Valtionyhtiöiden strategia on isännättömän pääoman tragedia

EU-komission puheenjohtaja, hieno rouva Ursula von der Leyen on selitellyt saksalaisten kaasuahdinkoa sanomalla, että Venäjä kiristää Eurooppaa energialla.

Pitää varmaan paikkaansa. Mutta se ei tarkoita, että Venäjän strategit olisivat tyhmiä. He ovat vain häikäilemättömiä. Röyhkeitä he ovat nyt, kun on avoin konflikti, tekisi mieleni sanoa: alkava maailmansota.

Saksalaiset ovat itse olleet tyhmiä tehdessään valtiostaan kaasukammion, josta kaasua imetään nyt pois. 

Oliko pakko korvata ydinvoima hiilellä ja heittäytyä Venäjän käsivarsille? Ei ollut. Silti Saksassa tehtiin niin: vihreän mutta todellisuudessa sysimustan ja hiileen pohjautuvan energiapolitiikan vuoksi.

Jo 1990-luvun James Bond -elokuvista olisi voinut oppia, että Uralilla, Kaukasuksella tai Etu-Aasiassa saattaa syntyä poliittinen kriisi, jonka tuloksena kaasuputket pannaan kiinni, ja keskuslämmitys kylmenee Keski-Euroopassa.

Tyhmimpiä Suomessa puolestaan olivat ne poliitikot ja yritysjohtajat, jotka haalivat haltuunsa etupäässä hiilivetyihin perustuvan Uniperin osake-enemmistön. He tuhlasivat Fortumin sähköverkkojen myynnistä saamansa 9,3 miljardin euron tulot hukkainvestointeihin, joihin liittyi korkea poliittinen ja taloudellinen riski.

Se on kuin olisi myynyt maansa ja ryhtynyt torppariksi.

Kuvio alkoi tietenkin ”jo oman maalin takaa”.

Syyllinen kardinaalivirheeseen on Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta, joka vuonna 2013 poisti Fortumilta strategisen intressin ylläpitää sähköverkkoja.

Sähkölankojen myynnin siunasivat omistajaohjausministeri Pekka Haavisto (vihr.) ja Jan Vapaavuori (kok.), joiden poliittinen ura jostakin syystä jatkuu.

Pääministeri-toimitusjohtaja Juha Sipilä (kesk.) puolestaan vaati valtion omistusten laittamista tuottamaan, ja Fortumin näin ripitetty johto totteli. Niinpä se kylvi rahat pöllämystyneenä pitkin peltoja: ostelemalla voimaloita Venäjältä ja kaasukraanoja Saksasta.

Taustalla oli sinisen ja vihreän lippalakin lisäksi myös punaista väriä, sillä Paavo Lipposen (sd.) ja Eero Heinäluoman (sd.) vasemmistoäänenpainot Nordstream-kaasuputkien hyödyntämiseksi olivat vaikuttavia (katso video).

Viimeisen kirsikan katastrofien kakkuun tarjosivat Uniperin huonot jakelusopimukset. Niiden pohjalta yhtiö joutui lopulta ostamaan kaasua 700 % nousseeseen markkinahintaan ja myymään sitä kuluttajille kiinteään sopimushintaan.

Selvää on, ettei sellaisesta hirttosilmukasta voinut tulla mitään elävää ulos. 

Valtionfirmojen strategia on isännättömän pääoman tragedia, joka muistuttaa myös yhteislaitumen dilemmaa.

Poliittisen tahon ei ole pidetty sopivana puuttua suurten pörssiyhtiöiden yksittäisiin ratkaisuihin, kuten Uniperin ostoon, mutta toisaalta valtiolta vaaditaan käsi ojossa rahaa, kun jotain menee myttyyn.

Juuri tämä takaa turvallisen päänalusen valtioenemmistöisten yhtiöiden toimivalle johdolle ja hallitukselle.

Ensinnäkin ne voivat käyttää yrityksen liikevoitot huonoihin investointeihin, kun yksityiset sijoittajaomistajat eivät ole vaatimassa niitä itselleen osinkoina. 

Toiseksi operatiivinen johto katsoo olevansa suojassa kritiikiltä, sillä laiska johtaminen ei ole laitonta, ja strategisesti tärkeän firman mennessä alamäkeen valtio maksaa tappiot pakon edessä. 

Näin valtion yritys munii kultamunia johtajilleen ja laittaa kansalaiset maksamaan päivällisensä Kämpissä.

Lopputuloksena on Musta Pekka, joka jää jonkun pelaajan käteen. Tällä kertaa se osui talousasioista mitään ymmärtämättömälle Tytti Tuppuraiselle (sd.), joka oli sattunut päätymään omistajaohjausministeriksi jatkuvasti pyörivässä ministeriruletissa.

Neuvottelutaitoja ei onneksi tarvittu, sillä suomalaisten osaksi jäi suostua saksalaisten sanelemiin osto- ja muihin ehtoihin. Tuppuraisen tehtäväksi jäi näytellä, että hänellä oli vain vaatimaton sivurooli, ja ”ansiot” sekä ”vastuu” tuloksesta kuuluvat oikeastaan Sanna Marinille, joka laulatti puhelinlankoja lomaillessaan italialaisessa kartanossa... (Voi olisipa aina Sanna neuvottelemassa!)

Tytti Tuppuraisen suusta pääsi myös strutsinmunan kokoinen vaalivale hänen luvatessaan, että Uniperin pönkittämiseen ei käytetä veronmaksajien rahoja (tähänastista enempää).

Tosiasiassa Fortum rahoittaa karvaat tappionsa ja tulevat velanmaksunsa suomalaisten sähkölaskuissa, jotka ovat taatusti ”veronmaksajien rahoja”.

Sen lisäksi, että suomalaisilla maksatetaan muun maailman sosiaalikuluja, kehitysyhteistyötä, ”energiaköyhyyttä”, byrokratiaa, korruptiota ja muita menoja, saivat suomalaiset Fortumin yritysjohdolta ja valtio-ohjaajalta yhteensä noin 10 miljardin euron laskun. Professorit Rothovius & Tynkkynen voivat varmentaa suuruusluokan. 

Saksan sosiaalidemokraattinen hallitus puolestaan sosialisoi Fortumin Uniper-omistukset nimelliseen hintaan ja sai veto-oikeuden kaikkiin yhtiön asioihin. Lisäksi se jatkaa kaasun alennusmyyntiä saksalaisille lokakuuhun asti, vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista markkinataloudessa vaan DDR:ssä.

Vähintä mitä pitäisi tehdä, olisi hakea tulospalkkiot Fortumin pomoilta ja hallitukselta pois sekä säätää laki, jolla globaaleja kapitalisteja ja sosialistisia internatseja estetään pääsemästä lähellekään valtionyritysten johtopöytiä. Myös toimivan johdon liekanarua olisi lyhennettävä. 

Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta Suomen taloushistoriassa, kun muutama harhalaukaus upottaa suuryrityksen. Stockmann menetti kaiken varallisuutensa Venäjän-seikkailuissa. Nokian luurit vaikenivat kuin hipaisusta, kun tehtiin väärä arvio kosketusnäyttöjen suosiosta. Finnair odottaa nyt joko pudotusta tai rajua saneerausta länteen päin lentäväksi yhtiöksi. Hop, Skop, Kop, Syp, Sonera...

Fortumin ja Uniperin onnettomuus ei johtunut mistään ”joukkosokeudesta”, kuten vasemmistolehdistö ”kansainvälistymistä” puolustellen väittää. Se johtui poliittista ja taloudellista valtaa käyttäneiden henkilöiden tietoisesti tekemistä päätöksistä, joiden takana oli monikulttuuri-ideologista jauhotusta.

Strategisesti tärkeiden yritysomistusten globaali leviäminen on osa kansallisesti vaarallisen liittovaltiopolitiikan kierrettä, joka päätyy kurjuutta jakavan valtiososialismin kuiluun. 

Näin kapitalismi todellakin luo kumoutumisensa edellytykset, ja tuloksena myös EU:sta on kurinpitovaltio, jossa yksimielisyys on voimaa ja erimielisyys kansanvallan häirintää!

Sivullisena sitä joskus ihmettelee, millaisia paukapäitä päästetään merkittäviin johtaviin asemiin yhteiskunnassa.

Nykyhallitus on lihottanut Suomen valtionvelat, jotka hipovat nyt 135 miljardia euroa. Tuloksena valtiontalouksien rahoituskriisistä, euroalueen kroonisista valuvioista, koronakriisistä ja Putinin aloittamasta sodasta on todennäköisesti valtioiden joukkohaaksirikko, jossa EU-valtiot kuristuvat omiin pakotteisiinsa sekä Venäjän käyttämiin kiristyskeinoihin. Lopulta valtiot kaatuvat dominopalikoiden tavoin. 

Pahinta on, että kiristyvällä verotuksella ja muilla pakko-otoilla valtiot romuttavat myös kansalaistensa yksityiset taloudet.

Ukrainan sota on vasta alkua, ja yhtenäisenä näyttäytynyt EU murenee sitä mukaa kun kansalaisille tulee pimeä ja kylmä. Tilanne ei ole siis ollenkaan valoisa.

Jopa täydellinen tuho pelastaa uppovelkaisen Suomen ja muut Euroopan unionin kehitysmaat meneillään olevalta moraaliselta rappiolta paremmin kuin hyperinflaatio tai mikään ”pelastuspaketti”. Onpa sitten tasainen pohja, jolta aloittaa itsenäisten kansallisvaltioiden rakentaminen.

 

Aiheesta aiemmin

Fortumista uusi Sonera

Finnairista uusi Nokia

Optioiden kirous

Stockmann-Suomi

Nokian kaappaus  

Yritysten kannattaisi kilpailuttaa johtamispalvelunsa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle 

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat talousmetsiä luonnosuojelualueiksi – Perustuslallinen omaisuudensuoja vaarassa

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät 

Vihreät saavat meret kiehumaan  

Valtion omaisuuden myynneillä pohjustetaan liittovaltiota

Liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin toimet ovat saaneet kovaa kritiikkiä hänen koko hallituksessa olonsa ajan, ja ansaitusti. Nyt hänen toimintansa laillisuus aiotaan selvittää perustuslakivaliokunnassa.

Berner kuuluu epäilemättä niihin ministereihin, jotka muistuttavat maahanmuuttoministerinä pahasti epäonnistunutta Astrid Thorsia. Hänen halunsa kaupustella valtion omaisuutta tuo etsimättä mieleen kaiken sen, mitä on sanottu lypsävien lehmien lopettamisesta.

Katselin huvin ja harrastuksen vuoksi viimeviikkoisen Ylen A-Talk-ohjelman, jossa vieraina olivat Anne Bernerin lisäksi Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne, Posti- ja logistiikka-alan unionin PAU:n puheenjohtaja Heidi Nieminen ja pörssitoimittaja Eljas Repo.

Selväksi kävi, että Berner aikoo jatkaa valtion omaisuuden myyntiä laittamalla lihoiksi sellaisetkin yritykset, joilla on peruspalvelutehtävä (kuten Posti ja Valtionrautatiet) tai joilla on strateginen intressi (kuten Finnair).

Jo Digitan taannoinen myynti osoittautui huonoksi kaupaksi, sillä nyt Yle joutuu maksamaan jokaisesta lähettämästään bitistä ranskalaisomistuksessa olevalle firmalle, mikä on lisännyt kustannuksia ja hidasti aikoinaan myös teräväpiirtolähetysten käyttöönottoa. Fortumin sähköverkon myynti puolestaan on merkinnyt turvallisuuden ja huoltovarmuuden kyseenalaistumista, kun Caruna voi halutessaan laittaa sähköverkot solmuun.

Omaisuuden myynneistä on tullut todellisia lehmänkauppoja pelkästään taloudellisessakin mielessä. Suomen valtiolla ei olisi ollut vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulla juuri lainkaan velkaa, jos valtio olisi pitänyt yritysvarallisuuden omistuksessaan, totesi taloustoimittaja Seppo Konttinen teoksessaan Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009) viitaten erääseen Jaakko Kianderin aiemmin esittämään arvioon. Niin hyvin yhtiöt ovat tuottaneet.

Strutsinmunan kokoisen pullautuksen A-talk-lähetyksessä päästi suustaan Arvopaperi-lehden entinen päätoimittaja ja Taletumin osakkeenomistaja Eljas Repo surressaan sitä, miksi Suomeen ei saisi syntyä ”omistavia sukuja”.

Björn Wahlroosin tapaisiako omistajia Eljas Repo perää maahamme? Sopinee esimerkiksi, sillä juuri Sampo-Leonian yhdistyminen Mandatumiin rikastutti Björn Wahlroosia tolkuttomasti, niin että voidaan puhua ”Sammon ryöstöstä”. Kun Repo ketun häntä kainalossaan kaipaa omistavia sukuja Suomeen, hänen sopisi huhuilla heitä takaisin maanpaosta Ruotsista tai Portugalista!

