Rajankäyntiä – Mitä Gibraltarin siirtolaiskriisistä voi oppia?

Ceuta on Espanjalle kuuluva itsehallinnollinen kaupunki Pohjois-Afrikassa Gibraltarinsalmen etelärannalla. Niemennokasta on tullut matalalla roikkuva hedelmä monille Marokosta EU:n alueelle pyrkiville, ja siksi Marokon ja Ceutan rajalle on jouduttu pystyttämään kuusi metriä korkea aita estämään siirtolaisten vyöryä. 

Heinäkuun lopulla kävi kuitenkin niin, että noin 50 000 rajan ylittäjää onnistui tunkeutumaan Espanjan alueelle uimalla, hyppimällä tai kapuamalla aidan yli sekä kiipeilemällä aallonmurtajien ylitse.

Vaikka Espanjan poliisi ja armeija kykenivätkin työntämään suurimman osan mellakoivista rajan ylittäjistä takaisin, asiasta kehkeytyi pienehkö hallituskriisi Suomeen sisäministeri Mari Rantasen (ps.) aloitettua valmistelut sisärajatarkastusten palauttamiseksi ja hänen tuettuaan Italian kansallismielisen pääministerin Giorgia Melonin ehdotusta, että Espanja erotettaisiin vapaan liikkuvuuden takaavasta Schengen-alueesta.

Rantasen toimet kuitattiin oppositiopuolueiden ja napamies Petteri Orpon (kok.) toimesta ”sisäministerin yksityisajatteluksi”, mikä osoittaa, kuinka kaukana Kokoomuksen ja Perussuomalaisten näkemykset ovat toisistaan. 

Olen täysin aiheellisesti ja perustellusti moittinut perussuomalaisen puolueen menoa takaamaan Kokoomuksen vaatimia ja Suomen kansalaisiin kohdistamia perusturvaleikkauksia, jotka on osoitettu työttömyysturvaan ja asumistukeen mutta ei juurikaan toimeentulotukeen, vaikka sen saajista suuri osa on ulkomailta suomalaisten ruokapöytiin istahtaneita (aiheesta täällä, täällä ja täällä).

Vaikka perussuomalainen puolue onkin pyrkinyt eristämään minut poliittisesta toiminnasta talous- ja sosiaalipoliittisen erimielisyyteni vuoksi, en silti kadu, että tein vuoden 2019 eduskuntavaaleissa vaalityötä Mari Rantasen kanssa ja autoin häntä nousemaan silloin eduskuntaan. Maahanmuuttokannoissaan Perussuomalaiset ovat olleet täysin oikeassa.

Mari Rantanen on istuvan hallituksen ehkä parhaiten virkatoimessaan onnistunut ministeri, kun taas Kokoomus muodostaa yhdessä Disney-puolueiden kanssa hallituksen sisäisen opposition lähes kaikissa maahanmuuttoon ja monikulttiin liittyvissä kysymyksissä.

Ceutan siirtolaiskriisi saattaa jäädä irralliseksi episodiksi kataklysmisesta väestöryntäyksestä ja muistutukseksi arabimaiden miekkalähetyksestä, mutta edelleen sen tavoitteena on Marokon halu vaatia aluetta Espanjalta itselleen. Vertailun vuoksi Gibraltarin pohjoispuoli kuuluu Isoon-Britanniaan, mutta sen enempää Espanjan kuin Ison-Britanniankaan välillä ei ole ollut aluevaatimuksia kuningaskuntien kesken.

Ceutan rajakriisistä voi oppia, että tilapäiset oleskeluluvat ja lipsuminen palauttamispäätösten toimeenpanosta toimivat kuin hunaja mehiläisille. 

Maahan saapuneilla ei ollut pakolaisstatusta, eivätkä he täyttäneet turvapaikanhakijan tunnusmerkkejä. Heitä on harhaanjohtavaa kutsua myöskään siirtolaisiksi, sillä siirtolaisiksi sanotaan yleensä laillisia maahanmuuttajia, jotka siirtyvät esimerkiksi määräaikaisiin töihin. Sen sijaan he olivat yksiselitteisesti laittomia maahan tunkeutujia.  

Syynä kriisin syntyyn oli Espanjan vasemmistojohtoisen hallituksen päätös myöntää noin puolelle miljoonalle ”paperittomalle” tilapäinen oleskelulupa ja espanjalaisten tuomioistuinten päätökset, jotka kieltävät merellä pysäytettyjen välittömät palautukset. Siksi tällaisia päätöksiä ei pidä tehdä.

Tapauksesta voi oppia myös sen, että kansallisvaltioiden on vedettävä rajojensa valvontaan liittyvissä asioissa omaa kansallisen itsemäärämisoikeutensa mukaista linjaa. Tarvittaessa maiden pitää voida itse irtautua Schengenin vapaan liikkuvuuden sopimuksesta suojellakseen tonttiaan EU:n ulkorajojen tai sisärajojen yli tungeksivilta tulijoilta.

 

Aina löytyy myös besserwissereitä, jotka eivät koskaan opi mitään,

ja yksi heistä on filosofiasta aikoinaan tohtoriksi voideltu akatemiatutkija Timo Miettinen, jota Yle referoi EU-asioiden asiantuntijana, vaikka hänen asiantuntemuksensa ei poikkea kenen tahansa EU:n hallintoluostareissa marinoidun NPC:n mielipiteistä.

Miettisen Ylelle antaman lausuman mukaan päätös palauttaa rajatarkastukset Italiasta saapuville ihmisille oli ”vastatoimi” Italialle, joka keskeytti Schengen-sopimuksen soveltamisen Espanjasta saapuville viikko sitten Ceutan rajakriisin vuoksi. Miettisen mukaan tämä vaarantaa EU:n yhteisen rajapolitiikan, kun kansallisvaltiot ajavatkin omaa etuaan toisiaan vastaan ja ”katsovat asiaa omasta näkökulmastaan”, jolloin mukamas ”EU on antautunut hybridivaikuttamiselle”.

Miettinen voisi pitää lapsekkaan EU-uskontonsa omana tietonaan.

Tosiasiassahan jokaisen EU-maan ja Schengen-sopimuksessa olevan maan pitää pystyä valvomaan omia rajojaan nimenomaan kansallisin toimin ja katsomaan asiaa sikäli juuri omasta näkökulmastaan. 

Koska kansallisvaltiot ovat kansakuntien etujärjestöjä, niiden pitää ajaa nimenomaan omien kansalaistensa etujen mukaista maahanmuuttopolitiikkaa. Ja niin ne myös näyttävät tekevän, mutta vasta ongelmien levitessä käsiin ja realismin astuessa kuvaan.

Ongelma ei ole suinkaan se, että EU-maat valvovat rajojaan päättäväisesti ja itsenäisesti eikä myöskään siihen liittyvä poikkeaminen EU:n yhteisestä löperöstä linjasta. Ongelma olisi, jos jäsenmailla ei olisi selkärankaa itse valvoa rajojaan. Marokon tapaan myös Venäjä voisi esittää Suomelle aluevaatimuksia muokattuaan ensin rajaseutujen väestökoostumusta maahanmuutolla, joten Miettisen näkemyksessä, että EU-maiden itsenäinen rajakontrolli muka altistaa ”hybridivaikuttamiselle”, ovat karttapallot katollaan.

Hybridivaikuttamiselle altistaa EU:n raja- ja maahanmuuttopolitiikka. 

Ceutan tapaus osoittaa, kuinka mätää ja todellisuuden kanssa ristiriitaista on sellainen rajapolitiikka, jossa muut maat pyrkivät päättämään toisten maiden maahanmuuttopolitiikasta ja väestökoostumuksesta. Niin EU:ssa on jo pitkään tehty muun muassa taakanjakokäytännön kautta, vaikka sille ei ole sopimuksen tasoista hyväksyntää, saati että kansalaiset eri jäsenmaissa olisivat voineet päättää ja äänestää siitä, keitä maat kelpuuttavat alueilleen asumaan.

EU:n yhteinen rajavalvonta on jämäkkää kuin märkä paperipussi, ja Miettisen ”asiantuntemus” kituu kuin kumolleen käännetty kilpikonna, joten yliopisto ja akatemia voisivat katkaista hänen palkanmaksunsa. Naurettavan vinoutunut arvio ei ollut Miettiseltä ensimmäinen vaan osoittaa tuulesta turvoksissa olevaa EU-idealismia ja krooniseksi muuttunutta situational blindnessiä.

Miettinen ratsastelee ”humanismin” aateperinnöllä ja luo ennennäkemätöntä ”syvyyttä” istuskelemalla Edumud Husserlin polvella, kun setä selittää, miksi eurooppalainen ajattelu on kriisissä (joka ilmeisesti on krooninen). Omaan filosofin silmääni tuo kaikki on pelkkää EU-diskursiivista hallintoretoriikkaa vailla realismia. Miettinen kuuluu samaan kaaderiin kuin Heikki Aittokoski, joka kirjassaan Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa haukkui kansallismielisyyden (aiheesta täällä), ja tuosta heille kannetaan kaksin käsin palkintoja kuin Kypselidien uhrilahjoja Olympiaan.

Jo Martin Heidegger lausui kyseisestä idealismista monta valittua sanaa. Nykyisinkään ongelmien syynä ei ole mikään ”natsismi” vaan sen vastakohta internatsismi, jonka vuoksi Euroopan valtioiden kassakoneet huutavat hoosiannaa, ja rahat ovat aivan lopussa. Se on hengetöntä, rahisevan kuivaa ja haukotuttavaa haaveilua todellisuudessa, jossa maahanmuutto ja väestömullistus uhkaavat eurooppalaista kulttuuria yhtä pahasti kuin Marilyn Monroe pinnallisuudellaan lännestä ja Josif Stalin aikoinaan idästä.

Hyvä huono esimerkki meneillään olevasta internatsismista on myös kokoomuslaisen Kai Mykkäsen Marokossa vuonna 2018 allekirjoittama GCM-sopimus, jolla yritettiin rakentaa kehittyneiden maiden ja kolmannen maailman välille liukuhihnamainen maahanmuuttoautomaatti (aiheesta täällä ja täällä). Ceutan tapauksessa on kaikuja tästä YK:n Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration -sopimuksesta, josta muiden muassa Yhdysvallat ja Australia ymmärsivät jättäytyä pois jo suunnitteluvaiheessa.

Maailman kansallismieliset poliitikot Donald Trump mukaan lukien tekevät aivan oikein pyrkiessään lopettamaan länsimaisen sivilisaatiomme bastardisoimisen, joka tapahtuu kulttuuribarbarian keinoin ja jossa ”ihmisoikeudet”, ”ilmastopolitiikka” ja monet vihervasemmiston ”arvot” näyttävät olevan pelkkiä verukkeita alkukantaisen rabulismin levittämiselle. Sitä kymmenien tuhansien eurojen palkinnoilla ja satojen tuhansien eurojen apurahoilla lahjotut ”tutkijat” ja heille julkisuutta kätilöivät toimittelijat tukevat suustaan pullahtelevilla strutsinmunan kokoisilla arviointivirheillä.

 

Mihin tiukempaa kansallista rajapolitiikkaa tarvitaan?

Tiukempaa rajapolitiikkaa ja väestöselektiota tarvitaan muun muassa siksi, ettei kävisi tavalla, jonka Iltalehti paljasti jutuissa Perhe pakeni Itäkeskuksesta – Tämä oli viimeinen niitti: ”Minulla meni niin hermo” sekä jutuissa Helsinkiläiskouluista julkaistiin hurjat luvut – Rehtorit kertovat totuuden ja Kouluissa tapahtunut huolestuttava muutos – OAJ vaatii toimia.

Uutisten mukaan Helsingin kaupungin peruskouluissa maahanmuuttajataustaisten lasten käytös on muuttanut Itäkeskuksen peruskoulut turvattomiksi kiusaamisrysiksi, joissa opiskeleminen on kantaväestön lapsille mahdotonta. Kantasuomalaiset joutuvat jättämään kotinsa ja muuttamaan ympäristökuntiin, kun koulushoppailukaan ei enää onnistu Helsingin kaupungin muokattua koulupiirijakoa niin, että muissa kaupunginosissa asuvia voidaan jatkossa pakottaa Itäkeskuksen rymykouluihin.

