös yliopistoissa, ja tiede on bastardisoitu kyvyttömän henkilökunnan myötä.

Miksi Stockmann uppoaa?

Ei ole ihme, miksi keppimiehen kauppaketjulla menee huonosti, ja konserni on joutunut panttaamaan kiinteistönsäkin velkojen vakuudeksi. Alamäki perustuu väärään strategiaan, ja sen loppupäässä odottavat huutokauppa ja konkurssialennusmyynti, joten varatkaa käteistä. Suomenruotsalaisen pääomalinnakkeen piirissä lähdettiin avarakatseisesti ja lapsekkaasti ”Venäjän laajeneville markkinoille” ymmärtämättä, ettei venäläisiin voi koskaan luottaa. Laskettiin venäläiskysynnän varaan myös Suomessa.

Naiset näyttävät tekevän päätöksiä Stockmannilla naiskuluttajien ehdoilla, sillä firmasta on tullut pelkkä liivikauppa kodinkoneiden, autokaupan ja kaiken miehiä kiinnostavan tultua karsituksi pois. Kuluttajien päätettäväksi jää, vetävätkö he nyt puolestaan asiakkuutensa pois Stockmannilta tämän yliherkän ja poliittisesti korrektin toiseudenpalvonnan vuoksi. Antavatko suomalaisasiakkaat vierasperäisten mutta ostovoimattomien infosotilaiden vahingoittaa kotimaista tavarataloinstituutiota pysyvästi?

Stockmannilla ei taidettu huomata, että vihervasemmiston ja median some-pöyristyminen oli hybridisodankäynnillinen terrori-isku tavarataloon. Yksi syy tavaratalon pikaiseen alistumiseen infosodassa oli ymmärrettävästi se, että jos juutalaista pääomaa edustava Stockmann ei pikaisesti ilmoita hävinneensä ideologista taistelua, muslimiterroristit tekevät tavarataloon aseellisen iskun. Niinpä he eivät antaneet pelolle valtaa. He antoivat vallan islamille.

Liike-elämän pitäisi oppia, että sen ei kannata kuunnella kaikenlaisten heinäsirkkojen sirityksiä, sillä erityisryhmiä myötäilemällä ei voi miellyttää kaikkia eikä kaikkia myötäilemällä ketään.

Tiedän kyllä, että kommunistit haluaisivat politisoida liike-elämää, mutta heille kannattaa sanoa, että meillä asiakas saa äänestää rahapussillaan. ”Vaalikampanjat” käydään vapaan kilpailun ja markkinatalouden tapaan tarjouksilla eikä tyylillä ”näin tekee osuusliikkeen väki”. Toivottavasti tämä ymmärretään Kärkkäisellä, ja suomalaiset kuluttajat tukevat suomalaista yrittäjää vasemmistolaisen vihamedian vyörytystä vastaan.

Mitä merkitystä kantaväestöihin kohdistuvalla kulttuurirasismilla on?

Huolestuttavaa tapauksessa on yleisilmiö: liike-elämän antautuminen noudattamaan kaiken neutraloivaa vihervasemmistolaista politikointia, jonka tuloksena liikkeenharjoittajat ja julkisorgaanit sensuroivat sopimattomaksi katsomiaan sisältöjä, kieltäytyvät palvelemasta perussuomalaisia asiakkaita ja irtisanovat tunnollisia suomalaisia työntekijöitä tekaistuihin rasismisyytöksiin vedoten. Samaan tapaan kirjakaupat ja kustantajatkin pyrkivät määrittelemään, mikä on sopivaa tieteessä ja kirjallisuudessa, vaikka niiden piirissä mitään ei pitäisi arvioida ”soveliaisuuden”, ”sovinnaisuuden” tai mahdollisen ”loukkaavuuden” perusteella.

Jos rajoilla ei ole vartiointia eikä hyökkääjiä pysäytetä ajoissa, sodankäynti siirtyy kaduille, kujille ja kauppakeskuksiin. Vihervasemmisto pyrkii määräämään, mikä on oikein ja mikä väärin, ja muiden pitää totella heitä, vaikka sitä kautta ajauduttaisiin henkiseen vararikkoon ja käytännölliseen Mogadishuun. Punavihreiden mielestä näytelmissäkään ei saisi enää maskeerata, vaikka niin on tehty teattereissa iät ajat, vaan kaikki pitää alistaa länsimaisen kulttuurin riistolle ja anteeksipyytelylle, jonka tuloksena suomalaiset kumartelevat toisilleen kuin iloiset kiinalaiset ja lyövät päälakensa yhteen.

Tapaus tarjoaa jälleen näyttöä tavasta, jolla maahanmuutto ja monikulttuurisuus vahingoittavat omaa kulttuuriamme ja sitä kautta maailmassa vallitsevaa kulttuurista rikkautta. Tämän näytöksen Juudaksia olivat kavaltajat ja ne vihervasemmiston käärmeet, jotka katsovat katalasti omistavansa myös kauppaliikkeiden liiketoimintaehdot ja yrittävät käyttää valtaa uhkauksilla ja ultimatumeilla. Tarkoituksena on ollut alentaa omaa kulttuuriamme ja kansakuntamme yhteistahtoa.

Niinpä kritiikin keihäiden ei pitäisi kohdistua kauppaliikkeisiin vaan noihin muriaanien kuninkaisiin itseensä. Maahanmuutto ei ole politiikan marginaaliteema vaan lähes kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien aiheuttaja ja ydin. Toivottavasti suomalaiset eivät näe tapauksessa vain ”uutta ja tarpeellista oppimiskokemusta”, kuten Stockmannin toimitusjohtaja, joka toteaa hätääntyneen neutraalisti ja pelosta täristen, että ”ensi kerralla mietimme tarkemmin”. Valtaosa suomalaisista on aina toiminut järkevästi, joten toivon, että myös nykyisenä uustaistolaisena aikana suomalaisten enemmistö laittaa luun kurkkuun kulttuurimme ja väestömme mädättäjille, ennen kuin on liian myöhäistä.

Rotudenialismin lyhyet jäljet

Poliittinen vihervasemmisto ja löperöliberaali porvaristo vastustavat ajatusta ihmisrotujen olemassaolosta lähinnä yhdestä syystä. Länsimaiden ei-valkoisen väestön kanssa ne katsovat, että näkemys ihmisrotujen olemassaolosta voi avata tien rotujen pitämiseen ominaisuuksiltaan erilaisina, erilaisuus näkemykseen eriarvoisuudesta ja eriarvoisuuden tunnustaminen rotusortoon.

Näin ei kuitenkaan kävisi välttämättä, vaikka rotujen olemassaolo ja erilaisuus tunnustettaisiin. Kaiken lisäksi tosiasioista, eli todetuista asiaintiloista, ei voida johdella arvoarvostelmia, eli päätellä, mikä on hyvää, oikein, suositeltavaa tai hyväksyttävää. Niinpä pelko on johdonmukaisen ajattelun näkökulmasta turha.

Se on turha myös käytännössä. Voidaan nimittäin katsoa, että ihmisrotujen olemassaolon ja erilaisuuden myöntäminen takaisi ihmisille oikeuden olla omaa rotuaan. Sitä kautta erilaiset ihmiset voitaisiin tunnustaa paremmin julkisesti, ja erilaisuuden myöntäminen voisi parantaa myös yksilöiden itsetuntoa ja asemaa.

Tieteessä pitäisi joka tapauksessa ajatella niin, että totuutta ei saa etsiä hyötypuntari kädessä. Niinpä molemmat edellä esitetyt suhtautumistavat ovat perimmältään vääriä. Kysymystä siitä, onko ihmisrotuja olemassa, ei pidä ratkoa sen perusteella, voisiko erilaisuuden tunnustamisesta olla haittaa tai hyötyä.

Myöskään arvoarvostelmista ei pitäisi pyrkiä johtelemaan tosiasioita. Jokainen varmasti ymmärtää, kuinka nurinkurista olisi, jos maailman tosiasiat pyrittäisiin johtelemaan siitä, että ne hyödyttävät tai haittaavat jotakin ihmisryhmää. Näin on kuitenkin ajateltu esimerkiksi amerikkalaisessa pragmatismissa, jossa totuutena pidetään sitä, mikä on hyödyllistä tai käyttökelpoista tai mikä toimii käytännössä. Viisaasti onkin huomautettu, että mikään ei ole totta siksi, että se hyödyttää jotakuta, mutta se voi hyödyttää jotakuta siksi, että se on totta.


Mitä eroa on rotuopilla, rodullisella luokittelulla ja rasismilla?

Katsotaanpa, mitä voidaan ajatella niin sanotusta rotuajattelusta, eli näkemyksestä, jonka mukaan ihmisrodut ovat olemassa, että ne ovat vallitsevia tosiasioita ja että ne ovat myös yhteiskunnallisesti merkityksellisiä kategorioita. Aihepiirin käsittely jaetaan yleensä kolmeen ryhmään.