Sitä paitsi julkista omistusta ja yksityistä omistajuutta ei tarvitse nähdä vastakohtina. Omistamista riittää kyllä kaikille, vain pääomasta on köyhässä maassamme pulaa.

Valtion kruununjalokivet tarjoillaan kultalautasella

Valtioiden omaisuutta on myyty kautta Euroopan alihintaan, jolloin ostajat ovat korjanneet suuria voittoja. Logiikka on seuraava: Ensin köyhdytetään valtiot eurojärjestelmän kautta, toisin sanoen riistämällä valtioiden rahapoliittinen itsemääräämisoikeus, takaamalla pääomien helppo siirrettävyys ja romuttamalla työllisyys valtioiden tappioksi. Kun valtiot on velkaannutettu pankeille, omaisuus myydään keinottelijoille pilkkahintaan.

Tuloksena syntyy juuri noita Eljas Revon tarkoittamia henkilöitä, jotka siirtävät ainakin osan liiketoiminnastaan veroparatiiseihin. Suomen valtionyhtiöiden kaappaajina ovat usein olleet ulkomaiset pääomanomistajat, jotka ovat saneeranneet ja pilkkoneet firmat sekä laittaneet työntekijät kilometritehtaalle, vaikka ei olisi ollut pakko.

En nyt tarkoita vain entisen Nokian ja nykyisen Microsoftin tapaisia yrityksiä, joissa on oikeitakin (ja osittain juuri uudesta omistaja-johtajuudesta johtuvia) kysyntäongelmia, vaan esimerkiksi Enson myyntiä ruotsalaisille.

Ruotsi onkin ollut paremmassa asemassa euroalueeseen kuulumattomuutensa vuoksi, sillä se pystyy myymään puunjalostusteollisuuden tuotteita euroalueen ulkopuolelle riittävällä, noin viiden prosentin edulla Suomeen verrattuna. Tämän tuloksena Ruotsin puunjalostusteollisuuden vientivolyymi on tonneissa mitattuna nykyisin noin kaksinkertainen Suomen volyymiin verrattuna, ja tehtaita lopetetaan Suomesta Stora-Enson sisällä.

Julkisessa sanassa asiasta vaietaan eurojäsenyyden pönkittämiseksi, aivan niin kuin julkinen sana vaikeni siitäkin paljon puhuvasta tosiasiasta, että Islanti veti EU-jäsenhakemuksensa vähin äänin pois.

Yövartijavaltiossa yöunet heikkenevät

Metsähallituksen yhtiöittämisen seurauksena laajoja maa-alueita alkaa todennäköisesti siirtyä ulkomaiseen hallintaan. Anne Bernerin tapaiset toimijat ajavat poliittisen vallan kautta vain kapean intressiryhmänsä, eli taloudellisten voitonsaalistajien, etuja. Nämä opit on kopioitu 1980-luvun anarkokapitalisteilta, joiden mukaan valtion pitää omistaa mahdollisimman vähän ja valtion tulee toimia ainoastaan ”yövartijavaltiona”.

Sellainen valtio, jonka kaivokset, pohjavedet, maa-alueet ja sähköverkot ovat vieraassa hallinnassa, ei ennen pitkää selviä enää edes tuosta ”ulkoisen turvallisuuden” vartiointitehtävästä. Kun valtioiden velkaantumispuskuri ja omaisuuden myyntipuskuri on käytetty eikä verojakaan voida korottaa tuottojen vähentymättä, jäljelle jää vain hyvinvointipalvelujen ja sosiaalietuuksien leikkaaminen, mikä puolestaan heikentää kotimaista kysyntää ja syventää lamaa johtaen pysyvään elintason laskuun ja hyvinvointivaltioiden romuttumiseen. Siinä menee sitten sisäinen turvallisuus.

Sikatimanttisina ”ratkaisuina” nähdään Alexander Stubbin tapaisten poliitikkojen näennäissyvälliset analyysit, joiden mukaan juuri näistä syistä liittovaltion muodostaminen on ainoa mahdollinen kehityssuunta. Tämän mukaan on välttämätöntä, että valtioiden velat katsotaan lopulta yhteisiksi ja että niitä ”lyhennetään” laskemalla liikenteeseen rahaa, eli ostamalla EKP:n toimesta valtioiden velkakirjat pois rahoittajilta. Tuloksena on inflaatioprosentin suuruinen tasavero kaikille.

Todellisuudessa tälle politiikalle on vaihtoehto. Se on Paavo Väyrysenkin esillä pitämä irtautuminen eurojärjestelmästä ja kansallisen itsemääräämisoikeuden palauttaminen rahapolitiikassa. Inflaatiota tulisi toki tätäkin kautta, mutta poliittista valtaa ei riistettäisi ylikansallisille organisaatioille niin kuin nyt.

Valtion kannattaa toimia sijoittajana

Valtion omaisuuden myynneillä on pohjustettu valtioiden toimintakyvyn halvaannuttamista ja siirtymistä keskusjohtoiseen liittovaltioon. Tämä kaikki tapahtuu humpuukimaisen savuverhon turvin, jonka levittämisessä media on luonnollisesti mukana, esimerkkinä nyt vaikkapa se, että valtion omaisuuden myyntihankkeita kutsuttiin tuossa edellä viitatussa Ylen A-Talkissa harhaanjohtavasti ”omistajaotteen terästämiseksi”!

Kansallisen omaisuuden myynti ei nauti minkäänlaista poliittista legitimiteettiä. Myös kaupustelun irrationaalisuus on ollut läpinäkyvän naurettavaa. On järjen ja julkisen edun vastaista, että valtio myisi esimerkiksi Postista sen tuottavat osat sijoittajille ja jättäisi omaan hallintaansa (eli verojen maksajille) vain tappiota tuottavat ja jatkuvia subventioita kaipaavat osat.

Niin toimivat saalistavat hyeenat: hymyilevät sudet. Siksi on paikallaan, että heidän toimiensa lainmukaisuus tutkitaan vähintäänkin perustuslakivaliokunnassa. Anne Berner on ajanut suorasukaisesti vain omien taustaryhmittymiensä etuja ja laiminlyönyt ministerinvastuun mukaisen velvoitteensa edistää julkista ja yleistä etua. Valtiolla on aina myös sosiaalipoliittinen intressi, turvallisuusintressi ja peruspalveluintressi, joten valtiota ei voi eikä pidä johtaa kuin Vallila Interioria.

Omaisuuden myynnin puolesta voidaan lausua enintään se, että valtiomme on velkaantunut eikä varaa lisäpanostuksiin juuri ole. Mutta myöskään julkisen omaisuuden myynneistä saatavilla kertatuloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja. Koska osinkotulot myyntien seurauksena vähenevät, omaisuuden myyminen johtaa köyhtymiskierteeseen, ja siksi budjettivajetta pitää hoitaa potkimalla käyntiin talouskasvua.

Koska lainaa saa alhaisella korolla ja koska yrityksissä valtion sijoitukset tuottavat korkokuluja paremmin, olisi perusteltua, että valtio alkaisi entistä laajemmin toimia osinkotuottoja ja arvonnousua tavoittelevana sijoittajana. Ainoa kestävä ratkaisu on sellaisen arvotuotannon luominen, joka tuo maahamme vientituloja.

Ongelmia ei voida ratkaista ajattelemalla samalla tavoin kuin niitä luotaessa

Valtioita ei voida johtaa samalla tavalla kuin liikeyrityksiä. Liikeyritysten pääasiallinen tehtävä on leipoa omistajilleen rahaa. Sen sijaan valtioilla on sosiaalipoliittinen intressi, johon sisältyvät muun muassa kansalaisten hyvinvointi ja turvallisuus. Niinpä Suomen valtiota ei pitäisi johtaa kuten Vallila Interioria.

Anne Berner kuuluu pääministerin ohella hallituskabinetin liikkeenjohdolliseen lahkoon. Sveitsiläis-suomalainen omistaja-johtaja tuli politiikkaan kepulaisista vallan katakombeista. Hän sai ministerinviran palkkioksi siitä, että hän Perheyritysten liiton puheenjohtajana pelasti pääministerin pallilta ja eduskunnasta pudonneen Matti Vanhasen yhdistyksen toimitusjohtajaksi. Berner on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja poliittisesti kokematon, aivan kuten nykyinen pääministerikin. Suomen kansalaisuuden Berner sai vasta tammikuussa 2015.

Kansanedustajaksi pyrkiessään Bernerillä oli hihassaan imagonkohotuskortti, eli lastensairaalan tukiyhdistyksen puheenjohtajuus, jota kukkahattutätien oli mahdotonta vastustaa. Varainkeruuprosessin käänteissä paljastui, että Berner valehteli kansalaisille väitteessään, jonka mukaan säätiö ei saa kiinteistöstä minkäänlaista tuottoa. Tosiasiassa säätiö oli sopinut 3,5 miljoonan vuosikustannuksista 30 vuoden ajaksi. 160 miljoonan kokonaiskuluista valtio antoi 40 miljoonaa ja HUS 40 miljoonaa yksityisten lahjoitusten ollessa 36 miljoonaa. Loppu 105 miljoonaa (3,5 x 30) tulee kiinteistön käyttäjältä HUS:ilta, joka puolestaan vuokraa lastensairaalan tarvitseman määräalan Kiinteistö Oy Uusi Lasten sairaala -nimiselle osakeyhtiölle. Osakeyhtiön osoitteeksi on puolestaan merkitty kaupparekisterissä Oy Vallila Interior Ab, Nilsiänkatu 15, 00510 Helsinki.

En puutu lastensairaalan syheröihin ja perheideologialla hehkuttamiseen tässä yhteydessä enempää. Huomautan vain, että minun laskujeni mukaan 40 + 40 + 36 + 105 miljoonaa = 221 miljoonaa, joten jonnekin katoaa 221 miljoonan tuloista rakentamiskulujen (160 miljoonaa) jälkeen 61 miljoonaa. – Ettei vain Bernerin firman kassakoneeseen tai hänen omiin taskuihinsa? Tarkempia lukuja voitte onkia esimerkiksi tässä paljastuskirjoituksessa viitatuista lehtiartikkeleista.

Anne Berner näyttää saavan oman bisneksensä kukoistamaan, paitsi että vuoden 2014 tilinpäätöstietojen mukaan myös Vallila Interorin liikevaihdosta katosi 91,5 prosenttia, vaikka liikevoitto kasvoi 5,1 prosenttia ja tulos nousi pakkaselta 696 tuhanteen. On kysyttävä, minne vaihto hävisi? – Ettei vain veroparatiiseihin?

Tiet ja taksit lihoiksi

Näillä jo kohtuullisesti julkisuutta saaneilla kysymyksillä ei olisi juuri tähän ajankohtaan sidottua merkitystä, elleivät ne liittyisi saumattomasti Bernerin tämänviikkoisiin poliittisiin aloitteisiin ja paljastaisi varainkähminnän olevan estotonta.

Anne Berner ei pidä normeista, sillä jo hallitustyöskentelynsä alkajaisiksi hän julisti normienpurkutalkoot, joiden tuloksena kauppojen aukioloajat vapautettiin kauppiaiden tappioksi. Kilpailullisista syistä puodit joutuvat pitämään uksensa avoinna yötä päivää ja päivät pääksytysten, vaikka kaupankäynnin tuottavuus on öisin ja pyhisin heikkoa korkeiden kustannusten takia.

Bernerin viimeisimpiä avauksia on taksitoiminnan sääntelyn poistaminen. Mikäli esitys menee läpi, taksilupien määrää ei rajoitettaisi, kuljettaja voisi päättää hinnoista itse, alle 10 000 euron vuosiansioilla pyörivään liikennöintitoimintaan ei tarvittaisi lupia lainkaan, ja asemapaikkavelvoite poistuisi. Taksifirman voisi myös rekisteröidä mihin tahansa EU-maahan, mikä selvästikin lisäisi verosuunnittelun mahdollisuuksia. Kuitenkin esityksen perusteluksi mainitaan, että näin vähennettäisiin veronkiertoa!

Todennäköisesti taksitoiminta siirtyisi veroparatiiseihin rekisteröityjen firmojen haltuun, taksitolppavelvoitteen poistuminen veisi pirssit maaseudulta, ja hintakilpailu johtaisi Mersu-taksien korvaamiseen vuosimallin 1979 Fiat Mirafioreilla (se Ladan näköinen mutta hieman parempi). Taksiautoilijoiden veroetu pitäisi ilmeisesti poistaa, sillä muutoin kuka tahansa voisi ryhtyä nimellisesti taksikuskiksi saadakseen valtiolta ammattiautoilijoille myönnetyn veronpalautuksen. On myös kysyttävä, kenen käsi taksien ohjauspyörää lopulta vääntäisi, kun pimeän taksin käsite poistuisi markkinoilta ja taksialasta tehtäisiin ulkomaisten firmojen kullanhuuhdontaa.