Opettajien ammattijärjestö OAJ puolestaan valittaa, että myös opettajat joutuvat basaarikouluissa fyysisen ja henkisen väkivallan kohteiksi, ja vaatii alalle ”työsuojeluohjelmaa”, vaikka ongelmien ydin on, että Lähi-itä on tuotu kouluihin. Tässä asiassa ei auta enää yhteydenotto ”liittoon”, eskalaatiosovittelijaan eikä monimuotoisuustukihenkilöön.

Inkluusio saattaa toimia tyydyttävästi niin kauan kuin ulkomaalaistaustaiset ovat pienenä vähemmistönä ja suomalaiset selvänä enemmistönä, mutta määräsuhteiden käännyttyä nurin kääntyvät myös olot nurin, kuten itäisen Helsingin kouluissa. Tämä on alenevan rajahyödyn laki, joka vastaa kalakeiton maustamista: jos suolaa lisätään vähän, maku kenties paranee, kunnes soppaan kaadetaan koko paketillinen suolaa, ja keitos muuttuu syömiskelvottomaksi. Yhteiskunnallinen tehokkuus kariutuu kieli- ja arvokonflikteihin, ja järjestelmä romahtaa tai muuttuu tunnistamattomaksi.

Suomi ei ole vain maapohja, jolla asumme, eikä turvasatama turisteille, vaan koostuu kielestä, kulttuurista ja kansakunnasta, joita ei voida palauttaa, jos ne kerran menetetään väestönvaihdon vuoksi. Tämän sanominen ei tee minusta eikä kenestäkään muusta falangistia vaan hegeliläis-snellmanilaisen filosofin.

Silmiinpistävää on, että valtaosa maahanmuuttajataustaisista oppilaista on suomen kieltä toisena kielenä opiskelevia niin sanottuja S2-oppilaita, vaikka he ovat syntyneet Suomessa. Monikultti-ideologian mukaisesti ulkomaalaistaustaiset perheet ovat siis säilyttäneet ja ylisukupolvistaneet kielensä ja tapansa pyrkimättä integroitumaan Suomeen, ja opetusviranomaiset koettavat liudentaa ongelman koulujärjestelmän viaksi, jonka oletetaan olevan korjattavissa aina vain enemmän rahaa nielevällä sopeuttamisella ja pakottamisella segregaatiota ehkäisevään väestöjen sekoittamiseen. 

Ongelmien ydin on kuitenkin väestönvaihto sinänsä ja siihen tähtäävä irrationaalinen politiikka, jota Helsingin kaupunki on tehnyt monessa muussakin asiassa (aiheesta täällä). Myöskään eliittialueiksi mielletyissä kaupunginosissa, ja etenkään niissä, lapset eivät jostakin syystä puhu enää suomea.

Jälleen on annettava tunnustusta sisäministeri Mari Rantaselle, joka vaati perumaan Helsingin uuden koulupiirijaon ja esitteli eduskunnalle maahanmuuttoa torjuvan rajaturvallisuuslain saattaen sen voimaan jo vuonna 2024 (aiheesta täällä).

 

Maahanmuutto haavoittaa kansallista konsensusta ja estää kansanrintaman

Ehdotan, että perussuomalainen puolue irtautuisi hallitusyhteistyöstä Kokoomuksen kanssa. Tärkeän perusteen siihen tarjoaa mädättäjäpuolue Kokoomuksen aie muokata asumisoikeuslakia niin, että jatkossa omistajayhtiöt voisivat myydä asumisoikeusasunnot asukkaiden alta ja kääräistä nollasijoituksellaan asukkaiden maksamat talot myyntivoittoina taskuihinsa (aiheesta täällä). 

Se antaisi härskin ja häikäilemättömän näytön Kokoomuksen harjoittamasta rakenteellisesta korruptiosta, jolla puolue on tekemässä valtiollisesta asuntopolitiikasta laillistettua rikollisuutta taannehtivan lain kiellon ja sopimusten sitovuusperiaatteen vastaisesti.

Asumisoikeuslain muutoshankkeen kaataminen tarjoaisi Perussuomalaisille erinomaisen tilaisuuden pelastaa osa romahtamassa olevasta kannatuksestaan ja tien ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin, jotka jo nyt ovat kolme vuotta myöhässä. 

Paras hallitus tulisi Perussuomalaisten, Keskustan ja molempien vasemmistopuoluiden kansanrintamasta, kunhan vasemmistopuolueet eivät olisi ulkomaalaisten minoriteettiensä panttivankeina ja siten kyvyttömiä yhteistoimintaan perussuomalaisten kanssa.

Vasemmistopuolueiden typeryys on juuri siinä, että niissä oletetaan persuille nälvimisen ja rasismista länkyttelyn lisäävän kannatustaan, vaikka äänestäjien suuri enemmistö ei ollenkaan pidä kansallismasokistisesta internationalismin hoilaamisesta eikä vasemmiston pyrkimyksestä nostella virkoihin omia mamuprinssejään ja -prinsessojaan suomalaisten ohi. 

Se, miksi maahamme ei enää saada oikeutta ja kohtuutta edustavaa kansanrintamaa, johtuu maahanmuutosta, joka lyö kiilaa kansalliseen konsensukseen. Aina vain pingoittuneempaa ”suvaitsevaisuutta” vaativa monikulttuuri-ideologia pirstoo myös suomalaisten ihmisten keskinäisiä ihmissuhteita vihervasemmistolaisella kiilusilmäisyydellään, vaikka vasemmistopuolueiden talouspoliittiset linjaukset olisivatkin sinänsä kohdallaan.

Parhaassa konfiguraatiossa viherhihhulipuolue Vihreät ja rahahihhulipuolue Kokoomus istuisivat oppositiossa yhdessä krisuhihhuleiden kanssa. 

Seikka, joka pahiten haittaa vihervasemmiston näkemysten vastaanottamista, on puolestaan asenteeseensa liittyvä näsäviisaus, jonka mukaisesti kaikki mikä poikkeaa heidän omista mielipiteistään ja intresseistään, on aina ”disinformaatiota”, ”häirintää”  tai ”rasismia”. 

Vaaleihin valmistautuva SDP häiritsee parhaillaan itseään ja vasenta siipeään korjaamalla maahanmuuttopolitiikkaansa Ruotsin demarien ja Perussuomalaisten suuntaan. Demarien tiukemmat ehdot maahanmuuttajille voidaan tulkita kosiokirjeiksi Perussuomalaisille ja Keskustalle tai kalasteluksi niiden apajilla.

Maahanmuuttokriisin paras opetus demareille on, että yhteistoimintaa perussuomalaisten suuntaan ei kannata enää torpata tavalla, joka Marinin puheenjohtajakaudella tuotti maahan kokoomusjohtoisen hallituksen. SDP:n ja kokkareiden liitosta ei ensi kaudella mitään tule. Sen verran kaukana puolueiden säästö- ja leikkauskohteet sekä verolinjaukset ovat toisistaan, joten demarien on parempi etsiä kavereita perussuomalaisten suunnalta.

---

Päivitys 16.8.2026: Sen, että Afrikasta tulvivassa väestövyöryssä ei ole kyse kriisistä vaan jatkuvasta Eurooppaan suuntautuvasta tendenssistä, osoittaa paineen jatkuminen.

Aiheista aiemmin

Tilapäisen käännytyslain sopisi jäädä pysyväksi

Kurjistavaa kaupunkipolitiikkaa Helsingissä

Maahanmuuton hintalappu on hyytävä

Koulu maahanmuuton mankeli 

Syyt nuorison epätoivoon ovat ideologisia 

Onko väestön vaihtuminen luonnonlaki?

Tapahtuneiden tosiasioiden edessä

Väestökadon syyt 

Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle 

Väestöpolitiikan Black Friday – Pelastaako ”työperäinen maahanmuutto”?

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus

Maahanmuutto Japanissa

Panoksena kielemme, kulttuurimme ja väestömme – Vähemmän olisi enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

Maahanmuutto ja Schrödingerin kissa

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolusteleva retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan

Priden virhe: oma ulkopolitiikka ja laittoman maahanmuuton edistäminen

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n ja Helsinki Pride -yhteisön vuosikarnevaali on laajentunut pienehköstä kylttiletkasta merkittäväksi ja mukavaksi kaupunkitapahtumaksi.

Vielä 1990-luvulla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ilmaisivat olemassaoloaan kaupungin halki mutkittelevalla kesäisellä tempauksella, jota sanottiin marssiksi. Samalla kun vähemmistöjen asema normalisoitui, tapahtumasta suli pois sen mielenilmauksellinen luonne, ja ”marssi” korvattiin sanalla ”kulkue”.

Helsingin seudun Setan Vapautuspäivät Isolla Roobertinkadulla. Huomionarvoinen on Israelin lippu. Kuvasin erkkeri-ikkunastani 1998.

Helsingin seudun Seta taivutti sittemmin nimensä ”Helsinki Pride -yhteisöksi”, koska tarvetta tasa-arvon peräämiseen lattianraoista ei ollut enää aivan entiseen tapaan. Haluttiin korostaa ylpeyttä omasta erilaisuudesta ja identiteetistä, ja yritettiin kai myös kansainvälistää toiminnan nimi.

Queer-teoreettinen ajattelu puolestaan totesi normalisointipolitiikan valtakulttuureille alisteiseksi kerjuuksi ja identiteettipolitiikan vanhanaikaiseksi, sillä se korosti olemusajattelua, toisin sanoen nimilappujen ja leimojen jakelua sekä muotteihin mukautumisen vaateita. Niinpä luovuttiin myös inklusiivisuudesta, koska se sisälsi pakonomaista sopeuttamista ja mukauttamista.

Senaatintori oli revetä reunoistaan Pridessä vuonna 2026.

Pride-yhteisön tunnuksesta sateenkaaresta tuli brändi, jonka yhteyteen tulvi monenlaisia toimijoita.

Ajattelu valtavirtaistui lopulta niin, että vastustajat alkoivat puhua ”sateenkaari-ideologiasta” ja ”homopropagandasta”, kuten Venäjällä. Tämä oli sikäli huvittavaa, että seksuaalipoliitikan ideologisuudesta ja propagandasta oli kyllä aina vastannut nimenomaan heteroseksuaalinen valtakulttuuri, johon ohjattiin ja taivuteltiin heterokoulussa, heterotieteessä, heterokirkossa, heterourheilussa, armeijassa ja kaikkialla yhteiskunnan instituutioissa jopa niin, että homoseksuaalisuus oli ollut pitkään kriminalisoituna ja sairaudeksi medikalisoituna ja ihmisten suut tukittuina kehotuskiellolla.

Tämän hulluuden kumoamisesta tuli Setan aktiivisuuden ansiosta niin suosittua, että yritykset ja yhteisöt alkoivat parantaa mainettaan liputtamalla sateenkaariajattelun puolesta.

Kriitikot sekä konservatiivien että liberaalien molemmilta laidoilta alkoivat nimittää myötäilyä pinkkipesuksi, kummatkin tosin omista syistään. Patakonservatiivien mielestä kaikki uudistuminen oli pahasta, ja liberaalien mielestä kaupallistuminen ja viihteellistyminen oli vain imartelua, josta ei puuttunut esineellistäviä sävyjä.

Uudistava politiikka oli joka tapauksessa menestystarina, kunnes alkoi tapahtua taantumista.

Pride-yhteisön aktivistit ovat viime aikoina valitelleet, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan vyörytetään jälleen entistä enemmän eri puolilla maailmaa: Euroopassa etenkin Itä-Euroopan alueilla, kuten Unkarissa, Puolassa ja Turkissa, mutta myös liberalismin mallimaassa Yhdysvalloissa, josta suuri osa gay liberation -liikkeestä oli lähtöisin.

Sitten on ihmetelty, mistä tämä johtuu.

Minäpä koetan vastata.

Kaikissa ongelmamaissa on ongelmia nimenomaan maahanmuuton kanssa. 