1) Rotuopilla (racialism) tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan ihmisrodut ovat olemassaolevia tosiasioita. Toisin sanoen käsityskanta väittää, että ihmisrodut ovat olemassa ja että niiden välillä on havaittavia eroja, joiden perustella niitä voidaan luokitella. Käsitteen historia perustuu yhdysvaltalaisen sosiologin William Edward Burghard Du Boisin määritelmään. Arvoneutraalina käsitteenä sitä on nykyaikana pitänyt muiden muassa afrikkalaistaustainen kulttuuriteoreetikko, Princetonin yliopiston professori Kwame Anthony Appiah, joka pitää ajatelutapaa oikeutettuna.

2) Rodullisella luokittelulla tai rotuerottelulla (racial categorization) puolestaan tarkoitetaan näkemystä, että rotujen välillä on eroja, jotka aiheuttavat eri rotuja edustavien yksilöiden välille potentiaalisia ja aktuaalisia eroja. Vaikka yksilöiden erot voivat olla erityistapauksissa suuremmat kuin ryhmien erot, eri rodullisten ryhmien välillä vallitsee ryhmien välisiä eroavuuksia, ja toisaalta voimassa on myös ryhmän jäsenille tyypillisiä sisäisiä yhdenmukaisuuksia niin, että yhteisiin nimittäjiin perustuvia luokitteluja voidaan tehdä.

Eettisesti tämä käsitys on yhtä arvoneutraali ja moraalisesti moitteeton kuin jako oikeakätisiin ja vasenkätisiin tai heteroseksuaaleihin ja homoseksuaaleihin. Ensin mainitulle jaottelulle on biologiset perusteet, kun taas jälkimmäiselle ei ole löydetty ehdottomia biologisia perusteita. Molemmissa tapauksissa jaottelu perustuu vähintäänkin osaksi biologian tosiasioihin, mutta jako on myös osittain käsitteellinen, sillä käsitteisiin perustuva todellisuuden hahmottaminen on kaiken kokeellisen teorianmuodostuksen ennakkoehto, jota ilman ei voida lainkaan ajatella ja hahmottaa todellisuutta.

Myös ihmiskunnan jakaminen rotuihin perustuu vastaavanlaiseen luokitteluun, jonka pohjana ovat biologisesti periytyvät ja taksonomiset luonnon tosiasiat, ulkoisesti havaittavat fenotyyppiset piirteet ja ilmiötasolla todennettavien fenomenologisten seikkojen käsitteelliset luokittelut, jotka tekevät asioiden järjestelmällisen havaitsemisen ja keskustelun mahdollisiksi.

Rotujen luokitteleminen on sikäli perusteltua, että ihmisroduilla on tyypillisiä kullekin populaatiolle ominaisia ominaisuuksia, joiden merkitystä luokittelujen pohjana ei voida mitätöidä. Tällaisia ovat esimerkiksi ihonväri, keskipituus ja monet muut biologiset ja geneettisesti periytyvät ominaisuudet, kuten älykkyys.

Näyttönä eri ominaisuuksien merkityksestä on vaikkapa orientaalisen (tai mongoloidisen) rodun menestys taitovoimistelussa, negroidisen rodun muita parempi menestys pika- ja kestävyysjuoksussa ja valkoisen euripidisen rodun menestys ei-kulttuurisidonnaisissa älykkyystesteissä, joita ovat analysoineet muiden muassa valtio-opin professori Tatu Vanhanen, psykologian professorit Richard Lynn ja Helmuth Nyborg sekä väestötieteellisesti sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohn.

Jako mongoloidiseen, negroidiseen ja euripidiseen rotuun on esitetty muun muassa Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”rodut”, joka on kansainvälisen tiedemiesryhmän kirjoittama.

Jako ihmisrotuihin voidaan tehdä myös pelkästään ulkoisten ja fenomenologisesti havaittavien ominaisuuksien kuten ihonvärin perusteella, riippumatta biokemiasta. Kuitenkin biologia vaikuttaa ratkaisevasti myös niiden taustalla. Valkoiset ihmiset saavat keskenään valkoisia lapsia, mustat mustia ja mustat sekä valkoiset risteytyessään kahvin värisiä. Tämä on ehdoton tosiasia, ja sitä vastaavan rotukategorisoinnin vastustaminen on toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia hullutuksia. Rotudenialismi on yhtä valheellista kuin se, että Ruotsissa ei suvaita puhetta ”maahanmuuttajien määrästä”.

Rotujen luokittelua arvostellaan usein siksi, että ominaisuuksiin liitetään yhteiskunnassa usein arvoarvostelmia. Tiettyjä ominaisuuksia nimittäin arvostetaan enemmän kuin toisia. Yksi tällainen on älykkyys. Ominaisuuksien erilainen arvostus puolestaan on yhteiskunnallinen tosiasia. Tästä vallitsevasta sosiaalisesta tosiasiasta ei pitäisi johdella käsitystä, että se on väärin ja että siksi rotujen myöntäminen erilaisiksi pitäisi kieltää.

Liberaaliin yhteiskuntanäkemykseen kuuluu, että ihmiset voivat vapaasti päättää, mitä ominaisuuksia he arvostavat ihmisissä. Varmaa on, että kaikki ihmiset ja ryhmät eivät ole samanlaisia ja että ihmiset eivät ole ominaisuuksiltaan tasa-arvoisia. Yhteiskunnassa ihmisten ominaisuudet arvotetaan hyvin eriarvoisiksi jo viranomaistoiminnankin puolesta.

Ihmisiä ja heidän ominaisuuksiaan arvostellaan ja arvotetaan niin koulussa kuin työelämässäkin. Myös viranomaisvalta tuottaa selvää eriarvoisuutta esimerkiksi armeijassa ja yliopistossa. Epäilemättä se on hyvin ideologista, mutta se on kuitenkin vallitseva tosiasia, jonka kieltäminen johtaisi valheellisuuteen. Tuloksena olisi, että ihmisiä pidettäisiin keinotekoisesti samalla viivalla olevina vain siksi, että heidät saataisiin näyttämään tasa-arvoisilta.

Tällöin tasa-arvo olisi koetettu johdella ihmisten samanlaisuudesta. ”Samanlaistamalla tasa-arvoistaminen” on ollut vasemmiston tavoite vuosisatojen ajan, mutta se perustuu virhepäätelmään, jonka mukaan ihmisten erilaisuus (eli vallitseva tosiasia) kielletään, jotta voitaisiin tuottaa vasemmistoa miellyttäviä poliittisia päämääriä, kuten tasa-arvoa. Tällöin tosiasioiden kiellosta johdeltaisiin arvoarvostelmia, mikä rikkoo päättelysääntöjä kaksinkertaisesti. Ensin kielletään todellisuus, ja sitten vedotaan tällä tavoin vääristeltyyn todellisuuskäsitykseen, josta johdellaan näennäiseettinen arvoarvostelma päättelysääntöjä rikkoen.

Äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu on myös vääristynyt päämäärä, koska se kieltää ihmisten ansiot. Olisihan väärin, mikäli ihmisten vaivalla saavuttamat arvoasemat kumottaisiin loukaten mertitokraattista eli ansioon perustuvaa oikeudenmukaisuuskäsitystä.

Moraalifilosofiassa katsotaakin, että tasa-arvo on vain relatiivinen eli suhteellinen arvo, kun taas ihmisarvo on absoluuttinen ja luovuttamaton, eikä sitä pitäisi kiistää.

Rotuja ja niiden erilaisuutta koskevan keskustelun suuri ongelma on, että erilaisuus sotketaan tasa-arvoon ja tasa-arvo ihmisarvoon. Erilaisuuden hyväksyminen ei tuota eriarvoisuutta, joka mitätöisi sen enempää tasa-arvoa kuin ihmisarvoakaan. Tasa-arvoa taas ei pidä ylipäänsä tukea käsitykseen ihmisten samanlaisuudesta. Ja ihmisarvoa ei kiellä se, vaikka ihmiset myönnettäisiin monissa käytännön elämän suhteissa epätasa-arvoisiksi.

Epätasa-arvoisuus ja eriarvoisuus eivät ole varmastikaan mukavia eivätkä monien mielestä toivottavia asioita, mutta ne ovat yhteiskunnallisia tosiasioita, joiden kiistäminen merkitsisi silmien sulkemista todellisuudelta, esimerkiksi siltä, että ihmisten kyvyillä on todellakin eri arvo esimerkiksi työelämässä.

Saman logiikan mukaisesti myöskään rotujen erilaisuuden ja niiden erilaisten ominaisuuksien tunnustaminen ja siihen perustuva luokittelu eivät ole etiikan eivätkä tosiasioiden myöntämisen vastaisia.