Bernerin esitystä vastustaa hallituksen sisäinen oppositio Perussuomalaiset, joka voisi muodostaa hallituksen myös varsinaisen opposition kanssa. Ainoa keino pysäyttää uudistus on kertoa kansanedustajille, että eduskuntatalon nurkilla heidän taksilitteroitaan ei jatkossa odottaisi enää perinteinen Mersu-taksi vaan kanakoppia muistuttava pjongjangilainen koppimopo.

Berner aikoo tehdä Thatcherit myös myymällä valtion tieverkon ja laittamalla valtion infrastruktuurin omistusjärjestelyt uusiksi. Hanke kaupattaisiin kansalaisille poistamalla ajoneuvovero, mutta lunastettaisiin korkoineen takaisin keräämällä tienkäyttömaksuja GPS-pohjaisella järjestelmällä. Iltalehden Olli Ainolan mukaan aloitetta valmistelee kansliapäällikkö Harri Pursiaisen ideoima virkamiesnyrkki, jonka tuloksena tie-, rata- ja meriväyliä ”yksityistetään laajojen omaisuus- ja palvelukokonaisuuksien osalta”.

Valtion nykyisen tieomaisuuden arvo kirjanpidossa on noin 15 miljardia euroa, rautatieomaisuuden arvo 4,4 miljardia euroa ja meriväyläomaisuuden arvo 300 miljoonaa euroa. Koska omaisuus on kirjanpidossa arvostettu hankintahintaan, josta on tehty tavanomaiset vuotuista kulumista vastaavat poistot, omaisuuden laskennallinen arvo voi yhtiöitettäessä jopa kolminkertaistua, sillä arvostus pitää tehdä tuottoperustein käypään hintaan.

Jo Ylen entinen toimittaja Seppo Konttinen osoitti kirjassaan Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009), miten erinomaisia sijoituskohteita valtion yritykset ovat olleet niiden kaappaajille, sillä valtion firmat on laitettu lihoiksi alihintaan. Jos siis raha polttelee taskunpohjalla, siitä vain investoimaan, kuten Björn Wahlroos entisen Postipankin rippeisiin tai Venäjän oligarkit Gazpromiin. Näin pääsee kultapossukerhoon.

Valtiolle omaisuuden myyminen on ollut erittäin tappiollista ja johtanut köyhtymiskierteeseen pääomatulojen loputtua. Esimerkiksi Jaakko Kiander laski taannoin, että Suomen valtiolla ei olisi ollut 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen lopussa lainkaan velkaa, mikäli valtio olisi pitänyt yritysvarallisuutensa hallussaan (op. cit.).

Bernerin kaavaileman uusjaon tuloksena kansallisvarallisuutemme hupenee, valtion toimintakyky heikkenee ja ylikansalliset yritykset rikastuvat.

Malli on kotoisin Britanniasta. Laskeutuessasi Heathrown lentokentälle Lontooseen et oikeastaan laskeudu Britanniaan vaan Espanjaan, sillä yksityistämisen tuloksena tuokin infrastruktuuri on toisessa valtiossa toimivan yrityksen omaisuutta. Samanlaista alkaa olla Suomessa, josta ei enää tarvitse matkustaa ulkomaille ollakseen ulkomailla, sillä lähes kaikkien rakennusten katoilla loistavat ulkomaisesta omistajuudesta kertovat valokyltit.

Valuvika on systeemissä

Entä mihin viittaan kirjoitukseni otsikolla ”Ongelmia ei voida ratkaista ajattelemalla samalla tavoin kuin niitä luotaessa”? Hallituksen olisi pitänyt purkaa normeja poistamalla turhia ja pikkumaisia toiminnan esteenä olevia sääntöjä, jotka esimerkiksi rakennusteollisuudessa ovat usein järjenvastaisia ja estävät produktiivisen tuotannon. Kannattaisi purkaa EU:n kurkku- ja traktorinpenkkidirektiivejä. Koska Anne Berner on kapitalisti, hän on sen sijaan iskenyt silmänsä valtion omaisuuteen ja haluaa purkaa omistajuutta koskevia normeja.

Hänen ajattelutapansa on sama kuin ennenkin. Hän kiskoo samasta köydestä kuin sosialistit, mutta eri suuntaan. Suomen julkistalouden ongelmia ei voida kuitenkaan ratkaista tuomatta yhtälöihin mitään uutta. Lainmuutoksilla on jo pyritty myymään Suomen kaivosomaisuus ja pohjavedet, ja Metsähallituksen yhtiöittämisen kautta myyntiin ovat menossa myös valtion metsät, mistä Esko Seppänen esitti kitkerän kantansa Facebook-päivityksessään.

Tavallaan on ymmärrettävää, että myytävää etsitään kissojen ja koirien kanssa, sillä velkaantumispuskuri on käytetty ja verotus on niin tapissaan, että veroasteen korottaminen vähentäisi verokertymää. Valtion omaisuuden myyminen on kuitenkin huono metodi, sillä tilapäisillä myyntituloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja.

Koska menot kuitenkin pysyvät, eikä niitä voida myöskään leikata syventämättä taloustaantumaa, on valuvikaa nähtävä itse systeemissä, ja pitäisi keksiä jotain uutta.

Elämme parhaillaan neljättä teollista vallankumousta, jonka tuloksena nanoteknologia on mullistamassa materiaalitekniikan ja 3D-tulostus tuotantotekniikan. Esimerkiksi juuri niihin liittyvällä länsimaisella osaamisella voitaisiin laittaa kampoihin nationalismissaan pöyhisteleville Aasian suurvalloille, kuten Kiinalle ja Intialle, jotka ovat laatineet pitkäjänteiset kansalliset suunnitelmat Euroopan, Yhdysvaltain ja Japanin lyömiseksi.

Suomen valtiontalouden ongelma on enemmän talousjärjestelmässä kuin tuotannon rakenteissa, jotka ovat toimintakykyisiä ja ehjiä. Myös innovaatioita riittää, mutta ongelmana on, kuinka saada ne tuotantoon ja markkinoille. Tähän hallituksen kannattaisi panostaa eikä vanhaan kiistelyyn omistajuudesta. Sillä tämä tie vie eteenpäin, kun taas Bernerin tie vie taaksepäin.

Tarkemmin sanoen se vie suoraan kadotukseen, sillä Suomen valtion finanssikriisi johtuu jäsenyydestämme Euroopan unionissa ja rahaunionissa. Rahaunioni on vienyt suhdanteiden säätelymahdollisuuden, ja globalisaatioon liittyvän verokilpailun tuloksena valtion finanssihaavin ohi virtaa rahaa vieraiden kansantalouksien rikastuttamiseen.

Ongelmana eivät ole piensijoittajat eivätkä virkkuumummut, joita Finanssivalvonta ahdistelee tiedusteluilla sukanvarsisäästöjensä alkuperästä. Ongelmana ovat ne tietyn suuruusluokan ylittäneet yritykset, jotka pystyvät keinottelemaan verotuksensa, kuten esimerkiksi Sinebrychoff, joka on muuntanut tulonsa rojaltituloiksi ja maksaa veronsa 1,7 prosentin mukaan Hollantiin.

Tällaisella yhteisvastuun välttelyllä näyttää olevan vankka edustuksensa myös hallituksessa ja kansanedustuslaitoksessa. Se on ikävää, sillä sellaista toimintaa leimaavat kansallisen edun ylenkatsominen, mädätys, ankeutus, kurjistaminen ja isänmaanpetturuus.

Yhdet vielä...

Ilta-Sanomat raportoi tänään, että Suomen valtion velka ylitti 100 miljardin euron synkeän rajan. Lehdistö iloitsi asiasta laajemmin jo viime marraskuussa Keskuskauppakamarin velkakellon lähestyessä maagista rajaa. Uuden lainanoton ja vanhojen velkojen samanaikaisten erääntymisten vuoksi velka ei kasva tasaisesti, ja siksi velkapääoman pinnalla esiintyy muutaman miljardin väreilyä.

Taloustieteen vuoden 2008 Nobel-voittaja ja Princetonin yliopiston professori Paul Krugman kirjoitti vuonna 2012 The New York Timesiin kolumnin ”Kukaan ei ymmärrä velkaa”, jossa hän neuvoi olemaan huolestumatta valtioiden velan absoluuttisesta määrästä. Hänen mukaansa valtion ei tarvitse periaatteessa koskaan maksaa velkojaan pois. Valtiot ovat ikuisiksi tarkoitettuja instituutioita, joten velan määrällä ei ole suurta merkitystä, vaan ainoastaan sillä, ettei velka kasva verokertymää nopeammin ja hukuta alleen bruttokansantuotetta tai kansantuloa. Tärkeintä Krugmanin mukaan on, että velkojen maksu rullaa ajasta aikaan.

Velkaantuminen on kuitenkin tehnyt valtiot riippuvaisiksi pankeista. Päätösvaltaa on siirtynyt kansalaisilta kansainvälisille pankkiireille. Tämä on ollut demokratian tappio. Jos korot nousevat, velkojen maksu vaikeutuu. Näin on käynyt Kreikalle, jolle myönnetään lainaa 800 prosentin korolla. Pankit ovat myös riistäneet euroalueen vaatimuksista selviytymättömien valtioiden kansallisvarallisuuden haltuunsa. Krugmanin peittelemä totuus on, että velkaantuessaan valtiot köyhtyvät.

Kestämätön on myös Krugmanin argumentti, että valtioita ja yksityishenkilöitä ei pitäisi verrata keskenään, koska valtiot ovat ”ikuisia” toisin kuin ihmiset. Tämä näkemys pitää paikkaansa vain, jos perusoletus on tosi ja valtiot todellakin ovat ikuisia. Historia ei anna kovin rohkaisevaa näyttöä tästä. Velkojat voivat lähteä hakemaan saataviaan myös aseellisesti, jolloin syttyy sotia ja velkoja aletaan kuitata väkivaltaisesti. Taloudellinen painostus voidaan jo sinänsä nähdä aseettoman väkivallan muotona. Krugmanin argumentti lieneekin ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että hän puhui Yhdysvaltain oloista, ei Euroopan.

Talousneron mielipide antaa näyttöä siitä, että talouden ilmiöitä ei pitäisi tarkastella vain kapealla kauppiaan järjellä. Talous on perimmältään vallan käytön muoto ja ilmaus. Talous sikiää ihmisten käyttäytymisestä, ja siinä realisoituvat arvostukset, mielipiteet, järkiperäiset valinnat ja tunteet. Taloudelliset valtasuhteet myös vaikuttavat syvälle ihmisten elämään: käyttäytymiseen, elintasoon ja elämänlaatuun. Sen vuoksi olisi tärkeää, että taloutta arvioitaisiin filosofisesti, niiden arvojen näkökulmasta, jotka vallitsevat talouden pintailmiöiden takana.

Suomi velkaantui viime vuoden tammikuusta 8,5 miljardia euroa. Nyt on kansallinen hätätila, sillä velan paisuminen tarkoittaa, että kansallista omaisuutta tuhoutuu koko ajan vastaavalla vuosivauhdilla. Tämä vastaa kevyttä sodankäyntiä.

Taloutemme tuhoajat toimivat kuin Turmiolan Tommi, joka ottaa kotitalouteen velkaa voidakseen maksaa vielä yhden juopottelukierroksensa. Hallitukset toimivat kuin korviaan veloissa oleva Valhe-Vallu, joka koettaa saada vielä yhden pikavipin tai kulutusluoton kustantaakseen rapakuntoisen elämäntapansa. Viime vuonna tehty 2,5 miljardin leikkaus budjettiin oli liian pieni, ja menoja olisi pitänyt supistaa 8 miljardin euron verran, esimerkiksi säästämällä 4 miljardia ja korottamalla veroja toisen mokoman.

Miten hallitusohjelmaan päädyttiin – Ja mitä siitä seuraa?

Entinen pääministeripuolue kokoomus asetti hallitusneuvottelujen lähtökohdaksi sen, että työskentelyn pohjaksi valitaan ”valtiovarainministeriön virkamiesten arvio talouden tilasta”.

Tämä johtui siitä, että valtiovarainministeriön kansliapäällikkönä toimiva Martti Hetemäki on kokoomuslainen. Vaatimalla pohjaksi VVM:n linjauksia kokoomus vaati siis oman ohjelmansa noudattamista.