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen liikkeet ovat kohdanneet vihaa asetuttaan pakolaisjärjestöjen, turvapaikanhakijoiden ja laittoman maahanmuuton asianajajiksi. 

Maahanmuuton puolustelijat vetoavat käsitykseensä, että sateenkaarilipun alla pitää edustaa ja edistää kaikenlaisia ihmisoikeuksia. He kysyvät, pitäisikö pakolaisten oikeudet myydä hintana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen hyväksymisestä.

Heiltä puolestaan voidaan kysyä, pitäisikö seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema ja oikeudet uhrata hintana pakolaisten maahantulon edistämisestä.

Jokaisessa kansallisvaltiossa joudutaan kansallisella tasolla päättämään, keiden lopultakin pitää maksaa toisten kansakuntien ihmisoikeuksien toteutuminen.

Asiaa ei pitäisi pyrkiä ratkomaan etujärjestöjen eikä kansanliikkeiden tasolla, koska kysymys on ulkopoliittinen ja liittyy kansalliseen turvallisuuteen sekä työllisyys- ja sosiaaliturvapolitiikkaan.

Pride-yhteisö on tehnyt virheen alkaessaan hoilata maahanmuuton edistämisen ja pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden maahantulon ja tänne jäämisen puolesta.

Perheelliset heteromiehet ovat pyrkineet rantautumaan Suomeen asylum-verukkeella ja tekeytyen kuolemanuhan alaisiksi homoiksi, vaikka samat maahan pyrkijät ovat esiintyneet myös hurskaina ja syrjittyinä kristittyinä toistaen hakemuksensa ja tuoden tänne myös perheitään.

Puolusteleeko Pride Hamas-terroria hyväksymällä joukkonsa ääri-islamismin?

Katsoessaan tätä vellontaa läpi sormien Pride-yhteisö on antanut käyttää itseään hyväksi joko tietoisesti tai omaa naiiviuttaan. Samalla se on levittänyt virheellistä käsitystä, että homot ovat mukamas laajasti tällaisen maahanmuuttopolitiikan kannalla.

Sateenkaariyhteisö ei ole houkutellut turvapaikanhakijoita lippunsa alle, vaan he ovat hakeutuneet Pride-yhteisöön itse. Osa heistä saattaa olla seksipakolaisia, mutta he ovat tuoneet mukanaan syyrialaisten ja irakilaisten koko poliittisen agendan ja muhamettilaisen uskontonsa.

He ovat kaapanneet Pride-yhteisön haltuunsa tuomalla tapahtumaan Irakin lippuja ja tehneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen karvevaalista Israel-vastaisen mellakoimisen ja mielenosoittamisen alustan.

Tästä on ollut haittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, sillä islam suhtautuu erittäin kielteisesti homoseksuaalisuuteen, ja islamin leviäminen merkitsee asenteiden taantumista, ahdasmielisyyden laajenemista ja tappiota elämäntapavapauksille.

Pride-yhteisön tapa avata fooruminsa valtiollis-poliittiselle muhamettilaisuudelle herättää kysymyksen, voisivatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt vastavuoroisesti viedä oman lippunsa moskeijoihin. Epäilen sen olevan ongelmitta mahdollista. 

Pride-yhteisön vivuttaminen Israelia vastaan on puolestaan ristiriitaista siksi, että Lähi-idän alueella Israel on ainoa demokraattinen valtio, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on edes jonkinlaisia oikeuksia. Tämän tiedämme vaikkapa Dana Internationalista tai alueen homomekkana tunnetusta Tel Avivista, kun taas islamistisessa Iranissa homoja ripustetaan narun jatkeiksi, ja demokrattisena pidetyssä Egyptissäkin homoja viedään kuin sikoja korvasta. Tämän sai karvaasti kokea queer-aktivisti Lasse Kekki, joka katosi jäljettömiin vuonna 2006 ollessaan Kairossa tiedematkalla.

Sateenkaarilipun alla ei kannattaisi keuhkota sharia-lain puolesta Euroopassa. Myös noin 60 000 pakolaisen vastaanottaminen Ukrainasta on ollut työvoimapoliittisesti haitallista, ja mukana on tullut merkittäviä seksuaalisuuteenkin kohdistuvia uhkia ja ongelmia.

Sosiaalietuusperäisen ja kalliiksi käyvän maahanmuuton kritisointi ja vastustaminen on pyritty tuomitsemaan julkisessa sanassa ”rasismina”. Tosiasiassa maahanmuuttovastaisuus on tietenkin rationalismia ja vastuullista politiikkaa, kun maamme työllisyystilastot ovat Euroopan huonoimmat ja valtiovarainministeriön pöytälaatikoista ovat rahat lopussa.

Pride Aleksanterinkadulla 2026. Valtiolle ilmainen.

Sosiaaliturvahakuisen ja työperäisen maahanmuuton puolustelijat eivät ole ymmärtäneet sosiodynamiikkaa. Ei ole ymmärretty, että myöskään rasismi ei nouse kenekään kansankiihottajan taikasanoista. Kenelläkään tuskin on motiivia lähteä seuraamaan jotakuta pelkkien mielipiteiden vuoksi. Siihen tarvitaan vahvempia motiiveja.

Todellisuudessa rasismi nousee aina kansan syvistä riveistä, kun intressit menevät ristiin kansanryhmien kesken ja syntyy pulaa työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista. Vaarassa ovat myös aineellisesti mittaamattomat arvot, kuten kielemme ja kulttuurimme sekä kansakuntamme väestöllinen koostumus ja poliittisen vallan perillisyytemme, joka hegeliläis-snellmanilaisen filosofian mukaan kuuluu suomalaisille itselleen.

Pride-yhteisön harjoittama maahanmuuton edistäminen on ollut pragmaattisesti epäviisasta, jopa tyhmää, koska sitä kautta on lietsottu eripuraa, kiristetty ilmapiiriä ja kovennettu asenteita, joista kärsivät sitten myös kansalliset vähemmistöt ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt itse.

Pride-yhteisö on menettänyt tapahtuman koordinoimisen ja kontrollin, koska järjestössä ei juurikaan enää toimi kovapintaisia homomiehiä, jotka tietävät, mitä tekevät. 

Pride-yhteisöä on alkanut leimata lisäksi turhamainen vaateliaisuus. Esimerkkinä siitä Helsingin Sanomat (joka aiemmin on kirjoittanut aiheesta hyvin myönteisesti) nosti esille kurjan faktan, jonka mukaan Pride-yhteisön vaatimus esteettömyydestä on johtanut tapahtumasponsorien joukkopakoon.

Kun Pride-yhteisön pääasiallisina huolenaiheina ovat afrikkalaistaustaisten yksinhuoltajaäitien esteettömän kulun hiilijalanjäljen kompensoimiseen verrattavat asiat, on selvää, että esteettömyysvaatimukset ovat itse muodostuneet esteiksi esteettömälle tapahtumalle.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi Kaivopuiston täyttäneessä tapahtumassa ei paljon sponsoreita näkynyt. En havainnut paikalla myöskään puolueiden standeja. Pari eduskuntapuoluetta ei tapahtumaan edes pyri, ja yhden Pride-yhteisö harjasi pois. Olisivatko loputkin karkotetut vai lähteneet itsestään?

Ainoa erikoisuus oli joidenkin pervojen puistoon ripustama slingikeinu, joka herätti kirkkotätien keskuudessa räksytystä, pitääkö tällaista sallia ennen iltayhdeksää ja lapsille avoimessa tilaisuudessa! Virkkuumummujen onneksi heillä ei ilmeisesti ole vähäisintäkään kuvaa siitä, mitä kaikkea alaikäisten verkkokalvoille virtaa suoraan Internetistä...

Sukkapuikkokerhojen länkyttely ”lapsille vaarallisuudesta” edustaa kieroa yritystä jynssätä pois kaikenlaiset homoseksuaalisuuden ja sukupuolisen erilaisuuden vähäpätöisimmätkin ilmaisut julkisista tiloista think the children -veruketta käyttäen. Sellaisena se edustaa vanhakantaista syyllistämispolitiikkaa, aivan samanlaista kuin tapakristittyjen mielenosoituksissaan huutelemat ”jättäkää lapset rauhaan” -parahdukset.

Pridestä jäisi jotakin puuttumaan ilman kiihkokristittyjen farisealaisuutta.

Jälkeläistensä seksuaalisesta suuntautumisesta päättämään pyrkiville perheenisille ja -äideille voisi vastata: ”Jättäkää itse!” Sillä hekään eivät voi – praise be to God – äänestää kenenkään toisen ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta eivätkä käyttäytymisestä. 

Myönteistä tämänvuotisessa Pride-tapahtumassa on nimenomaan sen keskittyminen lasten ja nuorten aseman ja oikeuksien parantamiseen. Pride-yhteisö on halunnut aina tarjota lapsille ja nuorille turvallisen mahdollisuuden olla oma itsensä riippumatta heteroseksuaalisuuteen painostamisesta, eheytysideologiasta ja muusta manipulaatiosta.

Vanha sanonta ”there is no hate like christian love” pitäisi ehkä paikkaansa, ellei konservatiivikristittyjen harjoittama passiivis-aggresiivisuus olisi kirkon valtavirran näkemysten vastaista ja rajoittuisi lähinnä Jeesus-bussilaisiin, joita ilman Pride-karnevaali jäisi tylsäksi kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Pohdittaessa sateenkaariyhteisön bränditaantumaa on hyvä muistaa, ketkä Tornion raja-aseman kautta maahamme tulleet tekivät suuren määrän alaikäisiin kohdistuneita seksuaalirikoksia aivan pian sen jälkeen, kun sisäministerinä toiminut Petteri Orpo (kok.) oli vuonna 2015 päästänyt Suomeen yli kolmekymmentätuhatta laitonta maahantulijaa, joiden olisi pitänyt esittää turvapaikkahakemuksensa jo ensimmäisessä kauttakulkumaassa.

Heidät Suomen Migri vasta vuonna 2019 paljasti sotilaskarkureiksi tunnustaen myös sen, ettei sotilaskarkuruus ole YK:n pakolaisjärjestön mukaan peruste turvapaikan myöntämiselle. Tuosta asti heille on myönnetty tilapäistä suojelua tarjoten heille myös oikeutta itse päättää, ovatko olot lähtömaassa sellaiset, että sinne voi palata. Näin toimii köyhien ja vähäosaisten ikuisena ystävänä tunnettu napamies Orpo, jonka mukaan ”kaikkein vähäosaisimmilta ei leikata”. Suomalaisten sosiaaliturvaan Kokoomuksen kynsi on kyllä yltänyt.

Jotakuta saattaa kiinnostaa, että myös monet muslimit itse vastustelevat islamin leviämistä Euroopassa. Luai Ahmed -niminen jemeniläislähtöinen Instagram-postaaja on esittänyt useita islamin vaaroista varoittavia videoita samoin kuin eräs puolalainen, jonka videoihin voi perehtyä niin ikään Instagramissa. 

YouTubesta löytyy paljon informaatiota anti-gay ja anti-LGBTQ-lakien voimaan nuijimisesta esimerkiksi Burkina Fasossa (France24:n video) ja Ugandassa (CBC Newsin video), joissa on järjestetty valtavia vihaa pursuilevia mielenosoituksia ja pidetty tulikivenkatkuisia palopuheita parlamenteissa. Pontimena on ollut useimmiten islam. Näistä Suomen valtavirtamedia ei juuri pukahda. Syy: poliittinen korrektius, vieraskoreus ja yleinen impivaaralaisuus.

---

Päivitys 26.7.2026: Käytännön verifiointi edellä sanomalleni tuli taaskin varsin pian muuan äärimuslimin ajettua autolla väkijoukkoon Berliinin Pride-tapahtumassa motiivinaan islamistinen miekkalähetys. Ja tämä kaiken muun ääri-islamistisen terrorin lisäksi. On selvää, että yhteiskuntiamme terrorisoivat tahot on karkotettava kulttuurimme piiristä lain voimalla mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti.