3) Rasismi (racism) puolestaan on käsityskanta, että erirotuiset ihmiset poikkeavat toisistaan ihmisarvon osalta. Rasismia ei ole se, että tunnustetaan ihmisryhmien väliset erot; ei myöskään se, että myönnetään heidän ominaisuuksiensa eriarvoisuus yhteiskunnan eri toimintayhteyksissä, kuten työelämässä. Itse asiassa se on yhteiskunnallinen välttämättömyys ja moraalisesti oikeutettua, sillä on oikein tunnustaa, että eri ominaisuuksilla on tietyissä yhteyksissä erilainen arvo.

Rasismi on vain ja ainoastaan ihmisarvon kieltämistä rotuun vedoten. Sitä voidaan kutsua myös rotusorroksi, mutta sen enempää rotuppi kuin rotujen luokittelu tai erottelukaan eivät ole rotusortoa. Vaikka rotusortoa voidaan johdella myös rotuopista ja rotuerottelusta ja vaikka molemmat ovat pohjana, mikäli rotusortoon antaudutaan, tästä ei kuitenkaan seuraa, että rotuoppi ja rotuerottelu pitäisi kieltää. Tilanne olisi tällöin samanlainen kuin autoilu kiellettäisiin siksi, että joku voi ajaa autolla kolarin.


Miksi rotudenialismi johtaa harhaan?

Rotudenialismilla tarkoitetaan käsityskantaa, jonka mukaan ihmisrotuja ei ole olemassa. Rotujen kieltäjien motiivi on yleensä poliittinen. He haluavat kiistää rotujen välisten erojen olemassaolon ja väittävät, että erot eivät ole ainakaan niin suuria, että mitään luokitteluja voitaisiin tehdä. Niinpä he johtelevat omat ajatuskulkunsa edellä kritisoimiani virhepäätelmiä myötäillen.

Rotujen kieltämiseen heillä on lähinnä kaksi tietä. Yhtäältä he pyrkivät tukeutumaan postmodernistien, jälkistrukturalistien, dekonstruktionistien ja sosiaalisten konstruktionistien hellimään käsityskantaan, jonka mukaan kaikki luokittelut ovat vain mielipiteiden tai oletusten varaisia tai poliittisia eivätkä perustu mihinkään. Toisaalta he tukeutuvat biologisperäiseen argumentaatioon ja väittävät, että biologiset erot eivät ole tarpeeksi suuria tai merkittäviä luokittelujen tekemiseen. 


Postmodernistien ja konstruktionistien harjoittaman rotudenialismin kumoaminen

Tarkastellaan ensin argumenttia, jonka mukaan näkemys ihmisroduista on vain sosiaalinen konstruktio ja poliittinen käsite. Tästä lähtökohdasta rotudenialistit pyrkivät dekonstruoimaan eli purkamaan rotuajatteluun perustuvan luokittelun. Väittämällä, että rodun käsite on vain kielellinen, kulttuurinen, sosiaalinen tai poliittinen luomus he tulevat tunnustaneiksi, että luokittelujen pohjana ovat välttämättä käsitteelliset kategoriat, jotka merkityssisältöjensä ohella viittaavat oliotodellisuuteen ja nimeävät sekä rajaavat viittauskohteidensa ryhmän. Mutta samalla he taistelevat tätä asioiden ja ilmiöiden nimeämistä vastaan.

Koska jokainen käsitteellinen nimeäminen kategorisoi ja koska rotudenialistit vastustavat kategorisointeja, he tulevat kieltäneiksi myös asioiden ja ilmiöiden käsitteellisen määrittelemisen ja nimeämisen sekä vastustavat asioiden käsitteellistä ja järkiperäistä tarkastelua. Tämä puolestaan johtaa metodologiseen ristiriitaan ja irrationalismiin.

Samaan tapaan postmodernistit, jälkistrukturalistit, dekonstruktionistit ja sosiaaliset konstruktionistit ovat vastustaneet myös ihmisten sukupuolittamista ja erityisesti jakoa miehiin ja naisiin, vaikka toisesta suupielestään he itse ovat luoneet toistakymmentä erilaista sukupuoliryhmää, joista suurin osa on sitä paitsi biologisia patologioita. Sitten he ovat vaatineet kaksiarvoisen sukupuolikonseption kumoamista ja miehen ja naisen käsitteistä luopumista vain siksi, että jaottelu saataisiin tyydyttämään mikroskooppisen pieniä marginaaliryhmiä, kuten Klinefelterin syndroomasta kärsiviä, joilla on myös lääketieteellinen sairausluokitus.

Yhtä hupsua heidän päättelynsä on ollut heidän pyrkiessään kieltämään ihmisrotujen olemassaolon. Käsitteellistä kategorisointia vastaan hyökkääminen on ollut ristriitaista, sillä se on johtanut kategorisointien syvenemiseen. Perimmältään käsitteellisen ajattelun kumoamisyritykset ovat olleet virheellisiä, koska käsitteet ovat kaiken havaitsemisen ja teorianmuodostuksen kokemusta edeltäviä ja esiteoreettisia ennakkoehtoja, joita ilman ei olisi jäsentyneitä havaintoja eikä todellisuuden järkiperäistä hahmottamista lainkaan.


Biologisen rotudenialismin kumoaminen

Myös rotudenialistien toinen argumentti, eli biologiaan vetoaminen, on osoittautunut huonoksi. Rotudenialistit pyrkivät tukeutumaan ”viimeaikaisiin” ja ”uusimpiin” tutkimuksiin, joiden mukaan rotujen väliset biologiset erot ovat ”vain pieniä”. Biologiatieteen metodikalustoa on tällöin pyritty käyttämään biologisten seikkojen vähättelyyn.

Nature Genetics -lehdessä julkaistiin hiljattain runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Asian kiistanalaisuuden vuoksi siitä on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (n = 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tämän kirjoitukseni luvussa ”Onko kansallismielisyys rasistista?”).

Rotuopin ja rotuerottelun taustalla vallitsevat väistämättä taksonomiset biologiset tekijät, jotka tulevat näkyville ihmisten fenotyypissä ja käyttäytymisessä. Rodut perustuvat geeneihin, niin kuin sukupuoliero perustuu kromosomeihin, mutta rotuajattelua koskevassa analyysissa on liiaksi pitäydytty pelkälle biokemialliselle tasolle, toisin sanoen havainnoimaan biologisen tason tekijöitä solu-, geeni- ja molekyylitasolla. Huomattu ei ole sitä, että pienetkin biologiset erot voivat saada aikaan suuria eroja fenotyyppisellä ilmiötasolla, eli kokemuksellisesti havaittavalla tasolla, ihmisten olemuksessa ja käyttäytymisessä. Biologiaa eivät ole vain solut, geenit, kromosomit ja hormonit, vaan koko organismi: ihmisen keho, jossa rotu- ja sukupuoliominaisuudet näkyvät.

Huonoa näyttöä eri tutkimustasojen sekoittamisesta antoi esimerkiksi Ylen Radio 1:sta tuleva kahdeksanosainen sarja ”Rotuopin kahdeksat kasvot”, jonka jaksossa ”Kohti geneettistä luokkayhteiskuntaa” murehditaan sitä, että uusien dna-sovellutusten ja geenimanipuloinnin kautta olisimme matkalla kohti luokkayhteiskuntaa. Ohjelman esittelyssä väitettiin muun muassa näin:

”Kun otetaan Patagonian intiaani, Gröönlannin eskimo ja Myllypuron suomalainen ja näitä verrataan keskenään, niin ne ovat erittäin samanlaisia perimältään. Samanlaisempia kuin Helsinkiläinen Seurasaaren orava ja Tukholmalainen Skansenin orava, niiden dna:ssa on suurempi ero. Se, että ihmiset jakavat toisiaan rotuihin, on siis jokseenkin teennäistä, tarkoitushakuista tai poliittista.”

Useiden kirjoitusvirheiden lisäksi kirjoittajan asiantuntemattomuutta osoittaa hänen älyllinen laiskuutensa, joka ilmenee mielivaltaisina rinnastuksina ja populistisena johtopäätöksenä, että jako ihmisrotuihin olisi ”teennäistä, tarkoitushakuista tai poliittista”. Teennäisyyttä, tarkoitushakuisuutta ja poliittisuutta edustavatkin kirjoittajan omat näkökannat.

Totuus asiassa on, että äärimmäisen niukat geneettiset erot näkyvät ilmiötasolla hyvin suurina eroavuuksina. Esimerkiksi ihmisen ja kääpiösimpanssin geeneistä on 98 % samoja. Vakiintuneen käsityksen mukaan hiiren ja ihmisen geeneistä 80 % on yhteisiä, ja joidenkin tutkimusten mukaan hiirillä ja ihmisillä olisi yhteisiä geenejä jopa 99 % (aiheesta esimerkiksi tässä).

