Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Suomi on kaatanut 3,1 miljardia euroa veronmaksajien varoja Ukrainan sodankäyntiin vuoden 2022 jälkeen, ja lisää näyttää virtaavan 27. apupaketin muodossa, vaikka valtiovarainministeriön kassakone huutaa Hoosiannaa.

Pelkkä Suomen Puolustusvoimien raketinheitinten päivittäminen maksaa 450 miljoonaa euroa, mikä on enemmän kuin kansalaisten asumistukien leikkaamisella tavoiteltava säästö, joiden vuoksi suomalaiset menettävät nyt kotejaan (aiheesta täällä).

Puolustuspoliittisten investointien listaa olisi helppo jatkaa, sillä aseiden hankintaan kasataan kahmalokaupalla julkisia varoja. Kokonaisten aselajien, kuten hävittäjähankintojen ja Merivoimien laivueiden, uusimisesta koituvien laskujen itkemisestä saisi monet saunavedet.

Työväenpuolue Kokoomuksen Verkkouutiset puolestaan iloitsee, että Suomeen rakennetaan 200 miljoonaa euroa maksava uusi räjähdetehdas, joka työllistää kymmeniä ihmisiä!

Vaikka räjähteet ja aseet ovatkin tätä nykyä kysyttyjä vientituotteita, olennaista ei ole, paljonko työpaikkoja niiden valmistamisessa syntyy, vaan se, että kyseinen työ ei pitkän päälle tuota mitään sellaisia arvoja, jotka edistäisivät tai parantaisivat elämän laatua.

Turvallisuustyö on pelkästään säilyttävää ja defensiivistä. Kyseessä on kitkakulu, johon kaadetut varat menevät käytännössä hukkaan.

Ne valuvat hukkaan sekä siinä tapauksessa, että aseita ei käytetä muuhun kuin pelotteluun, kuin myös siinä, että niitä tarvitaan sodankäyntiin, joka koostuu tuhoamisesta, tappamisesta ja romuttamisesta, pelkästä destruktiosta siis.

Sen vuoksi puolustukseen pitäisi aina investoida minimiperiaatteen mukaan eikä maksimiperiaatteen mukaan, kuten nyt on laita.

Varusteluhuumassa hukataan sisäinen turvallisuus

Länsimaihin levinnyt sotahulluus johtuu vain yhdestä syystä: Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Tuokin sota toimii oikeastaan näyttönä sen puolesta, että lisäinvestoinnit puolustusteollisuuteen ovat tarpeettomia.

Venäjä on tehnyt omista asevoimistaan selvää jälkeä pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin eikä varmasti avaa uutta sotaa Suomen suuntaan saatuaan opetusta Ukrainassa.

Siksi hampaisiin asti aseistautuminen on taktisesti tyhmää täällä Suomessa.

Kyseiseen vouhotukseen ovat menneet kritiikittömästi mukaan poliitikkojen lisäksi myös valtavirran mediat ja toimittajat, jotka keekoilevat ”yhteiskuntavastuun” puolesta ja odottavat ilmeisesti kunniamerkkejä isänmaallisesta viestinnästä.

Pullistella, pelotella ja liioitella kannattaa tietenkin jo vastapropagandan tekemiseksi, sillä valhe on tunnetusti hyvä ase – ja tottahan toki myös kustannustehokas, ja siksi myös valemedia on aina niin vaarallinen.

Mutta todellista isänmaallisuutta ei ole täristä pelossa Vanja-sedän vuoksi vaan kyky ymmärtää, että oman kansakuntamme rapauttaminen asehankinnoista johtuvilla sosiaaliturvan ja terveyspalvelujen leikkauksilla heikentää myös sitä paljon kerskuttua maanpuolustustahtoa ja yleensäkin kansakunnan yhtenäisyyttä.

Mitä tehdä kalliilla aseilla, jos kansakunta ei ole valtiovallan kannalla vaan kokee hallituksen pikemminkin kumoamisen kuin säilyttämisen arvoiseksi?

Varusteluhuumassa ajetaan siis vastakkain ulkoinen turvallisuus ja sisäinen turvallisuus, vaikka niiden pitäisi esiintyä yhdessä.

Turvallisuuden turboahtaminen hajottaa koneen, sillä yliviritettyillä moottoreilla on taipumus mennä palasiksi, ja juuri siihen Venäjä pyrkii omalla uhmakkuudellaan, jonka takana ei ole todellista voimaa.

Siksi puheet aina vain suurempien BKT-osuuksien käyttämisestä maanpuolustukseen ovat ylimitoitettuja.

Kyseisiin lukuihin ei kannattaisi tuijotella liikaa, sillä ”prosenttiosuus bruttokansantuotteesta” on näennäisesti yhteismitallistava mutta tosiasiassa vertailukelvoton kriteeri kuvaamaan Nato-maiden puolustuskykyä, joka on jokaisessa maassa erilainen johtuen maastosta, pinta-alasta, väestöstä ja siitä, onko maassa asevelvollisuusarmeija vai palkattu.

Maata ei puolusteta prosenteilla.

 

Rauhaa ei takaa kilpavarustelu vaan Venäjän riisuminen aseista

Kannanottoni ei tarkoita, että olisin maanpuolustusvastainen. Mutta tarkoitan, että Iivanan tultua lyödyksi Ukrainassa ei kannata liioin varautua aseelliseen sotaan rajoillamme.

Ei ryssä tänne hyökkää eikä käännä kanuunoitaankaan. Kyllä NATO-pelote siitä huolen pitää jo yksin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ollut pelkkä viime hetken yritys vallata takaisin muinaisen Neuvostoliiton alueita ennen kuin Kremlissä vaaralliseksi koettu länsimainen sivistys ulottaa vaikutuksensa Venäjän rajoille.

Ei Venäjä virhettään toista, ja siksi myös varusteluhysteriaan tarvitaan malttia.

Hölmöintä on, että Venäjää koskien puhutaan nyt sellaisen rauhan teosta, joka mahdollistaisi kilpavarustelun. Ei Venäjän kanssa pidä solmia mitään ilman, että siihen liittyy päinvastainen tarkoitus: Venäjän aseistariisuminen, aserajoitukset, varustelukontrolli ja sotakorvauksiin tuomitseminen.

Aserajoituksista on usein sovittu, vaikka kumpikaan osapuoli ei olisi hävinnyt sotaa ja antautunut. Esimerkiksi kylmän sodan päätteeksi sovittiin ydinaseiden rajoittamisesta, ja samoin pitäisi nyt tehdä tavanomaisille aseille.

Television ajankohtaisohjelmissa meuhkataan Euroopan NATO-maiden jälkeenjääneisyydestä puolustusinvestoinneissa. Riippuu, mihin vertaa. Yhdysvaltoihinko? Tosiasiassa Euroopan NATO-maiden asevoimat ylittävät Venäjän toimintakyvyt, ja siksi huoli tuon yhden bysanttilais-kryptisen valtion reuhaamisesta on liioiteltua.

