Rock and rollin voodoomies kertoo, miksi ”apulaissheriffiä ei pompoteta”

 
Skp:läinen rokkitähti Kari Peitsamo sai ilmeisesti tarpeekseen vihervasemmiston älyttömyydestä oivaltaessaan lisääntyvän väkivallan perimmäisen syyn. Uuden-Seelannin terrori-iskun jälkimainingeissa hän lausui näin:

”En usko monikulttuurillisuuteen siinä mielessä, miten sitä meille nyt ajetaan. Uuden Seelannin iskut ovat suora seuraus pakotetusta monikulttuurillisuudesta. Kauheudet ovat vasta alkamassa. Ainoa ratkaisu on: Rajat kiinni.”

Peitsamo-parka joutuu nyt kärsimään suvaitsevaisten kostosta heidän vaatiessaan Peitsamoa pois kesäkuun puolivälissä pidettävästä Ämyrockista sillä uhalla, että vaatijat julistavat tapahtuman boikottiin.

Nämä kauheudet eivät kuitenkaan ole ”vasta alkamassa” vaan jatkumassa. Suomessa on vaadittu useiden työntekijöiden irtisanomista tehtävistään heidän poliittisten tai yhteiskunnallisten mielipiteidensä vuoksi. Esimerkkejä tarjoavat Aleksi Valavuoren ja Aki Ruotsalan tapaukset.

Potkuja on myös jaeltu, vaikka mielipiteillä ei olisi mitään vaikutusta kykyyn hoitaa työtehtäviä. Jopa bussikuskeja on irtisanottu heidän tallennettuaan vierasperäisten matkustajien häiriökäytöstä videolle tai puolustaessaan itseään sekä ihmisoikeuksia. Samoin on ahdisteltu opettajia, jotka eivät ole nielleet kaikkia seksuaalivähemmistöjärjestöjen tarkoitusperiä.

Vaalikoneissa on kysytty tänä vuonna irtisanomisehdoista. Olen vastannut systemaattisesti, että ihmisiä ei saa irtisanoa eikä uhkailla heidän mielipiteidensä eikä näkemystensä vuoksi. Ihminen ja hänen mielipiteensä eivät ole työnantajien hallintavallassa millään tavalla. Moinen menettely olisi perustuslaillisen sananvapauden ja yhdenvertaisuuslain vastaista.

Myös politiikassa on pyritty eristämään ehdokkaita, joiden mielipiteitä jokin vaalitilaisuuden järjestäjä ei ole pitänyt sopivina. Esimerkkinä nyt vaikkapa Mika Ebelingin ja Paavo Väyrysen tapaukset.

Voin sanoa sananvapauden polkemisen olevan yleisesti väärin, vaikka en ole tai olisi kummankaan epelin kanssa samaa mieltä. Mutta puolustan heidänkin oikeuttaan osallistua argumentaatioon.

Samoin puolustan Kari Peitsamon oikeutta nousta lauteille ja luennoida bändinsä kanssa (tai ilman) mistä tahansa haluamastaan aiheesta, vaikka hän onkin ”kommunisti”, kunhan hän argumentoi asianmukaisesti.

Nietzsche totesi aikoinaan: ”Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Eli kun taistelee fasismia vastaan fasismilla, ei silloin ole antifasisti, vaan pelkkä fasisti.

Hullunkurista kaikenlaisessa ääriajattelijaksi julistamisessa onkin se, että julistaja itse on yhtä kaukana kohteestaan kuin kohde julistajasta, joten molemmat ovat ääriajattelijoita. Usein ääripäiksi sanotut näkemykset kuitenkin kohtaavat, kun poliittista väriviuhkaa tarpeeksi levitetään, ja molemmilta löytyy samanlaisia ajatuksia.

Näin se vallankumous syö lapsensa. Uskon Peitsamon olevan skp:läinen enemmänkin velvollisuudesta kuin aatteen palosta. Suomessa kun tieteilijöiden, taiteilijoiden ja toimittajien pitää olla vasemmistolaisia tai vähintäänkin huvitteluliberaaleja voidakseen toimia.

Itseäni tapaus koskee vain sikäli, että minulla ja Kari Peitsamolla näyttää olevan jenkkihuivin, Tampereen Hämeenpuistossa asumisen sekä myöhemmän Helsingin Isolle-Roballe kotiutumisen lisäksi myös jotain muuta yhteistä.

Siis: ”Sopii meille”. Laitetaanpas tästä skootteri käymään.

Taistolaislaulujen parodiointi on saanut toden sävyn

Monet muistavat vuosituhannen vaihteesta poliittissävyisen pop-yhtye Ultra Bran, joka perustettiin Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton (nyk. Vasemmistonuoret) laulukilpailua varten ja joka toimi vuosina 1994–2001.

Yhtye teki ja esitti 1960- ja 1970-luvun protestilauluja ja vallankumousiskelmiä retrospektiivisesti toistavia kommunistiveisuja aikana, jolloin uustaistolaisuus teki vasta tuloaan monikulttuuri-ideologian kaavussa.

MTV3 on esittänyt Ultra Bran viime joulukuisen konsertin useaan kertaan, viimeksi Vapun päivänä. Hartwall Arenan kolmeen kertaan täyttäneissä tilaisuuksissa tunnelma oli mahtava. TV-ruudussa välähdelleestä konserttiyleisöstä päätellen useimmat pääsylipun maksaneet olivat vihervasemmistolaisessa kuplassa eläviä haavemaailmojen ja nostalgiatunnelmien asukkeja.

Mitä merkitystä bändin paluusuosiolla sitten oikein on? Vielä 1990-luvulla kommunismin muistot ja universalismin uhat tuntuivat taakse jääneeltä ajalta niin, että vallankumouslaulujen parodioista saattoi porvarikin pitää. Sanoituksista oli vaikea erottaa, kaivattiinko niissä takaisin kommunismin aikakaudelle vai kritisoitiinko niissä sosialistista systeemiä. Muutamat sanoitukset perustuivat elintarvikekorttinsa menettäneen neuvostolyyrikko Anna Ahmatovan runoihin.

Ultra Bran ajatusmaailma oli joka tapauksessa itään päin kallellaan. Se ei vaikeuttanut yhtyeen kohoamista iskelmälistoille, sillä jään sulaminen suurvaltapolitiikasta oli sallinut monen ”nähdä Kölnin tuomiokirkon”. EU-Suomessa tuntui turvalliselta kuunnella vallankumouslauluja pahana muistona menneestä, sillä mehän kuuluimme Länteen.

Kaupunki, jossa ”lilliputti-ihmisten jono kiemurtelee kohti mausoleumia” ja ”joka syli avoinna seisoi kaikkien kansojen tulla” (”Moskova”) tuo kuitenkin minulle mieleen viljavana elonvainiona lainehtivan paratiisin, jossa Moskvitsh-autot liikkuivat harvakseltaan ylileveillä prospekteilla ja joka lähetti Laika-koiran avaruuteen ilman paluulippua (mitä eläinrääkkäystä).

Muutamat arvostelukyvyttömät tai puhtaasti tuhoamisvimmaiset ja luokkastrategista vihaa pursuilevat tahot halusivat kyseisen yhteiskuntajärjestelmän myös Suomeen. Siksi oli perverssiä kokea minkäänlaista nostalgiaa saati hukuttaa heidän poliittisia erehdyksiään parodian kaapuun myöskään vapautuneella 1990-luvulla. Kommunismia kohtaan tunnettu leikkisyys jääkin arvoitukseksi, ellei huomata, että aatteen nauttima erityisoikeus verrattuna muita totalitarismeja kohtaan osoitettuun tuomiomieleen perustuu kommunismin nykyiseen kannatukseen ja piilosuosioon.

Juuri siitä on kyse Ultra Bran kesäkeikkailussa ja paluussa myös Ruisrockin esiintymislavalle. Yhtyeen nykyinen kuulija, joka useimmiten on keski-ikäinen nainen ja bändin entinen teinifani, ottaa itkusta kiittäen (”Itket ja kuuntelet”) vastaan laulujen monikulttuurisen ilosanoman aivan niin kuin herättäjäkokouksen osallistuja tiedon pelastuksesta. Uusvasemmistolainen innostus on saanut ironian hymyn väistymään, sosialistinen vallankumouksen pilke on jälleen yleisön silmissä, ja lauluissa kaikuu kommunistinen tosikkomaisuus.

Se, mikä ennen oli harmitonta parodiaa, on jälleen totisinta totta, sillä taistolaisuus on tullut takaisin ja läpäisee yhteiskuntaamme monikulttuuri-ideologiana, joka puolestaan ilmenee virkakoneistoa syövyttävänä Demla-juridiikkana ja maahanmuuttoa vaativina mielenosoituksina ja jonka takuumiehiksi myös monet liberaalit porvarit ovat menneet. Aikaamme leimaa jälleen myös affektiivisten ja performatiivisten asenteiden nostaminen järkiperäisten lähestymistapojen ohi.

Omaa tosikkomaisuuttaniko? En usko. Nykyisessä vasemmistolaisessa mediassa esitettyinä nuo televisiossa pyöritetyt vappulaulut eivät enää kuulosta parodisilta, kuten vielä ilmestymisajankohtanaan 1990-luvulla. Yhteiskunnassamme vallitseva uustaistolaisuus on tehnyt niistä itsestään todellisia poliittisen sanoman kantajia. Niiden kautta haetaan jälleen ponnahduslautaa vasemmistolaisen maailmankuvan poliittiselle suosiolle. Viihteellisyydellä haetaan lisää kannatuspohjaa nykynuorten sukupolvelta.

Mikroilmeistä päätellen laulujen esittäjillä oli tosin paikka paikoin vaikea artikuloida muutamien veisujen sanoituksiin liittyviä näkökantoja. Romantiikalla marinoidut laulut pois lukien on varmaankin haastavaa päästellä suustaan sellaisia lapsellisuuksia, joita muutamiin politisoituneimpiin sanoituksiin liittyy (esimerkiksi käyköön ”Laulu marsalkka Mannerheimista”).

Ultra Bran pysyvintä antia on Helsingin apulaispormestariksi edennyt pääsanoittaja Anni Sinnemäki, jonka juuret ovat taistolaiskodissa mutta erään isovanhempansa kautta myös pappisperheessä, Lapuanliikkeessä ja Isänmaallisessa kansanliikkeessä. – Huvittava dialektinen ristiriita, paradoksaalinen yksityiskohta ja protestihenkisyyden ilmentymä siinäkin; joka tapauksessa eräs merkki siitä, kuinka pitkälle pelkällä populismilla pääsee, kunhan värjää punaiset aatteensa vihreiksi.

Ultra Bran suosiolla ei olisi sinänsä mitään merkitystä, mutta se osoittaa jotakin olennaista yhteiskuntamme muuttumisesta. Tapaus houkuttelee vertailuihin, jotka ovat myös tutkimuksellisesti tärkeitä, sillä vertailujen kautta paljastuu, miten asiat ovat.

Entäpä, jos jokin taho päättäisi järjestää retrospektiivisen konsertin, jossa esitettäisiin Lapuanliikkeen, Isänmaallisen kansanliikkeen tai Akateemisen Karjalaseuran lauluja? Mitä, jos jossain hoilattaisiin Vöyrin marssia tai vaikkapa Horst Wessel -liediä suomeksi sanoitettuna?

Uskoisin, että kyseiselle konsertille voisi olla kysyntää. Mutta miten on tapahtuman järjestämisen laita? Kuinka hirveän vyörytyksen punavihreä vasemmisto aloittaisikaan vedotakseen jokaiseen konserttien pitopaikkaan tapahtuman kieltämiseksi?

Helsingin Sanomat, Yleisradio, Nelonen ja MTV3 eivät suinkaan sisällyttäisi konserttia ohjelmistoonsa, eivät toisi paikalle miljoonien arvosta lähetyskalustoa eivätkä kierrättäisi esitystä televisiossa. Sen sijaan ne käyttäisivät tapahtumaa esimerkkitapauksena äärioikeistolaisuudesta, natsismista ja fasismista ja laittaisivat järjestäjät elinkautiseen esityskieltoon kanavillaan ja kaikkialla. Näinhän kävikin, kun äärivasemmistolainen Varisverkosto aloitti vyörytyksen muutamia heavy metallia soittavia esiintyjiä vastaan Helsingissä 2015.

Onneksi nyt saamme potea nostalgiaa kommunismin romahtamisen vuoksi menetetystä ”tulevaisuuden toivosta”.

Naiset ja värilliset eturiviin

”Ikäluokkansa kokeneimmaksi tv-juontajaksi” mainostettu Ronja Salmi (josta itse en ollut tosin koskaan kuullut mitään) antoi tänään loistavan esimerkin käänteisestä syrjinnästä. Hän julisti Helsingin Sanomien kolumnissaan, että muuan ”rap-artisti käski Helsingissä naiset ja vähemmistöt eturiviin, koska emme itse tajua sitä tehdä”.

Salmi kertoo Helsingissä pidetystä konsertista, jossa esiintynyt Destiny Frasqueri pyysi kaikkia paikalla olevia naisia sekä ”people of color” (Yhdysvalloissa käytetty termi, joka viittaa ei-valkoisiin) siirtymään eturiviin. Kirjoittaja jatkaa: ”Samaan hengenvetoon artisti ilmoitti että rasismiin, vihapuheeseen tai seksismiin syyllistyvät ihmiset poistetaan keikalta välittömästi. Hän myös julisti salin turvalliseksi tilaksi, jossa syrjintä oli kiellettyä.”

Huvittavia tuollaiset avautumiset, jotka kumoavat itsensä viipymättä.

Salmen truuttaama estoton suomalaisten ihmisten ja miessukupuolen syrjintä jatkui kehuskelulla, jolla räppärin harjoittama yleisön komentelu käännettiin jutussa ”nerokkaaksi”. Lisäksi sitä puolusteltiin väitteillä, että esiintyjän etuoikeuttamat ihmiset ”joutuvat elämässä usein pinnistelemään nähdäkseen tai tullakseen nähdyiksi”.