Noin 90 % geeneistä on joka tapauksessa hyvin satunnaista ja merkityksetöntä geenimassaa, ja vain noin 1–10 % aiheuttavat eroja, jotka luovat jaon merkityksellisiin kokonaisuuksiin, eli lajeihin. Geneettiset erot voivat siis olla pieniä, mutta fenotyyppisellä ilmiötasolla ne ovat suuria: esimerkiksi hiirellä ja ihmisellä ei ole ulkoisesti paljoa yhteistä.

Vielä pienemmät geneettiset erot ovat syynä lajin sisäisten ihmisrotujen välisiin eroavuuksiin, joiden johdosta ihmisrodut poikkeavat toisistaan fyysisiltä ominaisuuksiltaan, käyttäytymiseltään, taidekäsityksiltään, immuunipuolustusominaisuuksiltaan, persoonallisuustekijöiltään ja älykkyydeltään. Siksi olisi absurdia väittää, että geneettiset erot olisivat vähämerkityksisiä tai mitättömiä siksi, että ne ovat ”vain pieniä”.


Syy rotudenialistien erehdyksiin: selitystasojen sekoittaminen

Virheellisessä päättelyssä on perimmältään kyse tieteenfilosofisesta erehdyksestä. Muutamat naturalistit käsittelevät aihetta käymällä kärpäslätkäsotaa oman biologisen paradigmansa sisällä, mutta he eivät ymmärrä oman keskustelunsa positiota eli asemaa tieteen ja kaiken muun tiedonmuodostuksen kentällä. He eivät siis ymmärrä mitään oman teorianmuodostuksensa perusteista ja aihettaan koskevasta tieteenfilosofiasta ja menettävät sen vuoksi suhteellisuudentajunsa ja arvostelukykynsä.

Virheellinen ajatuskulku perustuu käsitykseen, että biologiset ominaisuudet ja niiden mikroskooppinen koko heijastuisivat välittömästi ja sellaisinaan fenotyyppiselle ilmiötasolle, jolla havaittavat ilmiöt olisivat yhtä pieniä ja mitättömiä kuin geneettisenkin tason erot. Sekoitettu on kaksi selitystasoa keskenään: biologinen taso ja ilmiötaso. Tosiasiassa tasojen väliset kausaaliketjut ovat jo sinänsä hyvin pitkiä, sillä geeni ei ole esimerkiksi ”käyttäytyminen” vaan yksi siihen vaikuttava tekijä. Niin muodoin ihmisten olemuseroja ja käyttäytymisessä havaittavia ei voida myöskään selittää pois viittamalla siihen, että ihmisten geneettinen perusta on ”lähes samanlainen”. Havaittavalla tasolla erot ovat joka tapauksessa olemassa.

Lisäksi rotudenialistit antautuvat perusteettomaan spekulointiin maalaamalla kauhukuvia geenien muunteluun liittyvästä dna:n manipuloinnista, kuten Yleisradion edellä mainitussa ohjelmassa. Ihmisten kannattaisi olla pikemminkin huolissaan siitä, että harhaanjohtavan samanlaisuusmagian lumoissa on julistettu ihmisrotujen välisten erojen mitätöintiä ja tuotettu Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan afrikkalaisperäisiä vieraspopulaatioita, joiden lisääntyminen saattaa olla yksi syy siihen, miksi koululaisten PISA-tulokset ovat laskeneet viime vuosina hälyttävästi myös Suomessa.

Ilmiön vakavuudesta kertoo se, että kehitysmaalaisten maahanmuuttoa suosinut Helsingin Sanomat taipui kirjoittamaan tästä yhteiskunnallisesta tosiasiasta jutussaan ”Pisa-tutkimus: Maahanmuuttajien tulokset huolestuttavat Suomessa”. Saman ovat todenneet myös koulujen opettajat (aiheesta lisää tässä).

Tieteellistä tutkimusnäyttöä asiasta antaa University College London -yliopistossa toimiva psykologian tohtori James Thompson. Yhdessä professori Heiner Rindermannin kanssa julkaisemassaan tutkimuksessa ”The Cognitive Competences of Immigrant and Native Students Across the World: An Analysis of Gaps, Possible Causes and Impact” (Journal of Biosoc. Sci., Cambridge University Press, 2014) hän osoittaa, että Eurooppa vahingoittuu köyhimmistä maista tulevasta massamaahanmuutosta, sillä tulokkaiden älyllinen kompetenssi on keskimäärin huomattavasti pienempi kuin kantaväestöllä.


Rotuajattelu on järjen käsitteellis-apriorinen välttämättömyys

Koska rotuajattelun kieltämisessä on perimmältään kyse tieteenfilosofisesta erehdyksestä, palautan lopuksi mieleen erään tieteenfilosofisen faktan: miksi käsitteelliset kategorisoinnit ovat välttämättömiä myös siinä tapauksessa, että niitä ei voitaisi johdella suoraan biologiasta?

Immanuel Kantin luoman jaottelun mukaan tietoa on kahdenlaista: analyyttis-apriorista ja synteettis-aposteriorista. Analyyttis-apriorinen tieto on puhtaasti käsitteellistä ja perustuu siihen, että käsitteiden ja niiden merkitysten sekä käsitteiden nimeämien olioluokkien määritteleminen edeltää kaikkea tiedonhankintaa. Tässä valossa myös ihmisrodut ovat apriorisia eli kokemusta edeltäviä järjen luomuksia, joiden kautta havaitsemme ja jäsentelemme todellisuutta.

Synteettis-aposteriorinen tieto on puolestaan empiiristä, eli kokeellista, ja se seuraa havainnoista ja kokemuksista aposteriorisesti, eli jälkikäteen. Käsitteet kuitenkin muodostavat sabluunan, jonka läpi todellisuutta tarkastellaan ja joita ilman ei olisi tietoa lainkaan.

Niinpä myös rotuajattelu on pysyvä osa ihmisten yhteiskunnallista ajattelua, sillä sen perustana on havainnonmuodostukseen liittyvä käsitteellinen kategorisointi, jota ilman ei olisi jäsentyneitä havaintoja eikä kieltä. Käsitteiden synty taas nojaa kielen kuvateorian mukaisiin ominaisuuksiin, eli siihen, että kieli heijastelee todellisuutta. Näin ollen suhde käsitteellisen ja empiirisen tiedon välillä on induktiota ja deduktiota vastavuoroisesti yhdistelevästi abduktiivinen.

Rotuajattelu perustuu samantyyppiseen luokitteluun kuin pöytien ja tuolien erottaminen toisistaan. On muistettava, että jokainen käsite perustuu kategorisointiin, sillä se määrittelee nimeämiensä olioiden ominaisuudet. Jos ihmisrotuja vastaavat käsitteet kiellettäisiin, samalla kiistettäisiin se, että maailman olioilla on ominaisuuksia ja niiden välillä eroja. Samoin kiellettäisiin käsitteet ja niiden rajautuminen toisiinsa. Näin kiellettäisiin myös puhumasta asioista ja sitä kautta asioiden käsitteellistäminen sekä järkiperäinen ajattelu. Aihetta leimaavan sensuurin vuoksi juuri niin on pitkälti käynytkin.

Monikultturistit, postmodernistit, jälkistrukturalistit ja sosiaaliset konstruktionistit pyrkivät kieltämään biologiset erot ja ominaisuudet sekä selittämään ne pois myös identiteettipolitiikan käsitettä käyttämällä. He väittävät identiteetin olevan vain sosiaalinen konstruktio ja että ihmisten ryhmäidentiteetin ja yksilöiden identiteetin ei pitäisi perustua biologisesti määrittyviin ryhmiin tai niiden välisiin rajoihin.

Tästä poliittisesta lähtökohdasta he sitten väittävät rotujen olevan pelkkä poliittinen konstruktio, mutta he eivät kuitenkaan selitä, miksi heidän oma poliittinen näkemyksensä, että rotuja ei ole olemassa, olisi perusteltu, kun luodut rotukäsitteet vastaavat kuitenkin havaintotodellisuutta. Juuri tässä kaksoisstandardissa piilee sosiaalisten konstruktionistien järjettömyys ja kaksinaismoralismi.


Miksi rotudenialismia pitää vastustaa?

Rotujen kieltäminen ja sen motiivi, eli identiteettipoliittinen pyrkimys kiistää ihmisryhmien erot, vaikuttaa myös monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelun taustalla. Rotudenialistien tavoitteena on ensin kieltää ihmisrotujen (biologinen käsite) olemassaolo, sitten kiistää kansan (etninen) käsite ja siihen perustuva näkemys kansojen erilaisuudesta ja olemassaolosta. Kansojen kieltämisen kautta he tavoittelevat kansakuntien (valtio-opillinen käsite) ja kansalaisuuden (juridinen käsite) kieltämistä. Tätä kautta he tavoittelevat myös kansallisvaltioiden (valtiofilosofinen käsite) romuttamista, mikä on rotudenialistinen viimekätinen tavoite.