Myöskään Yhdysvaltojen kanssa ei pidä ryhtyä kilpailemaan asehankinnoilla vain miellyttääksemme NATO-liittolaista. Euroopan maat ovat jo hankkineet kahmalokaupalla esimerkiksi kalliita F-35-hävittäjiä Atlantin takaa, ja Amerikan asekauppiaat ovat tehneet Euroopan ostoksilla tiliä.

Suurimman uhan Euroopan maille muodostaa poliitikkojen oma hätäily asevarustelun puolesta. Sellaiset puolustusministerit säihkähtävät omia pieraisujaankin.

Se ei osoita rohkeutta vaan pelkoa, ja pelko on huono lähtökohta mille tahansa suunnittelulle. On huvittavaa havaita ja todistaa, miten EU-maiden kenraalit ja kirkkotädit kiirehtivät juoksujalkaa varoja aseisiin, vaikka Ukrainassa käyty sota ei ole lisännyt Venäjän hyökkäyksen todennäköisyyttä länteen vaan heikentänyt sitä – ja samalla Venäjän iskukykyä.

Poliitikkojen ei pitäisi olla pieniä palohälyttimiä, jotka säikkyvät jokaista rasahdusta ja sätkivät ja reagoivat eteen tulevien tilanteiden kaavoissa. Change blindnessin sijasta pitäisi pystyä näkemään kokonaistilanne.

Venäläisten aseellisista rajanylityksistä on kyllä oltu huolissaan, mutta yksikään Keski- ja Etelä-Euroopan maista ei ole pannut kunnolla hanttiin, kun vieraat kansakunnat ovat tulleet EU-rajojen yli aseettomasti turvapaikkahakemus kädessään. Siinä sitä on todellinen turvallisuushuoli.

 

Mihin Suomessa kannattaisi varautua?

Jokaiselle uudelle sodalle on tyypillistä, että sitä ei aluksi tunnisteta sodaksi. Siksi sodat alkavat usein yllättäen.

Yllätys puolestaan on mahtava etu sodassa kuin sodassa. Niinpä Venäjäkin on soveltanut sodankäynnissä hybriditoiminnan ja informaatiovaikuttamisen menetelmiä.

Juuri niihin kannattaisi varautua, mahdollisesti myös tekoälyn käyttämiseen tietomurroissa ja deep fakeissa. Sen sijaan investoinnit kalliisiin perinteisen sodankäynnin asejärjestelmiin valuvat todennäköisesti kuin kehitysapu Saharan hiekkaan. Aseet ovat hyödyllisiä vain, jos on olemassa vastaava vihollinen, mutta jos vihollinen puuttuu, sota jää käymättä.

Sekin on toki hyvä tulos, mutta siihen voidaan päätyä muillakin keinoilla kuin hampaisiin asti varustautumalla. Virhe on varustautua menneiden aikojen sotiin. Hopealuotivarustelu on huonoa, ja se nähtiin jo 1930-luvulla, kun Suomen lähes koko puolustusbudjetti hukattiin kahteen melko tehottomaan taistelulaivaan, joista toinen päätyi merenpohjaan ja toinen jouduttiin luovuttamaan sotakorvauksena Neuvostoliittoon.

Sitten on kysymys, mitä ajatella Venäjästä lähes ainoana Suomea mahdollisesti uhkaavana maana.

Paasikivi sanoi sotien jälkeen, että ”puheet perivihollisesta olisi kerta kaikkiaan lopetettava”. Tosin perivihollinen ei lakannut olemasta olemassa, kuten hyökkäyksestä Ukrainaan havaitaan.

Kyllä Venäjä aina vaarallisena ja pelottavana pysyy, mutta myöskään vainoharhaisuus molemmin puolin ei elämää edistä.

Myös Donald Trump on arvaamaton katkaistessaan keskinäisriippuvuuteen perustuvat tuotantoketjut ja järkiperäisen globaalin työnjaon tuontitulleilla. Mitäpä muuta Grönlannin kaappaustavoite on kuin Venäjän toimien peilailua tu quo que -periaatteella (”sinä myös”), joka on aina ollut myös Venäjän modus operandi? Idea on: ”Kun te valtasitte lähialueita, me teemme samoin.”

Tämä tarkoittaa luopumista paljon puhutusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa kunnioitetaan valtioiden itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, eli itsemääräämisoikeutta.

Vain oikeus määrätä itseään (ja samalla muita) näyttää kiinnostavan nyt suurvaltoja ja sellaisiksi pyrkiviä, Kiina mukaan lukien.

Tuloksena myös NATOn liittolaismaat saattavat olla lopulta toistensa tukassa ja kurkussa kiinni, ja poliitikot juoksevat kuin hiiret koloihinsa ja tulittavat sieltä toisiaan.

Ehkä kolmas maailmansota on todellakin jo alkanut, mutta sitä ei vain tunnisteta sodaksi.

Nyt olisi korkea aika edetä toiseen suuntaan ja pitää pää kylmänä Ukrainan sodan ja muiden pienten palojen sammuttamiseksi.

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei pitäisi romuttaa kilpavarustelulla ja sisältä päin tapahtuvalla luottamuksen nakertamisella, sillä juuri siihen miinaan Venäjä toivoo länsimaiden kävelevän, kun muita keinoja ei ole.

Tämä tarkoittaa, että NATO-maana Suomen pitäisi saada liittolaisiltaan subventioita puolustuksemme hoitamiseen eikä vaatimuksia aina vain suuremmista panostuksista. Peruste on, että Suomi on NATOn etuvartio ja tähänkin asti turvallisuuden tuottaja eikä kuluttaja Pohjolan alueella.

Hävittäjähankkeen ensimmäinen ilmapudotus: Tähtäimessä väärä tieto

Hornet-hävittäjien korvaamishanke on edennyt pitkälle, ja eduskunnan on tarkoitus tehdä asiasta päätös vuonna 2021. Prosessin tietopyyntövaihe ja ensimmäinen tarjousvaihe ovat ohi, kun tarjousten määräaika umpeutui 31.1.2019.

Hävittäjien korvaamisesta liikkuu kuitenkin ilmatilassamme paljon epämääräistä ja väärää tietoa, joista esimerkkejä täällä ja täällä. On ehdotettu, että prosessi peruttaisiin ja käytössä olevien koneiden elinkaarta jatkettaisiin kymmenellä vuodella.

Ajatus saattaa näyttää houkuttelevalta poliitikkojen näkökulmasta, niin kuin säästötoimilta vaikuttavat keinot yleensäkin. Ehdotuksissa voi houkuttaa myös mahdollisuus viivyttää hankintaa teknisen murroskauden yli, sillä koneiden häiveominaisuudet ovat vasta kehitteillä. Tuotannon laajetessa myös ainoan tutkassa näkymättömän koneen hinta voi halventua.