Vai eivät feministit ja maahanmuuttajat ole tulleet nähdyiksi? Joudun itse pinnistelemään nähdäkseni ja kuullakseni Sanoman ja Yleisradion medioista ylipäänsä mitään muuta kuin feminististä propagandaa ja maahanmuuttoa suosivaa valheinformaation suoltamista.

Erääksi esimerkiksi Helsingin Sanomien harjoittamasta totuuden peittelystä käy vaikkapa lehden eilinen juttu, jossa muita medioita referoiden kerrottiin kautta rantain Tukholman Rinkebyssä tapahtuneesta poliisien pahoinpitelystä sanomatta suoraan, että tekijät olivat uusruotsalaisia ja maahanmuuttajataustaisia.

Mutta harvoin myöskään kukaan esiintyjä osoittaa yleisöä kohtaan noin suoraa ja tylyä epäsuosiota kuin Helsingissä esiintynyt ja suomalaisittain melko tuntematon tai ainoastaan tietyn marginaaliryhmän suosima tyyppi.

Sekä Salmen että hänen kehuskelemansa amerikkalaisartistin harjoittama seksismi ja ihonvärillä politikoiminen ovat omasta mielestäni juuri sellaista syrjintää, joka ei ansaitse arvonantoa yleisöltä.

Totuus on, että tasa-arvoa ei voida tuottaa etuoikeuttamalla. Etuoikeuttamiseen perustuva Titanic-tasa-arvo on keinotekoista suosimista, joka nolaa etuoikeutettuja itseään ja saattaa jopa lietsoa syrjintää. Tasa-arvoisuus ei yleensäkään takaa oikeudenmukaisuutta, sillä meritokraattisen oikeudenmukaisuusnäkemyksen mukaisesti oikeudenmukaisuus voidaan perustaa vain ansioihin. Keinotekoinen suosiminen sen sijaan tuottaa epäoikeudenmukaisuutta ja on omiaan lisäämään ennakkoluuloja ja aggressioita.

Kirjailijana esiintyvä Ronja Salmi menettelee epäviisaasti laukoessaan mielipiteitä ja ollessaan ymmärtämättä yhteiskunnallisesta sosiodynamiikasta mitään. Hänen kirjoituksensa on esimerkki feministien tavoittelemasta uuspieteettisyyden ilmapiiristä, jolla kantaväestöjä ja etenkin miehiä yritetään syyllistää omista ominaisuuksistaan, kuten kansallisuudestaan tai sukupuolestaan. Sellainen kontalleen ajaminen muistuttaa rasismia, sillä se kohdistuu ihmisten luonnollisiin ominaisuuksiin.

Feminismin, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden äänitorvessa Helsingin Sanomissa tätä ei kuitenkaan huomata lainkaan, vaan lehti luovuttaa kernaasti sivutilaa vastaavan kaltaiselle omahyväiselle moraaliposeeraukselle valokuvan kera. Ei tarvitse ihmetellä, mistä johtuu lehden tilaajakato.

Myös Salmen viittaama turvallisen tilan politiikka on absurdi vitsi. Miten kukaan voi tuntea olonsa turvalliseksi tilassa, jossa esiintyjä uhkailee yleisöä paikalta poistamisella, mikäli ei alistu tottelemaan hänen miehiä ja valkoisia syrjivää julistustaan, joka tuo vahvasti mieleen mediassa paheksutut vihapuheet?

Turvallisen tilan politiikasta on tullut feministien ja maahanmuuttajien harjoittama ahdistelun muoto, jolla luodaan no-go-vyöhykkeitä ja estetään vapaa kokoontuminen ja mielipiteiden ilmaiseminen. Tämä näkyy julkisten tilojen, kuten koulujen, kirjastojen ja yliopistojen, julistamisessa ”syrjinnästä vapaiksi alueiksi”, joilla halutaan estää kaikki feminismin ja vihervasemmiston agendasta poikkeava ajattelu ja toiminta (kirjoitin aiheesta tässä).

Sanomattakin on selvää, että rakastan rap-konsertteja kuin sika teurasautoa, eikä minua saisi rap-konsertin ovesta sisään kiskomallakaan, sillä en ensinkään pidä rap-musiikkia musiikkina. Sen sijaan kyseessä on tietyn kansalaisryhmän äänekäs valitus ja yhteiskunnallinen mielenosoitus. Toivoisin kuitenkin, että myös he ymmärtäisivät pidättäytyä leimojen jakelusta, ihmisten jakamisesta eri ryhmiin sukupuolensa tai ihonvärinsä mukaan ja siitä paljon parjatusta vihan lietsonnasta.

Oi Saara Saara, miksi nauroit?

Mitään ei pitäisi juhlia ennen kuin lopputulos on selvillä. Britannian X Factor -kilpailun finaaliin edennyttä Saara Aaltoa juhlittiin ja hehkutettiin Helsingin Senaatintorilla viikko sitten tuhansien ihmisten ja ilotulitteiden voimalla.

Vähäinenkin munaus riittää yleensä pilaamaan menestyksen kuin menestyksen, mikäli se on tarpeeksi näyttävä ja tapahtuu ratkaisevalla hetkellä. Suomalaiset valitettavasti hervahtivat jälleen kerran slaavilaisperäiseen fiilistelyyn ja repivät peliverkkarinsa ennen ratkaisevaa finaalia ja äänestystä.

Niinpä britit saivat tilaisuuden äänestää ikään kuin toiseen kertaan Euroopan unioniin kuulumisesta. Suomalainen kilpailija oli brittiäänestäjille liikaa, mutta hienoa, että suomalainen pötki edes hopealle Britannian sisäisessä musiikin Valioliigassa! Kotiin päin vetäminen näyttää olevan ominaista kaikille kansakunnille, eikä siitä pidä moittia vain meitä suomalaisia. Ei ollut siis tappio tämä, vaikka ulkomusiikilliset tekijät olisivatkin ratkaisseet.

Luulen kuitenkin, että brittien oma ehdokas Matt Terry voitti ensisijaisesti siksi, että altavastaajaksi julistettuna hän säilytti nöyryytensä loppuun asti. Yleisö turtui siihen, että tuomarit, juontajat ja media suitsuttivat Saara Aaltoa kuin uutta kuningatarta, joka joutui imemään ennakkosuosikin paineet itseensä kuin pesusieni.

Koko ohjelma kumosi lopulta myös oman viihdyttävyytensä, kun ylisanat loppuivat. Tällöin mikä tahansa esitys läsähtää kuin pannukakku. Kun tuomarit nousevat joka esityksen jälkeen seisomaan kuin jumalanpalveluksessa osoittaakseen kunnioitusta esiintyjälle ja tuottajat puolestaan tekevät aaltoja (pienellä kirjaimella), lähetyksen show-luonne on ylittänyt viihdyttävyyden rajan.

Viihteen tehtävä on hillitä pitkästymistä. Kun viihde sinänsä alkaa pitkästyttää, olisi aika viheltää peli poikki. Vielä viikko sitten Saara Aalto olisi voittanut, koska kamelin selkä ei ollut katkennut. Mutta viime maanantaisen Suomi-mainoksen ja Britanniaan levinneen viestin vaikutuksesta – siis sen, joka kertoo, että tässä on kyse maiden välisestä kilpailusta – jälkeen ilmat pääsivät pihalle, noste katosi, ja samalla katosi myös osa karismasta ja hyvin tehdystä menestyksestä, joka lähti loivaan laskuliukuun.

Se on surullista, koska hillitymmällä taktiikalla ja alleviivatummin välitetyllä ja korostetummalla nöyryydellä Aalto olisi voinut voittaa. Median ja tuotantoportaan ehkä jo tarkoituksellinenkin riepottelu ei vain enää antanut tilaa kohdata yleisöä vaatimattomasti. Aalto pakotettiin omaksumaan diivan rooli, koska se oli ainoa suojaväri, joka mahdollisti kehumalla esitetyn kritiikin kääntämisen camp-huumorina takaisin kohti kehujia. Kyseessä oli tuotantoportaan virittämä klassinen harhautus, jossa hiillostettavaa hengästytettiin ja viimeisellä metrillä pyyhkäistiin ohi. Ymmärrän täysin Simon Cowellin kaksimieliset sanat voittajalle: ”You know, why you are the winner.”

Mitä sitten ajattelen Saara Aallosta laulajana? Kerrottakoon nyt poikkeuksellisesti sekin, vaikka tämä on poliittisten suhteiden käsittelylle omistettu blogi enkä pyri uudeksi Simon Cowelliksi Idols-kilpailuun.

Saara Aalto on ansainnut nyt saavuttamansa tähteyden määrätietoisella työllä ja muistuttaa siten kaikille, että koskaan ei kannata luovuttaa. Hän pärjäsi laulukilpailussa, koska hänen taustansa on Sibelius-Akatemiassa. Hän ei ole menestynyt populaarimusiikin teossa, sillä hänen profiilinsa ei ole tarpeeksi pop, mutta toisaalta hänen ääniresurssinsa eivät riitä oopperalaulajaksi, vaikka ne riittävätkin popmusiikkiin. Hän on ollut siis väliinputoaja, joka menestyi nyt popartistien joukossa, koska hän ylitti tason siellä.

Saara Aallon maneeri on, että hän hakee ilmaisuvoimaa vibrasta (älkää ajatelko ohjelman mainostauoilla markkinoituja leluja). Väriltään kaunis, kirkas ja heleä ääni todellakin aaltoilee ja värisee myös tahattomasti. Ääni nousee vaivattomasti ylärekisteriin ihan vaikka koloratuurioopperoiden esittämistä varten mutta jää ohueksi hengityksen tuen puutteiden vuoksi. Tiedän kaksi takavuosien naislaulajaa, joiden ääni muistuttaa Saara Aallon ääntä tässä suhteessa. Toinen on Kate Bush ja toinen israelilainen, alun perin oopperalaulajana aloittanut mutta sittemmin kevyen musiikin pariin siirtynyt Ofra Haza.

Linkkaan tähän loppuun YouTube-videot Saara Aallon ja Ofra Hazan esityksistä, niin voitte todeta yhtäläisyyden. Oheinen esiintyminen oli Aallon paras, ja se sopi hänen äänelleen toisin kuin kumpikaan finaaliin valituista kappaleista. Tilanteen pelastaa se, että myös toiseksi tuleminen voi olla tyylikästä. Filosofisesti katsoen häviäjä oikeastaan voittaa, koska samalla näyttämöllä ollessaan hän voi osoittaa suuripiirteisyytensä. Voittajan pitää olla kiitollinen, mutta häviäjä voi ilmaista riippumattomuutensa mielipiteistä.



Ofra Haza:

Minun räppini Cheekistä

Joukkokäyttäytymistä analysoivan sosiologian piirissä on ajateltu, ettei ihmisyksilö kannata suosikkiaan välttämättä siksi, että tähtönen olisi hänen omasta mielestään hyvä, vaan siksi, että suosikin perään kiljuminen lisää hänen omaa arvostustaan suosiota osoittavassa ryhmässä.

Tämän mukaan esimerkiksi Pia ei tykkää Elviksestä siksi, että hän oikeasti pitäisi hänen musiikistaan, vaan siksi, että muutkin tekevät niin. Osoittaessaan epäsympatiaa Elvikselle hän saisi fanilauman vihat silmilleen, kun taas kannattaessaan Elvistä hän itse pääsee osalliseksi koko faniryhmän hyväksynnästä ja suosiosta.

Taustalla vaikuttaa ihmisen taipumus välttää ristiriitoja ja halu ratkaista konflikteja, mitä puolestaan selitetään psykologisilla dissonanssiteorioilla. Jos Pian kaveri Mia tykkää Elviksestä, mutta Pia itse alun perin ei, Pian ja Mian välille syntyy helposti eripuraa. Pia voi ratkaista ristiriitatilanteen panemalla välit poikki Mian kanssa, tai sitten hän voi valita helpomman tien, eli alkaa Mian tavoin tykätä Elviksestä.

Ongelman muodostaa, jos Pian ja Mian välille syntyy kilpailua Elviksen heitä kohtaan osoittamasta suosiosta. Fanilauma voi ratkaista tilanteen vaatimalla yhdenmukaista käytöstä ja sulauttamalla minuuden korostamispyrkimykset sosiaaliseen koheesioon. Samaan tapaan feministit tuomitsevat prostituution estääkseen tynnyriä vuotamasta siitä, mistä lauta on matalin, eli pidättääkseen seksiä heteromiehiltä ja nostaakseen vaikean tavoitettavuuden kautta omaa arvoaan sosiaalisen vaihdon markkinoilla.

Artisti puolestaan ratkaisee kilpailuongelman julistamalla tasa-arvoa ja antautumalla ”ihan tasavertaisesti” kaikkien kannatettavaksi. Juuri siksi suosiosta riippuvaiset taiteilijat vinkuvatkin kaikkialla tasa-arvon perään, sillä heidän oma roolinhallintansa on sosiodynaamisesti riippuvaista siitä, ettei heidän faneistaan kukaan nouse ylitse muiden.

Dissonanssiteorioilla voidaan, paitsi selittää pop- ja rockartistien suosiota, myös valaista poliittistenkin henkilökulttien syntyä. Huvittavinta on, mikäli suosion kohteet eivät ole objektiivisesti kovin hyviä, tai he ovat kerrassaan samantasoisia ilman, että heidän välillään olisi juuri mitään eroa.

Tällaista tilannetta valaisee diskoissa ja kaiken maailman flow-festareilla soittelevien DJ:den suosio. He pyörittelevät pääasiassa muiden tekemiä levyjä. Homman osaa periaatteessa kuka vain, mutta silti muutamia pidetään ylivoimaisesti toisia parempina ja heidän tekemiään ”settejä” ylistetään alan palstoilla ja kehutaan, kuinka juuri heidän reiveissään vallitsi mitä parhain tunnelma!