Muutoin virkamiesten näkemysten kunnioittaminen olisikin ollut poliitikoilta perin kummallista, sillä Nato-kysymyksessä poliitikot tukkivat virkamiesten suut heidän möläytettyään viime syksynä, että ”Nato-jäsenyys selkeyttäisi Suomen asemaa”.

Yhtä kaikki, nyt aikaan saatu Juha Sipilän hallituksen ohjelma tyydyttänee etenkin kokoomusta. Juuri tästä syystä toiseksi suurimmalle puolueelle kuuluva valtiovarainministerin salkku poltteli perussuomalaisten näppejä niin pahasti, että vastuu kipeistä leikkauksista täytyi antaa kokoomukselle, ja perussuomalaiset pidettiin hallituksessa mukana nimittämällä Timo Soini huomattavasti helppohoitoisempaan virkaan: ulkoministeriksi. Paine oli huomattava, sillä tähän suostuttiin siitä huolimatta, että Soinin sukset ovat olleet koko ajan menossa ristiin nimenomaan EU-politiikassa.

Muutoin ulkoministerin salkku olisi sopinut Alexander Stubbin mittapukuun paremmin. Nyt hän joutuu laskemaan valtionkassan varoja lyhyen matematiiikan approbaturilla. Riman alta mahtuu vielä, sillä Jyrki Katainen johti valtiovarainministeriötä lyhyen matikan lubenterilla.

Stubidoa tai ei, mutta minussa ja Soinissa on yhteistä juuri ylioppilastodistusten arvosanat. Tänä keväänä 30 vuotta täyttävistä pahveistani löytyy nimittäin täsmälleen samaa latinaa: äidinkielestä ja reaalista laudatur, kielistä magnat ja pitkästä matikasta C.

Into, jolla ihmiset odottivat Sipilän hallituksen leikkauslistaa nähtäväkseen, kaatoi eilen valtioneuvoston nettisivut. Koska kansalaisten kumoushalu on ollut näin malttamatonta, luodaanpa katsaus myös siihen, mitä ohjelma pitää sisällään.

Jupeille paremmat lelut

Juha Sipilän hallituksen keskeisiä linjauksia on, että säästää pitää, mutta tieverkostoon ja liikenteeseen syydetään sadoin miljoonin lisää! Tämä on tyypillistä kepulaista aluepolitiikkaa. Tieverkkoon investoiminen on täysin tuottamatonta toimintaa. Kymmeniä miljoonia maksavat betoniset liittymät ja asfaltoidut tiet eivät luo velkaantumisen katkaisevaa talouskasvua.

Pahinta on, että infraan tuhlattavat rahat ovat pois sellaisista kohteista, joissa ne tuottaisivat. Niitä ovat teollisuuteen ja yrittäjyyteen investoiminen sekä sijoittaminen koulutukseen.

Autoveron alentaminen taas on pelkkä silmänkääntötemppu. Käyttömaksuja korottamalla valtio ottaa tuonkin veronalennuksen pois.

Autoveron alennukset merkitsevät veronkevennyksiä hyvätuloisille, joilla ylipäänsä on varaa autoon. Erityisesti autoveron kevennykset suosivat uusien autojen ostajia. Sen sijaan käyttömaksujen korottaminen kohtelee tasaveromaisesti kaikkia, myös halvoilla kotteroilla ajajia. Niinpä autoveron alentaminen on osa samaa politiikkaa, jolla progression sisältävästä terveyspalvelujen rahoittamisesta verovaroin on siirrytty tasaveromaiseen maksullistamiseen.

Liikenne on yleensäkin sellainen immanentti, merkityksetön ja mitäänsanomaton toimintayhteys, jossa valtion pitäisi taata pelkkä välttämättömyystoiminnot turvaava minimitaso. Veronalennukset taitavatkin nyt päätyä avokonttoreissa parveilevien juppien citymaastureihin ja perhesportteihin, joissa ne eivät tuota mitään (paitsi ilmansaasteita) ja merkitsevät pääomien karkaamista kalliisiin tuontihyödykkeisiin.

Valtio roiskii sadoin miljoonin rahaa tuottamattomiin liikenneympyröihin siksi, että se voisi säästää tuottavista kohteista, kuten yritystuista ja koulutuksesta. Kuva Helsinki-Vantaan lentoaseman lähettyviltä.

Pyöräillessäni kehäkolmosen liepeillä olen havainnut eritasoliittymien laajenevan jo aiemmallakin hallituskaudella. Olisi kiintoisaa tietää, mitä esimerkiksi Helsinki-Vantaan kupeeseen rakennetulla infrastruktuurilla tehdään sitten, kun lentäminen loppuu öljyn ehtyessä. Samoin käynee ennen pitkää myös massa-autoiluille. Jo Portugali käytti miljardeja tieverkkoon, ja tuloksen näette tässä.

Älkää juosko saksien kanssa

Sdp:n virkaa hallitusneuvotteluissa toimittanut Perussuomalaiset ei ole pystynyt pitämään kovin ponnekkaasti kiinni vähävaraisen ja pienituloisen kansanosan asioista, sillä sopetustoimet hoidetaan pääasiassa leikkauksin eikä verotuksellisin keinoin.

Monille voi tulla myös vasemmistoa ikävä, sillä hallitus on aikeissa leikata perusturvasta. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että perusturvaan sijoitettavat rahat suuntautuisivat kotimaiseen kulutukseen ja elvyttäisivät kotimaista kysyntää ja taloutta. Sosiaaliturvaan investoiminen siis loisi sitä kaivattua talouskasvua.

Nyt aikaansaatu hallitusohjelma ei taidakaan tulla avokonttorista vaan hiekkalaatikolta. Lapsille suunnattu vanha viisaus sanoo, että ei saa juosta saksien kanssa. Nyt on juostu ensi töiksi saksien kanssa.

Jos asioihin suhtauduttaisiin filosofisesti, olisi pitänyt ja pitäisi edelleenkin miettiä, miksi valtion ja kuntien verokassa ei kilise, vaikka bruttokansantuotteemme on nykyisin paljon parempi kuin 1980-luvulla, jolloin valtion ja kuntien ei tarvinnut tehdä velkaa juuri lainkaan.

Eräänä syynä alijäämiin ovat suuret työttömyysmenot. Mutta ne johtuvat suureksi osaksi globalisaatiosta ja työpaikkojen katoamisesta kolmanteen maailmaan sekä EU-maiden ajautumisesta verokilpailuun.

Jo Jyrki Kataisen hallitus antoi yrityksille 800 miljoonan veroedun alentamalla yhteisöveroprosenttia 20:een. Jopa Virossa ja Saksassa yhteisövero on korkeampi. Mitään näyttöä yritystoiminnan jäämisestä tai päätymisestä Suomeen Kataisen loihtiman veroedun vuoksi ei ole ollut. Vain valtion tulot ovat jääneet saamatta. Nyt valtio säästää sosiaalietuuksista, opintotuesta ja lääkekorvauksista täsmälleen saman summan, eli 800 miljoonaa.

TV1:n MOT-ohjelma todisteli tänä keväänä, että yritykset eivät pidä yhteisöverotusta keskeisenä kriteerinä päättäessään toimintapaikastaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä yhteisövero kannetaan yritysten tuloksesta, jota firmat pystyvät muutenkin säätelemään esimerkiksi tekemällä investointeja ja hankkimalla sitä kautta poistoja. Tärkeämmäksi koetaan esimerkiksi energian hinta.

Valtion olisi siis kannattanut pitää kiinni korkeammasta yhteisöverotuksesta eikä hirttää itseään verokilpailuun. Nyt tulos on, että firmat pääsevät vähillä veroilla, mutta Sinä, hyvä kansalainen, maksat: maksat korkeaa tuloveroa, maksat tasaveromaista arvonlisäveroa ja kärsit vielä perintöverostakin. Helsingin pörssi puolestaan kasvatti osinkojen jakoa viime vuonna juuri tuon valtion budjetista puuttumaan jääneen 800 miljoonan euron verran.

On luonnollisesti oikein, että tuloista kannetaan kohtuullisesti veroa – siis jos ylipäänsä saa sellaista tuloa, jonka tuottamisessa valtio on osallisena. Perintövero on suomalaisten eniten vihaama vero, ja sen kohteet on kertaalleen verotettu. Siksi se olisi pitänyt kokonaan poistaa. Siinä olisi ollut hyvä alentamiskohde ja vaihtoehto autoveron viilaamiselle, sillä perintövero koskee useampia, ja sen tuotto on valtiolle samaa luokkaa kuin autoveronkin tuotto.

Suurin osa perinnöistä on pieniä ja keskisuuria perintöjä, jotka muodostuvat asuntovarallisuudesta. Olisi tärkeää, että kukaan ei joutuisi myymään asuntoaan pelkästään saadakseen perintöveron maksetuksi. Sellaiset tilanteet ovat kuitenkin yleisiä, ja perintövero onkin kohdellut rankimmin nimenomaan pienten ja keskisuurien perintöjen saajia. Suurten perintöjen saajien varallisuus on puolestaan useasti kiinni tuottavassa pääomassa, jota ei voida realisoida tappamatta lypsävää lehmää. Perintöveron korvaamista vasta realisoitaessa maksuun pantavalla lähdeverolla en kuitenkaan kannata, sillä se merkitsisi perintöveron nostamista. Siksi olen edelleenkin sitä mieltä, että koko veron olisi voinut poistaa autoveron alentamisen sijasta.

Sosiaaliturvan leikkaukset hyydyttävät kotimaista kysyntää ja talouskasvua

Muodostettavan hallituksen ohjelmassa on myös paljon myönteisiä asiakohtia. Yksi on, ettei hallitus sulje itseään Nato-jäsenyyden ulkopuolelle. Toinen on tupakka-, alkoholi- ja makeisverojen nostaminen, jolla on kansanterveyttä edistävää merkitystä. Ja kolmas myönteinen piirre on kehitysavun leikkaaminen. Muiden maiden auttaminen on kaunista, mutta mikään moraali ei vaadi tekemään lahjoituksia vieraille kansakunnille omaksi velaksi.

Hallitusohjelman suurin riski piilee oletuksessa, että valtion velkaantuminen vähenee menoja leikkaamalla. Suomessa valtio on merkittävä taloudellinen toimija, ja siksi valtiontalouden menoleikkaukset ovat vaarassa hyydyttää kansantaloutta, vähentää kasvua ja syventää lamaa.

Taloushistoriallisten tutkimusten valossa Suomen jokainen lama on voitettu devalvaatioiden kautta. Valtion olisi nytkin annettava taloudelle jonkinlainen kasvuruiske.

Aikana, jona itsenäinen rahapolitiikka on menetetty, devalvaatioetua ei enää ole, ja puhutaan sisäisestä devalvaatiosta, eli palkkojen alennuksista tai vähintäänkin korotusten jäädytyksistä. Juuri tämä on vaarassa johtaa sille kokoomuksen mainonnassaan pelottelemalle Kreikan tielle, jota puolue on leikkauspolitiikallaan toisaalta vaatinut.

Mikäli palkkoja alennetaan, on vaara, että kysyntä hiipuu ja talous sakkaa entistä pahemmin. Tämä näkyy jo nyt luottojen kysynnän heikentymisessä ja pankkien anteliaissa lainatarjouksissa sekä lyhennysvapaissa vuosissa.

Suomen BKT ei ole kasvanut vuoden 2008 jälkeen. Talouskasvua ei siis ilmaantunut pelastamaan myöskään Jyrki Kataisen eikä Alexander Stubbin hallituksia. Vuoden 2020 tienoilla maksuun menee suuri osa Suomen valtion kymmenvuotisista kertalyhenteisistä bullet-luotoista. Samaan aikaan Suomen huoltosuhde on heikoimmillaan. Hallituskauden lopulla Suomen talous on todennäköisesti entistä pahemmassa jamassa, samoin yksityishenkilöiden talous, ellei sitten vienti ala onnenkantamoisen tavoin vetää.

Tällä menolla Suomea odottaa Kreikan, Portugalin, Italian ja Espanjan kohtalo. Valtion velkapuskuri on jo käytetty. Valtion omaisuuspuskuri puolestaan on lähes kokonaan myyty kansainvälisen kapitalismin ja globalisaation tyydyttämiseksi, verokilpailun takaamiseksi sekä etujen myöntämiseksi kansainvälisille suuryrityksille.

Kansallinen omaisuus ja valtion varallisuus on monissa maissa saatettu kansainvälisten pankkien hallintaan, ja Euroopan valtiot ovat kaiken kaikkiaankin velkaantuneet niin, että pankit pystyvät kontrolloimaan kussakin maassa harjoitettavaa politiikkaa sekä kytkemään kansalaiset ja heidän poliittisen tahtonsa omaan talutusnuoraansa.