 

Aiheesta aiemmin

Terrorismi ei ole ylpeys (pride)

Islamin säilä sivaltaa seksuaalivähemmistöjä – Oikeasti

Islam ja homot kuin tuli ja vesi

Kurjistavaa kaupunkipolitiikkaa Helsingissä

Aloitan jostain, sillä jostain on aloitettava.

Helsingin kaupunki investoi jälleen infrastruktuuriin monimuotoisuusstrategiansa mukaisesti ja poistaa autoilun Kaivokadulta sekä myllää Rautatieaseman edustan kävelykaduksi ja joukkoliikennekaduksi, jota kulkevat vain raitiovaunut.

Asiassa on myös valoisat puolensa. Kun yksityisautoilla ei saa enää ajaa alueelle, luodaan oivallinen tilaisuus kaahata sinne luvatta, ja näin pohjustetaan otolliset olosuhteet terrori-iskun tekemiselle ja auton suuntaamiselle väkijoukkoon!

Tuloksena voidaan saada keskieurooppalaista värinää ja monikulttuurista tunnelmasivistystä myös Helsinkiin, esimerkiksi Leipzigin mallin mukaisesti – tai kuten Modenassa, jossa muuan pohjoisafrikkalainen tappoi ihmisiä ajamalla jalkakäytävälle, ja media kiirehti selittämään, ettei kyseinen terrori-isku suinkaan ole terrorismia; kuskilla vain oli ongelmia.

Kaikella viihtyisyyden, hyvinvoinnin ja rakkauden lisäämisellä on kuitenkin hintansa myös Helsingissä. Joukkoliikenteellistämisen varjopuoli on, että ostovoimaiset autoilijat eivät tule keskustaan enää lainkaan, keskustan kauppaliikkeet näivettyvät, kuolio uhkaa liike-elämää, ja rautikselle jäävät vain ne, joilla on oleskelulupa.

Kadunkalusteiden ja kesäisten kukkaistutusten vehreyteen löytävät tiensä narkkarit ja muut kunniakansalaiset, joiden oksennukset kirjavoittavat kadunpinnoitteita.

Alue ei muutu ”kansalaisten olohuoneeksi”, jollaisiksi monikulttuuri-ideologialla on yritetty värittää myös osaa pääkaupunkiseudun kirjastoista, vaan paikka slummiutuu. Rautatieaseman edusta muistuttaa lopulta nykyaikaista kirjastoa. Vielä kun saataisiin sukupuolineutraalit käyttöhuoneet ja Kelan sekä työviranomaisten toimipisteet palvelutasoa parantamaan!

Töölöstä, Kampista ja Punavuoresta on jatkossa entistä vaikeampaa päästä Kruununhaan ja Kallion suuntaan ja takaisin. Autoilla pitää kiertää Esplanadille, jonka liikennettä jo vaikeutettiinkin asfaltoimalla mukulakivikadulle tilapäinen pyöräilykaista kaikki kaupunkiarkkitehtuurin ja -estetiikan pieteettisyyssäännöt rikkoen. Kun Kaivokadun ajoneuvoliikenne ohjataan Espalle, myös Kauppatori ja Pohjoisranta ruuhkautuvat entisestään.

Kantakaupunkia ovat erottaneet itä–länsisuunnassa rautatie ja Töölönlahti. Aiemmin Töölössä asui porvareita ja Kalliossa proletariaattia. Nykyisin Töölössä asuu rahahihhuleita ja Kalliossa viherhihhuleita, punaporvareita, kaviaarikommunisteja ja samppanjasosialisteja.

Nämä alueet eivät ole enää ideologisesti jakautuneita vaan toisiinsa henkisesti integroituneita, joten valtuuston enemmistö on ilmeisesti katsonut karttaa niin, että myöskään yhdistävää autoliikennettä ei enää tarvita.

Autoilun suitsiminen on ominaista Helsingin valtuuston vihervasemmistolaisille ryhmille, mutta viher-Hitlerit ilmaisevat vihansa passiivis-aggressiivisesti ”kaupunkistrategiaksi” sofistikoituna.

Kiilusilmäinen autoilun tappaminen kumpuaa kateudesta niitä kohtaan, joilla on varaa tai velvoitteita pitää autoa.

Vihreiden kaupunkiutopia on nuorten, terveiden ja hyväjalkaisten ihmisten totalitarismi, joka rakentuu fillarikommunismin varaan.

Pyöräilen myös itse mielelläni, mutta minä harrastan maantiepyöräilyä. Se puolestaan on treenimuoto eikä liikenneratkaisu, eikä pyöräily sovellu työmatkaliikenteeseen, sillä kaikille työpaikoille ei voi mennä kurat kauluksen alla.

Vasemmisto tukee autojen häätämistä keskustasta, sillä katkeruus velvoittaa, ja luokkatietoinen kommunisti vapaamatkustaa myös julkisessa liikenteessä. 

Kokoomus puolestaan haluaa autot pois keskustasta, koska sillä on hihassaan vanha kortti, 1,3–1,4 miljardia euroa maksava keskustatunneli, jonka rakentaminen tulee lähemmäksi, kun autot hävitetään maan pinnalta. Aivan pian alettiinkin puuhata keskustan huoltotunnelin laajentamista läpiajon sallivaksi.

Kokoomus sai keskustatunnelistaan jo palasen Länsiväylän suuntaan, mutta myyräpuolue haluaa kaivaa tunnelin kaikkialle, missä ei vielä ole tunnelia, myös Tallinnaan.

Rautatieaseman piharemontin kokonaishintaa ei ole julkistettu hämäryyden savuverhon ylläpitämiseksi, mutta se on joka tapauksessa kymmeniä miljoonia euroja, jopa sata miljoonaa. Myös Kruunuvuorensilta markkinoitiin valtuustolle alun perin 155 miljoonan euron hintaisena, mutta EU-laski myöhemmin, että kytkykaupan kaikki komponentit mukaan lukien loppulasku oli 998 miljoonaa euroa.

 

Julkisen velan julkea häpeällisyys 

Helsingin kaupunki velkaantuu kuin Suomen valtio. Tämän vuoden budjetti on 6,5 miljardia euroa – ja noin 400 miljoonaa euroa alijäämäinen. Energiayhtiö Helenin tuloutukset ovat kauan sitten kuivuneet, ja vaurauden aika on ohi; sen myönsi jo eläkeikäinen pormestari Juhana Vartiainen (kok.) jättäen jälkeensä savuavat rauniot ja saaden palkinnoksi neroudestaan työelämäprofessuurin Aallosta.

Helsingin kaupungin rahoitusjohtajan Pia Ojavuon mukaan Helsingillä on täpärästi varaa velkaantua vielä vähän, mutta sen jälkeen tulee stoppi, aivan niin kuin valtiolle. Hän sanoo kaksi miljardia maksavista uusista ratikkahankkeista Ylen jutussa näin:

”Helsinki pystyy lainanottoon näiden kuuden raideinvestoinnin osalta, mutta sen jälkeen raiteiden rakentamisen pitää rauhoittua. Asia on kirjattu myös kaupungin uusimpaan strategiaan. Kun nämä raidehankkeet on tehty, velanoton pitää pysähtyä. Asukaskohtaiset vastuut eivät saa kasvaa vuoden 2031 jälkeen.”

Tämä tarkoittaa, että tuon jälkeen kaupungin talous ei veny enää yhtään vaan on pingoitettu äärimmilleen. Kaupunginkanslian viranhaltija tottelee tietenkin poliitikkojen määräyksiä ja kaupungin perin pohjin vinksallaan olevaa liikennestrategiaa, joka on jäykkä, kaavamainen ja kahlitseva eikä ota huomioon muuttunutta taloustilannetta. Aivan samalla tavalla raideliikenne on jäykkää ja kaavamaista, sillä kiskot vievät vain sinne minne ne ovat rakennetut, eivätkä raitioliikenteen reitit jousta kysynnän mukaan. 

Totuus on, että Helsingillä ei ole eikä ole ollut varaa jättiläismäisiin infrahankkeisiin, joita vihervasemmisto on yhdessä Kokoomuksen kanssa ajanut kuin käärmettä pyssyyn. Sitä paitsi Kajaanissa valmistetut ratikat olisivat maksaneet 61 miljoona euroa vähemmän kuin Sveitsistä tilatut.

Kaupunki ei tiedä, millä Euroopan puhtaimpana lopetettu hiilivoima korvataan.

Koko kaupunkistrategia on monikulttuuri-ideologian, vihreän siirtymän ja megalomaanisten infrahankkeidensa kanssa täysin pielessä, täysin vino.

Helsingin taloutta johdetaan kuin juopon torppaa.

Talouden alijäämää ratkotaan kuin vihreiden puolueohjelmassa. Kun pulaa on sähköstä, asia ratkaistaan keksimällä uusia tuotantomuotoja. Kun pulaa on kaukolämmöstä, asia ratkaistaan kehittämällä kaukolämpöä. Kun pulaa on asunnoista (ja nykyisin myös asukkaista), asia ratkaistaan innovoimalla, perustamalla, luomalla, parantamalla, suunnittelemalla nokkelammin ja tietenkin lisäämällä maahanmuuttoa.

Tämä on juuri sitä katteetonta idealismia, jonka takaajaksi aiemmin kovina taloudenpitäjinä tunnetut vasemmistopuolueet menivät hurahtaessaan poskivalssiin vihreiden kanssa ja josta monet Frankfurtin koulukunnan kaukaa viisaat vasemmistofilosofit varoittivat jo muutama vuosikymmen sitten. 

Millenniaalien muodostama vihervasemmisto ei ole vastannut siihen, miten tuo kaikki ihanteellisuus rahoitetaan, paitsi tietysti velalla, joka on vain eteenpäin siirrettyä verotusta. Kokoomus taas vastustaa veroäyrin korotuksia kynsin hampain.

Helsinki on tehnyt ja suunnitellut pelkästään seinähulluja päätöksiä viime aikoina.

Euroopan ympäristöystävällisimpien hiilivoimaloiden sulkeminen on johtanut utopistiseen neuvottomuuteen koskien kaukolämmön saantia. Nyt Helsingin energiayhtiö kaavailee pienydinvoimalan perustamista Helsinkiin eräänlaiseksi valmiiksi ydinmiinaksi ja Putinin ohjuksella räjäytettäväksi (energiapolitiikan kritiikistä täällä ja täällä).

 

Huijausta Asunnoilla Sikamaisen Oikeudettomasti

Helsingin vihervasemmisto vaati yhdessä Kokoomuksen kanssa aina vain lisää asumisoikeusrakentamista kaavoittaen uusille asuntoalueille jopa 20 prosenttia aso-taloja. Näin kaupunkipoliitikot ylivelkaannuttivat aso-yhtiönsä Haso Oy:n käytännölliseen saneeraustilaan (aiheesta täällä ja täällä).

Kaupunki ei kuitenkaan suostu hellittämään kukkaronsa nyörejä rahoittaakseen aso-yhtiötään ja sen väärin arvioituja pääomakuluja jälkikäteen subventioilla, vaikka kaupunki omistaa Hason sataprosenttisesti.

Sen sijaan kaupunkiomistaja koettaa kääntää kaikki ylimitoitetusta rakentamispolitiikasta johtuvat virheet Hason asukkaiden maksettaviksi, vaikka Hason ylivelkannuttaminen ei ole asukkaiden syytä, eikä käyttövastikkeiden yli 56 prosentin korotuksia voida perustella millään omakustannusperiaatteella. Tosiasiassa nuo häikäilemättömän röyhkeät korotukset ovat kaupungin aso-asukkaille kohdennettu ylimääräinen kuntavero.

Kyse ei ole asukkaiden omista kustannuksista vaan valtuutettujen omassa vastuuttomuudessaan aiheuttamista kustannuksista, kun valtuustopenkeistä on huudettu jatkuvasti lisää julkista asuntotuotantoa. Hason irtautuminen aso-sopimusten vastiketasoista on puolestaan aso-asukkaita kohtaan suunnattu petos: markkinointipetos ja sopimuspetos.