On myös mahdollista, että häiveominaisuuksien etulyöntiasema pystytään murtamaan tunnistamalla koneet infrapunajäljittimillä suihkuvirtauksista. Näin sijoitus häivekoneeseen voi osoittautua hukkainvestoinniksi.

Koneiden välisen evaluaation suorittaminen on joka tapauksessa asiantuntijatehtävä. Poliitikot voivat arvioida hankkeen ajoitusta, rahoituksen määrää ja vaihtoehtoja. On kuitenkin selvää, että HX-korvaushanketta ei voida eikä pidä lykätä.


Miksi Hornetit on korvattava?

Puolustusministeriön ”Esiselvityksessä Hornet-kaluston korvaamisesta” (2015) todettiin, että käytössä olevan kaluston suhteellinen suorituskyky heikkenee. Varaosien saanti vaikeutuu tuotannon lopettamisen myötä. Elektroninen päivittäminen kallistuu ja jää entistä harvempien kontolle eikä onnistu uusimpien ohjusaseiden käyttönottamiseksi koneissa.

Nykyisen konekannan tekohengittäminen Yhdysvalloista, Sveitsistä, Kanadasta tai Australista ”purettavilla osilla” olisi vaikeaa. Sveitsi joutuu itse jatkamaan koneidensa käyttöä, kun kansa hylkäsi hankintaesityksen kansanäänestyksessä. Kanada puolestaan elvyttää vanhaa konekantaansa kaupallisen kiistan takia, joka sillä on Yhdysvaltain kanssa.

Elinkaaren jatkamisesta tulisi niin sanottua ”kallista säästämistä”, ja koneiden korvaaminen olisi edessä lopulta kuitenkin.

HX-korvaushankkeen perusaksioomista poiketen on esitetty, että Suomessa ei lainkaan tarvittaisi nykyisenkaltaista ilma-asetta ja että ilmatorjunta riittäisi. Maasta tapahtuva ilmatorjunta on kyllä kustannustehokasta mutta ei korvaa hävittäjäkalustoa. Kaupunkilegenda maajoukkojen varustamisesta ”olalta laukaistavilla ilmatorjuntaohjuksilla” ei vastaa kysymykseen, millä tavoin suoritettaisiin rajavalvontaa ja kuinka estettäisiin vieraan vallan asevoimia toimimasta ilmatilassamme.

Määritelmällisesti katsoen maasta tapahtuva ilmatorjunta on aivan eri asia kuin ilmatilanhallinta tai ilmaherruuden ylläpito. Jos ilmapuolustus jätettäisiin pelkän ilmatorjunnan varaan, vihollinen olisi jo päässyt ilmatilaamme. Hävittäjäkoneilla mahdollistetaan puolustuksellinen vastailmatoiminta, eli vihollisen pitäminen poissa, ja hyökkäyksellinen vastailmatoiminta, jolla viitataan toimintaan vastustajan kohteiden lähellä.

Koneiden suorituskyky olisi siis korvattava täysimääräisenä. Juuri tästä asiasta on selvityksen pohjalta yksimielisyys. Hävittäjien tarpeellisuudesta saatiin näyttöä esimerkiksi vuoden 2014 rajaloukkausten yhteydessä, jolloin osoittautui, kuinka väärässä kauppaa arvostelleet tahot olivat, etunenässä Heikki Hiilamo (vihr.) teoksessaan Aavelasku (1994). Kirjoitin aiheesta täällä.


Hankintamääristä kohiseminen on turhaa

Julkisuudessa on puhuttu paljon koneiden lukumäärästä. On kiinnitytty hankintamäärään ja pidetty sitä suoraan verrannollisena kaupan arvoon. On vaadittu koneiden vähentämistä säästötoimena. Tosiasiassa pienempi määrä voi olla kalliimpikin kuin suuri määrä, ja suuri määrä ei välttämättä ole tehokkaampi kuin pieni määrä.

Vertailua vaikeuttaa se, että koneet ja niiden järjestelmät ovat hyvin erilaisia ja vertailukelvottomia. Evaluaatiota on sanottu vaikeammaksi kuin edellisellä kerralla, jolloin hankinnasta päätettiin vuonna 1992.

Julkisuudessa on myös virheellisesti tai väärinkäsitysten tuloksena esitetty, että puolueemme Perussuomalaiset olisi esittänyt hankittavaksi vähemmän kuin 64 konetta. Tämä ”tieto” on päätynyt muun muassa Wikipediaan. Puheenjohtaja Jussi Halla-aho on kiistänyt ja kumonnut kyseisen väitteen.

Kysymys on alun alkaen suorituskyvyn korvaamisesta täysimääräisenä, ja se voi olla mahdollista pienemmällä tai suuremmallakin konemäärällä. Määriin kiinnittyminen on harhaanjohtavaa, sillä ilmapuolustus on kompleksinen järjestelmä, jossa on kyse myös maa- ja merivoimien yhteistoiminnasta, tietojen vaihdosta, maalinosoittamisesta ja koneiden sensorointitoiminnoista sekä vihollisen johtamisjärjestelmien häirintätoiminnoista osana toiminnan kokonaisuutta.

Totta on se, että tarjouspyyntö on jätetty 64 koneesta. Tämä johtunee siitä, että jostain määrästä pyyntö on jätettävä, kun ei voi olla tarjousta ilman määrää.

Tekninen evaluaatio on käynnissä, tarjouksiin pyydetään täsmennykset (tinkimisvaihe) ja konetta testataan Suomessa lähiaikoina. On mahdollista, että määriin tehdään arvioinnin ja tarjousten pohjalta muutoksia. Joka tapauksessa Puolustusvoimien tarkoitus on esittää hallitukselle yhtä konetyyppiä, koulutuspakettia ja laitteistoa. Hallituksella on poliittinen mahdollisuus ja oikeus päätyä toiseenkin valintaan ja esitykseen eduskunnalle, ja päätöksen hankinnasta tekee eduskunta.

On harhaanjohtavaa luoda asiasta sellaista kuvaa, että Perussuomalaiset olisi puolueena jotenkin maanpuolustusvastainen tai laittamassa kapuloita kalliin mutta välttämättömän hankinnan rattaisiin.

Perussuomalaiset asennoituvat maanpuolustukseen myönteisesti, ja puhuin aiheesta viime torstaina Radio Vapaan Suomen ohjelmassa, jossa aiheena oli turvallisuuspolitiikka. Käsittelin samassa yhteydessä myös Nato-kysymystä, ja ohjelman voi katsella täältä (hävittäjähankinnoista noin alkaen kohdasta 59:00).





Politiikka mukana sekä kauppapolitiikassa että puolustuspolitiikassa

Virallisten kannanottojen mukaan HX-hankkeessa ei ole ennakkosuosikkeja, mutta joitakin vihjeitä hankintasuunnasta antaa se, että nykyisiin Hornet-koneisiin ostettiin pitkien neuvottelujen tuloksena Yhdysvaltalaisia JASSM-risteilyohjuksia, joita ei ainakaan toistaiseksi saada kiinnitetyiksi muihin kuin Yhdysvalloissa valmistettuihin koneisiin.