Rotudenialismi perustuu siis monikulttuurisen yhteiskunnan päämäärään ja monikulttuurinen yhteiskuntaihanne rotudenialismiin. Yhdessä ne luovat Neuvostoliittoa muistuttavan yhteiskuntamallin, joka lainehtii yhtenä viljavana elovainiona ja jossa kansojen sekä kansallisvaltioiden suvereniteetti on kiistetty ihmiskunnan velloessa suklaapuuron tapaisena massana. Se puolestaan oli itävaltalais-japanilaisen kreivin ja vapaamuurarin, Richard Nicolaus Coudenhove-Kalergin, suuri unelma: ajatus sekarotuisesta ihmismassasta koostuvasta konglomeraattista, joka oli myös hänen kirjojensa Pan-Europa (1923) Praktischer Idealismus (1925) ihanteena ja Euroopan unionin perustamisen taustalla.

Realistisesti ajatellen ihmisrodut ja niiden erot luovat perusteen kansojen erottamiseksi toisistaan. Kansojen erilaisuuden tunnustaminen puolestaan luo perustan kansakuntien muodostamiselle. Kansakuntien muodostaminen taas on pohjana poliittis-hallinnollisille kansallisvaltioille, jotka toimivat hegeliläis-snellmanilaisina Järjen instrumentteina hyvinvointiyhteiskuntien ja kehittyneen taloudellis-teollisen kulttuurin luomiseksi.

Myös kansanvalta menettää merkityksensä, jos sen lähtökohta, eli kansa ja sen yhtenäisyys, on tuhottu maahanmuutolla. Maahanmuutolla ja väestöjen sekoittamisella koetetaankin perimmältään tuhota, paitsi kansallisvaltiot, myös niiden perusta, eli kansa, joka yhtenäisenä toimiessaan voisi puolustaa ja oikeuttaa omaa edunvalvontaansa.

Tässä kurjassa ajattelumallissa ihmiset hylkäävät näkemyksen etnisesti yhtenäisestä kansasta ja fylogeneettis-taksonomisesti järjestyneestä kansakunnasta. He pitävät kansalaisuutta ”sosiaalisena konstruktiona” tai ”työvoimana” ja ihmisiä veronmaksaja-kuluttajina, jotka ovat siirreltävissä maasta toiseen ja keskenään vaihdettavissa. Tällä tavoin niin vasemmistolaiset tasa-arvoöyhöttäjät kuin oikeistolaiset työnantajapiiritkin ajattelevat omassa välinpitämättömässä ahneudessaan.

Tapa, jolla monet poliitikot ja tieteenharjoittajat asennoituvat jälkeläisyyteen, kansan jäsenyyteen ja kansalaisuuteen, on ylenkatsellinen ja tyhmä. Siinä ei oteta lainkaan huomioon, kuinka ihmisten suuri osa näistä arvostuksenvaraisista asioista ajattelee. Vihervasemmiston ja liberaalin porvariston typerykset ovat pyrkineet kääntämään geneettiseen perillisyyteen ja etnispohjaiseen kansalaisuuteen tukeutuvat argumentit kielteisiksi lavastamalla ne ”rasismiksi”, eli rotusorroksi, vaikka kyse on vain rotuajattelusta. Se puolestaan perustuu geneettiseen jälkeläisyyteen ja siihen nojautuvaan yhteiskunnallisen vallan perillisyyteen, jonka mukaan oikeus yhteiskunnan jäsenyyteen eli kansalaisuuteen on ensisijaisesti samaan kansaan ja kansakuntaan kuuluvilla ihmisillä ja heidän jälkeläisillään.

Maahanmuuttopolitiikan ristiriitaisuus näkyy esimerkiksi perheiden ylirajaisissa yhdistämisissä. Perheiden yhdistämisillä pyritään oikeuttamaan maahanmuuttoa, mutta perhepoliittisia argumentteja ei hyväksytä maahanmuuton vastustajien tueksi. Perusteeksi sosiaalietuuksien rajaamiseksi pois maahanmuuttajilta ei hyväksytä yhteiskunnallista vallanperimisjärjestystä, joka nojautuu kantaväestön omaan jälkeläisyyteen, toisin sanoen siihen, että sosiaalietuudet pitää ansaita ja että ne kuuluvat ensisijaisesti tai ainoastaan omille kansalaisille ja heidän jälkeläisilleen.

Olisi huikea vääryys väittää, että oikeus kansalaisuuteen kuuluu muualta tulleille. Tilannehan olisi samanlainen kuin joku ventovieras tulisi sanomaan sinulle, että sinun varallisuuteesi kuuluu perintönä heille. Mutta niin vihervasemmisto on aina tehnyt. Myös biologisen jälkeläisyyden se on pyrkinyt kiistämään siksi, että sitä kautta kommunistien ja sosialistien olisi helpompi oikeuttaa vääryyteen perustuvia omaisuuden anastamis- ja haltuunsaattamisvaatimuksiaan.

Jos vihollisarmeija hyökkää aseellisesti maahan, sitä pidetään sodan aloittamisena, ja asia annetaan sotilaspiirien haltuun tulen avaamista varten. Jos joku valkoihoinen amerikkalainen yksityishenkilö tulee salkullinen dollareita mukanaan ilman viisumia maahamme, hänet tutkitaan tarkoin ja käännytetään raja-asemalta, ja palautusta sanotaan ”järjestyneen rikollisuuden torjunnaksi”.

Mutta kun kymmenien tuhansien etnisesti täysin vierasperäisten rajanylittäjien joukko muuttaa valloitustarkoituksessa laittomasti maahan ja tekee sen aseettomasti turvapaikkaturisteina, heille perustetaan motelleja, heille annetaan oleskelulupia, ja heidät laitetaan odottamaan kansalaisuuden myöntämistä, ja myöhemmin heitä etuoikeutetaan työpaikkojen täytössä ja asuntojonoissa. Perussuomalaisia tunnollisia työntekijöitä puolestaan irtisanotaan oikeudettomasti ”rasisteiksi” leimaamisen jälkeen.

Tämän hulluuden motiivina ei ole mikään muu kuin vieraskoreuden ja häveliäisyyden vuoksi harjoitettu ”rasismin” vältteleminen ja omaan kansaan kohdistuva käänteinen rotusorto. Se pitäisi heti lopettaa, sillä sen lopputuloksena ei voi olla mikään muu kuin sota.

Ihmisten pitäisi ymmärtää, että rajat luovat rauhaa. Kaikkien olisi tunnustettava, että rauhan säilymisen kannalta on tärkeää myöntää etnisen valikoinnin välttämättömyys hyvinvointiyhteiskunnan tuottamisessa ja säilyttämisessä. Yhteiskuntarauha pysyy yllä parhaiten, kun rotu, kansa, kansakunta, yhteiskunta ja valtio vastaavat ekvivalentisti toisiaan, ja syntyy etnisesti yhtenäisiä kulttuuripiirejä ja kansallisvaltioita.

Rasismina pidetty valikointi ja etniseen jälkeläisyyteen perustuva priorisointi eivät siis ole mitään pahaa vaan hyvää, joka luo oikeudenmukaisuutta. ”Rodullistamiseksi” väitetty luonnossa vallitseva jaottelu, rotujen olemassaolon tunnustaminen ja niiden luokitteleminen sekä oikeus olla omaa rotuaan ovat itseisarvoja. Niiden kautta suojellaan vuosimiljoonaisen evoluution tuloksena kehittyneitä ihmisrotuja.

Maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta pitää vastustaa, sillä ne perustuvat väestöjen sekoittamiseen ja etnisesti yhtenäisten kansojen tuhoamiseen. Sekoittamisen motiivina puolestaan on estää kansoja puolustamasta itseään. Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kannattajat pyrkivät ”rauhan ja sosialismin keinoin” estämään kansallismielisen edunvalvonnan, koska Coudenhove-Kalergin tavoin he arvelevat, että sotia ei syttyisi, jos kansat ja kansakunnat olisi sotkettu toisiinsa niin, etteivät ihmiset ryhtyisi puolustamaan itseään toisia kansoja vastaan. Tällöin riidat siirtyisivät kuitenkin valtioiden rajoilta entistä vaikeammin hallittaviin muotoihin, eli ihmisyksilöiden välisiin suhteisiin, joissa vihamielisyydet kukoistavat jo nyt erilaisina mikrotason konflikteina. On muistettava, että rajattoman yhteiskuntamallin keksivät kommunistit.

