Analyysia politiikan hulluista päivistä

Velkainen ja riippuvainen maa on heikko, aivan niin kuin velkaiset ja riippuvaiset hallitsijatkin ovat heikkoja. Myös ulkovalloilla on ollut kiire tekemään Suomen nykyhallitusta riippuvaiseksi suosiosta tai imartelusta.

Kehuja tuli heti Euroopan unionista, mutta myös Kremliä lähellä oleva Vzgljad-lehti otti hiljattain kantaa Suomen uunituoreen pääministerin Sanna Marinin puolesta ja Viron sisäministeriä Mart Helmeä vastaan hänen arvosteltuaan Marinin kokemattomuutta. Nuori, räiskähtelevä ja ilmeisen johdateltavissa oleva neito näyttää olevan Venäjälle mieluinen, sillä lehti kirjoitti hänestä sulosäkein:

”Suomen pääministeri on miellyttävä ja viisas työväenluokan nainen, jonka suuntaan Venäjän puolelta ei kannata turhaan esittää vaatimuksia: Moskova on perinteisesti onnistunut löytämään yhteisen kielen ja yhteistyömahdollisuuksia suomalaisten sosialistien kanssa.” (Suomennos on Jouni Snellmanin, ja viittaus alkuperäistekstiin sisältyy hänen blogikirjoitukseensa.)

Jutun valossa Viron konservatiivinen sisäministeri Mart Helme – jonka mukaan Suomen nykyhallitus on vuoden 1918 punaisten kosto – on Venäjälle sangen epämieluisa. Juuri tämä osoittaa, että hän on myös Marinia ja Suomen nykyhallitusta vahvempi: kansallisen edun puolustaja ja patriootti.

Oma mielipiteeni ei ole kaukana Viron EKREä edustavan Helmen näkemyksestä. On huolestuttavaa, että Moskovasta jaellaan avokätisesti tukea ja kiitosta Marinin hallitukselle, joka muistuttaa tuulentupaa. Venäläismedian innostus ”työväenluokan naisesta” paljastaa ”naiseuden” olevan hunajaa, josta Kreml voi iloita kuin Tarja Halonen Putinilta saamasta kissasta.

Uudelleen koottuna Rinteen hallitus on kuin joulun jälkeinen pyttipannu, joka on tehty tähteistä. Syysesityskauden ajan jouduimme seuraamaan surkeaa hallitusteatteria vain siksi, että Juha Sipilä (kesk.) päätti Katri Kulmunia (kesk.) sorminukkena käyttäen vaihtaa yrityspolitiikassa hankalaksi osoittautuneen ay-pomo Antti Rinteen Sanna Mariniin, jonka odotetaan olevan tottelevaisempi.

Kyse on toki ollut myös paljosta muusta. Hallituksen sisäinen ideologinen ristiriita ei nimittäin väistynyt, mikä lupaa tulevaisuutta ajatellen paljon.


Onko sukupuoli oikein?

Monet kommentaattorit ovat ihastelleet ministerien ”naiseutta ja nuoruutta”. Tosiasiassa sen enempää naiseus kuin nuoruuskaan eivät ole politiikassa mitään arvoja eivätkä hyveitä, vaikka joissain tilanteissa niistä voi olla etua. Niin politiikassa, tieteessä kuin liike-elämässäkin pitäisi ratkaisijan roolissa olla kaupan asetettu tuote, eivät kaupustelijoiden henkilökohtaiset ominaisuudet (elleivät sitten kaupan ole juuri ne).

Monet kansalaiset ovat tämän myös huomanneet, mikä voidaan päätellä puolueiden kannatuskäyristä.

Kaikkien viiden hallituspuolueen puheenjohtajat ovat nyt naisia, ja hallitus muistuttaa feminististä aktivistikerhoa. Kontrasti Juha Sipilän hallitukseen on selvä. Miesvaltaisen hallituksen vaihtuessa naisvaltaiseen vaihtuivat enemmistösukupuolen mukana myös asenteet ja tavat tehdä politiikkaa. Poliittiset arvot keikahtivat suorastaan kumoon.

Voidaankin hyvin kysyä, onko maamme jakautumassa myös sukupuolieron perusteella ja kuinka tuo jako noudattelee tai seurailee oikeiston ja vasemmiston keskinäistä jakoa. Kokoomus ja nykyisin vielä Perussuomalaisetkin ovat melko miesvaltaisia, kun taas vasemmistoa ja vihreitä pyörittävät naiset.

Niinpä Helsingin Sanomat teetti äskettäin kyselyn, ”onko Teille merkitystä sillä, mitä sukupuolta Suomen pääministeri edustaa”.

Kun 92,7 prosenttia vastasi kielteisesti, voitiin hätäisesti päätellä, että sukupuoliero ei vaikuta. Muuan professori kuittasi kuitenkin tuloksen ”tasa-arvoaatteen koulimaksi”. Tieteellisesti sanottuna: kyselijän tutkijanauktoriteetti saattoi vaikuttaa vastauksiin niin, että haastateltavat muokkasivat reaktionsa tasa-arvopoliittisten sovinnaisuusodotusten tai oletusten mukaisiksi.

Mutta olisi myös toinen tapa tulkita tilanne. Sanna Marinin yleispoliittiset linjaukset ja kannanotot ovat olleet niin huonoja, että ne nousevat kansalaisten kannanotoissa jopa sukupuolikysymyksen ohi, vaikka muutoin sukupuolta pidetäänkin merkityksellisenä politiikassa. Tätä Hesarin selvittelyssä ja professorin arviossa ei jostakin syystä huomattu.

On mahdollista, että kansalaiset eivät pidä sukupuolta ratkaisevana, jos politiikka on mieluisaa. Mutta nyt se ei ilmeisesti ole, sillä niinkin tärkeänä pidetty seikka kuin sukupuoli on hävinnyt politiikan sisältökysymysten edessä.

Omasta mielestäni sukupuolella on merkitystä. Täysin koulutettuna sosiaalipsykologina tiedän, että naisen ja miehen sisäeritys- ja hormonitoiminta ovat täysin erilaisia, ja ne vaikuttavat sukupuolten tapoihin reagoida, asennoitua, asettaa asioita arvojärjestykseen ja yleensäkin suhtautua ilmiöihin.


Naismenestyksiä ministerinviroissa

Huvittavaa muuten, että suuri osa lähihistorian skandaaliministereistä ovat olleet naisia. Muistellaanpa hieman.

Anneli Taina (kok.) sai aikoinaan naurut onnistuttuaan salaamaan Hornet-hankinnan asetiedot olemalla tietämättä niistä TV-lähetyksessä aidosti yhtään mitään. Arja Alhoa (sd.) puolestaan arvosteltiin Suomen ERM-neuvottelutavoitteen paljastamisesta ja Ulf Sundqvistin korvaussumman viilaamisesta.

Astrid Thors (ruots.) sai vihat jopa demarien kalapuikkoviiksekkäiltä esiteltyään tsunamimaisen ulkomaalaislain. Hän myös rahtasi käsilaukussaan nuuskaa Ruotsista Brysseliin EU-säädösten vastaisesti.

Heidi Hautala (vihr.) vaati valtion enemmistöosakkuudesta luopumista strategisesti tärkeässä Finnairissa ja kärvisteli ovisaneerausta ja pakolaisen pimeää palkkaamista koskevassa skandaalissa, kunnes joutui eroamaan ministerinvirasta Arctia Shipping -väärinkäytöksen vuoksi.

Tanja Karpela (kesk.) ajoi Internet-sensuuria ja automaattista esto-ohjelmaa nettiin, mistä kansalaisoikeujärjestö EFFI ry antoi hänelle Big Brother -palkinnon. Sensuuria puolusti Suvi Lindén (kok.), joka oli noussut toistamiseen ministeriksi jouduttuaan kertaalleen eroamaan, kun oli myöntänyt valtionapua osaomistamalleen golfkentälle.

Isoveli-palkinnon sai myös Tuija Brax (vihr.) lakiin ajamastaan pykälästä, joka mahdollistaa käyttäjien yhteystietojen urkkimisen Internet-operaattoreilta ja verkkoyhteyden katkaisemisen ilman oikeuden tuomiota. Hän myös halusi laittaa oikeusministeriön järjestämään perussuomalaisille sensuurikoulutusta, josta kokoomuslainenkin pöyristyi.

Anneli Jäätteenmäen (kesk.) taitava tietojen utelu ulkoministeriöstä puolestaan onnistui hänen saatuaan yhteiskäytössä olevaan eduskuntafaksiinsa ”pyytämättä ja yllättäen” pari tuhatta sivua salassa pidettäviä asiakirjoja. Myös puoluetoverinsa Mari Kiviniemen pääministerikausi jäi lyhyeksi, vaikka hän ei puhunutkaan ”niin totta kuin osasi”.