Näin on vain siksi, että niin on sovittu. Tapahtumien osallistujat itse luovat tilaisuuksiin (ainakin näennäisesti) hyvän fiiliksen sopimalla, että juuri tämän artistin konsertissa on pakko olla hyvä viilinki. Kyseisten tähtösten kautta ilmaistaan siis sosiaalista yhteenkuuluvuutta eikä musikaalista makua tai arvostelukykyä.

Kun entinen ministeri Paavo Arhinmäki haukkui rap-artisti Cheekin (oikealta nimeltään Jare Henrik Tiihonen) julkisessa puheenvuorossaan, hän otti melkoisen riskin. Hän osoitti ryhdikkyyttä ja suoraselkäisyyttä erottautumalla huippusuositun Cheekin kannattajakunnasta. Samalla hän sanoutui irti suosijoiden kuoroon liittymisen tuomasta todennäköisestä lisäkannatuksesta. Olisihan myös poliitikolle järkevää mennä jonkun itseään suositumman taakse ja suhtautua myötäsukaisesti hurmokseen, kun sitä kautta voisi välttää dissonanssia ja päästä apajille kannatusnosteesta. Älyllisyyden osoittaminen yleensä vie enemmän ääniä kuin tuo.

Arhinmäki otti riskin myös vilauttaessaan sateenkaarilippua Moskovan MM-kisoissa, vaikka lippu olikin pieni ja vain hänen avustajansa ehti ottaa siitä kuvan. Suomen media pyrki selittelemään Arhinmäen diplomaattisesti arveluttavana pidettyä tempausta parhain päin koettamalla lavastaa hänestä ”yleisesti arvostelukyvyttömän”.

Juuri siksi tiedotusvälineissä korostettiin hieman myöhemmin, miten ministeri erehtyi myös juopottelemaan Sotšin antigay-olympialaisten pronssimitalijuhlissa. Kun tätä huudettaisiin niin, että se varmasti kuuluisi Tehtaankadulle asti, Venäjän suurlähetystössä voitaisiin päätellä miehen olevan turvallisesti hullu. Tämä oli lähes huomaamatonta ja medialle niin tyypillistä Venäjän lepyttelypolitiikkaa yhtä kaikki; tosin myöhempi historia on osoittanut sen tehottomaksi.

Mutta ei Arhinmäki hullu ollut vaan hyvin järkevä. Kunpa mies saataisiin vielä kannattamaan Natoa ja ydinvoimaakin ja vastustamaan laitonta maahanmuuttoa.

Entä sitten Cheek, joka keräsi kaksi stadionillista yleisöä? Hänen suosiotaan voidaan selittää toki muillakin tekijöillä kuin dissonanssiteorian johdelmilla. Keski- ja työväenluokkainen nuoriso kantaa rahansa tälle hyvinvointihamsterille, jonka ”bling-bling”-rapista Arhinmäki ei pidä, sillä antaahan se kurjuudessa eläville nuorille toivoa, kun näkee edes yhden menestyvän! Tällöin suosikkimaskotti toimii projektion kohteena.

”Oi kaunis Johanna, älä usko marsuihin, mairesiin omahyväisiin”, sanaili jo Ismo Alanko Pornografiaa-laulussaan, mutta silti muutamat uskovat.

Cheekin puheet huonoista ajoistaan ja paremmasta tulevaisuudestaan vetoavat nimenomaan niihin nuoriin, joilla menee keskimääräistä kehnommin. Hän siis tarjoaa samastumisen kohteen teiniangstista kärsiville. Cheek on ottanut käyttöön kovat aseet, sillä hän myös tuhoaa omaisuutta vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi, aivan kuten potlatch-intiaanit aikoinaan. Tuhlaahan hän teineiltä keräämiään varoja loistoautoihin, joista yhden hän romutti ajaessaan Bentleyllä päin Hakaniemen siltaa matkalla työväenluokan asuinalueelle Helsingissä.

Siloposkinen Cheek herätti Paavo Arhinmäessä ristiriitaisia tunteita kenties siksi, että hän muistuttaa saunapuhdasta kokoomusnuorta, vaikka rap on alun perin mustan väestön hikistä protestimusiikkia, joka on kotoisin slummien takapihoilta. Itse en sanoisi rappia musiikiksi ollenkaan, sillä siitä puuttuu kontrapunkti, ja enemmän se muistuttaakin puhuttua valitusta. (Tämä ei silti poista operettien musiikkiluonnetta, vaikka myös niissä on puhuttuja osioita, sillä musiikki on sentään ylivertaisen melodista, vaivatonta ja lennokasta.)

Cheek vetoaa suomalaisiin nuoriin samasta syystä kuin Eminem amerikkalaisiin. Suomen amisteineillä on ryhmäpaineesta johtuva tarve identifioitua sellaiseen porukkaan, jossa heidät hyväksytään ja he voivat luoda fanittamiseen perustuvaa arvonnousua itselleen. Musta rappari olisi kuitenkin samastumisen kohteena vaikea, mutta valkoiseksi kalkittuna sama kelpaa. Kun rappari on vielä hyvätapainen ja maineeltaan (toistaiseksi) moitteeton mutta yhteiskunnallisesti kritiikitön ja mitäänsanomaton, se kelpaa tämän kaiken kustantajille, eli lasten ja nuorten vanhemmille. Murkkuprotestien purkaminen on juuri sopivasti hallitulla tasolla.

Niinpä Cheek pukeutuu valkoisiin vaatteisiin osoittaakseen olevansa puhtaampi kuin puhtaus itse ja muistuttaa sikäli Elvistä. Lisäksi hän on alkanut hakea esityksiinsä näennäistranssendentaalisia sävyjä ja toi lavalle Katri ”Katson sineen taivaan” Helenan, joka saattaa tyydyttää vanhempia ja isovanhempia. Kun konsertin yhdessä vaiheessa tehosteista satoi jopa rahaa, siinä näkyi peittelemätön suhtautuminen kaiken motiiviin – ja samalla myös rikastumiselle annettu tunnustus. Sikäli Cheek on juppi-stubbilaisuuden täydellinen projektio yhteiskunnassamme.

Stadionkonsertti on luonnollisesti myös sellainen (filosofi Marc Augén termiä käyttääkseni) ”epäpaikka”, jossa yleisö voi kokea depersonalisaation ja hukuttaa identiteettinsä massakulttuuriin. Niinpä se tarjoaa oivallisen tilaisuuden nuoruusiän emansipaatiokriiseistä kärsiville pojille ja tytöille, jotka voivat edes hetkeksi unohtaa kurjat kotiolonsa sekä kehnon taloudellisen tilanteensa ja palata tyhjää täynnä olevasta tilaisuudesta alipalkattuihin hampurilaistyöpaikkoihinsa tällä tavoin tyydytettyinä ja tyytyväisinä pidettyinä.

Mitä enemmän suuria konsertteja on, sitä tyhmempiä ja epä-älyllisempiä ovat nuoret (ja vanhemmatkin) ihmiset. Mikäli he hakeutuisivat yhtä sankoin joukoin kriittisen yhteiskuntateorian seminaareihin, heidän asiansa voisivat olla paremmin. – Siis sanon vaan.

Bob Dylanille tyly rasismisyyte

 
Monet varmaan muistavat tavan, jolla entinen filmitähti Brigitte Bardot tuomittiin Ranskassa 15 000 euron sakkoon vuonna 2008 yllyttämisestä kansanryhmää vastaan. Tuomion peruste oli lausunto, jossa Bardot oli vaatinut eläinten tainnuttamista ennen muslimien toimeenpanemia rituaaliteurastuksia.

Nyt Ranskassa on nostettu syyte rock-ikoni Bob Dylania vastaan perusteena epäily kansanryhmää vastaan kiihottamisesta! Dylan oli verrannut serbien ja kroaattien välisiä suhteita juutalaisten ja natsien suhteisiin aikakauslehti Rolling Stonesille antamansa haastattelun sivuhuomautuksessa vuonna 2012. Tämän tuloksena kroatialaiset radiokanavat olivat lakanneet soittamasta Dylanin musiikkia, ja aloitteen syytteen nostamiseksi teki Ranskassa asuvien kroaattien neuvosto.

Tapaus antaa jälleen näyttöä siitä, kuinka hölmöksi rasismisyytöksillä politikoiminen on mennyt. Vuosien 1992 ja 1995 välillä käyty Bosnian sota oli erittäin verinen vaatien noin 97 000 kuollutta, ja sodan motiivit olivat nimenomaan kansallisia ja etnisiä. Sotaan liittyi sekä etnisiä puhdistuksia että keskitysleirejä, joten Dylanin rinnastus juutalaisten ja natsien suhteeseen ei ollut kaukaa haettu tai huono.

Serbien identiteetti perustui ortodoksisuuteen ja kroaattien katolisuuteen, tosin sodan alku- ja loppuvaiheessa kroaatit tekivät yhteistyötä myös muslimien kanssa kukistaakseen serbit. Tämä yhteistyö johtikin viimein sodan loppumiseen. Eniten paheksuntaa sodan aikana herättivät serbien harjoittamat julmat etniset puhdistukset, Srebrenican verilöyly ja Dubrovnikissa toimeenpannut kroaattisiviilien pommitukset. Esimerkiksi serbien johtajaa Radovan Karadžićia syytetään edelleenkin sotarikoksista YK:n tuomioistuimessa Haagissa. Toisaalta Kroatiassa on jatkuvasti esitetty mieltä serbien käyttämiä kyrillisiä kirjaimia ja katukylttejä vastaan, ja maassa on tehty aloite serbian kielen kieltämiseksi.

Jakoipa Dylan ”juutalaisten” ja ”natsien” roolit kroaattien ja serbien kesken miten päin tahansa, selvää on, että yksikään sodan osapuoli ei ollut puhdas pulmunen. Siksi kroatialaisten puolustelu vaikuttaa lähinnä omaa syyllisyyttä paljastavalta.

Absurdia syytteen nostossa Dylania vastaan on se, että hän on koko ikänsä puhunut ihmisten välisen yhteisymmärryksen puolesta ja rasismia vastaan. Hänelle myönnettiin myös Ranskan Kunnialegioonan arvomerkki tunnustuksena Ranskan etujen ja ranskalaisten arvojen, kuten vapauden, veljeyden ja tasa-arvon, edistämisestä. Niinpä ei voi välttyä vaikutelmalta, että rauhantrubaduurin syyttely on eräänlaista persoonaan kohdistuvaa väkivaltaa.

Aivan samanlaista on ollut suhtautuminen myös moniin muihin länsimaisiin ihmisiin, jotka ovat sanoneet mielipiteensä esimerkiksi maahanmuuton ongelmallisuudesta. Sen enempää järkiperustein kuin tunneperusteinkaan esitettyjä näkemyksiä ei ole haluttu ymmärtää, vaan ihmiset on leimattu suoraa päätä rasisteiksi.

On syytä muistaa, että liitoksistaan revenneen Jugoslavian alueelle saatiin rauha vasta, kun kansojen erot ja kansallinen itsemääräämisoikeus oli tunnustettu ja rajat saatettu voimaan. Etnisten erojen myöntäminen on siis myös rauhaa, vapautta ja hyvinvointia tuottava menetelmä, ja sikäli ”rasisteiksi” moitittuja voitaisiin useasti palkita pyrkimyksestään taata yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja järjestys.

Mielipiteen- ja ilmaisunvapautta rajoittavissa oikeudenkäynneissä outoa on oletus, että ihmiset eivät saisi ajatella ja sanoa totuudenmukaisesti, mitä haluavat. Filosofi Adam Smithin mukaan ihmisyksilö on suhteessa omiin sanomisiinsa ja tekemisiinsä oman itsensä täydellinen valtias, eikä kukaan ihminen voi itse päättää siitä, mitä toiset ihmiset hänestä ajattelevat ja sanovat. Niinpä ajatuksista ja niiden esittämisestä tuomitseminen on perusolemukseltaan järjetöntä ja tukahduttaa totuuden löytämistä.

Rasismisyytöksillä politikoimisesta on tullut samanlaista kiusantekoa kuin kunnianloukkausten kansanhuveista. Myös kunnianloukkauksia koskevien ilmoitusten vuosittainen määrä on räjähtänyt ja hipoo jo neljää tuhatta. Suomalainen sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan. Mikäli siis tuntuu siltä, että oma maine ei kestä kritiikkiä, voi olla syytä tarkistaa omaa toimintaansa joiltakin osin. Vika ei aina ole palautteessa.

Rasismikielloilla pamputtaminen ja hienohipiäisyyden varjeleminen näyttävät myös toimivan varsin huonosti. Vaikuttaakin omituiselta, mikäli julkinen valta kuvittelee saavansa tietyt ajatukset katoamaan kielloilla ja rajoituksilla.

Siteeraan lopuksi Eppu Normaalia:

”Dylan on messias
Dylan on vapahtaja
Dylan meidät pelastaa
Nyt mennään Dylania kumartamaan
Come on
Mennään Dylania kumartamaan.” 

Heterofloppi euroviisuissa?

Blogeissa on jälleen raadeltu Suomen euroviisutappiota. Syytetty on suomalaisten lesbopusua.

No niin.

Kun Suomi jää Eurovision laulukilpailussa loppupäähän, on tasa-arvon kannalta tärkeää, että tappiosta voi edes joskus syyttää homoja ja lesboja eikä aina vain heteroita!

Todistetuksi tuli, että Suomi häviää yhtä selkeästi sekä homo- että heteroflirttejä sisältävällä esityksellä.

Eräät kommentaattorit ovat väittäneet, että suomalaiset eivät onnistuneet miellyttämään heteroenemmistöä ja että Suomen esitys ”loukkasi” katsojia.

Mikä onkaan tärkeämpää kuin se, että taide ei ota kantaa vaan myötäilee ja miellyttää? Muutamien mielestä euroviisuissa on tärkeää kumartaa tai pyllistää – näkökulmasta riippuen – ”muslimien, katolisten ja ortodoksien” suuntaan, ikään kuin bysanttilais-kryptisellä presbyterialla voisi saada aikaan mainittavia tuloksia viihdetaiteessa.