Rotujen olemassaolon kieltäminen ja valtioiden hajottamispyrkimys ovat osa samaa prosessia. Sen alkupää on rotujen olemassaolon kiistäminen ja lopputulos kansakuntien itsemääräämisoikeuden mitätöiminen ja valtioiden hajottaminen. Jos haluamme säilyttää itsenäisten kansallisvaltioiden järjestelmän, kansakuntien itsemääräämisoikeuden ja kansojen vapauden, on puolustettava todenperäistä näkemystä rotujen olemassaolosta, vastustettava rotudenialismia ja torjuttava maahanmuuttoa sekä siihen liittyvää monikulttuurisuuden ideologiaa.


Aiheesta lisää:

Monikulttuurisuus, moniarvoisuus, monietnisyys
Miksi EU ei ole arvoyhteisö?
Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi

Postmodernistien ja jälkistrukturalistien harjoittama historian vääristely istuu yliopistoissa kuin punkki poterossa. Sitä ilmentää Koneen Säätiön jakaman Vuoden Tiedekynä -palkinnon päätyminen Miika Tervonen -nimiselle historioitsijalle, jonka kokoon rääpimää ja sisällöllisesti sekavaa artikkelia nimeltä ”Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta” suitsutettiin peräti 25 000 euron rahalahjuksella.

Artikkeli on julkaistu yli kaksi vuotta vanhassa teoksessa Kotiseutu ja kansakunta – Miten suomalaista historiaa on rakennettu (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014, s. 137–162). Koska artikkelissa on vain 22 sivua (lähdeluettelon kanssa 26), tämä tekee palkitun seminaarityön hinnaksi yli 1000 euroa / sivu. Koska artikkeli on kaksi vuotta vanha, palkitsija on ilmeisesti ensin tehnyt päätöksen, millaisen julkaisun hän haluaa palkita, ja sitten etsinyt käsiinsä tavoitettaan palvelevan kirjoituksen.

Palkittu kapakkadosentti Miika Tervonen kuuluu luonnollisesti siihen vasemmistolaisten politrukkien kerhoon, joka toimii Helsingin yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksella ja jonka yhteistyökumppaneita ovat aiemmin kritisoimani Saara Pellanderin tapaiset tendenssitutkijat (aiheesta lisää kirjoituksissani ”Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?” ja ”Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla”).

Palkitussa artikkelissa katsellaan turvallisesti taaksepäin ja pyritään lavastamaan kaikki nykyinen kansallismielisyys, kansallisen edun puolustaminen ja näkemykset ontologisesti yhtenäisestä kansasta ja kulttuurisesti yksiaineksisesta kansakunnasta jonkinlaiseksi museorasismin muodoksi.

Yleisradion toimittajan Mikko Pesosen laatiman jutun mukaan Miika Tervonen pitää ajatusta yhtenäiskulttuurista vahingollisena, koska ”se tuo 1900-luvun alkupuolen rotuajattelun kaikuja monimuotoistuvaan arkeemme ja legitimoi muukalaisvastaisuutta”.

Kirjoittaja siis myöntää, että hänen toimintaansa ohjaa tendenssi, eli tarkoitusperä, joka on selvästikin auttanut häntä muovailemaan historiallista totuutta omia poliittisia tarkoitusperiään tyydyttävään muotoon. Poliittista missiotaan Tervonen levittää myös blogikirjoituksessaan ”Myytti yhden kulttuurin Suomesta ruokkii rasismia”. – Mutta vastaankin voidaan väittää. Katsotaanpa.

Suomi ja sen kansa eivät ole myyttejä

Mikäli Miika Tervonen avaisi silmänsä nykypäivän todellisuuteen, hän voisi huomata, että myös nykyisin kansojen välillä on suuria todellisia eroja, aivan niin kuin kulttuurienkin välillä vallitsee eroja. Samalla tavoin tiettyjä kansoja sisäisesti yhdistävät yhteiset olemuspiirteet ovat merkittäviä vakioita (tai yhteisiä nimittäjiä) riittääkseen sekä käsitteellisten että empiiristen erottelujen tekemiseksi suhteessa muihin kansoihin tai kansakuntiin.

Miika Tervosen argumentaatiossa kansallisvaltioiden olemassaolo pyritään esittämään pelkkänä sosiaalisena konstruktiona. Tämä metodologinen ja metafyysinen oletus pyrkii peittämään biologisten tekijöiden merkityksen kansojen historiassa, nykypäivässä ja tulevaisuudessa. Niinpä Tervonen pyrkii kääntämään näkemykset suomalaisesta Suomesta vain ”poliittiseksi projektiksi” (s. 140). Hän väittää, että ”[y]hden kulttuurin Suomi on siis ollut, paitsi myytti, myös poliittinen ohjelma ja itseään toteuttava ennuste, jota demografiset kehityskulut ovat vielä vahvistaneet” (s. 143).

Kyseinen historiankirjoitus on valheellista, koska se peittää ontologisen tosiasian, että kansa on väistämättä biologinen käsite ja ilmiö. Tervosen edellä siteerattu väite on nurinkurinen ja seisoo päälaellaan, sillä siinä tullaan väittäneeksi, että yhden kulttuurin myytti olisi poliittinen ohjelma, josta olisi seurannut jotakin demografisesti määriteltävissä olevaa omalle saarelle linnoittautumista. Hänen mielestään heimo- ja rotuteoriat ovat tämän myytin seurausta.

Tervosen argumentaatio voidaan kääntää kumoon ja oikaista jo yhdellä vasta-argumentilla. Tosiasiassa kansan, heimon ja rodun käsitteet, joita Tervonen tarkastelee alkaen artikkelinsa sivulta 148, eivät ole seurauksia mistään myyttisestä esityksestä, vaan päinvastoin: ne ovat kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion ontologisia, apriorisia ja käsitteellisesti välttämättömiä taustaehtoja. Juuri niiden olemassaolo edeltää kausaalisesti kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion syntymistä. Tämä on synteettinen a priori -totuus, jota ei voida kääntää kumoon millään vastaväitteellä, koska se on biologinen ja käsitteellinen välttämättömyys.

Kansa on biologis-etninen ilmiö ja käsite, jonka pohjalta voidaan luoda näkemys kansakunnasta. Kansakunta puolestaan on poliittis-juridinen ilmiö ja käsite, ja järjestäytyessään kansakunta muodostaa yhteiskunnan. Organisoituessaan virallis-formaalisti yhteiskunta puolestaan voi muodostaa valtion. Asiat eivät siis ole niin kuin postmodernismia, jälkistrukturalismia ja sosiaalista konstruktionismia hyödyntävien tendenssitutkijoiden huolettomilla kynävedoilla maalaillaan, toisin sanoen, että kansa ja rotu olisivat myyttisiä ilmiöitä, jotka olisi johdeltu vain sosiaalisen merkitystason oletuksista.

Tosiasiassa Tervosen paheksumat heimon, rodun ja kansan ilmiöt ovat ontologisia tosiasioita, jotka nojaavat biologisiin faktoihin ja niihin perustuviin väestöllisiin ominaisuuksiin. Niiden kautta kansojen välille piirtyy myös sosiaalisesti havaittavia eroja. Tämän tunnustaminen on Tervosen mielestä vaarallista, ja siksi hän vastustaa kansojen välisten erojen myöntämistä pelkästään poliittisista syistä. Valitettavasti hän potkii tutkainta vastaan, mikä puolestaan on vahingollista siksi, että hän pyrkii esiintymään kriittisenä historiankirjoittajana, jonka mielenkiinto kohdistuu siihen, miten suomalaisuuden historiaa on kirjoitettu.

Tervosen artikkeli on pelkkää tusinatavaraa ja edustaa samaa dekonstruoivaa otetta, jota ilmensi myös Tapio Tammisen Tieto-Finlandialla palkittu kirja Kansankodin pimeämpi puoli (kritisoin teosta tässä ja tässä). Palkitsijoiden silmissä näyttää kiiltelevän into torjua ja jynssätä pois kaikkea sellaista argumentaatiota, joka tunnustaa kansojen ja kansakuntien biologiset erot todellisiksi ja merkityksellisiksi tosiasioiksi.

Heidän vakaumuksenaan vaikuttaa olevan käsitys, että kansojen, rotujen ja kansakuntien välisten erojen tunnustaminen tarkoittaa jo pelkkänä mahdollisuutena jotakin sellaista pahaa, joka on tuomittava. Näin on ilmeisesti siksi, että sen arvellaan avaavan tien paljon paheksuttuun ”rasismiin”. Tosiasiassa oikeus olla omaa rotuaan tai mahdollisuus kuulua ja identifioitua biologisessa tai etnisessä mielessä johonkin kansaan, kansakuntaan tai kansanryhmään voidaan nähdä myös suurena vapautena tai oikeutena. Niitä puolestaan voidaan pitää itseisarvoisina asioina, aivan kuten taustalla olevaa rotuajatteluakin.