Yksityistämistorpedoksi mainittu Anne Berner (kesk.) muistetaan norminpurkutalkoista, joihin sisältyivät hänen ministerikaudellaan säädetty uusi postilaki, ajokorttilaki, tieliikennelaki, maantielaki, yksityistielaki, katsastuslaki, raideliikennelaki, vesiliikennelaki, luotsauslaki ja ehdotukset raideliikenteen kilpailun avaamiseksi sekä autoverotuksen uudistamiseksi digitaalisen seurannan keinoin. Lastensairaalahankkeen rahavanat puolestaan johtivat Vallila Interiorin postiluukkuun.

Eva Biaudet (ruots.) valittiin vähemmistövaltuutetun virkaan valtioneuvoston erivapaudella, vaikka häneltä puuttui virkaan vaadittava tutkinto, joka 30 muulla hakijalla olisi ollut, joukossa myös tämän tekstin kirjoittaja. Puoluetoverinsa Anna-Maja Henriksson taas uhkasi maanpetosta hipovalla vaatimuksella, että Ahvenanmaan tulisi irtautua Suomesta, ellei ruotsinkielisten asemaa paranneta (entisestään). Juristinainen jätti lisäksi eduskunnalle perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvolain vastaisen aloitteen, jossa hän vaati sukupuolta rangaistuksen koventamisen perusteeksi.

Menneet ovat menneitä, ja kiitos niille, jotka jaksoivat seurata tänne asti. Mutta loppu ei ole lähelläkään, sillä pesunkestävien taistolaisten Anni Sinnemäen (vihr.) ja Satu Hassin (vihr.) jatkoksi riittää myös Emma Kareja, jotka vaativat laittomille maahanmuuttajille ilmaisia terveyspalveluja, ja Maria Ohisaloja, jotka penäävät monietnisyyttä myös poliisivoimiin. Ilmeisesti sisäministeri ei jostakin syystä luota poliisiin. Vihreiden tukena hallituksessa on Tytti Tuppuraisen (sd.) tapaisia vasemmistolaisia, jotka haluaisivat vuotuista pakolaiskiintiötä laajennettavan noin 10 000:een.

Edellä esitetyn räyhäkkyyden ja väärinkäytösten valossa miesten mokat, kuten Kauko Juhantalon (kesk.) betonirenkaiden pyörittely ja Ilkka Kanervan (kok.) tekstiviestit, jäävät yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan täysin merkityksettömiksi ja marginaalisiksi.


Mihin ”naiseutta” tarvitaan?

Mitä merkitystä edellä sanotulla sitten oikein on? Miksi naiseutta glorifioidaan, vaikka saatujen näyttöjen valossa sitä ei voisi pitää erityisenä ansiona, joka todistaisi etevyydestä, korkeasta moraalista tai poliittisesta toimintakyvystä?

Kyse ei ole ensinkään sukupuolesta mutta ei myöskään vain uusherrasmiesmäisistä kehuista, joilla muutamat epäilemättä hyvää tarkoittavat ja kohteliaat miehet pyrkivät osoittamaan ylemmyyttään tai tavoittelemaan naisten suosiota.

Kyse on siitä, että hallituksessa olevat puolueet ovat menneen maailman ilmiöitä. Niille ei ole yhteiskunnallista tilausta eikä toimintatilaisuutta. Niillä ei ole aikaamme iskevää aatetta, joka tarjoaisi ratkaisuja mihinkään. Pikemminkin ne luovat ja syventävät ongelmia. ”Naiseus” on siis veruke, jonka taakse hallituspuolueet pyrkivät pakenemaan aatteellista tyhjyyttään ja luomaan differentaatiota sekä merkityksellisyyttä.

Ajatellaanpa Keskustaa, puoluetta, jota ei edes pitäisi olla olemassa, paitsi jossakin promillesarjan pohjukoilla. Mitä nykypäivän ihmiselle merkitsee esimerkiksi alkiolaisuus? Ei yhtään mitään. Keskustalla voi olla paikkansa vain etujärjestö MTK:n poliittisena jatkeena, jolloin sen kannatuskin voisi olla lähinnä maanviljelijän ammatissa toimivien tasolla. Muualla Euroopassa näin onkin (Ruotsissa 8,5 %). Lahden tältä puolelta katsellen se on liikaa, sillä maanviljelijöiden asioita Suomen Kepu ajaa sertifikaattipuolue Vihreiden ympäristömääräyksillä ja EU:n kurkku- sekä traktorinpenkkidirektiiveillä.

Sdp ja Vasemmuistoliitto puolestaan tarjoilevat sosialismia ja velanottoa: varastamista naapureilta tai tulevaisuudelta. Vihreät taas ovat hyödyksi vain kahdelle asialle: ilmastopolitiikan vapaamatkustajille ja haittamaahanmuutolle. Ja Rkp sinnittelee ruotsinkielisten tuella, vaikka kymmenien kielten Euroopassa ruotsinkielisyyden pitäisi olla täysin merkityksetön segregaatioperuste paljon tärkeämpien suomalaisia yhdistävien tekijöiden keskellä.

Niinpä hallituspuolueet ovat huolissaan kannatuskäyristään. Juuri siksi ne tempoilevat ja riuhtovat hermostuksissaan sekä etsivät kannatustekijöitä identiteettipoliittisesta klusteroitumisesta: koska mitään muuta ei ole.

Juuri siihen tarvitaan naiseutta ja feminismiä sekä erityisteemoja, kuten ilmastoahdistusta, ”tasa-arvoa” ja ”ihmisoikeuksia”. Abstraktioina ne jäävät pelkiksi meritokraattisen oikeudenmukaisuuden kiistämisyrityksiksi, moraalikarisman kerjuuksi ja hyveellisyyden signaloinniksi, mutta konkretisoituina ne kääntyvät veronmaksajille osoitetuiksi vieraiden kansakuntien elatusmaksuiksi.

Markkinatilaisuutensa menettäneet ja aatteellisesti täynnä kuumaa ilmaa olevat vanhat puolueet pyrkivät jakamaan kansalaisia ja sitouttamaan heitä vetoamalla henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, kuten sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, luontoharrastukseen tai kuulumiseen kielivähemmistöön.

Pantiksi tuestaan erityisryhmille ne vaativat kannattajiltaan oman talouspoliittisen, ulkopoliittisen, maahanmuuttopoliittisen, sosiaalipoliittisen ja yleispoliittisen ohjelman hyväksymistä, siis kannatusta näissä suurissa kysymyksissä. Lisäksi ne ilmoittautuvat ajamaan ristiriitaisiakin tarkoitusperiä sekä keskinäisissä konflikteissa olevien vähemmistöjen asioita. Liikkumatila tuossa vihervasemmistolais-feministisessä nurkkauksessa käy jatkuvasti ahtaammaksi.

Koska naiseudella ratsastamisessa ei ole kyse naiseudesta eikä sukupuolta saisi nykymaailmassa enää olettaa mutta ei myöskään kysyä, lopetan sukupuoliasiain käsittelyn tähän ja keskityn lopuksi siihen, mitä identiteettipoliittisella klusteroinnilla koetetaan peitellä.


Kauhukabinetin kaksoissidokset

Keskustan tilanne on kurjin, sillä se ei voi realisoida hallituksen hajottajan rooliaan lähtemättä hallituksesta ja putoamatta itse mustaan aukkoon. Hallituksessa ollessaan se puolestaan on tuomittu surkastuvan apupuolueen asemaan. Kepu on siis double bindissä.

Puolueen kaksoissidos näkyy myös kannatuksessa. Jos puolue alkaa jäljitellä Perussuomalaisia, äänestäjät huomaavat trikkitempun ja äänestävät suoraan Perussuomalaisia, sillä se on the real thing. Jos taas Keskusta alkaa vastustaa Perussuomalaisia, kannatusvirta käy siinäkin tapauksessa Perussuomalaisiin. Perussuomalaisten väitetty ”populistisuus” on nimittäin sitä, että me teemme vain sellaista politiikkaa, josta kansalaiset tykkäävät ja joka on oman kansakuntamme edun mukaista.

Demarit puolestaan eivät tulleet hallituskriisistä ulos Kepua pienemmin naarmuin. Kosmeettinen korjailu ja kannatuksen kalastelu ”nuoruudella” eivät auta tilanteessa, jossa kriisi koskee uskottavuutta. Pintapakkelointi voi pikemminkin pahentaa tilannetta.

Vasemmistoliiton Li Andersson pyrkii ottamaan tilanteesta hyödyn periaatteella ”kun on hiljaa, niin saa kalaa”. Kepu ja Sdp tekevät naisjohtajiensa ohjaamina Vasemmistoliiton puolueohjelman mukaista politiikkaa, ja kannatushyödyn keräävät Kulmunin ja Marinin kähinöiden keskellä äärilaidan kommunistit.