Sen asemasta, että kaupunki pääomittaisi aso-yhtiötään, Helsingin kaupunginhallitus meni kollegiaalisessa dynamiittityperyydessään tukemaan valtionhallituksen lainmuutosesitystä, jolla asumisoikeuksista yritetään tehdä jälkikäteen irtisanottavia, asunnoista vuokrattavia ja myytäviä ja asukkaista evakkoja tai vuokralaisia (aiheesta täällä). Tämä härski asuntopoliittinen vedätys nauttii valtavirtamedioiden strategista ambiguiteettia, eli vaientamista hähmäiseen hämäryyteen, koska ”aso-asuminenhan on persuasumismuoto”.

Sen sijaan raideliikenteeseen, maahanmuuttoon, kulttuurikoordinoimiseen, alfa-PVP:n tukemiseen ja muuhun vastiketta tuottamattomaan Kankkulan kaivoon kaupungilta riittää varoja. 

Voidaan kysyä, mikä into noilla poliitikon plantuilla on ajaa kaikki julkinen talous kuilun partaalle. Niin kansanedustajat kuin valtuutetutkin pyrkivät käyttämään kaiken velkaantumisvaran aivan loppuun asti, kunnes kansalaiset ja kuntalaiset on saatettu pääsemättömään velkahirteen.

Olen itse tottunut ajattelemaan, että julkisella taloudella olisi hyvä olla varallisuutta eikä velkaa.

Julkista taloutta pitäisi hoitaa niin, että valtio, kaupungit ja kunnat nauttisivat tuloja enemmän kuin niillä on menoja, ja budjetit olisivat ylijäämäisiä. Vain ylijäämästä voidaan jakaa, ei alijäämästä.

Nykyisin valtio ja kunnat jakavat alijäämästä jopa vieraiden maiden kansalaisille, vaikka siihen ei velvoita edes lesken rovon logiikka. Myös hän antoi vähästään, ei velaksi.

Priorisoitava olisi kantaväestön tarpeet eikä perustettava Demla-juristien junailemia helpotuksia tai positiiviseen premium-kohteluun perustuvia ohituskaistoja, jollaisia muodostuu automaattisesti kaikkialle, jossa ihmisiä etuoikeutetaan kurjuuspisteiden perusteella ja syntyy niin sanottuja sosiologisia jonoja.

 

Pääkaupunkimme ulkomaalaisten vallassa 

Tulin 28.4.2026 asuneeksi Helsingin kaupungissa kolmekymmentä vuotta. Tästä kaupungista on tehty parin viime vuosikymmenen aikana aina vain epäviihtyisämpi, ja sama pätee koko pääkaupunkiseutuun.

Pääkaupunkiseudulla harjoitettu metropolipolitiikka ja valtakunnallinen keskittämispolitiikka ovat johtaneet myös maaseutukuntien ja -kaupunkien tappioon. Muokattu ei ole vain aineellista ympäristöä vaan myös väestörakennetta.

Vantaalaisista 30 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia, ja Helsingissäkään suuri osa lapsista ei puhu enää suomea. Monikulttuuririkastuksen tuloksena olemme menettämässä väestöpohjamme lisäksi myös kielemme ja kulttuurimme, ja Suomen Pisa-tulokset ovat pudonneet viime vuosina todennäköisesti juuri maahanmuuton vuoksi.

Julkisuudessa vaiettu dosentti Kyösti Tarvainen on useissa kirjoituksissaan todistellut, että muutamankin pisteen taantuma väestömme keskimääräisessä älykkyydessä on tuhoisa, sillä Gaussin kellokäyrä liukuu silloin vasemmalle, ja korkeimpia huippuja kohtaa radikaali kato (aiheesta täällä).

Väestönvaihto ei ole salaliittoteoria, vaan tilastofakta, jota tuotetaan kirkkaassa päivänvalossa, vaikka myöskään työvoiman tarvetta Suomessa ja pääkaupunkiseudulla ei ole (professori Vesa Kanniaisen analyysia täällä).

Tämä kaikki järjettömyys maksaa. Vihervasemmisto ja porvarit velkaannuttavat julkista taloutta yhteisvoimin, koska rahat, joita he roiskivat monikulttuuri-ideologiaan, vihreään siirtymään ja raideinfraan, eivät ole heidän omiaan.

Maahanmuuttoa he edistävät silmät valheesta vetistäen pelkästään poliittisen korrektiuden vuoksi, vaikka hekin varmasti tietävät sen olevan tarpeetonta, mutta he tekevät niin pelkän ideologian vuoksi, vetääkseen suvaitsevaisen roolinsa aina sen traagiseen lopputulokseen asti.

Kyse ei ole siitä, että yhteiskuntamme rämettäjät eivät tietäisi toimiensa olevan tuhoisia, vaan siitä, että he eivät välitä vaan katsovat mainetekijöidensä vaativan sitoutumista loputtomaan kantaväestön vöiden kiristelyyn ja toisaalta armollisuuteen ulkomaalaisia maahanmuuttajia kohtaan pelkän vieraskoreuden vuoksi.

Pieni osa valtavirran poliitikoista (ehkä persut) tietävät maahanmuuton olevan Suomelle turmioksi, mutta hekin joutuvat kiistämään asian pelkästään pitääkseen yllä valheellista poliittisen korrektiuden julkisivuaan ja pysyäkseen hallituksessa Kokoomuksen ja RKP:n marionettina.

Perussuomalaiset ovat saaneet aikaan pienehköjä lainuudistuksia pitkäaikaisesti tai pysyvästi tilapäisten maassaoleskelijoiden palauttamiseksi, mutta hallitusvallassa ollessaan puolue on ollut päästämässä tänne noin 60 000 ukrainalaista sotapakolaisuuden verukkeella, vaikka Suomen ei olisi kansallisen etumme vuoksi ollut viisasta sekaantua slaavien väliseen aseidenkalisteluun 4,6 miljardin euron hinnalla.

Palkinnoksi kansallismielisyyden vastaisesta ajattelunsa sameudesta ovat valtavirran poliitikot saaneet kaduillemme turkoosinvärisiä ja väärää kaistaa sähköpyöräileviä ikuisia turisteja, jotka kuljettavat pizzoja kotidivaaneillaan lepääville väistyvän kantaväestön dekadenteille edustajille.

Monikulttuuri-ideologinen pöperöhanke.

Helsingin monikulttuuri-ideologisia pyrkimyksiä höystävät myös kansainväliset kapitalistit. Esimerkin tarjoaa mediamoguli Bloombergin säätiö kummallisella hankerahoituksella, jolla ”haetaan ratkaisuja ilmastotavoitteiden edistämiseksi ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi.”

Voidaan kysyä, miten nämä kaksi eri asiaa sopisivat saman hankkeen alle. Ja vastata: ”syrjäytymisvaarassa olevat nuoret” rähinöivät ”ilmastotavoitteita edistävässä” raideliikenteessä nyt niin, että juuri siksi on tarpeen hakea ratkaisuja ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Bloombergin viestintäkonsernin rahoittama humpuukihanke on tietenkin vain yksi sirpale Helsingin kaupungin internatsistisessa nimitys- ja virantäyttöpolitiikassa, jolla rekrytointiyksiköiden pissikset kanavoivat myös verovaroilla tuotetut resurssit omille samanmielisille kellokkailleen. 

Kyse on työelämän mielipidevankeudesta, jossa ihminen indoktrinoidaan aivosolujaan ja synapsejaan myöten ja alistetaan noudattamaan punavihreää ideologiaa. Tällä chutzpah-pintalaminoinnilla pyritään pitämään kansainväliset sijoittajat markkinatyytyväisinä entisen hyvinvointivaltio Suomen muokkaamisessa internatsistisen kulttuurikolonialismin siirtomaaksi.

Perussuomalaiset on ainoa poliittinen ryhmä, joka vastustaa monikulttuurihegemoniaa edes jollakin tavoin, mutta siinä puolueessa rasitteena on patakonservatiivisuus, jonka vuoksi puolue vastustaa myös harmitonta ja monin tavoin hyväntahtoista kansallista Prideä.

Kaikkien poliittisten virheiden, kuten asumistuki- ja muiden perusturvaleikkausten, jälkeen parasta Perussuomalaisissa on ollut juuri sen teennäinen homomyönteisyys, jota puolue tosin esittää vain tiettyjen homoedustajiensa puolustamiseksi ja entisen puheenjohtajansa murjomiseksi, mutta muutoin puolue on esittänyt homoista kyynisiä kannanottoja.

Perussuomalaisissa ei edelleenkään osata lukea mahdollisten äänestäjiensä mielialoja sen enempää taloudellisessa kuin sosiaalipoliittisessakaan merkityksessä. Tämän ymmärtämättömyyden tuloksena puolueen kannatus vajoaa valliriutan alle seuraavissa eduskuntavaaleissa, eikä asiassa auta, vaikka puolueen kansanedustajat osaisivat painaa jarrua lähestyessään autolla jalkakäytävää.

Suomen eduskuntapuolueiden joukossa ei ole edelleenkään yhtään ryhmittymää, jolla olisi kansalaistemme suuren enemmistön yhteistä kansallista etua edistävä ohjelma, vaan politiikanteko muodostuu päivittäiseen selvitymiseen ja lillukanvarsiin keskittymisestä.

Perussuomalaisten neljän valtuutetun ryhmä esitti, että Rautatieaseman piharemontti ”palautettaisiin valmisteluun”, toisin sanoen vaati esityksen hylkäämistä, mutta hävisi 80 muun valtuutetun äänestäessä puolesta.

Ensi vuosikymmenelle tultaessa Helsingin kaupungin (ja myös rankasti ylivelkaantuneiden Espoon ja Vantaan) tilanne on todennäköisesti yhtä toivoton kuin Suomen valtion, ja veitsi on kansalaisten kurkulla.

---

Päivitys 9.7.2026: Kokoomuksen korruptiivinen kynsi yltää valtionpolitiikasta myös Helsingin kunnallispolitiikkaan, kun kokoomusvaikuttaja ja entinen pormestari Jan Vapaavuori (kok.) sähköpostitteli pääministeri Petteri Orpoa (kok.) ”runttaamaan” 35 miljoonan euron valtiontuet Helsinki Garden -hallille. Tässä kaupungissa ei tarvita enää yhtään julkista rakentamista, infrastruktuuria eikä varsinkaan noita älyn tyhjyyttä kaikuvia halleja.

Kaupunkipolitiikasta aiemmin

Helsingin kaupunki aikoo lämmittää asunnot ydinvoimalan lauhdevedellä

Vihreät saavat meret kiehumaan 

Hallitus jatkaa asumisoikeusjärjestelmän tuhoamista – Haso Oy vauhdittaa katastrofia vastikekorotuksilla

Kolme kiinteistökatstrofia, joiden ei toivoisi olevan totta

Keskustakirjasto Oodista ei saa tulla pakolaiskeskusta

Oodi-kirjaston tarkoitus 

Maahanmuuton hintalappu on hyytävä

Syyt nuorison epätoivoon ovat ideologisia

Medioista on jälleen kuultu vaikuttavaa ulinaa nuorison toivottomuuden vuoksi. Ylen uutiset raportoivat nuorisobarometrin lohduttomista tuloksista, ja MTV3:n uutiset valittelivat, että ”nuorten usko maailmaan horjuu, muttei omaan elämään”.

Yleisradion tiedostavainen toimittaja Miika Koskela koetti hakea tukea nuorisopessimismin lietsonnalleen hissituolitehtailijan perilliseltä Frank Martelalta, joka esiintyy ”onnellisuusprofessorina” Aalto-yliopistossa, mutta ei saanut kliseekeitosta kummempaa.

Sen sijaan Sitran eräältä nollatutkijalta Koskela sai todellisen jättipotin ja kirjoitti Ylen verkkosivuille otsikolla ”Sitra: Somekeskustelun taso on niin huono, että se on uhka demokratialle”.

Jutun kuvatekstissä syytettiin mediaa oikeistolaisuudesta ja valitettiin, että ”oikeistolaisen ja provosoivan sisällön dominointi somessa ei ollut yllätys suomalaisnuorille”.

Minulle ei ollut yllätys, että vasemmiston etäispääte Yleisradiossa pitää ongelmana ”oikeistolaisuutta” ja katsoo vapaan kansalaiskeskustelun horjuttavan demokratiaa.