Rotuajattelun kumoaminen merkitsisi ominaisuuksien ja luokittelujen kieltämistä

Miika Tervosen seikkailu Suomen historiassa muistuttaa huolestuttavasti Liisan retkeilyä ihmemaassa. Matemaatikko Charles Lutwidge Dodgsonin (alias Lewis Carrollin) sadussa Liisa kohtasi matkansa varrella Irvikissan, joka majaili puun latvassa ja jonka kuonolla oli omalaatuinen jäykkä ilme. Sitten kissa yllättäen katosi, ja jäljelle jäi pelkkä irvistys. Ja Liisa lausui: ”Olen nähnyt kissoilla monenalaisia irvistyksiä, mutta ennen en ole nähnyt irvistystä ilman kissaa.” Tarinassa olisi opiskeltavaa myös Tervosella.

Aivan samaan tapaan kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa, ei voi olla myöskään ominaisuuksia ilman, että ne ovat jollakin olennolla tai ryhmällä. Ja mitään olentoa tai ryhmää ei voi olla olemassa ilman, että sillä on ominaisuuksia.

Tästä opimme, että jos on ihmisiä, heillä välttämättä on rodullisesti luokiteltavissa olevia ominaisuuksia. Ja jos on luokiteltavissa olevia rodullisia ominaisuuksia, ne ovat välttämättä joillakin olennoilla. Yhteisten ominaisuuksien pohjalta voidaan puolestaan vetää rodullisia rajoja ja muodostaa ryhmiä, aivan niin kuin käsitteiden käyttäminenkin nimeää luokkia: tuoleja erottavat pöydistä tuolien yhteiset ominaisuudet, joiden perusteella tuolit tunnistetaan tuoleiksi.

Pyrittäessä kumoamaan näkemystä ihmisroduista olisi todistettava, että ihmisillä ei ole sellaisia geneettisiä ominaisuuksia, joiden pohjalta voitaisiin tehdä luokitteluja. Ja pyrittäessä osoittamaan, että rotuajattelussa on jotakin eettisesti tuomittavaa tai moraalisesti paheksuttavaa, olisi pystyttävä perustelemaan, miksi ominaisuuksien toteaminen ja arvioiminen sekä luokittelujen tekeminen olisi epäeettistä tai moraalitonta.

Yhdessäkään näistä pyrkimyksistä ei ole onnistuttu. Miika Tervonen ja hänen samanmieliset vasemmistolaiset kollegansa syyllistyvät pahaan metodivirheeseen pyrkiessään kieltämään todellisuuden olemuspiirteet sillä perusteella, että ne eivät ole heidän mielestään suotavia tai että ne voivat olla haitallisia. Kuitenkaan autoiluakaan ei kielletä sillä perustella, että siitä voi olla hyötyjen lisäksi myös haittaa.

Lisäksi ihmisrotujen olemassaolon kiistäminen olisi totuuden vastaista. Ihmisrotu on pohjimmiltaan samanlainen arvoneutraali ominaisuus kuin silmien väri, vasen- tai oikeakätisyys tai homo- tai heteroseksuaalisuus, eikä sen toteamisessa ole mitään moitittavaa. Rodullisilla olemuspiirteillä on ankkurinsa ihmisen geeneissä, ja geenien generoimat piirteet puolestaan tulevat näkyviin ihmislajin fenotyyppisenä eli kehollisella eksistenssitasolla ilmenevänä erilaisuutena.

Mitä rasismi on?

Rotuajattelun kiistäminen onkin toisen maailmansodan jälkeisiä suurimpia hullutuksia, ja siihen on syyllistytty pelkästään poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä. Rotuajattelu voidaan jakaa kolmeen osaan: rotuoppiin, rotuerotteluun (tai rotuluokitteluun) ja rotusortoon (tai rotusyrjintään eli rasismiin).

Rotuopiksi (racialism) sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat biologisperäisiin väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu (racial categorization) puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina ja etnografisina tosiasioina. Rasismi (racism) taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Tarkastellaan nyt yksityiskohtaisesti, mitä niihin liittyy. 

1) Rotuoppi (racialism) on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin essentiaalisissa, taksonomisissa ja fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) sekä genotyyppisissä suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä kannattaa sitä, ja vahvinta kannatus on biologien keskuudessa. Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien kesken, ja eräs tunnetummista on Leonard Liebermanin (et al.) tutkimus Race in Biology and Anthropology – A Study of College Texts and Professors, joka on julkaistu Journal of Research in Science Teaching -lehden numerossa 29(3)/1992 (s. 301–321). Sen mukaan (n = 1200) väitteen ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tämä osoittaa, että rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu tai -luokittelu (racial categorization) puolestaan edustaa käsityskantaa, että roduilla on eroja, joiden pohjalta niitä voidaan luokitella. Tähän sisältyy mahdollisuus tunnustaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset.

 

Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se vain kiistää ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen viranomaisvaltakin. Niin tehdessään tämä käsityskanta on totuudenmukainen, sillä ihmiset eivät ole perimmältään samanlaisia eivätkä myöskään tasa-arvoisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat osoittautuneet keskimäärin paremmiksi kestävyysjuoksijoiksi kuin mongoloidisen rodun edustajat. He puolestaan pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat keskimäärin muita parempia keihäänheittäjiä.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia myöskään koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia. Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, sitä vaativa argumentaatio on usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti perusteltua, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat erilaiset piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista. Tämä käsityskanta nojaa siis ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden konventionaaliseen kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita.

3) Rasismi eli rotusorto (tai rotusyrjintä) puolestaan poikkeaa rotuopista ja rotuerottelusta siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään yksilöiden erilaisuutta ja eriarvoisuutta työelämässä, armeijassa ja muissa tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on sitä paitsi viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset. Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen paheksuttavaa moraalisessa mielessä. (Teemasta voi lukea lisää Kansallisfilosofisesta manifestistani.)

 

Valheellinen missio epäonnistuu

Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö. Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita luonnonoloja ja muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Suomalaisten ihmisten yhteisyyden kokemus on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten konsensushenkisyydessä ja epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, avokätisessä sosiaaliturvassa sekä alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta).

Heimon, kansan ja rodun käsitteet eivät siis ole mitään mytologiaa, vaan ne perustuvat piirteisiin, joille kansallisvaltiota on adekvaatisti rakennettu. Hämäränä mytologiana voidaankin pitää Tervosen omaksumaa näkemystä, että biologisperäiset faktat olisivat sosiaalisia konstruktioita. Historian tulkintaan sovellettuna tämä sosiologisoitu näkemys kansoista ja kansakunnista johtaa tietenkin harhapoluille.

Pyrkimällä kiistämään kuvan kansamme ja kansakuntamme yhtenäisyydestä yliopistojen leivissä pitämät vasemmistopoliitikot yrittävät todistella älyllisiä jongleeraustaitojaan ja osoittaa todeksi kontroverssejä näkemyksiään, mikä on sinänsä ymmärrettävää nuorilta skolaarikoilta. Yllättävillä ja muka-uusilla tulkinnoillaan he pyrkivät luomaan vaikutelmaa näkemystensä suuresta informaatioarvosta.

Mutta kohtalokasta asiassa on tarkoitushakuisuus, toisin sanoen se, että toimiessaan ”hyvää hyvyyttään” ”rasismin” torjumiseksi, he paitsi kiistävät tosiasioita, myös mädättävät sitä sosiaalista pääomaa ja ulkopolitiikkamme keskeistä tulosta, jonka seurauksena maassamme ei ole ollut suuria etnisiä ristiriitaisuuksia ja yhteiskunnallinen tehokkuus on hyvä.

Sen sijaan ”rasismia” kauhistellessaan, maahanmuuton tulvaportteja avatessaan ja pohjustaessaan tietä monikulttuuriseen yhteiskuntaan nämä tieteen politrukit tuhlaavat kyniään juuri sen sosiaalisen pääoman lahottamiseksi, joka maahamme on luotu kansallisen yhtenäisyyden kautta.

Suomen kulttuurihistorioita ja muita muinaisia historiateoksia lukiessaan Tervonen arvostelee niitä tarkoitushakuisuudesta, mutta huomaako hän itse lainkaan, kuinka tarkoitushakuista hänen oma purkutyönsä on? – Vastaukseni on: ei huomaa. Ei huomaa, koska ei halua huomata vaan keskittyy truuttaamaan omaa agendaansa.

Mikäli itse antautuisin samanlaiseen peittelemättömään suoraviivaisuuteen kuin Tervonen, voisin helposti kääntää hänen lauseensa ”[a]jatus yhtenäiskulttuurista on kuitenkin paitsi myytti, myös yhä vahingollisempi sellainen” nurin ja sanoa, että tässä valossa ”ajatus monikulttuurisuudesta on paitsi myytti, myös yhä vahingollisempi sellainen”.