Sekä Keskustassa että Sdp:ssä alkavat jäsenistön ja äänestäjien sukset olla ristissä puoluejohdon kanssa. Vihreät puolestaan ovat sisäisesti johdonmukaisia vain yhdessä asiassa, nimittäin epäloogisuudessa, ja siksi puolueelle löytyy aina kannattajia, joilla on konflikti yhteiskunnan kanssa.

Vihreän sisäministerin Maria Ohisalon mielestä viinejä ei saisi myydä ruokakaupoissa, mutta puolueensa kannattaa kaupungin tarjoamia ”huumehuoneita” ja neulojen jakamista kovien huumeiden käyttäjille. Tämä on ymmärrettävää, sillä onhan eliitistä aina ollut fiksumpaa sniffata kokaiinia nokkaan kuin siemailla viiniä eduskuntatalon puistossa.

Ohisalon pitäisi sisäministerinä pyrkiä takaamaan kansalaisten turvallisuus, mutta sen sijasta hän on tuomassa Suomeen vakaumuksellisena pidettyjä ISIS-terroristeja, jotka myös al-Holin leirillä on majoitettu nimenomaan leirin terroristeille varattuihin osiin.

Viimeisimmän annoksen punavihreää raastetta survaisi turbiiniin vihreiden 25-vuotias opiskelijakansanedustaja Iiris Suomela, joka väitti puolueensa budjettipuheenvuorossa, että bensavero ei osu pahimmin köyhiin, koska köyhillä ei ole lainkaan varaa omaan autoon!

Kaikkien köyhimmillä ei ole varaa omaan autoon juuri siksi, että hallituksen toimet ovat jo kohdistuneet kaikkien köyhimpiin niin pahasti, ettei heillä todellakaan ole varaa omaan autoon – eikä siis myöskään mahdollisuutta olla hallituksen riiston kohteena autoilun kulutusverojen kautta.

Iiris Suomelan argumentti on samanlainen, kuin hallitus veisi lapselta lelun varmistaakseen, ettei sitä varasteta.

Kunkkuna tunkiolla on vihreiden Pekka Haavisto, jonka toiminta on saanut jatkua hämmästyttävän pitkään ilman, että kukaan olisi puuttunut hänen toimiinsa. Dosentti Mikko Paunio osoitti Haaviston keinottelut jo useassa kirjoituksessaan Oikean Median ja Uuden Suomen blogifoorumeilla (ks. tänne, tänne, tänne, tänne, tänne ja tänne).

Ja tarina jatkuu. Erikoista, ettei valtavirtamedia tartu hänen väärinkäytöksiinsä millään tavalla. Seuraavat kolme vuotta ovat hallituksen syleilyssä silmiä avaavaa aikaa.


Valtionhallintoa vihervasemmistolaistetaan entisestään

Ajattelettepa mielipiteestäni mitä tahansa, mihinkään ei päästä siitä tosiasiasta, että on sulaa hulluutta antaa kokonainen valtiolaiva kolmekymppisten johdettavaksi. Ei missään yrityksessäkään anneta vasta-alkajille edustusautoja kuljettajineen eikä myöskään yksityislentokoneita, puhumattakaan vallasta johtaa kokonaisia toimialoja.

Näin menetellään Suomessa, jossa sosiaalidemokraattinen puolue haluaa näyttää, kuinka pitkälle ja nopeasti pelkällä poliittisella aktivismilla ja jäsenkirjalla pääsee. Samanlainen turbulenssi on käynnissä myös ministeriöissä, joissa virkoja täytetään vihervasemmiston etäispäätteillä muodollisista kelpoisuusehdoista luopuen.

Kyse ei ole vain ministerien mukanaan tuomista poliittisista avustajista, joita ministerit palkitsevat valtion palkkarahoilla, vaan pyörremyrsky käy erityisesti sisäministeriössä ja sen maahanmuuttovirastossa, kun tehtäviin yritetään haalia tyyppejä, joiden asenteet ovat valmiiksi maahanmuuttomyönteisessä asennossa.

Nyt vain kaikki hakemaan tätä, tätä ja tätä ylitarkastajan virkaa, sillä tehtäviin ei ole säädettyjä kelpoisuusvaatimuksia, vaan jokainen turvallisuusselvityksen läpäissyt kansallisen edun mädättäjä kelpaa.

Omasta mielestäni valtiontalouden säästötoimet pitäisi aloittaa lopettamalla haittamaahanmuuton toimiala kokonaan. Karsimista riittää runsaasti muuallakin ilman, että asiasta olisi yhteiskunnallemme mitään vahinkoa – myönteisiä tuloksia kylläkin.

Hyvin monilla toksista feminismiä harjoittavilla ilmastonmuutoshysteerikoilla, sukupuolidysforiasta kärsivillä ja viidakkokuumeisilla on mt-diagnooseja sekä lääkitys, joka näkyy asiantuntijalle ulos päin. Sairauksien sairaus on kuitenkin siinä, että irrationalistit ja realiteettitajultaan hämärtyneet on päästetty päättämään valtakuntamme tärkeimmistä asioista.

Istuva hallitus ei ole minun Suomeni hallitus, enkä pidä heitä enkä heidän hallintoaan minkäänlaisena esivaltana tai julkisen vallan edustajana. Julkinen viranomaisvalta, joka tekee kaikkensa vaikeuttaakseen ja kallistaakseen suomalaisten ihmisten elämää, ei nauti nykymenolla monien muidenkaan suomalaisten arvonantoa eikä luottamusta, ja kansakunnan jakamisesta sekä vihapuheesta he saavat syyttää pelkästään itseään.

Mykistävän typerää sananvapauden sensurointia

Kokoomuslainen sisäministeri Kai Mykkänen on osoittautumassa todelliseksi sananvapauden ja kansanvallan viholliseksi. Pari viikkoa sitten hän halusi kätilöidä passeja Irakista saapuneille pakolaisille, jotta heistä voitaisiin tekaista laillisia työnhakijoita työttömyydestä kärsivään Suomeen (aiheesta täällä).

Maahanmuuttajien palvomiseen ja suomalaisten ihmisten syyllistämiseen tähtäävässä ”Integration 2018” -tapahtumassa hän paljasti viime viikolla, että Kokoomuksen ministerien perustamassa ”vihapuheen vastaisessa hankkeessa” suunnitellaan anonyymin nettikeskustelun kieltämistä. Mykkänen vaatisi käyttäjien toimivan omalla nimellään sosiaalisen median palveluissa, kuten Facebookissa ja Twitterissä.

Yleisradion puhelimitse urkkiman kannanoton mukaan Mykkäsen tavoite on, että anonyymia viestintää alettaisiin rajoittaa EU:n toimenpiteillä, sillä ”koululaisia kiusataan ja etnisten ryhmien välisiä riitoja käydään yhä useammin anonyymien nettiprofiilien kautta keskusteluryhmissä”.

Kenenkään ei kannata uskoa, että Mykkäsen kannanotossa olisi kyse mistään lasten oikeuksista. Lapsikortti on jälleen pelkkä veruke, jolla Euroopan unioniin, maahanmuuttoon ja pakolaisten tuputtamiseen kohdistuvaa arvostelua koetetaan riipiä pois nettilangoilta.

Lasten hyvinvointi on tietysti tärkeä asia, mutta käytännössä kiusaajat esiintyvät aina omalla naamallaan ja nimellään. Koulujen ja takapihojen pahikset tiedetään ja tunnetaan laajalti kulmakunnilla. Oman muistini mukaan useimmat heistä ovat sitä paitsi vihervasemmistolaisia hulttioita, joista ei koskaan tullut mitään pilvenpolttajia kummempia, tai sitten he ovat porvarien hemmoteltuja hyvinvointikakaroita, joiden myöhempi kriminalisoituminen on toiminut eräänlaisena luonnon kostona riistokapitalistisille vanhemmilleen.

Ei ole Mykkäsenkään mykistävissä pyrkimyksissä kyse mistään ”nettikiusaamisen” kieltämisestä. Kokoomuksen ministeriryhmä haluaisi kieltää itseensä kohdistuvan kritiikin.


Sensuuri on sairaus

Kaikkien pitäisi ymmärtää, miksi ihmiset ylipäänsä esiintyvät salaidentiteeteillä. He kirjoittavat anonyymisti, sillä poliittisen vallan nostamat juridiset ja sosiaalisilla menetyksillä uhkaavat ajojahdit pelottavat kansalaisia jo niin pahasti, ettei heille ei ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kurkistella salusiinien ja rullakardiinien takaa.

Salanimien suojissa ovat vuosisatojen ajan kirjoittaneet monet kuuluisat kirjailijat, jotka eivät ole halunneet tekstiensä leimautuvan persoonallaan tai persoonansa leimautuvan tekstillään. Tai he ovat joutuneet varautumaan siihen, että joku valtias pudottaa heiltä pään! Anonyymi esiintyminen on siis oire. Varsinainen tauti pesii poliittisten vallankäyttäjien oman ihon alla.