Valtioiden velkojen höylääminen on pelkkää kosmetiikkaa

Politiikassa pitäisi puhua enemmän filosofisista periaatteista, joille koko järjestelmä rakentuu. Asetetaanko ensisijaiseksi sopeutuminen kansainvälisesti annettuina oleviin periaatteisiin, vai kulkevatko kansakunnat itse valitsemiaan teitä?

On vaara, että ”sopeuttamista” ohjaa sopeutumisen politiikka, jota hallitsee pelkkä tilintarkastaja-kamreerien nippelilogiikka. Myöskään Suomessa valtion velkaantumiseen ei pitäisi suhtautua liioittelevan pelokkaasti.

Euroopan valtiot ovat hiljaisesti sopineet, mihin valtioiden velkaantuminen johtaa. Todennäköisesti se johtaa akordeihin, EKP:n jatkamaan velkakirjojen ostopolitiikkaan (myös suoraan liikkeellelaskuista) ja sitä kautta inflaatioon, joka syö aikaa myöten velat pois (ja sivuseurauksenaan leikkaa tietysti saman prosenttiosuuden kaikkien ihmisten tuloista).

Juuri tästä syystä Euroopan valtiot ovat ketunhäntä kainalossaan kilpailleet velanotossa ja ahmineet lainoja kuin täytekakkua. Ne nimittäin tietävät, ettei valtioiden velkoja ole koskaan tarkoituskaan maksaa pois. Juuri ne leikataan lopulta saksilla.

Tässä suhteessa suomalaiset ovat olleet turhan kuuliaisia, ja EU puolestaan alkoi ripittää Suomen taloudenpitäjiä velkaantumisesta ja budjettialijäämästä heti, kun Brysselissä ja Frankfurtissa oivallettiin, että kansallisen edun edistäjäksi ilmoittautunut Perussuomalaiset on päätymässä hallitukseen. Syy Suomen kurmottamiseen ei siis ollut taloudellinen vaan poliittinen, kun EU:ssa alettiin pelätä kansallismielisen poliittisen tahdon ilmaisuja ja Suomen nousemista sitä kautta jaloilleen.

Menetetty oman tuvan ja luvan identiteetti
 
Nyt muodostettavan hallituksen linja todennäköisesti puhkaisee myös Suomessa pitkään jatkuneen asuntojen hintakuplan. Sitä nopeuttaa asuntolainojen korkovähennysoikeuksien leikkaamisen jatkaminen.

Ei ole mahdollista, että ihmisten elinikänään hankkimat yhteenlasketut tulot eivät riittäisi tavanomaisten asuntojen maksamiseen. Asuntolainojen, asuntojen hintojen ja ihmisten tulojen välille on muodostunut karsea epäsuhta. Tasehäiriö korjaantuu, kun ylivelkaantuneet huomaavat taas roikkuvansa velkahirressä.

Joko asuntojen hinnat laskevat, mistä on jo merkkejä, tai siirrytään sen tyyppiseen asuntopolitiikkaan, jota kokoomuksen Juhana Vartiainen on pitkään ajanut. Hänen toiveidensa mukaan ihmiset eivät koskaan pystykään maksamaan asuntojaan, vaan heistä tulee ikuisia vuokraorjia, jotka saavat maksuun korkeintaan 15–30 prosenttia omistusasuntojen hinnasta. Mutta muutoin he maksavat pankeille korkoa lainassa olevasta pääomasta aina kuolemaansa asti. Pahimmillaan tämä merkitsee juurevan talonpoikaisen identiteetin tuhoa ja siirtymistä takaisin torppariuden aikaan. Niin sanottujen välimallin ara-asuntojen vapauttaminen myyntiin jo 10 vuoden kuluttua rakentamisesta merkitsee puolestaan vuokra-asukkaiden aseman heikentämistä.

Politiikassa pitäisi puhua sentinvenytyksen sijasta enemmän niistä periaatteista, joille haluamme todellisuutemme rakentuvan. Jos keskustelu toimii, kansallinen katastrofi voidaan välttää. Onhan toki mahdollista, että kansalaiset vielä innostuvat hallituksen säästötoimista. Mutta se edellyttää, että he voivat nähdä säästämisen tulokset konkreettisina edessään. Tämä tarkoittaa, ettei vaivalla säästettyjä lantteja pitäisi hassata kasvaviin EU-jäsenkustannuksiin, toisten maiden pelastamiseen, ilmastotukiin, maahanmuutosta johtuviin sosiaalimenoihin tai muuhun internatsistiseen hömpötykseen.

Heikkoa muodostettavassa hallituksessa on, että perussuomalaisten paperikonemies Jari Lindström voi oikeusministerinä jämäyttää sukupuolineutraalin avioliittolain jäihin. Myönteistä taas on, ettei Erkki Tuomioja enää liihota maailmalla Vladimir Putinin lähettiläänä.

Lisää ajatuksiani voitte lukea kirjojeni Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen ja Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan uudistetuista ja ajantasaistetuista laitoksista (2015).

Kansallinen omaisuus ja isännättömän pääoman ongelma

Isännättömän pääoman ongelma tunnetaan myös ”yhteismaan tragediana”. Jos laidunmaa on yhteistä, jokaisella karjankasvattajalla on intressi viedä laitumelle mahdollisimman paljon karjaa. Koska ruohoa on rajallinen määrä, jokaisesta uudesta laidunnettavasta saatava lisähyöty pienenee, ja tätä sanotaan laskevan rajahyödyn laiksi. Lopulta käy niin, että ahneuden voittaessa kaikki ruoho tulee syödyksi, ja karja kuolee nälkään.

Yhteismaan tragediaa käytetään usein yhteisomistuksen arvostelemiseen. Yhteisomistusta voidaan puolustaa toteamalla, että noin traagisesti ei käy suinkaan yhteisesti omistetulla maalla vaan ei-kenenkään maalla. Yhteisesti omistetun maan haltijoillahan on suuri intressi huolehtia myös siitä, ettei karjalauma kasva liikaa, eli rajoittaa maan käyttöä. Ongelma syntyykin vasta sellaisen resurssin kanssa, jolla ei ole omistavaa subjektia lainkaan, tosin sanoen isännättömän pääoman kanssa.

Kuinka traagista onkaan, että tärkeimmät luonnonvaramme, kuten ilmakehä ja vesivarat, ovat nimenomaan tuota isännätöntä pääomaa? Ihminen tulee toimeen ilman happea vain muutamia minuutteja, ja silti juuri ilmakehä kuuluu isännättömän pääoman piiriin, samoin maailman valtameret. Ehkä sanonta ”ei-kenenkään maa” on harhauttanut jättämään valtioiden rajojen ja talousalueiden ulkopuoliset vesialueet huomiotta. Siksi niille saa kylvää mitä tahansa.

Koko jättiläismäinen ilmastonmuutos johtuu juuri siitä, ettei ilmakehää omista kukaan, jolla olisi taloudellinen intressi sitä suojella. Toisaalta ilmakehän julistaminen jonkun tietyn tahon omaisuudeksi johtaisi ennen pitkää siihen, että hengittämisestä tulisi pankkitoimintaa: ”Jos hyväksyt hengitysmaksun korotuksen, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Mikäli et hyväksy asettamiamme ehtoja, voit lakata vetämästä ilmaa keuhkoihisi...”

Näin mukavaa olisi luonnonvarojen kapitalisoiminen. ”Ei-kenenkään alueeksi” julistamisen sijasta elintärkeille luonnonresursseille sopiikin juuri yhteisomistus, jonka käytöstä sovitaan poliittisesti.

Luonnonvarojen kapitalisoiminen on valitettavan pitkällä Suomessa. Vaarassa ovat muun muassa pohjavetemme ja maaperän mineraalivarat, joihin valtiolla on ollut perinteisesti privilegio. Niiden hyödyntämistä on pidetty kansantaloudellisesti tärkeänä ja samalla myös kansallisena poliittisena kysymyksenä.

On vastustettava sellaista politiikkaa, jolla pohjavesivarojamme yksityistetään ja joku ulkomainen firma myy ne muovipullo kerrallaan ”Evianin” tai ”Vichyn” tuotemerkki kyljessä. Ulkomaiset yritykset tähyilevät himokkaasti myös maamme uraanivaroja. Niitä ei saa antaa ulkomaisten toimijoiden hyödynnettäviksi.

Viime päivinä on saatu osoituksia siitä, kuinka huonoa politiikkaa valtion omaisuuden yksityistäminen on ollut. Yleisradion aiemmin omistama Digita takoo rahaa nykyisille ulkomaisille omistajilleen samalla kun yhtiö kiskoo maksua jokaisesta Yleisradion lähettämästä bitistä.

Koska jälkiviisaus on parasta esittää etukäteen, vastustin Digitan myyntiä jo silloin kun hallitus laittoi sen lihoiksi. Perusteluni oli tuolloin se, että lähetysverkko on turvallisuusstrategisesti tärkeää omaisuutta. Nyt valtionyhtiön ostaneella firmalla on ”yksityisomistettu monopoli markkinataloudessa”, toisin sanoen hinnoittelun yksinvalta, ja kaikki tämä oikotietä: ilman kapitalismiin liittyvää pääoman keskittymistä! Arvatkaapa, kuka tämän kaiken lopulta maksaa.

Suomessa on vaadittu infrastruktuurin kansallistamista myös laajemmin. On poliittisesti etevää vaatia sellaista, mikä on jo saavutettu, sillä onnistuminen ei jää tällöin tuloksista kiinni. Maantiet, rautatiet, katuverkosto ja lentokentäthän ovat valtion, kuntien tai niiden omistamien yritysten omaisuutta, samoin suuri osa sähkön runkoverkosta. Omasta mielestäni kansallinen omaisuus on suurta rikkautta, ja Euroopassa kannattaisi kansallistaa eritoten pankit, joille valtiot ovat antaneet rahanluontioikeuden, sekä palauttaa täten rahanluonti-instituutio julkisen vallan kontrolliin talousdemokraattien idean mukaisesti.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen entinen johtaja Jaakko Kiander ja taloustoimittaja Seppo Konttinen laskivat muutama vuosi sitten, että valtiolla ei olisi ollut nettovelkaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä juuri lainkaan, jos valtio ei olisi myynyt omistamiaan yhtiöitä. Niin hyvin firmojen arvo on noussut ja niin anteliaasti ne ovat voineet jakaa osinkoja (Seppo Konttinen teoksessaan Kansallisomaisuuden ryöstö).

Myös Britanniassa on saatu huonoa näyttöä siitä, että Thatcherin aikana suurin osa saaren lentokentistäkin yksityistettiin, ja esimerkiksi Heathrown omistus on karannut Espanjaan, Qatariin, Québeciin ja Singaporeen. Lontoon satamat on omistanut perinteisesti kaksi yksityistä yliopistoa, jotka saavat suuren osan tuloistaan niistä, ja silti ne kantavat tuhansien eurojen lukukausimaksuja. Parempi olisi kansallistaa myös yliopistot, niin että saataisiin aitoa kilpailua tieteeseen, kun kaikki olisivat samalla viivalla. Britanniassa yksityistäminen on ollut paradoksi siksi, että siellä monarkki yksityisomistaa monimutkaisten järjestelyjen kautta valtion koko omaisuuden.

Julkiseen omistukseen on suhtauduttu Suomessa ikään kuin kyseessä olisi yhteismaan tragedia. Myös yksityisen omaisuuden pitää nauttia hyvää suojaa, mutta oman käsitykseni mukaan julkinen omaisuus on sellaista varallisuutta, joka vahvistaa kansakunnan toimintakykyä.

Operationaalisen toiminnan yksityistämistä kannatan kyllä. Esimerkiksi junalippujen hinnat voisivat laskea (silmälasien ja lentohintojen tavoin), jos alalle tulisi kilpailua. Toisaalta yksityistäminen on suuri ongelma silloin kun omistajuus päätyy ulkomaille ja verovaroin rahoitetut julkiset palvelut on ulkoistettu niin, että liikevoitot niiden pyörittämisestä kulkeutuvat ulkomaisten sijoittajien taskuihin. Kaupungin köyhtymis- ja velkaantumiskierre pääsisi kunnolla vauhtiin, jos kaupunki yksityistäisi ja myisi voittoa tuottavat energialaitoksensa ja asuntonsa, kuten se on myynyt tappiollisen liikennelaitoksensa, ja tuloutukset tätä kautta vähenisivät drastisesti.

Ehkä yhteismaan tragedian sijasta kannattaisi alkaa puhua yksityistämisen tragediasta. Infrastruktuurin kansallinen omistus on perusteltua jo turvallisuuspoliittisista syistä.

Heidi Hautalan potkut signaali itäherkkyydestä

Heidi Hautalan eropotkut kehitysministerin virasta tulivat väärään aikaan ja väärällä perusteella, vaikka ne sinänsä oikein olivatkin. Jo veronkiertojupakan olisi pitänyt riittää irtisanomiseen.