Entä mitä uutta on siinä, että heteroenemmistö inhoaa ja jopa vihaa homoja ja lesboja? Tämän olemme aina tienneet. Useat ovat syyttäneet ”lesboagendaa” mutta eivät ole nähneet mahdollista homofobiaa. Entäpä, jos tappio todistaakin ahdasmielisyydestä ja on siten heteropropagandan ja heteroseksuaalisen valtakulttuurin omaa syytä?

Marry me ei luullakseni riittänyt ärsyttämään valtaväestöä, vaan se koettiin pikemminkin yleisön liialliseksi kosiskeluksi eikä menestynyt siksi. Euroopan kansat ovat niin vahvasti homoavioliittojen puolesta, että kannanotto ei enää herättänyt huomiota eikä puhutellut.

Suomen esiintyjä Krista ei pärjännyt kehnosti sen vuoksi, että lopussa oli pieni naisten välinen suudelma, joita nähdään jo Takahikiän tanssilavoillakin. Itsestäänselvyydestä ei ole tempauksen aiheeksi. Kannatus floppasi samasta syystä kuin menneinäkin vuosikymmeninä eli siksi, että esitys tuli Suomesta.

Suomalainen musiikki ja näyttämöesiintyminen eivät puhuttele eurooppalaisia ihmisiä, ja suomalaisista ei näköjään tykätä. Jopa homoja ja lesboja on Euroopassa paljon enemmän kuin suomalaisia ja perussuomalaisia. Suomalaiset ovat Euroopassa pieni vähemmistö, joka ei nauti suurtakaan kannatusta. EU-kriittisiksi profiloituneita suomalaisia äänestetään näissä vaaleissa aina vain kitsaammin.

Krista menestyi kehnosti, koska häntä rasittaa suomalaisuuden taakka. Siksi esitys ei puhutellut edes Euroopan homo- ja lesboväestöä, joka onkin sen verran tiedostavaa, että se äänestää musiikillisin perustein. Suomalaisten huono menestys Eurovision laulukilpailuissa on suomalaisen jäykkyyden ansiota.

Mikäli Krista olisi edustanut kappaleellaan Britanniaa, Ranskaa, Ruotsia tai jotain muuta arvoliberaalia maata, hän olisi selviytynyt todennäköisesti paremmin. Myös gay-liike olisi saattanut masinoida hänen puolestaan yli kaikkien rajojen ulottuvan kampanjan.

On erikoista, että monet ovat syyttäneet Suomen tappiosta lesbopusua. Se, että Madonna, Lady Gaga, George Michael ja Adam Lambert ovat sijoittaneet esityksiinsä homoerotiikkaa, ei ole vähentänyt heidän suosiotaan vaan lisännyt sitä.

Mutta hyvä näinkin. Vielä vuonna 2003 EBU kielsi T.A.T.U:lta tyttöjen välisen suukon, ja kämäinen Turkki laittoi kisat kokonaan esityskieltoon tänä vuonna. Pylly vasten pyllyä, pump, pump!

LG: kodinkone LGBT-oikeuksien edistämiseen

Nuorisoidoli Lady Gaga konsertoi eilen Helsingissä. Madonnan tavoin hänkin on tullut tunnetuksi tavastaan edistää homo-, lesbo, bi- ja transväen asioita maailmalla liikkuessaan. Toisella tavalla sanottuna hän hyödyntää lauluissaan gay-kulttuurin ilmiöitä ja ikoneita.

Vitsikästä on, että islamilaisessa Indonesiassa hänet leimattiin paholaisen lähettilääksi, minkä johdosta tähti perui keikkansa. Pelottelu oli vahvaa muttei kovin toimivaa.

En tarkoita, että pitäisin tai en pitäisi LG:n musiikista, mutta poliittisesti kiinnostavaa on, miten islam näytti taas kyntensä ilman länsimaailman suurta vastarintaa.

Miksi Pimppimiekkarin hulluus ei ole vaarallista?

Venäläisen punk rock -bändi Pussy Riotin tytöt kaivelivat kananluulla pilluaan ortodoksisessa Kristus vapahtajan katedraalissa Moskovassa viime helmikuussa ja herjasivat rääväsuumaisesti Putinia, minkä vuoksi moskovalaisoikeus tuomitsi heidät kahdeksi vuodeksi linnaan gospodin Vladimirin johtamassa tasavallassa.

Vankeustuomio on lievä verrattuna siihen, mikä heitä odottaa. Heidät ilmeisesti todetaan hulluiksi ja vapautetaan ennen pitkää syyntakeettomina, mikä vie pohjan heidän uskottavuudeltaan. Tämä on ainoa tie, jolla Venäjä voi välttää kansainvälisen painostuksen ja diplomaattisen konfliktin.

Hulluksi tuomitseminen on kuitenkin pahempi kuin vankeus, sillä se ei lopu koskaan. Se on elinkautinen.

Pillumekkalan tytöt pilkkasivat poliittista pyhäinkuvaa. Euroopan unioni vastasi Saksan suulla, sillä berliiniläinen tuomioistuin totesi juuri, että Saksan äärioikeisto (jota yleensä on pidetty kaiken pahuuden alkuna ja juurena) saakin yllättäen esittää Muhammed-pilakuvia islamilaisen moskeijan edustalla ilman, että se loukkaa ketään!

Tällainen kilpajuoksu sanan- ja mielipiteenvapauden puolesta tuskin olisi mahdollinen ilman Pimppimiekkarin maaliskuista pidätystä ja toimintaa länsimaisen sananvapauden hyväksi.

Tosiasiassa anarkistiryhmän olisi nyt parempi istua vankilassa, sillä se osoittaisi, että heillä on poliittista valtaa.

Heitä pelättäisiin, kuten Nelson Mandelaa, Aung San Suu Kyita tai Anders Breivikiä, jonka hulluksitoteamisen prosessi on kesken. Myös siinä päätetään, annetaanko syytetylle poliittista valtaa vai ei.

Mikäli Pussy Riotin bimbotytöt havaitaan venäläisissä tutkimuksissa täyttä ymmärrystä vailla oleviksi ja siten vapautetaan, he voivat itkeä saavillisen saunavettä, sillä sen jälkeen kukaan ei ota heitä todesta.

Entä millainen Pussy Riotin asema olisi ”vapaissa läntisissä demokratioissa”?

Lännessä heitä ei voitaisi tuomita mistään, sillä feministithän ovat per definitionem ja sui generis aina oikeassa.

Toisaalta myös vapaassa lännessä vastaavat performanssit tuomitaan piilevästi merkityksettömiksi. Logiikka toimii päinvastoin: ne tehdään yleisön silmissä legitiimeiksi.

Ajatellaanpa virallistettua feminismiä.

Feministiksi julistetaan ja naistutkimusyksiköihin suljetaan tietyt henkilöt juuri siksi, että siten heidät leimataan syyntakeettomiksi ja laillisella tavalla kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti hulluiksi. Sitten kaikki ajattelevat: ”Ahaa, hehän ovat noita femakkoyhdistyksen hörhöjä, joten soromnoo.”

Sama pätee myös homoseksuaalisuuteen. Mietitäänpä, miksi homoseksuaalisuuden pitäminen terveenä ja normaalina saattaa olla jopa vahingollisempaa kuin homoseksuaalisuuden pitäminen sairautena ja epänormaalina.

Kun homoseksuaalisuus on tervettä, kaikki ajattelevat, että ”ahaa, Jukka Hankamäen yhteiskuntakriittisyys selittyy siten, että kyseinen henkilöhän on homo. Ja juuri siksi että hän on homo, mitään, mitä hän sanoo, ei tarvitse ottaa todesta, ei millään alueella.”

Jos taas olisi pienikin mahdollisuus, että homoseksuaalisuudesta voisi ihmeparantua heteroksi, olisi myös mahdollisuus, että ”siinä onkin Suomen tuleva presidentti, pääministeri, valtionsyyttäjä, Perusuomalaisen puolueen puheenjohtaja tai jokin muu jehu, joten tämä tyyppi pitää laittaa mieleen ja esitellä hänet Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Yleisradion prime time -lähetyksessä.”

Mutta kun homoseksuaalisuus on naturalisoitu, tai miksikä sitä nyt sanotaankin – neutralisoitu? – ihminen on julistettu kaiken todesta otettavuuden tuolle puolen: määritelty turvallisella ja terveyspoliittisesti korrektilla tavalla hulluksi, aivan niin kuin feministikin, henkilö, jota ei tarvitse ottaa vakavasti.

Tällä tavoin myös normaaliksi julistaminen voi olla yhtä haitallista kuin hulluksi tuomitseminenkin.

Vain jos lähtökohtaisesti ”rationaaliseksi” määritelty ihminen sanoo jotakin sopimatonta, hänet otetaan todesta ja tuomiot jäävät voimaan. Sen taas voi tehdä vain keskivertoheteromies, siis ihminen, joka muutenkin otetaan vakavasti tässä keskiluokkaiseen heteroseksuaaliseen arvo- ja symboliuniversumiin perustuvassa kulttuurissa.

Sananvapaudella on nykyisin ahdasta. Puuttuu elintilaa kuin Tomin miehen kalsareista.

Koska Wikileaksin perustaja Julian Assange on tietääkseni edellä tarkoittamani keskivertoheteromies, kunniallinen kansalainen, joka tekee hyvää repiessään auki valtiosalaisuuksien salusiineja ja jota vanha äitinsäkin puolustaa, juuri siksi hän on kaulaansa myöten pulassa. Häntä on vaikea vapauttaa tuomitsemalla hänet hulluksi. Hänet ja Wikileaksin paljastukset on pakko ottaa vakavasti.

Erkko Lyytinen taas löytänee mustalle Mannerheim-produktiolleen ymmärrystä ja todennäköisesti myös palkintoja juuri siksi, että se voidaan lokeroida taiteeksi, ilmiöksi, joka on hallinnassa ja jolla ei tarvitse olla poliittista merkitystä eikä tekemistä historiallisen totuuden kanssa. Näin on lopultakin saatu Suomeen oikea Manne Rheim.

Aikaa myöten Marskille saataneen myös oikea patsas nykyisen kaakkipatsaan tilalle, jonka veisti Aimo Tukiainen (asia, josta jokainen poliitikko olisi luullakseni onnellinen).

Vasta sitten, kun jalustalle korotettu kenukka on turmeltu Paasikiven, Waltarin ja Kekkosen jo osakseen saamalla postmodernilla installaatiolla, on kokonaiskuva täydellinen.

Madonna on edelleen LGBT-liikkeen papitar

Stadioneilla on tänä viikonloppuna tapahtunut: keihäänheiton pronssimitali, Madonnan Helsingin-konsertti ja Lontoon olympialaisten päättäjäiset.

Minulla on tapana käydä kerran kesässä jossakin stadionkonsertissa lähinnä niiden hienon tunnelman vuoksi.

Pelkäsin hetken, ettei Madonna pääse lainkaan Suomeen vaan hänet on pidätetty Pietarissa ”homopropagandan” esittämisestä.

Popikoni on nimittäin ottanut voimakkaasti kantaa seksuaalivähemmistöjen puolesta, eikä edellisestä konserttipaikasta saapuva yksityiskone laskeutunut kunnes vasta sunnuntaina noin kello 15. Kentältä tähti kuljetettiin lehtitietojen mukaan suoraan stadionille.

Epäilykseni vahvistuivat taas, kun konsertti ei päässyt alkamaan ohjelman mukaisena ajankohtana 20:30.

Siinä, missä Bruce Springsteen heitti koko uransa pisimmän keikan pari viikkoa sitten Helsingissä, siinä Madonna antoi odottaa konserttinsa alkua ennätyksiä hipovan pitkään. Esitys käynnistyi vasta muutamia minuutteja kello 22:n jälkeen!

Odotuttaminen on keino nostaa tunnelmaa, mutta nyt monien kuuntelijoiden fiilis varmasti suli parin tunnin seisoskeluun kentällä. En olisi itsekään jaksanut alusta loppuun ilman maantiepyöräilystä saatuja vahvoja keskivartalon lihaksia.

Lämppäriksi hankitulla teknomusiikin nousevalla tähdellä, Martin Solveigilla, oli onneksi poikkeuksellisen hyvä kontakti yleisöön; tosin hänen osuutensa päättyi jo paljon ennen yhdeksää.

Järjestäjät ilmeisesti odottivat illan pimenemistä, sillä Madonnan konsertin näyttämö oli rakennettu jättiläismäisellä näytöllä pyörivän videoesityksen ja valoshow’n varaan.

Tehosteet olivatkin jälleen häikäisevät; eivät tosin verrattavissa Jätkäsaaressa vuonna 2009 järjestettyyn konserttiin, jossa lavasteita oli enemmän kuin Yleisradion koko vuoden tuotannossa.

Joskus on pakko kysyä, mitä nämä suuret tähdet olisivat ilman valtavia kehyksiä. Jos oma lavasäteily ei riitä, korostetut raamit vain pienentävät ihmistä ja lisäävät pelkkää volyymia.

Olen itse aina vältellyt massakulttuuria ja massatilaisuuksia, mutta kiinnostavaa niissä on, miten esiintyjät ottavat yleisönsä.

Madonnan konserttia luonnehti konemaisuus. Oikeastaan koko konsertti on pelkkä valtava tehdas, joka siirretään paikasta toiseen.

Madonnalla on kieltämättä hyvä henkilökohtainen tarina, aivan kuten häntä aiemmin samalla paikalla konsertoineella rockin pomomiehelläkin.