On sairasta, että nyky-Suomessa monet professoritkaan eivät uskalla enää sanoa asioita niin kuin hyväksi katsovat. Esimerkiksi sopii vaikka Professorin Ajatuksia -blogi, jossa eräs yliopiston professori tilittää näkemyksiään anonyymisti – ilmeisesti peläten vihervasemmistolaisten kollegojensa kostoa ja tiedepoliittista syrjintää, jolla voidaan torpedoida koko tieteellinen ura. Toisen esimerkin tarjoaa salanimellä ”Ilmari Hiidenlehto” hiljattain julkaistu teos ”Profeetta Muhammedin haamu”, jonka kirjoittaja on varttunut yliopiston professori.

Poliittisen vallan halu rajoittaa ja sensuroida islamiin ja Euroopan unioniin kohdistuvaa arvostelua on jo nyt johtanut kieroon itsesensuuriin, jonka syy on Mykkäsen tapaisten poliitikkojen ajamissa mykistyspyrkimyksissä.


Netissä pitää voida esiintyä sekä anonyymisti että omalla identiteetillään

1) On tärkeää, että sosiaalisessa mediassa voi jatkossakin esiintyä sekä omalla nimellään ilman sensurointia että halutessaan myös anonyymisti tai salanimellä.

2) On tärkeää, että me perussuomalaiset taistelemme entistä vapaamman sosiaalisen median puolesta ja turvaamme perustuslaillisen sananvapauden sekä poistamme ”yhteisönormeiksi” sanottuja sananvapauden rajoituksia, jotka eivät perustu mihinkään lakeihin vaan ovat pelkkiä punavihreiden tai kaupallisten tahojen levittämiä ideologisia näkemyksiä.

3) On tärkeää, että kamppailemme sellaisten ideologisten lainkohtien poistamiseksi lainsäädännöstä, joilla rajoitetaan ihmisten mielipiteiden ja ilmaisun vapautta.

Kun Erkki Tuomioja (sd.) ja Paavo Arhinmäki (vas.) vaativat anonyymin kirjoittamisen kieltämistä vuonna 2011, informaatio-oikeuden professori Jukka Kemppinen totesi anonyymiin esiintymiseen kohdistuvan kiellon olevan sekä sananvapauden, tekijänoikeuksien että lähdesuojan vastaista, sillä lähteitäänkään ei tarvitse välttämättä paljastaa.

Kai Mykkänen ei sitä paitsi näytä ymmärtävän mitään Internetin olemuksesta. Vapaa verkkokeskustelu (esimerkiksi IRC-pikaviestipalvelussa) on tehnyt kansalaisten keskinäisen yhteydenpidon mahdolliseksi riippumatta sen enempää viranomaisvallasta, sosiaalisen median portaaleista, valtioista kuin poliitikoistakaan.

Anonyymi viestintä on auttanut kumoamaan diktatuureja jopa niin, että diktatuurien paljastavana tunnusmerkkinä voidaan nykyisin pitää sitä, että anonyymia viestintää tarvitaan.

EU:ssa anonyymiä viestintää tarvitaan yhtä paljon kuin Neuvostoliitossa, sillä liittovaltiopolitiikkaa yksisilmäisesti ajavassa unionissa ovat sensuuritoimet edenneet jo niin pitkälle, että kansalaiset joutuvat pelkäämään viranomaisvaltaa – ja siksi huutelevat puskista.

On muistettava, että jo Magna Cartan ajoista asti sananvapauden tarkoitus on ollut turvata kansalaisten oikeudet poliittista valtaa ja viranomaisvaltaa vastaan. Niinpä EU:ssa ei pitäisi tehdä sellaista maahanmuuttopolitiikkaa, jota vastustaakseen kantaväestön pitää kaivautua poteroihin.

Olen muuten aikojen saatossa itse sanonut kaiken omilla kasvoillani ja nimelläni ja joutunut siitä myös kärsimään, sillä vihervasemmistolainen valtaklusteri on kiistänyt minulta toimintaresurssit yliopistolaitoksessa. Henkilökohtainen tappio olisi kuitenkin vielä suurempi, jos minun olisi täytynyt filosofina kieltää persoonani ja antautua anonyymiin kommunikaatioon noiden klikkihiirien kanssa.


Eroamalla voi osoittaa arvojohtajuutta

Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin ministeri Mykkänen toimisi Internetin seuranhakufoorumeilla, kuten erilaisissa chat-palveluissa. Laittaisiko hän muitta mutkitta näkyviin oman naamataulunsa, nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa kauniiden naisten yhteydenottoja varten? – Varmaankin.

Uusherrasmiesmäisyydestä kertoo myös hänen äskettäinen moraaliposeerauksensa ja hyveellisyyden signalointinsa. Suomalaisesta Klubista hän joka tapauksessa luikki housut kintuissa pakoon, kun huomasi, että kerho ei kelpuuta jäsenikseen naisia.

Keskiviikon Iltalehti ihasteli pääkirjoitussivullaan Emma Karin (vihr.) taivastelua, kuinka ihmeellistä on, ettei asia tullut Mykkäselle mieleen Klubiin liittyessään... Paavo Arhinmäki puolestaan pohti, voiko olla olemassa sellaista yhdistystä, josta eroamalla voisi osoittaa arvojohtajuutta.

Vastaan hänelle mielelläni: On, nimittäin Seta, josta itse erosin järjestön muututtua pelkäksi maahanmuuttajien ja transgenderistien etujärjestöksi, johon tavallisilla homoilla tai lesboilla ei ole enää asiaa.

Suomalaisesta Klubista puhuttaessa todettakoon vertailun vuoksi, että maassamme toimii useita yhdistyksiä ja muita yhteenliittymiä, joiden jäseninä on tosiasiallisesti vain naisia. Miehiä ei oikeasti kelpuuteta jäseniksi, vaikka mukanaoloa ei suoraan kielletäkään. Miehet eivät toisaalta myöskään halua jäseniksi ja ovat tilanteeseen tyytyväisiä eivätkä valita.

Esimerkkejä naisten salongeista ovat erilaiset mammakerhot ja ompeluseurat, mutta myös yliopistojen tietyt laitokset ja tiedekunnat. Hallintotieteiden tohtori Pasi Malmi osoitti väitöskirjassaan, että myös Suomen tasa-arvoviranomaisten toimielimet ovat lähes täysin naisten valloittamia. Siis tasa-arvoviranomaisten omat pöydät ja tuolit!

Suomalaisen Klubin paternalistisuudesta ja sovinistisuudesta nostetaan valtamediassa suuri häly, vaikka kalapuikkoviiksekkäiden herrakerholla ei ole edes mitään merkittävää toimintaa. Sen sijaan yliopistoilla on. Samoin merkitystä on niiden oppiaineiden sukupuolijakaumalla varsinkin kasvatus- ja psykologiatieteissä.

Silti valtamedia ei nosta meteliä siitä, että esimerkiksi sosiaalipsykologian ja viestinnän oppiaineisiin vuosittain valittavista paristakymmenestä opiskelijasta vain yksi tai kaksi ovat olleet miehiä. Mieskiintiöiden käyttöönottoa pidettäisiin sukupuolisena rasismina, vaikka feministit itse rääkyvät, kuinka tärkeää muka on, että naisten määrä nostetaan miesvaltaisilla aloilla keinotekoisesti piripintaan ja vähintään viiteenkymmeneen prosenttiin.

Kun nämä vihafaktat lausuu omalla nimellään, epäanonyymisti ja ääneen, seurauksena on tietysti vihervasemmistolaisten ristiretki ja kaunainen kosto, jonka syynä on heidän omassa päässään syttynyt viha.

Jos Kai Mykkänen ottaisi hyveellisyytensä todesta, hän tekisi tasa-arvolle palveluksen eroamalla maan hallituksesta ja tekemällä tilaa naisille, sillä hallituksessa on nyt 12 miestä ja vain 5 naista. Oikeudenmukaisuus on muuten (demaritasa-arvolla tykityksestä poiketen) sitä, että tehtäviin valitaan pätevyyden ja muiden relevanttien ominaisuuksien perusteella ja sukupuoli ei vaikuta.

Tasa-arvon pilkahdus: mieskiintiöiden palautus opettajankoulutukseen

Pojat syrjäytyvät koulutyöstä ja miehet syrjäytyvät opettajantyöstä. Missä vika?

Kun opettajankoulutuksen sukupuolikiintiöt poistettiin Helsingin yliopistosta vuonna 1993, seuraavalla hakukierroksella 85,1 % sisään valituista oli tyttöjä.