Sitä paitsi Jyrki Katainen oli väärä henkilö jakelemaan lähtöpasseja, sillä hänellä on oma lehmä ojassa Pekka Himasen lahjontajupakassa. Minun mielestäni on suurempi pahe livauttaa kuusisataa tuhatta valtion kassasta suosikkifilosofilleen kuin omistajaohjata ekologisesti kyseenalaista öljynporaustoimintaa Pohjanmerellä, kuten Hautala.


Aitoa arvovalintavaikuttamista

Lehtitietojen mukaan Hautala laittoi alaisensa patistelemaan Arctia Shippingin johtoa vetämään takaisin rikosilmoituksensa, jonka se oli tehnyt Greenpeace-aktivistien vallattua jäänmurtajia Helsingissä maaliskuussa 2012. Arctia Shipping on valtion kokonaan omistama yhtiö, joka hallinnoi Katajanokan laiturissa kesäisin lepäileviä murtajia, lukuun ottamatta kaapelinlaskussa ja muissa kesätöissä olevia aluksia sekä sitä kokonaan uutta laivaa, jonka Hautala yhdessä Merja Kyllösen kanssa junaili liikenneviraston alaisuuteen.

Greenpeacen tempauksessa itsessään ei ollut mitään uutta. Se oli tavanomainen mielenilmaus, joita silloin tällöin näkee. Mitään ei mennyt sen vuoksi rikki, ja Urhot, Otsot, Sisut ja Kontiot ovat edelleen satama-altaassa paikoillaan.

Myös ministerin puuttuminen peliin kertoi sekin vain keskustelun tarpeellisuudesta, siitä, että kansalaismielipiteiden toivotaan välittyvän valtion yrityksiin. Asiaa ei pahenna edes Hautalan huono muisti.

On kenties totta, että ministeri tai hänen edustajansa ei saisi ripittää valtion omistamia firmoja, sillä niillä on omakin johto. Mutta kaikissa yrityksissä on asioita, joissa omistaja on niin sanotusti aktiivinen ja puuttuu operatiivisen johdon toimiin osakkaan tai hallituksen jäsenen tuolilta.

Joskus siitä voi olla jopa hyötyä. Eivätkö muka kokoomuslaiset ole kaulaansa myöten erilaisten firmojen kytköksissä, tai keskusta maatalouden ja poliittinen vasemmisto ay-liikkeen? Tietoa, mielipiteitä ja hyviä neuvoja vaihdetaan puolin ja toisin, ja puhelinlangat laulavat. Esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan lakkautuksen yhteydessä valtio-omistajan suorastaan toivottiin puuttuvan peliin, vaikka omistajaohjausta säätelevä laki sen kieltääkin.

Se, että ministeri piipitti ekologisesti soveliaasta menettelystä merikarhujen korviin oli pelkkä imaginaarinen yksityiskohta, jota ei pahenna edes asiaan liittyvä salaaminen ja valehtelu. Nehän ovat politiikan ja liike-elämän välttämättömiä työvälineitä, aivan niin kuin unohtaminen on poliittisen järjestelmän toimintaehto.

Tahdonko siis puolustaa Hautalaa? En. Missä sitten on asian pihvi?


Greenpeace ei ole nyt hallituskelpoinen

Tosiasiassa Hautalan erottaminen kertoi itäherkkyydestä. Iltalehden esille nostama jupakka, jossa Hautala antautui puolustamaan Greenpeacen taannoista valtausta, oli ulkopoliittisesti aivan liian arka asia aikana, jolloin Greenpeacen aktivisteja pidetään vangittuina ja syytteessä Venäjällä. Kyseessä olivat tietenkin eri aktivistit, mutta järjestö on yhtä kaikki sama.

Kun otetaan huomioon sekin, että Hautala on naimisissa venäläissyntyisen elokuvaohjaajan kanssa, hänen suhteensa Venäjään on ikään kuin ”liian läheinen”. Tilannetta pahentaa, että everstin tytär Hautala on kritisoinut kärkevästi Johan Bäckmania ja hänen nashejaan, ja hän oli perustamassa myös Suomalais-venäläistä kansalaisfoorumia, johon vaikutti keskeisesti Anna Politkovskajan murha. Jo Paavo Lipponen varoitti Hautalaa, ettei venäläisille pitäisi luennoida ihmisoikeuksista.

Veronkiertojupakka ei riittänyt erottamiseen, mutta sinänsä merkityksetön valtionyhtiön ripitys riitti. Stevie Wonderkin näkee, että Heidi Hautala on ministeri, joka ei nauti Kremlin luottamusta Suomen ja nyky-Neuvostoliiton suhteissa.

Hautala pantiin siis eroamaan, sillä Suomen hallitukseen ei voi kuulua ministeri, joka osoittaa sympatiaa Venäjällä pannaan huudettua järjestöä kohtaan. Näin Suomi menettelee pelosta, sillä öljyä ja maakaasua tulee Suomeen putkea pitkin Venäjältä enemmän kuin poraamalla Pohjanmereltä. Venäjän sensuurilakien vallitessa Hautalan olisi kaiketi pitänyt myötäillä syytteiden lukemista Greenpeacen ympäristöaktivisteille ollakseen ulkopoliittisesti luotettava.


Vuoden mokaaja

Tämä ei suinkaan tarkoita, että olisin Hautalan kanssa samaa mieltä politiikan sisällöistä tai että puolustaisin hänen sluibailuaan. Mutta pidän tärkeänä, että ministeri voi puuttua valtion yritysten asioihin poliittisen vallan edustajana.

Kannanottoni ei merkitse sitäkään, ettei Hautala olisi vuoden mokaaja. Kyllä hän on. Hän ei nimittäin hallitse keinoja.

Toisaalta kenenkään ei tarvitse olla huolissaan Hautalan puolesta. Erotettiinhan Suvi Lindénkin Lipposen toisen hallituksen kulttuuriministerin virasta, mutta se ei estänyt häntä palaamasta Vanhasen toiseen hallitukseen viestintäministeriksi, jolloin hän sai taas paljon kritiikkiä osakseen. Kukapa tapauksia ei voisi muistaa? Ensimmäisellä kerralla kyse oli oman firmansa tukemisesta valtion varoilla, toisessa sananvapauden syömisestä ja viestintäsalaisuuden murentamisesta. Luultavasti kansa äänestää Hautalan takaisin Brysseliin.

Tahdon vain sanoa, että ammattipoliitikot ovat niin hyvin suojassa puoluekoneistojensa bunkkereissa, että he tulevat kaikesta läpi vain pienin naarmuin, ja yleensä he nousevat vieteriukkojen tavoin takaisin valtaan. Myös media tukee valtansa vakiinnuttaneita poliitikkoja siksi, että vallan jatkuvuus takaa politiikan ennustettavuuden ja yhteiskuntarauhan. Asioiden kaunistelu on osa tiedotusvälineiden kantamaa yhteiskuntavastuuta.


Hautalan Venäjä-kriittisyys haudattiin

Helsingin Sanomat ehtikin jo vähätellä Hautalan edesottamuksia lavastamalla hänestä pelkän unohtelijan ja siteeraamalla tueksi paria feministinä tunnettua viestintätutkijaa, jotka hyvin todennäköisesti ovat myös Heidi Hautalan äänestäjiä. Heidän mukaansa ”väärän tiedon antaminen ei aina kaada ministeriä”.

Minun mielestäni sellaista asiaa kuin ”väärä tieto” ei ole olemassakaan, vaan on vain joko tietoa tai luuloa, totuuksia tai valeita. Ilta-Sanomat puolestaan luonnehti painostusta, jolla Hautala patisteli Arctia Shippingiä, pelkäksi ”infomöhläykseksi”, ja Hesarin kolumnistin mielestä kyse oli ainoastaan siitä, että ”vallanhaluinen hippi ärsyttää”.

Tyylikästä on selitysten lennokkuus, mutta kaiken aitouden hinnalla. Se, että Hautala väläytti värejä nimenomaan venäläisviranomaisten hampaissa olevan järjestön puolesta, haudattiin Suomen mediassa näkyvästi. Kiitän siis Hautalaa kansalaisrohkeudesta, vaikka ja koska kyse ei ollut vain öljynporausta koskevasta ”Dallasista”, tekstiviestin riekaleesta eikä omistajaohjauksen rajojen ylityksestä vaan myös ulkopoliittisesti kipeästä aiheesta.


Ovatko vihreät oppositiokelpoisia?

Kannanottoni ei toisaalta merkitse, että minulla olisi vihreiden yleispolitiikasta kovin korkeaa kuvaa. Puoluehan näyttää vastustavan kaikkea, mikä on edistämisen ja kehittämisen arvoista. Sertifikaattipuolue tuhoaa Suomen taloutta ja teollisuutta muun muassa energiamääräyksillä, jotka nostavat asumisen hintaa, ja puolueen oppien mukaan elettäessä meille tulisi tässä maassa nopeasti hyvin pimeä ja kylmä.

Hautala on lisäksi uhannut pudottaa valtion omistuksen Finnairista alle puoleen, eli munauksia hänen aarrearkussaan riittää. Tämä tekisi yhtiöstä helpon palan kilpailijoille, minkä jälkeen Suomessa ei olisi enää kansallista lentoyhtiötä. Turhaan ei sanotakaan, että siinä, missä terroristi pudottaa vain yhden lentokoneen, vihreä poliitikko romuttaa kokonaisen lentoyhtiön.

En siis kannata vihreiden yleispoliittista linjaa, johon kuuluvat maahanmuuton lisääminen, ydinvoiman vastaisuus, kehitysavun roiskiminen ja ympäristönormien kiristely, jonka tuloksensa säästäminen alkaa maksaa enemmän kuin on saavutettu hyöty. Mutta kannatan ministerin oikeutta vaikuttaa asioihin mielipiteillään ja luulen, että mikäli Hautala olisi sanonut asiansa julkilausuman eikä tekstiviestin muodossa, mitään kohua ei olisi edes syntynyt.

Saa nähdä, kuka Hautalan tilalle nimitetään. Olisiko järkivihreä Pekka Haavisto? Timo Soini oli varmaan oikeassa lausuessaan Iltalehdessä, että vihreät eivät ole tällä hetkellä hallituskelpoisia. Hän ilmeisesti kaipaa seuraa. Mutta voisiko kyseinen puolue olla oppositiokelpoinenkaan perussuomalaisten rinnalla? Vihreät luultavasti äänestäisivät perussuomalaisten johtaman opposition nopeasti kumoon.

Finnairista uusi Nokia?

Sananlasku sanoo, että älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin. Kansallinen lentoyhtiömme Finnair on nyt saamassa Vantaan Aviapolisiin upouuden toimistobuildingin, vaikka vanhakin oli hyvä.

Finnairin uusi pääkonttori Aviapolisissa.

Suhdanneherkällä alalla, jolla kilpailu on kovaa, tällainen pullistelu ei taida olla viisasta. Sarkastista on, että teknokupla puhkesi ja Nokian alamäki alkoi vain vähän sen jälkeen kun yritys sai valmiiksi Keilaniemen pääkonttorinsa.

Myös Finnairilla on edessään suuria haasteita. Halpalentoyhtiöt uhkaavat jatkuvasti sen markkinaosuuksia. Tilanteessa, jossa kaikki muut etsivät säästöjä, Finnairinkin pitäisi. Helpoiten niitä löytäisi hallinnosta ja liiketoiminnan kannalta toisarvoisista asioista, kuten toimitiloista.

Sen sijaan Finnair on päättänyt säästää henkilökuntamenoista uhaten palkata matkustamohenkilöstöä Espanjasta, tietenkin suomalaisten ihmisten tappioksi.

Myös uuden rakennuksen tilaaminen tapahtui syheröisesti. Uuden pääkonttorin rakennuttaja on vakuutusyhtiö Ilmarinen, ja Finnair aikoo asettua taloon vuokralle. Tilauksen sai rakennusliike SRV ilman julkista urakkakilpailua. SRV:tä johtaa Finnairin entinen toimitusjohtaja Jukka Hienonen, ja Ilmarisen toimitusjohtaja Harri Sailas on myös Finnairin hallituksen puheenjohtaja.

Korskeisiin tiloihin asettuminen on melkoista hasardia tappiollisessa yhtiössä. Finnairin pätäkkä tulee tätä nykyä pitkistä Kaukoidän lennoista, ja suuri osa Euroopan reiteistä on vain syöttöliikennettä. Kotimaanlentoja Finnair lennättää Fly Be:n vuoroilla ollen firmassa vähemmistöosakkaana.

Kaikkien munien laittaminen samaan koriin ei taida kuitenkaan kannattaa. Poliittinen mullistus Kiinassa tai talouden sakkaaminen Japanissa voi tehdä Finnairin toiminnasta kerta heitolla lopun.