On tietenkin mahdollista, että kyseisten ristelyohjusten elinkaari päättyy jo ennen uusien koneiden käyttöönottoa. Kaupan arvo oli noin 185 miljoonaa, jolla saatiin hankituksi 70 ohjusta. Koska hankintahinta oli itse konekauppaan verrattuna vaatimaton, tämä aiempi asehankinta ei välttämättä determinoi sitä, mistä koneet hankitaan.

Joka tapauksessa asehankintasopimus on aina eräänlainen liittolaissopimus, joka luo vähintään moraalisen velvoitteen tukitoimiin myös konfliktin aikana. Siksi on viisasta arvioida myös hankinnan ilmansuuntaa oikein, eikä aseita koskaan kannata ostaa taholta, jonka kanssa on vaara päätyä konfliktiin.

Myös kauppapolitiikka näyttelee asiassa suurta roolia. Monella maalla olisi intressi saada tekninen projektinsa rahoitetuksi myymällä hanke mahdollisimman moneen maahan. Ostajalla puolestaan on intressi vastakauppoihin, joista eduskunta tulee varmasti keskustelemaan paljon.

Tilanne on kuitenkin muuttunut olennaisesti viime hankinnasta. Puolustusvoimien ulkomailta tekemissä suurissa materiaalihankinnoissa edellytettiin eduskunnan vaatimuksesta vastakauppoja, ennen kuin eduskunta päätyi rajoittamaan omaa valtaansa julkisista puolustus- ja turvallisuushankinnoista annetulla lailla (1531/2011). Se jouduttiin säätämään EU:n puolustus- ja hankintadirektiivin (2009/81/EY) perusteella.

Suomella ei ole enää myöskään teollisen yhteistyön velvoitetta. Vaikka Suomella on nyt direktiivin mukainen velvoite kilpailuttaa puolustus- ja turvallisuushankintansa, on maallamme EU:sta säädetyn sopimuksen 346 artiklan perusteella oikeus poiketa direktiivin määryksistä ja toteuttaa valtion turvallisuuden kannalta keskeiset hankintansa niin sanotusti kansallisin menettelyin. Tällaisissa yhteyksissä teollisen yhteistyön mahdollisuus on olemassa, ja velvoite voidaan antaa.

Konetyypin hankintaan vaikuttavat olennaisesti myös muut poliittiset tekijät, kuten kysymys siitä, kuuluuko Suomi tulevaisuudessa Natoon vai ei, ja mikä on suhteemme naapurimaahamme Ruotsiin. Koneiden rooli kansallisen puolustuksen kartoilla on nimittäin erilainen kuin se olisi osana Naton strategiaa tai esimerkiksi Ruotsin kanssa hiottavaa strategiaa. Koneiden valintatehtävä ei siis säästä myöskään poliitikkoja ulko- ja turvallisuuspoliittiselta pohdinnalta ja työltä.

Ilmavoiminen entinen koelentäjä Jyrki Laukkanen on arvioinut, että Suomi ei tarvitsisi F-35-häivekonetta, joka on tarkoitettu ensilinjan hyökkäyskoneeksi ja jolla on tarkoitus lentää vihollisen ilmatilassa tulematta havaituksi. Hänen mielestään Suomelle sopisivat parhaiten Saab JAS Gripen E, Eurofighter Typhoon tai Boeing F/A-18 Super Hornet.

Valvontatehtävissä, joissa ei ole ensisijaisesti tarkoitus hyökätä minnekään, voi puolestaan olla hyväksikin, että läsnäolo näkyy ja kuuluu – ellei sitten ajatella, että näkymätön kone on ”aina paikalla”.

Jos F-35-koneet saataisiin Norjan maksamaan kappalehintaan, 64 koneen hankintahinnaksi tulisi noin 9 miljardia, ja hankinta sopisi budjetin raamiin. Norja on toisaalta osallistunut hankkeeseen alusta asti maksaen sen kehittelykustannuksia. Koneiden käyttökulut venyvätkin sitten Gripenin noin 7 000 euroa maksavasta lentotunnista aina F-35:n noin 26 000 euron tuntumaan.

Poliittinen kysymys on, onko näin valtaviin ylläpitokuluihin varaa siltikään, vaikka puolustusbudjettia on tarkoitus kasvattaa nykyisestä noin 3 miljardista 4,5:een vuoteen 2022 mennessä.

30 vuotta on joka tapauksessa nykyisille koneille kelpo ikä, ja uusien pitäisi olla toimintakykyisiä aina 2050-luvulle asti, joten kyseessä on joko investointi hyväksi koeteltuun tekniikkaan tai pitkälle tulevaisuuteen.

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaana tuen Puolustusvoimien hävittäjähankintaa siinä muodossa kuin asiantuntija-arvioinnin perustella katsotaan hyväksi, kunhan suunnitellussa kustannuskehyksessä (7–10 miljardia) pysytään.

Kirjoitin aiemmin asiasta jutussani ”Häivähdys hävittäjähankinnoista”.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Hävittäjähankinnat ja ilmaismainonnan immelmannit

Väkivallan estetisoiminen vihloo monen ammattisotilaan silmää, sillä sotilas jos kuka tietää, kuinka kurjaa sotiminen on. Sen sijaan poliitikot ja kansalaiset eivät asiaa aina ymmärrä, ja siksi myös propaganda uppoaa heihin kuin kuuma lusikka voihin.

Kansalaisten hurratessa en tietenkään uskalla väittää, että lentonäytöksissä mitään vikaa olisi. Ilmassa liikehtivät peltilinnut ovat teknisen osaamisen todellisia taidonnäytteitä, ja siksi myös minä kävin katsomassa Kaivopuiston ”Suomi 100” -ilmailunäytöksen.

Asian pihvin muodostavat edessä olevat hävittäjäkaupat. Olin myös Pirkkalan lentoasemalla, kun ensimmäiset neljä Hornetia laskeutuivat Suomeen syksyllä 1995. Kaupanteon aikaan silloinen puolustusministeri Elisabet Rehn sai kyydit hävittäjän takaohjaamossa, ja ilmeisesti lennettiin hiljaa ja matalalla toisin kuin Kaivopuiston lentonäytöksessä. Muutoin olisivat olleet eväät mekossa.

Vihreiden Heikki Hiilamo, joka sittemmin palkittiin professorinviralla, kirjoitti kollegansa kanssa noihin aikoihin teoksen Aavelasku (1994), jossa hän arvosteli kovin sanoin Hornet-hankintaa. Monien vihervasemmistolaisten ideoiden tavoin on tuokin kannanotto ajan myötä paljastunut mädäksi. Hävittäjät ovat osoittautuneet tuiki tarpeellisiksi ilmatilaloukkausten torjunnassa.