Ei ole ihme, että pojat syrjäytyvät koulutieltä, kun opettajakunta on täysin naisistunut ja poikien tekemisiä arvioidaan naisellisin kriteerein. Pojat myös tuomitaan usein ”hitaammin kehittyviksi”, vaikka kyseessä on vain harha, joka johtuu koulumaailman naisistumisesta.

Pojat ilmaisevat älyllisyyttä kapinoimalla, kun taas tytöille tyypillinen nöyryys, kuuliaisuus ja ahkeruus arvotetaan ”nopeammaksi kehitykseksi”. Pojat eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan.

On aika palauttaa mieskiintiöt takaisin koulumaailmaan. Hesari kertoi viikonloppuna, että opetusministeriön työryhmä harkitsee mieskiintiöiden palauttamista. Uutinen oli yllättävä, sillä yleensä miesten asemaa on jatkuvasti vain heikennetty työelämässä. Kiinnostavaa onkin, kuinka pahasti asiat ovat lähteneet käsistä, kun täysfemininisoiduissa kouluissa kehdataan nyt huutaa miehiä apuun.

Tasa-arvopolitiikan puolueellisuus näkyy tätä nykyä siinä, että sukupuolikiintiöt on säilytetty miesvaltaisilla aloilla, mutta niitä on lopetettu naisvaltaisilta aloilta. Kasvatusalalla sukupuolten tasainen edustus olisi tärkeää, sillä sukupuoli on myös identifikaation kohde.

On selvää, että OAJ käyttää tilannetta hyväkseen penätäkseen alalle lisää palkkaa. Oletuksena on, että miehet eivät ole hakeutuneet opettajiksi, koska opetusala kärsii palkkakuopasta. Itse en usko tähän teoriaan. Luultavasti miehet ovat vältelleet opettajiksi hakeutumista, koska kokevat alan jo niin naisistuneeksi, että maskuliinisempaa menoa he löytävät jopa keittoloista ja kutomopuolelta.

En tarkoita, että ammatinvalinnan pitäisi noudatella sukupuolijakoja tai -stereotypioita. Mutta käytäntö näyttää olevan tällainen ihan ilman minun toiveitani.

Opettajilla on muuten käsittääkseni aika hyvä palkka, mukava työ ja pitkät kesälomat, joten en luulisi asioiden olevan kiinni vain taloudellisista arvoista.

Matikankirjat naistenlehdiksi?

Helsingin Sanomat iloitsee tänään selvityksestä, jonka mukaan ”miessukupuoli hallitsee oppikirjoja”. Lehti kutsuu Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella laadittua raporttia ”tutkimukseksi”, jota se ei aivan ilmeisestikään ole.

Selvitys on laadittu Opetushallituksen tilauksesta, eli kyseessä on hallintodiskurssin ja poliittisten tendenssien värittämä tarkoitushakuinen asiakirja, jonka motiivit ovat feministisiä. Opetushallituksen sarjassa ”Raportit ja selvitykset” (2010:8) ilmestynyt julkaisu Sukupuolijäsennys perusopetuksen oppikirjoissa löytyy tästä.

Tarkoitushakuisuudesta kertoo se, että selvitys on laadittu opetusministeri Henna Virkkusen toimeksiannosta ja se on osa ”Segregaation lieventämistyöryhmän” toimintaa, jonka tavoitteena on ”lieventää segregaatiota eli sukupuoleen liittyvää epätasa-arvoa koulutuksessa ja työelämässä” (s. 5). Tulokset on taaskin päätetty etukäteen, ja tutkijoina esiintyvien tehtäväksi on jätetty perustelujen luominen poliittiselle mielipiteelle. Myös tarkoitusperä on lausuttu avoimesti ja suoraan, jotta ei syntyisi epäilystä toiminnan puolueellisuudesta.

Helsingin Sanomat, joka aina mielellään yhtyy feministiseen propagandaan, on niellyt asian sellaisenaan ja taivuttelee vielä lukijoitakin samalle kannalle. Lehti kuvailee professori Liisa Tainion ja tutkija Tiina Teräksen tekemää selvitystä näin:

”Esimerkiksi matematiikan oppikirjoissa esiintyy huomattavan vähän aikuisia naisia. Pojat esitetään kirjoissa usein matemaattisesti kyvykkäämpinä kuin tytöt. Pojat myös liitetään huomattavan usein urheilullisiin toimintoihin.”

Läpi siis meni perin juurin feministisessä ja epäkriittisessä mediassa! Mutta mitä järkeä on tutkia mies- ja naishahmojen prosentuaalista edustusta matematiikan oppikirjoissa, kun matematiikka on kaikkein vähiten sukupuolisidonnainen tieteenala perustuessaan puhtaisiin formalismeihin, joilla ei ole mitään tekemistä pillukysymyksen kanssa?

Ja mikäli sukupuolijäsennystä arvioidaan koulukirjojen lampaidenlaskuesimerkkien kautta, satuhahmojen sukupuolella ei välttämättä ole sellaista merkitystä oppilaille kuin tutkijat itse näkevät. Miksi esimerkiksi Tove Janssonin (itsekin nainen) piirtämä Muumipeikko pitäisi nähdä yksiselitteisesti mieshahmona, kun koko olento on vielä Aku Ankkaakin sukupuolettomampi kulkiessaan ilman housuja? Silti Liisa ja Tiina kirjoittavat (s. 23), että heidän selvityksessään ”kuva Muumipeikosta on katsottu maskuliiniseksi hahmoksi”. Vikaa näyttäisi olevan tutkijoiden omissa silmälaseissa.

Jos ihmetellään sitä perinteistä valituksen aihetta, miksi matematiikankirjojen historiaosioissa on enemmän miehiä kuin naisia, tämä puolestaan selittyy sillä, että ansioituneista matemaatikoista suurin osa on todellakin miehiä. Feministit pitävät tätä merkkinä sukupuolten epätasa-arvosta ja syrjinnästä eivätkä esimerkiksi miesten paremmasta kyvykkyydestä tai ahkeruudesta matematiikan alalla. Joka tapauksessa miesten saavutukset ovat runsaammat kuin naisten. Kun tilanne on jatkunut näin myös nykyaikana (jolloin ainakaan yliopistomaailmaa ei voida syyttää muusta kuin naisten suosimisesta), syy naisten heikompaan edustukseen tietyillä aloilla ei voi olla syrjinnässä vaan lahjakkuustekijöiden lisäksi esimerkiksi kiinnostuksessa tai soveltuvuudessa alalle.

Sen sijaan Helsingin Sanomien referoimassa selvityksessä jo lähtökohtaolettamukset on valittu tavalla, joka on täysin absurdi. Oppikirjoista lasketaan symbolisten ja jo sinänsä monitulkintaisten hahmojen sukupuoleen liittyviä prosenttiedustuksia pohtimatta lainkaan sitä, miksi miehiä on tietyillä aloilla naisia enemmän, kun taas toisilla aloilla naiset hallitsevat lähes sataprosenttisesti koko kenttää! Pitäisikö esimerkiksi matematiikan oppikirjoista poistaa miesten kuvia ja henkilöhistorioita vain siksi, että naisia ja miehiä olisi yhtä paljon? Eikö tämä antaisi valheellisen kuvan tieteenalan historiasta?


Sukupuolinäytelmä toimii naisten eduksi

Feministit näkevät taaskin asiassa vain sen, miten sukupuoli esitetään, ikään kuin kaikki olisi pelkkää performanssia. Pitäisikö matematiikan opetuksenkin olla sukupuolta koskevaa näytelmää? Feministeille tiede ei vaikuta muuta olevankaan: he kääntävät kaikki asiakysymykset väitteiksi siitä, kuinka sukupuoli esitetään ja pyrkivät siltä pohjalta muokkaamaan todellisuutta ja tiedepolitiikkaa omien etupyrkimystensä mukaiseksi.

Esimerkiksi filosofian piirissä en ole havainnut, että feministit olisivat koskaan sanoneet mitään filosofian keskeisistä asiakysymyksistä, vaan heidän ykkösasiansa on ollut naisten rooli tieteessä ja yhteiskunnassa.

Helsingin Sanomat referoi selvitystä edelleen näin:

”Kirjallisuutta puolestaan esitellään enemmän mies- kuin naiskirjailijoiden kautta. Myös kirjallisuuslainauksissa päähenkilöinä esiintyy useammin poikia tai miehiä.”

Entä sitten? Myös kirjallisuuden historioissa ja historiankirjoissa esiintyy enemmän miehiä kuin naisia siksi, että historian merkkihenkilöistä enemmistö on miehiä. Onko tämä oppikirjojen vika? Pitäisikö miesten määrää jälleen karsia valheellisen kuvan luomiseksi historiasta? Lisäksi feministien väite miesnäkökulman vallankäytöstä historiaa luotaessa ja kirjoitettaessa on täysin nurinkurinen. Sodat käydään usein naisten takia, ja niistä kärsivät eniten miehet, jotka naisväki lähettää rintamalle kuolemaan. Pojat, jotka huutavat äitiä vihollisen luoteihin menehtyessään, kuolevat syyllisen nimi huulillaan.