Madonnan yleisökontaktin tukena on jo vuosien ajan ollut hänen toimintansa eräänlaisena hyväntahdon lähettiläänä. Hän on Lady Gagan tavoin tehnyt enemmän LGBT-työtä kuin koko Euroopan unioni yhteensä. Laulunsa Express Yourself lomaan Madonna sijoittikin palan Lady Gagan Born this waysta, ja Pietarissa hän oli kirjoituttanut selkäänsä sanat ”Älä pelkää”.

Eniten yleisö tuntui innostuvan juuri klassikoista, kuten Like A Virgin. Sen sijaan uudella MDNA-albumilla julkaistu Gang Bang vaikutti hämmentävän monia – ei niinkään pelkän kaksimielisytensä – kuin näyttämöllepanoon liittyvän väkivaltaisuutensa, verenroiskeisten tehosteiden ja ampumisten vuoksi.

Tietty tummasävyisyys on leimannut Madonnan yhdeksännen maailmankiertueen esityksiä myös kokonaisuutena, enkä tarkoita nyt hänen vilauttamaansa takapuolta tai mustia taustatanssijoita sekä heidän vertaansa vailla olevia koreografioitaan.

Pessimismi ja melankolia näkyivät muun muassa kuolemaa ja luopumista käsittelevissä kappalevalinnoissa, jotka stressasivat yleisöä. Voimakkaat ja ristiriitaiset ärsykkeet ovat olleet Marilyn Monroen henkisen perillisen ja hänen tuottajakaaderinsa totuttuja keinoja luoda esityksiin tarttumapintaa – aina alkaen Madonnan persoonasta ja nimestä, jossa yhdistyvät materialismi ja transsendentalismi.

Madonnan väitetään tuovan musiikkiin jotakin uutta jokaisella albumillaan. Tosiasiassa hän ollut jo pitkään muiden seurailija, ainakin musiikillisesti.

Vuonna 2003 julkaistun Nobody Knows Me -laulun MDNA-kiertuelle sovitettu versio sisälsi vahvimman poliittisen kannanoton. Lauluun tehty video on tribuutti itsemurhan tehneiden homonuorten puolesta. Poliittinen viesti on tärkeä, vaikka joidenkin mielestä siinä käytetään seksuaalivähemmistöjä viihteen raaka-aineena. Ranskassa Madonnalle buuattiin, kun Marine Le Pen esitettiin taustavideossa hakaristi otsassaan.

Olen joskus viitannut Madonnaan myös omassa tuotannossani. Teoksessani Filosofia räjähti – tulevaisuus palaa (Like 2005) kirjoitin puoli-ironisesti, että ”merkittävimpinä ajattelun suunnannäyttäjinä tästä ajasta jäävät historiaan Arnold Schwarzenegger ja Madonna”. He ovat nimittäin saaneet asiansa koko maapallon väestön tietoisuuteen.

Koska molemmat näyttävät osaavan hommansa myös ilman koulukirjoja, kirjoitin teoksessani Työttömän kuolema (Yliopistopaino 2005), että ”jos Arnold Schwarzenegger ja Madonna menisivät työvoimatoimistoon, viranomainen kysyisi heiltä ensimmäiseksi heidän osaamisensa ja suoritetut tutkintonsa.” Ja: ”Mikäli minä olisin Arnold Schwarzenegger tai Madonna, vastaisin että osaan muun muassa tyhjentää roskatynnyreitä ja siivota käymälöitä. Työviranomainen ottaisi asian todesta ja kirjoittaisi sen lomakkeeseen...” Ja niin edelleen.

Ihmiset vanhenevat yhdessä.

Monet menevät konsertteihin uusintamaan tunteen omasta nuoruudestaan. Sen vuoksi myös Martin Solveigin aluksi soittama ja TV-sarjasta Glee tuttu Tonight we are young tuli oikeaan paikkaan.

Puhuttaessa Madonnasta puhutaan alitajuisesti naiseudesta ja siitä, millainen naisen pitää olla: minkä näköinen, kuinka vanha ja millä tavoin pukeutunut, kuinka ristiriitainen ja kuinka ”häilyvä” (aivan kuin Verdin Rigolettossa).

Madonna – ei hullumpi donna.

Miljardin mummonmarkan musiikkitalo

Helsingin musiikkitalo maksoi budjetin mukaan noin 140 miljoonaa euroa, eli erilaisine lisukkeineen hinnaksi tulee suunnilleen miljardi mummonmarkkaa. Talo sulkeutui yleisöltä eilen, koska seinien sisäpuolella vietettiin juhlallisia avajaisia.

En ollut paikalla – älkää luulko – sillä tilaisuuteen kutsuttiin vain sivistyneistöä, kuten poliitikkoja. Heidän fiksuimmiksi toteamuksikseen taisi jäädä jotakin sellaista kuin ”minä en ymmärtänyt tästä mitään”.

Kuljin kyllä rakentamisen aikana useasti työmaan ohi. Minun mielessäni kävi silloin, että kyseisessä talossa ei varmaan koskaan soiteta mitään sellaista, mitä kansa oikeasti haluaa kuulla, kuten Rihannaa tai Lady Gagaa. Sen sijaan siellä soitettaneen Igor Stravinskyn riitasointuja, koska ne ovat tarpeeksi kiduttavia ylittääkseen daideellisuuden tason.

Ja kuinkas kävikään: sulkeutujaisissa vingutettiin nimenomaan Stravinskyn Kevätuhria, jota hän itsekin piti rumana, sillä hän ”ei pitänyt kauniista musiikista”. Ne, jotka ”eivät ymmärrä kyseisestä taiteesta mitään”, saattavat hyvää hyvyyttään ajatella, että joku Hankamäen kaltainen homo ehkä ymmärtää, joten täytyy suvaita. Mutta, hyvät veljet, minäkään en ymmärrä saati pidä. Yhtään.

Paljon mieluummin menen sinne, missä raikas rokki raikaa tai soitetaan trance-teknoa. Se on paljon mukavampaa. On rento fiilis eikä tarvitse koko ajan jännittää, joko saa taputtaa. Yleensäkin nautin mieluummin elämän pienistä iloista kuin istun kipsipäiden keskellä kärsivän näköisenä.

Jo käyttöönoton korkkaus vaalien tulospalvelun alttarina viime huhtikuussa osoitti, että uusi Musiikkitalo on vallan foorumi ja helmikanojen näyttäytymismesta. Luovuus ja taide eivät tätä hygieniaa kestä. Ne asuvat muualla. Talon akustiikkaa kehuvilta snobeilta puuttuu oivallus, että kaikki musiikki voi olla erinomaista, jos siihen panee sydämensä ja tunnelma on hyvä. Se ei tule seinistä. Myöskään muusikot eivät saa uusilta tiloilta mitään, vaan niihin upposivat heidän palkkarahansa.

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ja opetusministeri Jukka Gustafsson tekivät ihan oikein ollessaan avajaisten aikaan muualla. Ylen entiselle toimitusjohtajalle Mikael Jungnerille taas oli hyväksi jättää hänet myöhästyneenä ulkopuolelle, sillä Ylen johto oli yksi syypää tähän strategiseen virheinvestointiin.

Verorahojen rappaaminen monumentaaliarkkitehtuuriin on rikos velkaisessa valtiossa ja sairaan asuntopolitiikan Suomessa. Tässä maassa ei tarvita enää yhtään lisää julkisia palatseja eikä infrastruktuuria: ei yhtään messuhallia, kauppakeskusta, liikenneympyrää, siltaa, taidelaitosta eikä hallintoesikuntaa. Rakentamisen voimavarat pitää keskittää kotien tuottamiseen ihmisille. Juuri niistä on huutava pula, ja asuntokurjuus on kaiken kurjuuden alku ja juuri.

Myös Musiikkitalon teemoja ovat tänä hassuna monikulttuurisuusvouhotuksen aikana ”avoimuus” ja ”kohtaaminen”. Miksi nämä hienot mokuttajatädit ja -sedät eivät majoittaneet Kalasatamasta häädettyjä romaneja sinne Musiikkitalon sisäpuolelle kulttuuriväristyksiä tuomaan?

---

Hups! Rakentaminen maksoikin 30 vuotta täyttävien MTV3:n glasnost-uutisten mukaan runsaat 185 miljoonaa.

Euro vailla visiota

Taloudellisesti näköalattomassa Euroopassa tarvittaisiin nyt uudenlaista kokonaisvisiota, eurovisiota. Euroviisuista ei siihen ole. Ne ovatkin neuropliisut.

Düsseldorfin kallis ja kimaltava kilpailu tuntui irvokkaalta konkurssin partaalla olevassa Euroopassa. Esimerkiksi Espanjan edustuskappaleen ”They can’t take the fun away from me” (suom. ”He eivät voi ottaa hupia pois minulta”) sanoitus ei olisi voinut viitata mauttomammin maan taloudelliseen tilaan ja maineeseen matkailumaana. Tässä sanat englanniksi:

”Although I know well
that storms may come
and I will fall down
after all
I have enjoyed all this so much
and nobody can take the fun I had away from me...”

Nämä ovat yhdistyneen Euroopan kuolinkorahduksia. Myös 1920-luvun ilolinnut söivät ja joivat, kunnes myrsky todellakin nousi, ensin pörssiromahduksen ja laman, sittemmin fasismin muodossa. Niin käy myös jatkossa. Sillä sattumaa ei ole. On vain kausaaliketju ja sen mukainen kohtalo.

Nykyajan ihmiset eivät kiinnitä tarpeeksi huomiota syiden ja seurausten välisiin väistämättömiin tapahtumakulkuihin, toisin kuin antiikin ihmiset, jotka pitivät kausaaliyhteyksiin sisältyvän kohtalon tunnustamista viisautena. Kenties tämä johtuu modernille ajalle tyypillisestä uskomuksesta, että ihminen valitsee itse kaiken eikä mitään vääjäämättömiä syy–seuraus-suhteita ole.


Homojen vai persujen euroviisut?

Homot ovat jostakin syystä aina rakastaneet Euroviisuja. Selitys on viaton: kansainvälinen laulukilpailu luo ehkä jonkinlaisen kuvitellun perheyhteyden tunteen. Homot ovat olleet myös kaikkiin maihin tasaisesti jakautunut vähemmistö, jonka yhteenlasketuilla äänillä on voitettu kokonaiskilpailuja. Jos jokin esitys on päätynyt nimenomaan homojen suosikiksi, se on usein voittanut koko kilpailun.

Useimmiten äänistä ovat päättäneet kuitenkin kaikkien maiden persut. Esimerkiksi suomalaisten antamat äänet ja kärkisijat menivät nyt merkitsevästi suomen sukukieltä puhuvaan Unkariin ja Irlantiin, joka kehtaisi vastustaa EU:n liittovaltiosopimusta. Suomi puolestaan sai parhaat kiitosäänet norjalaisilta viikingeiltä ja (niin ikään EU:hun kuulumattomalta) Islannilta, jonka pankkikriisi ei kestä enää eurohuiputusta.

Pohjoismaiden tavoin myös Balkanin ja Vähä-Aasian tilkkutäkkivaltiot ja niiden maasta toiseen hyppivät sukulaiset äänestävät aina toisiaan. Lisäksi kaikenlaisia Makedonioita, San Marinoja ja muita pieniä näennäisvaltiota on paljon, ja niiden vaikutusvalta on suhteettoman runsas.

Ristiinäänestämisellä selittyy, miksi musiikkiperinteistä, joilla muutoin ei olisi asiaa maailmanlistoille, noustaan Euroviisujen kärkeen, niin kuin kävi nyt tuolle Azerbaidžanille, joka tosin räätälöi biisinsä ruotsalaisilla (aivan kuten suomalaiset vuoden 1995 MM-lätkävoittonsa).

No, yleisön äänet painavat ainoastaan viisikymmentä prosenttia. Mutta poliittiset vaalit nämäkin pohjimmiltaan ovat. Äänestysjärjestelmä vain on surkuhupaisa. Jos Euroopan kansakunnat pitäisivät omiensa puolta, niiden kannattaisi äänestää vain sellaisia ehdokkaita, jotka eivät ole voittajasuosikkeja (kun oman maan edustajaa ei saa äänestää). Tämä nimittäin parantaisi oman maan suhteellista asemaa finaalissa. Järjestelmä ohjaa siis äänestämään paskinta eikä parasta. Ehkä se näkyy myös tuloksessa. Ei ihme, että näistä esiintyjistä ei kuulla muualla kuin Euroviisuissa.


Paratiisin partaalla

Suomen edustuslaulua yhdisti Espanjan edellä siteerattuun viisuun se, että molemmissa oli jälleen maailmanlopun meininki, aivan niin kuin Lordin voittajakappaleessa vuonna 2006. Paradise Oscarin ekologiatietoisuus muistutti tosin liikaa murrosikäisen maailmantuskaa tuodakseen sympatiapisaraa sen enempää asiantuntijaraadin kuin puhelinäänestäjienkään pippelin päähän: sijoitus surkea 21. Mistä sitten johtuu Paradise Oscarin homoleima? No asiahan on selvä, kun Tukholman hektisin gay-disko on nimeltään Paradise.

Oma suosikkini oli (jälleen kerran) Ruotsi, jonka namipoika Eric Saade kävi pyyhältämässä myös Tampereen Pride-tapahtumassa viime vuonna. Mikäpä vika saadessa? Ruotsin kuumakallea kunnon perspano olisikin voinut viilentää, suomalaista viilipyttyä taas piristää. (Pakko tosiaan myöntää, että yleensäkään en viehäty pillimehujengin tilulii-jutuista vaan laitan mieluummin tuulemaan backstagen puolella.)

Ensi vuonna ovat taas uudet viisut uudessa entistä huonommassa taloustilanteessa. Sitä varten haluaisin säveltää ja sanoittaa todellisen rotestilaulun: Portugali-polskan nimeltä ”Väliaikainen vakausväline” (kuinka kauniisti tuo nimi ääntyykään!). Pitäisi kai jo ilmoittautua karsintoihin.

Päivitän blogiani illalla, kun näen voitanko vedonlyönnissä Ruotsin jääkiekkovoiton myötä.