Ilman hävittäjälaivueita tässä maassa ei olisi ilma-asetta ollenkaan. Kuljetuskopterit kuuluvat maavoimille ja toimivat kenraalien kulkuvälineinä. 1970-luvun lopulla ostetut Hawk-harjoituskoneet puolestaan ovat treenausta varten ja uusimisen tarpeessa nekin.

RAF:n Red Arrowsin esiintyminen maassamme kertoo Suomen ja brexit-Britannian hyvistä suhteista. Foto: J.H.

Ilmatilanhallinta on osoittautunut tärkeäksi sekä maa- että merivoimille. Kenraaliluutnantti Heikki Nikunen kirjoitti teoksessa Suomen ilmavoimat 90 vuotta (2008, s. 28), että ”[s]otakokemukset ovat osoittaneet laatuun panostavan ilmatilan hallinnan olevan välttämättömyys maan turvallisuuden kannalta. Ellei offensiiviseen vastailmatoimintaan pystyviin ilmavoimiin ole panostettu, ovat kaikki muut puolustusinvestoinnit, suuretkin, osoittautuneet turhiksi.”

Mitä siis Hornetien tilalle? Vastaus ratkeaa sekä sotilaallisten, teknisten, taloudellisten, kaupallis-teollisten että poliittisten valintojen tuloksena. Ratkaisijan roolissa ovat poliittiset tekijät.

Tämä näkyy jo hallituksen esittämissä tarjouspyynnöissä, jotka lähetettiin vain länteen. Venäjälle ja Kiinalle ei tarjouspyyntöä esitetty, perustelluista syistä.

Hankinta on ensisijassa hallitusten välinen, vaikka yritykset markkinoivat ja myyvät itse koneet. Mahdollisia toimittajamaita ovat Ranska, Ruotsi ja Yhdysvallat sekä monikansallinen Britannian, Espanjan, Italian ja Saksan konglomeraatti, jonka kirjeluukkuna toimii EU-eron partaalla oleva Britannia.

Myynti-into näkyi Kaivopuistoon pystytettyjen markkinointikojujen runsaudessa. Avokätisin oli ranskalainen Dassault, joka jakoi Hankkijan värisiä kesäkasseja ja lippalakkeja Rafalensa tueksi.

Toiseksi anteliain oli Lockheed Martin, joka oli valmistuttanut sinivalkoisia Suomen lipulla koristeltuja F-35-lippiksiä isokorvaisten kahdeksanvuotiaiden päähän pantavaksi. Kolmanneksi tuli Eurofighter GmbH, joka oli tuonut Café Ursulan kupeeseen Typhoon-hävittäjän näköisen mallin.

Laihinta antia edusti Boeing, jonka maataisteluasemilta jaeltiin vain taiteltavia paperilennokkeja. Poissaolollaan loisti Saab, jonka ständi ei osunut ainakaan minun tutkaani (löysin mainosnäyttelyn myöhemmin Suomen ilmailumuseosta Vantaalta).

Suomessa harvoin nähty Red Arrows vei koko show’n saaden kaiken huomion. Foto: J. Hankamäki.

Huvittavaa markkinointiponnistuksissa on, että koneiden hankintaa eivät ratkaise mainoslahjoilla voidellut kansalaiset, vaan asia tipahtaa korkeampien henkivoimien käsiin. Kansalaisten vaikutusvalta rajoittuu siihen, että me voimme äänestää vaaleissa puolueita, jotka joko kannattavat tai vastustavat suurta asekauppaa.

Hankinnan on voivoteltu maksavan useita miljardeja, mahdollisesti noin 40–80 miljoonaa euroa per kone, riippuen aseistuksesta, maajärjestelmistä ja ajantasaistuskustannuksista. Asiasta alkanee jälleen aprikointi, joka koskee kysymystä, ”miten monta päiväkotia summalla saataisiin”.

Vertailun vuoksi on hyvä muistaa, että eduskunnasta löytyi suopeutta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokuluihin noin 1500 miljoonan verran, vaikka hallitus on sitoutunut monikymmenkohtaiseen maahanmuutto-ohjelmaan, jossa luvattiin noudattaa tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Pakolaisten vastaanottokeskuksiin ja muihin maahanmuuttokuluihin humahti siis jo vuonna 2015 yhden hävittäjälaivueen hinta.

Voidaankin kysyä, mitä järkeä on mölytä ilmatilassa entistä vahvemmilla kerosiinimuskeleilla, kun hallitus on päästänyt ja päästää maahamme raja-asemien kautta kymmeniä tuhansia laittomia maahanmuuttajia, joita se sanoo ”paperittomiksi”. Heistä osa on Lähi-idästä tulevia sotilaskarkureita, mahdollisesti myös ISIS:in kouluttamia potentiaalisia terroristeja.

Niinpä on kysyttävä, kannattaako tulevaisuuden sodankäyntiin varautua huipputeknisillä aseilla, kun nykyajan hybridisotia käydään pakolaisuuden verukkeella toimeenpantavalla miehityksellä, verkkohyökkäyksillä ja median truuttaamalla maahanmuuttopropagandalla, jonka levittämiseen myös kotimainen valtamedia on saatu mukaan osana nurin käännettyä ”yhteiskuntavastuuta”.

Pahinta on, että aseelliset hyökkäykset, väestöpoliittiset invaasiot ja infosota eivät ole toisensa pois sulkevia vastakohtia. Muiden muassa Venäjän soveltamat taktiikat osoittavat, että ne kaikki tukevat toisiaan, ja siksi myös Puolustusvoimien tehtävät ja kulut kasvavat.

Kenraalit joutuvat katselemaan tätä menoa kallella kypärin, jos poliittinen valta, jolle armeijan toiminta on alistettua, toimii kansakunnan etua vastaan antaen siirtolaisuuden pilata ulkopolitiikkamme keskeisen tuloksen. Se on, että maassamme ei ole suuria etnisiä ristiriitoja.

Mikäli tämä väestömme sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen perustuva tulos mädätetään humanitaarisuuden verukkeella toteutettavalla maahanmuutolla, perheiden yhdistämisillä ja terroristien virtaamisella rajojen yli, ei vahvimmistakaan aseista ole mitään hyötyä.

Brittilentäjien temput olivat ällistyttäviä. Foto: J. Hankamäki.

Aseellista maahanmuuttoa vastaan uskon Suomen varustautuvan jatkossa joko F-35-häivehävittäjällä tai Saab JAS 39 Gripenillä.

Kalliiksi moititun F-35:n hinta on lähtenyt jo laskuun, kiitos Donald Trumpin esittämän uhkauksen, jonka mukaan Yhdysvallat peruu tilauksia, ellei hinta laske. Valmistaja ei voi kääntää kehityskuluja ja voitonpyyteitään myöskään Suomen maksettaviksi, sillä Yhdysvaltain hankintaperuutukset kiristävät kilpailua ja lisäävät painetta myydä koneita ulkomaille.

Gripenillä taas on puolellaan edulliset käyttökustannukset, ketteryys ja toimitusmaa, jonka kanssa Suomi tekee yhteistyötä suhteessa Natoon.