Sitran ja Ylen valtiollisella rehulla ruokitut politrukit eivät näköjään ymmärrä, että somekeskustelut eivät ole demokratian uhka vaan demokratian ilmaus (aiheesta enemmän täällä).

Jotain toivoa näkyy kuitenkin horisontissa, sillä Ylen mukaan Saksassa nuoriso lakkoilee asevelvollisuuden vuoksi, vaikka aivan Baader-Meinhofin ja Punaisen armeijakunnan linjalle ei olekaan vielä päästy...

No niin. Minäpä kerron teille, mistä nuorison synkkämielisyys johtuu. Se ei johdu suinkaan ”oikeistolaisuudesta”, josta etenkin nuoret miehet hakevat toivoa.

Syy nuorison epätoivoon on ideologista alkuperää ja johtuu propagandastressistä.

Nuorten deprivaatio ei kumpua sosiaalisesta mediasta, joka aiheuttaa enintään harmitonta ulkonäköstressiä, vaan valtavirran uutismediasta, joka kohdistaa nuoriin voimakasta ideologista painostusta muun muassa ilmastoahdistuksella ja diversiopolitiikalla.

Normaali nuori syrjäytyy nyt työnhausta, mikäli ei ole neuroepätyypillinen eikä ole diagnoosia, jonka voisi laittaa ansioluettelon alkupäähän rekrytointiosastojen pissiksiä vakuuttamaan!

Musiikki on nuorille aivojen vaseliinia, mutta enää edes korvakuulokkeiden melulla ei voi tukkia aistejaan todellisuuden ankaruudelta. Musiikin mukana joutuu näet kuuntelemaan sanoituksiin inklusoituja antirasistisia ja dekolonialistisia kannanottoja, mikä puolestaan lisää hyvesignaloinnin ja moraalikarisman vaateita.

Nuori, joka jättää koulussa tarjotun kasviskiusauksen syömättä ja kauramaidon juomatta, ei voi tuntea hampurilaisbaariakaan turvalliseksi tilaksi, sillä siellä häntä uhkaa houkutus tyydyttää ruokahalunsa salaatinkastikkeella, jonka valmistuksessa ei ole käytetty vastuullista ja hiilikompensoitua tuotantomenetelmää. Ja vastuullistaminenhan kantaa aina mukanaan syyllistämistä.

Sitä ei sovita uskontokaan. Jos menee kirkkoon, päälle vyöryää monikulttuuri-ideologinen maahanmuutto- ja kehitysmaapolitiikka. Ilmastolahkoja puolestaan dominoivat synnintuntoa lietsovat ilmastopastorit.

Suomalaisnuorten täytyy osoittaa suvaitsevaisuutta ja toleranssikykyä ja sietää positiivista erityiskohtelua, jonka verukkeella maahanmuuttajat vievät heidän työ- ja opiskelupaikkansa ja syövät heidän sosiaaliturvansa.

Tasa-arvoevankeliumin hedelmänä myös väestö vaihdetaan kirkkaassa päivänvalossa, kun kantaväestön syntyvyys on romahtanut nälkävuosien tasolle, ja väitteet ”salaliittoteorioista” horjuvat tilastollisissa väestöennusteissa vaarantaen koko yleisvasemmistolaisen maailmankuvan (aiheesta täällä).

Myös julkisen talouden tila huolestuttaa. Sitä eivät tuhonneet leimallisesti ”boomerit” vaan vihervasemmisto ja EU-porvarit, jotka tuplasivat valtion menot 20 vuodessa haaskaten omat ja lainatut rahat toisarvoiseen kansainvälisyyshömpötykseen, vihreään siirtymään ja tukipakettipolitiikkaan.

Vielä kun saisi turvallisen tilavat päihteiden käyttöhuoneet kehopositiivisille piripäille ja esteettömän kulun takaavat sukupuolineutraalit liikennemerkit liito-oraville, jotka oppisivat käyttämään EU:n palauttamilla veroveroilla rakennettuja hyppytolppia Länsiväylää ylittäessään! 

Kognitiivista stressiä otsalohkoltaan kehittymässä oleville nuorille tuottaa se, että identiteettipolitiikka velvoittaa heitä keuhkoamaan juuri sen saman vihervasemmistolaisen klusterin puolesta, joka on pilannut heidän taloutensa ja tulevaisuutensa. Kun maailma ei näytäkään lopulta mustavalkoiselta vaan harmaalta, nuorison pää ei pysty käsittelemään tiedollista moniselitteisyyttä, ja totuus on tuomittu katoamaan niin medioissa kuin yliopistoissakin.

Eipä siis ihme, että äärivasemmiston kiilusilmät kääntyvät äärioikeistolaisiksi samaan tapaan kuin Hitler nousi kommunismin vuoksi. En sano, että se parempaa olisi, mutta näin on tullut tämäkin ilmiö selitetyksi.

Seksikään ei tuo nuorille lohtua, sillä se on kielletty viranomaisviestinnällä, jonka kautta kaikenlaiset kanssakäymisen aloitteet on rikollistettu, vaarallistettu ja demonisoitu, eikä taida sanakirjasta löytyä enää yhtään kontaktin tavoittelua merkitsevää teonsanaa, jota ei olisi kriminalisoitu (”häirintä”, ”ahdistelu”, ”kajoaminen”...).

Feministien luomassa pelon kulttuurissa häirintäyhdyshenkilöiden ja esteettömien de-eskalaatiokouluttajien läsnäolo ei yksistään riitä rauhoittamaan, vaan tarvitaan sähköpamppuja ja miesten kahlimista lattiaan. Feministien harjoittama poikien ja miesten syyllistäminen käännetään medioiden jatkuvasti toistamassa aivopesussa väitteiksi, joiden mukaan pojat ja miehet ovat joko naisten katkeria vihaajia tai naisia vastaan suunnatun yleisvihan uhreja, vaikka tosiasiassa naisviha on vain vastareaktio siihen vihaisuuteen, jolla feministit itse kohtelevat poikia ja miehiä (aiheesta täällä ja täällä).

Herkimmät yksilöt myös alistetaan massamanipulaatiolle, joka ei ainoastaan sensuroi (canceloi) sopimattomina pitämiään mielipiteitä vaan pakottaa olemaan tiettyä mieltä. Jos tähän woke-aktivistien asennemuokkaukseen ei alistu, seuraa ankaria rangaistuksia, julkisen maineen töhrimistä ja passittaminen monimuotoisuussertifioituun DEI-koulutukseen.

Ristiriitainen informaatio koettelee nuoria, jotka ihmettelevät, miksi naisten päivän mielenosoituksissa ja pride-kulkueissa kannetaan Palestiinan lippuja, vaikka Hamasin patriarkaatti murhaa vääräuskoisia naisia ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä ja haluaa polttaa demokratian pois Lähi-idästä.

Yhteiskuntaamme vaivaa viisi ongelmaa: internationalistinen vasemmistolaisuus, vihreä maailmanparantaminen, militantti feminismi, maahanmuutto ja monikulttuuri-ideologia.

Niihin liittyvästä sokeasta idealismista, todellisuuspaosta, tekopyhyydestä ja realismin kieltämisestä sikiävät nuorison stressi, masennus ja ahdistus. 

Todellista syytä huoleen ei kuitenkaan ole niin kauan kuin pelkät ulkonäköpaineet ovat peräti toisella sijalla nuoriso-Angstin kärjen tuntumassa nauttien 55 prosentin kannatusta koulutukseen pääsyä koskevan tuskittelun edellä.

Aivan kaikki ei selity ideologialla, sillä nuorten epäluottamus työnsaantiin ja eläkejärjestelmään on varmasti aitoa olematta ennenaikaista. Suomen lakisääteiset eläkevastuut ovat noin 900 miljardia euroa, mutta eläkekassojen varallisuus kattaa vain noin 290 miljardia euroa, ja siitäkin suuri osa on syömävelkana valtiolla, joka joutuu pulittamaan varat eläkekassoille takaisin kiskomalla ne suomalaisilta toiseen kertaan veroina.

Koulu – maahanmuuton mankeli?

Yleisradion ”tutkivaa journalismia” tekevä MOT-ohjelma esitteli 8.12.2025 toimittaja Eero Mäntymaan johdolla suomalaisten korkeakoulujen harjoittamaa opiskelijoiden haalintaa ulkomailta.

Anonyymisti haastateltujen siirtolaisopiskelijoiden väite oli, että heitä on petetty, kun työpaikkoja opintojen ohelle ei Suomesta löytynytkään, vaikka välittäjät ja mainostajat olivat niin luvanneet.

Kuvaruudussa punastelivat niiden oppilaitosten edustajat, jotka olivat rahan kiilto silmissään haalineet väkeä ulkomailta luentosalien täytteeksi.

Totta Ylen jutussa on siitä välittyvä johtopäätös: opiskelijoiden houkuttelu ulkomailta on työllisyystilanne huomioon ottaen tarpeetonta, turhaa ja jopa tuhoisaa. Mutta se ei oikeuta toimittajia eikä haastateltuja syyttämään suomalaista yhteiskuntaa työpoliittisten lupausten lunastamattomuudesta.

Vika on nimenomaan maahanmuuttopolitiikassa ja eri hallitusten jo vuosien ajan edistämässä monikulttuuri-ideologiassa sekä yliopisto- ja korkeakoulupolitiikassa, jolla opetusministeriö on pyrkinyt buukkaamaan oppilaitoksiin jopa 40 prosenttia ulkomaalaisia opiskelijoiksi ja osittain myös tutkijoiksi.

Ylen verkkouutisten jutussa todettiin jo 20.3.2023, että ”opetusministeriön strategian mukaan kansainvälisten opiskelijoiden määrä tulee kolminkertaistaa seitsemässä vuodessa”, vaikka ”professorin mukaan tämä johtaa yliopistojen täydelliseen englanninkielistymiseen” ja ”moni opiskelija ei enää osaa oman alansa termejä suomeksi”. Suomalaiset opiskelijat puolestaan haluaisivat opetusta kansalliskielillämme, ja siihen heillä on oikeuskanslerin mukaan perustuslaillinen oikeus (aiheesta täällä, täällä, täällä ja täällä).

Vaarassa ovat kielemme, kulttuurimme ja väestörakenteemme. Suomen kielen taantuminen tieteen kielenä merkitsee kulttuuripoliittista taantumusta ja mädätystä, ja kirjoitin aiheesta täällä.

Ulkomaalaisille lahjoitettavat opiskelupaikat ovat pois suomalaisilta nuorilta itseltään. Heidän veronmaksajavanhempansa pakotetaan kustantamaan koulutus ulkomailta tuleville. Myös opiskelijaliike on vaatinut lisää ulkomaalaisia opiskelijoita Suomeen ja lyö siinäkin päätään seinään, aivan niin kuin pelatessaan HYY:n kiinteistövarallisuuden savuna taivaalle.

Vikaa on tietysti myös opiskelijoiden koulutusagenteissa, jotka myyvät ”maahanmuuttajille keksittyä unelmaa”, kuten MOT-jutun otsikossa väitetään. Suomessa oleskelee jo yli 100 000 ulkomaalaista opiskelun perusteella, ja teknologiayritykset keuhkoavat maahamme lisää halpatyövoimaa, vaikka tiedostavaiset syyttävät ”suomalaisten moraalia”, kun ”kansainväliset opiskelijat ovat nälissään”!

Jos toimittaja Eero Mäntymaalta olisi löytynyt enemmän analyyttisyyttä ja kriittisyyttä, hän olisi työntänyt mikrofonin niille poliitikoille, jotka vaativat tähän maahan aina vain lisää maahanmuuttajia kansoittamaan yliopistojen, korkeakoulujen ja nykyisin myös lukioiden penkkejä ja pulpetteja. Ja kysynyt, miksi te teette niin, vaikka työllisyystilanne on Suomessa surkean huono.

Sillä petos oppilaitoksia, suomalaisia ihmisiä ja ulkomailta saapuvia koulutusjärjestelmämme hyväksikäyttäjiä kohtaan tapahtuu poliittisella tasolla: opetusministeriön ja muiden viranomaisten sekä monikulttuuri-ideologialla marinoitujen kasvatustieteilijöiden levittäessä maahanmuuton evankeliumia oppilaitoksiin.