Joulu on lauluissa

Parasta joulussa ovat minun mielestäni joululaulut. Niinpä kokosin seuraavaan kolme joululaulusuosikkiani.

1. Kalervo Halosen säveltämä ja Vexi Salmen sanoittama ”Sydämeeni joulun teen” oli täysosuma heti ilmestyessään 1980-luvulla. Se myös syntyi kertomuksen mukaan vaivattomasti ja mestarillisesti, Halosen istuttua pianon ääreen ja laulettua Salmen sepittämät sanat kerralla läpi. Vesa-Matti Loirin tulkita tästä balladimaisesta joululaulusta on ylittämätön – aivan niin kuin kevyen musiikin tekijöinä tunnettujen Halosen ja Salmen kynästä lähtenyt hengentuote oli joidenkin mielestä yllättävä. Tämä laulu on joulun sydän ja muistuttaa, ettei kenenkään pitäisi koskaan haavoittaa toisen ihmisen sydäntä, sillä hän saattaa itse olla siellä.

2. Toiselle sijalle selviää perinteisempi ”made in Finland”-valmiste, ”Sylvian joululaulu”, joka on ollut halki aikojen yksi rakastetuimmista joululauluistamme. Kaihoisan sanoituksen takana on oman aikansa sanoittajasuuruus Zacharias Topelius, jonka kokoelmasta Sylvian laulut teksti on peräisin. Sävellyksen alun perin vuonna 1853 ruotsiksi ilmestyneeseen ja Martti Korpilahden suomentamaan sanoitukseen laati Karl Collan. Laulussa viitattu sylvia eli mustapääkerttu (sylvia atricapilla) on muuttolintu, joka talvehtii Sisiliassa. Niinpä klassisesti sivistyneen sanoittajan runossa kerrotaankin sypresseistä ja Etnasta, mutta myös koti-ikävästä ja isänmaanrakkaudesta. ”Häkki mi sulkee mun sirkuttajain” viitannee Suomen itsenäistymispyrkimyksiin. Tässä teille Machine Men -yhtyeen solistin Antony Parviaisen tulkinta, joka ei, kuten ehkä huomaatte, häviä millään tavoin aiemmille tulkinnoille. Tekijöiden sisältä tuleva sovitus koskettaa sekä vanhempaa ihmistä että aikamme lasta.

3. Kolmannelle tilalle asetan Otto Kotilaisen vuonna 1913 julkaiseman laulun ”Varpunen jouluaamuna”. Myös tämän teoksen sanoitus perustuu Zacharias Topeliuksen runoon vuodelta 1859, ja tekstin pohjalle on julkaistu useita muitakin, tosin vähemmän tunnettuja, sävellyksiä. Kyseiset ajat olivat Topeliukselle raskaita, sillä häneltä kuoli kolme lasta. Tekijän suru ja kaipaus kajastavat erityisesti kohdassa

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Onkin kysyttävä, miksi kaikki hyvä ja kaunis näyttävät tapahtuvan aina vain mielikuvituksessa. Jouluna on syytä osoittaa hyvää tahtoa ja näyttää, mitä me ihmisinä olemme. Sillä jos me emme niin tee, niin kuka sitten? Tässä teille Marco Hietalan moderni tulkinta, jossa sähkökitarasoundeja hyödyntävät riitasointuefektit on sijoitettu juuri oikeisiin kohtiin.

Toivotan kaikille lukijoille, oppilailleni ja ystävilleni erittäin hyvää ja antoisaa Joulua.

”On siinä mies ja nainen”

Iltalehden lööppi kertoi tänään, että ”Kari Tapio on poissa”. Mielenkiintoista tuo poissaolon metafysiikka. Tärkeintähän kuitenkin on, että ihminen on. Hänen läsnäolonsa muoto vain on poissaolo.

Minulle jäi arvoitukseksi, miksi Kari Tapion musiikkivideoon vanhasta lännenlegendasta ”Toiset on luotuja kulkemaan” oli ympätty limusiiniin nouseva Ben Zyskowicz. Ilmeisesti tarkoituksena oli viestittää, että porvarina oleminen on jonkinlainen luonnonlaki ja ettei varallisuusasemalla ole mitään tekemistä ansioiden tai tulonjaon kanssa.

Tunnetuimmaksi Kari Tapion lauluista jäi varmaankin Salvatore Cutungon ”L’italiano”, jonka hän teki suomeksi nimellä ”Olen suomalainen”. Mollivoittoisesta italohitistä tuli sinivalkoinen käden käänteessä, aivan niin kuin pizzasta on tullut Suomen tämänhetkinen kansallisruoka.

Vaikertava sävelkulku ideologisine rasitteineen on minun korviini kuitenkin karmeaa kuultavaa: ”On täällä elämä raskasta työtä, ja siinä harvemmin on onni myötä.” Sopii ehkä tangomaan melankoliaan ja tummien vesien tulkkeihin, mutta ei ole minun juttuni. Rakkaudessakin on tämän mukaan ”mies ja nainen...”.

Rauha joka tapauksessa matkamiehen sielulle. Ehkä mieleenpainuvin, tai ainakin omasta mielestäni koskettavin, Kari Tapion esityksistä oli hänen tulkintansa vanhasta skotlantilaisesta kansansävelmästä ”Amazing Grace”, jonka hän lauloi yhdessä Paula Koivuniemen ja Sibelius-lukion kuoron kanssa Puolustusvoimien järjestämässä itsenäisyyden 90-vuotiskonsertissa, jossa myös tasavallan presidentti oli paikalla.


Skandaali parketilla?

Päivän toinen uutisaihe käsitteli itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Muutama homo ja lesbo päättivät panna jalalla koreasti Linnan juhlissa, kun taas muuan tyylipoliisi piti tapausta ”paheksuttavana”. – Ohhoh. Kylläpä oli taas radikaalia. Menikös nyt elämä risaiseksi?

Todellinen hölmöyden ilmaus nähtiin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joilla kysyttiin ”häiritsivätkö homo- ja lesboparien julkiset tunteenilmaukset” kansalaisia, ikään kuin heterot olisivat jotenkin yksinoikeutettuja päättämään siitä, mitä homot saavat tehdä. Sillä tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka paljon meitä homoja häiritsevät heteroiden julkiset tunteidenilmaisut, joita meidät pakotetaan sietämään tavan takaa kaikkialla.

Itseäni tosin hämmästyttää, miksi heteroita kiinnostaa niin tavattomasti homojen elämän seuraaminen ja kontrollointi. Minua puolestani heteroiden yksityiselämä kiinnostaa kuin saappaasta vedetty villasukka.

Kun tyylikonsulttina esiintyvä Leena Sarvi antautui pitämään homojen esiintymistä ”provosointina”, takana oli ilmeisesti ajatus, etteivät homojen tunteenilmaisut olekaan aitoja vaan tarkoitushakuisia. Tuolla tavalla ajattelevien heteroiden seksuaaliseen avarakatseisuuteen ei näytä mahtuvan mitään muuta kuin heidän oma napanöyhdän kaivelunsa, eivätkä he kykene mitenkään ymmärtämään, että maailmassa on myös muita käsityskantoja kuin heidän omat sääntönsä ja norminsa.

Sovinnaisiin tapoihin vetoaminen on yleensäkin epä-älyllisyyden huippu. Tyylipoliisi ei ole käsittänyt, että tyyli syntyy nimenomaan sovinnaistapojen rikkomisesta. On ristiriitaista, että jos joku homoseksuaalinen miestanssija osallistuu television tanssikilpailuun ja melkein voittaa, hänelle annetaan raikuvat aplodit, mutta jossakin toisessa yhteydessä, kuten nyt presidentinlinnassa, homojen tanssahtelu tuomitaan raivokkailla vihanpuuskilla ja homot kivitetään hengiltä kiukustuneissa yleisönosastokirjoituksissa. Relatkaa vähän ja laittakaa taustamusiikiksi vaikka Sophie Ellis-Bextorin ”Heartbrake (Make me a Dancer)”.

En tietenkään tarkoita, että homojen esitykset parkettien partaveitsinä olisivat ylitse muiden. Esimerkiksi minulla on taipumus kompastua joka askeleella, joten omat köllähtelyni näyttäisivät varmasti pervoilta siinäkin tapauksessa, että olisin hetero. Mutta muutoin katson, että kaunista ja tyylikästä ihmisissä on sellainen, mikä heissä on aitoa.

On joka tapauksessa hienoa, että presidentti kutsuu juhliinsa muitakin kuin ahdasmielisiä, jotka pitävät kaikkia kehollisuuden ilmaisuja mitä syvimpinä synteinä. Myös Mr. Gay Finland Kenneth Liukkonen toimii viisaasti korostaessaan, että itsenäisyys on kaikkien ihmisten, myös homojen ja lesbojen, työtä. Ilman sarvia ja hampaita voi sanoa, että kaikkien tyylikirjojen mukaan Leena Sarvenkin olisi pitänyt taipua juhlien järjestäjän tahtoon, sillä vähemmistöjen läsnäolo oli presidentin nimenomainen toivomus.

Myös itsenäisyyden kannalta on sopimatonta puuttua toisten ihmisten keholliseen kokemiseen ja esiintymiseen rajoittavasti. Homotanssi taitaakin nyt olla juuri se oman aikamme rituaali, jonka kautta todellinen itsenäisyys osoitetaan. Mitäpä tehdä sellaisella maalla, joka muodollisesti on itsenäinen mutta jossa yksilöt eivät ole vapaita? Yhteiskunnan vapaus koostuu yksilöiden vapaudesta, ja siksi myös jokainen hetero voisi osoittaa oman itsenäisyytensä bailaamalla kaikkien iloksi juuri sellaisen homotanssin kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki. Mikäli minut olisi kutsuttu Linnan juhliin, olisin voinut tanssia jonkun suvaitsevaisen daamin kanssa heterotanssin ihan vain osoittaakseni, ettei myöskään sitä tarvitse hävetä.


Tapainturmelus on yhteiskunnan toivo

Epä-älyllisyys on yleistä politiikassa, jossa puolueet kilpailevat jo siitäkin, kuka omistaa sananlaskuviisauden ”Maassa maan tavalla”. Persuthan katsoivat demareiden varastaneen tämän kliseen puolueohjelmastaan.

Omasta mielestäni tapojen palvonnassa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää. Tavat kuolettavat ja halvaannuttavat. Ne estävät ajattelun ja ovat epämukavia. Tapojen sijasta olisi sovellettava järkeä ja aitoja tunteita.

Minun mielestäni esimerkiksi niin sanotuissa suomalaisissa tavoissa ei ole kehumista, ei myöskään somalialaisissa eikä turkkilaisissa tavoissa. Parempi olisi kaikille ihmisille päästä tapojen orjuudesta eroon, kohti älyllistä ja henkistä vapautta.

Tapojen kahleita ja muita maneereita on liikaa varsinkin Uuden Suomen puheenvuorokirjoittajilla. Siksi Vihreiden viimeisin veto oli oivaltava. Kun puolue laittoi vaalijulisteeseensa maininnan ”Uudesta Suomesta”, viesti meni perille. Siinä voivat nyt tavaramerkin haltija ja puolue kinata semanttisesta tyhjänpäiväisyydestä, viittaako lause lehden nimeen vaiko haluun uudistaa maatamme.

Jos minä olisin Niklas Herlin, perustaisin varmasti ompelutarvikeliikkeen nimeltä ”Vihreä Lanka”, joka myy vain vihreää lankaa ja saa nimensä siitä.

Tavaramerkki tai ei, minä kysyn: kuka sivistynyt ihminen kehtaisi omistaa sellaisen tupajurreista ja ärripurreista koostuvan maan kuin Suomi?

Scheißen olemuksesta

Helsingissä, joka kaupunkina on suomalaisittain katsoen suuri mutta kansainvälisesti pieni, konsertoi eilen yhdysvaltalainen popmusiikin supertähti ja teini-idoli Lady Gaga. Madonnan ja Kylie Minoguen jalanjäljissä kulkeva 24-vuotias ei ole fanejaan paljoa vanhempi. Sama piirre leimaa myös monia muita tuoreita teini-idoleja; he ovat entistä enemmän yleisönsä kaltaisia.

En arvostele Lady Gagan (oikealta nimeltään Stefanie Germanotta) musiikkia, esiintymistä enkä mitään muutakaan hänen toimintaansa liittyvää. En pidä näitä asioita kommentoimisen arvoisina. Sen sijaan ihmettelen nuorison rakkautta show-elämään, kovaäänisiin tilaisuuksiin, värikkäisiin valoihin, meteliin ja aina vain voimakkaampiin ärsykkeisiin sekä efektikieleen. Mitä tehdä, kun viihde ei enää viihdytä? Vastaus on kai lisätä volyymia kunnes on saavutettu absoluuttisen kovaäänisyyden aste, josta melu ei enää kasva. Pitkästyneisyyden ja eksistentiaalisen Angstin lähde on kuitenkin juuri ärsykkeisiin turtuminen.

Nuorten rakkaus musiikkia kohtaan on kiintoisa ilmiö. Tiedän muutamia noin parikymppisiä opiskelijoita, joiden korvissa pitää koko ajan soida. Musiikki on heille jonkinlaista aivojen vaseliinia. Mikäli musiikki hetkellisesti katkeaa, he ilmeisesti putoavat haaveiden taivaastaan keskelle todellisuutta. He eivät voi ajatella, jos musiikki ei soi.

Minä taas en voi ajatella metelissä ja jatkuvien häiriöiden keskellä. Viimeisimmät tutkimukset muuten osoittavat, että niin sanotuissa moniajotehtävissä menestyvät henkilöt eivät ole kovin tehokkaita työntekijöitä. Tai sitten työskentelyä hajaannuttava multitasking ei sinänsä tue tehokasta työskentelyä. Esimerkiksi Stanfordin yliopiston tutkija Ruth Pennebaker sanoo: ”Jatkuvaa moniajoa harrastavat ihmiset eivät keskity yhtä hyvin kuin sellaiset, jotka eivät sitä harrasta. Heidän keskittymisensä katkeaa helpommin. Heidän on vaikeampi siirtyä tehtävästä toiseen ja organisoida tietoa. Itse asiassa he ovat huonompia moniajossa kuin ne, jotka eivät sitä yleensä tee.”