Kolmannelle tilalle tulee Boeingin kehittelemä Super Hornet, jota lobbaamaan firma on saanut amiraali Juhani Kaskealan. Hänen mukaansa koneen etuna ovat valmiit ja yhteensopivat maajärjestelmät. Muutoinkin hankinta muistuttaisi Letukan vaihtamista samanlaiseen uuteen.

Laivaston miehenä Kaskeala tarkoittanee ”valmiilla maajärjestelmillä” myös Yhdysvaltain lentotukialuksia, joilta Suomen Hornetit voisivat toimia kriisin iskiessä. Muilla koneilla tätä etua ei ole. Ja onhan meillä toki isäntämaasopimuskin.

Kilpailun todennäköisiä häviäjiä ovat Rafalet ja EU-vetoiset Eurofighterit. Rafalet karsitaan samasta syystä, joiden vuoksi jo Elisabet Rehn joutui toteamaan ranskalaisherroille ”I am so sorry” 1990-luvulla. Eurofighterit puolestaan häviävät massiivisuutensa, monikansallisuutensa ja tuotannon päällekkäisyydestä johtuvan kalleutensa vuoksi. Eripuraa löytyy jo EU:sta, joten olisi ihme, mikäli kiistoja ei syntyisi yhteisistä aseista. Mitäpä ”eurohävittäjää” tässä enää tarvitaan, kun EU-yhteistyö on jo hävittänyt valtioilta lähes kaikki eurot?

Fouga Magisterit ovat ilmojen Citroëneja. Kuvassa Suomen kaikki jäljellä olevat lentokuntoiset. Foto: J.H.

F-35:a lukuun ottamatta kaikki muut ovat neljännen sukupolven koneita, joten häivekoneiden hankkiminen olisi aito investointi uuteen. Venäjällä saatetaan hieman jopa kavahtaa Suomen mahdollisuutta lentää Pietarin ilmatilassa näkymättä paikallisen lennonjohdon tutkassa. Venäjällä itsellään ei ole mitään vastaavaa, paitsi paperilla, juuri siinä muodossa, jota oli tarjolla myös Boeingin teltassa.

Venäjän tekemien ilmatilanloukkausten torjumiseen taas kone, joka näkyy ja kuuluu selvästi, voisi olla paras vaihtoehto. Rauhan aikana tapahtuvan yliäänipamauttelun idea näet on, että niin näkyvyys kuin kuuluvuuskin tulevat ”harpuin, huiluin ja psalttarein” selviksi myös siviileille ja julkiselle sanalle. Hyökkäyskoneeksi rakennettua häivekonetta Suomi ei välttämättä tarvitse.

Eräs periaatteellinen kysymys on, mitä laittaa koneiden polttoainetankkiin, kun öljyvarat ehtyvät ja luontoperäisiä hiilivetyjä ei riitä edes kaikkein tärkeimpään, eli asekuormien lennättämiseen. Ei tarvitse ihmetellä Helsinki-Vantaalla omaa balettiaan esittävien kerosiinikuormureiden kylkeen maalattuja mainoksia, joiden mukaan ”bioenergy is our passion”.

Toinen periaatteellinen kysymys on, voitaisiinko ground attack -toiminta hoitaa maasta ohjattavilla lennokeilla, jotka vaikuttavat olevan kaikkein uhkaavimpia aseita nykyajan sodankäynnissä: maan ja ilman häilyvässä rajapinnassa. Ja kannattaisiko varsinaista ilmapuolustusta varten jakaa olalta ammuttava IT-ohjus jokaiselle suomalaiselle?

Mikään ei vanhene niin nopeasti kuin jokin uusi. Tämä koskee, paitsi päivän sanomalehtiä, myös sotatekniikkaa. Sofistikoituneet aseet menevät usein rikki, kuten Helsingin raitiovaunut ja NH-90-helikopterit, joista oli yhteen aikaan käyttökunnossa vain 30 prosenttia.

Sodan olemus on, että vika yllättää juuri silloin, kun tilanne on pahimmillaan. Yllätyksen olemus taas on se, että siihen ei ole huomattu varautua lainkaan. Siksi en ihmettele, vaikka myös hävittäjähankinnassa jokin yllättäisi.

---

Lisäys 19.6.2017: Suomen Kuvalehti ja markkinoinnin professori Henrikki Tikkanen plagioivat tämän kirjoitukseni sisällön 19.6.2017 julkaisemassaan jutussa ”Hei somettaja, osta hyvä hävittäjä! Asekauppiaat mainostavat nyt myös tavallisille ihmisille” sen jälkeen kun MV-lehti (17.6.2017) ja Oikea Media (18.6.2017) olivat julkaisseet juttuni sivuillaan.
Totean tapauksen johdosta, että enemmänkin saa varastaa, mutta alkuperäisen lähteen ja ajatusten alkuperäisen esittäjän mainitseminen olisi suotavaa myös siinä tapauksessa, että ideavaras on valtamedia.

He pussasivat Putinia pepulle

Donald Trumpin valinnasta johtuva voimasuhteiden muutos alkaa näkyä Euroopassa, sillä Suomi ja Ruotsi ovat aloittaneet lohen loimutuksen Venäjän kanssa. Ruotsin pääministeri Stefan Löfven sanoi eilen tavoittelevansa aiempaa ”sovittelevampaa suhdetta” Venäjään. Putin puolestaan ilmoitti saapuvansa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhliin kuin palava bensavana. Sergei Lavrovin kanssa hän lappaakin täällä kuin autonomisessa protektoraatissa.

Niinistö taas on ainoa EU:n valtionpäämies, joka rupattelee Putinin kanssa puhelimitse ja vierailee tuon tuostakin Moskovassa tai lähettää sinne jonkun ministerinsä. Tällaisessa myönnyttelyssä on vaaransa, sillä Putin on kuin suomalainen sinapinsyöjä. Kahta hän ei vaihda: Ukrainaa eikä Syyriaa.

Sitä paitsi Venäjä on siirtynyt reaalipolitiikan tekoon, jossa ei noudateta eikä uskota muuta kuin sotilaallista pelotetta ja vallan käyttöä. Perustelin jo tässä, tässä, tässä ja tässä, miksi EU-maiden ei pidä myöntyä Venäjän vallanhalulle ja miksi EU-valtiot eivät saa alkaa liiaksi sooloilla Venäjän kanssa.

Aivan omituinen oli Maanpuolustuskorkeakoulun entisen strategin ja professorin Alpo Juntusen joulukuinen kannanotto, jonka mukaan Suomen ainoaksi mahdollisuudeksi jää tehdä sotilasliitto Venäjän kanssa. Uudesta YYA-sopimuksesta seuraisi käytännössä potkut Euroopan unionista ja liittyminen Valko-Venäjän seuraksi Euraasian unioniin.