Mainittakoon, että Eero Mäntymaa on sama toimittaja, joka muutama vuosi sitten laati yhdessä Jessica Stolzmannin kanssa jutun Suomesta karkotetusta ”Alista”, mutta tarina ”Alin” kurjasta kohtalosta osoittautui sittemmin valeeksi. Kirjoitin aiheesta teokseni Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta luvussa 3.3 (s.73–75), jossa käsittelin myös mediatutkimukseni Totuus kiihottaa jälkimaininkeja.

Ilmeisesti Mäntymaan MOT-jutussa halutaan kääntää maahanmuuttajien pyrkimykset hyväksikäyttää suomalaista koulutusjärjestelmää väitteeksi, että tulijat ovatkin hopeinen sädekehä päänsä päällä maahamme saapuneita viattomia uhreja, joita täystyöllistetyt suomalaiset ovat vain sahaanneet silmään.

 

Armottomat ajatusvirheet ja sameat siirtolaisvirrat

Kuin sattumalta myös MTV3:n eilisessä uutislähetyksessä 8.12.2025 nostettiin esille koulutus- ja maahanmuuttoteemaa käsittelevä juttu. Videoreportaasin otsikossa väitettiin, että ”[u]lkomaalaiset opiskelijat ovat monen suomalaisen lukion elinehto”, ja jutussa haastateltiin Posion lukion rehtoria sekä muutamia suomea puhuvia oppilaita.

Täsmälleen samansisältöinen juttu otsikolla ”Pienten lukioiden pelastajat” julkaisiin 17.2.2025 Yleisradion verkkosivulla, jossa kirjoitettiin Rantasalmen lukiosta. Jutun mukaan

”[y]rittäjä Peter Vesterbackan yhtiö tuo opiskelijoita Aasiasta ja Afrikasta jo yli sataan suomalaiseen lukioon. Rantasalmen lukion ykkösluokan opiskelijoista puolet on ulkomaalaisia.”

Näiden juttujen tapauksessa kahdesta ei ala totuus (kuten Nietzsche ehkä sanoisi), vaan kyseisestä inkluusion pumppaamisesta Suomeen alkaa epätotuus. Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

Koulu- ja opiskelumaailma on kyllästetty valheellisella monikulttuuri-ideologialla, jonka liepeillä kalastelee onnenonkijoita pyrkimyksenään tehdä lasten ja nuorten siirtolaisuudella bisnestä. Matalamielisimmät oppilaitokset ovat siihen myös tarttuneet.

Asiaan liittyy monta ajatusvirhettä, joista mainittakoon kaksi merkittävintä.

Ajatusvirhe 1: Mediassa ruokitaan käsitystä, että oppilaat ovat koulua varten, ts. että oppilaita täytyy haalia maailman ympäri, jotta pienen kunnan koulu säilyisi. Tosiasiassa koulun pitää olla olemassa oppilaita varten, eikä elinkelvotonta toimintaa pidä kynsin hampain säilyttää. Lopputuloksena on, että enemmistö oppilaista on ulkomaalaisia, jotka eivät edes puhu suomea. Entisinä hyvinä aikoina ajateltiin, että oppilaiden ei pidä käydä koulua yhteiskuntaa varten vaan oppilaan omaa elämää varten.

Ajatusvirhe 2: Mediassa, vihervasemmistossa ja porvarillisen elinkeinoelämän piirissä puolustellaan ja vaaditaan lisää maahanmuuttoa, jotta tulevaisuudessa riittäisi ”veronmaksajia” kustantamaan pullamössösukupolven lihavat eläkkeet sekä vaihtamaan heidän vaippansa. Ajatus on kuitenkin juntturalla. Ei ongelma ratkea ihmisiä lisäämällä, kun pulaa on työpaikoista ja niiden rahoituksesta. Ongelmahan on, että ei ole taloudellista lisäarvoa tuottavia työpaikkoja, joihin tarvittaisiin tekijöitä, joista tulisi veronmaksajia, jotka maksaisivat veroja, joilla voitaisiin kustantaa eläkkeitä ja huoltavan sektorin työpaikkojen ylläpitoa.

Maahanmuutolla huoltosuhteen ja kestävyysvajeen ongelma ei ainakaan ratkea. Haja-asutusalueen väestökatoa ei voida pysäyttää kierrättämällä syrjäseutujen kouluissa oppilaita, jotka käyvät täällä kouluttautumassa ja vievät oppinsa mennessään tai jäävät työttömyys- ja sosiaaliturvan riesaksi.

Istuvan hallituksen parhaita lakiesityksiä on (Venäjän-rajan sulkemisen ja omalääkärimallin palauttamisen ohella) äskettäin säädetty laki, joka velvoittaa EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevia opiskelijoita maksamaan lukukausimaksuja myös lukio- ja ammatillisessa koulutuksessa.

Koulumaailman monikultturistuminen ei ole ollut kaiken kaikkiaankaan onnistunutta, mistä kirjoitin muun muassa täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.

 

Tämä on todellisuutta

Perussuomalainen valtiovarainministeri Riikka Purra tuskaili hetki sitten X:ssä ja Iltalehden toimittajan Mika Koskisen jutussa, että toimeentulotuen käyttö maahanmuuton välineenä on karannut käsistä ja että se pitäisi kieltää alle 10 vuotta Suomessa asuneilta. Lehden mukaan Purra sanoi, että

”[v]ieraskielisten osuus tuensaajista on jo lähes 30 prosenttia. Esimerkiksi arabiankielisistä 54 prosenttia saa tukea, kun suomen- ja ruotsinkielisten osuus on vain 3,7 prosenttia.”

Helsingissä yksinasuva saa Purran mukaan tukea noin 1 300 euroa, yksinhuoltaja 2 000 euroa, kaksilapsinen perhe 3 000 euroa ja nelilapsinen 4 000 euroa. Suurissa perheissä summa nousee lähes 5 000 euroon. Lisäksi maksetaan vesi, sähkö, vakuutus ja usein vuokravakuus, Purra kirjoittaa.

”Hyvinvointialueet maksavat Purran mukaan lisäksi täydentävää tukea: esimerkiksi 800 euroa irtaimistoon, 300 euroa polkupyörään, 250 euroa urheiluvälineisiin, 400 euroa vaunuihin, 80 euroa huvipuistorannekkeeseen ja Helsingissä nuoret saavat 550 euroa harrastusmenoihin.”

Purra muistuttaa, että jokainen ansaittu euro vähentää tukea heti suojaosan jälkeen, jolloin työnteosta ei jää juuri mitään käteen.

Suojaosien poistamisesta työttömiltä hallitus saa kyllä moittia itseään, mutta muutoin valtiovarainministerin kannanotto on perusteltu.

Totta on sekin, että ulkomaalaiset pääsevät toimeentulotuen kautta sosiaaliturvalle maahan saavuttuaan ja se, että Ruotsissa ja Tanskassa tuki maahanmuuttajille ollaan puolittamassa tai puolitettu.

Suomen ongelma kumpuaa perustuslaista ja sen tulkinnasta, jonka mukaan oikeus toimeentuloon koskee kaikkia maassamme oleskelevia, ei ainoastaan Suomen kansalaisia. Virhe tehtiin vuoden 1999 perustuslakia säädettäessä, ja perustuslain muuttaminen on kiven takana.

Ongelman ydin on kuitenkin toimeentulotukijärjestelmä sinänsä.

Se takaa toimeentulon jokaiselle varattomalle ja tulottomalle ihmiselle kattaen sekä asuinkulut tiettyyn rajaan asti että 593,55 euron suuruisen perusosan kuukaudessa elinkustannuksiin plus Purran luettelemat muut menot.

Toimeentulotuki takaa monelle ihmiselle paremman taloudellisen selkänojan kuin on usealla pienituloisella suomalaisella palkansaajalla, eläkeläisellä tai opiskelijalla.

Suomen poliitikot ja sosiaalipoliitikot ovat olleet kauhean huolisaan ”kaikkein heikko-osaisimmista”. Tosiasiassa nuo ”kaikkein heikko-osaisimmat” eivät ole missään vaarassa. He täyttävät ihanteellisesti yritteliäisyys-, omistamis- ja kouluttautumisvihamielisen toimeentulotukijärjestelmän varattomuusihanteet ja saavat siksi lähes kaikille menoilleen ja jopa perusturvaleikkauksilleen kompensaation viimesijaisesta tukimuodosta: toimeentulotuesta.

Koska maahamme tulevat pakolaiset, turvapaikanhakijat ja muut sosiaaliturvahakuiset maahanmuuttajat ovat yleensä varattomia, heille voidaan myöntää toimeentulotukea, jota puolestaan ei saa kukaan sellainen suomalainen, jolla on vähänkin säästöjä tai ”helposti rahaksi muutettavaa omaisuutta”, sillä toimeentulotuessa on ankara varattomuusehto.

Tämä merkitsee, että pahimmassa vaarassa ovat toiseksi ja kolmanneksi huonoiten toimeentulevat väestökymmenykset, jotka eivät voi saada toimeentulotuesta juokseviin elinkustannuksiinsa yhtään mitään, eivät myöskään kompensaatiota työttömyysetuuksien ja asumistuen leikkauksiin. Heidät pakotetaan nuolemaan lautasensa tyhjiksi.

Sen sijaan täysin varattomien ja tulottomien pulliaisten leikkaukset kiertyvät toimeentulotuen täytettäviksi, jolloin ”kaikkein heikoimmassa asemassa olevat” voivat paremmin kuin ne suomalaiset, jotka eivät voi saada toimeentulotukea varattomuusehdon vuoksi ja jotka joutuvat kiristelemään vöitään.

Toimeentulotukeen liittyy myös paljon moitittu kannusteloukku. Jokainen ansaittu lantti alentaa toimeentulotukea, joten toimeentulotuen asiakkaan ei kannata tehdä mitään parannellakseen asemiaan. Toimeentulotukijärjestelmä on Suomen sosiaaliturvajärjestelmän rapauttava ja tuhoisa insentiivieste ja sen täysdestruktiivinen syöpä.

Muutettava ei olisi vain perustuslakia. Paljon helpompaa olisi kumota toimeentulotuesta annettu laki kokonaan ja korottaa työttömyysetuuksien sekä valmisteilla olevan yleistuen tasoa ja asumistukea niin, että ne yhdessä takaisivat Suomen kansalaisille Euroopan sosiaalikomitean edellyttämän sosiaaliturvan ja eläkkeen tason (40 % mediaanitulosta brutto).

Jotta sosiaaliturvassa säilyisi kannustavuus, pitäisi perusturvassa olevat varallisuusehdot poistaa, ja kyseinen malli voitaisiin toteuttaa perustulon ja reaaliaikaiseen tulorekisteriin perustuvan negatiivisen tuloveron muodossa, aivan niin kuin esitin teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, 2. p. 2010, 3. p. 2015).

 

Aiheista aiemmin

Koulutuksesta voidaan leikata tason kärsimättä

Onko väestön vaihtuminen luonnonlaki?

Väestökadon syyt

Vaihtoehto inkluusiolle

Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle 

Väestöpolitiikan Black Friday – Pelastaako ”työperäinen maahanmuutto”?

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus

Maahanmuutto Japanissa

Älykkyys liukumäessä

Syy koulumenestyksen romahdukseen on valtiosalaisuus

Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Pisan kalteva torni

”Kaikkein heikoimmassa asemissa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan 

Älykkyys liukumäessä

Ylen jutussa murehdittiin jälleen sitä tutkimuksellisesti todettua tosiasiaa, että Suomessa asuvien ihmisten keskimääräinen älykkyys on laskussa. Kyseessä ei ole keinotekoinen täyteuutinen, vaikka aika ajoin toistuvana se sopiikin hyvin kiertotalouteen. Ilmiö sinänsä on jatkuva, ja pysyväisluonteisena se täyttää varmasti kestävän kehityksen periaatteet.