Edellä olevasta sitaatista ei tosin ilmene, mitä tarkoittaa, että ”kirjallisuutta esitellään enemmän mies- kuin naiskirjailijoiden kautta”. Järjestävätkö opettajat opetuksensa niin? Vai onko oppikirjoissa miehiä enemmän? Vaikka miehiä olisi kaksi kertaa enemmän kuin naisia, yhdestä olen varma: opettajakunnan naisvaltaisuus antaa naisille paljon tasoitusta, kun äidinkielen (ja siis kirjallisuuden) opettajina ei juuri muita toimikaan kuin pelkkiä akkoja.

Muistan itse omilta kouluvuosiltani, kuinka naisvaltaista koko kirjallisuudenopetus oli, eikä kohdalleni sattunut koko kouluaikanani yhtään miespuolista kieltenopettajaa. On mahdollista, että kirjallisuuden oppimateriaaleihin on laitettu enemmän miesmalleja ja miehille sopivina pidettyjä aiheita tilanteen tasapainottamiseksi: jotta poikien kiinnostus kirjallisuuden opiskeluun pysyisi edes jotenkin yllä.


Täysfeminiinisoitu koulumaailma raiskaa pojat

Mistähän muuten johtuu, että naisten asemaa surkutteleviin selvityksiin päätyneet tutkijat ovat yleensä aina naisia? Itse kutsun kyseisen ideologian pakkosyöttöä propagandaksi, joka pahimmillaan vahingoittaa kehittyvien nuorten identiteettiä. Liisan ja Tiinan kaltaiset pseudotutkijat vertailevat yhä edelleen omenoita appelsiineihin, vaikka toisesta suupielestään feministit rääkyvät, ettei biologista ja kaksiarvoista sukupuolieroa ole olemassa. Sukupuoli ei varmasti ole esittämistä eikä pukeutumista, mutta siitä alan olla varma, ettei feminismi ole tieteellistä ajattelua vaan nimenomaan tyylisuunta.

Nykykoulussa naisopettajattaret raiskaavat pojat henkisesti. Nämä naamapuiset puumanaiset altistavat pojat omien päämäärätietoisten ja ammatillisten kykyjensä kautta feministien vaikutusvallalle. Koulumaailman naisistuminen on johtanut siihen, että naisopettajattaret arvottavat miehille tyypilliset ominaisuudet, kuten kovaäänisyyden ja reippauden, kielteisesti, ja naisille tyypitellyt ominaisuudet, kuten ahkeruuden ja nöyryyden, myönteisesti.

Kuitenkin pojat osoittavat älyllisyytensä nimenomaan kapinoimalla. Pojat eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Kun arvostelu tapahtuu naisvaltiatarten säännöillä, tytöt ovat alkaneet näyttää poikia lahjakkaammilta. Niinpä koulumaailman naisistuminen johtaa miesten syrjäytymiseen jatko-opinnoista ja naisten ylivaltaan.

Naiskiintiöt on säilytetty aloilla, joilla miehet ovat olleet enemmistönä, mutta mieskiintiöt poistettiin esimerkiksi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen sisäänvalinnoista vuonna 1993, jonka jälkeen 85,1 % valituista opiskelijoista oli naisia. Todellisuudessa juuri opetusalalla sukupuoli on tärkeä työskentelyn väline, sillä siihen liittyy roolimalleja ja samastumisen kautta tapahtuvaa kontaktin luomista. Siksi mieskiintiöt olisi pitänyt säilyttää nimenomaan opetusalalla.

Liisan ja Tiinan tekemä selvitys on asenteellinen myös siksi, että ajastaan jälkeen jääneenä se käsittelee vain sukupuolten eroa keskeisenä tekijänä seksuaalisuuteen liittyvien asioiden yhteydessä. Esimerkiksi Jukka Lehtosen tutkimuksia lukemalla voi vakuuttua, että oppikirjoissa ei ole esitetty juuri lainkaan homoja eikä muita seksuaalivähemmistöjä, vaan seksuaalivähemmistöt on vaiettu lähes täysin heterokoulussa ja heterokoulun oppimateriaaleissa. Se, että asiasta mainitaan myös nyt puheena olevassa selvityksessä vain ohimennen, on osa tuota diskriminaatiota.

Entä sitten naisten kuvat ja miesten kuvat sinänsä? Valittavasta sävystä päätellen Liisa ja Tiina tuntuvat itsestään selvästi ajattelevan, että naisia pitäisi olla enemmän naisten omien toiveiden ja etujen tähden. Eivätkö heterotytöt haluakaan katsella poikien kuvia? Ja eikö olisi oletettavaa, että heteropoikien kiinnostus koulunkäyntiin elpyisi nimenomaan silloin, kun kirjoissa olisi esimerkiksi alastomien typyjen kuvia?

Omasta mielestäni sukupuolen ja seksuaalisuuden vapautuminen tässä mielessä olisi vain hyvä asia. Mikäli taas naiset haluavat kirjoihin lisää naisia ja miehet miehiä, eikö tämä osoita, kuinka homososiaalista ihmisten älyllinen toiminta on samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen merkityskonstituution vuoksi, aivan kuten olen todistellut 574-sivuisessa teoksessani Enkelirakkaus (2008)?


Järjetöntä sukupuolella politikoimista

Pitäisikö sukupuolikin nyt neutraloida tavalla, jolla ihmiset eivät saisi olla kumpaakaan sukupuolta? Vielä 1960-luvulla feministit vaativat sukupuolen avointa esittämistä ja seksuaalisuuden vapauttamista, mutta tätä nykyä he haluavat kitkeä pois koko sukupuolieron ja vaarallistaa vapaan seksin patologisoimalla miehet heidän intohimojensa vuoksi.

Jokseenkin käsittämätön on tulos, jonka mukaan

”[o]ppikirjojen fantasiakuvista noin 56 prosenttia esitti miespuolisia ja 34 prosenttia naispuolisia hahmoja. Loput 10 prosenttia oli sukupuoleltaan tunnistamattomia.”

Mitä merkitsee, että 10 prosenttia oli sukupuoleltaan tunnistamattomia? Satuhahmojen tapauksessa androgyynisyys osoittanee, että sukupuoli on haluttu häivyttää jo kirjoja laadittaessa. Jos asiaa ajatellaan tasa-arvopolitiikan kannalta, osa ihmisistä on tietenkin trans- tai intersukupuolisia, mutta heitä ei ole väestöstä missään tapauksessa kymmentä prosenttia, joten heillä näyttäisi olevan koulukirjoissa roima yliedustus.

Mikäli pohditaan laadullista ydinkysymystä (jota Liisa ja Tiina eivät ole vaivautuneet ajattelemaan määrälliseen metodiin perustuvassa selvityksessään), toisin sanoen kysymystä siitä, mitä tai mikä sukupuoli oikeastaan on, mieleen palautuu feministien oma väite, että sukupuoli onkin useiden ominaisuuksien kirjo, eikä keskeistä ole biologinen sukupuoli lainkaan. Tämän mukaan olennaisia olisivat maskuliinisuus ja feminiinisyys eikä miehenä tai naisena oleminen sinänsä.

Itse tosin pidän biologista sukupuolta kaiken sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden lähtökohtana ja objektiivisena ominaisuutena. Sukupuoli on kaksiarvoinen tosiasia geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä kehollisesti havaittavalla fenotyyppisellä tasolla. Katsokaa vaikka jalkojenne väliin. Jos feministit olisivat uskollisia omalle julistukselleen, heidän ei tarvitsisi tukeutua tähän ”sovinistiseksi” haukkumaansa kaksiarvoiseen sukupuolikäsitykseen, vaan he voisivat sivuuttaa koko sukupuolieron merkityksettömänä. Nykyään feministit kiistävät tai myöntävät biologisen sukupuolieron aseman ja kaksiarvoisuuden aina sen mukaan, miten se sopii heidän poliittisiin tarkoitusperiinsä.

Ikävää vain, että Liisa ja Tiina ovat saaneet toimintaansa varten taloudellista tukea yliopistolta ja yhteiskunnalta, kun selvityksen tilaajanakin on Opetushallitus. Juuri tällaiseen pseudotutkimukseen yhteiskunta tuhlaa rahaa mutta ei anna sitä kenellekään, jolla on aivot.