Juntusen mielipide voidaan ymmärtää ulkopoliittiseksi hämäykseksi, ironiaksi tai epätoivon ilmaukseksi, tai sitä voidaan pitää yrityksenä tavoitella lisää määrärahoja Suomen omille Puolustusvoimille. Huolen herättäminen toimii tässä suhteessa hyvin.

Tammikuun uutistyhjiössä monet näkevät tilaisuutensa, vähän niin kuin sotilaallisessakin tyhjiössä. Niinpä Stefan Löfvenin eilinen kannanotto voidaan nähdä samassa valossa. Yleisestä asevelvollisuudesta luopuneessa Ruotsissa yritetään nyt kerätä puolustustahdon rippeitä, ja Venäjää tyynnyttelemällä halutaan voittaa aikaa varustautumiseen ja toimintakyvyn palauttamiseen entiselle tasolle.

Tässä tehtävässä ulkovaltojen myönnyttely ja puolustuskyvyn aliarviointi eivät tosin toimi kovin hyvin. Ne pikemminkin lietsovat tappiomielialaa. Tasan neljä vuotta sitten Juntunen väitti, että Suomen puolustus kestäisi vain ”muutamia tunteja”, ja tällä mielipiteellään hän myötäili Ruotsin puolustusvoimien komentajaa Sverker Göransonia. Myös näissä kannanotoissa voidaan nähdä halua vaikuttaa armeijoiden määrärahaleikkauksiin.

Jatkuvasti käynnissä oleva keskustelu ja sen synkistyminen ovat merkkejä Nato-oven narisemisesta kiinni. On varmaankin totta, että aseet käsistään antavista Suomesta ja Ruotsista ei olisi toistensa tukijoiksi, mutta yhtä varmaa on, että molempien liittoutuminen Venäjän kanssa merkitsisi Venäjän pääsyä päämääränsä Suomenlinnan valtauksen metodilla: laukaustakaan ampumatta.

Sellaisen valtion kanssa ei pidä flirttailla, joka rikkoo kansainvälistä oikeutta, käy informaatiosotaa vaikuttamalla muiden valtioiden vaaleihin ja polkee ihmisoikeuksia kuin tulpatonta mopoa. Tässä mielessä myös Suomen yritys järjestellä Yhdysvaltain ja Venäjän suhteita Trumpin ja Putinin tapaamista valmistelemalla kaatuisi Venäjän hyväksi samaan tapaan kuin Kekkosen-aikainen ydinaseettoman Pohjolan vaatiminenkin. Se saisi Suomen näyttämään ETYK-hotellilta, jonka hiihtokeskuksissa suojaudutaan aurinkolaseilla Venäjän tekemiltä kansainvälisiltä rikoksilta.

Missä ovat kunnon merirosvot?

Miinalaiva Pohjanmaa palasi eilen Somalian rannikolle suuntautuneelta partiopurjehdukseltaan. Lähes viisi kuukautta kestäneen tehtävänsä aikana miehistö otti kiinni kaikkiaan 18 merirosvouksesta epäiltyä, ja heidän aluksensa upotettiin.

Koska purjehdus maksoi Suomen valtiolle 11,5 miljoonaa euroa, yhden merirosvon kiinni saamisen hinnaksi tuli noin 639 000 euroa. Kaikkien suureksi pettymykseksi nämäkin lierot jouduttiin päästämään vapaiksi, eikä heitä saatu sen enempää mihinkään lailliseen tuomioistuimeen kuin syyteharkintaankaan, sillä ”mikään maa ei halunnut ottaa merirosvoja vastaan”.

Asiaa pahentaa, että alueella toimivat merirosvot ovat poikkeuksellisen julmia. He ottavat ohi kulkevien kauppalaivojen matkustajat ja miehistön panttivangeiksi ja vaihtavat heitä rahaan. Ennen vanhaan merirosvot tappelivat ainoastaan ryöstösaaliista toisiaan ja niiden omistajia vastaan. He purjehtivat kunnon merirosvolaivalla, jossa oli mastot, purjeet ja pääkallolippu.

Merirosvoilla oli myös herrasmiestapoja sisältävä ”Säädöstö” (The Code), kuten tiedetään Johnny Deppin tähdittämistä The Pirates of Caribbean -elokuvista. Sen sijaan Somalian merirosvot liikkuvat kalastusaluksiksi naamioiduilla moottoriveneillä ja tekevät rikoksensa kansainvälisillä vesillä tuomioistuimia vältellen, vaikka heidän veneensä voitaisiin ampua pillun päreiksi yhdellä rantapyssyn tai laivakanuunan hönkäyksellä.

Perusfilosofiani mukaan kansainvälisyyteen uhratut rahat menevät poikkeuksetta hukkaan. Myöskään miinalaiva Pohjanmaan koulutuspurjehduksella ei ollut mitään merkitystä oman maamme puolustamisen kannalta. Niinpä Suomen Puolustusvoimien tulisi ampua ulkomaalaisia ainoastaan Suomen rajojen sisäpuolelta.

J. Sakari Hankamäki
alikersantti, res.

Suomen lopettaminen

Suomen lähes kaikki puolustusmäärärahat hupenivat 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa kahden suuren panssarilaivan rakentamiseen. Kalliin ja tuohon aikaan edistyksellisen asevarustelun vuoksi Suomen armeijan kehittäminen jäi pitkäksi ajaksi retuperälle. Toinen laivoista upposi Hankoniemen edustalle ajettuaan peiteoperaatiossa miinaan 13.9.1941, minkä jälkeen toinen ajettiin piiloon Kotkan edustalle, kunnes se sodan jälkeen jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliittoon.

Korkeasti kehittyneet ja kalliit aseet eivät sovi kovin hyvin pinta-alaltaan laajan ja harvaan asutun maan puolustamiseen. Ne on pian ammuttu ilmaan tai sieltä alas. Myöskään suppeat nopean toiminnan joukot ja ammattiarmeija eivät riitä Suomelle. Sodankäynnin teknistyminen ei poista tavanomaisen armeijan tarpeellisuutta, mutta se luo kyllä lisävaatimuksia puolustukselle. Siksi on perusteetonta ajaa alas reserviläisjoukkoja ja luopua vaivihkaa yleisestä asevelvollisuudesta. Mitä enemmän luotetaan siihen, että tulevaisuudessa käydään vain taloudellista tai informaatiosotaa, sitä korkeammaksi perinteisen sodan riski kasvaa.

Eräs toinen historiallinen virhe 1930-luvun määrärahasupistusten ja hienojen hankintojen lisäksi oli sodanjohdon päätös kutsua suuri osa rintamamiehistä kylvötöihin kevätkesällä 1944, juuri ennen Kannaksen suurhyökkäyksen alkamista. Vastaavia virheitä edustavat nykypäivänä päätös liittyä Ottawan miinakieltosopimukseen ja Puolustusvoimien vahvuuksien ja resurssien heikennykset.