Moniajotesteissähän mitataan ihmisten kykyä suoriutua monista yhtä aikaa eteen tulevista haasteista, tehtävistä ja ongelmista häiriötä täynnä olevan ympäristön keskellä. Niissä pärjääjä on reagoija: siis ilmeisen kuuliainen käskytettävä. Mutta heistä ei ole tutkimusten mukaan itsenäiseen, määrätietoiseen ja pitkäjänteiseen toimintaan. Sellaisessa menestyjät taas eivät pärjää kovin hyvin moniajotehtävien ratkomisessa.

Vellova, riehuva ja hysteerinen nuoriso on helposti altistettavissa ärsykkeiden ja reaktioiden kaavaan. Heistä tulee hyviä suorittajia, mikäli he juopottelultaan, viihdehakuisuudeltaan ja ravintoloissa juhlimiseltaan ehtivät.

Tiedän: saatan kuulostaa patavanhoilliselta, mutta minua ei ole koskaan kiehtonut viihde. Pidän kyllä musiikista, mutta vain musiikista. En ole koskaan fanittanut ketään enkä mitään. Kun olin nuori, en pitänyt idoleita. Kun niin sanotut kaverini menivät rock-konsertteihin ja muihin vastaaviin tapahtumiin, luin itse tieteellistä aikakauslehteä. Pidin heitä yksinkertaisina ja vähän tyhminä ja pidän edelleen.

Saatan ylenkatsoa muita, ja tiedän olevani omalla tavallani friikki. Olin jo nuorena täysin erilainen. Halveksuin avoimesti kaikkea pinnallista ”shaibaa” (saksan sanasta Scheiße) ja halveksun edelleenkin. Olen muuten sitä mieltä, että jos ihminen ei aikuistu teini-iässä, ei hänestä koskaan aikuista tule. Niinpä moni 30-vuotias on keski-ikää lähestyessään ihan samalla tasolla kuin 14-vuotiaana. Sori vaan, kaikki populaarikulttuurin perässä juoksijat.

Totuus suomalaisista

Siinä, missä Bruce Springsteenin kähisevä ja syyläraspilla silotettu laulunääni paljastaa hänen yökastelutaipumuksensa, siinä U2:n Bonon tapa roikkua mikrofonista sikiöasennossa kertoo hänen tavoittelevan syntymän ja elämän rajatilaan liittyvää transsendentaalista elämystä.

Tarkoin suunniteltua ohjelmistoa kiintoisampi esitys nähtiin kuitenkin konserttilavan ulkopuolella, keikan jälkitunnelmissa. Bonon suusta saimme kuulla rehellisen mielipiteen suomalaisista. Maailmaa nähneen artistin mielestä suomalaiset ovat hieno kansakunta, joka ainoana pohjoismaalaisista ei purjehtinut ryöstelemään irlantilaisia. Lisäksi hän kiitteli ”tapaa, jolla Suomi on kohdellut kaukaisia kansoja”.

Kas niin! Lähimmäisiään ja naapurikansojaan kohtaan suomalainen ihminen on tietenkin vain se Mimosoiden ylistämä väkivaltainen mieshirviö.

Bono oli myös briiffattu hyvin, sillä hän tunsi Aleksis Kiven seitsemän veljestä ja etsi suomalaisille vertailukohtaa heistä. Tämä kyseenalainen imartelu tarkoittaa ehkä vain sitä, että ulkomailla suomalaisia pidetään koivuhalolla päähän löydyn näköisinä hyväuskoisina hölmöinä, joiden lapsellisuutta kovia kokeneet kansakunnat käyttävät hyväkseen.

Helsingin Sanomien asennemuokkauksen mukaan U2:n keikka oli ”juuri oikeassa suhteessa julistusta ja täydellistä viihdettä”. Omasta mielestäni propaganda menettää tehonsa heti kun sen alkaa tunnistaa aivopesuksi, mutta Hesarin mielestä lehden lukijoille kyseinen mokutus ilmeisesti sopii.

Bonoa on jo aiemminkin sanottu Helsingin Sanomissa ”hyvänpuhujaksi” (kuinka vaarallinen tällainen uuskielinen nimitys onkaan; se kun leimaa ihmisen ja hänen asiansa orwellilaisesti joko hyväksi tai pahaksi mitään kyseenalaistamatta).

On syytä muistaa, että alternatiivirokkareita ei voi imarrella vastaimartelulla. Vaihtoehtomuusikkoja paremmin miellyttävän totuuden voi lukea jopa tästä.

Maailmanlopun ensisäveliä

Tuttavani ovat ihmetelleet, leikinkö Jumalaa, kun en ole vastannut puhelimeen moneen viikkoon. - En. Olen vain ollut lomalla.

Käen kukunta, katiskan pudotus järvenrannan kaislikkoon, airojen kolina veneen kylkeä vasten ja löylyn sihinä kiukaalta: siinä kesän parhaat luontoäänet. Eikä yhtään feissaria lähimailla, ei meluisaa naapuria, ei ulkomaanelävää eikä ahdistelevaa professoria, ei toiseutta, vierautta eikä etnisyyden väristyksiä vaan suomalainen elämäntapa! Ihanaa!

Mutta kaikki päättyy aikanaan, ja on palattava vallan ja viisauden keskukseen, Helsinkiin, jossa etukäräjöinti, ahneus, kansainvälinen tunkeilevuus, rähjäisyys ja tinkimisen ilmapiiri johdattavat myös politiikantekoa juntturalle: juuri siihen sievisteltyyn ja pyöristeltyyn solisalirattiin, josta kärsii koko Suomi.

Päästyäni kaupunkiin ja käytyäni uimastadionilla pulikoimassa havaitsin, että Olympiastadionin on ottanut haltuunsa universaali kosmopoliittinen suurmokuttaja U2. Bono esikuntineen on aivan samanlainen kuin monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa edistämään pyrkivä vihervasemmisto yleensäkin: asuu loistohotelleissa, kiertää maailmaa yleisöltä keräämillään rahoilla sekä nautiskelee, elostelee ja lavastaa bisneksensä hyväntekeväisyydeksi. Erona on vain se, että tasa-arvo- ja maahanmuuttoviranomaiset ottavat kansalaisilta rahat pois pakolla (toisin sanoen verottamalla) antaakseen ne ulkomaalaisille. Bonolle taas ihmiset antavat rahansa vapaaehtoisesti, sillä he saavat vastineeksi viihdettä.

U2:n konsertit ovat eräänlaisia katumusmessuja. Kyse on samasta anekaupasta kuin vihreiden äänestämisessä. Ikävä sanoa, mutta U2:n kokonaisviesti on sekava. Se oli sitä jo vuonna 1992, Zoo TV -kiertueen aikana, jolloin lavasteina ilmassa lensi muun muassa Trabant-autoja. Kauppaketju Wal-Martia parodioiva Pop-Mart-kiertue vuonna 1997 vain pahensi asiaa. Itseironia on vaikea laji, sillä se jättää tulkinnan avaimet yleisön käsiin. U2:n itseironia on ollut vaikeasti tunnistettavaa, sillä bändi on syyllistynyt kaikkeen, mistä se itseään arvostelee, kuten kommunismisympatioihin ja kaupallistumiseen. Yhtyeen merkittävimmäksi ja uskottavimmaksi levyksi taisi jäädä vuonna 1991 julkaistu Achtung Baby, joka on monta kertaa äänestetty myös vuosikymmenen parhaaksi rocklevyksi.

Rahanhimosta ja kaksinaismoralismista kertoo se, että U2 ei konsertoi yhdessäkään Afrikan eikä Aasian maassa saati islamilaisessa Lähi-idässä, mutta sille kelpaavat rotusyrjinnästä ja riistoimperialismista syyttämiensä eurooppalaisten ja amerikkalaisten rahat. Selitys ei voi olla pelkästään se, että yhtye on esiintymiskiellossa muutamissa maissa.

Ja kyllähän bändille mammonaa valuukin. Viime vuoden yhteenlasketut konserttitulot olivat 311 miljoonaa dollaria, ja yli sadan miljoonan nettotuotoilla kassamagneetti kirjautti itsensä maailmantähtien tulokärkeen.

Vähennyskelpoisia menotositteita riitti lähetettäväksi myös verotoimistolle. U2:n 360° Touria varten rakennetut viisikymmentä metriä korkeat esiintymislavat maksoivat noin 20 miljoonaa euroa kukin, ja kolmen yksikön roudaamiseen tarvitaan jatkuvasti 120 rekkaa operatiivisten kokonaiskulujen ollessa noin puoli miljoonaa euroa päivässä. Bändin vihreitä faneja kenties kiinnostaa, että yhtye suoltaa ilmoille 65 000 tonnia hiilidioksidia rundinsa aikana.

Peri-irlantilaisena Bono on syyllistynyt myös synneistä pahimpana pidettyyn eli kansallismielisyyteen. Sitä hän edistää täysin johdonmukaisesti maahanmuuton ja monikulttuurisuuden varjolla. Irlantilaiset ovat itse olleet aktiivisia siirtolaisia ja valloittajia jopa niin, että arviolta 12 prosenttia Yhdysvaltain kansalaisista on tätä nykyä irlantilaisten jälkeläisiä. Heidän musiikkinsa soi kaikessa rock and rollissa, joka alun perin syntyikin neekerimusiikin yhdistyessä muun muassa irlantilaisperäiseen kansanmusiikkiin. U2:n suosio, sen mystisyys ja ekstaattisuus, saattaa perustua juuri siihen, että rockin musiikilliset ydinainekset kytkeytyvät bändissä saarnamieheen, joka omalla kapinahenkisyydellään pitää huolen yleisönsä työväenluokkaisen motivaatiorakenteen puhuttelusta.

Toisaalta tämä irlantilaisyhtye ei ole tehnyt tietääkseni yhtään laulua oman maansa kielellä (eli iiriksi), vaikka Irlannissa on pahoinpidelty ja tapettu tuhansia ihmisiä vain siksi, että nämä ovat halunneet asua omassa maassaan ja puhua omaa kieltään. Sen sijaan Bono esikuntineen on rikastunut ottamalla käyttöön brittimiehittäjien kielen ja hankkimalla maineen rauhaa rakastavana bändinä.

Huvittavimpia Bonon hankkeita on hänen One-niminen kansalaisjärjestönsä, joka ”pyrkii edistämään kehitysmaiden velkojen anteeksiantoa”. Sillä tavalla Suomelle ja Irlannillekin tarjoutuu vihdoin viimein mahdollisuus selviytyä jättiläismäisistä valtionveloistaan.

Kunpa U2 olisikin rehellisesti kaupallinen eikä pyrkisi pehmittämään bisneksentekoaan kehitysavun, rauhanliikkeen ja ituhippien ideologioilla. Nykyaikana on vaikea syyttää Yhdysvaltoja kaikesta, kun maa tekee koko ajan hyvää levittämällä rauhaa, demokratiaa, humanitaarista apua ja länsimaista hyvinvointia kuin apupaskaa pitkin maapallon takapihoja.

Valitettavasti Amerikka on tällä hetkellä heikko. Mikäli maailmanpoliisi puuttuu, elämä planeetallamme ajautuu entistäkin kurjempaan tilaan. USA saattaa vielä hetkeksi pystyä nousemaan Kiinan ja Intian talouskasvun tasolle, mutta sen jälkeen tulee maailmanloppu, kun Aasian ja Afrikan väestömassat lähtevät vyörymään pyyteellisinä, ahneina ja valloituksenhaluisina yli koko Zooropan aina Irlantiin ja Pohjois-Amerikkaan asti.

Etnisyyden, vierauden, toiseuden ja erilaisuuden hehkuttamisessa ei ole tietenkään mitään pahaa. Tärkeää olisikin, että kaikkea tätä ihanuutta pääsisi nauttimaan omilla ehdoillaan. Sen sijaan nyt niitä kaupataan meille EU:sta pakottamalla, ja U2 vain voitelee tätä toimintaa. Ehkä pitäisikin perustaa kokonaan uudenlainen EU2.

Mutta kipittäkää nyt viemään ne killinkinne Bonolle ja kuuntelemaan maailmanlopun ensisäveliä. ”Bonumia” (lat. ’hyvää’) U2:ssa ei ole politiikka vaan tunteelliset laulut ja musiikki.

Ikuisen nuoruuden lähteillä

Olin eilen Guns N’ Rosesin konsertissa Helsinki Live -tapahtumassa. W. Axl Rose on mainio mies huiveineen ja lavakoreografioineen. Juuri muuta alkuperäisestä yhtyeestä ei olekaan jäljellä. Paitsi tietysti klassikkobiisit. Kun tekee kerran jotakin kunnolla, ei tarvitse tehdä joka päivä uudestaan.

GNR on menettänyt parinkymmenen vuoden takaisen suosionsa, mutta kannatusta on edelleen tiettyjen kuuntelijaryhmien joukossa. Keski-ikäiset olivat paikalla uusintaakseen omaa nuoruuttaan ja uskotellakseen, että mikään ei vanhene – tai ainakin luodakseen kokemuksen yhdessä vanhenemisesta. Nuorten hevilettien kiinnostus 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa suosionsa huipulla olleeseen semioottiseen kokonaisuuteen onkin sitten vaikeammin selitettävä asia.