Lisensiaatti Henna Virkkunen olisi voinut nuoremmakseen antaa sata tuhatta euroa minulle sen selvittämiseksi, miksi koulujen opettajakunta on täysin naisvaltainen, miksi Helsingin yliopiston tiedekunnat ovat yhtä lukuun ottamatta naisenemmistöisiä ja kuinka suuri ongelma tämä on ihmisten yhdenvertaisuuden, identiteetin ja yleisen oikeudenmukaisuuden kannalta. Siihen, miksi tätä asiaa ei tutkita voi olla yksi syy: tutkimusta ei tarvita, koska räikeyden näkee sokea Reettakin. Silti ongelmaa ei edes yritetä ratkaista, koska se ei ole naisten poliittisten etujen mukaista.

On huomattava, että Liisan ja Tiinan selvityksessä käsiteltiin vain oppikirjoja ja niitäkin valikoidusti. Olen jo aiemmin arvostellut sitä, miten paljon naiset haalivat sivutilaa mediassa naistoimittajien ja naistenlehtien tuella. Aiheeseen voi perehtyä esimerkiksi tästä. Feministisen tasa-arvopolitikoinnin lahouden olen arvostellut kotisivujeni poliittisen ohjelman kohdassa Tasa-arvo (puolen välin jälkeen). Ja mikäli jotakuta kiinnostaa akateemisen feminismin kritiikki, aihetta käsittelevän verkkokirjani voi imuroida ilmaiseksi tästä.

Ylioppilaiden alennusmyynti

Uudet ylioppilaat ovat kevään merkki, ja on jälleen aika ottaa kantaa koulutuspolitiikkaan. Suomessa valmistuu nykyään yhtä paljon tohtoreita kuin ennen vanhaan maistereita. Maistereita puolestaan valmistuu kuin ylioppilaita muinoin. Ja ylioppilaaksi kirjoittaa puolet ikäluokasta. Määrien paisuminen ei selity vain kansan sivistystason kohoamisella. Sosiaalidemokraattisessa koulutuspolitiikassa laatu on muuttunut määräksi aidon dialektiikan mukaisesti.

Ylioppilaaksi kirjoittavien määrää lisää se, että ylioppilaaksi voi valmistua myös ammatillisten opintojen pohjalta. Kaksoistutkintoa suorittaneiden tulokset eivät ole kuitenkaan olleet kovin hyviä ylioppilaskirjoituksissa. Yleissivistyksen jakaminen voi olla myönteinenkin asia, mutta käytännössä taso laskee, kun ylioppilaaksi kammetaan rimanalennusten kautta.

Tutkintotehtailusta paistaa päälle ammatillisia etuja valvovien ammattijärjestöjen ja erityisesti SAK:n pyrkimys vaikuttaa koulutuspolitiikkaan tasapäistävästi ja todellisten kriteerien ohi. Ammatillisia opintoja suorittavien mahdollisuuksia laajentamalla heille halutaan tarjota suorastaan erikoisetuja lukion käyviin verrattuna.


Miehet syrjäytymisvaarassa

Yksi huolenaihe lukiokoulutuksessa on sukupuoliedustuksen vääristyminen. Helsingin yliopiston entinen rehtori Kari Raivio kirjoitti taannoin Yliopistolehdessä 16/2002, että koulutusjärjestelmämme syrjii poikia: ollessaan murrosiässä pojat eivät opiskele yhtä ahkerasti kuin tytöt eivätkä siten hakeudu lukio-opintoihin ja sitä kautta yliopistoon. Hän sai feministien vesikauhuiset vaahdot silmilleen. Itse kirjoitin vähän tämän jälkeen Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2006, kuinka väärin todellakin on, että lukioiden oppilaista noin 60 prosenttia on tyttöjä ja että myös Helsingin yliopiston tiedekunnat ovat opiskelija-ainekseltaan yhtä lukuun ottamatta naisenemmistöisiä.

Ilmiö ei nähdäkseni johdu siitä, että pojat olisivat tyttöjä tyhmempiä, osaamattomampia tai laiskempia. Pojat eivät myöskään ”kehity” hitaammin kuin tytöt. Sen sijaan koulutusjärjestelmä arvottaa jo kehityksen käsitteen ideologisesti: se tulkitsee poikien luontaiset ominaisuudet kielteisesti ja tyttöjen ominaisuudet myönteisesti. Pojille tyypitellyistä piirteistä, kuten reippaudesta ja kovaäänisyydestä, rangaistaan ja tytöille tyypitellyistä ominaisuuksista, kuten ahkeruudesta ja nöyryydestä, palkitaan.

Poikien väitetty ”koulunvastaisuus” on heidän tapansa osoittaa älyllisyyttä. Pojat eivät halua ainoastaan oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan. Ehkä juuri näin selittyy, miksi seiskan keskiarvon saaneista pojista tulee johtajia ja kympin tytöistä sihteereitä. Pinkoilu on seksuaalisuuden sublimaatiota, ja sukupuolten taipumukset keskittää aktiivisuutensa koulunkäyntiin ovat erilaiset.

Poikia ja miehiä syrjitään myös sitä kautta, että sisäänvalintojen sukupuolikiintiöt on säilytetty lähinnä miesvaltaisilla aloilla naisten edustuksen turvaamiseksi. Sen sijaan naisvaltaisilta aloilta mieskiintiöt on poistettu vähin äänin. Kun opettajankoulutuslaitoksen sukupuolikiintiöt poistettiin Helsingin yliopistosta vuonna 1993, peräti 85,1 prosenttia valituista oli tämän jälkeen naisia. Opettajakunnan naisistuminen vahvistaa koulutusjärjestelmän naisvaltaisuutta ja lisää poikien syrjäytymisuhkaa koulutyössä.


Ammattikoulusta yliopistoon

Myös yliopistojen opiskelijavalinnan perusteita on pyritty liennyttämään osana ylioppilastutkintojen vesitysyritystä. Pahinta on, että opetusministeriö ehdotti jo valintakokeidenkin poistamista. Todellisuudessa valintakriteereitä joudutaan tiukentamaan, kun selektion välttämättömyys siirtyy alemmalta koulutusportaalta yliopistojen oville.

Nyt koulutuspolitiikassa toimitaan päinvastoin. Viime vuonna säädetyn yliopistolain 37 §:n mukaan ylempiä yliopistotutkintoja opiskelemaan voi päästä suorittamaan myös kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai ammatillisen aikuiskoulutuksen pahveilla. Pelkästään ylempään yliopistotutkintoon (eli yleensä maisterintutkintoon) johtavia opintoja voi puolestaan päästä suorittamaan alemman yliopistotutkinnon eli kandidaatintutkinnon ohittamalla, jos on suorittanut ”soveltuvan alemman ammattikorkeakoulututkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon”.

Näitä porsaanreikiä yliopiston seiniin puhkottiin jo vuoden 2004 lainmuutoksessa, mutta viime vuonna voimaan tulleessa uudessa laissa hulluinta on, että myös yliopistojen tieteellisiä ja taiteellisia jatkotutkintoja (eli lisensiaatin- ja tohtorintutkintoja) suorittamaan voidaan ottaa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon pohjalta. Tällä tavoin yliopistojen maisterintutkinnoista ja ammattikorkeakoulututkinnoista (eli entisistä opistotutkinnoista) tehtiin yhtäläisen kelpoisuuden antavia, vaikka ammattikorkeakoulujen opetus ei ole tieteellistä eivätkä tutkinnot ole todellisuudessa samantasoisia.

Yliopistoon voi nyt päästä ei-ylioppilas kosmetologi. Maisteriksi voi opiskella opistotasoinen tradenomi sivuuttaen yliopistossa opintonsa suorittaneet kandidaatit. Ja tekniikan tohtoriksi voi ylemmän amk-tutkintonsa pohjalta jatkaa esimerkiksi insinööri yliopistotasoisten diplomi-insinöörien ohi. – Tämä ei taida olla ihan oikein. Tuntuu aivan kuin joitakin kriteerejä kierrettäisiin ja ihmisten ansioita poljettaisiin.

Leväperäinen koulutuspolitiikka johtaa maistereiden ja tohtoreiden sumaan. Maistereita tuotetaan nykyään kaksinkertainen määrä ja tohtoreita nelinkertainen määrä parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Kun yliopistojen taloudelliset resurssit sidottiin tutkintojen määrään, yliopistot alkoivat tehtailla tutkintoja tavalla, joka on johtanut tieteen tason laskuun. Suomen Akatemian viime vuonna teettämän selvityksen mukaan Suomen tieteen taso on Pohjoismaiden huonoin ja eurooppalaisittain arvioiden häntäpäässä, vaikka ja koska maassamme valmistuu tohtoreita väestöön suhteutettuna enemmän kuin esimerkiksi Japanissa ja Ranskassa.

Kenties opetusministeriön olisikin kannattanut lähettää tohtorinpaperit suoraan jokaiseen kotiin. Kun mieluinen tutkinto olisi kaikilla, vasta todellisten suoritusten kautta nähtäisiin, kuka on kuka, aivan niin kuin Kiinan kansanarmeijassa. Siellä arvoasema päädyttiin osoittamaan rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä, kun sotilasarvot oli poistettu täydellisen tasa-arvon merkiksi.