Kirjoituksessa viitattiin Puolustusvoimissa suoritettuihin testeihin ja niiden analyyseihin sekä koululaisten PISA-tuloksiin, jotka ovat romahtaneet viime vuosina.

Yleisradion edellä linkatuissa jutuissa käännellään kaikki kivet syiden löytämiseksi. Haastatellaan psykologian professori Markus Jokelaa, jonka mukaan ”selitystä laskulle on haettu muun muassa ympäristötekijöistä. Ihmiset esimerkiksi lukevat ja laskevat päässään vähemmän kuin aikaisemmin.”

Sosiaalisessa mediassa riehumista tuskin voi laittaa vastuuseen älykkyyden laskusta, koska on ajateltavissa, että sossumedian näpelöiminen stimuloi aivoja, vaikka tiedollisesti se saattaakin tyhmistää. Tyhmyys puolestaan on eri ominaisuus kuin älykkyys.

Puolustusvoimissa testitulosten lasku alkoi 1990-luvun lopulla, jolloin väestömme etninen kirjavoituminen alkoi myös armeijan harmaissa.

Ei ole huomattu pohtia, entäpä jos professorit Tatu Vanhanen, Richard Lynn, Gunnar Heinsohn ja Helmuth Nyborg ovatkin olleet oikeassa päätellessään, että maahanmuutto keskimäärin vähemmän älykkäistä kansakunnista on johtanut keskimääräisen älykkyyden laskuun myös pohjoisissa maissa. Karttakuva älykkyyden jakautumisesta maailmassa löytyy esimerkiksi täältä.

Yksi selitys älykkyystestien tilastopudotuksiin voi löytyä siitä, että korkeimmin koulutetut ja siten todennäköisesti älykkäimmät naiset eivät halua äideiksi eivätkä hanki lapsia entiseen tapaan. Lapsia hankkivat sekä länsimaissa että kehitysmaissa alemmin koulutetut vanhemmat, jolloin keskimääräinen älykkyys putoaa globaalisti. 

Aalto-yliopiston systeemianalyysin emeritusdosentti Kyösti Tarvainen on julkaissut vuosien saatossa useita tilastoanalyysejä älykkyyden muutoksista ja maahanmuuton aiheuttamista väestöllisistä suhteista. Erään hänen julkaisunsa mukaan muutamankin pisteen alenema älykkyyden keskiarvossa merkitsee katastrofia länsimaisten yhteiskuntien kannalta. 

Toisella tavalla sanottuna muutamankin pisteen etumatka älykkyyden keskiarvossa on puolestaan taannut edistyneiden kansankuntien menestyksen länsimaissa ja niiden hyvinvointivaltioissa, juuri niin kuin Lynn ja Vanhanen ajattelivat teoksissaan IQ and the Wealth of Nations (2002) ja IQ and Global Inequality (2006). 

Ilmiötä selittää se, että Gaussin kellokäyrän liukuminen suuntaan tai toiseen pienenkin siirtymän verran joko karsii tai lisää huippuälykkäiden yksilöiden määrää dramaattisesti.

Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia arvosti Suomessa muiden muassa sosiaalipolitiikan professori Jeja-Pekka Roos, joka vasemmistolaisuudestaan huolimatta (tai sen vuoksi) innostui jossain uransa vaiheesta sosiobiologiasta ja arvioi teoksia täällä. 

Älykkyyttä sinänsä ei voida pitää absoluuttisena lukuarvona, vaan älykkyysosamäärä on pisteluku, joka seuraa suhteuttamisesta populaation keskiarvoon. Jos keskimääräinen älykkyys laskee, yksilöt saavat silti samoja arvoja kuin ennenkin, sillä Gaussin käyrä siirtyy kokonaisuudessaan asteikolla alaspäin.

Tämä tarjoaakin lohdutusta älykkyyden kokonaistason murehtijoille. Tulos on vähän kuin vanhassa vitsissä, jonka mukaan muuan testattava sai lukuarvon 85 ja selitti, että ”älykkyyteni ei suinkaan ole noin matala; testi vain oli niin vaikea.”

Testit sinänsä eivät kuitenkaan valehtele. Niiden tulokset ovat objektiivisia. Älykkyyden pitäminen ei-mitattavana ja kulttuurisidonnaisena suureena onkin erittäin epä-älyllistä, niin kuin myös älykkyyden upottaminen sosiaalisen menestymisen viitekehykseen.

Älykkyyden ja yhteiskuntien menestyksen välinen korrelaatio on pyritty kyseenalaistamaan puuttumalla älykkyystutkimuksen menetelmiin. Muutamat ovat väittäneet älykkyystestejä epäluotettaviksi ja katsoneet, että älykkyyttä pitäisi arvioida kulttuuriteoreettisesti: määrittelemällä älykkyys pikemminkin menestymiseksi kulttuurioloissa tai sosiaalisissa oloissa kuin älykkyystesteissä.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on kuitenkin sangen ongelmallista.

Oletetaan ihminen, jonka mitattu älykkyysosamäärä on 85, eli melko alhainen. Mikäli tämä yksilö suoriutuu hyvin kulttuurissa, hänet pitäisi luokitella kulttuuriteoreettisen ajattelutavan mukaan huomattavan älykkääksi. Tämä puolestaan olisi mittauksen vastainen tulos.

Ajatellaanpa sitten ihmistä, jonka älykkyysosamääräksi saadaan mittauksessa 115 ja joka on selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Mikäli tämä yksilö menestyy huonosti kulttuurissa, hänet pitäisi määritellä kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan heikkoälyiseksi, mikä olisi sekin vastoin mittaustulosta.

Johtopäätös on: kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioimisen mukaan älykkäimmäksi osoittautuisi sellainen yksilö, joka heikoimmalla mitatulla älykkyydellä menestyisi parhaiten kulttuurioloissa. Ja heikoimmaksi osoittautuisi älykkyydeltään se, jonka mitattu älykkyys on korkein mutta joka korkeimmasta älykkyydestään huolimatta pärjää huonoiten kulttuurissa.

Kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan älykkäin on sellainen yksilö, joka heikollakin älykkyysosamäärällä menestyy käytännön elämässä, ja vähä-älyisin on sellainen, joka ei korkeallakaan älykkyysosamäärää pärjää käytännön olosuhteissa!

Tämän mukaan yksilö on sitä älykkäämpi, mitä vähäisemmällä testatulla älykkyydellä hän menestyy kulttuurioloissa, mikä puolestaan johtaa ristiriitaan arvioitavan ominaisuuden tai ilmiön olemuksen, älykkyyden, kanssa.

Tästä ristiriidasta seuraa, että älykkyyttä ei voida määritellä kulttuurirelatiivisesti: suhteessa ympäröiviin oloihin. Älykkyyden määrittely onkin mahdollista vain suhteessa testiin. Testatun älykkyyden pitää olla vertailun pohjana silloinkin, kun älykkyyttä arvioidaan menestymiseksi kulttuurissa, sillä muussa tapauksessa mikä tahansa menestys (esimerkiksi näppäryys tai sosiaalinen lahjakkuus), voitaisiin tulkita älykkyydeksi.

Kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioinnin mukaan kaikki menestyvät luonnonoliot olisivat hyvin älykkäitä, kun niiden arvioinnin perustana pidettäisiin vain selviytymis- tai suoriutumiskykyä. Tämän mukaan apina on ihmistä älykkäämpi, mikäli se menestyy ihmistä paremmin viidakossa.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on tietenkin hyvin neuvokasta postmodernistien, sosiaalisten konstruktionistien ja jälkistrukturalistien mielestä, sillä se sivuuttaa heidän kiusalliseksi kokemansa mittaavan tutkimuksen ja sen mukaisen positivismin, joka usein on ikävän paljastavaa. 

Kulttuuriteoreettisessa ajattelutavassa on kulttuurirelativistien omalta kannalta onnekasta kaiketi juuri se, että sen mukaan heikkoälyinen osoittautuu älyllisesti lahjakkaaksi, sillä hän pärjää kulttuurissa vähälläkin älyllä, joka voidaan aina kompensoida eleganteilla selityksillä.

Tällöin ei kuitenkaan ole enää kyse älykkyyden arvioimisesta. Kulttuuriteoreettinen arviointitapa ei paljasta älykkyyttä, vaan sen kautta valottuu lähinnä survival-strateginen menestyksellisyys, pärjääminen, kyvykkyys tai voitokkuus. Häivyttääkseen tämän ongelman kulttuuriteoreetikot puhuvatkin mielellään ”yleisen lahjakkuuden” arvioimisesta eivätkä älykkyyden mittaamisesta.

Ongelmana on, että tällä tavoin ajateltaessa luovutaan älykkyyden tutkimisesta, ja koko aihe liudennetaan perimmältään muiden ilmiöiden selvittelemiseen. Tosiasiassa älykkyys on tutkimusilmiö, joka voidaan tavoittaa vain testien avulla, sillä voidaan katsoa, että älykkyyden testaaminen sinänsä luo tutkittavan ilmiön. Älykkyysosamäärää ei ole ilman älykkyystestiä, mittaamista ja tilastoimista. Tästä johtuu, että älykkyyttä voidaan arvioida vain testin avulla, kokeellisesti, suhteessa koetehtäviin ja tilastosuhteutuksen avulla.

Useat testit tosin painottuvat loogiseen päättelyyn, geometriaan ja tilalliseen hahmottamiseen, ja muu lahjakkuus, kuten musikaalisuus tai verbaalisuus, jäävät vähemmälle huomiolle.

Kenellekään tuskin on kuitenkaan voinut jäädä epäselväksi, että maahanmuuttoa suosiva vihervasemmisto ja porvaristo korostavat kulttuuriteoreettista älykkyyden määrittelyä himmentääkseen sen ikävän tosiasian, että testatussa älykkyydessä havaitut alenemat johtuvat afrikkalaisperäisestä maahanmuutosta.  

Voidaan vielä pohtia esimerkkitapausten valossa sitä, miten älykkyys ja menestys suhteutuvat toisiinsa. Tutkimuksissa on havaittu, että jos yksilöiden älykkyysosamäärä poikkeaa toisistaan viidenkintoista pisteen verran, alkaa osapuolten välille syntyä ymmärtämisongelmia. Kolmenkymmenen pisteen ero merkitsee jo syvää kommunikaatiokuilua. Tämä selittää, miksi kohtuullisen älykkäät ihmiset voivat menestyä elämässä paremmin kuin huippuälykkäät.

Esimerkiksi jos älykkyysosamäärä on välillä 110–120, yksilö on keskivertoa (100) älykkäämpi, ja tämä antaa hänelle etua elämässä. Mutta toisaalta hän on myös sweet spotissa niin, että hän tulee toimeen useimpien ihmisten kanssa älykkyysosamäärän vaihteluvälillä 95–135, eikä sosiaalisia ongelmia esiinny.

Tämä johtaa kohtuullisen älykkäitä yksilöitä menestykseen ja selittää esimerkiksi sitä, miksi joku ammattikorkeakoulutettu keskivertoälykäs saattaa menestyä älykkäämpää yliopistokoulutettua paremmin sellaisessa ideologisessa viitekehyksessä kuin työelämässä, joka vaatii sosiaalista joustavuutta, sitoutumista ja tinkimistä johdonmukaisen ajattelun periaatteista.

Sen sijaan huomattavan älykäs 135 pisteen yksilö tai huippuälykäs 150 pisteen yksilö löytävät ymmärtäjiä yleensä harvalukuisemmasta seurasta, ja sosiaalisten konfliktien todennäköisyys kasvaa. Tämä selittää, miksi huomattavan älykkäät ja huippuälykkäät yksilöt koetaan helposti vaikeiksi ihmisiksi, eivätkä he saa juttuseuraa oikein toisistaankaan, kun piste-eroa on tuo 15.

Juuri siinä näkyy, että älykkyys on objektiivinen ominaisuus, eikä sitä voida määritellä kulttuuriteoreettisesti tai kulttuurisidonnaisesti sosiaalisen menestyksen perusteella.  

 

Aiheesta aiemmin

Syy koulumenestyksen romahdukseen on valtiosalaisuus

Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee? 

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Pisan kalteva torni