Monet nykyfanit ovat syntyneet vuoden 1987 jälkeen, jolloin yhtye julkaisi läpimurtoalbuminsa Appetite for Destruction. Onnittelin ohimennen myös muutamaa lakkiaisistaan paikalle saapunutta ylioppilasta, joille setä sai selittää olleensa tuohon aikaan ”armeniassa”. Musiikkikulttuurien kieli on ilmiönä kiinnostava: minun nuoruudessani 25 vuotta sitten oli mahdotonta, että nuoret ihmiset olisivat suostuneet kuuntelemaan mitään, mikä oli tehty neljännesvuosisata sitten. Abban ja Modern Talkingin sukupolvi olisi pyörtyillyt Elviksen tai Metro-tyttöjen vuoksi? – Mahdoton ajatus.

Sen sijaan nykynuorille kelpaavat heidän vanhempiensa musiikkityylit. Tämä kertoo, että kulttuurimme kokonaisuus on tullut valmiiksi. Kaikki merkityksellinen luotiin jo 1980-luvulla, ja siitä pitäen juuri mikään ei ole muuttunut. Kaikki istuvat vihdoin samassa kiertopulkkakyydissä, jossa ideat vain toistuvat.

Tämä näkyy myös siinä, että nykyaikana mikään ei ole erityisesti muotia eikä muodista pois. Retrotyylit kukoistavat. Elämä tuli valmiiksi 1980-luvulla. Mitä kulttuurikuvaa uudistavaa sen jälkeen onkaan luotu? Ehkä internet ja litteät televisiot.

Matka 1950-luvulta 1980-luvulle on henkisesti paljon pitempi kuin matka 1980-luvulta 2010-luvulle. Viimeksi kuluneet parikymmentä vuotta olemme eläneet yhteisessä ja entistä paremmin jaetussa todellisuudessa ainakin niin sanotuissa länsimaissa. (Tiedän kyllä, että 1950-lukua eletään vielä monissa kehitysmaissa ja esimerkiksi Kuubassa, joka tosin sekin on täältä katsoen lännessä.)

”November Rain” ja ”Paradise City” voivat tietysti saada nuoremmankin polven syttymään ihan omilla ansioillaan, eikä sen kummempia selityksiä tarvita.

W. Axl Rosen ja Kimi Räikkösen ystävyys on joka tapauksessa semiologisesti kiintoisa asia. Muiden muassa Iltalehti kertoi Räikkösen saunottavan huvilallaan vanhaa frendiään, ja onpa Rose puolestaan kiittänyt Räikköstä jo uuden levynsä kansipapereissa.

Ystävyys on mukavaa. Ei tarvitse olla vain itsensä kanssa kahden. Molempia leimaa lisäksi tunnettu heleä-äänisyys ja läsnä-oleva katse. Kummankin uran vetopyörä on hakenut viime aikoina pitoa myös off roadin puolelta, mutta edelleen se rapa molemmilta roiskuu.

Vaikka mikäpä minä olen mitään sanomaan. Myös minulla on filosofian piirissä oma ”bändimenneisyyteni”, joka on rohkaissut soolouralle lähtemiseen. Ja näin tehtyäni en ole katunut. Se on oikeastaan kaiken jatkuvuuden ehto.

On kaikki vain lainaa

Suomalaisella kevyellä musiikilla (joka usein on myös erittäin heviä) menee nykyään lähes yhtä hyvin kuin klassisella musiikilla. Television laulukilpailut leipovat lavatähtiä niin tiuhaan, ettei heidän levyjään ehdi edes ostaa saati kuunnella. Dance-musiikin yksilösuorittajat puolestaan tulevat läpi useimmiten omalla painollaan. Lisäksi maassamme on bändimusiikin vahva perinne, joka menestyy ilman tv-ohjelmaformaatteja. On kaiken kaikkiaan hämmästyttävää, miten paljon lahjakkuutta ja tekemisen iloa näin pieneen kansakuntaan mahtuu.

Musiikillisessa avaruudessa on myös ahdasta. Muutamasta soinnusta ei voida panna kokoon montakaan kombinaatiota. Esimerkin tarjoaa Jenni Vartiainen viime kuun lopussa julkaistulla laulullaan, jonka on säveltänyt ja sovittanut Teemu Brunila. Listahitti ”En haluu kuolla tänä yönä” toistaa kahdenkymmenen ensimmäisen sekunnin matkalta Kate Ryanin ”Désenchantéen” (2002) sävelkulun todellisella äänilevyn tarkkuudella. Varmaan moni muukin on huomannut yhtäläisyyden. Jos ette, kuunnelkaa.

Vielä yllättävämpää yhdenmukaisuus oli Vartiaisen aiemmalta albumilta peräisin olevan ”Mustaa kahvia”-raidan ja Eppu Normaalilta tunnetun, nyt jo klassikoksi muuttuneen, ”Kun olet poissa”-jollotuksen välillä. Kertosäkeet muistuttavat parin soinnun poikkeuksella toisiaan niin, että monot menevät pienen säveltapailun tuloksena aivan vinoon.

Lainailu voi olla tahallista tai tahatonta. Tietoisestikin tehtynä se on totta kai sallittua. Lainasihan myös Antti Tuisku Dingon ”Levottoman tuhkimon” alkuriffiä ”Levoton”-singlensä alussa. Tosin viittauskohde oli peittelemättömämmin esitetty ja helpommin tunnistettavissa kuin näissä Jenni Vartiaisen tapauksissa, joissa lainausten peittoon jääminen voi tuottaa epäilyn lähteen salaamisesta. Joka tapauksessa Vartiainen ja Brunila ovat saaneet aikaan vetoavan uuden levyn, ja minua harmittaa, että heleä-ääninen Jenni joutui perumaan keikkansa viime viikonloppuna sairaustapauksen vuoksi.


Hieno albumi

Jenni Vartiaisen Seili-albumi on vahva ehdokas koko vuoden parhaaksi suomalaiseksi popmusiikin julkaisuksi, eikä vaikutelmani johdu sympatioista, joita minulla yhä on Ihmisten edessä -debyyttialbumia (2007) ja sen nimiöraitaa kohtaan.

Uusi albumi on samalla sekä mahtipontinen että kokeileva, ja odotan innostuneena, miten sen laulut toimivat keikoilla, joilla osaa niistä voidaan soittaa myös akustisesti. Levyltä erottuvat edukseen sen edellä mainittu singlelohkaisu ”En haluu kuolla tänä yönä”, joka energisyydestään ja myönteisyydestään huolimatta herättää kysymyksen, kenen kyytiin Jenni on oikein illan päätteeksi noussut.

Ironinen ”Nettiin” puolestaan tarttuu internetpornon ongelmiin humoristisesti ja ilman tosikkomaista paatosta. Balladimaisesta ”Missä muruseni on?”-tunnelmoinnista puolestaan tulee varmasti juuri sellainen klassikko, joka löytää tiensä suomalaiseen virsikirjaan. Sanat tähän 1960-luvun laulelmaperinteestä muistuttavaan kauniiseen sävellykseen on tehnyt Mariska (oikealta nimeltään Anna Maria Rahikainen), joka on opiskellut klassisia kieliä Lontoossa ja jonka kynänjäljistä voin lukea jopa Catulluksen kaipausoodien vaikutteita.

Minusta levy on kokonaisuutena hieno! Vaikutelmaa täydentävät Vartiaisen kouluajoista muistuttava ”Kiittämätön”, elektrohenkinen ja kulutuskulttuuria arvosteleva ”Eikö kukaan voi meitä pelastaa?” sekä levyn sisäänpäin kääntyvä päätösraita ”Halvalla”, jonka pohdinnoissa ”käytetty sydän” luovutetaan pois aamuyön kiireettöminä tunteina.

Sen sijaan levyn nimiöbiisiä pidän hieman makaaberina ”ruumisarkun nauloja ja lautoja” käsittelevän aihepiirinsä vuoksi. Turun edustalla sijaitseva Seilin saari toimi aikoinaan spitaalisten viimeisenä hoitopaikkana, jonne matkaaville lastattiin mukaan puisen takin tykötarpeet. Ei vaadi erityistä oivallusta tulkita kyseistä sanoitusta metakertomukseksi meidän aikamme leprasta: hiv-sairaudesta, joka varjostaa nykyajan ihmisten elämää yhtä morbiidilla tavalla ja johtaa onnensa etsijöitä pimeyden teille. Mikäli tällainen kuulijoille helposti syntyvä mielikuva ei ole tarkoitettu vaan tahaton, kyseessä on sanoittajan tyylillinen horjahdus. Kuolemansairauksia koskeva rinnastus on suorastaan alleviivatusti tarjolla.


Esikuvat esiin

Jenni Vartiaisen ja Mariskan tavoin myös Christel Sundberg, joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellä Chisu, on loistava lahjakkuus säveltäessään, sanoittaessaan ja tuottaessaan teoksensa itse sekä tehdessään lauluja myös monille muille. Hänen lyyrisesti esittämästään laulusta ”Mun koti ei oo täällä” voisi tulla jotakin samanlaista kuin Edith Piafin dramaattisista laulelmista, ja uskon, että jokainen näistä kolmesta kotikissasta voi kynnelle kyetessään yltää maailmankuuluisuuteen.

Joka tapauksessa vuoden 2009 Emma-gaalassa nähdyssä esityksessä jousisektio olisi voinut näytellä korostuneempaakin roolia. Teoksen sopivuudesta mitä erilaisimmille esiintyjille antaa näyttöä rockyhtye Uniklubin tekemä sovitus, joka saa kodittomuuteen ja levottomuuteen liittyvän eksistentiaalisen Angstin kuulostamaan sisältä tulevana. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä esimerkiksi Tomi Metsäkedon tapainen tenori saisi irti tämän laulun taivaankaarta ja pilvettömiä kesäisiä päiviä kuvaavista sanoista.

En voi kuitenkaan täysin torjua epäilystäni, olisiko Christel Sundberg voinut päätyä biisinsä ”Sama nainen” (julkaistu 23.9.2009) lopputulokseen ilman Jamin Winansin elokuvasta ”Ink” (julkaistu 23.1.2009) lainattua soundtrackia. Asian voi sanoa myös niin, että ”Sama nainen” toistaa sävelkuluiltaan elokuvan kohtauksen nimeltä ”John’s walk” musiikin niin täsmällisesti, ettei lähemmäksi pääse. Todetkaa itse!

Tässä Chisun ”Sama nainen”.

Ja tässä Jamin Winansin elokuvan ”Ink” tunnusmusiikki.

Entä mistä Winans on elokuvansa musiikin napannut? Linkitin tunnussävelen nimenomaan tähän versioon, sillä juuri sen kautta paljastuu, että jäljet johtavat Danny Boylen vuonna 2007 julkaistun tieteiselokuva ”Sunshinen” tunnusmusiikkiin. Soundtrackin nimeltä ”The Surface of The Sun” teki elokuvasäveltäjä John Murphy.

Mikäli Chisun ”Sama nainen” toistaakin 99-prosenttisesti ”Ink”-elokuvan tunnusmusiikin, ”Ink”-elokuvan tunnussävel puolestaan toistaa John Murphyn ”The Surface of The Sunin” ainoastaan 95-prosenttisesti. Näin kansainvälistä suomalainen musiikkibisnes on, ja ”Samassa naisessa” on todella jotakin samaa!

No, John Murphyn ”The Surface of The Sun” luo hartaan ja kauniin tunnelman varsinkin Adagio in D Minor -versiona, ja se on välittynyt Jamin Winansin ”Ink”-elokuvan kautta myös Chisun lauluun. Joten ei niissä moitteen sijaa ole. Näin kulttuuri monistaa itseään.


Kulttuurimme kiertopulkassa

Sointuavaruudessa vallitseva tilanahtaus tuo mieleen filosofi, säveltäjä ja esteetikko Theodor W. Adornon analyysin populaarikulttuurista. Hänen mukaansa vähäiset ja näennäiset vaihtelut kulttuurihyödykkeiden välillä voivat saada ne näyttämään ”erilaisilta”, vaikka ne ovatkin vain saman teeman variaatioita. Adornon mukaan ”samaa asiaa tarjotaan kaikille ihmisille kulutushyödykkeiden standardoidun tuotannon kautta”, mutta tämä peitetään ”maun manipuloinnilla ja virallisen kulttuurin teeskentelemällä individualismilla”, mitä Adorno kutsui ”pseudo-yksilöllistämiseksi” ja ”aina-samaksi”. Ehkä jotakin totuutta on postmodernistien, kuten Jean Baudrillardin, ajatuksessa että kaikki artefaktit lainailevat toisiltaan, tai jälkistrukturalistina tunnetun Michel Foucault’n käsityksessä tekijän kuolemasta. Omina pidämme vain sellaisia ajatuksia, joita emme tunnista myös muiden ajattelemiksi, ja muiden ajatuksina vain niitä, joita emme heti tunnista omiksemme.

Populaarikulttuuri saattaa peittää yksilöllisyyttä, mutta kyllä se myös luo sitä. En usko yksioikoisesti myöskään siihen, että populaarikulttuuri ja sen ”helpot ja halvat nautinnot” johtaisivat välttämättä sellaiseen ”maun manipuloimiseen”, jossa ihmiset muuttuvat ”passiivisiksi, tottelevaisiksi ja tyytyväisiksi” riippumatta siitä, millaisissa oloissa he elävät. Näyttää nimittäin siltä, että populaarikulttuuri on kannustanut ihmisiä myös luovuutensa osoittamiseen niissä vähäpätöisissä mitoissa, joissa se on mahdollista muillekin kuin Adornon tapaisille mestareille tässä itseään toistavassa ja samaa rataa kiertävässä todellisuudessa.

Osallistumisen merkiksi myönnän toki itsekin lainailleeni. Tieteellisissä painotuotteissa tosin lainaukset merkitään sitaatein ja viittein. Lisäksi remiksasin teknon kukoistuskaudella 2000-luvun taitteessa noin sata galaksimme hektisintä trance-genreen sijoittuvaa hengenjalostuksen tuotetta yhdeksi entistäkin tyydyttävämmäksi kokoelmaksi tuolloisella Macintoshillani. Hitsasin ja hehkutin, ja yön kevyt polttoöljy valaisi tieni. Mutta ei siitä sen enempää.