Finnairilla edessään myös ympäristöuhkia

Myös ympäristönormit ovat koetelleet Finskiä, kun EU-maiden lentoyhtiöt liittyivät päästökauppajärjestelmään vuonna 2012. Se koskee kaikkia Euroopan unionin sisäisiä lentoja sekä kaikkia EU:n alueelta lähteviä ja sinne saapuvia koneita.

Päästökauppa ottaa huomioon yhteenlasketut kokonaispäästöt mutta ei päästöjä tuotantoyksikköä (esimerkiksi lennettyä kilometriä) kohti. Pitkillä lennoilla kokonaispäästöt ovat suuria, vaikka kilometriä ja matkustajaa kohti ne ovat pieniä. Niinpä päästökauppa tuottaa kuluja Finnairille heikentäen sen kilpailukykyä, vaikka hiili-intensiteetti eli tehokkuus onkin hyvä.

Tulos on, että EU:n päästökauppa avaa markkinat venäläisille toimijoille. Euroopasta Aasiaan 24 tunnin rotaatiolla suuntautuvat lennot voidaan alkaa tehdä Pietarista. Jotta päästökauppajärjestelmässä olisi järkeä, se pitäisi panna toimeen maailmanlaajuisena. Muutoin syntyy hiilivuotoa, ja toiminta siirtyy aina sinne, missä ympäristönormit ovat lepsuimmat.

Päästökaupasta pitäisikin siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jollainen on käytössä jo autoilun maailmassa ja jota käsittelin tässä. Päästöjä arvioitaisiin tällöin suhteessa niiden kautta saavutettuihin hyötyihin. Myös kansalaisille jaettavat hiilidioksidipassit, joiden päästöoikeuksia voisi edelleen myydä vaikka naapureilleen, ovat eräs tulevaisuuden vaihtoehto.


Myydäänkö Finnair?

Finnair on tilannut optimistisesti yksitoista laajarunkoista A 350 -konetta, ja lisäksi se omistaa enemmistön nykyisistä kaukoliikenteen jumboistaan, A 330 ja A 340 -koneista. Ylimitoitetusta hankinnasta ei pääse eroon yhtä helposti kuin vuokratusta, paitsi alehintaan.

Onneksi apu on lähellä. Veli venäläinen yritti jo kaapata osia Finnairista islantilaisten pankkien kautta noususuhdanteen aikana. Myydäänkö Finnair tulevaisuudessa ulkomaille niin kuin Nokia? Ostajia turvallisuudestaan tunnetulle yhtiölle kyllä riittää Aeroflotista Swissairiin.

Valtion omistajaohjaus ei myyntiä pidättele, vaikka Finnair onkin määritelty strategisesti tärkeäksi. Valtio on tehnyt lehmänkauppoja ennenkin, muun muassa myymällä Digita Oy:n ulkomaille, mikä puolestaan viivyttää teräväpiirtolähetysten yleistymistä, kun Yle joutuu nyt pulittamaan rahaa jokaisesta bitistä. Kruununjalokivi (Telia)Soneran rippeitä taas kaupataan Solidiumin lohduttomasta salkusta.

Jyrki Katainen väläytti Finnairin myyntiä jo keväällä, ja lentämisvihamielinen Heidi Hautala oli luonnollisesti valmis pudottamaan valtion omistuksen alle enemmistöosuuden. VVM:ssä kannattaisi muistaa, että kertatuloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja. Joku viisas laski pari vuotta sitten, että Suomen valtiolla ei olisi lainkaan nettovelkaa, jos se olisi pitänyt kiinni yritysvarallisuudestaan. Olen myös itse tottunut ajattelemaan, että valtion omaisuus on kansallista rikkautta, josta kannattaa pitää kiinni.

Johtajien moraali ja moraalittomuus

Viime viikon lööppejä hallitsivat vapaamuurarit ja toimitusjohtaja Mika Vehviläisen lähtö Finnairista. Hän kuulemma siirtyy maallisempaan hommaan: johtamaan ”lastinkäsittelylaitteita” valmistavaa Cargoteciä, joka puolestaan muodostaa Koneesta erillisen toimialayhtiön. Ihme, ettei siirtynyt herrahissejä valmistamaan!

Vapaamuurareilla ja Vehviläisen tapauksella on yhteinen teema: yritysten moraali ja johtajien moraalittomuus. Vuosi sitten julkisessa sanassa kirjoitettiin, miten Vehviläinen myi asuntonsa työeläkeyhtiö Ilmariselle, joka osti sen vuonna 2011 toimitusjohtaja Harri Sailaksen suostumuksella 1,8 miljoonan euron kauppahintaan. ”Raimon veli” Sailas oli silloin myös Finnairin hallituksen varapuheenjohtaja ja Vehviläinen puolestaan Ilmarisen hallintoneuvoston jäsen. Vehviläinen jäi sittemmin luksuskämppäänsä asumaan Finnairin maksaessa asunnon 6 800 euron (!) vuokran. Lehtitietojen mukaan hän korjasi kaupasta 650 000 euron voiton saaden myös mahdollisuuden takaisinostoon Ilmariselta.

Asiassa tehtiin Finanssivalvonnan selvitys, poliisin esitutkinta ja eduskuntakysely. Lisäksi Vehviläinen oli valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministeri Heidi Hautalan kuultavana (eli käytännössä kuulusteltavana).

Tapaus voidaan nähdä herrakerhoille tyypillisenä puliveivauksena. Vaikka lain kirjainta ei muodollisesti rikottaisi, asioita hoidetaan tyyliin ”manus manum lavat” (suom. ”käsi kättä pesee”). Firmojen hallintoelimissä ristiin istuvat johtajat tekevät itselleen edullisia kauppoja ja laittavat rahat taskuhinsa. Tuloksena on, että yritykset kärsivät taloudellisia tappioita. Lisäksi firmojen maine kärsii, ja vahinkoja tulee myös yrityskuvan ja kuluttajien luottamuksen heikentymisestä.

Suomessa korruptio ei ole ensisijaisesti taloudellista vaan sosiaalista. Juuri se on korruption pahin muoto. Sitä ei voida mitata euroina eikä sentteinä, ja siksi se jää myös kansainvälisiltä korruptiotutkijoilta huomaamatta.

Myös vapaamuurarius on eräänlaista korruptiota. Senkään piirissä ei ehkä livautella setelitukkoja, mutta asioista päätetään yhteisissä rituaaleissa, saunaseuroissa ja muussa kanssakäymisessä. Eräs loosien suosima pelikenttä on asunto- ja rakentamispolitiikka – vapaamuurarien alkuperäisen toimintayhteyden mukaisesti. Poliitikot ja virkamiehet ovat vapaamuurarien toiminnassa kiinteästi mukana, sillä puolueille tonttipolitiikka on jo pitkään muodostanut hyvän tulojenlähteen.


Ahneuden perikuvat

Minua ei järkytä eikä yllätä se, että pomomiehet joutuvat silloin tällöin pinteeseen, kun heidän rötöksensä paljastuvat. Sen sijaan minua järkyttää se, että kukaan ei tunnu voivan mitään tälle käytännölle. Luultavasti rötöstelyä on vielä paljon enemmän kuin päälle näkyy.

Mikäpä Vehviläinenkään on muu kuin suuremman kokonaisilmiön eksponentti: sen yksi osatekijä ja ilmentymä? Hänen tapauksensa osoittaa, millä tavoin moraaliltaan kyseenalaistunut johtajisto pääsee kuin koira veräjästä, vaikka ei pitäisi. Yhdessä firmassa luottamuksensa menettänyt palkataan toisessa valmiiseen kaviaaripöytään noin 50 000 euron kuukausiliksalla, joka voi bonusohjelman vuoksi vielä kaksinkertaistua!

Kultaiset kädenpuristukset ja erorahaedut säilytetään useimmiten silloinkin, kun johtaja on tunaroinut tai epäonnistunut tehtävissään. Myös Finnair maksoi Vehviläiselle 180 000 euron korvauksen kannustinpalkkioiden menetyksistä jo hänen siirtyessään Nokia Siemens Networksista lentoyhtiön palvelukseen. Finnairissa hän jatkoi kevään 2012 jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut, kunnes siirtyi toiseen yhtiöön.

Useimpien mielestä 50 000 euron kuukausipalkka on varsin korkea, eikä sellaisia tuloja nauttivien moraalissa pitäisi olla moitteen sijaa. Ihmiset kokevat epäoikeudenmukaisena ja röyhkeänä sen, että piällysmiehet eivät maksa itse edes asumiskulujaan, vaikka tulonsa riittäisivät mainiosti. Sananlasku ”paha saa palkkansa” näyttää pitävän paikkaansa.

Imagonrakentajien kannattaisi ymmärtää, kuinka huonoa mainosta johtajien pröystäilevä elämä on firmoille. Minä ainakin ostaisin heti sellaisen firman tuotteita, jonka pääjohtaja ilmoittaisi elävänsä toimeentulotukea vastaavalla palkalla.

Todelliset suurjohtajat menettelevätkin Ingvar Kampradin (IKEA) mallin mukaan, elävät kitsaasti, ajavat japanilaisella perheautolla ja lentävät turistiluokassa ihan vain siksi, että kuluttajien olisi helppo identifioitua yhtiöön ja tuntea olonsa kodikkaaksi ja tervetulleeksi sen asiakkaina. Massakulttuurin markkinoilla tämä on välttämätöntä, vaikka jokainen asiakas ei olisikaan Kontulan sossuäiti.


Optiojärjestelmän moraalittomuus

Tiedän kyllä, että johtajuuden taakka on raskas. Sen tuloksena monet johtajat ovat jatkuvien syytösten ja epäilyjen kohteena. Mutta nyt ei olekaan kyse vain siitä.

Kaikki muistavat, kuinka vääränä ihmiset kokivat myös sen, että Fortumin toimitusjohtaja Mikael Lilius veti vuonna 2006 yli kymmenen miljoonan optiotulot valtionyhtiöstä. Firmaa saneerattiin, työntekijöitä hiillostettiin ja tuotantoa tehostettiin, ja lisäksi sähkön hintaa nostettiin käyttäen perusteena sähköpulaa. Jokainen osallistui tähän keräykseen sähkölaskullaan.

Optiojärjestelmän kirous on siinä, että systeemi ohjaa johtajia pumppaamaan osakkeen arvoa mahdollisimman korkealle aina siihen hetkeen asti, jolloin optiot laukevat. Kun optiot on vaihdettu osakkeiksi ja osakkeet rahaksi, yrityksen pörssiarvo saa johdon omasta puolesta romahtaa, sillä siihen mennessä pomot ovat jo pelaamassa golfia Meksikossa. Myös Lilius väistyi mielellään löytäen uskottavan syyn itse aiheuttamastaan kohusta.

Optiojärjestelmän kautta yrityksiin koetettiin ajaa vanhaa patruunahenkeä, kun johtajista yritettiin tehdä omistajia. Heidän tehtävänsä olisi palvella omistajia jo pelkän palkkansa vastikkeeksi, mutta laiskoiksi osoittauduttuaan heidät haluttiin laittaa kuriin tarjoamalla omistajuutta.

Sitouttava tarkoitus ei ole kuitenkaan toteutunut, sillä tutkimukset osoittavat, että pomot myyvät optiojärjestelmien kautta saavutetut osakkeensa niin pian kuin pääsevät niihin käsiksi. Lisäksi yrityksiin on syntynyt tuhoa ihmissuhteiden ja yhteiskuntasuhteiden heikkenemisen myötä. Optiotuotot maksatetaan antien yhteydessä vanhoilla osakkailla, joiden omistus yrityksestä pienenee.

Ja kukaan ei tunnu voivan mitään. Tarja Halonenkin totesi kyynisesti, että yhteiskunnassa tehdään parempia ja huonompia sopimuksia. Juristina hän ehkä ajatteli (Suomessa suositun kantilaisen lakimoraalin mukaisesti), että sopimusinstituution täytyy pitää (ikään kuin tärkeintä olisi instituutio eikä oikeudenmukaisuus).

Outoa on, että johtajien sitouttamista pidetään tärkeämpänä kuin asiakkaiden luottamusta tai työntekijöiden sitoutumista tehtäviinsä. Luulisi, ettei lisärahalla olisi paljoakaan arvoa sellaisille, joiden varallisuus ei kuluttamalla lopu. Mutta lisää pitää saada ja annetaan, loputtomasti. Ilmeisesti siksi, että kunnian ja maineen menetystä mikään raha ei riitä korvaamaan, eikä siitä ole apua myöskään eksistentiaaliseen ahdistukseen, jonka takana vaanii aavistus siitä, että jonakin päivänä kaikki lähtee alta.