Mikä neuvoksi?

Jos kysytään, missä on se kaula, joka opiskeluoikeuksien ja tutkintojen inflatorisen jakelulinjan vuoksi pitäisi katkaista, syylliseksi on mahdotonta osoittaa yhtä päätä. Ette varmaan arvaakaan, että syy suomalaisen yliopistolaitoksen huonontamiseen löytyy Euroopan unionista, johon liittyvä Bolognan prosessi pakotti myös Suomen harmonisoimaan omien oppilaitostensa tutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Vielä 1990-luvulla lisensiaatintutkinnot kuuluivat olennaisena osana jatko-opintoihin. Suoritin myös itse aikoinani sellaisen. Kun lisensiaatintutkinnot käytännössä poistettiin, 2000-luvulla valmistuneet tohtorit ovatkin nyt tosiasiassa lisensiaatteja.

Mutta eipä siinä mitään. Onnea kaikille. Mikään ei ole teidän omaa syytänne. Katson vain, että opintien edetessä kohtaamiskulman pitäisi jyrkentyä, jotta taso säilyisi ja jokin olisi jonkin arvoista. Nyt se on lieventynyt.

Nähdäkseni lukio-opiskelua ja ylioppilastutkintoa pitäisi painottaa älyllisesti vaativammaksi vastapainona aistimellisuutta ja elämyksiä tarjoaville kulttuuriväristyksille, käytännöllispainotteiselle ammattikoulutukselle ja mediasta pursuavalle efektikielelle. Yliopistotutkintojen määrää tulisi vähentää perustutkintojen aloituspaikkoja karsimalla ja jatkotutkintojen laatuvaatimustasoa korottamalla. Tieteen sisäisten laatukriteerien pitää tällöin riittää tason arviointiin, eikä niitä pidä säädellä rahan ruoskalla.

Munattomat tyttöhautomot

Tänään oli jälleen päivä, jolloin abiturientit parveilivat kuorma-autojen lavoilla. Näky on joka vuosi yhtä hersyvä. Pakkasessa palelevat lukiolaiset eivät poikkea paljoa synnytyslaitokselta tuotavista: laitos mikä laitos.

Lukiot ovat kuitenkin siinä suhteessa erilaisia, että synnytyslaitoksista tulee lähes yhtä paljon tyttöjä ja poikia, mutta lukion käyneistä noin kuusikymmentä prosenttia on tyttöjä. Helsingin yliopistossa enää yksi tiedekunta on opiskelijamäärältään miesenemmistöinen.

Vaikutelma naisten paremmasta ahkeruudesta, soveltuvuudesta, älykkyydestä tai muusta lahjakkuudesta on illuusio. Koulujärjestelmä suosii tyttöjä. Pohja sille luodaan jo opettajankoulutuksessa. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokseen valituista 85,1 prosenttia oli naisia heti, kun sukupuolikiintiöt poistettiin. Feministit vaativat kyllä sukupuolikiintiöitä kaikille niille areenoille, joilla naiset muutoin olisivat vähemmistönä. Mutta opettajankoulutuksesta ja opetusalalta, jolla sukupuolella on merkitystä, mieskiintiöt poistettiin syrjinnän merkiksi.

Kun opettajakunta on naisistunut, koulu on alkanut suosia tyttöjä. Tytöille tyypitellyt ominaisuudet, kuten nöyryys ja kiltteys, arvotetaan myönteisesti ja pojille ominaiset kovaäänisyys ja reippaus kielteisesti. Todellisuudessa poikien väitetty koulunvastaisuus ei ilmennä epä-älyllisyyttä, kuten usein katsotaan, vaan itsenäisyyttä ja henkistä kypsyyttä. Pojat eivät halua ainoastaan oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Yksi syy suomalaisen kulttuurin näivettymiseen ja henkiseen selkärangattomuuteen on se, että lukioissa pojista tehdään tyttöjä. He alkavat katsella maailmaa niin kuin näyteikkunaa. Tiedän: viimeistään tässä vaiheessa feministit parkuvat, ”missä viitteet, missä lähteet?”. Katsokaa toki kirjoistani, joissa analyysia on lisää, ja pitäkää muutenkin silmänne auki.

Naiskiintiöministereistä

Hallituksen ovet käyvät, kun opetusministeri Sari Sarkomaa ilmoitti nyt eroavansa tehtävistään perhesyiden vuoksi. Minä en tosin ymmärrä, miten äitiys haittaa Helsingissä asuvan Sarkomaan ministerintoimia pahemmin kuin kaukana pohjoisessa asuvan Suvi Lindénin, mutta sinänsä hänen ratkaisunsa on perusteltu. On parempi hoitaa perhettä kuin roikkua kahden maailman välillä työelämässä. Muutoin ministeriero on yhtä turha kuin Ilkka Kanervan viimekeväinen erottaminen tehtävistään.

Oireellista politiikan kannalta on, että ministeri eroaa taaskin vain henkilökohtaisen syyn vuoksi. Monilla ministereillä olisi poliittinen syy erota. Suvi Lindén vetäytyi Ouluun hoitamaan adoptiolastaan jättäytymättä kuitenkaan asianmukaisesti äitiyslomalle, ja lisäksi hänen eroaan vaati kansalaisadressi, jossa moitittiin Lindénin puuttumattomuutta lapsipornonestolain varjolla harjoitettavaan sensuuriin. Astrid Thorsin eroa ovat kansalaisten lisäksi vaatineet muun muassa Kokoomuksen nuoret, jotka näyttävät ymmärtävän, mihin Thorsin kaavailema ulkomaalaislaki johtaisi. Tuija Braxilla puolestaan olisi syytä erota sähköiseen äänestämiseen liittyvän kommeltelun takia ja Anne Holmlundilla siksi, että hän vastusti Euroopan unionin aselakien tiukennuksia viimeiseen asti, vaikka Jokelan tragedia oli juuri takana ja Kauhajoen ampumistapaus edessä.

Mikä yhdistää kyseisiä naisia? No tietysti se, että he ovat naisia. Miehillä ei ole ollut vastaavia poliittiseen harkintakykyyn ja johtamistaitoon liittyviä ongelmia – ei myöskään sellaisia median kanssa koettuja vastoinkäymisiä kuin Tanja Karpelalla oli aikoinaan tai aikomusta jättäytyä äitiyslomalle heti viran saatuaan niin kuin Paula Lehtomäki. Tämä herättää kysymyksen, onko perusteltua täyttää ministerintuoleja aina vain sukupuolikiintiöperiaatteella. Naiskiintiöministerien ongelmana on se, että he eivät hoidakaan virkaansa sen saatuaan, ja lisäksi on ollut vaikea löytää tehtäviin päteviä naisia. Samalla on jouduttu sivuuttamaan pätevämpiä ja kokeneempia miehiä.

Naiskiintiöitä vaatiessaan feministit rakentavat tietoista vastakkainasettelua miesten ja naisten välille. Sen merkiksi he kieltäytyvät myöntämästä, että miesten ja naisten välillä on objektiivisia fyysisiä ja psyykkisiä eroja, jotka vaikuttavat työssä suoriutumiseen. Esimerkkinä voi mainita vaikka metsurin työn, joka on fyysisesti raskaasta ja jossa miehet pärjäävät paremmin keskimääräisen fyysisen vahvemmuutensa ansiosta. Feministit puolestaan näkevät ammattien sukupuolittumisen syynä vain syrjinnän, ja he nostavat itseisarvoksi sen, että naisia ja miehiä on kaikilla aloilla yhtä paljon. Tosiasiassa työelämän oman toimintalogiikan mukaista olisi maksimoida tehokkuutta eli palkata tehtäviin pätevimmät henkilöt.

Muu johtaa itse asiassa käänteiseen syrjintään, jonka mukaisesti ihmisiä valitaan tehtäviin heidän pätevyytensä sivuuttaen ja käyttäen verukkeena heidän sukupuoltaan. Näin ollen feminismi ei poista vaan luo itse syrjintää ja tuota sukupuolittunutta todellisuutta, jossa ihmisiä arvioidaan kuin kissoja ja koiria tai omenoita ja appelsiineja: niiden olemuksellisten piirteiden mukaan.

Paljon järkevämpää olisi arvioida ihmisiä sellaisten ominaisuuksien perusteella, jotka ovat relevantteja ja vertailukelpoisia kaikkien asiaan liittyvien muuttujien suhteen. Esimerkiksi ministerin tehtävissä menestymiseen vaikuttavat nimenomaan muut ominaisuudet kuin sukupuoli. Vai vaikuttavatko? Tämänpäiväinen ministeriero kertoo siitä, että sukupuolen mukainen asema perheessä voi estää ihmisen menestymisen työtehtävissään, mutta suosittava tekijä se ei välttämättä ole.