On kenties oikein lähteä oletuksesta, että tulevaisuudessa ei käydä niin sanottua rintamasotaa. Nykyaikaisessa sodankäynnissä ei ole tarkoitus tuhota sen enempää siviilejä kuin sotilaitakaan vaan lamauttaa yhteiskunnan toimintoja. Mutta on myös väärin kuvitella, että sodankäynti koostuisi pelkästä strategisesti tärkeiden kohteiden suojelusta, jota toteuttavat hämähäkkimiesten tavoin seinänvierustoja kiipeilevät trikoosukkasotilaat. Sen sijaan tulevaisuuden sodankäynnissä jokaisen on puolustettava itseään. Tämän vuoksi sotilaskoulutus pitäisi antaa jokaiselle kansalaiselle eikä vähentää reserviläisten määrää.


Sota on korkein laki

Kansanedustajat saivat viime viikolla eteensä valtion uuden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon. Aina kun eduskunnassa käsitellään Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, kenraalit saavat lisää harmaita hiuksia. Mistä tämä johtuu?

Politiikka on erilaista kuin sodankäynti siksi, että politiikka perustuu vapaisiin valintoihin – sodankäynti ei. Eduskunnassa voidaan tehdä esimerkiksi sosiaali- ja työvoimapolitiikkaa, jonka perustana ovat suhteellisen vapaat poliittiset valinnat. Sen sijaan puolustuspolitiikan tarve ei perustu vapauteen vaan äärimmäisiin pakkotilanteisiin ja niiden uhkaan. Tämä merkitsee, että puolustuspolitiikkaa tehdään väistämättömien syiden vuoksi, joissa valinnanvaraa ei ole – muuta politiikkaa taas vapauden ilmentämiseksi ja joskus jopa huvin tai hauskuuden vuoksi.

Politikoimaan tottuneet edustajat voivat erehtyä luulemaan, että sodan ja rauhan kysymykset ovat heidän päätettävissään. Myös perustuslaki (11.6.1999/731) erehtyy siinä suhteessa, että sen mukaan sodasta ja rauhasta päättää tasavallan presidentti eduskunnan suostumuksella (93 §). Todellisuudessa poliitikot eivät päätä siitä. Vihollinen päättää, milloin sota alkaa. Poliitikot päättävät vain sotatilan tai rauhantilan julistamisesta. Tämän vuoksi näkemys, että poliitikot voivat ratkaista aseellisen maanpuolustuksen tarpeen, on väistämättä virheellinen.

Eduskunta ei siis voi paljoa politikoida puolustusmäärärahojen tarpeellisuudella, mikäli itsenäisestä Suomesta ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta halutaan pitää kiinni. Sota on ylin laki. Eduskunta voi vain miettiä, minkä verran puolustusresursseja lisätään tai vähennetään.


Oi kaunis Johanna, älä usko marsuihin

Eduskunnan asennoituminen Suomen aseelliseen puolustamiseen näyttää surkealta. Tuhopuolue vihreiden sirkeäsilmäinen helsinkiläisedustaja Johanna Sumuvuori sumutorvesi puheenvuorossaan, että ”tilanteessa, jossa maa on syvässä taantumassa, on puolustusmenojen pysyvään kasvuun sitoutuminen kestämätöntä”. Paljon kestämättömämpää lienee kuitenkin se, jos puolustus ei kriisitilanteessa kestäisi.

On kummallista, että hallituksessa voi istua puolue, joka noin selvästi asettuu puolustusministeri Häkämiehen esittämiä indeksikorotuksiakin vastaan. Häkämiehen mukaan ilman korotuksia yksi varuskunta joudutaan jälleen sulkemaan, ja hänen ehdotuksensa myös naisten kutsumiseksi vapaaehtoisesti aseisiin väestökadon paikkaamiseksi on täysin perusteltu. Kun vihreät todennäköisesti asettuvat vastustamaan myös kuudennen ydinvoimalan rakentamista, on lähtöpassit hallituksesta jaettu.

Perussuomalaiset sopisivat paljon paremmin hallitusvastuuseen, aivan kuten Timo Soinin kanta osoittaa. Soinin mukaan puolustusmenojen leikkaukset pakottavat Suomea Natoon. Suunta voi olla oikea mutta määrärahaleikkauksilla pakottava menetelmä väärä. Omasta mielestäni Suomen olisi hyvä liittyä Natoon, mutta vain jos se ohjaisi lisäämään valtakunnan puolustamiseen ohjattavia menoja. Tämä on linjassa sen kanssa, mitä tuleva komentaja Ari Puheloinen on asiasta viime aikoina puhellut.

Vihreiden ohella myös demarit tekevät päätöntä politiikkaa pitäessään tavanomaisia puolustusmenojen indeksitarkistuksia ”käsittämättömänä arvovalintana”, kuten Jutta Urpilainen expressis verbis lausui. Ymmärrän tämän epätoivoiseksi yritykseksi tehdä oppositiopolitiikkaa, johon kuuluu se, että vastustaa täytyy. Laittakaa nyt toki kaikki Puolustusvoimien heikentämisen kannalla olevat pölvästit nimenne selvästi näkyviin, jotta ansionne pääsevät esiin, kun Suomi seuraavan kerran joutuu sotaan ja ihmisiä kuolee lumihankeen kouluttamattomuuden vuoksi.


Naisten Suomi

Oletteko muuten huomanneet, että politiikan järkevyys ja järjettömyys eivät riipu niinkään puoluekannasta kuin sukupuolesta. Esimerkiksi vihreissä absurdeja näkökantoja ovat esittäneet lähinnä naiset (Tuija Brax Lex Nokiaa, sähköistä äänestystä ja kansalaisten nettitarkkailua edistävillä toimillaan, Sirpa Hertell perussuomalaisten ajojahdillaan ja Johanna Sumuvuori tässä kirjoituksessa kerrotuilla mielipiteillään).

Miehet ovat olleet paljon järkevämpiä, esimerkiksi vihreissä Jyrki J. Kasvi ja Osmo Soininvaara nettisensuuria arvostellessaan. Demareissa monilla miehillä, kuten Kari Rajamäellä, on järkevän kriittinen maahanmuuttokanta, kun taas puolueen naiset juoksevat päätä pahkaa sen tapaisten tasa-arvohankkeiden perässä, joilla poljetaan kantaväestön etuja. Samoin kokoomuksessa älyttömyyksiin ovat langenneet lähinnä naiset, esimerkiksi Suvi Lindén nettisensuurin ja Lex Nokian edistämisellään ja Anne Holmlund laiminlyömällä aselain tarkennukset. Sen sijaan miesten otteet ovat olleet paljon vastuullisempia, kuten Jyrki Kataisen ja Jyri Häkämiehen toimista nähdään.

Naiset eivät juuri koskaan myöskään hyökkää, puolusta eivätkä laadi valtaussuunnitelmia tai strategioita (paitsi ollessaan feministejä, jolloin he puolustavat itseään), vaan he yleensä vain myöntyvät, sovittelevat ja antavat periksi. Lyhyesti sanoen: naispoliitikot ovat miehiä huonompia johtajia ja neuvottelijoita.