Politiikan piiristä tunnetun esimerkin ovat tarjonneet Matti Vanhanen, Suomen Keskusta ja Kehittyvien maakuntien Suomi ry. Sosiaalinen koheesio oli vahvaa. Yhdistyksen käsikassarana toimineen Nova Groupin johdolle ostettiin jopa samanlainen BMW kuin pääministerillä oli virka-autonaan. Oikeustieteen professori Esko Riepula ja tutkija Petri Koikkalainen kirjoittivat tapauksesta teoksessaan Näin valta ostetaan (WSOY 2010), että kyseessä oli yritys rakentaa Suomeen systemaattisen korruption järjestelmä, jossa poliittisia päätöksiä ostettaisiin vaalirahoituksella.

Tämä tapaus ei saa koskaan unohtua, vaikka psykologisten tutkimusten mukaan ihmisen poliittinen muisti onkin vain kolmen kuukauden mittainen. Mitä merkitystä tällä märehdinnällä sitten on?


Moraali on yrityksen pääomaa

Suomessa ei ole vielä oivallettu, kuinka tärkeää yrityksen moraali on sen taloudelliselle menestykselle. Monet kansainväliset suuryritykset ovat joutuneet muuttamaan strategoitaan ja toiminta-ajatuksiaan ekologisilla tai ihmisoikeudellisilla perusteilla.

Nyt on aika oivaltaa, että mikään yhtiö ei voi menestyä, jos sen keulakuvilla on tummat silmänympärykset kuin Karhukoplalla. Yrityksen johdon moraali on firman menestystekijä, jonka varassa yhtiöt joko pärjäävät tai kaatuvat. Moraali on sekä operatiivista tuotannollista pääomaa että sijoituspääomaa, sillä etiikalla on taipumus reifioitua eli esineistyä mainetekijöiksi, jotka ovat pysyviä sekä hyvässä että pahassa.

Kuluttaminen on demokratian muoto. On väärin olettaa, että ihmisjoukot eivät muka voi mitään firmoissa tapahtuvalle rötöstelylle. Kansalaiset voivat äänestää ostopäätöksillään ja asettaa huonosta maineesta kärsivien pomojen johtamat firmat boikottiin. Kyse ei siis ole höyryraudasta, jolla vain silitetään kostyymeihin syntyneitä ryppyjä, vaan todella vaikuttavasta toiminnasta.

Valitan, mutta minä en keksi tätä. Tämä on keksitty jo aikoja sitten muualla. Älkää siis repikö myöskään peliverkkareitanne, sillä ne on voitu valmistaa lapsityövoimalla!


Mikä Finskissä mättää?

En ihmettelisi, vaikka ihmiset kypsähtäisivät Finnairiin lopullisesti, sillä yritystä on johdettu kehnosti. Kyse ei ole vain mainetekijöistä vaan yrityksen tuotteista ja strategiasta. Lentokoneiden maalaukset ja logot on uudistettu toistuvasti, mikä on lisännyt kustannuksia (brändimarkkinoinnin tehottomuudesta tarkemmin tässä). Lentolippujen hinnat ovat korkeat, eikä yritys pärjää halpalentoyhtiöille Euroopan- eikä kotimaanreiteillä. Yhtä kalliit KLM ja Air France tarjoavat huomattavasti paremmat ateriat jenkkeihin matkustaville.

Niinpä Finnair on laittanut kaikki munat samaan koriin ja panostanut Aasian-liikenteeseen pyrkien ottamaan kaiken irti Helsinki-Vantaan sijainnista. Kenttä kun on lähes ainoa, jolta Euroopan ja Kaukoidän liikenne pystytään hoitamaan 24 tunnin rotaatiolla. Pääoma on tehokkaassa käytössä, kun koneille jää kääntöaikaa kummassakin päässä juuri ja juuri tarvittavat kaksi tuntia.

Euroopan-liikennettä Finnair pitäneekin yllä vain taatakseen sujuvan syöttöliikenteen Keski-Euroopan kaupunkehin ja kaupungeista. Kotimaanliikenteestä Finnair on pyrkinyt suorastaan eroon. Tätä osoittavat useat konekaupat ja yritysjärjestelyt, joissa ovat olleet osapuolina halpalentoja tarjonnut Finnairin ruotsalainen tytäryhtiö FlyNordic, alun perin suomalainen FinnComm, brittiläinen FlyBe (joka jakoi FinnCommin yhdessä Finnairin kanssa), sekä Finnairin noin 5-prosenttisesti omistama Norwegian.

FlyNordicin myynnistä saatujen Norwegianin osakkeiden arvo on kuitenkin laskenut kaupantekohetkestä ja seilannut pörssissä suhdanteiden mukaan. Ironista on, että pienellä rippeellä omistamastaan Norwegianista Finnair saanee vakavimman uhan sekä Euroopan että Pohjoismaiden markkinoille, sillä halpalentoyhtiö on päättänyt nelinkertaistaa laivastonsa tilaamalla koneita suuremmalla summalla kuin ovat Norjan yhteenlasketut investoinnit öljynjalostusteollisuuteen.

Toisaalta myös Aasian-liikenteeseen keskittävä strategia on Finnairille kohtalokas. Katastrofi Aasian taloudessa tai esimerkiksi Kiinan politiikassa töytäisee vuodesta toiseen tappiollisen Finnairin yhdellä iskulla konkurssiin.

Vikaa on lisäksi lentäjien ja lentoemojen muodostamien ay-liikkeiden tinkimättömyydessä ja penäämisen ilmapiirissä. Finnairin kannattavuus on kroonisesti huono, sillä palkat, edut ja työehdot on mitoitettu kilpailuttamattomalle entisajalle. Henkilökunnan ja hallinnon lompakko levenee tilipäivinä liikaa, ja yhtiön kannalta Vehviläisen ansiona voidaankin pitää sitä, että matkustamohenkilökunnan lakon yhteydessä 2010 hän sai työntekijät tinkimään jonkin verran eduistaan.

Sauli Niinistön ja Jyri Häkämiehen edustamien palkka-ale-esimerkkien mukaan hän olisi kuitenkin voinut johtaa porukkaansa edestä ja tinkiä eduistaan myös itse. Onkin varmasti helppo tinkiä palkkansa vaikka puoleen, kun ensin saa noin 15 000 euron korotuksen, aivan kuten Ilmarisen hallituksessa nykyisin istuva Häkämies, joka loikkasi hihat palaen Elinkeinoelämän keskusliittoon suoraan ministerinpallilta ilman karenssia tai vaadittua jäähyä. – Pukit kaalimaan vartijoina!

Kansallinen lentoyhtiömme olisi ansainnut tulla paremmin johdetuksi. Vaikka yhtiö on välttänyt SAS:in huonon kohtalon, alan suhdanneherkkyys merkitsee, että yksipuolisen strategiansa vuoksi Finnair on koko ajan kuilun partaalla. Sen ainoa ylivoimainen etu kilpailijoihinsa verrattuna on ollut se, että koneet ovat pysyneet ilmassa ja lähteneet sekä saapuneet täsmällisesti. Kiitos siitä lankeaa Ilmavoimien lentäjäkoulutukselle, jossa opitaan ajamaan lentokonetta pää alaspäin toisin kuin Porin ilmailuopistossa.


Vihreät Finnairin herhiläisinä

Heidi Hautala puolestaan on epäonnistunut valtion omistajaohjauksen toteuttamisessa. Vehviläisen hän päästi viime keväänä pelkällä ripityksellä ja tyytyi hänen luopumiseensa Ilmarisen hallintoneuvostopaikasta.

Vuotta myöhemmin Hautala vaati valtion omistuksen pudottamista Finnairissa 50 prosentin alapuolelle. Niin ei pidä tehdä. Totuus on, että Finnairin huono kannattavuus ei johdu omistajapohjasta vaan johdon ratkaisuista ja hirmuisista kuluista. Omistajapohjan laajentaminen voisi ohjata toiminnan tehostamiseen mutta samalla myös aktiiviseen omistajuuteen, jonka tuloksena Finnairin asema suomalaisia palvelevana yhtiönä raunioitettaisiin täysin.

Totuus on myös se, että Suomi on saari, jolta ei pääse pois kuin lentokoneella tai laivalla, paitsi entiseen Neuvostoliittoon, jossa homoseksuaalisuuskin on esityskiellossa. Siksi Finnair määriteltiin strategisesti tärkeiden valtionyhtiöiden joukkoon jo edellisen hallituksen aikana.

Sitä se on yhä. Venäläinen pääoma yritti Finnairin nurkanvaltausta jo viime vuosikymmenellä islantilaisten pankkien kautta. Kuinka hyvin sinivalkoinen yhtiömme kelpaisikaan venäläisille nyt, kun lentoliikenne pakotettiin liittymään Euroopan unionin päästökauppaan? Se koskee kaikkia Euroopan unionin sisäisiä sekä kaikkia EU:n alueelta lähteviä ja sinne saapuvia lentoja.

Finnairille tämä oli huono uutinen. Yhtiön pätäkkä tulee pitkistä Aasian ja Kaukoidän lennoista. Päästökauppa ottaa huomioon yhteenlasketut kokonaispäästöt mutta ei päästöjä tuotantoyksikköä (esimerkiksi lennettyä kilometriä) kohti. Pitkillä lennoilla kokonaispäästöt ovat suuria, vaikka kilometriä ja matkustajaa kohti ne ovatkin pieniä.

Niinpä päästökauppa tuottaa kuluja Finnairille ja kohtelee sitä epäoikeudenmukaisesti heikentäen yhtiön kilpailukykyä, vaikka hiili-intensiteetti eli tehokkuus onkin hyvä. Tämän kaiken on saanut aikaan vihreä ilmastopolitiikka, jonka edustaja Heidi Hautala saa nyt Finnairin huolet konkreettisina työpöydälleen.

Tuloksena huonosti harkitusta ympäristöpolitiikasta on ollut se, että EU:n päästökauppa on avannut markkinat venäläisille toimijoille. Jos Finnairin valtionomistus tulee myyntiin ja ostaja ilmaantuu idästä, Euroopasta Aasiaan suuntautuvat lennot alettaisiin tehdä Pietarin eikä Helsinki-Vantaan kautta.

Jotta päästökauppajärjestelmässä olisi järkeä, se pitäisi panna toimeen maailmanlaajuisena. Muutoin syntyy hiilivuotoa, ja toiminta siirtyy aina sinne, missä ympäristönormit ovat lepsuimmat. Päästökaupasta pitäisikin siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jollainen on käytössä jo autoilun maailmassa ja jota käsittelin tässä. Vihreä ympäristöpolitiikka on yksi Finnairin tulevaisuudenmurheiden syy.


Jos yritysjohtajat tekevät itsestään korvaamattomia, sitä huonompi firmoille

Pahimmassa tapauksessa Finnairista tulee suomalaisen yritysmaailman Kodak. Pääasiassa filmejä ja valokuvauspaperia valmistava yritys joutui konkurssitilaan ja velkasaneeraukseen heti kun digitaalinen kuvaaminen oli yleistynyt. Samoin on käymässä mammuttiyhtiö Nokialle.

Minä ihmettelen, miksi yrityksiin palkataan filosofiattomia ja näköalattomia johtajia. Jo Vehviläisen edeltäjä Jukka Hienonen oli kauppamies ja tuli Finnairiin hienosta liikkeestä, Stockmannilta. Hän poistui rakennusliike SRV:n suuntaan. Ekonomit pyyhältävät firmasta toiseen ja pyyhkivät pöydän kaikkialla tuntematta edes sitä alaa, jolla toimitaan. Tärkeintä tuntuu olevan oma hyötyminen, ei yrityksen menestys. Aito commitment puuttuu.

Ihmettelen myös yritysjohtajien ja omistajien halua palkata tehtäviinsä konsultteja, sellaisia ”Hikka Pemasia”, jotka laativat todellisuutta ja sen realiteetteja ymmärtämättömiä visioita riehuessaan kalsarikännissä Eino Leinon patsaalla.

Heidän laskunsa yhteiskunnalle ovat järkyttäviä samalla kun kansalaiset kysyvät, kuinka kenenkään työpanos voi olla 50 000 euron kuukausipalkan arvoinen. – Ei se olekaan. Kyseessä on kansalaisille uskoteltu trikki, eräänlainen huijaus, jonka perusteeksi esitetään vain se, että ”kansainvälisissä yhtiöissä johdon palkkaus on kansainvälistä tasoa”. – Taitavat luokkayhteiskunta ja sosiaalinen vääryyskin olla kansainvälistä tasoa.

Siteeraankin lopuksi perheyrittäjä Peter Fazerin lausahdusta, joka löytyy Jörn Donnerin uudesta kirjasta:

”Helsingin hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia yritysjohtajia.”

(Jörn Donner, Mammutti, Helsinki: Otava, 2013, s. 88).