Traagista on, että oman kansakuntamme mädättäminen tapahtuu nyt toisesta maailmansodasta juurensa juontavan natsikammon motivoimana, jolloin se ei takaa mitään muuta kuin sen, että nationalistiset virtaukset nousevat uudestaan voimaan tämän poliittisen pioneerityön vastareaktioina.

Toinen seuraus on monikulttuurisen ja monietnisen katastrofin leviäminen, jonka tuloksena lähiömme alkavat näyttää Malmön ja Detroitin takapihoilta. Sitä Miika Tervosen tapaiset tutkijat voivat sitten murehtia vaikkapa sellaisten tieteellisten julkaisujen sivuilla, joista yhden näyttää muodostavan maahanmuuttopropagandaa levittävä Iso Numero.

 

Johtopäätöksiä palkitusta artikkelista

Vastaväitteeni Miika Tervoselle ja häntä suosiville tieteen rahakirstun päällä istujille on, että Tervosen artikkeli on käsitteellisessä sekavuudessaan ja tendenssimäisessä biologisperäisten kategorioiden, kuten heimon ja kansan käsitteen, vastaisuudessaan epä-älyllisyyden ja nurkkakuntaisuuden leimaama.

Tervosen artikkelissa ei esitetä minkäänlaista metodia, jolla hän on Suomen historiaa tarkastellut, vaan nämä metodologiset lähtökohdat jäävät pelkiksi esiteoreettisiksi oletuksiksi. Silti artikkelissa esitetään vahvoja väitteitä, jotka luonnollisesti jäävät todistamattomiksi. Pääoletuksensa Tervonen lausuu (s. 138) näin:

”Lähtöoletuksenani on, että suomalaisen historiankirjoituksen – kuten muunkin eurooppalaisen historiankirjoituksen – hallitsevaksi viitekehykseksi muotoutui 1800-luvulla nationalismi.”

Tämän ”nationalisminsa” Tervonen jakaa kansalaisnationalismiin ja etnonationalismiin (s. 139), ja sitten hän vain keskittyykin murjomaan tältä pohjalta kaikkea sellaista ajattelua, jossa kansat tulkitaan olemassa oleviksi tosiasioiksi ja kansallisvaltiot niiden varaan rakennetuiksi luomuksiksi.

Metodologiset lähestymistavat pilkistävät esiin rivien väleistä ideologisina sitoumuksina, joiden mukaisesti artikkelissa moukaroidaan ”rasismia” ja tukeudutaan sosiaalista konstruktionismia hyödyntävään näkemykseen historian ”rakentumisesta”. Kuitenkin nämä lähestymistavat muistuttavat jo sinänsä ideologioita. Pidän kyseistä artikkelia sen vuoksi mitäänsanomattomana ja tieteellisesti hylättävänä.

 

Museorasismin vastaisuudella ratsastaminen on selvää rahaa

Paheksun sitä epä-älyllisyyttä, jota tieteen politrukit edustavat voidessaan toheltaa yliopistolla ja josta vieläpä palkitaan säkillisellä riihikuivaa rahaa. Se osoittaa älyn ja järjen taantumista sekä kriittisen tieteen kuoliota, minkä tuloksena yliopistolliset toimintaresurssit kasataan muutamille puoliksi oppineille tieteen pullasorsille.

Juuri heidän pitäisi perustella omat ideologiset näkemyksensä, ja todistelutaakka outojen näkökantojensa osoittamiseksi tosiksi olisi heillä itsellään.

Sen sijaan meitä kriittisiä tieteenharjoittajia pyritään nyt pitämään tietoisesti ja tarkoituksellisesti yliopistoyhteisön ulkopuolella, minkä tehtävänä on varmistaa, ettei yliopistoissa ole tieteellistä oppositiota, että mikä tahansa palturi voidaan hyväksyä suuriarvoisena tieteenä ja että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden lietsominen voi jatkua ”tieteeksi” lavastettuna.

Palkitsemalla Miika Tervosen puolivillainen seminaarityö maamme rahallisesti muhkeimmalla tiedepalkinnolla pyrittiin jakamaan tutkijakuntaa kahtia ja signaloimaan, että (1) maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvosteleminen ei kannata, että (2) rahoittajat ovat asettuneet monikulttuurisuutta lietsovan tendenssitutkimuksen puolelle, että (3) kaikkien pitäisi ymmärtää etnis-biologiset ja filosofis-käsitteelliset tosiasiat kumotuiksi, että (4) kaikki maahanmuuttajat kuuluvat samaan näennäisesti fiksuun sisäryhmään kuin yliopistollinen tutkijakunta ja että (5) kriittiset sekä tutkimuksen menetelmistä perillä olevat oikeat tieteenharjoittajat olisi syytä pitää ulkopuolisina ja aidosti Vieraina tai Toisina.

En tarkoita puolustella enkä vastustaa mitään näkemyksiä suuntaan enkä toiseen, mutta pidän tieteen etiikan loukkauksena sitä, että yliopistoissa tehdään ja palkitaan poliittista tendenssitutkimusta, joka pyrkii hyödyntämään sota-aikaisia pelkoja ja uhkia, jotka ovat kliseemäisiä ja jotka perustuvat käsitteellisesti sekavaan ja harhaanjohtavaan julistukseen.

Tieteen palkitsijat tekevät epäeettisesti pyrkiessään vaikuttamaan tieteen sisältöihin rahalahjuksilla ja ohjailemaan siten käsityksiä siitä, mikä on ”hyvää tiedettä”. Edellisen rimanalituksen Herlinien suvun perustama Koneen Säätiö teki myöntäessään 18 000 euron avustuksen vailla tieteellisiä ansioita ja näyttöjä olevalle Koko Hubaralle ”rodullistettua feminismiä” koskevan kirjan kirjoittamiseen, vaikka tuloksena ei saatu mitään muuta kuin blogikirjoituksista yhteen liimattu ideologinen julistus, jossa haukutaan valkoisia miehiä, joka tukee kirjoittajansa nymfopossumaista narsismia ja jolla on lähinnä propaganda-arvoa Yleisradion harjoittamalle monikulttuurisuuden ja feminismin levitystyölle. Huomautan, että kukaan ei ole myöntänyt minkäänlaista avustusta tämän blogin kirjoitusten tuottamiseksi kirjoiksi, vaikka olen tehnyt niitä useita.

Minun on pääteltävä, että globaalia kapitalismia edustavassa Herlinien dynastiassa ei lainkaan ymmärretä, että heidän rakkaita rahojaan käytetään nyt 2000-luvun kommunismin eli monikulttuurisen ja rajat hävittävän kaaoksen sekä sekasorron edistämiseen, jolloin he tulevat toimineiksi tätä uutta vallankumousta rahoittavina hyödyllisinä hölmöinä. Toinen mahdollisuus on, että kosmopoliittiset porvarit ja globaalit kapitalistit tukevat nykyvasemmiston radikaaleja kumouspyrkimyksiä siksi, että he kaikki kokevat kansallisvaltioiden tuhoutumisen oman etunsa mukaisena, jota se ei tietenkään ole.

Selväksi on käynyt, että monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistämisellä, rasisminvastaisella rääkymisellä sekä tendenssitutkimusten suoltamisella ei ole yliopistomaailmassa kerta kaikkiaan yhtään mitään kontrollia.

Jo sinänsä naurettava vertaisarvioinnin periaate tarkoittaa akateemisissa käytännöissä vain sen varmistamista, että julkaisu on läpäissyt sosialistien, kommunistien, vihreiden ja feministien puoluetoimiston ja on samanmielisten vaatimalla tavalla monikulttuurisuuden ideologian mukainen.

Tervosen artikkelia ei ole kuitenkaan alistettu historiantutkijoiden arvioinnille palkitsemisprosessissa, vaan sen suitsutuksesta on päättänyt despoottimaisesti yksi tieteenfilosofiasta ja metodologiasta mitään ymmärtämätön taho. Koneen Säätiön takapiruna toimiva 68-vuotias virkkuumummu, kielitieteilijä Pirkko Nuolijärvi on kaivanut satojen samanlaisten artikkelien keosta rihkamajulkaisun, joka on metodologialtaan, käsitteiden määrittelemättömyydeltään, sisällöltään ja rakenteeltaan pelkkää laminoitua paskaa ja jonka rahan maaginen voima nyt puhdistaa.

Yhteistä Tervosen artikkelille ja Tapio Tammisen kirjalle on poliittinen tarkoitusperä ja verottoman rahapalkinnon huima taso. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Tervonen rahakasallaan nyt tekee. Luulee sen kai olevan itselleen kunniaksi.